Browsing Tag

Provence

Matkojeni mieleenpainuvin ruokakokemus

Mitä yhteistä on kirjailija Peter Maylella ja matkojeni parhaimmalla illallisella?

Jokaiselta reissulta odotan innolla hyviä ruokakokemuksia. Huononkin matkapäivän voi herkullinen ateria kääntää hyväksi tai hyvänkin matkapäivän voi surkea ruoka notkauttaa. Sillä on todella merkitystä, mitä syö ja missä syö.

Kuulun niihin, jotka käyttävät ennen matkaa rutkasti aikaa löytääkseen matkakohteen kiinnostavimmat ravintolat. Joskus itseänikin huvittaa, että käytän tähän jopa enemmän aikaa kuin kohteen nähtävyyksien tutkailuun.

Matkoilla on tullut syötyä jos jonkinmoisissa ihmeellisissä paikoissa mitä kummallisimpia aterioita. Osa näistä on hädin tuskin enää hiipunut muisto vain. On tullut syötyä illallinen unkarilaisessa linnassa takkatulen loimussa, nautittua syntymäpäivädinneri Prahassa kallion sisään louhitussa ravintolassa, herkuteltua Lissabonissa 12 ruokalajin menu Michelin-tähditetyssä huippupaikassa, lounastettua Pohjois-Thaimaassa keskellä sademetsää ja nautiskeltua katalonialaisessa maalaiskylässä täydellistä lähiruokaa.

Siltikin yksi matkojeni ruokakokemus on selkeästi ylitse muiden. Tuota järisyttävän huikeaa illallista en tule koskaan unohtamaan, vaikka siitä on kulunut jo lähes 15 vuotta.

Matkojeni (ehkä jopa koko elämäni) paras ruokakokemus vie Ranskaan Provencen sydämeen Avignoniin. Tästä huikeasta ateriasta saan täysin kiittää englantilaista kirjailijaa Peter Maylea. Monet muistavat Maylen parhaiten hänen esikoisteoksestaan ja sen pohjalta tehdystä tv-sarjasta Vuosi Provencessa.

Teimme miehen kanssa 2000-luvun alussa viikon mittaisen Provencen kiertomatkan. Pohjustin matkaamme lukemalla Maylen Etelä-Ranskasta kertovaa tuotantoa ja tykästyin erityisesti hänen elämäniloiseen kirjaansa Provence nyt ja aina. Siinä Mayle jakaa elämänmakuisia tarinoita ja sattumia oman asuinympäristönsä pikkukaupungeista ja kylistä.

Eräässä tarinassa Maylen ystävä Régis, vie Maylen lounaalle lempiravintolaansa Hiélyyn (nykyisin Hiély-Luculles). Régis, armoton kulinaristi, halusi viedä englantilaisen oppitunnille ravintolaan, jonka hintalaatusuhde on erinomainen ja näyttää, mitä ranskalainen keittiö parhaimmillaan on.

Koska tiesin, että tulisimme käymään Avignonissa, kirjoitin muistiin kirjassa mainitun Hiély nimisen ravintolan ja päätin, että sinne mennään, kun kaupunkiin tullaan.

Pienestä olikin kiinni, ettemme missanneet koko ravintolaa. Olimme viettäneet Avignonissa koko päivän kierrellen Paavien palatsit, ”tanssineet” laulusta kuuluisalla Avignonin sillan pätkällä, nähneet kaupungin jykevän katedraalin ja jossain vaiheessa lounastaneet pidemmän kaavan mukaan kuin alunperin oli tarkoitus. Ruokamaassa mopo karkaa niin helposti käsistä.

Puolikuolleina väsymyksestä raahauduimme jossain vaiheessa hotelliimme ja päätimme hetkeksi oikaista itsemme ennen illan kohokohtaa: illallista Hiélyssä. Sillä seurauksella, että heräsimme iltayhdeksältä. Ja sillä seurauksella, että hetkeä myöhemmin lähes tukka pystyssä läähätimme hengästyneinä ravintolan ovella.

Hieman tuima tarjoilija oli kahden vaiheilla ottaisiko meidät vielä sisään. Keittiö sulkeutuisi vartin kuluttua ja sillä ehdolla saimme tulla, että tekisimme tilauksemme saman tien. Eipä siinä sen kummempia neuvotteluja tarvittu. Pöytään ja ruokalistat eteen.

Nopeaa valintaa ei yhtään helpottanut se, että ruokalistat olivat ranskankieliset. Hädissämme päätimme valita valmiin menukokonaisuuden. Valintaan vaikutti eniten se, että tunnistin pääruuan: lapin – jänistä olisi tarjolla. Muusta meillä ei sitten ollutkaan mitään käsitystä.

Hiély oli sisustukseltaan hyvin pelkistetty ja minimalistinen, jopa vanhanaikainen. Ei turhia kruusailuja, kristallikruunuja tai kummempia koristeluja. Yksinkertaisuus viesti kuitenkin omalla tavalla arvokkuutta. Valkoisia tärkättyjä pöytäliinoja ja pöydillä kattaus pöytähopeilla ja nimikoiduilla lautasilla. Kokeneet miestarjoilijat näyttivät siltä kuin olisivat olleet talossa sen perustamisesta lähtien. No ehkei kuitenkaan, sillä ravintola näytti vuosiluvusta päätellen toimineen jo vuodesta 1938.

Mutta mennäänpä ruokaan. Meitä odotti sellainen tykitys, että tässä kohtaa olisin toivonut, että olisin jättänyt lounaan väliin. Tai itse asiassa toivoin, etten olisi syönyt muutamaan päivään.

Ankkasalaattia alkuun. Mukava yhdistelmä lämmintä lihaa ja rapeita ja raikkaita kasviksia. Oivallinen aloitus.

Hetken päästä saapuivat jänisannoksemme. Täydellinen kypsyys, täydellinen mureus, täydellinen maku. Tämä annos jätti jalkoihinsa kaikki maailman lautasilla olevat jänikset. Yrteillä siivitetty punaviinikastike täydensi kokonaisuuden.

Ainut negatiivinen puoli oli, ettei tämän jälkeen ollut enää yhtään nälkä.

– Tuliks tähän jotain jälkkäriäkin, kysyi mies? Näyttää tulevan, vastasin, sillä keittiöstä kärrättiin kohdallemme mittavan kokoista juustokärryä. Kolmessa kerroksessa kymmenittäin tuoksuvia ja valuvia ranskalaisia juustoja. Kuin viereemme olisi tuotu ranskalainen juustopuoti. Ja kyytipojaksi maalaisleipää, keksejä, hilloja ja hedelmiä.

– S’il vous plaît, sanoi tarjoilija. Ai, että tästäkö voi vapaasti valita? No, otetaan hieman tuota brietä, palanen tuota sinihomejuustoa, Camembertiä tietysti, ehkä ihan pieni pala tuosta valuvasta vuohenjuustokakusta, jotain voimakkaan makuista kovaa juustoa, tuo yrttijuusto näyttää myös houkuttelevalta, ai tämäkö on pitkään kypsytettyä paikallista vuoristojuustoa…. Olimme astuneet juustonystävän taivaaseen.

Upposimme syvälle ranskalaisten juustojen täyteläiseen ihanuuteen. Oikein hekumoimme jumalaisten juustojen pyörryttävässä tuoksu- ja makumaailmassa. Kun huuhtelin täyteläisellä punaviinillä lautaseni viimeisetkin juustonrippeet alas, olin varma, ettei minuun uppoaisi enää yhtäkään murusta.

Kunnes katseeni naulautui keittiön ovelle. Sieltä nimittäin pikkuhiljaa meitä lähestyi äskeistä suurempi tarjoilukärry, joka oli lastattu täyteen kakkuja, torttuja, piiraita, keksejä, mousseja, jäädykkeitä, vanukkaita… Koska olimme tässä kohtaa ravintolan ainoat asiakkaat, pahaa aavistin, että olisimme tuon jälkiruokabakkanaaliviritelmän kohde.

– S’il vous plaît, sanoi tarjoilija. Kohdallamme oli pysäköinyt ranskalaisen jälkiruokamaailman läpileikkaus suklaamoussesta crème brüléehen. Please, armahtakaa. Rakastan jälkiruokia ja olen aina sanonut, etten koskaan voi olla niin täysi, etten jaksaisi jälkiruokaa. Ja nyt meidän odotettiin siirtyvän ylenpalttisen juustoherkuttelun jäljiltä jälkiruokataivaaseen.

Päätin olla syömättä seuraavan viikon, sillä en missään nimessä voisi jättää väliin tätä ihanuutta. Tuskin koskaan minulle tultaisiin tarjoamaan vastaavanlaista ranskalaisen jälkiruokauniversumin koko kattausta samalla kertaa.

Kuin huumattuna kauhoin suuhuni suklaamoussea, tarte tatinia, sitruunaparfaita ja päälle florentiini-, madeleine- ja financierleivoksia sekä muutama suklaahuppumansikka.

Tuona iltana pystyin uskomattomaan suoritukseen. En ole varmaan koskaan sen jälkeen syönyt elämässäni yhdellä kertaa niin paljon. Mutta voin sanoa, että tämä ylensyönti oli jokaisen suupalan arvoista. Joskus vieläkin näen unta noista taivaallisista kärryistä.

Ranskalainen ruokataivas oli näyttänyt meille kirkkaimmat tähtensä.

Kuvat: pixabay.com

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Sainte Agnés – vuoristokylä, jonka kauneus sai huokailemaan

Kun kauneuden määrä on suuri, minulla on usein itku herkässä. Niin kävi tässä piskuisessa provencelaisessa kylässä.

Rakastan vanhoja keskiaikaisia pikkukyliä. Sellaisia joiden paahteiset kiviseinät ovat olleet pystyssä iät ja ajat ja joissa jokaisella nurkalla on tarinansa kerrottavana. Kyliä, joiden kapeilla kujilla valo ja varjo käyvät vuoropuhelua ja joiden sokkeloiset kulkuväylät houkuttelevat yhä syvemmälle uumeniinsa.

Nizzan lennolla vieressäni istui Ranskan Rivieralla vuosikymmeniä lomaillut mies. Sain häneltä kiinnostavan vinkin pienestä vuoristokylästä läheltä Mentonia, jonne olin matkaamassa. ”Mene käymään Sainte Agnésin kylässä ylhäällä vuoristossa. Mutta mene selkeällä säällä, sillä näköalat ovat vertaansa vailla.”

agnes5Agnes

Varhain aamusella istuuduin Mentonin linja-autoasemalla pikkubussin kyytiin kohteenani tuo piskuinen reilun 1000 asukkaan kylä 800 metrin korkeudessa meren pinnasta. Jo tuo automatka kiemuraisella vuoristotiellä antoi osviittaa siitä mitä tuleman piti. Mitä ylemmäs noustiin, sitä huikeimmiksi näköalat alas merelle ja ylös vuoristoon kävivät.

Reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä. Raikas vuoristoilma tulvahti vastaan, linnut livertelivät puissa, kylän kissat paistattelivat päivää auringonpaisteessa ja kirkonkellot soittelivat ilmoittaen täydestä tunnista. Pienet ajan patinoimat kivirakennukset seisoivat rinteellä kuin uhmaten muuta maailmaa. Kyläidylli oli täydellinen.

agnes14agnes16agnes11agnes12

Kipusin ensimmäiseksi kylän korkeimmalle kohdalle paikoin jyrkkiä kiviportaita pitkin. Kylän ylimmällä kohdalla oli vanhan linnan raunio ja sen vierellä pieni keskiaikainen puutarha, jota hoidetaan kyläläisten talkoovoimin. Ylhäältä avautui hulppea näkymä kylää ympäröivään vuoristoon ja alas rannikolle. Luin, että Sainte Agnés on sijainniltaan Euroopan korkeimmalla oleva rannikkokylä.

agnes4agnes2agnes3

Varsinainen kylä oli näin turistikauden ulkopuolella hyvin hiljainen. Vain muutama satunnainen turisti tuli vastaani ja pääväylän varrella pari kylänmiestä siemaili aamuviinejään paikallisen kuppilan pöydässä.

Muutama ravintola, pari pientä hotellia, kirkko, kaupungintalo ja muutama galleria, jotka olivat tähän aikaan vuodesta kiinni. Kylän laidalla jökötti jokunen vanha sodanaikainen punkkeri. Kaikin puolin uinuva kylätunnelma. Vaikuttavien näköalojen lisäksi juuri tuo pysähtynyt tunnelma oli parasta Sainte Agnésissa. Kaikki maailman murheet olivat muualla. Täällä ei tunnettu sanaa kiire.

Ilmeisesti kylään pystyi myös vaeltamaan, sillä näin jossain patikkapolun päässä kyltin, että Menton 2 tuntia. Ei varsin hassumpi reitti saapua kylään bussilla ja vaeltaa vuoristomaisemissa alas kaupunkiin.

agnes8agnes13agnes17agnes15kissat

Kylän meren puoleisessa päästä löytyi Le Righi niminen ravintola. Ravintolalla on niin mielettömillä näköaloilla varustettu terassi, että oksat pois. En muista, että olisinko koskaan istunut nauttimassa viinilasillista näin huikeissa maisemissa.

Aurinko paistoi lämpimästi, Mentonin kaupungin punakattoiset talot siinsivät alhaalla merenrannassa ja minulle tuli tunne, että olisin voinut jäädä tuohon hetkeen ikuisuudeksi. Kauan emminkin jäänkö ravintolaan syömään lounasta sillä seurauksella, että olisin joutunut odottamaan seuraavaa bussia yli kaksi tuntia.

agnes9agnes6agnes7

Viimeisenä matkapäivänä maailman muut houkutukset vetivät tällä kertaa pidemmän korren. Mutta minut oli jälleen kyllästetty sellaisella kauneuden määrällä, että ehkei ihan äkkiä tule samanlaista kokemusta vastaan. Nousin pikkubussiin ja huokaisin syvään: What a wonderful world!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.