Suomen suurin matkablogiyhteisö

Överiksi meni

Puhuimme työkavereiden kanssa erään kerran kahvitauolla siitä, miten jokaisella ihmisellä on jokin heikkous. Toisilla se on liiallinen kahvin juonti, toisilla tupakan poltto, toisilla liian myöhään valvominen, toisilla shoppailu, toisilla suklaa tai joku muu herkku. Minulla se on (suklaan lisäksi) liiallinen innostuminen tietyistä asioista. Jos innostun jostakin asiasta, paneudun siihen härän raivolla, mietin, suunnittelen ja toteutan innostukseni kohdetta aivan mielinmäärin ilman mitään rajaa.

On sanomattakin selvää, että tällainen käytös johtaa helposti ylilyönteihin. Toisinaan innostuminen ja asioihin paneutuminen on vain hyvä asia, varsinkin jos intohimon tunteet pysyvät edes jonkunlaisen kohtuuden rajoissa. Esimerkiksi paneutuminen Italian opintoihin, hevosharrastukseen tai kodin sisustamiseen saa harvoin aikaan mitään negatiivista. Mutta toisinaan liika innostuminen yhdistettynä itsepäisyyteeni/päämäärätietoisuuteeni/sisuuni tai miksi sitä ikinä haluaakin kutsua, saa aikaan hieman huonompiakin juttuja.

Hyvä esimerkki liiallisen innostumisen aiheuttamista haitoista on ihanan kamala juoksuharrastukseni. Vaikka yritän noudattaa ammattilaisen suunnittelemaa juoksuohjelmaa, menee treenaamiseni silti helposti yli, kun jään koukkuun juoksemisen aiheuttamaan ihanaan tunteeseen. Ensimmäiseen juoksutapahtumaan osallistuminen jäi liiallisen treenaamisen aiheuttaman penikkataudin takia väliin, sillä lääkärisetä pisti jalkakipuisen bloggaajan juoksukieltoon. Silloin meinasi tulla itku.

Seuraavana kesänä olin päättänyt juosta itsekseni 12 km ja niin myös tein, vaikka polvi petti alta ennen puoliväliä ja penikat, alaselkä sekä se kipeä polvi kärsivät ikävistä kivuista koko lenkin ajan. Totuuden nimissä juoksulenkki oli yhtä tuskaa, mutta kun kerran olin päättänyt saavuttaa tavoitteeni ja juosta sen perhanan 12 kilometrin lenkin, niin sen myös tein. Todella typerää, tiedän sen kyllä, mutta yritäpä puhua yli-innostuneelle Martinalle järkeä. Ei tule onnistumaan.

Hyvä esimerkki liikuntaövereistä on myös tänä keväänä työpaikallani toteutettu kuntokampanja, jossa keräsimme 15 viikon ajan tähtiä, joita sai aina yhden kun oli harrastanut puoli tuntia liikuntaa. Minä asetin itselleni tietysti tavoitteen kuinka monta tähteä haluan kerätä, ja nostin tavoitettani kampanjan aikana huomatessani, että tähtösiähän tulee kuin itsestään paljon enemmän kuin ensiksi ajattelin. Haastoin itseni keräämään eräänkin viikon aikana 40 tähteä ja vaikka yritin pitää myös lepopäiviä, niin eihän siitä mitään tullut. En pitänyt yhtäkään lepopäivää koko 15 viikon aikana. Överiksi meni, liikuntahimo iski, ja lopulta keräsin yli 400 tähteä. Yli 200 tuntia liikuntaa 15 viikon aikana, hei haloo!

Toisaalta 15 viikon liikuntaövereistä seurasi hyviäkin asioita: Niska- ja hartiajumituksia oli huomattavasti vähemmän kuin toimistotyöläisellä yleensä. Myös mieli oli virkeä ja olo useimmiten mukavan pirteä, mutta välillä iski myös armoton väsy liian rankkojen treeniputkien ja liian lyhyiden palautumisaikojen takia. Ympärysmitastani kadonneet sentit ja muutama pois matkasta tippunut kilo on ollut niin ikään tervetullut ylläri ja vaikkei isoa muutosta vaa’assa näykään, on etenkin alakroppani muuttanut muotoaan niin, että lähes kaikki vanhat housuni ovat nykyään mallia boyfriend/hoppari. On liikuntaputkesta siis ollut iloa ja hyötyäkin, mutta kuten olen jo moneen kertaan todennut, vähempikin olisi riittänyt.

Joku saattaa sekoittaa innostumiseni aiheuttamat överit perfektionismiin, mutta siitä ei ole kyse. Ei todellakaan, sallikaa minun nauraa! Perfektionismi on minusta hyyyvin hyvin kaukana. Näkeehän sen jo vaikkapa leipomieni kakkujen ulkonäöstä ja kokkausfilosofiastani, jonka päähokema on: ”Ei se ole niin justiinsa”. Täydellisyyden tavoittelu ei todellakaan ole päämääräni. Päinvastoin, osaan kyllä laiskotellakin ja mennä rimaa hipoen yli monessakin asiassa. Toisia asioita kohtaan vaan tulee sellainen innostus, joka saa tutkimaan kiinnostuksenkohdetta loputtomiin ja suunnittelemaan asioita innostuneena tietty päämäärä mielessä. Tämän piirteen olen tainnut periä isältäni, joka on aivan samanlainen innostuja kuin minäkin, ja jos merkit pitävät paikkansa, ei intoilu tule laantumaan iän myötä. Näillä siis mennään jatkossakin.

Että tällainen avautuminen tällä kertaa. Katsotaan josko ensi kerralla tehtäisiin ihan vaan ruokaa..

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply