Suomen suurin matkablogiyhteisö
Yearly Archives

Minä en pidä piparkakuista

Joo enpä vissiin niin. Mutta ihan oikeasti, noin minä väitin loppusyksystä, sillä on ollut aika, jolloin en ole ollut piparien suurin ystävä. Silloin en tiennyt vielä mitään Annas-pipareista, jotka ovat ehdottomasti parhaita piparkakkuja ohuutensa, rapeutensa ja mausteisen makunsa ansiosta. Että kiitti vaan työkaverit kun tutustutitte minut ja Annasit keskenään. Myös mahamakkarani kiittävät.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä Annas-piparkakut olivat vasta alkua Martinan piparivuodelle! Olen ehtinyt herkutella tavallisten piparkakkujen lisäksi ainakin piparilonkerolla, piparisuklaalla, ja väsäsinpä eräänä iltana piparijuustokakunkin. Ja koska kerran vauhtiin päästiin, paistoin samalla kasan pieniä ukko- ja akkapipareita keittiön pöydälle kaupan Kantolan piparien kaveriksi. Joo, en ostanut Annas-pipareita, sillä olisin ahminut niitä aivan liikaa. Pahemman makuiset Kantolat säilyvät kauemmin koristamassa keittiön pöytäämme ja tuovat kotiin joulun tuoksua. Olenpa minä ovela..

Piparijuustokakun ohje on napattu Maku.fi:stä ja kiikutin sen mukaisen tuotoksen eräänä iltana tuliaiseksi tuleville naapureillemme. Tuunasin kakkua hieman lisäämällä täytteeseen piparimurua, sillä kun nyt kerran ollaan päästy piparkakun makuun, niin pitäähän sitä tunkea joka paikkaan. Korvaan ilmeisesti piparittomia vuosiani ahmimalla nyt mausteista jouluherkkua enemmän kuin ikinä. Oivoi.

Tarvitset:

– 250 g piparkakkutaikinaa
– 400 g tuorejuustoa
– 1,5 dl fariinisokeria
– 2 kananmunaa
– 1,5 tl kanelia
– 1 tl vaniljasokeria
(- pari desiä piparia murustettuna)

Kauli piparkakkutaikina ohuemmaksi, leikkaa siitä irtopohjavuoan kokoinen pala ja asettele se leivinpaperoidun tai voidellun vuoan pohjalle. Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi ja lisää sitten täytteeseen loput ainekset. Kippaa seos vuokaan piparitaikinapohjan päälle ja paista 175-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia. Anna jäähtyä hyvin ennen tarjoilua. Ylijääneestä piparkakkutaikinasta voit paistaa koristeita kakun päälle tai sitten voit vaikka syödä taikinan, sillä mielesi tekee kuitenkin.

Mutakakku ja mango-mascarponevaahto

Kuten allaolevasta viikonlopun pikapostauksesta käy ilmi, myös minut kelpuutettiin Pauligin Makuparit-kilpailuun melkoisen kovaan seuraan Kinuskikissan ja muiden leipurisankareiden kanssa. Olinkin enemmän kuin otettu saadessani kisakutsun sähköpostiini, ja kun pahvilaatikollinen kahvipaketteja saapui kotiin maisteltavaksi, kävi aivoissani sellainen kuhina ettei ole ennen nähty kisaleipomusta miettiessäni.

Maisteltuani saamiani kahvinäytteitä ihastuin Paulig Papua New Guinea alkuperämaakahviin niin totaalisesti, että valinta käyttää sitä kilpailussa oli helppo. Halusin yhdistää runsasaromisen kahvin johonkin todella suklaiseen jälkiruokaan, mutta halusin korostaa myös kahvin vienoa mangovivahdetta käyttämällä kyseistä hedelmää reseptissäni.

