Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Pariisi

Pariisi Ranska

Ilta Montmartrella

lauantai, 16 toukokuun, 2020

Montmartren kukkulan päällä kohoaa tuo ihmeellinen, samaan aikaan hiukan utopistinen ja mielestäni jopa synkänoloinen rakennus. Muistan nähneeni ensimmäisen kuvan Sacré Coeurin katedraalista neljätoistavuotiaana ranskantunnilla oppikirjan sivuilla. Sen arkkitehtuurissa oli minulle jotain täysin uutta, jylhää ja korutonta. Kupolit toivat mieleeni ampiaispesät. Myöhemmin opin, että kyseessä on roomalaisbysanttilainen tyylisuunta. Tänään kirkon jyhkeys näyttää jollakin tavalla jopa hiukan pelottavalta tässä pilvisessä alkuillassa.

Sacré Coeur on rakennettu Pariisin korkeimmalle kukkulalle ja sen edustalta avautuu näkymä kukkulan eteläpuolella olevaan kaupunkiin. Selkeimmin näkymästä erottuu Ranskan korkein pilvenpiirtäjä Tour Montparnasse. Onneksi pilvenpiirtäjät eivät ole täyttäneet Pariisia. Vanhempi rakennustyyli miellyttää minua enemmän ja tekee Pariisista juuri Pariisin.

Rakkauslukot ovat saavuttaneet Montmartrenkin.

Maalipinnaltaan kuluneen rauta-aidan takaa, yli tv-antennien ja syyskuisten puiden pääsemme kurkistamaan Eiffel-tornille asti.

Montmartre on elämänmakuinen ja rakastamieni idyllisten rakennusten täyttämä. Sen ilmapiirissä on edelleen 1900-luvun alun vahva kaiku. Tuolloin Montmartre oli suurien taitelijoiden koti. Katutaiteilijat istuvat nytkin pienine maalaustelineineen Place du Tertren aukiolla. Ja katukuvassa näkyvät lukuisat turistit, jotka haluavat tänä iltana olla osa Montmartrea. Mutta on joukossa myös niitä, joille Montmartre on koti, työpaikka tai muuten vain tavallista pariisilaista arkea.

Le Consulat on yksi Montmartren kuvatuimmista ravintolarakennuksista.

Taide näkyy Montmartren kaduilla vielä monella tapaa. Se on täynnä pieniä liikkeitä, jotka myyvät edullisia ja konein tehtyjä vedoksia ja postikortteja vanhoista, kuuluisista maalauksista ja kabareemainoksista. Ja sitten on nykypäivän taidetta, seinämaalauksia, jotka ilmentävät osaltaan Ranskan monikulttuurista ilmapiiriä. Ja historiaa, sillä sitä, jos mitä Pariisi on kokenut. Sotilasta ja naista kuvaava seinämaalausteos lennättää minut mielikuvissani oitis toisen maailmansodan aikaiseen, miehitettyyn Pariisiin. Taustalla rapistuva maali kuoriutuu seinästä. Jään miettimään millaisia ovat sotilaan ja naisen tarinat. Ja missä kohtaa ne kietoutuivat toisiinsa?

Ilta Montmartrella jäi arvatenkin liian lyhyeksi. Edelleen minulta on näkemättä Moulin de la Galette, vanha tuulimylly, jonka sisäpihalla sijaitsi aikoinaan ulkoilmakahvila, jonka Pierre-August Renoir ikuisti maalaukseensa  Bal du Moulin de la Galette. Myös lähikaupunginosan kuuluisa Moulin Rougen kabareerakennus jäi odottamaan seuraavaa kertaa Pariisissa. Sillä jos vain matkustaminen on tulevaisuudessa yhä mahdollista, uskon, että tulen matkustamaan Pariisiin yhä uudelleen ja uudelleen. Rakkauden kaupungista riittää koettavaa useiksi kerroiksi.

Pariisi Ranska

Perjantai Pariisissa

lauantai, 26 lokakuun, 2019

Syyskuinen Pariisi. Täydellinen päivä nauttia pala monipuolista suurkaupunkia.

Montparnasse. Hautausmaa.

