Suomen suurin matkablogiyhteisö

Sveitsi, osa 2, Lauterbrunnen, Mürren ja Furka Pass

Tämä julkaisu on roikkunut luvattoman pitkään luonnoskansiossa, mut nyt vihdoin Sveitsin reissun loppuosa.

Lauterbrunnen ja Mürren

Lauterbrunnenin maamerkki Staubbach Waterfall

Olimme varautuneet sadesäähän, mutta sateet tulivatkin yöllä, jättäen jälkeensä raikkaan kostean vuoristoilman. Viimeisen kokonaisen päivän kunniaksi otimme suunnaksi Lauterbrunnenin, joka oli siis alkuperäinen kohteemme Sveitsissä. Heti kylän tultua näkyviin, näkyi myös kylän ”kuuluisuus” Staubbach Waterfall, vesiputous jossa vesi putoaa lähes 300 metristä kylää reunustavalta kalliolta. Vesiputouksen taakse olisi ilmeisesti myös päässyt katsomaan jotain reittiä, mutta siihen meillä ei ollut erityisemmin kiinnostusta, joten emme selvittäneet mistä reitti olisi mennyt. Sen sijaan kävelimme rauhaksiin kylässä koirien kera ja pysähdyimme syömään lounasta paikallisen ravintolan terasille. Siitä päätimme jatkaa takaisin autolle ja jatkaa tien päähän ja katsoa mitä sieltä löytyy.

Lauterbrunnenin läpi menevä tie jatkui vuorille päin vain vajaa 6km, joten ajoimme sen loppuun ja jätimme auton päässä olevalle parkkipaikalle. Koitimme tähytä vieressä olevaa cable car-asemaa, mutta sen vaijeri roikkui oudosti, joten päättelimme sen olevan kiinni. Parkkipaikan vieressä oli menossa armeijan harjoitukset ja pääsimme todistamaan helikopterin laskeutumista n. 30m päähän. Jostain syystä puolisoni oli tästä huomattavasti enemmän innoissaan kuin allekirjoittanut. Aikamme helikopteria tuijotettuamme huomasimme sittenkin liikettä köysiradassa. Päätimme ajaa katsomaan tilanteen asemalle joka oli pienen matkaa tietä takaisin päin. Cable carit olivat kuin olivatkin käytössä ja Stechelbergin asemalta pääsisi Gimmelwaldiin (1367m) josta sai jatkaa Mürrenin (1650m) kautta Birgille (2684m) ja aina Schilthornille (2970m) saakka, jonka huipulla on kuvattu 007- Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa-elokuvaa ja jossa on pyörivä näköalaravintola. Hinta Schilthornin huipulle ja takaisin olisi kuitenkin taas maksanu reilu 100€/hlö, joten päätimme jatkaa vain Mürreniin asti, jonne pääsi reilulla 20€.

Kuva cable carista käsin menossa Mürreniin

Murrenin katukuvaa

Mürreniin ei mene autotietä, joten cable car on ainoa kulkupeli jos kylässä haluaa päästä käymään. Ensimmäinen nousu Gimmelwaldiin oli tällä kertaa aika hurja, sillä kylä sijaitsi lähes pystysuoran seinämän päällä. Täällä vaihdettiin seuraavaan vaunuun, joka kyyditsi meidät vielä hieman ylempänä sijaitsevaan Mürreniin. Paikalla oli muutamia turisteja ja samassa vaunussa kanssamme tuli amerikkalaisia basehyppääjiä, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Perille päästyämme maisemat hurmasivat taas kerran (ei, niihin vuoriin ei vain totu). Huomasi että Mürren oli lähinnä lomapaikaksi suunniteltu, mutta se ei haitannut, pääkatua reunustivat hurmaavat alppitalot ja jonka takana kohosi Allmendhubel huippu (1932m). Normaalisti tälle huipulle pääsisi köysiradalla, mutta nyt se oli huollossa. Bongasimme kuitenkin panoraamareitin, joka kohosi vuorenrinnettä ylös, joten lähdimme hiljaksiin talsimaan sitä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa saimme kävellä täysin keskenämme ilman muita turisteja. Reitti kulki pitkin metsäistä rinnettä, keskellä lehmälaitumia. Lehmiä ei näkynyt, eikä kuulunut (Sveitsissä kaikilla lehmillä oli kellot kaulassa, joten kuulit jo kaukaa jos lehmät ovat jossain lähettyvillä), mutta läjät paljastivat että ne eivät olleet kaukana. Jatkoimme polkua joka itsessään ei ollut kovin jyrkkä, mutta toisesta reunasta lähtevä pudotus teki sen että tuijotin visusti eteeni. Jossain kohtaa vastaan tuli penkki, joten pysähdyimme ihailemaan edessä kohoavia lumihuippuja ja nauttimaan eväistä. Siinä hiljaisuudessa kun näkökentässä ei ollut muuta kuin havumetsää ja lumihuippuisia vuoria, en olisi edes yllättynyt jos jonkun vuoren takaa olisi ryöminyt esiin lohikäärme. Tämän lähemmäs elokuva- tai pelimaisemia ei enää pääse.

Näihin maisemiin pysähdyttiin syömään eväitä. Puolisoni laittoi jopa soimaan Skyrimin tunnusmusiikin joka nosti pienen hymyn huulille

Kuva panoraamareitin alusta, alareunassa näkyy Mürren josta reitti lähti nousemaan kohti metsärinnettä.

Kuva Mürrenista alas laaksoon. Korkeuseroa oli jonkin verran…

Maisemien ihailua

Eväshetki parashetki. Oreodonitsi olisi kelvannut myös Lilille.

Jatkaessamme matkaa, alkoi kaukaa kuulua tuttua kellojen kilkatusta. Täytyy myöntää etten ole erityisemmin lehmäfani, enkä varsinkaan jos hihnan päässä roikkuu kaksi koiraa. Mutkan jälkeen aukesi näkymä avonaiselle rinteelle, jossa lauma lehmiä oli laiduntamassa. Onneksi lähes kaikki olivat suht kaukana polusta, joten koirat lyhyelle hihnalle ja mahdollisimman ripeästi ohi laiduntavista eläimistä. Yksi lähellä ollut sarvipää tarkkaili meitä omaan makuuni turhan tarkasti, mutta pääsimme ohi samalla kun hoin itselleni että ne ovat tottuneet turisteihin. Laitumelta poistumisen ja polulta laskeutumisen jälkeen suuntasimme takaisin cable carille, josta matka jatkui takaisin autolle ja asunnolle. Seuraavana aamuna olisikin lähtö kohti Italiaa.

 

 

Furka pass ja jäätikkö

Tie pois Grindelwaldista

Illalla aloin tutkailemaan Mapsin ehdottamaa reittiä Grindelwaldista Gardalle. Olimme päättäneet vain, että sihtaisimme Luganoon, josta pysähtyisimme Como järvellä, mikäli aikataulu vain sallisi. Ensimmäinen reittiehdotus kulki Susten passin kautta ja tihrustaessani karttaan piirtyviä koukeroita, joiden pitäisi olla ajoreittimme, osui silmiin googlesta sana ”extreme route”. Yskäisin hiljaa mielessäni samalla kun aloin kiireen vilkkaa etsiä vaihtoehtoista reittiä. Maisemat ovat kivoja, mutta kapeita serpentiiniteitä kohtaan minulla on jäänyt ikuinen kammo Montenegrossa ajetun reitin jäljiltä, joten jotain vähemmän extremeä olisi hakusessa. Susten passin alapuolella kulki Furka pass, joka ei vaikuttanut ihan niin pahalta ja nopean googlauksen tuloksena kävi ilmi että se on ”legendaarinen” näköalareitti, jossa on vaihteeksi kuvattu Bond-filmiä. Lisäksi tie koukkaisi läheltä Rhonegletscherin jäätikköä, minkä näkeminen on ollut molempien bucket listalla (siis yleisesti jäätikön näkeminen läheltä), eli reitti mapsiin ja menoksi!

Furka pass nousee aina 2429 metriin saakka ja sattumalta osuimme juuri viimeiselle päivälle kun kyseinen reitti oli auki, ennen kuin se suljetaan talvikaudeksi! Jo nyt auton kiivetessä tasaisesti ylöspäin, vastaan tuli lumikasoja tien penkalla. Myös alhaalla oli varoitettu mahdollisesta jäästä, mutta tie oli kuiva, joten liukkaudesta ei tarvinnut huolehtia.  Mitä ylemmäs päästiin, sitä karummaksi kävivät maisemat. Kaikki reitillä olleet hotellit olivat menneet jo kiinni, mutta silloin tällöin vastaan tulevat autot kielivät siitä että reitti on yhä auki. Pysähdyimme vetämään happea Totensee järven rannalle aavistuksen intensiivisen nousurupeaman päätteeksi. Miehenikään ei erityisemmin rakasta ajaa serpentiiniteitä, mutta suostuu silti kuskiksi niille osuuksille joilla serpentiiniä on. Ylöspäin tullessa tie oli hyvässä kunnossa ja leveä, sekä kunnon kaiteilla varustettu, joten itsekin uskalsin nauttia maisemista.

Totensee

Patomaisema jostain Furka passin varrelta. Huomatkaa Sveitsiläisten käsitys tiekaiteesta, betonitolppia harvakseltaan tien reunassa.

Pieni epäusko kun tähyiltiin tien kiemurtelua rinteitä ylös.

Hotel Beldevere

Pian järvipysähdyksen jälkeen saavuimme 007- Goldfinger- elokuvassa näkyvän hotelli Belvederen pihaan. Hotelli suljettiin vuonna 2016 ja sen sanotaan olevan ensimmäisiä ilmastonmuutosuhreja Sveitsissä. Hotellia sivuaa Rhonegletscherin 11 000 vuotta vanha jäätikkö, joka aikoinaan ulottui aivan hotellin parkkipaikalle asti. Nykyisellään sitä ei enää edes näe parkkipaikalta käsin ja sanotaan että se hupenee 10cm päivävauhtia. Tältä sivulta löytyy kuvakollaasi, josta näkyy jäätikön tila eri vuosikymmeninä. Tuolloin vielä jäätikön tilanteesta suht tietämättöminä laitoimme auton parkkiin ja lähdimme etsimään jäätikköä.

Parkkipaikan toisessa päässä oli matkamuistomyymälä ja kahvila, joka mainosti jäätikköön tehtyä jääluolaa sekä Rhonen jäätikköä, jota pääsi katsomaan läheltä 9€ hintaan. Ilman maksamistakin jäätikön kyllä näki kahvilan sivusta, mutta se sijaitsi kaukana. Maksoimme pääsymaksun ja lähdimme kävelemään rinnettä alas jäätikön suuntaan. Jääluola oli hieno, turkoosin sinistä jäätä joka hohti valoa juuri niin aavemaisesti kuin mitä televisiosta on dokumenteissa nähnyt. Luola tehdään joka vuosi uudestaan (jo vuodesta 1894 saakka), sillä jäätikkö elää talven aikana. Nyt luola oli verhoiltu valkoisilla kankailla ulkoapäin, joilla ehkäistiin aurinkoa sulattamasta jäätä. Kahvilan seinillä oli esillä myös kuvia joista näki jäätikön sijainnin n.70 vuotta sitten. Näky veti hiljaiseksi. Vielä 1950-luvulla jäätikkö oli ulottunut alas laaksoon saakka ja rakennus josta liput ostettiin, oli lähes kosketuksissa jäähän, joka vyöryi parkkipaikan ohi alas laaksoon paksuna massana. Nyt jäätikkö on vetäytynyt siten, että rakennukselta on linnuntietä ainakin 230m matkaa sen alkuun…

Jäätikköä kahvilalta päin kuvattuna. Jääluola sijaitsee kuvan oikeassa laidassa.

Jään hehku oli uskomattoman taianomaista

Jään kuviota ja väriä

Kahvilassa ollut valokuva. Nyt jäätikkö sijaitsi kaukana oikealla eikä näkyisi samasta paikasta otetussa kuvassa.

Pohdiskeltua näkemäämme, hyppäsimme autoon ja jatkoimme reittiä samalla seuraten auton antamia korkeuslukemia. Vastaan tuli kiinninäisiä hotelleja ja parkkipaikkoja, joilta lähti aina joku satunnainen vaeltaja kohti vuoria. Juuri kun olin ajatellut että ei tämä reitti ollutkaan niin paha, alkoi laskuosuus, joka oli tuttu myös Bondista. Yks kaks tie ei enää ollutkaan niin leveä, kaiteet katosivat välillä kokonaan ja niiltä osin kun niitä oli, olivat ne vain maasta törröttäviä betonipalkkeja niin isoilla raoilla että rekkakin mahtuisi välistä. Tältä osuudelta ei ole juurikaan kuvia, kaksi taisin räpätä lasin läpi katsomatta. Kiitos rakkaan mieheni, pääsimme alas ilman isompaa paniikkia ja totesin vain että seuraava loma vietetään Alankomaissa, missä ei ole mäen mäkeä. Kuskin penkiltä sain vastaukseksi epäselvää mutinaa. Hyvin pian päästyämme alas, tie liittyi moottoritiehen, jota pitkin jatkoimme köröttelyä kohti Italian rajaa.

Lasin läpi nopeasti räpätty kuva, lopun laskun tuijotin tiiviisti käsiäni

Kaikenkaikkiaan Sveitsi oli maana paljon hienompi ja monipuolisempi kuin mihin olin osannut varautua. Lompakkoa maassa oleskelu hieman vaatii, mutta ihan järkeviin hintoihin voi päästä kun hiukan miettii mitä (ja missä) syö ja pitää aktiviteetit vaelluspainotteisina. Ilman omaa autoa uskaltaisin sanoa että suurin osa hienoista paikoista olisi jäänyt kokematta, vaikka junaverkosto onkin maassa kattava. Koirien kanssa liikkuminen oli positiivinen yllätys, kun oltiin varauduttu siihen että esim. cable careihin niitä ei saisi ottaa. Sveitsi meni kyllä heittämällä top 5 maista missä on tullut käytyä, suosittelen!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 23/01/2022 at 21:56

    Upeita maisemia on tässäkin! Me oltiin kolme yötä, mutta sää oli ison osan siitä jokseenkin pilvinen. Tuli olo, että pitää lähteä mahdollisesti ensi kesänä uudelleen ja olla vähän pidempi aika, jotta saataisiin nauttia täysin aurinkoisesta säästä enemmän.

    • Reply swanny 24/01/2022 at 09:47

      Kiitos! Meillä kävi kyllä älyttömän hyvä tuuri säiden puolesta kun päivisin paistoi aurinko vaikka oltiinkin liikkeellä keskellä lokakuuta. Sveitsi jäi kyllä meidänkin listalle niin että varmasti mennään uudestaan jos tulee sopiva tilaisuus!

    Leave a Reply