Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Aseet on ladattu..

..sota flunssaa vastaan voi alkaa!

Juuri kun kehuskelin anopille, ettei minuun mitkään syysflunssat iske kun syön niin paljon valkosipulia, niin tottakai parin tunnin kuluttua tästä alkoi kurkkuni tuntua karhealta ja nokka alkoi vuotaa. Luulin sen ensin olevan pölyallergiaa, eli toisin sanoen en suostunut myöntämään itselleni flunssan iskeneen, vaan nappasin allergialääkkeen naamaan, tungin pari valkosipulin kynttä suuhun ja lähdin tallille todetakseni sydämeni sykkivän ihan hullun kovaa pienestäkin rasituksesta. Äh, kyllä se on flunssa.

Tai ehkä ei, mennään nyt kuitenkin vielä huomenna töihin ja kampaajalle buranan voimin, niin että illalla onkin sitten jo tosi kipeä olo. Kas näin, saikku on tosiasia ja taistelussa flunssaa vastaan minua puolustavat seuraavat aseet:

– Monta mukillista teetä, johon on puristettu sitruunan mehua, raastettu inkivääriä ja lisätty iso nokare hunajaa. Tämä jippo on opittu anopilta ja se todella toimii. Ihana Kotikaupunki-muki on saatu äidiltä muistoksi Helsinki-seikkailuistamme, joista olen kirjoittanut tänne blogiinkin Rakkaudesta Helsinkiin -sarjaa.

– Ystäväni valkosipuli on flunssan vihollinen ja se tulee mieluiten nauttia suun kautta, eikä tunkea valkosipulin kynttä korvaan, niin kuin korvakipuinen äitini kerran teki. Ei se varmaan muuten olisi ollutkaan huono idea, mutta jo hieman kuivahtamaan päässyt valkosipulin kynsi tietenkin turposi niin, ettei se enää halunnutkaan tulla ulos. Äiti pelkäsikin jo joutuvansa kertomaan lääkärille, että hei, työnsin valkosipulin korvaan, etsä viitsis ottaa sitä pois? Onneksi valkoinen kaveri saatiin kuitenkin lopulta ulos korvasta ihan kotikonstein.

– ”Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme..”

– Kaikki vitamiinipitoinen on hyvästä. Marjoja, hedelmiä, C-vitaminoitua mustikkakeittoa, porejuomaa, vitamiinitabletteja jne.. Ja näitä voi sitten syöttää ennaltaehkäisevästi myös asuinkumppanille, ettei pöpö pääse iskemään häneenkin.

– Ja tottahan toki myös apteekin antimia tarvitaan, varsinkin jos olo on ihan kamala, tai jos täytyy flunssasta huolimatta tehdä jotakin hieman vaativampaa. Minä kävin nappaamassa lähiapteekista kunnon selviytymispakkauksen, joka sisältää Buranaa, Finrexiniä, Bafucinia ja Strepsilsiä sekä Bepanthenia niistämisestä rikki menevään nenään.

Sitten vaan sohvan nurkkaan peittojen alle katsomaan hömppäohjelmia, lukemaan lehtiä ja torkkumaan aina silloin kun vähänkin nukuttaa. Sohvapöydällä on oltava koko ajan vettä, mehua ja muuta juotavaa, sillä nesteiden saamisesta on huolehdittava. Se nopeuttaa oikeasti paranemisprosessia. Juomisen tärkeyden olen oppinut vasta viimeisimpien flunssien aikana, kun Henkka on lähes tulkoon pakottanut minut juomaan, ja olen huomannut sen todellakin auttavan.

Minulle ehkä vaikein asia sairastamisessa on se, etten meinaa malttaa levätä riittävästi. Jään sairaslomalle yleensä vasta viime tipassa, sillä en suostu myöntämään itselleni että olen kipeä, ennen kuin veto on totaalisesti poissa. Saikullakin joudun pakottamaan itseni pysymään vällyjen välissä, sillä tekemättömyys alkaa pian ahdistaa ja mielessä pyörii satamiljoona asiaa mitä pitäisi tai olisi kiva tehdä. Tämänkin postauksen olen kirjoittanut makuuasennossa nenäliina toisessa kädessä ja seuraavaksi aion laittaa silmät kiinni, sillä tämän kirjoittaminen on tuntunut yllättävän rankalta. Kai se on vaan parempi levätä ja parantaa itsensä mahdollisimman nopeasti, niin pääsen sitten pian taas touhuamaan täydellä teholla.

