Kotona taas

 

Reissu pulkassa! Paluu iltanamme Helsinki-Vantaalla paistoi aurinko ja Suomi näyttäytyi uskomattoman idylliseltä ja harvaan asutulta ilmasta. Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota kotimaassani ei ollut kylmyys vaan hiljaisuus. Ihanaa, vihdoinkin on hiljaista! Kotona kaikki oli ennallaan. Puita oli kaatunut, veljeni venynyt kymmenen senttiä ja toisen veljeni lapsi vierasti, mutta siinäpä se. Ilmassa oli kevään tuntua, ja salmiakki maistui vielä paremmalta kuin muistelin.

Viime päivien fiilikset ovat vaihdelleet kuplivan ilon, haikeuden, innostuksen ja lievän pelon välillä. Päällimmäinen tunteeni on kuitenkin kiitollisuus. Meillä oli upea reissu. Näimme Norjan vuonot, Mongolian villihevoset ja Japanin geishat. Näimme riisipellot ja kumipuut. Saimme kokea kambodzalaisten sydämellisen ystävällisyyden ja taiwanilaisten välittömyyden. Juhlimme niin kiinalaista kuin burmalaista uutta vuotta. Retkeilimme Kiinan muurilla, mopoilimme Pohjois-Vietnamin vuoristossa, uimme lämpimissä Kaakkois-Aasian merivesissä, nukuimme bungaloissa ja nautimme hitaista aamuista.

Olemme matkustaneet Pekingin täpötäysissä metroissa, itänaapurin rautateillä, kostean kuumissa minibusseissa, tuntemattomien takapenkeillä, auton lavoilla sekä skoottereiden sivu- ja takavaunuissa. Olemme pakanneet ja purkaneet rinkan miljoona kertaa, käyttäneet ne ainoat vaatteet puhki ja pesseet nyrkkipyykkiä tämän tästä. On luettu karttoja ja eksytty kartoilta. On naurettu kommellusten keskellä ja kiukuteltu väsyneinä. On keskusteltu paljon ja kaikesta ja kerrottu samat vitsit moneen kertaan.

On nähty köyhyyttä, ihan sellaista rehellistä ja ankaraa puutetta. Olen kipuillut epäoikeudenmukaisuuden edessä. Jalkani ovat tuntuneet liian puhtailta ja käteni liian siloisilta. On hävettänyt maksaa yhdestä hotellihuoneesta siistijän koko kuukauden palkka. On tuntunut mässäilyltä tilata ravintolasta ruoka, juoma ja jälkiruoka. On tuntunut liian helpolta ja samaan aikaan todella vaikealta olla länsimainen.

Olen oppinut syömään puikoilla, hymyilemään tuntemattomille, riisumaan kenkäni tämän tästä, etuilemaan vessajonoissa, luottamaan kanssaihmisiin ja kumartelemaan. Reikälattiavessat ovat tätä nykyä suosikkivessojani, ja jos saisin päättää, kaikki julkiset vessat olisivat reikälattiamallia. Tulen ikävöimään rentoa ja mutkatonta elämänmenoa, sitä että bussikuski laulaa, kadunkulkijoille vitsaillaan, ja fillarin voi lyödä parkkiin mihin huvittaa. Tulen myös ikävöimään kanssaihmisten syvää kunnioitusta. Sen aisti monessa maassa. Myös katuruokakulttuuria ja reissaajien vahvaa me-henkeä jään kaipaamaan.

Kaikenkaikkiaan Aasiassa matkustelu tuntui turvalliselta. Reissumme ainut pelottava kokemus oli aggressiivinen kohtaaminen kulkukoirien kanssa. Sairastin yhden rajun vatsataudin, mieheni kaksi lievempää. Muuten olimme terveitä. Ruoka-asioissa toimimme kaikkien suositusten vastaisesti. Söimme salaatteja, jätskiä, jääjuomia, raakaa kalaa ja munia, kaikkea samaa kuin paikallisetkin. Käsidesiä emme juuri käyttäneet.

Reissun suurin haaste oli ajoittainen kovakin reissuväsymys. Toinen reissaaja tietää, miltä tuntuu saapua uuteen kaupunkiin neljältä aamuyöllä kaksitoistatuntisen bussimatkan jälkeen; pissahätä, kaatoväsymys, ei penniäkään paikallista valuuttaa ja sitten ne iholle käyvät taksikuskit!! Reissuväsymykseni ydin piili kodittomuudessa. Elämä oli vaihtuvia petejä, pinnallisia ihmissuhteita ja mihin seuraavaksi -pohdintaa. Väsymystä aiheutti myös Aasiassa tyypillinen so what-kulttuuri. Useimmissa maissa asiat hoidettiin vähän sinnepäin. Yöjunassa saattoi olla käytetyt lakanat, pesulat pyykkäsivät miten sattuu ja bussien aikataulut venyivät ja vanuivat kuin purukumi. Kasvisruoassa olikin kanaa ja “room with view” tarkoittikin huonetta, jonka ikkunasta saattoi ihastella naapuritalon seinää. So what-kulttuurin lisäksi tiukkaa teki heikko, usein olematon, hygienia.

Kotielämä on lähtenyt rullaamaan kivasti. Ilmassa on kevään tuntua. Sain mielenkiintoisen työtehtävän pienestä kyläkoulusta ja mukiinmenevän kodin loistavalla sijainnilla. Olen päässyt sylittelemään hurmaavia kummilapsiamme, joista toinen syntyi reissumme aikana. Viikonloppuna juhlimme ihania alkukesän häitä. Seuraavina päivinä edessä on mökkitalkoot, muuttopuuhia ja kummipojan kaitsentaa. Kesäsuunnitelmiimme kuuluu kotoilla niin paljon kuin ikinä taidamme. Tiedän kuitenkin, että kun aikaa kuluu, alan silitellä taas rinkkaani ja maalailla seuraavaa reissukohdetta.

Blogia on ollut tosi kiva kirjoitella reissun päällä. Nyt jätän tämän kuitenkin hetkeksi lepäämään ja aika näyttää, palaanko harrastukseni pariin. Kiitos lukijoille! Teitä on ollut yllättävän monia. Ihanaa kesää!

 

Näytetään IMG-20170520-WA0016.jpg

Koska olemme jo Suomi-fiiliksissä, on kuvakin sen mukainen. Kuva on otettu viikonloppuna ystäviemme häistä.

 

Reissukuulumisia

 

En olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni Phuketista, mutta täällä sitä vain ollaan ja vieläpä varsin tyytyväisinä. Jos ihan rehellisiä ollaan, olen tänään suorastaan hykerrellyt onnesta. On virkistävää hiplata hameita turistipuljuissa, ja kaupungin kahvila- ja ravintolatarjonta panee ihan pään pyörälle. Aikeemme on nousta huomenna aikaisin, jotta ehdimme ravita itseämme monta kertaa päivän aikana. Phuketissa ilahduin vilpittömästi myös siitä, että majapaikkamme kirjahyllystä löytyi mukava pino harlekiineja ja norarobertseja.

Jos jotain olen reissussa itsestäni oppinut, niin sen että olen niin länkkäri kuin voi ihminen olla. Sukellan uteliaasti katsomaan ja kokemaan, kuinka paikalliset elävät, mutta aikani muovijakkararavintoloissa ruokailtuani ilahdun enemmän kuin paljon siitä, että saan nauttia ateriani puhtaista astioista ja viimeistellä sen jälkiruoalla. Myanmar oli kiehtova maa ja paljon jäi vielä näkemättä. Haluaisin palata maahan vielä uudelleen, mutta ennen sitä on saatava porkkanakakkua.

Myanmarissa ei tullut juuri bloggailtua, mutta alla tunnelmia maasta kuvien kautta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avoimin mielin

 

Silmiini osui hiljattain sattumalta lause: “Jokainen päivä on kuin puhdas muistikirjan sivu, jonne saattaa syntyä uskomattomia tarinoita.” Juuri näin meille kävi muutama päivä sitten. Päätimme vuokrata fillarit ja fiilistellä kaupunkia hieman. Päädyimme sotkemaan 25 kilometrin lenkin. Se ei ole pitkä matka, mutta ottaen huomioon läkähdyttävän kuumuuden ja maaston vaihtelun oli se aivan riittävä lenkki. Ja mitä kaikkea koimmekaan!! En olisi ikinä arvannut aamulla, että päivän aikana näen uivia härkiä, kelluvia kyliä ja perinteisiä jalkasoutajia. En olisi myöskään uskonut syöväni maailman parasta suklaabanaanipannukakkua tai lastaavani fillariani veneeseen. Vastaamme tuli hevosvaunuja, traktoreita, skoottereita ja varsin hienoja autoja. Tapasimme etelä-afrikkalaisen perheen ja kaksi portugalilaista matkustajaa. Hämmästelimme valtavan suurta puuta ja ihastelimme jonkun viisaan ihmisen pystyttämää kyläkirjastoa. Olen niin kiitollinen, että sain kokea tämän mahtavan seikkailun mieheni kanssa.

Tarvomme elämäämme usein velvollisuuksien, odotusten ja rutiinien tiukassa otteessa. Ajattelemme seuraavan päivän olevan jatkumoa edelliselle päivälle. Mutta mitäpä jos suhtautuisimme elämään muistikirjan tavoin, avaisimme aamulla puhtaan sivun ja antaisimme tarinoille mahdollisuuden? Poikkeaisimme totutusta, yllättäisimme tai yllättyisimme, suhtautuisimme uuteen päivään avoimin mielin ja sanoisimme useammin kyllä. Yritän muistaa tämän, kun arki taas koittaa.

Olemme asustelleet nyt noin viikon verran suloisessa Nyaungshwen kaupungissa. Kyseessä on pieni vuorien ja riisipeltojen ympäröimä Inle-järven tuntumassa sijaitseva kaupunki. Nautimme tasokkaasta hotelliasumisesta ja kaupungin leppoisasta fiiliksestä. Rakastan hotellimme puhtaan valkoisia lakanoita, huoneemme ikkunasta avautuvaa näköalaa ja aamiaisia kattoterassilla. Sapattivuotemme aikana suurin onni on piilenyt hitaissa aamuissa ja ihanissa aamupaloissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mandalay

 

Kylläpä on kaupungilla taas romanttinen nimi. Mandalayn kohdalla voisi puhua lähinnä rähjäromantiikasta. Kaakkois-Aasialle tyypilliseen tapaan tätäkään kaupunkia ei ole sen koommin suunniteltu. On unohdettu jalankulkijat, puistot ja päiväkahvit. Emme alkuun saaneet kaupungista mitään irti. Sitten keksimme skipata palatsit, vuokrata fillarit ja pudottautua kartalta. Se oli hyvä veto. Kaikki mielenkiintoinen kun tuntuu tapahtuvan kartan ulkopuolella.

 

Myanmarissa munkit pukeutuvat useimmiten viininpunaiseen asuun.

 

Maan tapaan kuuluu tarjoilla ruokaa yltäkylläisesti. Kun yksi kippo tyhjenee, tuodaan toinen tilalle. Toisaalta lihakastike saattaa käsittää kolme lihapalaa ja hiukan lientä. Ruoka koostuu pitkälti riisistä ja lisukkeista. Paikalliset syövät usein sormin. Meille katetaan aina haarukka ja lusikka. Tämä illallinen maksoi noin neljä euroa.

 

Kuvan kulkuväline on ymmärtääkseni taksi. Kyytiin mahtuu kuskin lisäksi selät vastakkain kaksi muuta ihmistä. Lämpömittari kipuaa päivisin lähes neljäänkymmeneen asteeseen, joten mistään kevyestä leivästä ei ole kyse.

 

Reilun miljoonan asukkaan Mandalayssa ei tarvitse pyöräillä kymmentä minuuttia pidempään, kun löytää itsensä kapeilta laitakujilta, joissa köyhyys on silmiinpistävää. On hökkelitaloja, jotka on kyhätty ohuista bambulevyistä ja pellinpaloista. On resuisia lapsia, kulkukoiria ja huomattavan hoikkia aikuisia. Lisäksi on tolkuttomat määrät roskia kaikkialla minne katse eksyykin. Kapeilla laitakujilla pestiin pyykkiä, korjattiin mopoja, istuskeltiin ja pelattiin jalkapalloa. Olisin halunnut valokuvata näkemääni, mutta en kokenut sopivaksi ottaa kameraa esiin.

Vaalea ihminen on Myanmarissa vielä suhteellisen tuore juttu. Minne menemmekin, keräämme katseita ja iloisia moikkauksia. Paikalliset kysyvät meitä valokuviinsa ja toisinaan kuvaustilanne saa huvittavat piirteet, kun eteemme alkaa kertyä jonoa. Ihmiset Myanmarissa ovat miellyttäviä. Meihin suhtaudutaan ystävällisesti ja kunnioittavasti. Turistia ei vielä osata tai raskita vetää kunnolla höplästä.

Päätimme fillaroida katsomaan auringonlaskua maailman pisimmälle tiikkipuusillalle. Kokemus oli upea! Sen sijaan paluumatka pimeässä oli pelottava. Otsalamppuni oli olemattoman surkea. Tiet olivat täynnä kokkareita ja kuoppia. Liikenne oli arvaamatonta. Vilkkua käytettiin satunnaisesti, ja mopoilijat oikasivat tämän tästä vastaantulevien kaistalla. Kun tähän soppaan vielä lisättiin rekat sekä eteen pomppaavat jalankulkijat ja koirat, oli stressijumi hartioissani taattu. Päästyämme perille kiitin Luojaani siitä, että selvisimme. Päätin, että seuraavalle reppureissulle lähtee aivan varmasti mukaan  pyöräilykypärä. Se ei paina juuri mitään, kulkee mukana kätevästi rinkan remmeihin sidottuna ja suojelee päätä pyöräilyn lisäksi myös ratsastaessa ja mopoillessa. Lainakypärät, jos sellaisia ylipäätään on tarjolla, ovat useimmiten niin hölskyviä ja huonokuntoisia, ettei niistä tosipaikan tullen juuri hyötyä olisi.

 

 

 

 

Tässä oli muutama hajanainen kuva ja ajatus Mandalaysta. Sieltä matkamme on jo jatkunut pienehköön Nyaungshwe -nimiseen kaupunkiin Inle-järven tuntumaan. Täällä teimme heti ensimmäisenä päivänä mielettömän upean fillarilenkin! Lataan kuvia tänne, kunhan maltan.