Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Pelkosenniemi

Lappi Luontomatkailu Suomi

Suvantotunnelmia – pieniä juttuja ja suuria tunteita

torstai, 16 syyskuun, 2021
Kylä, joki, punaiset talot, keltaiset kuistit ja taustalla siniset tunturit. Siinä Suvannon kylän pohjoinen maisema, joka tuli meille tutuksi kylässä vietettyjen syysviikkojen aikana. Elimme tavallista arkea, joka laittoi meidät myös miettimään ja tuntemaan syvällisiä.

Yhteistyössä Peloton pohjoinen kylä -hanke

Olimme Suvannossa Pelekosenniemellä, kuten paikalliset sanovat, kyläläisten vieraana tutustumassa pienen pohjoisen kylän elämään. Suvantoon meidät johdatti Peloton Pohjoinen Kylä -hankkeen uudisasukaskokeilu.

Viikkojen aikana elimme normaalia elämää ja imimme itseemme pienen itä-lappilaisen kylän sielunmaisemaa. Kylän raitti oli pääosin hiljainen. Paitsi silloin, kun alkoi hirvenmetsästys ja punapukuisten joukkoa kaahaili torppamme ohi yhtä mittaa. Meistä ainakin tuntui, että yhtäkkiä kylä puhkesi elämään. Metsästys oli selvästi koko kylää yhdistävä juttu.

Toisaalta ei ihme, että kaikki luontoon liittyvä oli vahvasti läsnä suvantolaisten elämässä. Luonnon keskellä, joskin myös sen armoilla, kylällä eletään. Luonnosta ammennetaan ravintoa ja hyvinvointia, antaapa se jollekin jopa toimeentuloa. Luonto jaksottaa elämää vuodenajoillaan ja luo puitteet lappilaiseen elämäntapaan.

Lapin luonto myös synnyttää voimakkaita tunteita. Sisällä läikähti, kun istuimme totaalisessa hiljaisuudessa Kitisen rannalla ja seurasimme auringon katoamista tuntureiden taakse. Tai tunteet olivat pinnalla myös silloin, kun seisoimme niskat kenossa pihallamme tähtikirkkaan taivaan alla ja koimme häivähdyksen revontulien ihmeellisyydestä. Tai kiipesimme Mairivaaralle ihastelemaan ruskan värittämää tunturimaisemaa. Suvanto oli meille monessa kohtaa tunteita ja tunnelmaa.

Mairivaaran maisemissa.Kylä joen rannalla.

Hämmästelimme paikallisia hyväkuntoisia eläkeläisiä. Huolimatta siitä, että elämää oli takana jo melkoisesti ja joillakin sairauksiakin jo vino pino, siltikin aktiivinen elämäntapa piti pintansa. Kairoilla jaksettiin kulkea edelleenkin, touhuta ja osallistua. ”Olemme aina oppineet tekemään paljon töitä. En oikeastaan osaisi edes olla jouten”, kertoi eräskin kylän asukas, jolla ikää oli jo yli 80.

Kirjoitin Instagramissa, että Suvanto opetti meitä näkemään syvemmin. Ympäristö riisui tarpeettoman, jolloin pystyi terävämmin huomaamaan sen, millä oikeasti oli merkitystä. Suvannossa tuli toimeen paljon vähemmällä. Esimerkiksi minulle Suvanto oli vapautusta ulkonäkökeskeisestä maailmasta ja kaikista ulkonäköpaineista. Pieni asia, mutta käytännössä tällä oli suuri merkitys.

Olen viime aikoina kokenut ikäkriisiä ja ollut rasittunut kaikesta vanhenemiseen liittyvästä. Sillä, miltä näytti, oliko tukka hyvin tai mitä päällensä laittoi, ei täällä ollut merkitystä. Tajusin jossain vaiheessa, että minulla oli päiviä, jolloin en katsonut peiliin kertaakaan tai päiviä, jolloin en muistanut kammata edes hiuksia. Suvannossa olin selvästi paljon tyytyväisempi omaa itseäni kohtaan. Nahisteltiin miehenkin kanssa normaalia vähemmän. Suvanto toi selvästi jotain rentoutta elämään.