Vanhat hylkiöt

Tähän postaukseen ovat kokoontuneet kaikki vanhat mihinkään muuhun postaukseen kuulumattomat hylkiöt, joita en kuitenkaan raaskinut jättää julkaisematta. Kuvat ovat hengailleet luonnoskansion syövereissä kauan, itseasiassa jo ajalta ennen Rantapalloon siirtymistä, mikä selittää kuvien normaalia pienemmän koon.

Tässä keitellään joululahjaksi saamani kaakaopurkin sisältöä, jossa yhdessä purkissa oli kaikki mitä herkulliseen kaakaoon tarvitsee. Purkki oli mielettömän söpö vaahtokarkkeineen ja suklaapaloineen, joten en malttanut tehdä siitä kaakaota heti, vaan annoin purkin koristaa hetken kotiamme. Lopulta kuitenkin suklaahimo kasvoi niin isoksi, että keittelin Henkalle ja minulle isot kupilliset kaakaota. Ja koska olemme ilkeitä ihmisiä, keitimme seoksessa myös suklaapukin elävältä. Muahahaha.

Sarjassamme Martinan omituisuudet : Karkkijono. Aina kun minulla on erilaisia karkkeja, laitan viimeiset karkit jonoon syömisjärjestyksessä. Viimeiseksi jätän parhaan karkin eikä samanlaisia karkkeja saa syödä peräkkäin. Yleensä joka toinen karkki on hedelmä ja joka toinen salmiakki. Tätä jonoa jos joku tulee sörkkimään niin saattaapi saada vihaisen huudon osakseen, sillä karkkijono on vakava asia, eikä sitä pidä rikkoa tai sekoittaa.


Tämä herkkuateria on iskän käsialaa.

Ja nämä viimeiset kuvat edustavat Italiasta tuodusta sydänpastasta kokkaamaani salamipastaa. Se oli namia, vaikken meinannutkaan millään raaskia tuhota viimeistä tuliaispastapussiani. No mutta ehkäpä keltaiseen keittiöön ilmestyy lähiaikoina uusia italialaisia pastoja…

English Breakfast

Lomapäivissä parasta on nukkuminen niin myöhään kuin huvittaa (aamuvirkulle Martinalle se on maksimissaan yhdeksään) ja sen jälkeinen kaikessa rauhassa valmisteltu ja kiireettömästi nautittu aamiainen. Me leikimme eräänä lomaviikkomme aamuna brittiläisiä ja valmistimme kunnon tuhdin englantilaisen aamiaisen. English Breakfast on rasvaisine pekoneineen, kananmunineen ja makkaroineen todella tuhti ja sen nauttimiseen tarvitaankin oikein kunnon nälkä. Mutta koska aamiainen on niin täyttävä, jaksaa sen voimalla paahtaa pitkälle päivään ennen kuin vatsa alkaa kurnia.

Me teimme ihan sen kaikista perinteisimmän English Breakfastin kaikkine herkkuineen, vaikkemme olekaan papujen suurimpia ystäviä ja marmeladilla päällystetty paahtoleipäkin tuntuu melko makealta heti aamutuimaan. Ennakkoluuloista huolimatta paahtoleipä oli kuitenkin yksi annoksen lemppareistani ja pavutkin maistuivat oikein hyviltä kun ne paistoi pekonin rasvassa. Henkkakin päätti maistaa pannulla houkuttelevasti tiriseviä papuja, vaikkei se kuulunutkaan alunperin hänen aamiaissuunnitelmiinsa.

