Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Wanha

Oho, tästä ruokahetkestä onkin jo pitkä aika, mutta ei se mitään. Kävimme nimittäin taannoin tutustumassa äidin vakkaripaikkaan eli Wanhan tanssikellariin. Toisin kuin äiti yleensä, emme tanssahdelleet tällä kertaa askeltakaan, vaan keskityimme juhlistamaan pyöreitä täyttänyttä tätiäni hyvän ruoan merkeissä. Äiti jäi toki rakastamansa tanssiharrastuksen pariin pyörähtelemään sitten kun me muut kipitimme ruoan jälkeen autoillemme ja kotiin.

Olen käynyt kerran aiemminkin Wanhan tanssikellarissa syömässä ja tuolloin muistan syöneeni oikein herkullista ankanrintaa. Tälläkin kertaa annokseni oli oikein onnistunut ja näiden parin kerran perusteella voinkin todeta Wanhan tarjoavan hyvää perusravintolasapuskaa kohtuulliseen hintaan. Annokset ovat ehkä hieman pieniä ainakin isompien miesten makuun, mutta tällaiselle keskikokoiselle (kirjoitin ensin pienelle, mutta totuuden nimissä, enhän minä nyt mikään ihan kääpiö ole niin leveydeltä kuin pituudeltanikaan) naisihmiselle annos oli juuri sopivan kokoinen. Erittäin mukava henkilökunta aina narikasta tarjoilijaan asti ansaitsee myös erityismaininnan.


Henkka otti alkuruoaksi kermaista lohikeittoa, joka näytti maistuvan herralle oikein hyvin.


Minä söin kahta eri kalaa sisältäneen annoksen. Nuo grillatut parsakaverukset olivat muuten ihan sairaan hyviä! Samanlaisia voisi tehdä itsekin nyt kun parsakausi on täällä taas.


Ja tätä annosta en muista enää alkuunkaan. Joku meistä kuitenkin söi tällaisen ruoan ja se oli ehkä ihan hyvää. Että hyvää päivää vaan täältä huonojen ruokabloggaajien yhdistyksestä..

Tunnelmaltaan Wanhan tanssikellarin ravintola on mukavan hämyinen ja kotoisa. Lasin takana tanssahtelevia pareja on mukava seurata syömisen ja jutustelun lomassa, paitsi siinä vaiheessa kun joutuu pelästymään koko näkymän peittävää jättimäistä karvapalloa. Anita Hirvonenhan se siinä kävi kurkkimassa hetken päästä alkavan keikkansa yleisöä. Moi Anita.

Onni on ihana harrastus

Olen siinä mielessä erittäin onnekas, että olen löytänyt itselleni harrastuksia, joita todella rakastan. Toinen näistä harrastuksista on tämä teillekin kovin tuttu, kahta intohimoani ruoanlaittoa ja kirjoittamista yhdistävä blogiharrastus, ja toinen ehdottomasti hevoset ja ratsastus. Keskitytään tällä kertaa näistä jälkimmäiseen, eli hevosharrastukseen, joka on antanut minulle jo näinä parina pitkän tauon jälkeisinä heppavuosina tooodella paljon.

Olen ylittänyt itseni tänä keväänä kaksi kertaa ja tehnyt jotain sellaista, johon en todellakaan ajatellut pystyväni. Toisille se voi olla ihan pikku juttu, mutta minulle oli isoiso haaste suorittaa kaksi ratsastusmerkkiä tänä keväänä. Merkkisuoritukset ovat meikäratsastajalle ihan uusi juttu, sillä lapsena en ollut kuullutkaan moisista. Nyt kuitenkin ryhmässämme haluttiin suorittaa C-estemerkki ja sitä varten piti olla suoritettuna perusmerkki, jota minulla ei ollut. Tavoitteenani oli siis suorittaa molemmat merkit tänä keväänä, ja voi luoja miten jännittävää se oli.

Ratsastusmerkit ovat eräänlaisia ratsastajan tasoa todistavia saavutuksia, joilla ratsastaja voi todistaa osaavansa tehdä tiettyjä asioita. Merkin saa kun suorittaa hyväksytysti määrätyn radan, jota voisi kutsua eräänlaiseksi ratsastuskokeeksi. Teet kentällä tietyt asiat oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan ilman, että kukaan neuvoo tai kertoo mitä tehdään seuraavaksi (ja sekös minua pelotti; mitä jos unohdan jännityksissäni radan!). Suorituksen arvioi tuomari, joka oli ainakin meillä tallimme ratsastuksenopettaja.

Tosiaan, melkein koko muu ryhmämme oli jo suorittanut perusmerkin, paitsi ryhmään tämän vuoden alussa liittyneet minä ja Maajussin morsian sekä eräs kolmas ratsastaja. Opettajamme sanoi, että suoritamme merkin tuosta noin vaan jonkun tavallisen ratsastustunnin aluksi, eikä sitä tarvitse opetella tunnilla lainkaan, sillä osaamme jo tarvittavat asiat. Riittää kun vain opettelemme radan ulkoa SRL:n nettisivuilta. Oikeassahan hän varmaan olikin, rata oli yksinkertainen ja sisälsi pelkkiä helppoja perusasioita, mutta kyllä minä vaan onnistuin rakentamaan suorituksesta valtavan mörön mielessäni.

Eniten pelkäsin sitä, että unohdan radan, tai että herkkä ja vauhdikas merkkisuoritusratsuni Fullis aistii jännitykseni ja lähtee käsistä. Harjoittelimme perusmerkkirataa Maajussin morsiamen kanssa kerta toisensa jälkeen vuokrahevosillamme niin, että itse suorituksessa ei tarvinnut miettiä mitä seuraavaksi pitikään tehdä, vaan rata oli syöpyneenä alitajuntaan. Harjoitusmahdollisuus vuokrahevosilla oli siis ainakin minulle hyvin tärkeä avain onnistumiseen.

Pystyinkin suorituspäivänä keskittymään kunnolla radan muistelemisen sijaan siihen, että minä ja sitä kautta ratsuni pysymme molemmat rauhallisina. Kiinnitin huomiota hieman myös joihinkin asioihin istunnassani (eli siinä asennossa missä hevosen selässä kökötän) ja onnistuinkin suorittamaan perusmerkin ensimmäisellä yrityksellä. Olin jopa ihan tyytyväinen suoritukseeni ja siihen miten rauhallisena pysyimme Fulliksen kanssa koko radan ajan. Hyvä me!

Merkkisuorituksen jälkeen olin todella tyytyväinen itseeni ja innoissani siitä, että onnistuin tehtävässä, joka tuntui välillä jopa suorastaan mahdottomalta kaltaiselleni ujolle jännittäjälle. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä että ylitin itseni, että seuraava paljon isompi haaste, eli C-estemerkki, tuntui vain kivalta pikku lisältä perusmerkkisuorituksen päälle. Jos suoriutuisin siitä, olisi se ihan älyttömän hienoa, mutta vaikka estemerkki jäisi saavuttamatta, olisin silti tyytyväinen hyvin menneeseen perusmerkkikokeeseen. Saavutinhan jo yhden merkin ja se on jo hienoa. C-estemerkki olisi vain plussaa siihen päälle.

Jos perusmerkin suorittaminen tuntui melkein mahdottomalta, oli C-estemerkki jotain mitä ajattelin, ettei minun pitäisi edes antaa yrittää. Eihän siitä mitään tule. Oikean laukan nostaminen esteen päällä sekä rauhallinen tahti esteistä entistä enemmän innostuvalla Fulliksella tuntui ihan toivottomalta tehtävältä. Eräs ratsastusryhmämme jäsen kysyikin ihmeissään, olenko toivonut Fullista estemerkin suoritukseen, vai miksi menen merkkisuoritukset esteistä innostuvalla kuumakallella. Nojoo, enhän minä Fullista varsinaisesti toivonut, ainakaan aluksi. Opettajamme vain antoi sen minulle ensimmäiselle tunnille, jolla harjoittelimme merkkirataa, ja kysyi jälkeenpäin käykö minulle, että menen Fulliksella. Ja kyllähän se käy, minä ja vauhdikkaat hepat sovitaan yhteen, ja Fullis on ollut oikeastaan aika unelmatapaus varsinkin näin jälkeenpäin ajateltuna. Opettajamme taisi tietää sen heti alusta alkaen paremmin kuin minä.

Niin, nyt kauhulla odottamani C-estemerkin suorituspäivä on takana. Tajusin vasta suoritusta edeltävällä tunnilla jotakin hyvin tärkeää Fulliksella ratsastamisesta, mistä saan kiittää erästä kovasuista suomenhevosta Jatilan tallilta, jossa olin viikonloppuleirillä pari viikkoa ennen merkkisuoritusta. Vire-niminen heppa oli nimittäin tehnyt käteeni sellaisen hiertymän, etten voinut ottaa kunnon otetta ohjista Fulliksella rataa harjoitellessani, ja hepo pysyikin yllättäen paljon rauhallisempana, kun en vetänyt sitä koko ajan suusta. Ihan loogista kyllä, mutta niin paljon helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin kun minulla on paha tapa jäädä hevosen suuhun roikkumaan silloin kun vauhti yltyy liian kovaksi.

Pidinkin merkkisuorituksessa huolen, etten jää ohjiin kiinni ja hidastan tahtia parhaani mukaan istunnallani. Onnistuinkin siinä jopa liian hyvin, sillä arvostelussani kehotettiin lyhentämään ohjia (niin, ei niitä silti tarvitsisi pitkiksi heittää..) ja jarruttamaan vähemmän ennen estettä. Ihan päinvastoin siis kuin ajattelin meille käyvän. Olin nimittäin ihan varma, että suorituksemme hylätään liian vaarallisena, kun kiidämme esteiden yli aivan liian kovaa, niin kuin melkein kaikissa harjoituksissamme oli käynyt.

Merkkisuoritus meni siis hyvin, jopa paljon paremmin kuin odotin, vaikka pudotimmekin yhden puomin ja lähestyimme huonosti yhtä laukkapuomia kun keskityin liikaa siihen, ettei vauhtimme kiihdy liian kovaksi ja unohdin ohjauksen hetkeksi. Sain hyvää palautetta muun muassa rauhallisuudesta, katseesta sekä taivuttamisesta ympyrällä, vaikka kahteen viimeiseen en muistakaan kiinnittäneeni yhtään huomiota. Ja jos totta puhutaan, en muista koko suoritusta kunnolla. Läpi se kuitenkin meni, mikä löi ihan ällikällä itseensä ilmeisesti ihan liian vähän uskovan ratsastajan. Hitsi, mä pystyin siihen! Ihan paras fiilis.

Näistä hetkistä on hyvät harrastukset tehty. Tällaisten itselle niin kovin suurien saavutusten aiheuttamien hyvänolontunteiden takia jaksaa paremmin mahdolliset muilla elämänalueilla koittavat vastoinkäymiset, huonot fiilikset, stressin ja surunkin. Hyvä harrastus antaa ihan oikeasti voimaa niin paljon, että esimerkiksi työstressi tuntuu aivan toissijaiselta. Eikä onnistumisen tarvitse olla edes mikään näin iso aiheuttaakseen hetkeksi hälläväliä asenteen kaikkea muuta kohtaan. Riittää kun yksi ratsastustunti menee hyvin, hoksaa jonkin vaikealta tuntuvan asian tai tuntee edes hetken olevansa yhtä ratsunsa kanssa. Ne hetket ovat kultaakin kalliimpia ja kantavat vaikeiden hetkien yli. Ei ratsastusharrastusta turhaan käytetä terapiamuotonakin.

Näitä kahta itseni ylittämistä ja ihania onnistumisen tunteita en olisi saavuttanut ilman mitä parhainta hevosta, joka oli tukikiveni molemmissa merkkisuorituksissa. Olkoon vaikka kuinka kliseistä ja lässynläätä vaan, niin annan silti mielelläni kunnian ihanalle Fullikselle, johon olen vallan ihastunut tämän kevään aikana.

Minä ja Fullis olemme kuin kaksi marjaa. Olemme molemmat vähän rumia, rakenteeltamme kummallisia ruskeakarvaisia otuksia. Kaikki eivät meistä pidä, mutta ne jotka pitävät, pitävät paljon ja osaammekin hurmata muita halutessamme puolellemme. Meillä on molemmilla usein liian kova vauhti päällä, mutta osaamme kyllä hidastaakin jos haluamme, tai jos joku vetelee meitä oikeista naruista. Fullista vedellään naruista ihan kirjaimellisestikin, mutta minua vain kuvainnollisesti. Olemme Fulliksen kanssa molemmat herkkiä ja pohjimmiltamme oikein kilttejä sekä tottelevaisia. Emme jaksa välittää liikaa muiden mielipiteistä, vaan jätämme tylsät tyypit oman onnensa nojaan. Meidät on molemmat koulutettu hyvin ja olemme yksinkertaisesti vaan aivan parhaita. Tai ainakin Fullis on.

Matkalla niissä maissa, joihin en haluaisi matkustaa

Tänä vuonna helatorstai tuli todella tarpeeseen. Olin ollut sitä edeltävän viikon todella väsynyt ja ylimääräinen lepopäivä oli enemmän kuin tervetullut. Syytän väsymyksestä uusia allergialääkkeitä, 15 viikon armotonta treeniputkea ilman yhtäkään lepopäivää sekä liian kiireistä aikataulua ja stressiä, ja aionkin jatkossa yrittää ottaa enemmän aikaa ihan vain levolle. Helatorstaillekin olin suunnitellut muutaman kotijutun sekä kolmen ruokalajin makumatkan valmistelun lisäksi pitkiä ihania aamu-unia, hyvän kirjan lukemista ja okei, kävin mä myös yhdellä lenkillä, vaikka mun piti pitää lepoviikko. Aamulenkistä on vaan niin vaikea luopua..

Pitkät aamu-unet jäivät kuitenkin vain haaveeksi, sillä aikaisiin aamuherätyksiin tottunut bloggaajanne avasi silmänsä pirteänä kellon näyttäessä puoli kuutta aamulla. Edes töihin menevä Henkka ei ollut herännyt vielä tuolloin, ja mitä minä tein? Lähdin lenkille tietenkin! Hullu. Lenkin jälkeen hoidin muutaman rästiin jääneen asian, siivosin kodin ja aloin valmistella illallista.

Tiedossa oli nimittäin uutenavuotena hyväksi matkailun korvikkeeksi ja parisuhteen hoitajaksi havaittu makumatka kotisohvalla. Ajattelin viedä meidät tällä kertaa matkalle niihin maihin, joihin emme tulisi suuntaamaan ainakaan ihan lähivuosina, tai vuosikymmeninä. Tai emme ehkä koskaan. Valitsin menuun ruokia maista, jotka ovat matkailulistallamme viimeisinä ja siinäpä olikin haastetta, kun en voinut käyttää tuttuja Välimeren keittiöitä, muita Euroopan maita, Venäjää (tulen nimittäin ehdottomasti matkustamaan vielä ainakin Pietariin uudestaan, vaikka muu Venäjä arveluttaakin hieman), Pohjois- ja Väli-Amerikkaa ja muita tuttuja ruokamaita. Googlea, Maku.fi:tä sekä Maailman parhaat kasvisruoat -kirjaa hyväksikäyttämällä rakensin kuitenkin mielestäni oikein toimivan kokonaisuuden niiden maiden keittiöistä, joihin emme todellakaan ole menossa tutustumaan paikan päälle.

Ilta alkoi intialaisella hedelmälassilla, jonka reseptiin katsoin mallia Rantapallolta saamastani Maailman parhaat kasvisruoat -kirjasta. Koska en osannut päättää haluanko tehdä banaani- vai mangolassia, tungin juomaan molempia hedelmiä. Ja koska olin aikaisemmin päivällä siivonnut keittiössämme sijaitsevan viinakaapin keittiön esittelypostausta varten (joka pärähtää näytöllenne sitten joskus kun saan sen valmiiksi, kiitos ideasta Huli!) lisäsin juomaan myös hieman kaapista löytämääni mangolikööriä. Näin hedelmälassi toimi hyvänä alkudrinkkinä, jonka tyrkkäsin töistä tulleen Henkan käteen samalla kun hän varovasti kysyi, voisimmeko katsoa syödessämme Suomen peliä. No toki voimme! Ja jännä peli muuten olikin! Hyvä Jesse Joensuu!

Niin tosiaan, joku saattoikin ihmetellä miksi Intia on niiden maiden listalla, jonne emme halua matkustaa ainakaan ihan lähivuosina. Intia olikin ihan siinä rajoilla, voinko ottaa sen mukaan tähän hylkiömaiden menuun, sillä toisaalta maa kiinnostaa minua kovasti enkä voi sanoa etten matkustaisi sinne koskaan. Toisaalta taas olen kuullut ihan riittävästi kauhutarinoita likaisessa maassa vierailleiden tuttujen reissuista tiputukseen kammottavien mahapöpöjen takia, joten voin aika varmasti sanoa, ettei Intian matka ole ihan ensimmäisenä listalla. Joskus varmaan kuitenkin, sillä matkustinhan onnistuneesti myös Faaraon kirouksesta (jota kutsutaan myös ripuliksi) tuttuun Egyptiinkin, enkä kuollut tai joutunut edes lääkäriin. Apteekissa kyllä kävin, mutta koska nyt puhutaan ruoasta, jätän tämän aiheen tähän.

Hedelmälassia tuli pyöräytettyä sen verran paljon, että kyseinen juoma matkasi mukanamme läpi menun ruokiin huolellisesti valitsemieni viinien kera. Yritän kovasti päästä sisään viinien maailmaan, ja opetella edes jotakin niiden ominaisuuksista, rypäleistä ja siitä mikä viini sopii minkäkin ruoan kanssa. Olen viiniopiskeluissani vasta ihan alkutekijöissä, enkä haluakaan muuttua viinejä nyrpeällä nenällä haisteleviin ja kuppiin sylkeviin viinihifistelijöihin, jotka viljelevät sellaisia viinisanoja, joita kukaan ei voi ymmärtää. Ehei, minä haluan vain tietää hieman enemmän perusasioita ja oppia nimenomaan ruokien ja viinien yhdistelyä.

Noniin, yritetäänpäs nyt päästä vihdoin siihen menuun ja sen aloittaneeseen alkuruokaan. Alkuruokien ajaksi matkasimme nimittäin hurjaan Irakiin. Aika pelottavaa, mutta itse asiassa irakilainen alkuruoka taisi olla oma lempparini koko illallisen annista. Tein hyvin yksinkertaisen munakoisoruoan, jossa salaattipedille oli aseteltu uunissa paahdettua munakoisoa sekä irakilaisittain maustettua jogurttikastiketta. Naminam. Tätä otimme vielä hieman lisää pääruoankin lisäkkeeksi, niin hyvin se maistui jopa lihansyöjä-Henkalle. Yksinkertainen on parasta.

Seuraava maa johon matkasimme oli Korea. Leikin, että tarjoilemani ruoka oli kotoisin pohjoisesta, sillä siinä vasta onkin niin friikki maa, etten todellakaan halua tietää mitä kaikkea siellä oikeasti tapahtuu. Toisaalta minua kiinnostaisi ihan hirveästi vierailla salamyhkäisessä Pohjois-Koreassa, mutta taidan jättää sen kuitenkin nyt toistaiseksi väliin.. Ehkä sitten vanhana mummona kun kuolema on muutenkin lähempänä.

Korealaista ruokaa edustivat korealaisittain valmistettu naudanliha sekä perunasalaatti korealaisella käänteellä. Soijakastikkeessa, seesamiöljyssä sekä valkoviinissä marinoitu naudan ulkofilee oli herkkua ja sai Henkalta isot kehut siitäkin huolimatta, että laiska kokki-Martina ei ollut poistanut lihasta ällöttäviä rasvalöllöjä. Ajattelin että ne sulaa kyllä pois (??), mutta eihän siinä niin tapahtunut. Ensi kerralla olen tarkempi ja putsaan lihat kunnolla. Promise.

Herkullisen lihan kanssa söimme maukasta perunasalaattia sekä alkuruoalta jääneitä munakoisoja sekä niin ikään alkuruoalta jäänyttä ihanan valkosipulista jogurttikastiketta. Ruoka oli ajoittain melkoisen tulista, mikä on kyllä kovasti meidän makuumme. Herkemmille suosittelen kuitenkin joko vähemmän chiliä (niin tosiaan, reseptit julkaisen hieman myöhemmin) tai sitten sitä ihanaa hedelmälassia, joka taittaa kivasti chilin terävimmän kärjen.

Intian, Irakin ja Korean jälkeen arvuuttelin Henkalta mikä mahtaakaan olla meidän viimeinen maamme. Koska viini oli Etelä-Afrikkalaista hän arveli meidän matkaavan johonkin ihanan sotaisaan ja likaiseen Afrikan maahan, mutta hyvästä veikkauksesta huolimatta pieleen meni. Suuntasimme nimittäin jälkkärille Afganistaniin.

Voitaikinasta tehty jälkiruoka sisälsi yllättävän tuttuja makuja tullakseen eksoottisesta Afganistanin maasta. Leivonnaisen kanssa tarjoiltu mansikkahillo sekä kardemummalla maustettu kermavaahto maistuivat hyvinkin kotoisilta ja jälkiruoan perusteella voisin hyvinkin matkustaa Afganistaniin. Herkusta tuli mieleen onnellinen lapsuus sekä mummola, mutta koska veikkaan, ettei Afganistanilla ole tarjota ainakaan juuri nyt yhtä seesteisiä hetkiä, saa vierailu kyseiseen maahan odottaa hetken. Sillä mikäs kiire minulla nyt enää olisi sinne, kun olen juuri makumatkaillut Afganistanissa. Ja Intiassa, Koreassa sekä Irakissa. Voisiko olla helpompaa ja turvallisempaa matkailua kuin tällaiset kotona suoritetut makumatkat? Näitä tullaan näkemään Keltaisessa keittiössä vamasti vielä paljon jatkossakin.