Aarre sateenkaaren päässä? Vanhojen hirsitalojen tunnelmassa on jotain hyvin rauhoittavaa.

Meitä huvitti kuinka lähi- ja luomuruoka sai Suvanto-viikkojen aikana ihan uudenlaisen ulottuvuuden. Pakastinlokeromme oli pullollaan itsepyydettyä kalaa ja lähimetsistä kerättyjä marjoja ja sieniä. Huomasin kerrankin syödessämme, että koko ateria oli koottu aineksista, jotka olivat maksimissaan 500 metrin päässä majapaikastamme. Kala tuli edellisenä iltana kylän joesta Kitisestä, tatit omalta pihaltamme ja juurekset ja kasvikset naapurimme kasvimaalta. Naureskelin miehelle, että mehän elämme kuin entisaikojen metsästäjä-keräilijät.

Huomasimme, kuinka hienosti kyläyhteisössä toimi jakamistalous. Yksi kalasti ja jakoi saalistaan koko kylälle. Joku jakoi keräämiään marjoja ja joku tarjosi kasvimaansa antimia. Vieläkin on ikävä niitä maailman parhaita perunoita, Kaisun kasvattamia Lapin puikuloita.

Yksi parhaimmista asioista meidän Suvanto-vaiheessa olivat kaikki ihanat ja sydämelliset ihmiset, joita matkalla kohtasimme. Kuulimme mielenkiintoisia ja uskomattomia tositarinoita ihmiskohtaloista. Pääsimme mukaan onnellisiin, mutta myös traagisiin menneisyyden muistoihin. En voi kuin ihmetellä sitä positiivisuuden voimaa, millä on jaksettu aina vaan nousta ja puskea vaikeuksista eteenpäin ja traumoista valoon.

Meidän ihanat kyläkummit, vanhan kansakoulun uudisraivaajat, Vilma ja Janne (oikealla) ja talonvahti Manta.Paljon kokenut ja paljon nähnyt naapurin Martta.Kävi meillä vieraitakin. Kiitos käynnistä Pelkosenniemen kunnanjohtaja Päivi.Tätä jengiä jäi ihan ikävä.

Kylän puolesta meille oli nimetty kyläkummit, jotka huolehtivat käytännön asioista ja meidän ”juurruttamisesta” kyläyhteisöön. Kiitos ihanat Vilma ja Janne huolenpidosta ja tutustuttamisesta kylään, suloisesta majapaikasta ja herkullisista brunsseista. Kiitos sydämellinen Kaisu historiallisen tiedon jakamisesta ja kasvimaasi herkuista. Kiitos kylän kalastava poromies Esa veneesi lainasta, opastamisesta parhaille kala-apajille ja poronlihasta. Sinä kairojenmies todellakin tunnet kotikontusi varmaan paremmin kuin omat taskusi.

Joillekin Suvanto on hiljainen ja syrjäinen. Satunnainen ohikulkija ehkä huomaa vain nukkuvat talot, villiintyneet heinäpellot ja hiljaisen kylänraitin. Suvannolla on kuitenkin toinen puoli. Se on täynnä kauneutta, historiaa, rauhaa ja luonnollista aitoutta. Rikkautta, jota ei mitata rahassa.

Kuva: Tanja Sanila

Meidän oli aika lähteä. Lähdön ontto tunne on aina sama, kun Lappi pitää jättää taaksensa. Osa meistä jää vaeltamaan tuntureille, joille ja pohjoisen kairoille. Pääsimme tällä reissulla koskettamaan jotain hyvää ja syvää.

Haaveilemme edelleen siitä ajasta, että joku päivä Lappia voisi olla meidän elämässä enemmän ja pidempään.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Yleinen

Vilman, Jannen ja Suvannon vanhan kansakoulun uusi elämä

sunnuntai, 5 syyskuun, 2021
On ihmisiä, joilla on unelmia. Sitten on sellaisia ihmisiä, kuten Vilma ja Janne, jotka tekevät unelmista totta. Huolimatta siitä, että lähes koko elämä on pitänyt laittaa rohkeasti uusiksi.

Pelkosenniemellä piskuisen Suvannon kylän entisen kansakoulun ikkunoista tuikkii valoa. Valon koulurakennukseen sytyttivät Vilma ja Janne, kylän rohkeat uudisasukkaat, jotka muuttivat punaiseen taloon kolme vuotta takaperin.

Kolme vuotta sitten he olivat helsinkiläisiä, vastikään toisensa kohdanneita. Siinä vaiheessa, kun yhteinen tulevaisuus alkoi näyttää todennäköiseltä, esiin nousi haave maalle muuttamisesta. Mutta sitä ei kumpikaan osannut aavistaa, mitä maalle muuttaminen tulisi heidän kohdallaan tarkoittamaan.

Jossain vaiheessa Lappi rupesi kiinnostamaan, mutta ei kuitenkaan Pelkosenniemi. Janne oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa kunnan keskustassa ja oli pois sulkenut entisen kotipaikkakuntansa potentiaalisten talonetsintäpaikkakuntien listalta.

Mutta sitten tarttui sattuma peliin vai oliko se sittenkin johdatus? Pelkosenniemellä lähes 100-vuotias entinen kansakoulu tuli myyntiin Senaattikiinteistölle. Juuri sopivan kokoinen, juuri sopivan vanha, juuri sopivan hyväkuntoinen… Ja tuo koulurakennus sijaitsi sitä paitsi Suvannon kylässä, jossa Jannen sukua oli asunut peräti viiden sukupolven ajan.

Siitä lähti unelma lentoon. Pariskunta matkusti Helsingistä taloa katsomaan ja ilmeisesti rakkaus syttyi. Muutamaa viikkoa myöhemmin he saivat yllättävän puhelinsoiton. ”Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty”.

Vilma kertoi, että ensimmäinen reaktio oli kauhistus. Apua, mitä olemmekaan menneet tekemään! Koko elämä menisi kerta heitolla uusiksi.

Ja niinhän se menikin. Jotta molemmat pystyivät pitämään työnsä, tarkoitti se käytännössä yrittäjiksi ryhtymistä. Sama työ tosin molemmilla on edelleen. Vilma suunnittelee tekstiileitä ja Janne toimii IT-teknologian parissa, työtä vain tehdään nyt täysipäiväisesti etänä Lapista käsin.

Kyse oli myös yhteen muuttamisesta, ensimmäisestä omistusasunnosta ja suurkaupungin vaihtumisesta vajaan parinkymmenen asukkaan syrjäiseen pikkukylään Lapin perukoille. Keneltä tahansa näin suuri muutos vaatii melkoista rohkeutta ja heittäytymisen taitoa uuteen ja tuntemattomaan.

– Vaikka sopeutumista erilaisiin uusiin eteen tuleviin asioihin on tarvittu, kaikki on mennyt yllättävän hyvin, sanoo Vilma.

Perhekin on kasvanut. Ensin kansakouluun muutti lapinporokoira Manta ja vajaa pari vuotta sitten syntyi Seeti-poika.

Pariskuntaa yhdistää selvästi rakkaus luontoa kohtaan. – Jos minulla on paha päivä, lähden ulos metsään ja palaan useimmiten paremmalla tuulella, Vilma kertoo. Luovaa työtä tekevälle Lappi on muutenkin insipiroiva ympäristö. Vilman kynästä on syntynyt useita pohjoisen luonnon innoittamia kuoseja Vallilalle, kuten Peippo ja Tunturi.

Suvannon etu on siinä, että Pelkosenniemen taajama on vain 20 kilometrin päässä ja noin puolen tunnin ajomatkan päässä on Pyhän laskettelukeskus, joka tuo oman lisänsä kunnan palvelutarjontaan. Pyhällä on myös aika ajoin kulttuuritarjontaa, jota Vilma kertoo toisinaan kaipaavansa nykyistä enemmän.

– Eikä olisi pahitteeksi, jos saisimme kylälle lisää uusia asukkaita, kertovat molemmat hymyillen.

– Seeti-poikamme on kylän nuorin asukas ja seuraavaksi nuorin onkin Vilma 37 vee, naureskelee Janne. Suvantoa, niin kuin useita Lapin pikku kuntia, vaivaa asukkaiden ikääntyminen ja väen väheneminen. Jotta kylä säilyttää elinvoimansa ja kehittyy, aktiivisia ihmisiä olisi hyvä saada joukkoon.

