Monthly Archives

toukokuu 2012

Rakkaudesta Helsinkiin: Puu-Käpylä

Kevään vihdoin saavuttua ilahduttamaan meitä kaikkia lämpimillä ulkoilukeleillään, olen aloittanut taas työmatkakävelyt, joihin olen saanut ihan uusia ulottuvuuksia vaihtelemalla kävelyreittiäni. Viime kesänä kävelin melkein aina samaa reittiä Arabianrannan ja Vanhankaupungin kosken ohi jokea pitkin aina kotiin saakka, ja vaikka reitti kauniita maisemia sisältääkin, alkoi samat tutut kulmat pikkuhiljaa tylsistyttää.

Tänä keväänä olen seikkaillut kotia kohti eri reittejä Kumpulan ja Käpylän läpi, ja voi että miten ihania katuja olenkaan löytänyt. Limingankatu on yksi lemppareistani, sinne voisin muuttaa sitten mummona kun haluan olla lähellä palveluita. Söpöjä eri värisiä ihan vieri vieressä nököttäviä puutaloja on ihana katsella (anteeksi vaan asukkaille, en tuijota ikkunoistanne sisään, vaan ihailen talojenne vanhahtavaa ulkoasua) ja Limingankadulla on poikkeuksetta hyvin hiljaista. Ihan kuin kävelisi jossain ihanan utuisessa unessa.

Eräänä päivänä päätin lähteä seikkailemaan Puu-Käpylään kotimatkallani, vaikka sää olikin lupaillun auringonpaisteen sijaan viileä ja harmaa. Samalla hetkellä kun astuin puisten talojen reunustamalle kadulle, alkoi aurinko kuitenkin paistaa ja ihana hiljaisuus valtasi koko tienoon. Siellä minä sitten vaeltelin taloja ihastellen, kun yhtäkkiä huomasin tulleeni tuttuun kadunkulmaan. Tässä minä olen seissyt joskus todella kauan aikaa sitten.

Kyseessä oli kummitätini- ja setäni vanha kotikatu. Kävelin hitaasti tietä pitkin ihanan nostalgisen tunteen vallatessa koko kehoni. Tuossa leikkipuistossa oli tosi kiva karuselli, jossa pyörimme isoveljen kanssa päivät pitkät. Ja tuohon kadunkulmaan oli tosi pitkä matka silloin pienenä, ja tästä kävelimme eräänä jouluaattoyönä taksia vastaan. Tultuani tädin ja sedän vanhan kotipihan eteen, pysähdyin katsomaan tuttua rakennusta. Lapsuudenmuisto toisensa perään tulvi mieleeni ja katselin tuttuja maisemia hämmentyneenä lähes liikuttuneesta olotilastani.

Ihmettelin, miten osuinkin juuri tälle tielle, ja miten tunnistinkaan tutut paikat heti, vaikka viimeksi kun täällä vierailin, olin ihan pieni tyttö. Siitä on ainakin 15-vuotta aikaa, todennäköisesti vielä enemmänkin. Tädin ja sedän vanha kotitalo näytti aivan samalta kuin silloin aikoinaan, hieman kuluneemmalta ehkä ja pienemmältä kuin muistin. Mittasuhteet ovat todella muuttuneet vuosien varrella. Silloin pienenä niin pitkältä tuntunut matka pihan poikki leikkipaikallekin on todellisuudessa vain muutaman aikuisen askeleen mittainen.

Hidasteltuani niin paljon kuin kehtasin tutulla kadunpätkällä kaikki aistit avoimina, jatkoin matkaani valtavan nostalgia-aallon hyökyessä ylitseni. En tiedä oliko ilmassa tuona päivänä tavallista enemmän silmiä ärsyttävää pölyä, vai liikutuinko todella ihan kyyneliin asti yhtä lapsuuteni lempipaikkaa katsellessani. Tämä oli ihan paras kyläilypaikka. Tarjolla oli aina röppörieskaa (jotkut kutsuvat niitä myös mokkapaloiksi), serkun huoneen lattialla oli ihanan pehmeä matto ja vanhan puutalon ikkunoista kurkistelimme jouluaattona, tuleeko kauan odotettu joulupukki jo.

Aikuiset viipyivät muuten jouluaattoisin ihan liian pitkään ruokapöydän ääressä. Minun mielestäni ruokailun olisi voinut jättää lautaselliseen mätiä, ja sitten voisi tulla jo joulupukki lahjasäkkeineen. Kyllä vain, olin hulluna mätiin jo pikkupirpanana, tosin tuolloin söin sen usein sellaisenaan ilman smetanaa ja sipulisilppua. Siis pelkkiä niitä palleroita, yhh…

Mietin kotiin päin tallustaessani, johtuvatko nämä Helsinkiä kohtaan tuntemani nostalgiset tunteet lähestyvästä muutosta, vai olenko vaan niin vanha, että minun kuuluu muistella lapsuutta kyyneleet silmissä ”Oi niitä aikoja..” soidessa päässä. Vielä ennen Järvenpäähän kotiutumista täytyisi käydä kävelyllä ainakin Maunulassa. Jospa löytäisin sieltä mummin ja vaarin vanhan kotitalon, jossa kyläilimme niin ikään ihan pikkumuksuna. Muistoissani on iso keltainen kerrostalo, jonka pihalla olleessa kaaren muotoisessa matontamppaustelineessä oli kiva kiipeillä.

Saa nähdä vievätkö askeleeni minut itsestään tuttuun paikkaan Maunulassa, ja tunnistanko sen yhtä suvereenisti kuin tutun talon Puu-Käpylässäkin, vai kävelenkö vain sokeana paikan ohitse. Olikohan se talo oikeasti edes keltainen? Asiasta täytyy ottaa selvää tämän kevään ja kesän aikana.