English Breakfastiin kuuluu:

– paistettua pekonia (minä maustoin omani Five Peppersillä)
– paistettua kananmunaa (tähän laitoin valkopippuria suoraan myllystä kun taas Henkka käytti tuttua ja herkullisen turvallista Chili Explosionia)
– paistettua nakkia tai makkaraa (meillä oli lemppariamme chorizoa)
– papuja (vaaleat pavut tomaattiliemessä ja pekonirasvassa paistettuina maistuivat yllättävän hyvälle. Kokeile ihmeessä!)
– paahtoleipää ja marmeladia (mulla oli appelsiinin makuista Kämpin huoneaamiaiselta laukkuun ihan itsessään vahingossa hypännyttä marmeladia sekä siemenillä päällystettyä moniviljapaahtista)
– ja juomana on tottakai iso mukillinen teetä kun kerran Briteissä ollaan

English Breakfast maistuu silloin tällöin nautittuna todella hyvältä, mutta näin täyttävällä satsilla en jaksaisi aloittaa ihan jokaista aamuani. Lomapäivän aamuun tämä kuitenkin sopi kuin Martina aurinkoiselle parvekkeelle, jossa muuten istun nytkin tätä kirjoittaessani bikineissäni hikoillen ja seurustellen uskollisen läppärini kanssa. Että muistapa se sitten Martina kun joskus myöhemmin julkaiset tämän arkistoon valmiiksi kirjoitetun postauksen. Se aurinkoinen lomapäivä oli ihana ja nyt istut varmaan jo työn touhussa toimistolla satulatuolillasi ja katselet haikeasti ikkunasta auringossa kylpevää maisemaa. Miksei aina voisi olla vapaapäivä?

Valkosipulifestivaalit 2012

Kahden väliin jääneen vuoden jälkeen se oli täällä taas! Tai siis onhan Valkosipulifestivaalit järjestetty joka vuosi, mutta minä vain en ole päässyt sinne kahtena viime vuonna, sillä ratsastustuntini on ollut hölmösti keskellä lauantaipäivää niin, etten ole ehtinyt sieltä festareille. Mutta nyt kun ratsastustuntini on aikaisemmin aamulla, ehdin hyvin vierailla Keravan valkosipulifestareilla, joita vietettiin tänäkin vuonna kauniissa elokuisessa kesäsäässä.

Odotin valkosipulilauantaita innolla, sillä koko päivälle oli tiedossa kivaa ohjelmaa. Ensin menimme tosiaan Maajussin morsiamen kanssa ratsastustunnille, joka oli tällä kertaa aivan kammottavan rankka esteistuntatunti. Viimeksi kun meillä oli samanlainen tunti, en kävellyt viikkoon normaalisti kipeillä reisilihaksillani, ja tälläkin kertaa rankkaakin rankemmat harjoitukset ottivat etureisiin niin pahasti, että pääsin parina seuraavana päivänä rappuset alas vain peruuttamalla, ja sekin oli tuskaa. Ne jotka väittävät, ettei ratsastus ole urheilua, niin tervetuloa vaan seuraavalle esteistuntatunnillemme!

Tunnin hikoilun, tuskasta irvistämisen ja jopa hiljaisen kirosanan jälkeen (minähän en kiroile juuri koskaan, mutta nyt suustani pääsi hengästynyt ”Helvetti” kun yritin sinnitellä ravaavan ponin selässä esteasennossa ilman jalustimia) pääsin vihdoin suihkuun, syömään ja Keravalle, jonne kanssamme iltaa viettämään tuli myös Maajussipariskunta. Kiertelimme ensin hetken aikaa festivaalikojuilla, nautimme sitten valkosipulioluet ja istahdimme katsomaan Aurinkomäellä soittanutta cover-bändiä. Vaikka bändin solisti olikin aivan uskomaton energiapakkaus, oli yleisön seuraaminen melkeinpä vielä hauskempaa kuin lavalle tuijottelu. Eräskin täti innostui bändin esiintymisestä niin, että hän koki tarpeelliseksi mennä halaamaan bändin solistia ainakin kaksi kertaa kesken biisin. Voisin veikata, että kyseiselle tädillekin oli maistunut muutama valkosipuliolut..