Minulla oli onni tutustua Vilmaan ja Janneen Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Muutimme mieheni kanssa muutamaksi viikoksi asumaan Suvannon kylään Vilman ja Jannen naapuriin. Pariskunta on toiminut meidän kyläkummeina eli auttanut meitä tutustumaan uuteen asuinpaikkaamme ja opastanut erilaisissa käytännön asioissa.

Kun ensimmäisen kerran näin Vilman ja Jannen kodin, ymmärsin heti, miksi rakkaus vanhaa kyläkoulua kohtaan oli heillä syttynyt. Koulu on kertakaikkisen ihastuttava hirsiseinineen, avarine huoneineen ja isoine ikkunoineen. Asuinneliöitä on noin 200 eli sopivasti tavallisen omakotitalon verran.

Koulun vanha luokkahuone on erityinen, koska se on jätetty ennalleen pulpetteineen, helmitauluineen ja urkuharmooneineen. Tämän huoneen tunnelmassa on jotain selittämätöntä hyvää vanhan ajan meininkiä. Myös Vilman työtila on tässä huoneessa ja olen melkeinpä kateellinen hänelle noin kauniista työympäristöstä.

Viimeinen virallinen oppitunti koululla pidettiin 1966, jonka jälkeen Suvannon koulu lopetti toimintansa. Satunnaista opetusta koululla on annettu senkin jälkeen. Tiloissa on pidetty mm. kuvataideleirejä, eikä ihme. Koko Suvannon mielenkiintoinen museokylä vanhoine rakennuksineen onkin täydellinen miljöö erilaiseen taiteelliseen toimintaan.

Vilma ja Janne raottivat vähän myös tulevaisuuden haaveitaan. Pohdinnassa on yhteinen lastenkirja, jonka tarinat Janne kirjoittaisi ja Vilma kuvittaisi. Voisin kuvitella, että juuri tällaisessa ympäristössä syntyy tarinoita.

Lapissa on ilmiselvästi luovuutta lisäävää voimaa. Toivottavasti tulevaisuudessa mahdollisimman monen Suvannon talon ikkunasta tuikkii valoa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Lappi Luontomatkailu Majoitus Suomessa Suomi

Lapin pikkukylän historiaa huokuva majapaikka

tiistai, 31 elokuun, 2021
Tämä on Terva-Karkon torppa. Ihan varmaa ikää ei tiedetä, mutta Pelkosenniemen Suvannon kylässä tämä hirsimökki on seisonut samalla paikalla ainakin reilut 130 vuotta, ehkä enemmänkin. Talo on yksi Suvannon vanhimpia säilyneitä asuinrakennuksia.

Yhteistyössä: Peloton pohjoinen kylä -hanke

Yksi asia on varmaa. Paljon ovat torpan vanhat hirret nähneet elämää. Mökin rakensi aikoinaan tervanpolttaja Kalle Joosepinpoika Ollila (1839-1896). Tässä torpassa on vuosikymmenten saatossa asunut monta sukupolvea ja täällä on kasvatettu monta lasta. Ruokaa perheiden pöytiin saatiin läheisiltä pelloilta, vesiltä ja metsistä.

Ja nyt näiden tunnelmallisten hirsiseinien sisään olemme saaneet muuttaa hetkeksi me, bloggaava kukkamekkotäti ja sen kokkaava ja kalasteleva mies. Sivelen välillä vanhoja seiniä ja yritän kovasti miettiä, millaista elämä on täällä pohjoisen perukoilla aikoinaan ollut. Ehkä köyhyyttä, ehkä joskus myös kurjuutta. Mutta varmasti myös onnea ja yhteisöllisyyttä.

Meillä ei ole sisävessaa, ei kylppäriä eikä suihkua. Neliöitäkään ei ole nykyihmiselle kovin paljoa. Vaatimattomana tätä mökkiä moni pitäisi. Mutta jotenkin meistä tuntuu, että täällä meillä on siltikin kaikki tarvittava. Torpan henki opettaa, että vähemmälläkin tulee toimeen.

