Kirjaimellisesti korvessa – Päivävaellus Sipoonkorvessa

Marraskuu.

Ah se jokaisen suomalaisen lempikuukausi, kun sataa viistoon puolet kuukaudesta ja auringonvalosta saa nauttia pääosin vain toimiston ikkunoiden läpi. Tänä aamuna sain kyllä nauttia auringonvalon sarastuksesta ikkunoiden läpi, kun menin lääkärin takia myöhemmin töihin. Mutta tosiaan, marraskuu on täällä ja joulukin lähestyy jo kovaa kyytiä. Sormia ja nenänpäätä paleltaa ja korvat pitää suojata kylmältä viimalta. Itselleni henkilökohtaisesti marraskuu on kuitenkin mieluisampi kuin esimerkiksi lokakuu.

Lokakuussa valon vähentyessä kärsin pahasti kaamosväsymyksestä ja masennustakin on ajoittain ilmassa, mutta nyt taas kun kroppa ja pää on saanut tottua tähän loputtomaan pimeyteen, jaksaa hiukan paremmin. Ja aamutreenit rulaa! On ihanaa kun saat itsesi revittyä sängystä ylös ja tekemään treenin ja iltapäivällä ihmetteletkin, että mitä kaikkea kivaa sitä tekisi kun on koko ilta vielä aikaa! Pitää koittaa myös viikonloppuisin ulkoilla ja nauttia vähäisistä valonsäteistä niin paljon kuin mahdollista.

Niinpä siis Nuuksiopäivästä innostuneena suunnattiin äitin kanssa Sipoonkorpeen pari viikonloppua sitten. Goretex-vaatteet esiin ja metsälle! Juoksutrikoot olivat varusteena hiukan liian ohuet, mutta kyllä ne reidet siinä lämpisivät kun lähti liikkeelle. Kierrettiin reitti nimeltä Kalkinpolttajanpolku, joka lähti Vantaan puolelta ja sen seikkailemiseen meillä meni noin kolme tuntia. Eksyttiin kyllä hetkellisesti – kun kaksi kuvailijaa ja haahuilijaa liikenteessä, polulta poikkeamisen mahdollisuus kasvaa.. Haluttiin hiukan haastavampi reitti ja kaikessa mutaisuudessaan ja suomaisuudessaan, sitä tämä kyllä oli. Eli lastenrattailla ei tälle reitille ehkä kannata lähteä, mutta peruskuntoinen pärjää kyllä aivan loistavasti.

Reitti oli tosiaan aika mutainen ja vetinen sateiden jälkeen, mutta meistä oli ihan hauskaa pomppia lätäköiden ja suokuoppien yli, varsinkin kun aurinko pilkotteli puiden välistä. Reitin huono puoli oli kuitenkin sen yksisuuntaisuus, sillä päästessäsi toiselle puolelle parkkipaikalle, joudut palaamaan samaa reittiä takaisin, mikä oli ehkä hiukan tylsää. Toisaalta kun oltiin lönkötelty menomatka ja syöty rauhassa eväät, oli ihan kiva palata autolle hiukan ripeämmällä askeleella. Tuolla reitillä oli myös ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen näköalapaikka nousun takana, mutta sellaista ei löydetty. Kivoja pikkupuroja ja kirkkaanvihreitä mättäitä kyllä riitti. Ja illalla pitkän kävelyn jälkeen maistui uni!

Oon nyt koittanut viime aikoina ulkoilla muutenkin enemmän aina kun mahdollista. Toki iltaisin kun on pimeää ja kylmää ei hirveästi huvita, mutta hyötyliikuntaa oon koittanut lisätä kävelemällä työmatkoilla enemmän ja esimerkiksi valitsemalla hissin sijaan portaat. Mulla on syyskuun flunssan jälkeen edelleen limaa kurkussa ja nyt uimahallille paluun jälkeen se varsinkin korostuu. Tosi ällöä kun kertyy limaa kurkkuun ja pitäis käydä räkimässä aina uinnin lomassa. :D oh human bodies. Mutta oon kuitenkin päätellyt että ulkoilu ei voi tehdä ainakaan pahaa mun vastustuskyvylle, kun näitä flunssia tuntuu jostain syystä aina välillä pukkaamaan. Viime vuonna niitä oli kyllä jatkuvasti koulun ja duunin aiheuttaman stressin takia, mutta onneksi nyt oon osannut yrittänyt relata vähän enemmän ja menemään enemmän kropan ja pääkopan ehdoilla.

Oon muutenkin pohtinut paljon masennusta ja muutenkin mielenterveyttä viime aikoina. Nyt kun itsekin ollut vaikeiden asioiden äärellä tässä kesällä ja syksyllä, oon miettinyt että meistä varmaan jokainen käy ainakin kerran elämässään keskusteluja itsensä kanssa omasta minäkuvasta, arvoista, elämän valinnoista ja muusta vastaavasta. Mikä on mielestäni hyvä asia, koska itse ainakin pyrin olemaan mahdollisimman rehellinen siitä millainen ihminen olen, mutta se voi välillä olla aika raskasta ja mennä joillain liian pitkälle. Jo heti lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kamppailleet tai kamppailevat masennuksen tai ahdistuneisuuden parissa. Kun hiukan kauemmas mennään, löytyy myös henkensä riistäneitä. Onneksi omassa lähipiirissäni ollaan säilytty vielä aika ehjinä eikä esimerkiksi itsemurhia tekeviä tai harkitsevia ole tiedossa. Masennus on kuitenkin erittäin vaikea sairaus, jota esiintyy joka puolella eri muodoissa ja joka tulee ottaa vakavasti. Eikä kenenkään, jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta tulisi näitä tuomita.

Jokainen meistä varmaan joskus miettii kuolemaa ja sen vaikutusta esimerkiksi perheeseen ja ystäviin. Olen myös joskus miettinyt kuinka itse reagoisin jos joku elämäni keskeisimmistä ihmisistä lähtisi äkisti. Vielä olen itse suurilta menetyksiltä lähipiirissä säilynyt, isopappaa lukuunottamatta, mutta ajatus menetyksestä on todella pelottava ja koskettava. Ehkä musta on todella tulossa vanha, kun elämää ja sen ainutlaatuisuutta oppii arvostamaan vuosi vuodelta enemmän. Mutta vaikka itse olenkin vielä aika hukassa, ja tulen varmasti olemaan joskus uudestaankiin jos se minulle pitkäikäisyyden ansiosta sallitaan, koitan kuitenkin keskittyä parhaani mukaan niihin pieniin ja hyviin asioihin ympärillä, sillä koska ei tiedä mitä huominen tuo.

Tämä kääntyi nyt ehkä hiukan tällaiseksi masistelutekstiksi, mutta ehkä se sopii vuodenajan teemaan. En kyllä kauheasti ihmettele Suomen itsemurhatilastoja; ehkä valon vähyydellä ja D-vitaaminin puutteella on oikeasti vaikutuksensa. Mutta onneksi ulkona paistaa tällä hetkellä siniseltä taivaalta aurinko ja saas nähdä saadaanko nähdä yhtä hieno pinkki taivas kun eilen. Piis änd lööv!

xx Susa

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

Share this post

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail