Hyppäsin siniseen isoon puuveneeseen joukon viimeisenä, juuri ennen sen lähtöä. Huh mikä kuumuus. Kolmen ja puolen tunnin bussimatka Bangkokista tuntui selässä pienenä kipuna, samoin liian täyteen pakatun rinkan painavuus. Mutta mieli oli korkealla, saarielämä odottaisi. Ensimmäinen saarikokemukseni Thaimaassa oli alkamassa. Uskoin sen tekevän hyvää Bangkokissa vietetyn viikon jälkeen, jolloin en juuri malttanut levätä vaan riensin paikasta toiseen tuota minulle uutta suurkaupunkia tutkien.
Menomatka ja saarielämän odotus.
Hotelli löytyi pienen harhailun sekä tiellä lötköttävän pienen, vihreän ja ilmeisesti kuolleen käärmeen bongaamisen jälkeen. Ihana tunne päästä tilavaan hoteellihuoneeseen hyvissä ajoin ennen varsinaista sisäänkirjaantumisaikaa ja pestä matkustamisnihkeys pois iholta. Lounaaksi kaupan eväitä ja kiirehtien katsomaan rantoja, joita Thaimaan kauneimmiksikin on sanottu.
Kuva, johon palaan mielikuvissani, kun muistelen Koh Sametia.
Ja vaikkei minulla tuossa kohtaa vertailupohjaa ollutkaan, muutaman muun nyt nähneenä, kyllä ne olivat tähän astisen reissun kauneimmat rannat. Minuun ei niinkään tehnyt vaikutusta pääranta, Sai Kaew Beach, vaan sen länsipuolella olevan Ao Hin Khokin kupeesta löytynyt pieni rantatuoliton poukama.
Siinä minä iltapäivän pötköttelin, osittain puun varjossa, osittain auringon osuessa vielä kalpeisiin jalkoihini. Välillä pulahdin turkoosiin mereen, katselin laineella lipuvia lauttoja ja ihmettelin auringon hyvää tekevää voimaa. Olin löytänyt paratiisini. Paikan, jossa levätä.
Ao Hin Khokin kupeessa rantapuiden alla.
*************************************************************************************************************
Seuraavana aamuna lähdin etsimään lisää rantoja. Ohitin eilisen paratiisirantani, siitä seuraavaan Ao Phain ja pysähdyin Ao Phutsalle kuvaamaan rantakivistä kasattuja kiviteoksia. Aallot olivat eilistä voimakkaammat ja niinpä nämäkin kivet ja kalliot saivat kunnon aamukylvyn Siaminlahden aalloista.
Ao Phutsan rantakivet.
Lähdin etenemään etelään kääntynyttä rantaviivaa, ylöspäin pitkin pientä metsäpolkua. Kuivat lehdet rapisivat jalkojeni alla. Mieleeni piirtyi kuva edellispäivänä näkemästäni käärmeestä. Ne ovat harvoja eläimiä joista en pidä. Kunnioitan kylläkin, enkä tahtoisi häiritä tai osua reitille. Kuivien ruskeiden lehtien vastapainoksi muistin kuitenkin välillä vilkaista merelle. Sen turkoosiin väriin, vaahtopäisiin aaltoihin ja kaukaiseen horisonttiin.
Ruskean ja turkoosin värit.
Ohitin mäennyppylän päällä olevan majatalon, Noina’s Mystic Mountainin, joka tarjoaa mahdollisuuden myös teltassa yöpymiseen. Majatalon lähellä oli pieni buddhalainen alttari. Puisen alttarin päälle aseteltu keltainen kukkanauha heilui tuulessa. Mietin mikä on luonnon merkitys thaimaalaisille. Itselleni suomalainen luonto metsineen ja järvineen on tärkeimpiä asioita elämässä. Mutta on niin hyvä nähdä toisenlaistakin luontoa muualla päin maailmaa.
Tuuli heiluttaa alttarille aseteltua kukkanauhaa.
Laskeuduin alas seuraavalle rannalle, ja se näytti miellyttävän rauhalliselta. Ao Nuanin rannalla on vain yksi majatalo. Varaus on tehtävä paikan päällä, joten on osattava tulla paikalle ja toivottava, että tilaa on jos haluaa jäädä yöksi. Minä saavuin vahingossa ja minulle riitti levähdyspaikka rannalta aamukävelyn jälkeen. Asettelin pyyhkeen hiekalle ja riensin mereen. Ja lilluin vaikka kuinka kauan aaltoja heittelevässä meressä.
Ao Nuanin ranta oli rauhallinen mutta aallot reippaita.
Puolen päivän tietämillä lähdin kävelemään takaisin kohti kotirantaa. Nousin portaat tuohon samaan majatalomäkeen ja olin samantien yhtä hikinen kuin rannalle saapuessani. Mutta tätä lämpöähän tänne oli tultu hakemaan. Ehkä kehoni tottuisi lämpöön seuraavien viikkojen aikana. Kenties olisin kohta jo yhtä tottunut kun rinteen puolivälissä päiväunistaan nautiskeleva kulkukoira.
Portaat Ao Nuanilta kohti Noina’s Mystic Mountain majataloa.
Suihkun ja päiväunien virkistämänä nappasin kirjani ja lähdin kohti rantaa. Nousuvesi oli peittänyt rantahietikot alleen, mutta Sai Kaew Beachin ja Ao Hin Khokin välisillä rantakivillä oli tilaa. Laskeva iltapäivän aurinko antoi sopivan valon lukemiselle, mutta ei tehnyt oloa tukalaksi. Aallot löivät tasaisesti kiville. Se oli musiikkia korville. Kaivoin kirjani ja uppouduin olotilaan. Kirjan tarinaa tärkeämpi oli tämä hetki. Oli vihdoin aikaa lukemiselle, luonnon ympäröimänä vielä. Lukeminen rantakivillä ei tässä kohtaa vuotta näin helposti Suomessa taitaisi onnistua. Mutta ensi kesänä vien tämän tavan mukanani Näsijärven rantaan.
Rantakivellä lukien.
*************************************************************************************************************
Oli koittanut jo viimeinen iltani saarella. Auringonlaskun aikaan Sai Kaew Beach oli lähes yhtä täynnä ihmisiä kuin päivälläkin. Rantaa kansoittivat nytkin kiinalaiset turistiryhmät, joista lähtee valitettavan iso ääni. Rannan itäpäästä löytyi kuitenkin rauhallisempiakin kohtia ja hyvin tilaa kuvata hiljalleen pimenevää rantaa.
Hiljalleen pimenevä Sai Kaew Beach.
Rannalla makasi yksi rannan lukuisista kulkukoirista somasti häntänsä ympärilleen kiertäneenä. Se tahtoi nukkua. Lienee päivän kuumuus rasittanut sitäkin. Otin varovasti muutaman kuvan yrittämättä liiemmin häiritä sen unta. Toivottelin hyvät yöt ja kaikkea muutakin hyvää. Seuraavana aamuna minä jatkaisin matkaani Koh Changille. Koira jäisi tänne kotisaarelleen, jonka rauha ja lepo olivat auttaneet minua laskeutumaan hitaan matkailun maailmaan. Sen sametin pehmeille rannoille voisinkin kuvitella saapuvani vielä uudelleen.
Hyvää yötä.