Ennen kun lähdimme taapertamaan takaisin kohti tyhjillään ollutta Henkan vanhempien kotia ja siellä meitä jo kovasti odottavaa grilliä, kävimme tekemässä vielä muutaman valkosipuliostoksen. Vaikka valkosipulimansikkaviineri houkuttelikin omituisuudellaan, jätimme sen muille kynsilaukkaajille ja nappasimme sen sijaan hieman perinteisempiä valkosipuliherkkuja. Ostospussiin pääsi chili-valkosipulimurskaa, aivan törkeän hyvää chiliaiolia Välimeren Herkut Oy:ltä ja kolme purkkia valkosipulin kynsiä. Oli tervalla maustettua, yrttimarinoituja kynsiä sekä tomaatti-basilikan makuisia valkosipuleita. Maajussi valitsi myös neljä fudgepalaa, jotka jaoimme myöhään yöllä neljään osaan, jotta jokainen sai maistaa kaikkia makuja. Musta lammas oli parasta.


Fudget


Jälkkäri näytti tältä. Palaamme häneen vielä myöhemmin omassa postauksessaan.

Henkan vanhempien kotona ohjelmassa oli grillausta ja tällä kertaa menussa oli grillihampurilaisia. Niistä tuli aivan törrrkeän hyviä, parhaita ikinä maistamiani, joten ne todellakin ansaitsevat oman postauksensa. Odottakaa siis vielä hetki, jaan kyllä maailman parhaiden grillihamppareiden salaisuuden teillekin ihan lähiaikoina. Ennen hampurilaisillallista herkuttelimme terassilla mansikoilla ja kuohuviinillä. Jälkkäriksi oli kahvia sekä Baileys-juustokakkua, joista jälkimmäinen syötiin vasta aika myöhään, sillä hampurilaisten jälkeen olo oli niin täysi, ettei kakku olisi millään mahtunut edes siihen kuuluisaan toiseen mahaan, johon jälkiruoat yleensä sujahtavat aivan tuosta vain.

Pelasimme yömyöhään erilaisia lautapelejä, ja suostuimme Maajussin morsiamen kanssa jopa Party Aliakseen, vaikka tiesimme siinä olevan myös tehtävän, jossa sanoja selittäessä täytyy mennä kyykkyyn-ylös-kyykkyyn-ylös.. Se ei olisi mahdollista meidän rääkätyillä reisillämme, joten toivoimme hartaasti ettei kyseinen tehtäväkortti osuisi kummallekaan meistä.

Hah, kuka arvasi jo miten siinä lopulta kävi? Kyllä, minä sain kyykkytehtävän, ja vaikka tein parhaani, eivät kyykkyni olleet kovin syviä ja sanojen selittäminenkin meni tosi huonosti siinä voimattomien reisilihasten kanssa äheltäessä. Huh, vastajoukkue hyväksyi kuitenkin hapuilevan suoritukseni ja saimme kierroksesta muutaman pisteen. Taisimme lopulta jopa voittaa Maajussin kanssa, vaikka normaalisti olenkin ihan surkea Alias-peluri.

Siinähän se ilta sitten menikin rattoisasti pelien ääressä, niin että yhtäkkiä kello oli jo yö ja haukotus tuli. Ei muuta kuin puhtaisiin lakanoihin nukkumaan ja aamulla odottaisi grillihampurilaisten jämät sekä muita herkullisia aamiaistarpeita, joista loihdimme maukkaan aamupalan. Henkan velikin sai osansa paistetuista aamiaispekoneista, sillä hänellä tuntui olleen astetta rankempi yö.

Valkosipuliteema muuten jatkuu meidän osaltamme syyskuussa Tallinnassa, sillä olemme varanneet kaupungin valkosipuliravintolaan pöydän eräälle syyskuiselle illalle. Päräytämme Henkan kanssa yhden yön visiitille etelänaapurimme pääkaupunkiin juhlimaan vuosipäiväämme ja tutkimaan hieman Tallinnan nähtävyyksiä. Matka lahden yli taittuu Copterlinen helikopterilla, mistä saamme kiittää Rantapalloa, joka sponssasi meille lentoliput.