Hetken pähkäiltyäni päätin tehdä Paulig Papua New Guinea -kahvin kaveriksi syntisen suklaisen mutakakun sekä pehmeää mango-mascarponevaahtoa. Makean mausteinen kahvi täydensi upeasti tahmean mutakakun ja keveän vaahdon liittoa tehden makunautinnosta täydellisen. Kahvissa maistuva tummaksi paahdettu kaakao sopii hyvin yhteen suklaisen kakun kanssa ja mango-mascarponevaahto tuo esiin kahvin ihanan mangoisen vivahteen.

Mutakakku:

– 200 g voita
– 4 kananmunaa
– 4 dl sokeria
– 3 dl vehnäjauhoja
– 6 rkl kaakaojauhetta
– 2 rkl vaniljasokeria
– 1 tl suolaa
– 1 tl leivinjauhetta
– 130 g suklaata rouheena

Sekoita kananmunat ja sokeri keskenään ja vatkaa ne vaahdoksi. Sulata voi ja sekoita se munasokeriseokseen. Lisää kuivat aineet sekä puolet rouhitusta suklaasta, sekoita hyvin ja kippaa taikina voideltuun irtopohjavuokaan. Paista kakkua 175-asteisessa uunissa 25-30 minuuttia, niin että sen reunat kovettuvat, mutta keskus jää löysäksi. Anna kakun jähmettyä kunnolla, mieluiten yön yli, ja koristele se ennen tarjoilua lopulla suklaarouheella.

Mango-mascarponevaahto:

– 1 purkki mangososetta (Piltti)
– 2,5 dl mascarponea
– 2,5 dl vispikermaa
– 1 tl sokeria

Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta se sokerilla. Sekoita mascarpone ja mangosose kermavaahdon joukkoon ja vatkaa seos kuohkeaksi vaahdoksi. Tarjoile mutakakun kanssa.

Iso kiitos kakun onnistumisesta kuuluu työkavereilleni, jotka olivat tukena reseptin kehittelyssä ja jotka ovat kakun kukkakoristeiden takana. Eivätkö ne piristäkin kivasti ruskeaa mutakakkumöhkälettä? Vielä isompi kiitos kuuluu kaikille kakkuani äänestäneille. Tuntuu hurjalta että minun pienen bloggaajan kakku on kilpailusivustolla kaikkien nähtävillä aivan mielettömän upeassa seurassa. Oikeasti, MINÄ mukana leivontakilpailussa, kukapa olisi uskonut?

Valkosipulinen rahkalevite aka maailman paras levite

Yksi elämän virstanpylväs on nyt saavutettu: Kokkasin ensimmäistä kertaa anopin reseptillä jotakin. Enkä edes ihan mitä tahansa, vaan maailman parasta rahkalevitettä, johon ihastuin heti ensimaistamisella. Levite saa jopa minut hienon ja sivistyneen juhlavieraan (kröhöhöm..) seisomaan pitopöydän vieressä rohmuten aina uuden patonginpalan, jonka päälle levitän ison kasan valkosipulista rahkan ja margariinin seosta. Tämän jälkeen ahmin koko herkun kerralla edelleen sen pöydän vieressä hengaillen. Miten niin muka pitäisi ottaa ruokaa omalle lautaselle ja mennä muualle syömään? Levite todella on niin herkullista ja koukuttavaa, etteivät hyvät ruokatavatkaan pysy enää mielessä.

Tänä kesänä Henkan veljen valmistujaisissa uskalsin pyytää pelottavalta anopilta levitteen reseptin ja kokeilin sitä kädet täristen heti seuraavana viikonloppuna. Oikeasti anoppini on maailman paras, mukavin, kiltein, hyväsydämisin ja rennoin anoppi, joten meidän kohdalla puheet pelottavasta miehen äidistä eivät pidä paikkaansa. Siksipä uskalsinkin kokata anopin levitettäkin hyvillä mielin, ilman pelkoa punaisena huutavasta tädistä, joka syyttää minua reseptinsä, poikansa ja koko elämänsä pilaamisesta. Oikeasti, onkohan sellaisia anoppeja edes olemassa?