Pariisin hautausmailla olen vierailut aiemmin vain sillä kuuluisimmalla Pere Lachaisella. Siellä keskittyminen meni kuuluisten henkilöiden hautojen etsimiseen. Täällä pystyy jotenkin toisella lailla keskittymään vain tähän hetkeen. Tämän hautausmaan tunnelmaan. Hautausmaat ovat ensisijaisesti paikkoja, joissa voimme käydä muistelemassa poisnukkuneita läheisiämme. Mutta myös paikkoja, jotka saavat ajattelemaan elämän haavoittuvuutta, ja sitä kuinka omaa elämäänsä haluaa elää. ”Oi, minä haluan elää juuri näin. Minä haluan olla Pariisissa!”

   

 

Boulevard Pasteur. Kahvila Le Pasteur.*

Oltiin kävelty jo tovi. Hostellin aamukahvi ei enää vaikuttanut. Nyt olisi aika kahvin ja croissantin. Ja siinä oli oiva paikka. Ihana terassi. Houkuttelevat tuolit. Kivanväriset markiisit. Vieressä kukkakauppa. Ystävällinen tarjoilija. Ja pian jo yritän sulavasti: ”Deux cafés et un croissant au beurre, s’il vous plaît!”

     

 

15ème arrondissement. Eiffelin etsintä.

Pariisin kadut ovat pitkiä. Ne ovat kiemuraisia. Niitä reunustavat kauniit vanhat talot. Jokapuolella autoja, paljon valkoisia pakettiautoja. Kaduilla kulkiessa menee suuntavaisto sekaisin. ”Missä se Eiffel nyt on, pakko katsoa taas google mapsista!” Kun olemme nostaneet katseemme puhelimen näyttämästä kartasta, ystäväni S huudahtaa: ”No tuossahan se on!” Räjähdämme nauruun. Otamme muistoksi parit valokuvat tässä hupaisasta hetkestä. Kuvassa on etäisesti mutta ehdottomasti Eiffel. Ja valkoinen pakettiauto.

    

 

Champs de Mars. Tornin tuijotusta.

Nurmikentän päässä on lukuisia kuvaajia. Moni haluaa itsensä kuvaan lähes kokonaisen rautarouvan kanssa. Minäkin tietenkin! Tornia lähestytään metri kerrallaan Champs de Marsia astellen. Ensimmäistä kertaa lähestyn madamea tästä suunnasta. Se näyttää jotenkin rumemmalta kuin Seineltä käsin lähestyessä. Mutta mitä useammat askeleet Champs de Marsia on edetty, sitä kauniimmalta rouva alkaa näyttää. Vahvalta, elinvoimaiselta, voimakkaalta!

 

 

Seinen ranta. Katu kuin taide.

Taiteilijoiden kaupunki. Sitä sinä olet. Olet meidän kaikkien kaupunki. Olen van Goghin, olet minun, olet Modiglinianin, olet hänen, olet Renoirin, olet heidän. Me monista maailman kolkista tulleet kuljemme pitkin Seinesi rantaa. Piirryt iäti sydäntemme kartalle. Olet osa Ranskaa, mutta olet silti jotain suurempaa. Olet impressionismi, olet art nouveau, olet art deco. Ja meillä on jo wine o’ clock!

 

 

Edelleen se sama ranta. Helmoja, historiaa ja hauskuutta.

Pariisi on kaupunkina iso. Sen huomaa varsinkin silloin, kun julkinen liike on (meille pimentoon jääneestä syystä) poissa käytöstä. Silloin kävellään, helmat heiluen. Toisaalta Seinen rannalla on paljon nähtävää. Jos Orsayn museorakennukseen ei ole aikaa mennä sisälle (tuo aika on kyllä hyvin käytetty, jos sisälle päätyy), se on yleissivistävää nähdä silti edes ulkoapäin. Vanha rautatieasema, jonka sisälle on rakennettu mielestäni kaupungin hienoimpia museoita. Mutta koska kaupunki on edelleen iso ja aikaa on vähän, jatkamme matkaa Louvren sisäpihalle. Matkalla vastaan tulevat koirat pyörällä. Pariisi on paitsi suurenmoinen, se on myös hauska. Ja tietenkin se on historiallinen. Suuri onni että, Notre Damen kellotornit säilyivät tulenlieskojen tuholta.

   

 

Shakespeare and Co. Sääntöjen rikkomista.

Minun oli ehdottomasti vietävä ensi kertaa Pariisissa vieraileva ystäväni S kylään Aggien luo. Shakespearen kirjakauppa on paitsi sympaattinen rakennus ja kirjanystävän paratiisi, se on myös Aggie-kisun koti. Kirjakaupan sisällä ei olisi saanut kuvata, mutta koskapa Aggie niin hienosti poseerasi, en voinut vastustaa.

 

 

5ème arrondissement. Iltapäiväkävely.

S on saateltu lentokenttäbussille. Olen jäänyt  yksin tähän suurkaupunkiin. Olen aivan väsynyt. Mutta liian innoissani jäädäkseni lepäämään hostelliin. Haluan nähdä suuren moskeijan, haluan palata Place Mongelle (josta ostin vuonna 2011 elämäni ensimmäiset macaronsit) ja haluan ostaa jotain hyvää syötävää Rue Mouffetardilta.

 

Olisin voinut jäädä juomaan moskeijan kahvilaan kupillisen minttuteetä. Olisin voinut jäädä syömään johonkin Mouffetardin hyvistä ravintoloista. Mutta päädyin ostamaan vietnamilaisia kevätrullia ja ne hostellilla syötyäni hipsin nukkumaan. On kerättävä voimia. Ranskan syyskuinen seikkailuni on vasta alussa. Mutta mikä päivä! Onnea minä, kiitos sinä. On ollut sinun päiväsi Pariisi. Ja sinun päiväsi on minun päiväni.

*****************************************************************************

*Kahvilasuositukseni: Cafe Pasteur https://cafe-pasteur.business.site/

 

Pariisi Ranska

Viehättävä Versailles

sunnuntai, 6 lokakuun, 2019

Kepeät ovat askeleet, kun naiset saapuvat linnan sisäpihalle. He nostavat katsettaan kohti korkeuksia, pitkin koristeellisia linnan ulkoseiniä. Katon silhuetissa kimaltaa kultaa ja niihin osuvan auringon valoa.

Mutta keitä olivat he, jotka kulkivat näistä porteista Aurinkokuninkaan aikana? Millaisiin ajatuksiin heräsivät sen aikakauden naiset, millaisiin nukahtivat?  Millaisia toiveita he kantoivat sisällään? Millaiset pelot heitä pitelivät otteessaan? Millaisia olivat sen ajan omassa elämässään rohkeat naiset?

Keitä esittävät nuo katolla ja seinillä olevat patsaat? Kuka kiipesi ylös laittamaan patsaat paikoilleen? Oliko sillä miehellä käsissään likaa ja kipeitä, puhjenneita rakkoja merkkinä kovasta työstä? Saiko hän riittävästi leipää syödäkseen ja viiniä juodakseen? Oliko hänellä viedä vaimolleen muutama punertavakupeinen omena ja läheisestä puutarhasta taitettu ruusun oksa?

Kuka oli hän, joka kutoi tämän kauniin värikkään maton? Mikä oli hänen etunimensä? Kuinka vanhaksi hän eli? Oliko hän tyytyväinen työhönsä? Pääsikö hän koskaan näkemään mattoaan tämän loisteliaan palatsin huoneessa? Saiko hän kokea hetkeäkään sellaista loistoa omassa elämässään? Millaisia olivat hänen onnen tunteensa?

   

Kuka soittikaan tuota harppua? Kenen sävellys soi tässä huoneessa? Kuka kuunteli ilahtuneena, kuka vaipuneena omiin ajatuksiinsa? Kuka katseli tuon vaaleasävyisen maton hempeitä kuvioita, kuka vain keskittyi höyryävään teehensä? Kuka suunnitteli pakenevansa hovin tiukkaa etikettiä, kuka nukahti nukahti tuoliinsa?

 

Kuka oli se palvelijatar, joka kulki läpi näiden värikkäiden huoneiden kantaen hovin vieraille kahvia, leivoksia ja makeaa viiniä? Oliko hänelle koskaan aikaa ja mahdollisuutta pysähtyä ihaillen tai ihmetellen katsomaan noita seinille ripustettuja lukuisia muotokuvia? Hyräilikö hän, vieraiden lähdettyä ja tarjoiluastioita korjatessaan jotain sävelmää, jonka oli aiemmin kuullut musisointihuoneessa tarjoillessaan? Lausuiko hän muotokuvien hahmoille hiljaa ääneen salaiset toiveensa? Tai purkiko niille vihaa ja väsymystään?

 

Nukkuiko Marie Antoinette levollista unta tässä makuuhuoneessa? Oliko hän lopulta tyytyväinen makuuhuoneensa väreihin? Pitikö hän stukkojen kuvioista? Tiesikö hän, että jälkipolvet tulisivat sankoin joukoin ympäri maailman vierailemaan tässä huoneessa ja ottamaan siitä tuhansia ja taas tuhansia valokuvia? Aavistiko hän jo tänne muuttaessaan karun kohtalonsa?

   

Millainen olikaan se päivä, jona vuoden 1919 rauhansopimus kirjoitettiin tässä salissa? Oliko silloin sateista vai aurinkoista? Kuka oli pyyhkinyt peilit tahrattomiksi tuota päivää varten? Kuka kiillotti nuo ylelliset kattokruunut?

    

Kuka katsoi kuumana syyspäivänä ulos palatsin ikkunasta ja kaipasi ulos puutarhaan, kaipasi vapauteen? Leikitteli ajatuksissaan kiertävänsä puutarhan jokaisen hiekkapolun, nuuhkaisevansa jokaisen puiston ruusun tuoksua, koskettavansa jokaisen patsaan viileää pintaa.

 

Kuinkahan naiset pitelivätkään pitkiä helmojaan puistoon vieviä portaita alaspäin mennessään?  Kuinka tuuli tarttuikaan niihin? Kuinka ylväinä naiset kantoivatkaan itseään? Kuinka nauttivat puiston kauneudesta, lintujen laulusta ja lämpimistä päivistä? Kuinka odottivat näkevänsä edes vilauksen hänestä, joka sai sydämen hakkaamaan?

 

Osasivatko barokin mestarit taideteoksia luodessaan kuvitellakaan, miten me uuden vuosituhannen matkaajat tulisimme hurmaantuneen sanattomiksi näistä loistokkaista ja mahtipontisista suihkulähteistä ja veistoksista? Tiesivätkö he, että taidemaalarit, kirjailijat ja runoilijat läpi vuosisatojen tulisivat inspiroitumaan heidän luomuksistaan? Osasivatko he arvata kuinka me nämä suihkulähteet nähtyämme janosimme lisää tietoa roomalaisen mytologian Apollosta, hänen äidistään Latonasta ja siitä, kuinka Latona muutti Lycian asukkaat liskoiksi ja sammakoiksi suojellakseen lapsiaan Apolloa ja Dianaa?

Löytävätkö puiston linnut suojaa näistä leikatuista puista ja pensaista? Ihmettelevätkö ne koskaan, miksi puut ja pensaat ovat niin erilaisia kuin toisaalla? Vai ovatko ne koskaan asuneetkaan muualla kuin täällä, leikattujen puksipuiden maassa, hallitussa symmetrisyydessä ja laskelmoitujen muotojen ympäröimiä? Osasivatko ne edes kaivata luonnon spontaania epäjärjestystä?

        

Puiston pitkät kujat kutsuivat takuulla seikkailuun. Ketkä tapasivat salaa puutarhan pitkillä kujilla? Kuka piiloutui leikkimielisesti rakkaaltaan kujien katveisiin? Ketkä jäivät yöksi puutarhan suojaan lumoutuneina kuutamosta? Oi voisimmepa mekin jäädä, ajattelivat nykypäivän naiset.

 

Naisten askeleet ovat kuitenkin edelleen kepeät,  kun he jättävät puutarhan taakseen ja kävelevät ulos linnan pääporteista. Mielet sen sijaan ovat täynnä ajatuksia ja tarinoita. Kuinka onkaan onnekasta, että tämä kaikki rakennettu on yhä olemassa. Että sodat tai muukaan onnettomuus ei ole tuhonnut tätä kaunista, ainutlaatuista ja vaikuttavaa rakennushistoriaa. Vaan tässä se on, lähes meidän kaikkien halukkaiden saatavilla, ihailtavissa, koettavissa. Myös meillä tavallisilla nykypäivän kulkijattarilla on mahdollisuus viehättyä Versaillesta. Onnekasta.

 

Kanssani Versaillesta viehättymässä oli ystäväni S. Kiitos matkaseurasta!