Aamiainen on syöty ja reipas viisikkomme rientää autolle. Lähdemme ajamaan Rukalta kohti pohjoista ja Virkkulantietä. Aamukipuaminen Konttaiselle odottaa!
Aamu on hiukan pilvinen. Virkkulantie kiemurtelee Konttaisjärven liepeillä. Ja siinä se on yhtäkkiä edessämme, tuo hassun näköinen kallioinen vaara. Vielä ennen lähtöpaikalle saapumista olemme törmätä poroihin, jotka juoksevat alamäkeä automme eteen mutkaan takaa. Onneksi pääsemme jatkamaan kaikki matkaamme. Myös se pieni valkoinen vasa, joka nostattaa pintaan hellyyden tunteita. Porot ovat täällä osa arkea, meille satunnaisille vierailijoille niissä on ripaus pohjoisen taikaa.
Nousu Konttaisen päälle on noin 400 metriä. Suurimmaksi osaksi nousu tapahtuu rappusia pitkin. Pilvet alkavat väistyä auringon tieltä. Kiivetessä tulee lämmin. Edellisillasta tuttu näky toistuu, me näemme sisareni kanssa vain nuorison selät.
Ensimmäiset näkymät kiivettyämme portaat ylös vievät meidät takaisin edelliseen iltaan ja Valtavaaran suuntaan. Palovartijan maja siellä turvassa omalla paikallaan. Paikannamme myös Virkkulantien, joka kiemurtelee kauniisti Konttaisjärven ja Purnujärven välistä kannasta pitkin.
Muutamia satoja metrejä Karhunkierroksen polkua pohjoisen suuntaan mentyämme näemme mielestäni Konttaisen kauneimmat maisemat. Metsää, lahonneita kelopuita ja matkan päässä siintävä Ylimmäinen Sarvilampi. Näkymä Pohjois-Kuusamoon on rauhoittava. Metsän keskellä näkyvät kapean aukion ylittävät pitkospuut. Monta vuotta unelmissa kytenyt pitkän Karhunkierroksen vaeltaminen tuntuu entistä tärkeämmältä unelmalta toteuttaa. Toivon, että muutaman vuoden sisään saan kiivetä Konttaiselle toisesta suunnasta, tuolta pohjois-kuusamolaisen metsän uumenista.
Konttaisen harmaankallioinen pinta yhdistettynä metsämaisemaan houkuttelee ottamaan valokuvia. Harmaan, vihreän ja sinisen eri sävyjä. Välillä on kuitenkin laitettava kamera pois ja vain istuttava kallion rosoiselle pinnalle, nautittava tuulen tuiverruksesta poskilla ja raikkaasta ilmasta keuhkoissa.
Palatessamme takaisin samaa reittiä mitä saavuimme, katseeni kiinnittyy itään ja sen vaaroihin, jotka jatkuvat Venäjän puolelle asti. Olen katsonut näitä maisemia aiemmillakin Kuusamon reissuillani ja yhä ne jaksavat kiehtoa. Venäjän puolen loppumattomalta tuntuva luonto ja sen salomaat houkuttelevat. Näillä seuduilla asuva veljeni on vieraillut Paanajärven kansallispuistossa ja kertonut kokemuksiaan ja tietojaan itärajantakaisista maisemista. Suomessa on valtavasti kauniita paikkoja. Venäjällä niitä on moninkertainen määrä. Silti väkisinkin huolestuttaa mikä on niiden tulevaisuus. Me ihmiset kohtelemme äiti maatamme niin kovin kaltoin. Itsekin, vaikka yritän enemmän rakastaa. Matkailuni luonnolle aiheuttama haitta hiipii väkisinkin omaantuntooni. Toisaalta, jos emme matkustaisi, emme pystyisi niin hyvin ymmärtämään maailman ainutlaatuisuutta ja kauneutta. Emmekä tietäisi, minkä vuoksi maapalloa kannattaa suojella.
Vuoroin rappusia ja vuoroin pienten irtokivien peittämää polkua alas laskiessa alkaa väkisinkin miettiä luonnon hyvinvoinnin ja matkailun välisen tasapainon lisäksi omaa tasapainoaan. Sekä fyysistä, jota parhaillaan haastetaan että henkistä, jota äiti maan polkuja pitkin kulkiessa hoidetaan. Konttainen kutsui kiipeämään luokseen, enkä voi kuin huokaista ihastuksesta ja tyytyväisyydestä, että kuuntelimme sitä kutsua. Äiti maan värit saivat jälleen uusia sävyjä ja sieluni filmirullalle tallentui uusia kuvia. On hyvä elää näin, luonnon kutsuja kuunnellen.
.
Konttaiselle kanssani kiipesivät sisareni S sekä tädin parhaat vaelluskaverit S, S & J.
