Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Koillismaa Kotimaa

Konttaisen kutsu

perjantai, 16 elokuun, 2019

Aamiainen on syöty ja reipas viisikkomme rientää autolle. Lähdemme ajamaan Rukalta kohti pohjoista ja Virkkulantietä. Aamukipuaminen Konttaiselle odottaa!

Aamu on hiukan pilvinen. Virkkulantie kiemurtelee Konttaisjärven liepeillä. Ja siinä se on yhtäkkiä edessämme, tuo hassun näköinen kallioinen vaara. Vielä ennen lähtöpaikalle saapumista olemme törmätä poroihin, jotka juoksevat alamäkeä automme eteen mutkaan takaa. Onneksi pääsemme jatkamaan kaikki matkaamme. Myös se pieni valkoinen vasa, joka nostattaa pintaan hellyyden tunteita. Porot ovat täällä osa arkea, meille satunnaisille vierailijoille niissä on ripaus pohjoisen taikaa.

Nousu Konttaisen päälle on noin 400 metriä. Suurimmaksi osaksi nousu tapahtuu rappusia pitkin. Pilvet alkavat väistyä auringon tieltä. Kiivetessä tulee lämmin. Edellisillasta tuttu näky toistuu, me näemme sisareni kanssa vain nuorison selät.

Ensimmäiset näkymät kiivettyämme portaat ylös vievät meidät takaisin edelliseen iltaan ja Valtavaaran suuntaan. Palovartijan maja siellä turvassa omalla paikallaan. Paikannamme myös Virkkulantien, joka kiemurtelee kauniisti Konttaisjärven ja Purnujärven välistä kannasta pitkin.

Muutamia satoja metrejä Karhunkierroksen polkua pohjoisen suuntaan mentyämme näemme mielestäni Konttaisen kauneimmat maisemat. Metsää, lahonneita kelopuita ja matkan päässä siintävä Ylimmäinen Sarvilampi. Näkymä Pohjois-Kuusamoon on rauhoittava. Metsän keskellä näkyvät kapean aukion ylittävät pitkospuut. Monta vuotta unelmissa kytenyt pitkän Karhunkierroksen vaeltaminen tuntuu entistä tärkeämmältä unelmalta toteuttaa. Toivon, että muutaman vuoden sisään saan kiivetä Konttaiselle toisesta suunnasta, tuolta pohjois-kuusamolaisen metsän uumenista.

Konttaisen harmaankallioinen pinta yhdistettynä metsämaisemaan houkuttelee ottamaan valokuvia. Harmaan, vihreän ja sinisen eri sävyjä. Välillä on kuitenkin laitettava kamera pois ja vain istuttava kallion rosoiselle pinnalle, nautittava tuulen tuiverruksesta poskilla ja raikkaasta ilmasta keuhkoissa.

Palatessamme takaisin samaa reittiä mitä saavuimme, katseeni kiinnittyy itään ja sen vaaroihin, jotka jatkuvat Venäjän puolelle asti. Olen katsonut näitä maisemia aiemmillakin Kuusamon reissuillani ja yhä ne jaksavat kiehtoa. Venäjän puolen loppumattomalta tuntuva luonto ja sen salomaat houkuttelevat. Näillä seuduilla asuva veljeni on vieraillut Paanajärven kansallispuistossa ja kertonut kokemuksiaan ja tietojaan itärajantakaisista maisemista. Suomessa on valtavasti kauniita paikkoja. Venäjällä niitä on moninkertainen määrä. Silti väkisinkin huolestuttaa mikä on niiden tulevaisuus. Me ihmiset kohtelemme äiti maatamme niin kovin kaltoin. Itsekin, vaikka yritän enemmän rakastaa. Matkailuni luonnolle aiheuttama haitta hiipii väkisinkin omaantuntooni. Toisaalta, jos emme matkustaisi, emme pystyisi niin hyvin ymmärtämään maailman ainutlaatuisuutta ja kauneutta. Emmekä tietäisi, minkä vuoksi maapalloa kannattaa suojella.