Sen pidemmittä puheitta mennään itse reseptiin.

Rahkalevite

– puoli pakettia voita tai margariinia
– purkin Ehrmannin rahkaa
– valkosipulia
– persiljaa

Pilko valkosipuli ja persilja. Kippaa voi tai margariini ja rahka kulhoon valkosipuli- ja persiljasilpun kanssa. Survo sörssäimellä, jota joskus myös sauvasekoittimeksi kutsutaan, kaikki sekaisin ja kas, valmista on! Ihan helppoa!

Tällä levitteellä on hurmattu monta juhlavierasta niin Keravalla Henkan vanhempien kotona, kuin ensikokeiluni myötä myös meillä kotona juhannuksena, jolloin tarjoilin tätä patongin kanssa. Patongin lisäksi olen syönyt herkkua ainakin lihapullien kanssa, dippaamalla sipsejä levitteeseen ja ihan vain suoraan kulhosta lusikalla. Törrrkeän hyvää!

"Minä olin lentäjän poika.."

Olen tainnut ennenkin mainita rakastavani lentokoneita, niiden katselemista ja niissä istumista. Yksi parhaista hetkistä lomalle lähdössä onkin, kun istuu kiitoradalla kiihdyttävässä lentokoneessa ja odottaa koneen nousemista ilmaan. ”Ylöspäin läpi pilvien peiton, kohti ilmailun historiaa — ja kiitotien päässä on taivaassa reikä..” Toinen parhaista hetkistä on se, kun istuu siellä samaisessa lentokoneessa ja lentoemännät tarjoilevat ruokaa, sillä minä ihan oikeasti pidän lentokoneruoasta.


Tarjottimen kanssa on mukava askarrella ja yrittää tunkea muovi- ja paperijätteet mahdollisimman pieneen myttyyn tarjottimelle, niin että mahtuu paremmin haarukoimaan lötköllä kertishaarukalla haaleaa ruokaa. Lisähaastetta antaa naapurin nenä, johon pitää yrittää olla tirvaisematta kyynärpäällään ruokaa naamaan lapioidessa. Ja ei, tällä kertaa tämä ei ole sarkasmia, sillä minä ihan oikeasti pidän kaikesta, mikä liittyy lentokoneisiin ja niissä ruokailuun. ”Vielä lentäisin korkeammalle kuin muut..”



Okei, yli vuorokauden kestänyt kotimatkamme reitillä Fort Lauderdale – New York – Frankfurt – Helsinki oli hieman puuduttava, enkä nauttinut siitä välttämättä ihan niin paljon kuin menomatkasta lätäkön yli tai muista lyhyemmistä lomalennoista. Levottomat jalat estivät nukkumisen, mutta lukiessa silmät eivät pysyneet auki. ”Unen kerosiinin katkuisen näin..” Tyydyin siis torkkumaan, lukemaan yhden sivun, torkkumaan lisää ja odottamaan ruoka-aikaa. Lensimme kaikki muut lennot Lufthansalla, paitsi Nykki-Florida -välin, jonka taitoimme molempiin suuntiin jenkkiläisellä halpislentoyhtiö JetBluella. Olimme molempiin lentoyhtiöihin erittäin tyytyväisiä ja Finnairin pisteet laskivat jälleen silmissä kun vertaili kotimaista näihin kahteen. Sori vaan..


Helsinki-Frankfurt välillä Lufthansa tarjoili aamiaiseksi todella maukasta ciabattaa. Ennen koneeseen nousemista olimme hörppäisseet kentällä perinteiset lähtökaljat, vaikka kello oli muistaakseni vasta jotain aamuviiden ja -kuuden välillä. Kellonaika ei paljon hetkauta kun on perinteistä kyse. Toinen perinne on nauttia lasi kuohuviiniä koneessa, mutta tällä kertaa teimme pienen poikkeuksen ja hörppäsimme kuohuvat vasta Frankfurtin kentällä Nykin lentoa odotellessamme. Frankfurtissa oli aikaa syödä myös aamiainen numero zwei, joka sisälsi olutta (oho..) sekä ihanan briejuustosämpylän. Namskis. ”Lentokenttien aavoilla tuulee..”







