Suomen suurin matkablogiyhteisö

Bill Viola: Inner Journey, Frosterus kokoelma ja Hetki 55: Circo Aereo

Synttärit

Minulla on syntymäpäivä, vuosia kertyy joka vuosi lisää, mutta niitä mahtuu vielä omaan elämääni lisää. Ei ole mikään tasavuosi, mutta elämän harmauteen kaipaa joskus lisäväriä ja aina joka vuosi mietin että jos minut yllätetään ja saankin jotain aivan mahtavaa, aivan yllättäen lahjaksi. Niin kauan on toivoa kuin on elämää. Tosin, äitini jo varoitti kun täytin 12 vuotta, että tuskin saan enempää syntymäpäiväjuhlia, hän ei enempää järjestä. Mutta onhan siinäkin 12 kertaa syntymäpäiväkestejä ja täytekakkuja…

Avomies sitten ilmoitti että sunnuntaina joutuu viemään kerhokaverinsa Ruutin Valontieltä treffeille. Ajattelin että mitä? Mitä ihmettä nyt teen sitten. Ei se maailma siihen lopu ajattelin, ei se voi loppua. Tosin sitten hän lupasi että vie minut vielä yösyömään kun palaa kotiin.

Päätin hyödyntää syntymäpäiväsunnuntain sitten käymällä Bill Violan videoinstallaationäyttelyssä AmosRex-museossa, ja lisäksi Ateneumissa olisi performanssiesitys Hetki 55 Circo Aereo-ryhmän esittämänä Ateneum salissa.

Tilasin liput kumpaankin tapahtumaan, tosin Ateneumin verkkokaupan tietotekniikka oikutteli ja myi minulle lipun perjantain esitykseen, vaikka ostin sen lauantaina ja esityksen piti olla sunnuntaina. Ateneumissa vakuutettiin että vika tietokoneessa oli todellinen, että se ei ollut minulle tehty attentaatti, en sitä kysynyt joten tiedä siitä. Kuitenkin pääsin esitykseen.

Laitoin päälle turkoosikanelin värisen Bypias Hippie-mekon ja uudet Palmrothin kiiltonahkaiset kävelykengät. Lähdimme autolla kohti Helsinkiä, ko Ruut otettiin mukaan hän odotteli kalliin asuntonsa edustalla ja kun pysähdyimme näin kuinka hänen mustat silmänsä pälyilivat epäluuloisena mustan suorana sojottavan polkkatukan seasta.  no, hän sitten asettui takapenkille ja oli aika hiljaisena koko matkan ajan. Jäin pois Bulevardilla Helsingissä ja outo pari sitten jatkoi matkaan tapahtumaan jonne minua ei oltu kutsuttu.

Pääsin ongelmitta AmosRex-museoon. Jätin takkini alakerrassa lukittavaan lokeroon, varmuuden vuoksi. Astuin näyttelytiloihin ja outo tunnelma valtasi minut suurien videoinstallaatioiden loimmussa ja loisteessa tunsin oman pienuuteni maailmankaikkeudessa ja samalla kaikki huolenikin pienenivät olemattomiin ja sitten niitä ei enää ollutkaan. Ensimmäisessä näyttelysalissa lumouduin teoksesta Tulinainen, Fire Woman 2005. samalta vuodelta on seuraavassa salissa teos Tristanin ylösnousemus, Vuoren jyly vesiputouksen alla. Tristans Ascension (The sound of a Mountain Under a Waterfall). Bill Violan videoilla voi kokea elämän jatkuvuuden ja toistuvien asioiden lamaannuttavuden ja miten elämässä toistuvat asiat kyynistävät mielen ja saavat aikaan lopun toiveen.

”Elämää-kuolema-passiot-tietoisuus-aika-havainto-laajennetut voimakkaat tunteet-reflektio-rituaali-jälleensyntymä”

”Kun kysymys esitetään juhlallisesti, maailmankaikkeus vastaa”  (Kiinalainen sananlasku)

Keskityin Bll Violan videoihin ja mietiskelin jos löydän niihin kätkettyjä salaisuuksia, niitä ei kuitenkaan tullut esiin ja näyttelyn tunnelma oli jotenkin asiallisen kliininen. Sitten näyttelyyn tuli enemmän yleisöa ja etupäässä nuorisoaa ja myös lapsiryhmäkin, olisiko ollut jokin koululuokka vaikkei ollut lasten päivä. Nuorisoa jostain syystä videoita enemmän kiinnosti päälläni ollut mekko ja koirankarvalangasta neulomani lämmike jonka otin mukaan hartioitani lämmittämään. Yleisöllä oli kiltisti maskit naamalla, paitsi lapsilla leikkivät isoissa saleissa.  Videotaiteella on oma paikkansa nykymaailmassa jossa vanhoja tauluja on miljardeittain. Videot mahtuvat pieneen tilaan jos niitä kuljetetaan ja tallennetaan.

Mieleeni jäi kahden edellämainitun teoksen lisäksi Yömessu (Night Vigil), sekä Catherinen huone (CAtherines Room) 2001, värillinen videopolyptyykki jossa kuvataan yksinasujan huoneessa tunnelmia eri vuorokaudenaikoina.

Aika-paikka-lähteminen-paluu.

Amos Rex esittelee nyt 25 vuotta sitten kokoelmiinsa liitetyn Sigmund Frosteruksen jälki-impressionistisen kokoelman maalauksia, jotka omistaa S.F.säätiö. Kannattaa käydä tutustumassa näihin tauluihin kun ne nyt ovat esillä. Ei voi kuin ihastella omaa aikaansa ilahduttavia kauneuksia.

Ateneumissa

Menin Ateneumin näyttelytiloihin ennen Hetki55 esityksen alkua. Näin uusin silmin näyttelyt ja koin taidemaailman vuorovaikutuksen näyttelyiden ripustuksessa. Bistrossa houkutteli herkullinen kalakeitto ja en voinut vastustaa kiusausta. Kermainen kalakeitto taidemausteilla virkisti näyttelyitten välissä, se oli hyvää.

Ateneum Sali ja Circo Aereo: Hetki 55

Hetki, 55 näytös käsitteli performanssina aikaa ja sen jatkuvuutta, ainutlaatuista tätä hetkeä, tapahtumia ja energioita, aikakäsitystä joka etenee spiraalimaisesti kehä kehältä kohoten vähän jolloin elämään mahtuu uusia asioita. Mieleen tuli vuosi 2000, performanssit ”MielenRajat”-ryhmän kanssa. Ateneumin performanssitaiteilijat oli puvustettu collegeen ja arjen harmauteen, jotenkin sieluni silmillä aika vei vuoteen 2000 ja näin sirkustirehtöörin mustassa hännystakissa ja silinterihatussa, tanssijan valkoisissa trikoissa ja tytyyssä ja maalarin mustassa taftileningissä. Esitys oli ammattitaitoinen mutta vähän hengetön mutta viihdyttävä omalla tavallaan, sitä jaksoi katsella, yllättäviä elementtejä oli mukana. Kannu jossa vettä riitti aina uuteen ja uuteen kaatoon vaikka se jo tyhjeni ja loppuhuipennuksena oli taikuutta, ajan punainen henki lisääntyi. Hengettömyys toi tullessaan nimen ”Taavi Kassila” näyttämön taustalle jostain. Ei kaduttanut kuitenkaan että meniin, se oli ihan sopivaa syntymäpäiväksi, kun ei ole tasavuosi.

Hetki, 55, Circo Aero.ryhmä.

Ei se mitään, sain muutama sata onnentoivotusta feissariin.

Ateneumista suunnistin autolle Korkeavuorenkadulle jonne se oli pysäköity. Aikaa oli vielä ja menin odottelevaan A:ta pieneen kahvilaan kadun merenpuoleisessa päässä. Odotellessa tilasin kahvin ja minimustikkamuropiirakan. Kahvilan neiti jotenkin nukahti kaataessaan kahvia ja kahvi valui mukin reunojen yli tiskille ja sain herätellä häntä huudtamalla ja se auttoi. otin piripintaisen kahvin piirakan ja menin istumaan ulkoterassille infrapunalampun lämpöön. Viereiseen pöytään sain kavereikseni ryhmän nuoria miehiä. Sovittuna aikana palasin autolle sieltä he tulit, rupatteleva kolmikko joista isoin, naishenkilö lähti omille teilleen kun näki että olin autolla ja herjasi mennessään meikäläistä aika pahasti, vissiin etten kiintyisi… Onneksi lähti. Matka Porvooseen meni rauhallisesti ja hyvin siinä kävi.  Ruut jäi suosiolla Porvoonjokirantaan ja meni siittä itsenäisesti kotiinsa.

Kokona sitten poikettiin ja  sitten käytiin syömässä paikallisessa italialaisessa Trattoriassa. Kolmen ruokalajin menu sisälsi alkuruokana brosciuttoleivän, broileria tai naudankeike, jälkiruokana oli talon tirmisu. Palan painikkeeksi tilasimme pullollisen punaviiniä, Trattorian hovi valitsi meille mieluisen pehmeänmakuisen punaviinin. Ilta sujui rauhallisissa merkeissä.

Nyt sitten odottelen mitä kaikkea jännittävää seuraava elinvuosi tuo tullessaan. Mitä on elämä ilman toivoa, toivon että seuraava vuosi on parempi kuin eletty, josko jo pääsisimme koronan kahleista.

Helena Tähtisade

 

 

 

 

 

 

Previous Post Next Post