Vuoroin rappusia ja vuoroin pienten irtokivien peittämää polkua alas laskiessa alkaa väkisinkin miettiä luonnon hyvinvoinnin ja matkailun välisen tasapainon lisäksi omaa tasapainoaan. Sekä fyysistä, jota parhaillaan haastetaan  että henkistä, jota äiti maan polkuja pitkin kulkiessa hoidetaan. Konttainen kutsui kiipeämään luokseen, enkä voi kuin huokaista ihastuksesta ja tyytyväisyydestä, että kuuntelimme sitä kutsua. Äiti maan värit saivat jälleen uusia sävyjä ja sieluni filmirullalle tallentui uusia kuvia. On hyvä elää näin, luonnon kutsuja kuunnellen.

.

Konttaiselle kanssani kiipesivät sisareni S sekä tädin parhaat vaelluskaverit S, S & J. 

Koillismaa Kotimaa

Valtavaaran valo

sunnuntai, 4 elokuun, 2019

Heinäkuinen maanantai oli jo ennättänyt kääntyä iltaan, kun lähdimme huiputtamaan Valtavaaraa, Rukatunturin koillispuolella sijaitsevaa, yhtä Kuusamon korkeinta kohtaa. Olimme saapuneet Kuusamoon iltapäivällä, ja ne muutamat, silloin aurinkoa peittäneet pilvet olivat väistyneet taivaalta. Oli malttamaton olo.  Oli jo päästävä polulle.

Jalat tunnustelivat nautiskellen polun pintaa. Välillä nousua ylöspäin helpottivat portaat. Kuitenkin polun kivet ja juurakot olivat juuri sitä, mitä olin kaivannut kaupungin yksitoikkoista asfalttia tallatessani. Kivien muotoja tutkaillessani etsin väistämättä sydämenmuotoisia yksilöitä. Olotilani henki rakkautta. Ohitimme paikallaan seisovia kelottuneita puita. Niiden koukeroiset oksat saivat miettimään, kuinka nekin olivat joskus hakeneet elämälleen suuntaa. Kurkotelleet valoon. Sitä me kaikki elolliset tarvitsemme elääksemme.

Ensimmäisen nousun jälkeinen näky sai jo kehoni muistamaan, miksi näitä nousujen ponnisteluja kannatti tehdä. Hymynkare saavutti suupielet. Sydän jyskytti tyytyväisyyttä. Katse kauas teki kylläiseksi. Ja samalla aloin janota lisää. Mieli veti jalkoja eteenpäin.

Malttamattomuus alkoi muuttaa muotoaan nousun edetessä. Nousu sai kyllä ymmärtämään, että kaikki tärkeä oli tässä hetkessä. Mutta se myös muistutti siitä, että maailma oli liian avara, jotta se kannattaisi viettää yhdessä paikassa vain tuttua maisemaa katsellen, jos vain oli mahdollisuus lähteä.  Minulla oli, ja siitä tunsin taas siinä hetkessä hiljaista kiitollisuutta. Ja samalla mieleni alkoi malttamattomasti kimpoilla jo edeltäkäsin niihin maisemiin ja hetkiin, jotka olisivat vielä edessä. Olisi koettava vielä lisää tälle illalle. Tälle viikolle. Tälle kesälle. Tälle elämälle.

Maahanpäin katsominen ei näillä poluilla kieli alakulosta. Se kielii uteliaisuudesta. Ja siitä, että mieli havaitsee sitä, mitä se kaipaa. Valkoiset metsäkanukat kiinnittävät kulkijan huomion. Kuin tähdet ne hohtavat maan päällä, vaaran povessa, ilta-auringon valossa. Niiden pikimustat silmät katsovat takaisin kulkijaa, itsevarmoina, mutta hyväksyen. Kuin toivottaen tervetulleeksi tähän Koillismaan luonnonpuutarhaan.

Kun näemme ensimmäisen kerran illan päämäärämme, Valtavaaran huipun ja sen päällä seisovan palovartijan majan, tuntuu kuin se olisi liian kaukana. Kuin voimat olisivat tältä illalta jo loppuneet.  Mutta ei sen vetovoima jätä rauhaan. Mietin vanhoja palovartijoita, jotka ovat kivunneet huipulle useasti. Jatkamme matkaa. On saavutettava huippu. On nähtävä maja. On koettava sama maisema, missä palovartijat ovat tehtäväänsä hoitaneet ja levänneet.

Matkan varrella on lampi. Lammen rannalla on kaunista ja kylmää. Laituri heiluu jalkojen alla. Mieli haaveilee laavutulista ja lämmittävästä iltateestä. Siitä, että voisi käpertä makuupussiin ja tuijottaa sen pehmeästä sylistä lammen tuulessa elävää pintaa. Katsoa kuinka auringonvalo sen muutamaksi tunniksi ohittaa, saavuttaakseen sen taas aamulla, kun kulkija havahtuu lempeästä yöunestaan Koillismaan taivaan alla.

Lopulta nousu huipulle etenee kuin varkain. Jalat vievät sinnikkäästi eteenpäin. Välillä pysähdymme katsomaan tulosuuntaamme. Ruka on jo jäänyt matkan päähän. Sen pinnassa näkyy sellaisia ihmisen tekemiä jälkiä, joista katseeni kääntyyni herkästi pois. Mieluummin katson toiseen suuntaan, sinne missä on osattu kunnioittaa ja säilyttää jotain vanhaa ja luonnonmukaisempaa.

Luonnonkivestä hakatut portaat tulevat eteemme kuin lupaus, että kohta olemme perillä. Nuorten askeleet etenevät kevyesti ja nopeasti. Meidän nelikymppisten jo vähän hitaammin. Nautimme kuitenkin siitä, että osaamme jo mennä omaa kehoa kuunnellen. Irtokivet pyörivät askeltemme alla. Kuin nekin olisivat elossa.

Viimeisessä nousussa on kuitenkin vähän jo kilpailtava itseään vastaan. Maltattomattomuus on huipussaan. On kiire nähdä päämäärä. Palovartijan majan nurkka häämöttää edessä. Taivas on kesäisen sininen, täysin pilvetön. Minä olen vapaasieluinen vaeltaja. Näitä hetkiä varten olen taistellut läpi pimeyden. Maailma on minua varten. Minä olen maailmaa varten. Suuruudenhulluus valtaa herkästi mielen.

Sinä se nyt on edessäni. Palovartijan maja. Majan harmaa lautapinta muistuttaa jollain tapaa lapsuudesta, ehkäpä ensimmäisen lapsuuskotini vanhasta piharakennuksesta. Majan ruosteenpunainen katto hehkuu ilta-auringossa. Valo vie minut vahvasti mukanaan uusiin sisäisiin maailmoihin. Oloni on kuin olisin saapunut keskelle lapsuuden satukirjan sivuja. Olen jossain, missä ihmisen kuuluukin olla. Poissa kaikesta teollisesta ja teennäisestä. Yksi pieni mökkirakennus keskellä tyhjyyttä, hoitamassa sitä virkaa, mikä sille kuuluukin. Antaa suojaa tärkeän työn tekijälle. Ympärillään ei ole mitään turhaa eikä ylimääräistä. Ja silti niin paljon mitä katsella. Niin paljon mistä nauttia.

En malttaisi irrottaa katsetta majasta. Mutta uusia näkymiä on luvassa. Silmänkantamattomiin vaaroja ja niiden välissä pilkahtelevia järviä. Kuusien ja mäntyjen vihreään pintaan on ripoteltu auringon kultaa. Verkkokalvolle piirtyy Konttaisen jylhät, mutta pehmeät muodot. ”Huomenna on sinun vuorosi”, kuiskaa ja huutaa samaan aikaan tuo sekä kylläinen että nälkäinen vaeltajan sieluni.

On haikeaa jättää huippu ja maja taakseen. Poistumme samaa reittiä kuin tulimme, ja välillä käännyn katsomaan taakseni. Mietin vilkuttavatko jo edesmenneiden palovartijoiden sielut meille hyvästejään. Kiitän heitä, että saimme vierailla. Illalla omassa majapaikassamme suljen levollisena silmäni. Valtavaaran valo palaa liekin lailla sydämessäni. Liekin, jonka loistosta palovartijat tuskin ovat pahoillaan.

 

Valtavaaran valosta kanssani olivat nauttimassa sisareni S sekä tädin parhaat vaelluskaverit S, S & J.