Helikopterimatka on jo elämys sinänsä ja kirjoitankin reissun jälkeen myös siitä, miten se homma toimii käytännössä. Täytyykö helikopterin aiheuttamia ilmavirtoja vastaan taistella päästäkseen kopterin sisään (voin kertoa jo nyt: ei tarvitse), miltä itse lento nousuineen ja laskuineen tuntuu (tähänkin osaan jo vastata: kivalta) ja miten koko lentoprosessi etenee. Syksyn pimeneviin iltoihin on siis tiedossa Tallinna-aiheisia postauksia, mutta ennen sitä herkutellaan vielä valkosipulifestareiden tuliaisilla ja grillataan kesän viimeiset grilliherkut.

Rakkaudesta Helsinkiin : Kruununhaka

Niin keskeisellä paikalla kun Kruununhaka onkin, täytyy minun jälleen myöntää nolona, etten ole juuri kierrellyt tässäkään kaupunginosassa aiemmin. Kruununhaka on saanut nimensä siellä 1700-luvulla laiduntaneista kruunun tykistön hevosista. Kaupunginosassa sijaitsee muun muassa kantakaupungin lyhin katu sekä vanhin talo, ja siellä on niin paljon upeita rakennuksia, kauniita kortteleita sekä vanhaa tunnelmaa, että alueella haahuilee mielellään.

Jos näitä tekemiämme kävelyretkiä voi mitenkään laittaa järjestykseen, niin Kruununhaka on ollut tähän astisista kierroksista yksi lemppareistani. Ei retkiä tosin voi laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä jokainen on ollut erilainen ja omalla tavallaan upea kokemus. Kaikista paikoista on löytynyt omanlaisensa tunnelma sekä jotakin yllättävää ja mieleenpainuvaa nähtävää tai koettavaa.


Brummerin talo

Tutustumisretkemme Kruununhakaan alkoi Senaatintorin läheisyydestä Aleksanterinkatu 18:sta ja Aleksanterinkatu 14:sta. Ensimmäiseksi mainitussa osoitteessa sijaitsee kantakaupungin vanhin rakennus, sinisävytteinen Sederholmin talo, joka toimii nykyään Helsingin kaupunginmuseon näyttelytilana. Sinne saa mennä sisään jos haluaa. Aleksanterinkatu 14:ssa on suloinen Brummerin talo, jossa on asunut aikoinaan myös marsalkka Mannerheim. Mannerheimilla taisi olla hyvä maku asuntojen suhteen, sillä meistäkin se oli kyseisen kadunpätkän söpöin talo.

Ritarihuoneella kokoontuivat aikoinaan ritari- ja aatelissääty, kun taas alemmat säädyt kokoontuivat Säätytalolla. Ritaritalo on rumempi (vaikka hienohan sekin on) kuin alempien kastien Säätytalo, kuten tulette kohta huomaamaan. Hahaa, siitäs saitte arvon korkeat herrat, onko kivaa kokoontua rumemmassa talossa kuin alhaiset maan matoset? Ritarihuoneella järjestetään nykyään näyttelyitä, kokouksia sekä konsertteja, ja sen kanslian yhteydessä on sukututkimuskirjasto. Georg Theodor Chiewitzin suunnittelemaa Ritarihuonetta pidetään Suomen tärkeimpänä uusgotiikkaa edustavana rakennuksena.

Säätytalo on äidin lempparitalo kaikista tähän asti Helsingissä nähdyistä ja kyllä vaan se upea onkin. Tutkailimme pitkän tovin sen upeaa päätykolmiota, joka on Suomen suurin yhtenäinen veistos. Emme ihan ymmärtäneet veistoksen sanomaa, vaikka opaskirjamme kertoikin sen kuvastavan Suomen kansan historiaa ja Porvoon valtiopäiviä. Meidän mielestämme siinä ennemminkin mainostettiin legginsejä, puhuttiin äidin suvusta ja sen reunoilla oli liiskaantuneita vähäosaisia, jotka roikkuivat hädissään teoksen ulkopuolella.

