Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Kotimaa

Kotikaupungin kesätuulessa

sunnuntai, 8 syyskuun, 2019

On juhannuksen jälkeinen sunnuntaiaamu. Olen herännyt hyvissä ajoin, juonut aamukahvit lapsuudenkotini pihamaalla ja rapsutellut talon eläimet. Äidin polkupyörä nojaa autotallia vasten. Heitän juomapulloni pyörän etukoriin ja nappaan menopelin alleni. Nyt mennään juuri sille pyörälenkille, jolle ei ole tuntunut löytyvän aikaa vuosikausiin.

Meno on rauhaisaa. Ei ole tarvetta kiirehtiä. Kotitie on minulle tutuin ja rakkain tie maailmassa. Sitä pitkin on kuljettu kouluun ensimmäiseltä luokalta lukion viimeiselle, milloin kävellen, milloin pyörällä ja talvella jopa potkukelkalla. Ja monet kerrat sen jälkeenkin sunnuntaiaamun kävelylenkki on viikonloppuvierailuilla ja kesälomilla vienyt tätä tietä pitkin. Tunnen sen jokaisen mutkan ja mäen. Välillä näen tiestä unta. Tietä pitkin joko mennään kotiin tai hyvästellään koti. Kumminpäin vain, aina on mukana vahvoja tunteita. Minulla on tämä yksi ja ainoa kotitie maailmassa.

Pyöräiltyäni muutaman kilometrin pääsen varsinaisen reittini lähtöpisteeseen, Kiurujärveen laskevan Koskenjoen rantaan, jota seuraillen reittini alkumatka etenisi kohti Virranniemen puistoaluetta. Vastarannalle jäävä Kuorevirran ulkoilualue on täynnä lapsuusmuistoja. Sen nurmikentillä on telmitty urheiluleirien aikana, kävelyuralle tehtyä latua pitkin hiihdetty monissa eri hiihtokisoissa ja alueella ennen olleita vanhoja rakennuksia on tutkittu koululuokan kanssa. Muistoihin vaipuminen saa minut hymyilemään. Lapsuus tuntuu niin kultaiselta ajalta. Kotiseudun kauneus pakahduttavalta.

 

Matka jatkuu vielä hetken, mutta sitten onkin jo syy pysähtyä. Pyörätien ja valtatien välissä laiduntavien lampaiden menoa on päästävä hetkeksi tarkkailemaan. Meno on kylläkin aika rauhallista lampaiden makoillessa laidunmaalla ohikulkijaa välinpitämättömästi tuijotellen. Lopulta kuitenkin pari uteliampaa yksilöä päättää nousta jaloilleen ja innostuupa joku muutaman kerran määkäisemäänkin. ”Mene jo siitä, meillä on sunnuntaibrunssi kesken!” taitaa suurin osa porukasta toivoa.

Jatkan pyöräilyä kohti Virranniemeä. Niemenkärkeen vievä tie on peltotietä, kauttaaltaan reippaan pituisen heinikon peitossa. Mutta hyvin sitä pitkin äidin Helkamakin kulkeen. Saavun rantaan ja tähyilen järvelle, jota pitkin liukuu vene kyydissään kaksi miestä. Rantakasvit heiluvat tuulessa. Hiukset lentävät silmille. Pilvet koristavat taivasta. Kirkon tornin silhuetti vastarannalla kertoo, missä on pitäjän keskus. Katselen parhaillaan suomalaista maaseutuidylliä. Minun lapsuuteni kirkonkylää. Kotikaupunkia, jota kohtaan tuntee tämänkaltaista kaihoa vain ne, jotka ovat joskus täältä lähteneet.

Palaan Virranniemestä takaisin pyörätielle ja lähden polkemaan kohti kirkkoa. Tie kiemurtelee lehtimetsikön läpi lähellä järven rantaa. Ohitan kesäteatterin ja saavun kevyenliikenteen sillalle, joka ylittää Koskenjoen aivan Kiurujärven suulla. Tämä silta rakennettiin vasta sen jälkeen kun olin jo lähtenyt. Vastarannan uimaranta on tuttu. Siellä uimme siskoni ja serkkujeni kanssa lapsina ja nuorina. Muistan erään toukokuun viimeisen päivän kun heitin rannalla sen vuotisen talviturkkini. Vuotta en muista. Mutta sen muistan kuinka lämpimältä kesä tuntui jo silloin, heti ensimmäisenä kesälomapäivänä. Nyt ranta on tyhjä ihmisistä. Uimakopit siellä kuitenkin edelleen on.

Pian saavun jo lähelle kirkkoa. Tuttu kirkon torni kohoaa pappilanmäellä. Sen hailakan keltainen kivipinta ja ruskeat ikkunaluukut merkitsevät minulle aina merkillisellä tavalla kotia. Eikä se se ole mikään ihme. Siellä on istuttu monet koulun jumalanpalvelukset, siellä minut on konfirmoitu ja vihittykin.  Vaikka en ole koskaan kokenut olevani mitenkään uskonnollinen, ei kotikirkon merkitystä voi vähätellä. Sen seinien sisällä on koettu monia tunteita, niin iloa olevasta ja tulevasta, ylpeyttä kummilapsesta ja kuin surua kuolemasta. Kirkon alttaritaulu on kauniimpi kuin yksikään toinen näkemäni. Muistan kirkon ikkunoista sisälle tulevan luonnonvalon pehmeyden. Ja pitkän käytävän ulko-ovilta alttarille. On ollut hyvä kasvaa tuon kirkon kellojen kajahtaessa!

