Koh Changin viidakkoinen saari Kambodžan rajan läheisyyssä näytti jo lautan kyydistä kuurailtuna hyvin vehreältä, jopa villiltä. Lavataksikyydin aikana, satamasta kymmenisen kilometriä etelään ennätti saada tuntumaa saaren korkeuseroihin. Mäkiä ja mutkia yhdistelevä reitti sekä lavataksin takaosaan puhaltava ilmavirta kertoivat sen, että nyt mentiin jossain muualla kuin nelostiellä kohti pohjoista Suomea.

 

 

 

Eräänä aamuna lähdin ruotsalaisen hostellikaverini skootterin kyydissä Khlong Phlun kansallispuiston vesiputoukselle. Itse en skootteria aja ja kyydissä istuminenkaan ei ole suosikkiasioitani, mutta niin vaan rohkenin ja hyppäsin kyytiläiseksi. Muutaman kilometrin ajomatkan jälkeen olin kuitenkin paljon mieluisammassa ja itselle tutummassa roolissa, kun lähdimme kävelemään polkua pitkin kohti vesiputousta.

 

 

Polku seurasi kuivunutta ja kivistä joenuomaa. Toisella puolella polkua oli aito thaimaalainen viidakko. Sen verran kansoitettu reitti oli kuitenkin kyseessä, että käärmeitä en osannut pelätä. Eiköhän ne olleet suosiolla suunnanneet syvemmälle viidakon rauhaan. Mieleeni tulvi muistoja edelliskesän Valtavaaran huiputuksesta. Kuinka marraskuisen arkiaamun lämmössäkin mieleni osaa kaivata suomalaista kesää. Kenties siksi, että se on kotini. Ja myös, että yksinmatkaaja, vapautta rakastaessaankin, kaipaa omia ihmisiään.

 

Vaikka kello ei ollut vielä puolta kymmentäkään oli jokunen muukin matkailija tullut ihailemaan kallioiden keskellä virtaavaa vesiputousta. Luonnonpuiston vartijat pitivät huolen siitä, että kukaan ei kiivennyt vaarallisen korkealle kallioille. Näin myöskin vesiputous sai rauhassa elää sille kuuluvaa vapauttaan. Se virtasi alas kuin saavista kaatamalla, kiireellä ja kohisten.

 

 

Vesiputouksen alla vesi kerääntyy pieneksi lammikoksi, johon saattoi köydestä kiinni pitäen laskeutua uimaan. Vesi oli raikasta kuin suomalainen järvivesi. Uiminen viilensi ja virkisti kuumuudesta herkästi väsyvää elimistöäni. Vesilammikossa ui isoja kaloja, joiden läsnäolon tunsi joko kainalon alta menevinä vilahduksina tai pieninä puraisuina varpaissa. Eivät kalat minua haitanneet, olisin voinut uida vaikka kuinka kauan.

 

Ensikosketukseni roti-lettuihin tapahtui Koh Changilla. Täytteissä oli valinnan varaa. Erään iltapäivän välipalana maistui juustolla ja kananmunalla täytetty roti. Myös suosittua mangoa kokeilin täytteeksi. Tärkeä osa rotinautintoa on sen valmistamisen katsominen. Rotinpaistaja aloittaa näytöksensä ottamalla taikinapalleron kylmäsäilytyksestä ja iskee sen hienoin kiertoliikkein metalliselle alustalle useita kertoja niin, että pallero alkaa levitä alustalle. Tämän jälkeen taikinaa venytetään kulmista ja siirretään taidokkaasti kuumalle öljytylle niin ikään metalliselle paistinalustalle. Lastaa apuna käyttäen taikinaa pysyy kuumalla pannulla ison letun muotoisena ja sen päälle lisätään täytteet.

 

Täytteiden joko paistuttua tai hiukan lämmettyä rotiletun reunat käännetään kohti keskustaa niin, että letusta tulee pienempi neliö. Tässä vaiheessa roti näyttää mielestäni hiukan munakkaalla. Kullankeltaisen ruskeaksi paistunut roti nostetaan pannulta ja se leikataan pieniksi suupalan kokoisiksi neliöiksi. Tämän jälkeen päälle laitetaan haluttu kastike, esimerkiksi kondensoitua maitoa tai suklaakastike. Lopuksi roti nostetaan lautaselle ja se syödään joko pienen haarukan tai puisten tikkujen avulla. Ja maku on mainio!

 

 

Rantapäivä Lonely Beachillä oli kuuma ja mangosmoothienmakuinen.  Hiekka oli hennon vaaleanruskeaa, palmut huojuivat kevyesti tuulessa ja taivaalla seikkaili muutamia poutapilviä. Kun aurinko kävi liian polttavaksi oli hyvä aika tunnin jalkahieronnalle kahdenkymmenen metrin päässä omasta rantapyyhkeestä. Ja sen päälle toinen smoothie. Keltainen kuin Thaimaan aurinko!

 

Snorklausretki Koh Changin lähisaarille toi mukanaan paitsi sinisen eri sävyissä loistavaa merta ja vihertäviä saarimaisemia, myös valitettavasti ruuhkaa ja tuskastumista. Edellisestä snorklauskerrastani oli vierähtänyt lähemmäs kymmenen vuotta ja samalla hetkellä kun sain lasit päähän ja suukappaleen suuhuni, muistin että tämähän ei ollut lajini ollenkaan. Sitkeästi laitoin pääni pinnan alle, mutta ajatus siitä että minun pitäisi hengittää siellä, sai aikaan pienoisen paniikin. Vaikka ilma kulki suuhuni, en kyennyt luottamaan siihen muutamaa sekuntia kauempaa. Koko ajan huurteeseen menevät lasit pahensivat tilannetta. Ja se, että ympärillä oli useista eri veneistä pomppivia, polskivia ja vettä pärskyttäviä ihmisiä, kohtuullisen voimakkaita aaltoja ja ärsyttäviä kannustuksia huutava veneemme kippari. Oi kun olisin kaivannut rauhallisempaa ympäristöä noiden vedenalaisten kalojen ihmettelyyn. Näin niitä jonkin verran, mutta snorklauksen nauttimisesta ei voida puhua.

 

Onneksi jossain kohtaa muistin, että en ollut lähtenyt tälle matkalle suorittamaan vaan nauttimaan. Siispä heitin snorkausvermeet pois ja keskityin uimiseen ja kauniiden maisemien katseluun. Rauhasta ei edelleenkään voinut puhua, mutta omassa kelluntakuplassa oli lopulta oikein kivaa. Keskityin katsomaan maisemia ja kehitin aallokossa oman kelluntameditaation pelastusliivien turvin, pää reippaasti pinnan yläpuolella. Rantapysähdysten aikana oli mukavaa uida rauhassa ja kävellä pehmeällä hiekalla.  Plussan puolelle jäätiin, kiitos luonnonkauneuden.

Auringonlaskujen katselusta Chai Chet Beachin rannalla muodostui rituaali. Milloin menin yksin, milloin porukassa. Milloin näkökentässäni näkyi valtava oranssi aurinkopallo, milloin siinä lipui vene tummenevilla aalloilla. Toisinaan istuin rantahiekassa, toisinaan kävelin rantavedessä paljaiden varpaiden saadessa merikylpyä. Auringon tipahdettua mereen se värjäsi taivaanrantaa vielä mukavan tovin ja sen lämpö tuntui kehossa pitkälle yöhön. Monena iltana jätin puhelimen ja sitä myötä kameran huoneeseeni ja lähdin rantaan vailla painetta saada tallennettua hieno valokuva. Se kannatti. Koh Changin kauneimmat auringonlaskut on tallennettu kameran sijasta sydämeeni.