Tuvassa on massiivinen uuni, joka tarjoaa suloista lämpöään muutamalla pesällisellä pitkään. Meillä on piskuinen keittiö kokkaamiseen, jonne tulee kylmä ja lämmin vesi. Meillä on tunnelmallinen makuuhuone, jonka hiljaisuudessa nukkuu paremmin kuin missään muualla. Ja meillä on tämä ainutlaatuinen rauhoittava ilmapiiri. Ja meillä on piha, joka oikeastaan onkin metsä. Yhtä ne ovat. Tähän aikaan vuodesta melkoisen vaitonaisia.

Pihalla on sauna ja ulkohuussi. Jälkimmäistä aluksi nikottelin, mutta kyllä me jo nyt aletaan tulla keskenämme toimeen.

Talon ikä näkyy ja kuuluu. Kuluneet lattialankut narahtelevat jalkojen alla, ovet kitisevät raotettaessa ja alkuperäiset epätasaiset ikkunalasit saavat maiseman keinumaan. Kotini on kirjaimellisesti museoni.

Ulkona odottavat runsaat marja-, sieni- ja riistamaastot, monipuoliset kala-apajat ja retkeilyreitit. Talvisin pääsee hiihtämään, moottorikelkkailemaan ja jopa laskettelemaan sijaitseehan Pyhä vain puolen tunnin ajomatkan päässä eikä pitkä ole matka Luostollekaan.

Jos haluat kokea erilaista majoitusta Lapissa, Terva-Karkon torppa on vuokrauksessa Airbnb:llä. Jollekin tämä on varmasti vaatimaton majapaikka, jollekin toiselle harvinaislaatuista herkkua. Tässä linkki ja lisätietoa.

Olisipa melkoisen eksoottista ja tunnelmallista viettää täällä täysin erilainen joulu.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Luontomatkailu Suomi

Suvanto – unohdettu kylä Jumalan selän takana vai paikka parempaan elämänlaatuun?

lauantai, 28 elokuun, 2021
Itä-Lapin pikkukylä Suvanto on harvinaisen hyvin säilynyt. Jos olet heikkona vanhoihin hirsitaloihin, todennäköisesti rakastat tätä kylää. Mutta millaista on normielämä Suvannossa? Siitä tulimme ottamaan selvää.

Yhteistyössä Peloton pohjoinen kylä -hankkeen kanssa

Kylän raitti on hiljainen. Puiden välistä pilkistelee punamultataloja vanhojen peltojen laitamilla. Pääskyset istuvat rivissä sähkölinjalla kuin arvostellakseen kylään eksyneet. Ainut, joka noteeraa tulijan on porokoira, joka ilmoittaa vieraat saapuneiksi. Olemme tulleet pittoreskiin Suvannon kylään Pelkosenniemelle.

Kurvaamme soman hirsitorpan pihalle, joka tulee olemaan kotimme seuraavien viikkojen aikana. Paikalliset tuntevat tämän noin 140-vuotiaan talovanhuksen Ollilana tai Terva-Karkon torppana taloa aiemmin asuttaneiden miesten mukaan.

Tulimme Suvannon kylälle asumaan, aistimaan ja kokemaan itälappilaista elämää Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Olemme yhdet onnekkaat, jotka valittiin kokeilemaan ”uudisasukkaan” roolia yhteen ehkä Lapin pienimmistä kylistä. Vakituisia asukkaita Suvannossa on parikymmentä, kesäasukkaita toinen mokoma.

Suvantoon johtaa mittava silta yli Kitisen.Tarkkailijat aitiopaikalla.Tunturi ja joki – siinä Suvannon sielunmaisema.Vanhaa peltoa ja punamultataloja.Terva-Karkon torpan ”uudisasukas”.

Suvanto sijaitsee syrjässä valtaväyliltä eikä tänne noin vain eksytä. Suvantoon pitää varta vasten tulla. Matkaa kunnan keskustaan Pelkosenniemelle on noin 20 kilometriä, naapurikuntiin Sodankylään noin 50 ja Kemijärvelle hieman enemmän.

Tunnetuimmat maamerkit lienevät Pyhä (25 km) ja Luosto (39 km). Molemmat tunturit, Pyhätunturi ja Ukko-Luosto, piirtävät kylän horisonttia. Maisema kertoo, että Lapissa ollaan, vaikka rakennustyyli voisi helposti viitata Pohjois-Pohjanmaalle.

Suvanto syntyi 350 vuotta sitten Kitisen joen varteen, kun 1600-luvun lopussa uudisasukkaat lähtivät kulkemaan jokea pitkin ja etsimään uusia kalastus-, metsästys- ja viljelysmaita. Varsinainen kylän kasvu alkoi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, jolta ajalta suurin osa kylän vanhoista taloista on peräisin. Vaan sitten syttyi sota ja asukkaat joutuivat evakkoon.

Onnea oli sodassa sen verran, että Suvanto säilyi Lapin sodan tuholta. Vaikka saksalaiset perääntyessään polttivat suurimman osan Lappia, Suvanto säilyi koskemattomana. Miksi näin, sitä ei kukaan tiedä. Oliko kenties jonkun saksalaisupseerin sydän jäänyt Suvantoon?

Tämä on kuitenkin asia, joka tekee Suvannosta ainutlaatuisen. Alkuperäiset hirsirakennukset seisovat edelleen paikoillaan. Alue on harvinainen museokylä, jonka rakentamista ja korjausta valvoo Museovirasto.

On tietysti hienoa, että tällaisia historiallisia aarteita vaalitaan ja valvotaan, ettei mitään peruuttamatonta päästä tekemään. Toisaalta, kun kuuntelin kyläläisten mielipiteitä, väkisinkin tuli mieleen, että Museoviraston tiukka linja voi olla myös haitallinen kylän kehitykselle. Uusille rakennuksille on vaikea saada rakennuslupia ja vanhojen rakennusten kunnostaminen voi tulla yllättävän kalliiksi. Esimerkiksi pärekaton teko on käsityötä ja sen elinikä melko lyhyt. Asioilla on aina puolensa.

Punaisia tupia ja keltaisia kuisteja.Vanhat ladot ja riihet ovat saaneet uudet pärekatot.Vielä vanhempaa kuin vanha.

Joka tapauksessa nämä yli satavuotiaat elämää nähneet hirsitalot ovat ihastuttavia ja ansaitsevat arvoisensa kohtelun. Sitä tunnelmaa, mitä noiden vanhojen hirsiseinien sisään kätkeytyy, ei pysty suurella rahallakaan saamaan uudisrakennukseen.

Olin iloinen nähdessäni kylällä monta remontoitua rakennusta, mutta ikävä kyllä myös monta huonokuntoista taloa. Suurin osa näistä kunnostusta kipeästi kaipaavista torpista on sellaisia, jotka ovat perittyjä ja joiden omistajat asuvat kaukana eikä heillä tunnu olevan mielenkiintoa omaisuuttaan kohtaan.

On surullista, että tuollaiset talokaunokaiset jätetään täysin heitteille. Ihmetellä sopii, mikseivät omistajat myy kiinteistöjään, jos itsellä ei ole intressejä pitää huolta talostaan. Joku onnellinen uusi omistaja saisi ainutlaatuiset puitteet, minne luoda unelmiensa koti tai tunnelmallinen loma-asunto. Samalla kylä saisi myös uusia, kipeästi kaivattuja asukkaita.

Suvantoa, kuten useimpaa lappilaista pikkukylää, uhkaa väen vanheneminen ja asukkaiden väheneminen. Mitä tapahtuu noille taloille, kun iäkkäistä asukkaista aika jättää? Huoleen on oikeasti aihetta. Miten säilyttää nämä talot hengissä myös tuleville sukupolville?

Itse uskon vahvasti siihen, että luonto, siihen liittyvät elämykset ja aktiviteetit sekä harvinaislaatuinen hiljaisuus ja rauha ovat asioita, joita tullaan yhä enemmän hakemaan. Siinä on ehkäpä myös Suvannon vahvuus ja tulevaisuus.

Mutta uudisasukkaita varten tarvitaan asuntoja. Omaleimaisia koteja, jotka kilpailevat hinnoillaan tai edullisia rantatontteja, joille rakentamista joku Museovirasto ei torpedoi. Parempi kehittyä arvostaen vanhaa ja sallia samalla uutta, kuin ränsistyä ja lahota ajan saatossa.

Tuntureiden ympäröimä hiljaisuus.