Päätykolmion alapuolella olevia vaakunoita ihmettelimme niin ikään tovin, kunnes äiti tunnisti sieltä Savon vaakunan, vaikka epäilikin hieman onko sellaista olemassa. Minäkin tunnistin vaakunoista vasemman puoleisen ja kajautin hoksaukseni ylpeänä ilmaan: Se on Karjala! Olutpullossa on tuo sama merkki! Meitsi on niiiin sivistynyt!

Snelmanninaukiolta löytyi Suomen Pankki, jota lähestyimme ensin takaviistosta niin, että pääsimme kauhistelemaan rakennuksen rumuutta oikein kunnolla. Ei se edestäpäin sitten ollutkaan niin ruma, mutta hävisi kuitenkin sata-nolla vastapäiselle Säätytalolle rakennusten kauneuskilpailuissa.

Säätytalon ja Suomen Pankin välittömästä läheisyydestä löytyi myös Kansallisarkisto, joka on niin ikään komea rakennus, mutta joka jäi kieltämättä hieman upean Säätytalon varjoon. Ja siitähän minulla ei näköjään olekaan kuvaa.

Säätytalon takapihalta löysimme vielä koristeellisen suihkukaivon, joka kuvasti ilmeisesti oksennustautia, sillä noiden otusten suusta tuli koko ajan nestettä. Ai että meillä on taas hyvä huumori ja valitettavasti se pahenee vielä tämän postauksen edetessä.. Teitä on nyt varoitettu.


Vai niin!!

En tiedä mitä kaupunginosaa Uspenskin katedraalin ja Presidentinlinnan välissä oleva alue virallisesti on, mutta laitetaan nämä Rakkauden sillan lukot nyt tähän juttuun, sillä ei Kruununhaka ainakaan kovin kaukana ole sillasta, johon on kiinnitetty tuhoton määrä ikuista rakkautta symboloivia lukkoja. Löysin sieltä myös tuttuja nimiä, ja luulenpa, että Annalla ja Henkalla on hieman selitettävää.. Muita samannimisiähän kun ei voi olla olemassa.

Pohjoisrannasta löytyi taas yksi äidin lemppareista, nimittäin komea ja koristeellinen Standertskjöldin talo. Siis mikä? Standertskjsrtj…talo. No lue tosta. Talon on suunnitellut sama jantteri, joka suunnitteli myös Ateneumin. Theodor Höijer on hänen nimensä.

Posjoisrannassa on myös kaupungin halutuimmaksi asuintaloksi äänestetty vaaleanvihreä linnamainen rakennus. En tiedä onko sillä jotakin erityistä nimeä, mutta sen osoite on Pohjoisranta 10. Upea talo se onkin, varsinkin kauempaa Tervasaaresta katsottuna, mutta kyllä minusta tuo viereinen vaaleanpunainen talokin on vähintään yhtä hieno.

Liisankadun ja Maurinkadun kulmassa on Vanhat Miehistökasarmit, joiden tiloissa toimii nykyään Sotamuseo. Ei paljon kiinnosta.

Meinasin mennä Kreikan suurlähetystöön ehdottamaan hyvää diiliä, kun näin Kreikalla olevan näin hulppean suurlähetystön. Jos antaisitte tän meille ja muuttaisitte Jakomäkeen yksiöön, niin pääsisitte alkuun velkojen maksussa. Eivät ne kuunnelleet minua, eivätkä päästäneet edes sisään, vaikka huutelin kadulla että Kalispera!

Missään ei kerrottu tämän Liisanpuistikossa sijaitsevan patsaan tarinaa, joten päättelimme ihan itse näppärillä pikku aivoillamme, että sen täytyy olla munasillaan kosineiden muistomerkki. Aivan selvästi! Meistä tulisi loistavia taidekriitikoita tai jotain sellaisia vastaavia tärkeilijöitä. Äiti, vaihdetaanko alaa?

Munasillaan kosineiden muistomerkin takana on Elisabethin talo, joka edustaa upeine torneineen jugend-tyyliä. Aika kaunis.

Maneesikadulta löytyi heppatytön lemppari, nimittäin vanha 1830-luvulla ratsutallina toiminut rakennus. Siellä ne venäläissotilaiden hevoset majailivat joskus muinoin.. Nykyään Vanhassa ratsutallissa järjestetään maanpuolustuskursseja.

Snellmanninkadun päässä Siltavuorenpenkereellä sijaitsee upeat Fysiologian ja Anatomian laitokset, jotka näyttävät hienolta hieman kauempaa Snellmanninkadulta tarkasteltuina. Rakennuksen seinällä majailee viisauden symboli Minervan pöllö. Ihan yhtä hyvin siinä voisi olla myös minun kuvani, olenhan aivan älyttömän viisas kaveri, kuten olette varmasti huomanneet..

Äiti kielsi minua kirjoittamasta tätä blogiin, mutta koska olen kapinallinen lapsi ja varoitin teitä jo aiemmin yhä huononevasta huumorista, kerron teille kielloista huolimatta mitä meninkään tokaisemaan huomattuani Siltavuorenpenger-kyltin sekä Tiikeri-kyltin allekkain. Suustani pääsi nimittäin: ”Joo-o, olihan se Jammu aikamoinen tiikeri”. Hyi minua. Vakavilla asioilla ei saisi vitsailla. Mennään eteenpäin, unohtakaa mitä sanoin.

Kristianinkadulla sijaitsee kantakaupungin vanhin puutalo. Ruiskumestarin taloksi kutsuttu rakennus on entisöity museoksi ja se on todella söpö nököttäessään kaikessa vanhuuden arvokkuudessaan siinä muiden isojen talojen juuressa.

Läheltä Ruiskumestarin taloa löytyy kantakaupungin lyhin katu. Välikatu on vain 25 metriä lyhyt ja siitä on rumat maisemat Merihakaan.

Äidin reissun kohokohta oli tämän jossain todella omituisessa biisissä mainitun hautaustoimiston löytyminen. Tästäkin saimme muutamia huonoja vitsejä aikaiseksi, joille rätkätimme tietenkin kuin mitkäkin ääliöt. Äiti kielsi minua kertomasta niitäkin, ja tällä kertaa olenkin sitten kuuliainen lapsi ja tottelen äitiä. Muuten hän ei ehkä enää lähde kanssani kävelylle..

Minä taasen innostuin niin ikään Liisankadulla sijaitsevasta suklaapuodista, mutta koska minulla oli ketoosikokeilu meneillään, jouduin kävelemään puodin ohi tyhjin käsin. No chocolate today, mutta minähän palaan ihan varmasti paikalle kunhan dieetti on ohi, ja ostan koko puodin tyhjäksi!

Siltavuorenrannassa sijaitsee Provianttimakasiini, joka toimi venäläisten sotilaiden ruokavarastona. Nykyään se on Kansallisarkiston käytössä.

Samalla kadulla sijaitsee myös vanhassa pommisuojassa oleva Väestönsuojelumuseo, joka on hyvin huomaamaton ja mekin kuljimme sen ohi huomaamatta lainkaan museosta kertovia kylttejä. Jouduimme kävelemään takaisin päin kunnes huomasimme pienen oven kadun laidalla. Vanhan pommisuojan katolle on jätetty vanha sodanaikainen ilmahälytyssireeni. Tuonne ne ihmiset juoksivat turvaan sireenin pärähtäessä soimaan. Aika hurjaa ajatella minkälaista elämä on ollut silloin. Ei käy kateeksi.

Kruununhaan kierroksemme päättyi Kaisaniemen puolella olevaan Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa kiertelimme hetken katselemassa puutarhan vehreyttä. Menimme puu- ja pensasmajoihin lymyilemään, kiipesimme puun oksalle ja leikimme tarzania, kuten kunnon normaalisti käyttäytyvien aikuisten kuuluukin tehdä hienossa puutarhassa.

Tämä puu on kuulemma kauniista ulkomuodostaan huolimatta myrkyllinen. Noita siitä roikkuvia papanoita ei siis pidä syödä, varoitteli tietäväinen äiti.

Tätä penkillä liikkumattomana makaavaa jannua sen sijaan ei ilmeisesti oltu varoitettu myrkkypuusta, sillä löysimme hänet pian ohitettuamme puun. Pitikö syödä myrkkypapanoita, noin siinä sitten käy.