Pietarin risteily, osa 1

Matkakuumeeni kasvoi talven ja kevään mittaan niin suuriin mittoihin, että minun oli yksinkertaisesti vain päästävä johonkin reissuun. Edes johonkin ihan lähelle ihan pieneksi ajaksi. Tarvitsin jotain kivaa mitä odottaa, muuten en olisi selvinnyt enää mistään. Onneksi Henkka ymmärsi, että nyt on tosi kyseessä, ja aloimme miettiä minkälaisen reissun saisimme mahdutettua aikatauluihimme. Taloprojektin kannalta parhaan pituiseksi ja sopivan hintaiseksi matkaksi osoittautui Pietarin risteily, jonka varasimme huhtikuun lopulle. Mukaan otimme Henkan veljen sekä hänen avovaimonsa Annan (kuvassa oikealla tuon isopäisen virnuapinan vieressä, joka myös Martinana tunnetaan) ja niin matka voi alkaa!


Meitsin juomaranneke.

Nopeiden lähtöselvitysten ja passin tarkastusten jälkeen saavuimme laivaan ja paljastimme Henkan veljelle ja Annalle, että olimme ostaneet yllätykseksi meille kaikille juomarannekkeet, joilla sai juoda tiettyjä juomia tietyissä baareissa niin paljon kuin jaksoi. Ei hyvä Martinalle 22v, mutta Martina 27v osasi olla väärinkäyttämättä ”ilmaisia” juomia ja käyttäytyä ihan hyvin. Jee, hyvä minä!

All inclusive -juomiin kuuluivat viinit, viski, rommi yms. sekä alkoholittomat juomat ja täytyy myöntää että muutama rommikola, GT ja kuohuviinilasillinen tuli nautittua. Osasimme tosiaan kuitenkin olla ryyppäämättä liikaa, sillä tällä risteilyllä oli ihan ehdottomasti päästävä maihin. Eikä se krapula ole muutenkaan mikään kovin tervetullut kaveri, varsinkin kun Pietarissa ohjelmassa oli ällöttävien epämuodostuneiden sikiöiden ihmettely. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin, jatketaan nyt itse risteilystä..

Meidän tyttöjen mielestä Princess Maria oli jossain määrin verrattavissa Tukholman ja Helsingin väliä seilaaviin risteilyaluksiin, paitsi että Mariamme oli vanhempi ja kuluneempi. Osa naisten vessoista oli melko öklössä kunnossa ja pientä kulumaa löytyi sieltä täältä. Aloin kuvata risteilyn alussa rikkinäisiä asioita, mutta ”Out of order” -lappuja oli lopulta niin paljon, etten jaksanut kaivaa kameraa esiin jokaisen toimimattoman asian kohdalla.

En tiedä olimmeko me Annan kanssa vaan liian hienohelmoja (ei kuulu normaalisti tapoihin) nyrpistellessämme nenäämme jokaiselle pikku kolhulle, sillä Henkan mielestä laiva oli ihan hyvässä kunnossa. Oli se joo ihan toimiva, muttei mikään loistoristeilijä todellakaan. Toisaalta saatan olla ehkä hieman huono arvioimaan aluksen kuntoa nyt, kun olen vasta vuosi sitten seilannut upealla Karibian risteilijällä, jota ei voi edes verrata näihin Pohjolan pikku paatteihin.

Kas tässä kuvassa komeilee tuhruinen hyttimme, jonka ilmanvaihto ei ollut ihan parhaasta mahdollisesta päästä. Ensimmäisenä yönä heräsin useaan otteeseen siihen että on kuuma, mutta toisena yönä tätä ongelmaa ei ollut. Olin varmaan niin väsynyt ensimmäisen huonosti nukutun yön jäljiltä, että toisena yönä nukuin kuin tukki. Se ilman lämpötilaa säätelevä nappi löytyy muuten katosta, eikä seinästä vessan oven vierestä, niin kuin normaalisti. Eri asia on sitten se, että toimiiko se nappi.. P.S. Kokeile tumauttaa nyrkillä toimimatonta ilmastointia tai radiota. Se saattaa auttaa.


Tämä viemäri ei vetänyt.


Ja tämä hissi oli rikki.

Tämä pelikone toimi, toisin kuin osa hänen kollegoistaan. Allekirjoittanut ei muuten pelaa juuri koskaan pelikoneita (ja sen kyllä huomaa sitten kun yritän pelata), mutta tässä sain luvan tuhlata tuplata muutaman Henkan rahan ja onnistuinkin melkein tekemään meistä rikkaita. Voitin ainakin 40 senttiä!


Ah, vihdoin pääsin istahtamaan alas kiireisen työpäivän jälkeen. Näillä kuohuviinilaseilla kilistimme risteilyn alkaneeksi.

Olimme varanneet molemmille illoille buffet-illallisen, johon kuului melko samanlainen valikoima ruokia kuin Tukholman risteilijöilläkin, tosin mielestäni hieman huonompana ja suppeampana versiona. Oikeaa mätiä ei ollut ollenkaan, mutta onneksi merileväkaviaari maistuu melkein yhtä hyvälle ja sitä oli tarjolla oikein riittävästi. Osa kaloista oli todella ruotoisia, mutta oli tarjoilupöydissä todellisia helmiäkin tarjolla. Odotin ehkä hieman enemmän venäläisiä ruokia, sillä nyt paikallisia sapuskoita edustivat vain pelmenit sekä se ”mäti”.

Tältä buffet-ravintolassa näytti. Hieman kulahtanutta, mutta kuitenkin ihan viihtyisää:

Jä tässä niitä herkkuja nyt olisi:


Saa ottaa kaksi lautasellista kerrallaan jos haluaa.


Meren otuksia. Simpukat oli kiva ylläri!

Jälkiruokapöydästä oli syöty lähes kaikki siinä vaiheessa kun pääsimme ensimmäisenä iltana jälkkärivaiheeseen, mutta onneksi jäätelöaltaasta löytyi vielä montaa eri jäätelömakua. Toisena iltana tarjolla oli nimittäin enää vain mansikkajädeä, vaikka olimme silloin jälkkäreiden kimpussa vielä silloin, kun muitakin makeita juttuja oli tarjolla. Ruokailuaika oli tosiaan lyhyempi kuin Tukholman risteilyllä ja ensimmäisenä iltana meitä tultiin häätämään pois kesken jäätelön lusikoinnin.

Keltainen banaanijäätelö oli parasta.

Jotta en alleviivaisi pelkästään risteilyn huonoja puolia niin täytyy kertoa, että buffetin juomapuoli oli oikein onnistunut. Viinien ja limujen lisäksi buffetin hintaan kuului myös lasillinen kuohuviiniä sekä vodkasnapsi, joista etenkin jälkimmäinen oli tosi hyvää. Juomarannekkeella buffetin baarista sai hakea myös kirkkaita viinoja ja toisena iltana Henkka nautiskelikin lasillisen viskiä illallisen päätteeksi. Nam.


Juomapuoli kunnossa..

Illallisen jälkeen oli vuorossa risteilyn parasta antia. Jos venäläiset osaavat jonkun asian paremmin kuin kukaan muu, niin se on kyllä hyvän shown vetäminen. Humppaklubilla illan aikana esitetty show oli nimittäin heittämällä parempi kuin mikään koskaan missään laivalla näkemäni. Esitykseen kuului venäläistä musiikkia, huikean taitavien tanssijoiden esittämiä tanssiesityksiä, laulua ja mitäs kaikkea muuta siellä nyt olikaan. Esitys kesti mukavan pitkään, oli monipuolinen, todella viihdyttävä ja molempina iltoina erilainen, eivätkä edes hetkittäin vilahtelevat tanssijoiden stringipyllyt haitanneet, sillä itse esitys oli asiallinen ja hyvällä maulla tehty. Lapsetkin voi siis turvallisin mielin ottaa mukaan showta katsomaan. Täydet pisteet huikeasta showsta siis venäläisille.

Esitystä ei saanut kuvata.

Shown jälkeen kävimme vielä hieman tanssahtelemassa yökerhossa ja menimme hyvissä ajoin nukkumaan, jotta jaksaisimme heilua seuraavana päivänä kauniissa Pietarissa. Siitä ja vielä lisää risteilystäkin kuitenkin vasta seuraavissa osissa. Tämäkin postaus täytyi nimittäin jakaa useampaan osaan, sillä muuten tästä olisi tullut sellainen kilometripostaus ettei tosikaan.

Äitienpäivä

Äitienpäivä valkeni tänäkin vuonna aurinkoisena ja lämpimänä. Mikä siinä muuten onkin, että äitienpäivänä on aina kaunis sää? Juhlivatko säidenkin äidit päivää näyttämällä parasta osaamistaan?

Tänä vuonna ilahdutimme Henkan äitiä ja samalla isääkin tarjoamalla yöllä kotiin tulleille Turkin matkaajille brunssin heti puolen päivän aikaan. Jätimme kauppareissun viisaina ihmisinä sunnuntaille, mutta oho, eiväthän kaupat ole auki äitienpäivänä. Onneksi Tuomarinkylän ABC:n yhteydessä olevasta Alepasta löytyi lähes kaikki brunssille suunnittelemamme ainekset.

Leipävalikoima oli melko huono, mutta löysimme hyllystä kuitenkin ruisleipää, joka ei mene heti seuraavana päivänä vanhaksi, pehmeää kauraleipää sekä yhden ainoan paketin esipaistettuja sämpylöitä. Leivän päällisinä meillä oli ihan tavallista juustoa, kinkkua ja metukkaa, kurkkua ja tomaattia sekä ruohosipulituorejuustoa ja lohta.

Ostimme myös pari juustoa herkuteltavaksi ja niiden kanssa tietenkin suolaisia keksejä. Viime hetkellä nappasin mukaan vielä rasiallisen mansikoita ja jälkkäriksi ostimme valmiin mutakakun sekä Aino-jäätelöä. Juomana meillä oli kahvin lisäksi kahta eri mehua. Ostimme nälkäisimmille myös kananmunia ja pekonia, mutta koska kaikki olivat leipien jälkeen tarpeeksi kylläisiä, jätimme munat ja pekonit Henkan vanhemmille iltaruoaksi.

Brunssiin olisi voinut toki panostaa enemmänkin ja minä ainakin olisin mielelläni leiponut jotakin. Aikaa ei kuitenkaan ollut tällä kertaa tämän suurempaan panostukseen, joten nyt mentiin kaupan valmiilla herkuilla. Yllättävän hyvän brunssin me saimme kuitenkin aikaiseksi yhden pikku-Alepan tuotteilla ja mikä tärkeintä, Henkan vanhemmat olivat tyytyväisiä pieneen yllätykseemme.

Henkan vanhemmilta suuntasimme minun äitini luokse, jossa herkuttelimme jälleen. Tarjolla oli pieniä suolapaloja sekä kaksi kakkua, sillä olihan meillä kaksi juhlittavaakin. Äidin lisäksi juhlimme nimittäin teini-iän taakseen jättänyttä Datanomia, joka oli aiemmin viikolla täyttänyt kunnioitettavat 20-vuotta. Herranjumala, missä välissä se pieni pallopää on kasvanut aikuiseksi..

Kahvittelun jälkeen katsoimme hieman Suomen peliä, katselimme vanhoja valokuvia ja väsynyt Henkka torkkui sohvalla meidän muiden leikkiessä Datanomin koneella Google Mapsilla. Hieman myöhemmin kahvittelemaan tulivat myös Käly, Insinööri ja Koda.

Hetken äidin luona vielä hengailtuamme lähdimme kotiin saunomaan ja kuuntelemaan Apulantaa, Jesse Kaikurantaa sekä kaikkia Nykin matkasta muistuttavia biisejä. Mietimme miksi nykyään tulee kuunneltua harvoin musiikkia niin että siihen ihan oikeasti keskittyy. Useinhan radio pauhaa taustalla kun touhuamme kaikkea muuta, mutta välillä voisi ihan vain istua alas ja kuunnella kaikkia kivoja biisejä, niin kuin teimme nyt. Ja se oli kivaa.

Allekirjoittanut oli juonut päivän aikana niin paljon kahvia, että uni tuli vasta lähempänä puoltayötä. Maanantaiaamuna heräsin tuttuun tapaani viideltä, vaikka liukuva työaika olisi sallinut pidempäänkin nukkumisen. Mutta minkäs tapojensa orja itselleen mahtaa.. Lyhyiden yöunien jälkeen koko maanantai menikin sitten sellaisessa koomassa ettei tosikaan. Kotiin päästyäni otin heti tunnin päikkärit ja yöunille menin jo joskus kahdeksan jälkeen. Ai miten niin vanha ja väsynyt (ja ikäkriiseilevä)?