Olemme asustaneet vasta viikon tässä erikoislaatuisessa kylässä ja saaneet pintaraapaisua siitä, millaista on elämä näin pienessä kyläyhteisössä. Muutamiin paikallisiinkin olemme jo ennättäneet tutustua. Täällä on joko eletty koko elämä tai palattu kotikonnuille paluumuuttajina tai miniäksi taloon. Joillain on seudulla sukujuuria ja siksi loma-asunnon ostaminen Suvannosta on tuntunut luontevalta. Olemme myös kohdanneet pariskunnan, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja muutti pääkaupunkiseudulta Suvantoon. Monenlaisia tarinoita, monenlaisia taustoja, monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä.

Ja sitten meillä on uusia nelijalkaisia ystäviä: naapurimme porokoira Manta, suomenhevonen Sinttu ja sen johtama monikymmenpäinen lammaskatras.

Näyttää siltä, että lähes kaikki täällä metsästävät, sillä sen verran usein kuulee juttujen juurien liikkuvan metsästyksessä, jos sitten kalastuksessakin. Tiedoksi muuten, että paikalliseen metsästysseuraan pääsevät mukaan tosi toimiin myös ulkopaikkakuntalaiset.

Naapurin Manta.Pomo Sinttu ja sen katras.Uudet ystävämme.Lammaskuiskaaja.

Olin aluksi vähän huolissani siitä, että tuleeko meillä käymään aika täällä pitkäksi. Nyt näyttää siltä, että asian laita saattaakin olla ihan päinvastainen.

Ensimmäiset päivät on pitänyt kerätä lähimetsien mustikoita, tyhjentää vattupuskat ja ottaa talteen täydelliset herkkutatit, joita nousee meidän pihaan ihan yhtä mittaa. Sitten on pitänyt kulkea ihmettelemässä kylänraittia ja kuvaamassa idyllistä talorepertuaaria. Sitten on pitänyt kokeilla kalastusta Kitisellä, käydä nauttimassa Brita-lakkakakkua paikallisessa kesäkahvilassa ja tehdä päiväretkiä naapurikyliin. Tai ihmetellä kauniita auringonlaskuja Kitisen rannalla skumppaa siemaillen. Etätöitäkin olen jo ehtinyt kokeilemaan.

Ja ehdottomasti on pitänyt nauttia luonnonrauhasta ja sellaisesta hyvästä kiireettömyydestä. Kylän pysähtynyt tunnelma rauhoittaa. Kun aamuvarhaisella avaa pirtin oven, äänimaailma on huikea. Lintuja täällä on ihan käsittämättömän paljon. Joku mainitsikin, että Suvanto on lintubongarin paratiisi erityisesti keväisin. Kitinen kokoaa vesilinnustoa ja metsissä kohtaa runsaan Lapin muuttolinnuston pikkulinnuista petolintuihin.

Lähiretkeilyä.Kylän kesäkahvilan ihanaa kakkua.Lähiruokaa pihalta.Iltakalassa.

Tämä on vasta alkua. Taputtelen edelleenkin ihastuksissamme torppamme seiniä. Meillä on pientä, mutta somaa. Vähän kuin nukkekodissa asuttaisiin. Pelkäsin aluksi kuinka tulen ulkovessan kanssa toimeen ja monta viikkoa pelkällä saunalla ilman suihkua. Ihminen näköjään sopeutuu. Hyvin on toistaiseksi mennyt.

Tapasimme eilen muita hankkeen ”uudisasukkaita”. Joku kertoi, että Lapin syrjäseutu on opettanut hänelle kuinka vähällä ihminen oikeasti tulee toimeen. Tähän voimme täysin yhtyä.

Entä, miten on mies viihtynyt, vaikka hän ei saakaan niin suuria kiksejä näistä hirsitaloista kuin minä? Luulen, että ihan hyvin. Gone fishing.

Olette pyytäneet laittamaan kuvia ja lisätietoja mökistä, jossa asumme. Olkaa huoletta, kohta on tulossa. Myös ihanien naapuriemme Jannen ja Vilman koti vanhassa kansakoulussa näyttää kiinnostavan. Siitäkin tulossa juttua lähiaikoina.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista