Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Thaimaa

Koh Samet – lepoa ja sametin pehmeitä rantoja

lauantai, 28 joulukuun, 2019

Hyppäsin siniseen isoon puuveneeseen joukon viimeisenä, juuri ennen sen lähtöä. Huh mikä kuumuus. Kolmen ja puolen tunnin bussimatka Bangkokista tuntui selässä pienenä kipuna, samoin liian täyteen pakatun rinkan painavuus. Mutta mieli oli korkealla, saarielämä odottaisi. Ensimmäinen saarikokemukseni Thaimaassa oli alkamassa. Uskoin sen tekevän hyvää Bangkokissa vietetyn viikon jälkeen, jolloin en juuri malttanut levätä vaan riensin paikasta toiseen tuota minulle uutta suurkaupunkia tutkien.

Menomatka ja saarielämän odotus.

 

Hotelli löytyi pienen harhailun sekä tiellä lötköttävän pienen, vihreän ja ilmeisesti kuolleen käärmeen bongaamisen jälkeen. Ihana tunne päästä tilavaan hoteellihuoneeseen hyvissä ajoin ennen varsinaista sisäänkirjaantumisaikaa ja pestä matkustamisnihkeys pois iholta. Lounaaksi kaupan eväitä ja kiirehtien katsomaan rantoja, joita Thaimaan kauneimmiksikin on sanottu.

Kuva, johon palaan mielikuvissani, kun muistelen Koh Sametia.

 

Ja vaikkei minulla tuossa kohtaa vertailupohjaa ollutkaan, muutaman muun nyt nähneenä, kyllä ne olivat tähän astisen reissun kauneimmat rannat. Minuun ei niinkään tehnyt vaikutusta pääranta, Sai Kaew Beach, vaan sen länsipuolella olevan Ao Hin Khokin kupeesta löytynyt pieni rantatuoliton poukama.

Siinä minä iltapäivän pötköttelin, osittain puun varjossa, osittain auringon osuessa vielä kalpeisiin jalkoihini.  Välillä pulahdin turkoosiin mereen, katselin laineella lipuvia lauttoja ja ihmettelin auringon hyvää tekevää voimaa. Olin löytänyt paratiisini. Paikan, jossa levätä.

Ao Hin Khokin kupeessa rantapuiden alla.

 

*************************************************************************************************************

 

Seuraavana aamuna lähdin etsimään lisää rantoja. Ohitin eilisen paratiisirantani, siitä seuraavaan Ao Phain ja pysähdyin Ao Phutsalle kuvaamaan rantakivistä kasattuja kiviteoksia. Aallot olivat eilistä voimakkaammat ja niinpä nämäkin kivet ja kalliot saivat kunnon aamukylvyn Siaminlahden aalloista.

Ao Phutsan rantakivet.

 

Lähdin etenemään etelään kääntynyttä rantaviivaa, ylöspäin pitkin pientä metsäpolkua. Kuivat lehdet rapisivat jalkojeni alla. Mieleeni piirtyi kuva edellispäivänä näkemästäni käärmeestä. Ne ovat harvoja eläimiä joista en pidä. Kunnioitan kylläkin, enkä tahtoisi häiritä tai osua reitille. Kuivien ruskeiden lehtien vastapainoksi muistin kuitenkin välillä vilkaista merelle. Sen turkoosiin väriin, vaahtopäisiin aaltoihin ja kaukaiseen horisonttiin.

Ruskean ja turkoosin värit.

 

Ohitin mäennyppylän päällä olevan majatalon, Noina’s Mystic Mountainin,  joka tarjoaa mahdollisuuden myös teltassa yöpymiseen. Majatalon lähellä oli pieni buddhalainen alttari. Puisen alttarin päälle aseteltu keltainen kukkanauha heilui tuulessa. Mietin mikä on luonnon merkitys thaimaalaisille. Itselleni suomalainen luonto metsineen ja järvineen on tärkeimpiä asioita elämässä. Mutta on niin hyvä nähdä toisenlaistakin luontoa muualla päin maailmaa.

Tuuli heiluttaa alttarille aseteltua kukkanauhaa.

 

Laskeuduin alas seuraavalle rannalle, ja se näytti miellyttävän rauhalliselta. Ao Nuanin rannalla on vain yksi majatalo. Varaus on tehtävä paikan päällä, joten on osattava tulla paikalle ja toivottava, että tilaa on jos haluaa jäädä yöksi. Minä saavuin vahingossa ja minulle riitti levähdyspaikka rannalta aamukävelyn jälkeen.  Asettelin pyyhkeen hiekalle ja riensin mereen. Ja lilluin vaikka kuinka kauan aaltoja heittelevässä meressä.

 

Ao Nuanin ranta oli rauhallinen mutta aallot reippaita.

 

Puolen päivän tietämillä lähdin kävelemään takaisin kohti kotirantaa. Nousin portaat tuohon samaan majatalomäkeen ja olin samantien yhtä hikinen kuin rannalle saapuessani. Mutta tätä lämpöähän tänne oli tultu hakemaan. Ehkä kehoni tottuisi lämpöön seuraavien viikkojen aikana. Kenties olisin kohta jo yhtä tottunut kun rinteen puolivälissä päiväunistaan nautiskeleva kulkukoira.

Portaat Ao Nuanilta kohti Noina’s Mystic Mountain majataloa.

 

Suihkun ja päiväunien virkistämänä nappasin kirjani ja lähdin kohti rantaa. Nousuvesi oli peittänyt rantahietikot alleen, mutta Sai Kaew Beachin ja Ao Hin Khokin välisillä rantakivillä oli tilaa. Laskeva iltapäivän aurinko antoi sopivan valon lukemiselle, mutta ei tehnyt oloa tukalaksi. Aallot löivät tasaisesti kiville. Se oli musiikkia korville. Kaivoin kirjani ja uppouduin olotilaan. Kirjan tarinaa tärkeämpi oli tämä hetki. Oli vihdoin aikaa lukemiselle, luonnon ympäröimänä vielä. Lukeminen rantakivillä ei tässä kohtaa vuotta näin helposti Suomessa taitaisi onnistua. Mutta ensi kesänä vien tämän tavan mukanani Näsijärven rantaan.

Rantakivellä lukien.

 

*************************************************************************************************************

Oli koittanut jo viimeinen iltani saarella. Auringonlaskun aikaan Sai Kaew Beach oli lähes yhtä täynnä ihmisiä kuin päivälläkin. Rantaa kansoittivat nytkin kiinalaiset turistiryhmät, joista lähtee valitettavan iso ääni. Rannan itäpäästä löytyi kuitenkin rauhallisempiakin kohtia ja hyvin tilaa kuvata hiljalleen pimenevää rantaa.

Hiljalleen pimenevä Sai Kaew Beach.

 

Rannalla makasi yksi rannan lukuisista kulkukoirista somasti häntänsä ympärilleen kiertäneenä. Se tahtoi nukkua. Lienee päivän kuumuus rasittanut sitäkin. Otin varovasti muutaman kuvan yrittämättä liiemmin häiritä sen unta. Toivottelin hyvät yöt ja kaikkea muutakin hyvää. Seuraavana aamuna minä jatkaisin matkaani Koh Changille. Koira jäisi tänne kotisaarelleen, jonka rauha ja lepo olivat auttaneet minua laskeutumaan hitaan matkailun maailmaan. Sen sametin pehmeille rannoille voisinkin kuvitella saapuvani vielä uudelleen.

Hyvää yötä.

 

 

 

Museoiden maailmassa

Museoiden maailmassa: Colmarin Musée Unterlinden

tiistai, 17 joulukuun, 2019

Museovierailut sekä Suomessa että ulkomailla ovat minulle yksi rakkaimmista harrastuksista.  Siksi päätin aloittaa niille oman postaussarjan Museoiden maailmassa. Ensimmäinen osa vieköön Colmarin Musée Unterlindeniin.

Tämän 1200-luvun dominikaaniluostarina toimineen museon sisäpiha henkii historiaa. Rakennuksen pieniä yksityiskohtia voisi katsella ja kuvata vaikka kuinka kauan. Huomioni kiinnittyy etenkin vesikaivon koristeellisiin kuvioihin.

Museon sisäpihan kaivo.

Vanhat luostarikäytävät ovat valoisat ja korkeat. Isokokoiset alttaritaulut keräävät ympärilleen lukuisia katsojia ja niiden tarinoita kerrotaan lukuisille turistiryhmille. Alttaritaulujen ympärillä on ahdasta ja minun kärsivällisyyteni ei riitä jäädä tutkimimaan, mikä näistä oli se museon kuuluisuus, jota tullaan katsomaan ympäri Keski-Euroopan.

Museorakennus on alun alkujaan 1200-luvun dominikaaninen luostari.

Sen sijaan viehätyn pienemmästä, hennon sinisensävyjä tulvivasta seinämaalauksesta. Vaikka en ole uskonnollinen, raamatun tarinoiden taidokas kuvaaminen herättää kunnioitukseni kuvantekijää kohtaan. Kuvantekijä on myös tarinankertoja, joten kuvaa katsellessa pysähdyn ja annan oman tulkintani virrata.

Kaunis, taidokas ja vaikuttava seinämaalaus, joka muistuttaa vahvasti rakennuksen historiana luostarina.

Museon sisäpihalla pääsen ihastelemaan kenties kuuluisimman colmarilaisen, Frėdéric Auguste Bartholdin muotokuvaveistosta. Bartholdin tunnetuin teos, Vapaudenpatsas, lienee tekijäänsä tunnetumpi. Colmarissa on myös mahdollisuus tutustua Bartholdin synnyinkotiin.

Colmarissa syntyneen kuvanveistäjä Frédéric Auguste Bartholdin patsas museon sisäpihan käytävällä.

Museossa on esillä runsaasti puusta veistettyjä patsaita ja reliefejä. Eläviä pintoja ja ilmeikkäitä kasvoja. Taidolla veistettyjä yksityiskohtia, hiuskiehkuroita ja kankaiden laskoksia.

Museon puuveistokset olivat erittäin kauniita.

 

Tämä oli eräs kauneimpia näkemistäni puuveistoksista.

Harmain kehyksin reunustettujen lasitöiden äärellä menee huomaamatta muutama tovi. Kristinuskonaiheet toistuvat näissäkin kuvissa, joka on jälleen vahva todiste siitä, kuinka pitkään ihmiskunnan historiassa uskonnot, kuten toki muutkin uskomukset, ovat kulkeneet käsi kädessä taiteen kanssa.

Taidokasta lasityötä.

Eräs mielenkiintoisimmista museon osista on käytävä, jossa on esillä alsacelaista rakennushistoriaa. Vielä nykyisinkin kaupunkikuvassa näkyvät metallista valetut koristeelliset kyltit ja viirit ovat kiemuraisia ja koristeellisia. Avaimet ja suurikokoiset kellot  kertovat myös alueen rakennushistoriasta.

Vanhojen alsacelaisrakennusten historiaa.

 

Museossa oli esillä useita vanhoja, koristeellisia avaimia.

 

Lienee vanha kirkonkello.

Tein myös pikaisen katsauksen luolamaiseen Cave alsacienne -huoneeseen, joka esittelee Alsacen alueen elämää arkipäiväisten asioiden muodossa. Isot puiset työkoneet, oluttynnyrit ja tuopit vievät hetkessä menneeseen aikakauteen.

Cave alsacienne eli alsacelainen luola esittelee Alsacen alueen historiaa muun muassa vanhojen tynnyrien ja työvälineiden muodossa.

Maalaustaidetta oli myös esillä mukavasti, mutta ei liialti. Alsacelaista kansanperinnettä ja maisemia, samoin modernimpia tyylisuuntauksia 1900-luvun alusta aina nykypäivään.

Alfred Pabst tallensi maalauksiinsa alsacelaista kansanperinnettä.

 

Robert Delaunay’n taidetta 1900-luvun alun Ranskasta on myös nähtävillä museossa.

Eräs hauskimmista, mutta samalla myös hiukan surullisimmista muutoistöistä oli tehty vanhaan yleiseen kylpylärakennukseen. Kylpylästä oli tehty sali erilaisille tapahtumille. Tila oli osittaisine laattalattioineen tunnistettavissa kylpyläksi, vaikka altaan tilalla olikin parkettilattia. Mieluummin olisin kuitenkin nähnyt allasosaston alkuperäisemmässä asussaan, sillä esillä olleiden kuvien perusteella allasta koristivat alkuperäisesti viehättävät art deco -tyyliset laatat. Onneksi rakennus oli kuitenkin ulkoapäin kunnostettu vanhaa rakennushistoriaa kunnioittaen.

Eräs museorakennuksen osista on vanha kylpylä, josta on tehty tapahtumasali.

 

Kylpylärakennus ulkoapäin.

Musée Unterlinden oli mielestäni hyvin monipuolinen museo, jossa on ikään kuin vähän kaikkea: kansanperinnettä, arkkitehtuuria ja modernia taidetta. Jo itse museomiljöö on kokemisen arvoinen. Jos koskaan satut vierailemaan Colmarissa, tämä museo kannattaa mielestäni ottaa mukaan matkaohjelmaan.

 

Alsace Ranska

Colmar – kauniit talot ja ikimuistoiset ikkunaluukut

torstai, 12 joulukuun, 2019

Noin vuosi sitten aloin huomioida Instagramissa kuvia Colmar nimisestä alsacelaisesta kaupungista. Kuvat vanhoista ristikkotaloista milloin kesäisessä auringonpaisteessa ja vielä useammin jouluisissa tunnelmissa saivat minut huokailemaan ihastuksissani. Missä kohtaa Ranskaa tuo satumaiselta näyttävä kaupunki sijaitseekaan? Ahaa, vain neljänkymmenen minuutin junamatkan päässä Strasbourgista. Silloin tiesin, että koska tahansa Strasbourgiin menenkin, Colmar tulee kuulumaan samaan matkapakettiin. Ja tämän vuoden keväällä tilailinkin jo lennot syyskuuksi Pariisiin ja bussiliput Strasbourgiin.

Saavuin Colmariin puolenpäivän tienoilla, ja hotellihuoneeseen pääsyä odotellessa oli hyvin aikaa käydä katsomassa se paikka, mistä suurin osa näkemistäni Colmar-kuvista oli. Petit Venice on tuo kaunis historiallinen alue Lauch-joen molempin puolin, jota reunustavat eriväriset ristikkokoristeiset talot. Talot kuuluivat entisaikaan viinikauppiaille, kalastajille ja käsityöläisille, nykyään niissä on lähinnä ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Taloja pääsee ihailemaan niin silloilta, kävelyreiteiltä kuin kanaalissa liikennoivistä pienistä veneistäkin käsin.

Aurinkoinen päivä tekee oikeutta taloille ja niiden välissä virtaavalle kanaalille. Ihmiset nauttivat venekyydeistään ja otattavat ryhmäkuvia. Paikalla on paljon italiaisia. Ilmeisesti tieto paikan kauneudesta on kiirinyt alkuperäisille venetsialaisille.

Petit Venicestä koillisen suuntaan kulkeva kävelykatu Quai de la Poissonnerie tunnetaan myös kalakauppiaiden alueena. Talot ovat hempeän keltaisia, vaaleansinisiä ja -punaisia. Kuin pastelliliiduilla väritettyjä.

Ikkunoita koristavat kauniit kukkaistutukset. Ikkunaluukut näyttävät siltä kuin ne olisivat tipahtamaisillaan. Kävelenköhän sittenkin satukirjan sivuilla?

Matkalle jää kauppahalli ja sen ravintolaterassi. Ihmiset syövät herkkuaterioitaan ja nautiskelevat viinejään. Lasillinen rieslingiä kuuluu hyvään alsacelaiseen päivään.

Siniturkoosin talon kohdalla pysähdyn. Tämä, jos mikä voisi olla minun taloni. Ainakin lasillisen viiniä voisin sen edustalla juoda.

Talot ovat toinen toistaan koristeellisempia. Vain mielikuvitus voi rajata sitä, mitä talojen seinälle voi nostaa koristeeksi. Tuoleja, pieniä hyllyjä ja kakkuvuokia. Ja joulu saa näkyä kesäkuukausinakin.

1600-luvulla rakennettu Maison des Têtes eli House of Head edustaa saksalaista renessanssia ja sitä koristaa 106 erilaista päätä tai naamiota. Monet erilaiset kasvot, joita katsella. Ja monet, jotka tuntuvat katsovat takaisin. Hiukan likaisenruskean talon julkisivussa on jotakin kiehtovaa, ehkä mystistäkin.

 

1400-luvulla rakennettu Koifhus on Colmarin vanhin julkinen rakennus. Se on historiansa aikana toiminut sekä varastorakennuksena että kaupankäynnin keskuksena. Se on toiminut näyttämönä monille Alsacen alueen hallinnollisesti tärkeille taphtumille sekä myöskin teatterirakennuksena että kouluna. Nykyisin siellä myyvät tuotteitaan paikalliset käsityötaiturit.

Lopuksi vielä katsaus colmarilaisiin ikkunaluukkuihin. Missään en ole nähnyt yhtä kauniita. Ränsistyneinä, kuluneina ja osin graffiteja pinnassaan, ne ovat ehkä kuitenkin lopulta se, minkä ensimmäisenä tulen muistamaan Colmarista.