Suomen suurin matkablogiyhteisö

Onni on ihana harrastus

Olen siinä mielessä erittäin onnekas, että olen löytänyt itselleni harrastuksia, joita todella rakastan. Toinen näistä harrastuksista on tämä teillekin kovin tuttu, kahta intohimoani ruoanlaittoa ja kirjoittamista yhdistävä blogiharrastus, ja toinen ehdottomasti hevoset ja ratsastus. Keskitytään tällä kertaa näistä jälkimmäiseen, eli hevosharrastukseen, joka on antanut minulle jo näinä parina pitkän tauon jälkeisinä heppavuosina tooodella paljon.

Olen ylittänyt itseni tänä keväänä kaksi kertaa ja tehnyt jotain sellaista, johon en todellakaan ajatellut pystyväni. Toisille se voi olla ihan pikku juttu, mutta minulle oli isoiso haaste suorittaa kaksi ratsastusmerkkiä tänä keväänä. Merkkisuoritukset ovat meikäratsastajalle ihan uusi juttu, sillä lapsena en ollut kuullutkaan moisista. Nyt kuitenkin ryhmässämme haluttiin suorittaa C-estemerkki ja sitä varten piti olla suoritettuna perusmerkki, jota minulla ei ollut. Tavoitteenani oli siis suorittaa molemmat merkit tänä keväänä, ja voi luoja miten jännittävää se oli.

Ratsastusmerkit ovat eräänlaisia ratsastajan tasoa todistavia saavutuksia, joilla ratsastaja voi todistaa osaavansa tehdä tiettyjä asioita. Merkin saa kun suorittaa hyväksytysti määrätyn radan, jota voisi kutsua eräänlaiseksi ratsastuskokeeksi. Teet kentällä tietyt asiat oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan ilman, että kukaan neuvoo tai kertoo mitä tehdään seuraavaksi (ja sekös minua pelotti; mitä jos unohdan jännityksissäni radan!). Suorituksen arvioi tuomari, joka oli ainakin meillä tallimme ratsastuksenopettaja.

Tosiaan, melkein koko muu ryhmämme oli jo suorittanut perusmerkin, paitsi ryhmään tämän vuoden alussa liittyneet minä ja Maajussin morsian sekä eräs kolmas ratsastaja. Opettajamme sanoi, että suoritamme merkin tuosta noin vaan jonkun tavallisen ratsastustunnin aluksi, eikä sitä tarvitse opetella tunnilla lainkaan, sillä osaamme jo tarvittavat asiat. Riittää kun vain opettelemme radan ulkoa SRL:n nettisivuilta. Oikeassahan hän varmaan olikin, rata oli yksinkertainen ja sisälsi pelkkiä helppoja perusasioita, mutta kyllä minä vaan onnistuin rakentamaan suorituksesta valtavan mörön mielessäni.

Eniten pelkäsin sitä, että unohdan radan, tai että herkkä ja vauhdikas merkkisuoritusratsuni Fullis aistii jännitykseni ja lähtee käsistä. Harjoittelimme perusmerkkirataa Maajussin morsiamen kanssa kerta toisensa jälkeen vuokrahevosillamme niin, että itse suorituksessa ei tarvinnut miettiä mitä seuraavaksi pitikään tehdä, vaan rata oli syöpyneenä alitajuntaan. Harjoitusmahdollisuus vuokrahevosilla oli siis ainakin minulle hyvin tärkeä avain onnistumiseen.

Pystyinkin suorituspäivänä keskittymään kunnolla radan muistelemisen sijaan siihen, että minä ja sitä kautta ratsuni pysymme molemmat rauhallisina. Kiinnitin huomiota hieman myös joihinkin asioihin istunnassani (eli siinä asennossa missä hevosen selässä kökötän) ja onnistuinkin suorittamaan perusmerkin ensimmäisellä yrityksellä. Olin jopa ihan tyytyväinen suoritukseeni ja siihen miten rauhallisena pysyimme Fulliksen kanssa koko radan ajan. Hyvä me!

Merkkisuorituksen jälkeen olin todella tyytyväinen itseeni ja innoissani siitä, että onnistuin tehtävässä, joka tuntui välillä jopa suorastaan mahdottomalta kaltaiselleni ujolle jännittäjälle. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä että ylitin itseni, että seuraava paljon isompi haaste, eli C-estemerkki, tuntui vain kivalta pikku lisältä perusmerkkisuorituksen päälle. Jos suoriutuisin siitä, olisi se ihan älyttömän hienoa, mutta vaikka estemerkki jäisi saavuttamatta, olisin silti tyytyväinen hyvin menneeseen perusmerkkikokeeseen. Saavutinhan jo yhden merkin ja se on jo hienoa. C-estemerkki olisi vain plussaa siihen päälle.