Pian olikin aika siirtyä seuraavalle etapille, eli Frankfurt-New York -lennolle. Lufthansan koneessa matka taittui mukavasti leffoja katsellessa ja syödessä. Spaghettiannoksen tai kanariisihässäkän (jee, me saatiin ihan ite valita pääruokamme!) sekä hassun sinappinakin sisältäneen lämpimän sämpylän lisäksi lennon hintaan kuuluivat myös viinit, joita lentoemännät kantoivat alituiseen kysellen saisiko olla lisää täytettä lasiin.
Menomatkan riemuhulinassa ilmainen viini voisi olla hyvinkin petollinen kaveri, mutta osasimme onneksi ottaa sitä sivistyneen saksalaisittain emmekä ördäävän suomalaisittain. Kyllä äiti olisi nyt ylpeä! Lapsi osasi kerrankin käyttäytyä! ”Vielä isäänikin paremmin..”





Liekö meillä ollut huono vaikutus ihmisten terveyteen vai mistäköhän oli kyse, kun kahdella lennolla matkustamossa koettiin jänniä hetkiä sairaskohtausten vuoksi. Lennolla Helsingistä Frankfurtiin eräs intialainen mies ei herännytkään kaverin ravistellessa tätä hereille, ja pian lentoemäntä kyselikin onko matkustajien joukossa lääkäriä tai sairaanhoitajaa. Pian miehen luona olikin saksalainen lääkäri ja suomalainen sairaanhoitaja, ja muutaman tovin päästä mies saatiin kuin saatiinkin hereille. Sen verran häikkää herran sydämessä kuitenkin oli (minä tietenkin kuuntelin korvat höröllä mistä on kyse), että ambulanssi odotti seuruetta heti koneen ulkopuolella.





Myös USA:n sisäisellä lennolla oli ongelmia erään herran terveyden kanssa, mutta ymmärsin kuitenkin ettei hänen kohdallaan ollut yhtä vakavasta ongelmasta kyse kuin intialaisella miehellä, jonka kohdalla mietittiin hätälaskunkin mahdollisuutta. Jännää oli silti tätäkin tapausta seuratessa, ja ihmeellinen sattuma oli, että molemmat sairastapaukset olivat vain parin rivin päässä meistä. Pysyin siis helposti ajan tasalla omalla paikallani istuen ja kuunnellen, mikä oli uteliaan ihmisen mielestä tietenkin hyvä asia.



Vietettyämme New Yorkissa muutaman yön siirryimme paikallisella halpalentoyhtiöllä Fort Lauderdaleen. Emme odottaneet JetBluelta oikeastaan muuta kuin kyydin Floridaan, mutta lentoyhtiö yllätti positiivisesti mukavalla henkilökunnalla sekä naposteltavilla, joista siniset sipsit olivat vinkeimpiä. Maku ei ollut mitenkään erikoinen, mutta sininen väri oli niin hauska, että mussutin koko pussillisen menemään tyytyväisenä kuin pakolainen kumiveneessä.







Menomatka on aina paljon hauskempi kuin tulomatka, ja niin oli myös tällä kertaa. Teimme tosiaan kotimatkaa yhteensä hieman yli vuorokauden, mikä oli niin puuduttavaa, että maailman innokkainkin lentomatkustaja pääsi väsähtämään. Lennolla Atlantin yli tarjoiltiin vain yksi ruoka (buu!) ja sekin oli valitettavasti huonoin koskaan lennolla syömäni. Katsokaa nyt vaikka, kuka haluaa harmaata kanaa?