Hetken aikaa ihailtuani kirkkoa ja Kiurujärven sineä, käännän pyöräni ja lähden polkemaan samaa reittiä takaisin lapsuudenkotiin. Mieli on tyyni, mutta mietteliäs. Monesti tulee kaduttua jotain tehdessään, ettei ollut tehnyt sitä aikaisemmin. Kuitenkin tärkeämpää kuin katua, on olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että sai tuon asian nyt vihdoinkin toteutettua. Ja sitä minä olin. Onnellinen kotikaupungin kesätuulessa!

Kotimaa Lappi

Rakas Riisitunturi

sunnuntai, 1 syyskuun, 2019

Rakas Riisitunturi,

palaan jälleen luoksesi, tänään näin kirjeen muodossa. Ensimmäiseksi haluan kiittää sinua siitä kuumalta tuntuvasta kesäisestä iltapäivästä, jonka sain viettää luonasi. Ensikohtaamisestamme oli tuolloin kulunut yli kuusi vuotta ja kaikkien noiden vuosien ajan olin muistellut sinua lämmöllä ja kaihoten. Olin odottanut seuraavaa tapaamistamme, ja uskoin sen vielä koittavan. Ja niin saapui se päivä, kun pääsin jälleen astelemaan polkujasi pitkin ja aistimaan tunnelmaa, jota loit ympärillesi. Ja tuo kaikki tuntui aivan yhtä kotoisalta kuin aiemminkin.

Polkusi tuntuivat kevyeltä kulkea. Alkuun riitti hiljalleen etenevää nousua, joka sai sydämen pamppailemaan. Ja kun käännyin katsomaan taakseni, sait silmäni loistamaan. Puiden koristama, alaspäin viettävä rinteesi saavuttaa ensin havumetsän rajan ja sitten Kitkajärven sinen. Kitkajärven saaret ja Kuusamon vaaroista muodostuva horisontti kohtaavat vaaleansinisen kesätaivaan. Taivaalla leijailee hentoja valkoisia hapsupilviä. Olette kaikki yhdessä täydellinen kokonaisuus.

Rinnesoittesi sylistä moni kivenlohkare löytänyt kodin. Isoimmille lohkareille on kulkijoiden, niin pienempien kuin isompienkin, mukava kiivetä ja levähtää hetki maisemia ihaillen. Suomen komeimmiksi rinnesoiksi rinteitäsi kutsutaan eikä minulla ole mitään syytä epäillä tätä kunniamainintaa.

Taukopaikkojesi harmaat penkit houkuttelevat myös pysähtymään, ei niinkään siksi,  että väsyttäisi, vaan siksi että olisi sääli jättää niin kaunis lepopaikkakokemus välistä.

Korkeimmalla kohdallasi olevaa taukopaikkaa koristaa käkkyrämäntä. Sen latva on kääntynyt kohti koillista. Mihinkähän se kasvullaan kurkottaa?

Huipultasi katselen ihaillen ikuista ystävääsi, Pientä Riisitunturia. Teidän välillä oleva matka on näillä seuduilla hyvin lyhyt, mutta siihen mahtuu paljon avaraa tilaa, puhtautta ja tilaa hengittää. Maisema toimii kuin kutsukorttina pohjoisen avaraan luontoon, sen rauhaan ja kunnioitettavaan voimaan. Kutsuun on helppo vastata kyllä.

Sinun ja Pienen Riisitunturin huipun väliin jäävä Ikkunalampi on hurmannut monet kulkijat. Siitä kuulee puhuttavan aina kun nimesi mainitaan. Mutta ei se jättänyt edelleenkään kylmäksi minuakaan, sillä ei moista ainutlaatuisuutta tule ohitettua joka päivä. Ikkunalammen pintaan heijastuvat pilvet ja puiden hahmot. Tahtoisin pulahtaaa sen viileältä tuntuvaan veteen ja uida altaan toiseen laitaan ihailemaan Kitkajärven selkää ja Kuusamon vaarajonoa.

Kun olimme kiertäneet lyhyen päiväreittisi, oli aika jättää jäähyväiset. Tälläkin kertaa tapasimme vain tämän hetken ajan. Olisin halunnut viipyä huomassasi pidempään. Olisin lähtenyt etsimään merkkejä Riisin riettaasta. Olisin sytyttänyt valkean Uusilammen kodalle. Olisin käynyt katsomassa miltä näyttävät ne Liittolammet, joista veljeni on minulle kertonut. Ne jäävät edelleen odottamaan aikaa parempaa, sitä ajankohtaa, että minulla on mahdollisuus olla useampi päivä lähelläsi.

En olisi tietenkään millään halunnut poistua luotasi. Viimeiset askeleet otin tahallaan hitaasti viivytellen. Kyykistyin koskettamaan tupasvillan pehmeää kukkaa. Pyyhin kyyneleen silmäkulmastani.  Sinä toit taas jälleen sieluuni niin paljon valoa talletettavaksi. Toivon, että yhteinen aikamme tulee taas.

Edelleen kaipaavin terveisin,

R

 

 Matkaa Riisillä kanssani taittoivat sisareni S sekä tädin parhaat vaelluskaverit S, S & J.