Jos perusmerkin suorittaminen tuntui melkein mahdottomalta, oli C-estemerkki jotain mitä ajattelin, ettei minun pitäisi edes antaa yrittää. Eihän siitä mitään tule. Oikean laukan nostaminen esteen päällä sekä rauhallinen tahti esteistä entistä enemmän innostuvalla Fulliksella tuntui ihan toivottomalta tehtävältä. Eräs ratsastusryhmämme jäsen kysyikin ihmeissään, olenko toivonut Fullista estemerkin suoritukseen, vai miksi menen merkkisuoritukset esteistä innostuvalla kuumakallella. Nojoo, enhän minä Fullista varsinaisesti toivonut, ainakaan aluksi. Opettajamme vain antoi sen minulle ensimmäiselle tunnille, jolla harjoittelimme merkkirataa, ja kysyi jälkeenpäin käykö minulle, että menen Fulliksella. Ja kyllähän se käy, minä ja vauhdikkaat hepat sovitaan yhteen, ja Fullis on ollut oikeastaan aika unelmatapaus varsinkin näin jälkeenpäin ajateltuna. Opettajamme taisi tietää sen heti alusta alkaen paremmin kuin minä.

Niin, nyt kauhulla odottamani C-estemerkin suorituspäivä on takana. Tajusin vasta suoritusta edeltävällä tunnilla jotakin hyvin tärkeää Fulliksella ratsastamisesta, mistä saan kiittää erästä kovasuista suomenhevosta Jatilan tallilta, jossa olin viikonloppuleirillä pari viikkoa ennen merkkisuoritusta. Vire-niminen heppa oli nimittäin tehnyt käteeni sellaisen hiertymän, etten voinut ottaa kunnon otetta ohjista Fulliksella rataa harjoitellessani, ja hepo pysyikin yllättäen paljon rauhallisempana, kun en vetänyt sitä koko ajan suusta. Ihan loogista kyllä, mutta niin paljon helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin kun minulla on paha tapa jäädä hevosen suuhun roikkumaan silloin kun vauhti yltyy liian kovaksi.

Pidinkin merkkisuorituksessa huolen, etten jää ohjiin kiinni ja hidastan tahtia parhaani mukaan istunnallani. Onnistuinkin siinä jopa liian hyvin, sillä arvostelussani kehotettiin lyhentämään ohjia (niin, ei niitä silti tarvitsisi pitkiksi heittää..) ja jarruttamaan vähemmän ennen estettä. Ihan päinvastoin siis kuin ajattelin meille käyvän. Olin nimittäin ihan varma, että suorituksemme hylätään liian vaarallisena, kun kiidämme esteiden yli aivan liian kovaa, niin kuin melkein kaikissa harjoituksissamme oli käynyt.

Merkkisuoritus meni siis hyvin, jopa paljon paremmin kuin odotin, vaikka pudotimmekin yhden puomin ja lähestyimme huonosti yhtä laukkapuomia kun keskityin liikaa siihen, ettei vauhtimme kiihdy liian kovaksi ja unohdin ohjauksen hetkeksi. Sain hyvää palautetta muun muassa rauhallisuudesta, katseesta sekä taivuttamisesta ympyrällä, vaikka kahteen viimeiseen en muistakaan kiinnittäneeni yhtään huomiota. Ja jos totta puhutaan, en muista koko suoritusta kunnolla. Läpi se kuitenkin meni, mikä löi ihan ällikällä itseensä ilmeisesti ihan liian vähän uskovan ratsastajan. Hitsi, mä pystyin siihen! Ihan paras fiilis.

Näistä hetkistä on hyvät harrastukset tehty. Tällaisten itselle niin kovin suurien saavutusten aiheuttamien hyvänolontunteiden takia jaksaa paremmin mahdolliset muilla elämänalueilla koittavat vastoinkäymiset, huonot fiilikset, stressin ja surunkin. Hyvä harrastus antaa ihan oikeasti voimaa niin paljon, että esimerkiksi työstressi tuntuu aivan toissijaiselta. Eikä onnistumisen tarvitse olla edes mikään näin iso aiheuttaakseen hetkeksi hälläväliä asenteen kaikkea muuta kohtaan. Riittää kun yksi ratsastustunti menee hyvin, hoksaa jonkin vaikealta tuntuvan asian tai tuntee edes hetken olevansa yhtä ratsunsa kanssa. Ne hetket ovat kultaakin kalliimpia ja kantavat vaikeiden hetkien yli. Ei ratsastusharrastusta turhaan käytetä terapiamuotonakin.

Näitä kahta itseni ylittämistä ja ihania onnistumisen tunteita en olisi saavuttanut ilman mitä parhainta hevosta, joka oli tukikiveni molemmissa merkkisuorituksissa. Olkoon vaikka kuinka kliseistä ja lässynläätä vaan, niin annan silti mielelläni kunnian ihanalle Fullikselle, johon olen vallan ihastunut tämän kevään aikana.

Minä ja Fullis olemme kuin kaksi marjaa. Olemme molemmat vähän rumia, rakenteeltamme kummallisia ruskeakarvaisia otuksia. Kaikki eivät meistä pidä, mutta ne jotka pitävät, pitävät paljon ja osaammekin hurmata muita halutessamme puolellemme. Meillä on molemmilla usein liian kova vauhti päällä, mutta osaamme kyllä hidastaakin jos haluamme, tai jos joku vetelee meitä oikeista naruista. Fullista vedellään naruista ihan kirjaimellisestikin, mutta minua vain kuvainnollisesti. Olemme Fulliksen kanssa molemmat herkkiä ja pohjimmiltamme oikein kilttejä sekä tottelevaisia. Emme jaksa välittää liikaa muiden mielipiteistä, vaan jätämme tylsät tyypit oman onnensa nojaan. Meidät on molemmat koulutettu hyvin ja olemme yksinkertaisesti vaan aivan parhaita. Tai ainakin Fullis on.

Previous Post Next Post

8 Comments

  • Reply Nanna maanantai, toukokuu 21, 2012 at 11:23

    Ratsastus on enemmän kuin parasta! Oma perjantai-illan vakkaritunti todella nollaa pään viikon jäljiltä.

    • Reply Martina tiistai, toukokuu 22, 2012 at 08:03

      Olet oikeassa! 🙂 Mä oon myös huomannut, että perjantai-ilta on oivallinen aika heppaharrastukselle. Työviikon jälkeen on ihana päästä tallille tyhjentämään pää. Me ollaan käyty aika usein vuokraheppojen luona perjantaisin, ja vaikka sinne lähtiessä olisi kuinka väsynyt tahansa, on ratsastuksen ja tallilla hengailun jälkeen aina hyvä fiilis.

  • Reply Veera Bianca maanantai, toukokuu 21, 2012 at 11:49

    Ei ole parempaa harrastusta kuin heppaharrastus <3 itsekin kaipaan niin hevosiani Australiassa. voisi kyllä jatkaa tätä rakasta harrastusta Suomessakin 🙂

    • Reply Martina tiistai, toukokuu 22, 2012 at 08:08

      Jatka ehdottomasti heppaharrastusta täällä Suomessakin! Mietin tuossa juuri, etten tainnut tajuta lapsena ollenkaan miten hyvän harrastuksen pariin olin ajautunut. Nyt vasta kun aloitin ratsastuksen uudelleen monen vuoden tauon jälkeen, olen ymmärtänyt miten hyvä harrastus se on niin monella eri tapaa. En keksi toista harrastusta, joka tekisi yhtä kokonaisvaltaisesti hyvää niin psyykkiselle kuin fyysisellekin kunnolle. Olet varmaan samaa mieltä kanssani. 🙂

  • Reply Taina maanantai, toukokuu 21, 2012 at 16:23

    Onnea!! Hepat <3

    • Reply Martina tiistai, toukokuu 22, 2012 at 08:08

      Kiitos! Hepat on todellakin iso <3! 🙂

  • Reply Amalia keskiviikko, toukokuu 23, 2012 at 23:19

    Onnea merkkisuorituksista ja siitä, että olet löytänyt hepan kanssa hienosti yhteisen sävelen 🙂

    • Reply Martina torstai, toukokuu 24, 2012 at 08:29

      Voi kiitos, et uskokaan miten paljon mieltäni lämmittää ihan pienikin onnentoivotus. 🙂 Yhteisen sävelen löytyminen on ollut ihan mahtavaa, varsinkin kun vertaa tämänhetkistä tilannetta ihan ensimmäisiin tunteihin, jotka menin Fulliksella. Silloin vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti vaikka muille jakaa, mutta nyt tuntuu kuin alla olisi ihan toinen hevonen.

    Leave a Reply