Islannin kiertomatka – idän vuonot

24Teimme Islannin roadtripin kesällä 2018. Mukana matkassa mieheni Tommi ja 4-vuotias poikani.

5.7.2018

Tänään ajelimme Islannin itävuonoilla. Koska matkanteko on hyvin hidasta, emme oikeastaan kiertäneet kuin yhden isomman vuonon ja sitten jatkoimme matkaa ylöspäin.

Maisemat vaihtelivat matkalla. Välillä ajelimme meren rantaa, välillä vuoristotietä. Usein vastaan tuli kapeita siltoja, joissa ei ole kuin yksi kaista. Sääntönä on, että kumpi tulee ensin sillalle, saa mennä ensin ja jälkimmäisenä tullut väistää. Toki jos samaan suuntaan on jo joku ylittämässä siltaa, perässä tulevat ajavat myös sillalle. Teimme pari pysähdystä upeiden maisemien vuoksi. Aina pitää vaan olla tarkkana missä pysähtyy. Tien penkalle ei voi ajaa, koska penkka saattaa sortua ja kapeilla teillä ei reunaankaan voi pysähtyä, ellei tiellä ole sopiva levike pysähtymistä varten.

Pysähdyimme pienessä vuonokylässä, Djupivogurissa. Kylä oli idyllinen paikka, jossa oli yksi ravintola. Olimme suunnitelleet käyvämme syömässä tuossa ravintolassa, mutta meitä ennen oli tullut paikalle turistibussillinen porukkaa ja ravintola oli aivan täynnä. Kiertelimme pikkuisen kävellen kaupungin keskustaa ja jatkoimme sitten matkaa pitkin vuonon rantaa. Ikäväksemme jouduimme ajamaan useita kilometrejä soratietä, kun vanha asfaltti oli ilmeisesti purettu pois. Olimme varmoja, ettei kamala pikkupurkkimme kestä tuota tärinää, olihan jo ensipäivinä siitä tippunut yksi pölykapseli sekä peilin takaosa matkan varrelle.

Päästyämme eteenpäin vuonolta koimme tuulen, jollaista emme ole ennen kokeneet.  Pikkuinen kärrymme pysyi hädintuskin tiellä ja autosta poistuessa piti joko työntää ovea lujaa tai pidellä siitä kaksin käsin kiinni. Muutama isompi matkailuvaunuyhdistelmä tuntui välillä kulkevat lähes kylki edellä, nyt olimme tyytyväisiä pieneen autoon. Säätiedotusten mukaan tuulen nopeus oli 25-26 m/s. Koska lounas oli jäänyt vuonokylässä väliin ja matkan varrella ei juuri lounaspaikkoja ollut, päätimme tarrautua ensimmäiseen Kaffi-kylttiin, jonka näimme. Ajelimme jännittävän peltihallin pihaan, jossa oli pieni kahvila/baari. Olimme paikan ainoat asiakkaat ja paikan vegemakkarat perunalisukkeineen olivat aika kamalat. No, saimmepahan vähän ruokaa vatsan täytteeksi. Paikkaa pyörittävä nainen kertoi, että noin kovissa myrskylukemissa oleva tuuli ei ole tyypillinen siellä.

Vihdoin saavuimme Egilsstaðirin kaupunkiin. Kaupungissa asuu noin 2500 henkeä ja siellä onkin sitten enemmän kauppoja ja palveluita. Seuraava majapaikkamme piti löytyä tästä kaupungista, mutta huomasimme ettei Airbnb-sovelluksessa ollutkaan osoitetta perille. Pienen googlettellun jälkeen löysin jonkin osoitteen, jota lähdimme etsimään. Tuo osoite vei kaupungin ulkopuolelle hyvin syrjäiselle seudulle. Mitä lähemmäksi tulimme osoitetta, sitä enemmän alkoi myös kännykkämme pätkimään. Lopulta näimme kyltin ja pienen hiekkatien, joka johti mäen päälle lammasfarmin yläpuolella kököttävän pienen talon pihaan.

   

Talon ovessa oli lappu, jossa pyydettiin soittamaan lapussa olevaan numeroon. Muutaman soittoyrityksen jälkeen sain yhteyden numeroon ja pian lammasfarmilta lähti auto ajelemaan ylös tietä. 

Majapaikkamme on siis pienen maatilan emännän Elisan lisäbisnes. Pienessä talosessa oli useampi huone sekä yhteiset kylpyhuoneet, keittiö ja oleskelutila. Talo nitisi kovassa tuulessa ja olin varma, että heräämme huomenna ilman kattoa.

Elisa kutsui meidät tutustumaan farmin eläimiin jossain vaiheessa. Lähdimme ajelemaan Egilsstaðiriin kaupoille. Kun tulimme illalla kaupasta, päätimme lähteä alas farmille koputtelemaan. Ehkä ei ihan fiksuin idea, sillä keli oli kamala. Järkyttävä myrskytuuli sekä tihkusade tekivät ilmasta kalsean.

Ränsistynyttä maatilaa pitää sinnikäs Elisa lapsineen. Tilalta löytyy ainakin lampaita, hevosia ja kanoja sekä pieni tilakauppa. Pääsimme ruokkimaan nälkäisiä karitsoja sekä pelastamaan myrskyn vuoksi karanneet kanat. Pikkuiset karitsat rynnivät luoksemme tullessamme laitumelle höyryävän lämpimien maitopullojemme kanssa. Karitsat joivat hurjaa vauhtia pullomme tyhjiksi. Elisa halusi kuulla myös Suomesta, ja keskustelimmekin hänen kanssaan mm. suomalaisesta koulutusjärjestelmästä.

Islannin kiertomatka – majoitusta hevostilalla

Teimme Islannin roadtripin kesällä 2018. Mukana matkassa mieheni Tommi ja 4-vuotias poikani.

Ensimmäinen yö Reykjavikin jälkeen oli mahtavalla hevostilalla keskellä-ei-mitään. Nähtyämme majapaikkamme harmitti, että juuri tämä majoitus oli vain yhdeksi yöksi ja meidän koko päivä meni Vestmannasaarilla. Tulimme majapaikkaamme vasta lähes yöllä ja seuraavana aamunakaan emme tiukasta aikataulusta johtuen voineet viipyä kauaa.

Ehdimme kuitenkin aamulla syömään aamupalaa ja vierailemaan talleilla katsomassa hevosia. Tommi juoksi myös aamulenkin matalassa maisemassa. Ystävällinen, mutta ujohko isäntä esitteli meille paikkoja ja pikkumies näki taas hevosia lähietäisyydeltä. Tilalla oli myös koira ja pari kissaa, joten lapsi oli hyvinkin innoissaan paikasta.

Totesimme yhdessä, että jos tulemme takaisin Islantin jonain päivänä, vuokraamme tämän saman majoituksen useammaksi päiväksi. Paikka sopisi myös isommalle porukalle, sillä samassa pihapiirissä oli kaksi taloa ja pelkästään siinä meidän talossa oli yöpymistilat kuudelle.

Islannin kiertomatka – Vestmannasaaret

Teimme Islannin roadtripin kesällä 2018. Mukana matkassa mieheni Tommi ja 4-vuotias poikani.

3.7.2018

Lähdimme jo aamukuudelta ajelemaan Reykjavikista. Halusin opetella ajamaan hankalasti ajettavaa vuokra-autoamme rauhassa ja aikaisin lähtiessä, ei tarvinnut murehtia ruuhkista ja muusta liikenteestä.

Ajelimme ensin seuraavaan majapaikkaamme, syrjäiselle hevostilalle. Olimme sopineet, että tuomme tavaramme ja ns. tsekkaudumme sisälle ja lähdemme sitten kohti Vestmannasaaria. Hevostila ja majapaikkamme on upea! Harmi, että meillä ei ole aikaa nauttia siitä sen enempää.

Vestmannasaaret

Ajelimme Landeyjahöfniin, josta lähtee lautat Vestmannasaarille. Matkalla näimme Hekla-tulivuoren, vesiputouksen sekä laajoja suistoalueita. Luulimme Landeyjahöfnin olevan pieni kaupunki tai kylä, jossa olisi ehkäpä ravintola, kahvila tai kauppa, josta voisimme ostaa aamupalaa tai aikaisen lounaan. No, eipä sitten ollut. Landeyjahöfnissä ei ole mitään muuta kuin lauttaranta ja terminaalirakennus. Liput piti hakea lipunmyynnistä vahvistuskirjeen kanssa. Olimme tulleet paikalle hyvissä ajoin, koska kuvittelimme käyvämme syömässä jossain. Hengailimme ja koitimme tappaa aikaa, ihailimme Vestmannasaaria kaukaa rannalta ja pikkumies leikki pihalla olevilla leikkitelineillä.

Tulivuori Hekla näkyi juuri ja juuri pilvien keskeltä

Lauttaan ajaessa autossa ei saanut olla kuskin lisäksi muita matkustajia. Perheen miesväki meni lauttaan siis terminaalin kautta ja minä ajelin auton sisälle. Lautalta ostimme sämpylät ja vesipullot, sillä saimme nälkää siirrettyä vähän eteenpäin. Lauttamatkalla näimme saariryhmän muita saaria ja reippaan puolen tunnin päästä olimmekin jo perillä pääsaarella.

Aluksi etsimme autolle parkkipaikan ja lähdimme kävellen kiertelemään kylän keskustaa. Tavoitteena oli löytää joku paikka, jossa syödä. Löysimme pitserian, jossa nautimme hyvät pitsat. Sitten kävelimme takaisin autolle. Keli oli jälleen pilvinen ja sateinen.

Lähdimme ajelemaan saaren päähän, jossa kuulemamme mukaan voisi nähdä lunneja. Pysähdyimme ensin pienelle mökille, jonne käveltiin tien varrelta lammaslaitumen läpi. Mökin ikkunoista voi kuulemma nähdä välillä lintuja, kun ne pesivät siellä rinteessä. Lampaita nähtiin, mutta lunneja ei.

Jatkoimme matkaa saaren päähän saakka. Parkkeerasimme automme ja lähdimme taas kävelemään polkuja saaren kallioille. Sade oli tehnyt jyrkillä rinteillä olevat kapeat polut todella liukkaiksi. Ajoittain jännitti melkoisesti, kun mietin mitä tapahtuu, jos liukastuu ja lähtee vierimään rinnettä alas ja kallioilta mereen. Jossain kohtaa oli vain pakko nousta kallioiden reunalla kulkevalta polulta ylöspäin rinnettä, kävely reunalla alkoi jännittää liikaa.

 

Näimme lunneja, mutta niin kaukaa, ettei onnistuttu nappaamaan niistä kuvia. Maisemat olivat aivan mahtavat. Jyrkät kalliot, saariryhmän muita saaria. Harmi, että ilma oli jälleen sateinen.

Kiipeä tulivuorelle, väärälle… Kiipeä toiselle, oikealle

Tänään oli kulunut 45 vuotta siitä, kun saarella oleva tulivuori, Eldfell, oli purkautunut. Eldfell on 279 metriä korkea ja sen purkautuminen teki 70-luvulla valtavasti tuhoa saarella. Vuoren vieressä on myös toinen vuori, Helgafell. Olimme kuulleet, että Eldfellin huipulle voi kiivetä ja ylhäällä voi tuntea paikoitellen lämpöä koskettaessa maanpintaa, vaikka purkauksesta on kulunut jo pitkä aika.

Ajelimme vuorelle ja lähdimme etsimään tihkusateessa reittiä ylös. Löysimme polun, jonka varrella oli lampaita laitumella. Reitti oli yllättävän hankala ja raskas siihen nähden, mitä olimme kuulleet. 4-vuotiaskin pärjäsi kuitenkin ihmeen hyvin, ehkä paremmin kun minä. Syy hankalalle reitille selvisi huipulla, olimme kiivenneet väärälle vuorelle. Katselimme Helgafellin huipulta vieressä olevaa vuorta ja näimme sen päällä ihmisiä, no ilmankos olimme saaneet kiivetä rauhassa. No, pääsimme alas ehjin nahoin ja päätimme ajella vielä Eldfellin juurelle katselemaan. Päästyämme perille ajattelimme lähteä pikkuisen patikoimaan Eldfellin rinnettä ylös. Valitsimme melko hankalan reitin, kun lähdimme kiipeämään rinnettä, joka oli täynnä irtokiveä. Pinnistelimme lopulta ylös asti ja sieltä olikin upeat maisemat. Kipusimme alas vuorelta pikkuisen helpompaa polkua pitkin. Pikkumies keräili matkalta mukaan upeita laavakiviä.

Illalla lähdimme taas lautalla takaisin Islannin pääsaarelle. Lautta oli melko täynnä ihmisiä ja matka tuntui kestävän pidempään kuin se kestikään. Vielä piti ajella melko pitkä matka majapaikkaamme. Aamusta matka jatkuu eteenpäin.