Montmartren kukkulan päällä kohoaa tuo ihmeellinen, samaan aikaan hiukan utopistinen ja mielestäni jopa synkänoloinen rakennus. Muistan nähneeni ensimmäisen kuvan Sacré Coeurin katedraalista neljätoistavuotiaana ranskantunnilla oppikirjan sivuilla. Sen arkkitehtuurissa oli minulle jotain täysin uutta, jylhää ja korutonta. Kupolit toivat mieleeni ampiaispesät. Myöhemmin opin, että kyseessä on roomalaisbysanttilainen tyylisuunta. Tänään kirkon jyhkeys näyttää jollakin tavalla jopa hiukan pelottavalta tässä pilvisessä alkuillassa.
Sacré Coeur on rakennettu Pariisin korkeimmalle kukkulalle ja sen edustalta avautuu näkymä kukkulan eteläpuolella olevaan kaupunkiin. Selkeimmin näkymästä erottuu Ranskan korkein pilvenpiirtäjä Tour Montparnasse. Onneksi pilvenpiirtäjät eivät ole täyttäneet Pariisia. Vanhempi rakennustyyli miellyttää minua enemmän ja tekee Pariisista juuri Pariisin.

Rakkauslukot ovat saavuttaneet Montmartrenkin.

Maalipinnaltaan kuluneen rauta-aidan takaa, yli tv-antennien ja syyskuisten puiden pääsemme kurkistamaan Eiffel-tornille asti.
Montmartre on elämänmakuinen ja rakastamieni idyllisten rakennusten täyttämä. Sen ilmapiirissä on edelleen 1900-luvun alun vahva kaiku. Tuolloin Montmartre oli suurien taitelijoiden koti. Katutaiteilijat istuvat nytkin pienine maalaustelineineen Place du Tertren aukiolla. Ja katukuvassa näkyvät lukuisat turistit, jotka haluavat tänä iltana olla osa Montmartrea. Mutta on joukossa myös niitä, joille Montmartre on koti, työpaikka tai muuten vain tavallista pariisilaista arkea.

Le Consulat on yksi Montmartren kuvatuimmista ravintolarakennuksista.
Taide näkyy Montmartren kaduilla vielä monella tapaa. Se on täynnä pieniä liikkeitä, jotka myyvät edullisia ja konein tehtyjä vedoksia ja postikortteja vanhoista, kuuluisista maalauksista ja kabareemainoksista. Ja sitten on nykypäivän taidetta, seinämaalauksia, jotka ilmentävät osaltaan Ranskan monikulttuurista ilmapiiriä. Ja historiaa, sillä sitä, jos mitä Pariisi on kokenut. Sotilasta ja naista kuvaava seinämaalausteos lennättää minut mielikuvissani oitis toisen maailmansodan aikaiseen, miehitettyyn Pariisiin. Taustalla rapistuva maali kuoriutuu seinästä. Jään miettimään millaisia ovat sotilaan ja naisen tarinat. Ja missä kohtaa ne kietoutuivat toisiinsa?
Ilta Montmartrella jäi arvatenkin liian lyhyeksi. Edelleen minulta on näkemättä Moulin de la Galette, vanha tuulimylly, jonka sisäpihalla sijaitsi aikoinaan ulkoilmakahvila, jonka Pierre-August Renoir ikuisti maalaukseensa Bal du Moulin de la Galette. Myös lähikaupunginosan kuuluisa Moulin Rougen kabareerakennus jäi odottamaan seuraavaa kertaa Pariisissa. Sillä jos vain matkustaminen on tulevaisuudessa yhä mahdollista, uskon, että tulen matkustamaan Pariisiin yhä uudelleen ja uudelleen. Rakkauden kaupungista riittää koettavaa useiksi kerroiksi.