Okei, yölennolla ei ole tarkoituskaan syödä koko ajan, vaan matkustajat haluavat nukkua pimennetyssä koneessa, mutta kyllä minulle olisi maistunut vielä vaikka sellainen nakkisämpyläkin. Viimeisellä etapilla, eli lennolla Frankfurtista Helsinkiin tarjoiltiin muffinssia, josta ei ole kuvaa, ja joka oli kyllä hyvää, mutta kun minä olisin halunnut sellaisen nakkisämpylän! ”Minä nöyristä lapsista nöyrin..”




Ainiin, kävimme Nykin kentällä eräässä italialaisessa ravintolassa syömässä pizzaa ja aivan ihania valkosipulipalloja, jotka kurkkivat tuolta folion sisältä (kuva alhaalla, jos et tajunnut). Saako tuollaisia Suomesta tai voisikohan niitä tehdä itse? Voita, valkosipulia ja taikinaa sekaisinko? Kertokaa jos tiedätte, niihin jäi himo!


Miami Beach



Vietettyämme kolme yötä Nykissä, heräsimme aamulla aikaisin lentääksemme aurinkoiseen Floridaan. Kurkistus hotellin ikkunasta ulos kertoi Manhattanilla satavan lähes kaatamalla, joten ajoitus oli mitä parhain siirtyä vesilätäköiden keskeltä Miami Beachin lämpöön. Laskeutuessamme Fort Lauderdalen kentälle, otimme innolla vastaan kuuman ja kostean lämpöaallon, riisuimme takit, istuimme vuokra-avoautoon ja lähdimme ajamaan kohti Miamia ja South Beachia. Fiilis oli aivan mieletön kun popitimme radiota täysillä, aurinko lämmitti autossa istujia ja tiesimme lomaa olevan edessä vielä rutkasti.



Päästyämme perille heitimme kamat hotellihuoneeseen, vaihdoimme kevyemmät vaatteet ja lähdimme tutkimaan hotellin ympäristöä. Pian selvisikin, että hotellimme Haddon Hall sijaitsi aivan täydellisellä paikalla. Ranta oli tien toisella puolella, Lincoln Road ruoka- ja ostospaikkoineen kävelymatkan päässä ja legendaarinen Ocean Drive päättyi juuri hotellimme kohdalla. Ukkelin kamera lauloikin lähes tauotta koko Miamissa viettämämme ajan herraseni bongaillessa toinen toistaan hienompia autoja.


Vakiopaikaksemme muodostui hotelliamme vastapäätä aivan Ocean Driven päätepisteessä oleva ravintola, jonka terassille paistoi aurinko koko päivän, ja jonka ruokalistalla oli herkkuja moneen makuun drinkkilistasta puhumattakaan. Iltapäivän happy hourkin oli mukava asia. Annokset ravintolassa (kuten muuallakin Miamissa ja ilmeisesti koko jenkkilässä) olivat järjettömän kokoisia, ja meille riittikin hyvin yksi alkuruoka puoliksi. Otettuamme ensimmäisenä päivänä alkuruokalistalta nachoja ja ranskalaisia sooseineen, emme mitenkään jaksaneet syödä molempia annoksia, vaikka olimme kovin nälkäisiä. Kolmen ruokalajin illallinen tässä jättiannosten maassa ei siis tullut mieleenkään.





Kivoja ”pieniä” alkupaloja.


Eräänä iltana Lincoln Roadilla illastaessamme otimme pääruokalistalta löytyneen paellan puoliksi, ja vaikka tuolloinkin oli kova nälkä, jäi paellasta puolet syömättä. Annoskoko oli siis todellakin ihan överisuuri, enkä ihmettele yhtään maassa vellovaa ylipaino-ongelmaa.


Lincoln Roadilla oli ravintoloita vähän jokaiseen makuun ja mekin ruokailimme siellä lähes joka ilta. Eräänä iltana astelimme Tiramesu-nimiseen italialaiseen ravintolaan pastalle, ja voi herranjestas sentään miten herkullista pastaa eteemme kannettiin! Yritämme syödä reissussa ollessamme mahdollisimman monessa eri paikassa, ja vaikka menisimme samaan ravintolaan uudelleen, emme ota ikinä samaa annosta kahta kertaa, jotta saamme varmasti maistettua mahdollisimman montaa eri ruokaa. Nyt oli kuitenkin pakko luisua näistä periaatteista, sillä Tiramesun kinkkukermapasta lumosi meidät niin, että meidän oli pakko mennä heti seuraavana iltana syömään annos uudestaan. Perhana että se olikin hyvää!



Alempi pasta on meidät lumonnut kinkkukermapasta. Eikä tuo ylempikään pahaa ollut..

Toinen meikäläisen Floridassa lumonnut ruoka-asia olivat Taco Bellin 99 senttiä maksaneet wrapit, jotka näyttävät kuvassa kaikkea muuta kuin herkulliselta, mutta joiden mausteinen jauhelihasoossi ja omituiset rapeat jutut maistuivat niin hyvälle, että wrapiakin oli pakko saada vielä toisenkin kerran loman aikana. Jos asuisin Jenkeissä lihoisin palleroksi alta aikayksikön, sillä hotkisin Taco Bellin wrapeja varmasti ainakin joka toinen päivä. Yksi wrap riitti varsin hyvin viemään nälän, joten hinta-laatusuhde oli aivan loistava. 99 sentillä maha täyteen, mahtavaa!

Tämä mössö oli aivan saiiiraaan hyvää!

Rahasta puheen ollen, ollaanpa nyt rehellisiä: Tekemämme Nykin, Miamin ja Karibian risteilyn sisältänyt parin viikon reissu on aika kallis, vaikka kuinka löytäisi hyvät lento- ja hotellitarjoukset. Teimme siis taktisen vedon ja säästimme hieman rahaa Miamissa syömällä aamiaisen ja välillä myös välipalaa hotellihuoneessa. Ostimme lähikaupasta leipää, juustoa ja leikkeleitä jääkaappiimme ja säästimme sillä pitkän dollarin, vaikka kävimmekin myös ulkona syömässä. Näin pystyimme törsäämään hyvällä omatunnolla Karibialla, sillä risteilyllä emme halunneet säästellä. Kun kerran Karibian risteilylle lähtee, ei siellä tee mieli himmailla vaan nauttia koko rahan edestä. Mutta Karibiasta lisää myöhemmin, nyt keskitytään Miamiin.

Ylemmässä kuvassa kauppareissun saldoa. Juomia kului helteisessä Miamissa ennätysmäärä ja peanutbutter Twixiä oli saatava joka kauppareissulta. Alemmassa kuvassa poseeraavat aamiaisleipämme.

Haddon Hall Hotelin sekä Tiramesun pastojen lisäksi minulla olisi vielä yksi vinkki Miamin suunnalla lomaileville: Menkää ihmeessä katsomaan Holokaustin uhrien muistomerkkiä South Beachille. Kyseinen muistomerkki on epäilemättä hienoin, koskettavin ja pysäyttävin mitä olen ikinä nähnyt. Kuvista tunnelma ei välity, sillä oleellinen osa muistomerkkiä puuttuu. Merkille johtavassa käytävässä soi nimittäin kaunis musiikki, joka kruunasi kokemuksen. Yleensä me huonon huumorintajun omaavina vitsailemme kaikesta mistä ei saisi, ja juutalaisvitsitkin ikävä kyllä kuuluvat repertuaariin. Täällä sen sijaan ei tullut mieleenkään vääntää vitsiä, vaan kiersimme muistomerkin kaikessa hiljaisuudessa kylmien väreiden mennessä pitkin selkäpiitä. Hyvä etten purskahtanut itkuun. Kokemus todella pysäytti ja pisti miettimään noitakin kauheuksia. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!