Browsing Tag

Lappi

Lappi Luontomatkailu

Päiväretki Aakenustunturille

keskiviikko, 9 elokuun, 2023

Hartaasti odotetulla ja nautinnollisella kesällä on yksi huono puoli. Tämä ihana vuoden jakso tuppaa hujahtamaan joka vuosi ohitse ihan liian nopeasti. Yksi päivä vain havahtuu siihen, että ilta pimenee ja elokuuta ollaan menossa jo hyvää haipakkaa. Siinä kohtaa itselleni yleensä iskee tarve päästä Lappiin.

Niin ihanaa kuin onkin olla kotona Saimaan rannalla, elokuu ja Lappi tuntuvat loppukesästä hyvältä yhdistelmältä. Silmiini ilmestyy hillankiilto samalla kun miehen perhovapakäsi alkaa hermostuneesti vipattaa.

Niinpä meidän autoon pakattiin tänäkin kesänä retkeilyrompetta ja kalastusvälineitä ja rouva Hillamania ja herra Taimenentoivossa suunnistivat kohti pohjoista. Mukana kulki myös työkoneeni, koska varsinainen lomajakso itselläni on vasta loppuvuodesta. Siunattu etätyömahdollisuus, joka antaa elämään vapautta ja liikkumatilaa!

Tänä kesänä matkasimme Rukan kautta Leville. Puolen vuorokauden mittaiset ajomatkat ovat nykyisellään puuduttavia, joten yöpyminen matkan varrella helpottaa kummasti matkantekoa.

Kesäkuukausina pohjoisesta saa majoitusta mukavaan hintaan. Booking.comin kautta löytyi kahden hengen hotellihuone 68 eurolla aamiaisella, jota voi pitää sangen kohtuuhintaisena.

Rukan Arctic Zone hotelli oli meistä hinta-laatusuhteeltaan erinomainen. Huone oli siisti ja todella tilava. Aamiainenkin oli ihan riittävä, vaikka vähän riisuttua perussettiä olikin. Joka tapauksessa, kiva oli aamulla jatkaa matkaa eteenpäin levänneenä ja ravittuna.

Hillamaaninen sai jo matkalla lääkettä tautiinsa, sillä muutamalla suopoikkeamalla keräsimme matkan ensimmäiset hillakilot. Tosin tänä vuonna olimme hillan suhteen ikävä kyllä jo myöhässä. Paras kausi olisi ollut viikko tai kaksi takaperin, sillä marjat alkoivat olla jo ylikypsiä.

Lääkettä hillamaniaan jo menomatkalla.
Kyllä luonto tietää. Syksy on selvästi lähempänä kuin uskoisikaan.

Levi ei ole koskaan ollut lempikohteitani Lapissa. Parhaiten tämä paikka palvelee mielestäni talvimatkailijaa, joka kaipaa ympärilleen paljon palveluita ja vilkasta iltaelämää. Itse haen Lapista rauhaa ja luontoa, joka Levin keskustassa ei juurikaan nouse esiin. Mutta onneksi täällä voi pitää ”base campia” ja tehdä päiväretkiä ympäristöön.

Meidän ensimmäinen patikkaretki suuntautui Aakenustunturille. Ajoimme Totovaaran parkkipaikalle (n. 30 km Levin keskustasta), mistä lähtevät eri pituiset retkeilyreitit Aakenustunturille ja sen ympäristöön.

Aakenustunturilla on kolme lakea ja päätimme ensialkuun kivuta niistä lähimmälle Vasalaelle. Tänne pystyy kapuamaan huonommallakin kunnolla, sillä lähes ylös asti pääsee kulkemaan kivituhkalla tasoitettua polkua pitkin. Polku kulkee aluksi sekametsässä ja nousee pikkuhiljaa ylöspäin kohti lakea.

Lämmin sää ja yhtäjaksoinen nousu saivat kummasti hien pintaan ja pulssin nousemaan, mutta kulku tasaista reittiä pitkin oli pääosin helppoa. Ainoastaan lähellä lakea joutui pienen matkan kulkemaan rakkakivikossa.

Vasalaella tuntui voimia olevan kummasti jäljellä. Päätimme jatkaa matkaa ainakin vielä kaksi kilometriä eteenpäin Metsähallituksen rakentamalle uudelle Aakenustuvalle.

Alkumatka oli helppoa ja hymykin sen mukaista.
Koko ajan noustiin ylemmäs näköalojen samalla parantuessa.
Laen tuntumassa oli pieni pätkä rakkaa.
Opasteet olivat suurimman osan reittiä hyvät.
Heti Vasatunturin jälkeen oli kiva näköalapaikka.
Aakenustupaa kohden.

Reitti tuvalle asti oli hyvin merkitty. Korkeiden tolppien päässä olevat nuolet viitoittivat tietä näkyvästi ja antoivat ainakin minulle mukavan turvallisuuden tunteen. Vaikka pelkään maastossa yli kaiken eksymistä, tänne saakka olisin uskaltanut taivaltaa jopa ypöyksin.

Olipa Metsähallitus tehnyt hienon autiotuvan. On mahtavaa, että kuka tahansa voi lyhytaikaisesti yöpyä täällä aivan ilmaiseksi. Pihalla oli tulipaikka ja vieressä kerrassaan siisti vessarakennus. Tällaisista, suorastaan ylellisistä palveluista retkeilijöille tulee niin hyvä mieli. Tässä kohtaa iloinen veronmaksaja kiittää.

Aakenustuvalla pähkäilimme retkemme seuraavaa etappia. Vaihtoehtoja olisi ollut palata samaa reittiä takaisin tai jatkaa kulkua 11 kilometrin mittaisella Moloslaenkierroksella. Jälkimmäinen tuntui hyvältä vaihtoehdolta erityisesti sen vuoksi, että se kulki takaisin tunturin toista reunaa. Meillä oli vielä evästä ja juomaakin repussa, joten päätimme kulkea takaisin tätä hieman pidempää reittiä pitkin.

Aakenustupa rakennettiin kesällä 2021.

Emme osanneet ottaa täysin huomioon, että maastoreitti oli huomattavasti vaativampaa kuljettavaa kuin alkumatkan tasainen kivituhkapolku. 11 kilsaa tuntuu ihan käypäiseltä matkalta, mutta maastoon sijoitettuna matkan vaativuus on jotain ihan muuta kuin tasaista tietä pitkin talsittaessa.

Kun tunturilta laskeuduttiin alaspäin lähemmäksi metsänrajaa, reitti oli noin neljän kilometrin osalta melko ikävää kuljettavaa. Kapealla polulla kivikossa ja juurakossa sai askeliaan asetella huolella. Reitillä oli vaihtelevaa nousua ja laskua vuoronperään.

Sen sijaan ylempänä tunturissa näköalat palkitsivat. Tunturilappi avautui komeasti ympärille ja hiveli luontofriikin silmää. Tällä jaksoi taivaltaa, vaikka kieltämättä väsymys pyrki pahasti takkiin ja jalka alkoi kivikossa loppua kohden ikävästi lipsua ja kompastella.

Reitille osuu muuten mielenkiintoinen nähtävyys, vaikka surullinen pala historiaa onkin. Polun varrella oli jäänteitä saksalaisesta kuljetuskone Junkers Ju-52:sta, joka törmäsi vuonna 1944 lumimyrskyssä Moloslaen rinteeseen.

Onnettomuudessa kuoli välittömästi koneen ohjaaja ja kaksi matkustajaa. Koneessa ollut konekivääriampuja eli pahoin loukkaantuneena useita päiviä yrittäen turhaan saada apua hätäraketeilla. Reilun parin kuukauden päästä paikalle osui suomalainen hiihtopartio, joka löysi ainoan eloonjääneen, nuoren koiranpennun.

Pakollinen maisemaselfie.
Aakenustuvan jälkeen lähdettiin laskeutumaan.
Tähän päättyi neljän saksalaissotilaan matka Jatkosodassa 1944.

Viimeisillä kilometreillä reittimme pusikko-osuudella alkoi minulle hiipiä pelko selkäpiihin. Tuntui, ettei reitti lopu koskaan ja aloin jo miettiä, että ollaankohan me enää reitillä lainkaan. Näkyvät korkeat tolpat olivat loppuneet ajat sitten ja olimme seuranneet lyhyitä tolppia, jotka putkahtelivat kapealla polulla näkyviin turhankin harvakseltaan.

Tuli taas mieleen yksi patikoinnin perussäännöistä. Tutustu etukäteen reittiisi ja hanki mukaasi kartta, jotta tiedät mistä kulkea. Onneksi puhelimessa oli kenttää ja miehen jahtikarttasovellus sijoitti meidät kartalle. Vielä noin puolisen kilometriä eteenpäin ja sitten yhdistyisimme samalle kivituhkapolulle, josta lähdimme liikkeelle.

Pääsimme lopulta takaisin autolle, vaikka melkoisen väsyneitä olimmekin. Tässäkin kohtaa huomaan, ettei kaikki ole ihan yhtä helppoa kuin aiemmin. Rasituksessa alkaa jalka painaa selkeästi enemmän kuin ennen. Mutta siitä olen niin iloinen, että vielä jaksan.

Kipuaminen tunturiin kannatti jälleen. Kauniit maisemat palkitsivat ja hyvää mieltä tuli rutkasti kotiin tuomiseksi.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

2 Kommenttia
Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Pyhän parhaat palat. Mitä tehdä kesällä Pyhätunturin alueella?

sunnuntai, 14 elokuun, 2022
Monelle tulee Pyhästä mieleen vilkas talvilomakohde, eikä syyttä. Onhan alueella monipuolinen latuverkosto ja runsas rinnetarjonta laskettelijoille. Mutta Pyhän alue on myös kesäaikaan erinomainen kohde erityisesti luontomatkailijalle. Retkeilyreittejä, tuntureita ja luontopalveluita on sen verran paljon, että on lähinnä vaikea valita, mihin mielenkiintonsa suuntaisi. Tässä omat vinkkini.

Pyhällä kannattaa ensimmäiseksi suunnistaa Luontokeskus Naavaan……ja noutaa suunnitelmien pohjaksi ilmainen retkeilyreittikartta.

Isokuru – Suomen syvin rotko

Jos käyt katsomassa Pyhällä vain yhden kohteen, mene Isokuruun. Vaikka olen kävellyt Isokurun (toiselta nimeltään Pyhäkuru) läpi useita kertoja, aina se tekee yhtä suuren vaikutuksen. 220 metriä syvän kurun maisemat ovat kuin toiselta planeetalta. Reitti kulkee Kultakeron ja Ukonhatun huippujen välimaastossa rotkon pohjalla, jota reunustavat korkeat ja jyrkät rakkakivirinteet.

Pitkään suljettuna ollut kuru avattiin kävijöille nyt loppukesästä. Metsähallitus rakennutti kuruun uudet portaat ja laituripolun, joka johtaa noin kilometrin matkan kurun päästä päähän. Matkaa Luontokeskus Naavalta kurun alkuun tulee noin kaksi kilometriä.

Ennen kuruun laskeutumista reitin alussa on laavu, kota ja käymälä. Niiden jälkeen kuruun laskeudutaan tukevia metalliportaita pitkin. Jos vain pystyt kulkemaan portaita, laskeutuminen ei ole vaikeaa ja kurun läpi johtava lankutettu reitti on tosi helppo tepastella. Voi keskittyä täysin ympäröivään maisemaan tarvitsematta tuijottaa koko ajan jalkoihinsa.

Kannattaa huomioida, että kurussa liikkuminen on sallittu vain merkityllä reitillä ja vain kesäaikaan. Talvikautena lumivyöryriski on liian suuri.

Kiitos Metsähallitus näin hienoista rakennelmista. Kyllä on retkeileminen nyt helppoa.

Kurun toisessa päässä on Pyhänkasteenlampi ja ihka oikea vesiputous, Pyhänkasteenputous. Nimensä nämä paikat ovat saaneet siitä, kun 1600-luvulla saamelaisia käännytettiin kristinuskoon.

Kurun toisesta päästä nousevat sykettä nostattavat portaat ylös Uhriharjulle. Vaikka porrasrivi on pitkä ja uuvuttava, jo pelkästään ylhäältä avautuvien näköalojen takia kannattaa kivuta. Portaiden varrella on penkkejä, joissa pystyy levähtämään.

Ylhäältä jatkoimme vielä pienen matkan Karhunjuomalammelle, joka on keskeinen paikka monien retkeilyreittien yhtymäkohdassa. Karhunjuomalammella on päivätupa, laavu ja huussi. Portaita lukuunottamatta koko reitti on helpohko. Edestakainen matka Luontokeskus Naavalta on noin 10 kilometriä.

Paljon on portaita Isokurun toisessa päässä, mutta kipuaminen kannattaa.Ylhäällä, kippis!Karhunjuomalammen kuukkelit olivat kovin kesyjä.

Aittakuru – merkillinen esiintymisareena keskellä luontoa

Toinen kuru, jossa Pyhällä kannattaa käydä, on helposti saavutettava Aittakuru. Erikoista Aittakurussa on sen toisesta päästä löytyvä vaikuttava esiintymispaikka.

Auton voi jättää Pyhän päätien varrella olevalle Aittakurun merkitylle pysäköintipaikalle. Reitti kuruun lähtee tien toiselta puolelta ja kulkee ensin latupohjaa pitkin ja jatkuu siitä kurua pitkin helppona laituripolkuna. Mutkittelevaa lankkusiltaa pitkin on helppo astella ja kulkijasta tuntuu, että silta vain jatkuu ja jatkuu…. Kunnes yhtäkkiä tupsahdetaan maailman ihmeellisimmälle luonnon keskellä olevalle ulkoilmanäyttämölle.

Kurun pohjalla on varsinainen esiintymislava. Katsomo on useita kymmeniä metrejä korkeammalla kurun pohjoisrinteellä. Nämä rakennettiin Pyhä Unplugged -musiikkitapahtumaa varten, joka on Pyhällä järjestetty jo 20 vuoden ajan. Kävin fiilistelemässä kurussa ennen tulevia esityksiä. Hiirenhiljaisuus, mikä siellä vallitsi, oli käsittämätöntä. Täällä kirjaimellisesti kuulee pienimmänkin rasahduksen.

Lankkusiltaa pitkin pääsee tässäkin kurussa helposti kulkemaan.Konsertti täällä oli elämys.

Osallistuimme ensimmäistä kertaa Pyhä Unplugged -tapahtumaan ja ostimme liput Johanna Iivanaisen ja Pepe Wilbergin konserttiin juuri tuonne Aittakuruun. Konsertin aikana taivas itki muutamaan otteeseen ja niin itkin minäkin, tosin vain liikutuksesta. Tuo konsertti luonnon helman hiljaisuudessa ja Lapin jylhissä maisemissa oli kerrassaan koskettava.

Paikan akustiikka on niin loistava, että jokaisen instrumentin, jokaisen sanan ja jokaisen sävelen kuulee uskomattoman selvästi. Kun Pepe Willberg esitti Myrskyluodon Maijan ja maailman kauneimman rakkauslaulun, Sinua, sinua rakastan, olin pakahtua ihastuksesta. Pepe sai tällä kertaa naisen kyyneliin.

Päätimme miehen kanssa, että ensi vuonna tulemme tuohon tapahtumaan uudelleen. Pyhä Unplugged järjestetään vuosittain elokuun alkupuoliskolla ja se käsittää useita sekä ilmaisia että maksullisia konsertteja eri puolilla Pyhää.

Aittakurusta kannattaa poistua katsomon takaa. Sieltä avautuvat hienot maisemat yli Pyhäjärven. Alastulo on helppoa kodan kohdalta laskeutuvia portaita pitkin.

Vettä vihmoi välillä, mutta eipä se haitannut tätä upeaa konserttikokemusta. Aittakurun katsomon takaa avautuu upea näkymä Pyhäjärvelle.

Soutaja – ei niin vaativa tunturin valloitus

370-metrinen Pyhäjärven itärannalla sijaitseva Soutaja-tunturi ei ole Pyhän korkeimpia, eikä myöskään tunnetuimpia. Vaikka olemme käyneet Pyhällä kymmeniä kertoa, tämä tunturi on jostain syystä jäänyt meillekin aiemmin huomiotta.

Ihan käymisen arvoinen ja helpohkosti saavutettava tunturi kuitenkin on kyseessä. Virallinen reitti lähtee Aittakurun parkkipaikan takaa ja se on merkitty maastoon violetin värisillä neliöillä.

Reitti kulkee loivasti metsäistä polkua pitkin, mutta nousu ei ole mitenkään haastavaa. Jalkoihinsa tosin joutuu vähän katsomaan, sillä tiellä on aika paljon kiviä ja juurakoita.

Hieman ennen huippua reitti johtaa kodalle, jonka vieressä on myös tulentekopaikka ja huussi. Laakealle huipulle on matkaa polkua pitkin vielä muutamia kymmeniä metrejä. Ehdottomasti kannattaa kivuta loppuun saakka, sillä ylhäältä avautuu 360 asteen panoraamanäkymä joka puolelle Pyhän aluetta.

Minua ihastuttivat myös rinteiden yläosan huikeat käkkärämännyt. Uskomatonta kuinka mutkalle voikaan puu vuosien saatossa taipua ankarissa olosuhteissa. Luin, että Soutajalle kulkee talvisin myös merkitty lumikenkäreitti. Mahtavat nuo kummalliset puut olla talviasussaan melkoisen mielenkiintoisia.

Soutajan reitti kulkee aluksi mäntymetsikössä ja sitten nousee pikkuhiljaa ylöspäin.Kodan jälkeen on vielä muutama kymmenen metriä jyrkempää nousua huipulle.Hienoja näkymiä joka suuntaan.Vaikeissa kasvuoloissa sitä saattaa kääntyä vähän mutkalle.

Pyhän tunnetuimmat tunturihuiput: Kultakero ja Noitatunturi

Soutajaa tunnetumpia tuntureita Pyhällä ovat Kultakero ja Noitatunturi. Kultakerolle kipuaa vähän huonommallakin kunnolla, pääseehän sinne kävelemään huoltotietä pitkin. Tosin se kaikkein helpoin tapa kesäaikaan on nousta näköaloja ihailemaan maisemahissillä.

Noitatunturille on tullut kerran kivuttua. Sen verran oli kivikossa ryömiminen rankka kokemus, että nykyisellä kunnollani ei enää tee mieli sinne kavuta. Jos et hätkähdä vähän vaativammasta reitistä, Noitatunturille kannattaa ehdottomasti mennä. Noitatunturi on Pyhätunturin huipuista korkein (540 metriä) ja näköalat sen mukaiset.

Se helpoin tapa valloittaa Kultakeron huippu.

Ja ainahan voi mennä hillaan…

Loppuun vielä sananen hillastuksesta. Onhan se minulle yksi mieluisimmista tekemisistä Lapissa heinä-elokuun vaihteessa. Poden jonkinasteista hillamaniaa ja lakkakuumetta, enkä yksinkertaisesti pysty olemaan hilla-aikaan pois soilta.

Kolusimme kaksiviikkoisen Pyhällä olon aikana lähisoita ihan hyvällä tuloksella. Kotiinvietäväksi oli hillaa lähes 15 kiloa.

Ai mistäkö sitä hillaa Pyhällä löytää? Voipi ajaa Luoston suuntaan tai sitten Kemijärven suuntaan tai sitten Suvannon kylän suuntaan, etsiä autolle sopiva pisto ja sitten vain lampsia suolle. Tämä oli kummallinen hillakesä. Tuntui, että marjoja oli lähes joka suolla, mihin poikkesimme.

Voisiko sen paremmin sanoa?

Vaan kylläpäs oli jälleen niin mukavaa olla Lapissa. Lähdin puhdistamaan päätäni maailman ahdistavalta uutisoinnilta ja siinä Lappi toimi jälleen. Kotiin palasi virkistäytynyt ja mieleltään seesteisempi täti-ihminen. Tunturiterapia tehosi.

https://www.luontoon.fi/pyha-luosto

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

4 Kommenttia
Elämäntaito Lappi Luontomatkailu

Jääköön hetkeksi paha maailma – lähdin tunturiterapiaan Lappiin

sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022
Ei meidän pitänyt tänä vuonna lähteä Lappiin lainkaan. Vielä hetki sitten oli vakaa aikomus viettää koko kesä kotosalla Saimaan rannalla. En oikein tiedä vieläkään, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Tätä juttua kirjoitan Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemissa.

En ole juurikaan masennukseen taipuvainen. Mieleni käy yleensä enempi positiivisella vaihteella ja yritän löytää kaikista asioista valoisammat puolet ja keskittyä elämässä niihin.

Tämä kesä on ollut poikkeus. Huomasin itsessäni minulle epätyypillisiä piirteitä, kuten ahdistusta maailman tapahtumista, jatkuvaa asioiden murehtimista ja alakuloa ilman kummempaa syytä. Kaikki pienetkin ja melko mitättömät arjen murheet tuntuivat saavan turhan suuret mittasuhteet.

Omassa elämässä ei ole tapahtunut mitään sellaista mullistavaa, jolla tämä alakulo olisi selitettävissä. Yleinen mieliala vaan on ollut alavireinen ja aikaansaamaton. Tavallisiin arkirutiineihin pitää pieksää itseä ja ilon tunne on, jos ei hävinnyt, niin ainakin haalentunut. Jopa sellaiset asiat, joista saan yleensä paljon mielihyvää, kuten vaikka blogin kirjoittaminen, eivät ole maistuneet.

Kun rupesin oikein analysoimaan, mikä kumma tähän huolikasaumaan on syynä, en keksinyt muuta kuin yleisen ahdistumisen ja liiallisen kuormituksen ympäröivän maailman tapahtumista. Elämme tällä hetkellä jatkuvaa ikävien uutisten virtaa. Koronaa, sotaa, inhimillistä kärsimystä, taloudellista epävarmuutta, ilmastonmuutosta, energiakriisiä…

Tuntuu, ettei sellaista elämän osa-aluetta enää olekaan, johon ei ulottuisi jonkinlaista uhkaa. Huolettomuuden aika (jos sellaista nyt koskaan on ollutkaan) on ohi.

Ummistan hetkeksi silmät maailmalta. Tulin tänne, missä ihmisen on hyvä olla.Hetken tahdon nähdä vain kauniita asioita.

Toivottomuus ja uhkakuvat ympärillämme vaikuttavat meihin. Tahtomattamme jatkuvat huonot uutiset ja uhkaskenaariot rasittavat alitajuntaamme aiheuttaen huolta ja jopa turvattomuutta. Näiden uhkakuvien käsittelyyn ja mielen kuormituksen purkuun tarvitsemme keinoja.

Itselläni yksi parhaista selviytymiskeinoista kriisien keskellä on ollut tukeutuminen asiantuntijoihin. Koronan tultua huomasin kuuntelevani ja kaivavani esiin kaikki Mika Salmisen haastattelut ja lausunnot.

Ukrainan sodan aiheuttamaa ahdistusta olen taas purkanut seuraamalla intensiivisesti toista Mikaa, Mika Aaltolaa. Hänen vakaa olemuksensa, asiantuntevat mielipiteensä ja inhimilliset kannanottonsa rauhoittavat. Pystyn käsittelemään pelottavia asioita paremmin, kun joku asiaa tunteva selittää ja jäsentää.

Kaikkein paras selviytymiskeino itselläni ihan kaikkeen on kuitenkin luonto. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun ympärillä humisee metsä ja maisema puhuu. Luonto tarjoaa sellaista vapauttavaa voimaa ja syvää hyvän olon tunnetta, etten osaa siitä edes kirjoittaa.

Jospa hetken olisi tie kevyempi kulkea.

Eräs ilta istuessani keittiön pöydän äärellä muistin kuuluisan suunnittelijamme Tapio Wirkkalan, jonka oli aika ajoin päästävä Lappiin päätä puhdistamaan. ”Kun vain mahdollisuus tarjoutuu, lähden heti, sillä tuuli tunturista puhdistaa aivot talven aikana kertyneestä pölystä”.

Mietin, että tässä hetkessä ei mikään voisi toimia mielialan parantajana paremmin kuin Lappi. Tarvitsin ahdistukseeni Wirkkalan tavoin Lappia juuri nyt. Tarvitsin tuntureita ja hillasoita. Tarvitsin turvallisuuden tunteen jostain ikiaikaisesta ja pysyvästä. Janosin vaikka vain pieneksi hetkeksi irtautumista kaikesta ympäröivästä sälästä. Aivoihin oli päässyt liikaa ”pölyä”, josta piti päästä eroon.

Ei tarvinnut miestä kauaa suostutella, kun ehdotin Lappiin lähtöä. Heti kun ystävän syntymäpäivät olivat ohi, meidän auto starttasi kohti pohjoista. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui jo entuudestaan tuttu Pyhä Pelkosenniemellä. Pystyn täältä käsin tekemään ihan hyvin töitä ja ympäröivä Pyhä-Luoston kansallispuisto tarjoaa meille helposti saavutettavat maastot pään puhdistamiseen.

Tunturitohtorin hellässä huomassa nyt ollaan. Minulle on määrätty tunturiterapiaa, keskittymisharjoituksia rakkakivikoilla, retkeilyreittilääkitystä ja kuntoutusta hillasoilla.

Erityisesti tuota jälkimmäistä hoitomuotoa olen viime päivät saanut runsaissa määrin. Olemme rämpineet harva se päivä väsyttämässä itsemme hillasoilla. Vuokramökkimme pakastin on jo täytetty, mutta niin vaikeaa on pysyä poissa jänkää polkemasta. Nyt on nimittäin aivan uskomaton hillavuosi. Keltaista kultamarjaa löytää vähän joka puolelta. Selkä on jo ihan paskana, mutta mentävä vaan on. Ettei tämä vain olisi mennyt jo addiktin puolelle?

Kuntoutusjakso suolla menossa.

Selvästi tuntuu tämä hoitomuoto auttavan. Lappi lääkitsee kokonaisvaltaisesti mieltä ja kehoa ja ottaa oikeasti väsyneen hoteisiinsa. Hetken on poissa paha ja turvaton maailma. Jo Eino Leino sen tiesi. Turvaisa on rinne tunturin.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

6 Kommenttia
Lappi Luontomatkailu Suomi

Suvantotunnelmia – pieniä juttuja ja suuria tunteita

torstai, 16 syyskuun, 2021
Kylä, joki, punaiset talot, keltaiset kuistit ja taustalla siniset tunturit. Siinä Suvannon kylän pohjoinen maisema, joka tuli meille tutuksi kylässä vietettyjen syysviikkojen aikana. Elimme tavallista arkea, joka laittoi meidät myös miettimään ja tuntemaan syvällisiä.

Yhteistyössä Peloton pohjoinen kylä -hanke

Olimme Suvannossa Pelekosenniemellä, kuten paikalliset sanovat, kyläläisten vieraana tutustumassa pienen pohjoisen kylän elämään. Suvantoon meidät johdatti Peloton Pohjoinen Kylä -hankkeen uudisasukaskokeilu.

Viikkojen aikana elimme normaalia elämää ja imimme itseemme pienen itä-lappilaisen kylän sielunmaisemaa. Kylän raitti oli pääosin hiljainen. Paitsi silloin, kun alkoi hirvenmetsästys ja punapukuisten joukkoa kaahaili torppamme ohi yhtä mittaa. Meistä ainakin tuntui, että yhtäkkiä kylä puhkesi elämään. Metsästys oli selvästi koko kylää yhdistävä juttu.

Toisaalta ei ihme, että kaikki luontoon liittyvä oli vahvasti läsnä suvantolaisten elämässä. Luonnon keskellä, joskin myös sen armoilla, kylällä eletään. Luonnosta ammennetaan ravintoa ja hyvinvointia, antaapa se jollekin jopa toimeentuloa. Luonto jaksottaa elämää vuodenajoillaan ja luo puitteet lappilaiseen elämäntapaan.

Lapin luonto myös synnyttää voimakkaita tunteita. Sisällä läikähti, kun istuimme totaalisessa hiljaisuudessa Kitisen rannalla ja seurasimme auringon katoamista tuntureiden taakse. Tai tunteet olivat pinnalla myös silloin, kun seisoimme niskat kenossa pihallamme tähtikirkkaan taivaan alla ja koimme häivähdyksen revontulien ihmeellisyydestä. Tai kiipesimme Mairivaaralle ihastelemaan ruskan värittämää tunturimaisemaa. Suvanto oli meille monessa kohtaa tunteita ja tunnelmaa.

Mairivaaran maisemissa.Kylä joen rannalla.

Hämmästelimme paikallisia hyväkuntoisia eläkeläisiä. Huolimatta siitä, että elämää oli takana jo melkoisesti ja joillakin sairauksiakin jo vino pino, siltikin aktiivinen elämäntapa piti pintansa. Kairoilla jaksettiin kulkea edelleenkin, touhuta ja osallistua. ”Olemme aina oppineet tekemään paljon töitä. En oikeastaan osaisi edes olla jouten”, kertoi eräskin kylän asukas, jolla ikää oli jo yli 80.

Kirjoitin Instagramissa, että Suvanto opetti meitä näkemään syvemmin. Ympäristö riisui tarpeettoman, jolloin pystyi terävämmin huomaamaan sen, millä oikeasti oli merkitystä. Suvannossa tuli toimeen paljon vähemmällä. Esimerkiksi minulle Suvanto oli vapautusta ulkonäkökeskeisestä maailmasta ja kaikista ulkonäköpaineista. Pieni asia, mutta käytännössä tällä oli suuri merkitys.

Olen viime aikoina kokenut ikäkriisiä ja ollut rasittunut kaikesta vanhenemiseen liittyvästä. Sillä, miltä näytti, oliko tukka hyvin tai mitä päällensä laittoi, ei täällä ollut merkitystä. Tajusin jossain vaiheessa, että minulla oli päiviä, jolloin en katsonut peiliin kertaakaan tai päiviä, jolloin en muistanut kammata edes hiuksia. Suvannossa olin selvästi paljon tyytyväisempi omaa itseäni kohtaan. Nahisteltiin miehenkin kanssa normaalia vähemmän. Suvanto toi selvästi jotain rentoutta elämään.

Aarre sateenkaaren päässä? Vanhojen hirsitalojen tunnelmassa on jotain hyvin rauhoittavaa.

Meitä huvitti kuinka lähi- ja luomuruoka sai Suvanto-viikkojen aikana ihan uudenlaisen ulottuvuuden. Pakastinlokeromme oli pullollaan itsepyydettyä kalaa ja lähimetsistä kerättyjä marjoja ja sieniä. Huomasin kerrankin syödessämme, että koko ateria oli koottu aineksista, jotka olivat maksimissaan 500 metrin päässä majapaikastamme. Kala tuli edellisenä iltana kylän joesta Kitisestä, tatit omalta pihaltamme ja juurekset ja kasvikset naapurimme kasvimaalta. Naureskelin miehelle, että mehän elämme kuin entisaikojen metsästäjä-keräilijät.

Huomasimme, kuinka hienosti kyläyhteisössä toimi jakamistalous. Yksi kalasti ja jakoi saalistaan koko kylälle. Joku jakoi keräämiään marjoja ja joku tarjosi kasvimaansa antimia. Vieläkin on ikävä niitä maailman parhaita perunoita, Kaisun kasvattamia Lapin puikuloita.

Yksi parhaimmista asioista meidän Suvanto-vaiheessa olivat kaikki ihanat ja sydämelliset ihmiset, joita matkalla kohtasimme. Kuulimme mielenkiintoisia ja uskomattomia tositarinoita ihmiskohtaloista. Pääsimme mukaan onnellisiin, mutta myös traagisiin menneisyyden muistoihin. En voi kuin ihmetellä sitä positiivisuuden voimaa, millä on jaksettu aina vaan nousta ja puskea vaikeuksista eteenpäin ja traumoista valoon.

Meidän ihanat kyläkummit, vanhan kansakoulun uudisraivaajat, Vilma ja Janne (oikealla) ja talonvahti Manta.Paljon kokenut ja paljon nähnyt naapurin Martta.Kävi meillä vieraitakin. Kiitos käynnistä Pelkosenniemen kunnanjohtaja Päivi.Tätä jengiä jäi ihan ikävä.

Kylän puolesta meille oli nimetty kyläkummit, jotka huolehtivat käytännön asioista ja meidän ”juurruttamisesta” kyläyhteisöön. Kiitos ihanat Vilma ja Janne huolenpidosta ja tutustuttamisesta kylään, suloisesta majapaikasta ja herkullisista brunsseista. Kiitos sydämellinen Kaisu historiallisen tiedon jakamisesta ja kasvimaasi herkuista. Kiitos kylän kalastava poromies Esa veneesi lainasta, opastamisesta parhaille kala-apajille ja poronlihasta. Sinä kairojenmies todellakin tunnet kotikontusi varmaan paremmin kuin omat taskusi.

Joillekin Suvanto on hiljainen ja syrjäinen. Satunnainen ohikulkija ehkä huomaa vain nukkuvat talot, villiintyneet heinäpellot ja hiljaisen kylänraitin. Suvannolla on kuitenkin toinen puoli. Se on täynnä kauneutta, historiaa, rauhaa ja luonnollista aitoutta. Rikkautta, jota ei mitata rahassa.

Kuva: Tanja Sanila

Meidän oli aika lähteä. Lähdön ontto tunne on aina sama, kun Lappi pitää jättää taaksensa. Osa meistä jää vaeltamaan tuntureille, joille ja pohjoisen kairoille. Pääsimme tällä reissulla koskettamaan jotain hyvää ja syvää.

Haaveilemme edelleen siitä ajasta, että joku päivä Lappia voisi olla meidän elämässä enemmän ja pidempään.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

4 Kommenttia
Lappi Yleinen

Vilman, Jannen ja Suvannon vanhan kansakoulun uusi elämä

sunnuntai, 5 syyskuun, 2021
On ihmisiä, joilla on unelmia. Sitten on sellaisia ihmisiä, kuten Vilma ja Janne, jotka tekevät unelmista totta. Huolimatta siitä, että lähes koko elämä on pitänyt laittaa rohkeasti uusiksi.

Pelkosenniemellä piskuisen Suvannon kylän entisen kansakoulun ikkunoista tuikkii valoa. Valon koulurakennukseen sytyttivät Vilma ja Janne, kylän rohkeat uudisasukkaat, jotka muuttivat punaiseen taloon kolme vuotta takaperin.

Kolme vuotta sitten he olivat helsinkiläisiä, vastikään toisensa kohdanneita. Siinä vaiheessa, kun yhteinen tulevaisuus alkoi näyttää todennäköiseltä, esiin nousi haave maalle muuttamisesta. Mutta sitä ei kumpikaan osannut aavistaa, mitä maalle muuttaminen tulisi heidän kohdallaan tarkoittamaan.

Jossain vaiheessa Lappi rupesi kiinnostamaan, mutta ei kuitenkaan Pelkosenniemi. Janne oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa kunnan keskustassa ja oli pois sulkenut entisen kotipaikkakuntansa potentiaalisten talonetsintäpaikkakuntien listalta.

Mutta sitten tarttui sattuma peliin vai oliko se sittenkin johdatus? Pelkosenniemellä lähes 100-vuotias entinen kansakoulu tuli myyntiin Senaattikiinteistölle. Juuri sopivan kokoinen, juuri sopivan vanha, juuri sopivan hyväkuntoinen… Ja tuo koulurakennus sijaitsi sitä paitsi Suvannon kylässä, jossa Jannen sukua oli asunut peräti viiden sukupolven ajan.

Siitä lähti unelma lentoon. Pariskunta matkusti Helsingistä taloa katsomaan ja ilmeisesti rakkaus syttyi. Muutamaa viikkoa myöhemmin he saivat yllättävän puhelinsoiton. ”Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty”.

Vilma kertoi, että ensimmäinen reaktio oli kauhistus. Apua, mitä olemmekaan menneet tekemään! Koko elämä menisi kerta heitolla uusiksi.

Ja niinhän se menikin. Jotta molemmat pystyivät pitämään työnsä, tarkoitti se käytännössä yrittäjiksi ryhtymistä. Sama työ tosin molemmilla on edelleen. Vilma suunnittelee tekstiileitä ja Janne toimii IT-teknologian parissa, työtä vain tehdään nyt täysipäiväisesti etänä Lapista käsin.

Kyse oli myös yhteen muuttamisesta, ensimmäisestä omistusasunnosta ja suurkaupungin vaihtumisesta vajaan parinkymmenen asukkaan syrjäiseen pikkukylään Lapin perukoille. Keneltä tahansa näin suuri muutos vaatii melkoista rohkeutta ja heittäytymisen taitoa uuteen ja tuntemattomaan.

– Vaikka sopeutumista erilaisiin uusiin eteen tuleviin asioihin on tarvittu, kaikki on mennyt yllättävän hyvin, sanoo Vilma.

Perhekin on kasvanut. Ensin kansakouluun muutti lapinporokoira Manta ja vajaa pari vuotta sitten syntyi Seeti-poika.

Pariskuntaa yhdistää selvästi rakkaus luontoa kohtaan. – Jos minulla on paha päivä, lähden ulos metsään ja palaan useimmiten paremmalla tuulella, Vilma kertoo. Luovaa työtä tekevälle Lappi on muutenkin insipiroiva ympäristö. Vilman kynästä on syntynyt useita pohjoisen luonnon innoittamia kuoseja Vallilalle, kuten Peippo ja Tunturi.

Suvannon etu on siinä, että Pelkosenniemen taajama on vain 20 kilometrin päässä ja noin puolen tunnin ajomatkan päässä on Pyhän laskettelukeskus, joka tuo oman lisänsä kunnan palvelutarjontaan. Pyhällä on myös aika ajoin kulttuuritarjontaa, jota Vilma kertoo toisinaan kaipaavansa nykyistä enemmän.

– Eikä olisi pahitteeksi, jos saisimme kylälle lisää uusia asukkaita, kertovat molemmat hymyillen.

– Seeti-poikamme on kylän nuorin asukas ja seuraavaksi nuorin onkin Vilma 37 vee, naureskelee Janne. Suvantoa, niin kuin useita Lapin pikku kuntia, vaivaa asukkaiden ikääntyminen ja väen väheneminen. Jotta kylä säilyttää elinvoimansa ja kehittyy, aktiivisia ihmisiä olisi hyvä saada joukkoon.

Minulla oli onni tutustua Vilmaan ja Janneen Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Muutimme mieheni kanssa muutamaksi viikoksi asumaan Suvannon kylään Vilman ja Jannen naapuriin. Pariskunta on toiminut meidän kyläkummeina eli auttanut meitä tutustumaan uuteen asuinpaikkaamme ja opastanut erilaisissa käytännön asioissa.

Kun ensimmäisen kerran näin Vilman ja Jannen kodin, ymmärsin heti, miksi rakkaus vanhaa kyläkoulua kohtaan oli heillä syttynyt. Koulu on kertakaikkisen ihastuttava hirsiseinineen, avarine huoneineen ja isoine ikkunoineen. Asuinneliöitä on noin 200 eli sopivasti tavallisen omakotitalon verran.

Koulun vanha luokkahuone on erityinen, koska se on jätetty ennalleen pulpetteineen, helmitauluineen ja urkuharmooneineen. Tämän huoneen tunnelmassa on jotain selittämätöntä hyvää vanhan ajan meininkiä. Myös Vilman työtila on tässä huoneessa ja olen melkeinpä kateellinen hänelle noin kauniista työympäristöstä.

Viimeinen virallinen oppitunti koululla pidettiin 1966, jonka jälkeen Suvannon koulu lopetti toimintansa. Satunnaista opetusta koululla on annettu senkin jälkeen. Tiloissa on pidetty mm. kuvataideleirejä, eikä ihme. Koko Suvannon mielenkiintoinen museokylä vanhoine rakennuksineen onkin täydellinen miljöö erilaiseen taiteelliseen toimintaan.

Vilma ja Janne raottivat vähän myös tulevaisuuden haaveitaan. Pohdinnassa on yhteinen lastenkirja, jonka tarinat Janne kirjoittaisi ja Vilma kuvittaisi. Voisin kuvitella, että juuri tällaisessa ympäristössä syntyy tarinoita.

Lapissa on ilmiselvästi luovuutta lisäävää voimaa. Toivottavasti tulevaisuudessa mahdollisimman monen Suvannon talon ikkunasta tuikkii valoa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

6 Kommenttia
Lappi Luontomatkailu Suomi

Suvanto – unohdettu kylä Jumalan selän takana vai paikka parempaan elämänlaatuun?

lauantai, 28 elokuun, 2021
Itä-Lapin pikkukylä Suvanto on harvinaisen hyvin säilynyt. Jos olet heikkona vanhoihin hirsitaloihin, todennäköisesti rakastat tätä kylää. Mutta millaista on normielämä Suvannossa? Siitä tulimme ottamaan selvää.

Yhteistyössä Peloton pohjoinen kylä -hankkeen kanssa

Kylän raitti on hiljainen. Puiden välistä pilkistelee punamultataloja vanhojen peltojen laitamilla. Pääskyset istuvat rivissä sähkölinjalla kuin arvostellakseen kylään eksyneet. Ainut, joka noteeraa tulijan on porokoira, joka ilmoittaa vieraat saapuneiksi. Olemme tulleet pittoreskiin Suvannon kylään Pelkosenniemelle.

Kurvaamme soman hirsitorpan pihalle, joka tulee olemaan kotimme seuraavien viikkojen aikana. Paikalliset tuntevat tämän noin 140-vuotiaan talovanhuksen Ollilana tai Terva-Karkon torppana taloa aiemmin asuttaneiden miesten mukaan.

Tulimme Suvannon kylälle asumaan, aistimaan ja kokemaan itälappilaista elämää Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Olemme yhdet onnekkaat, jotka valittiin kokeilemaan ”uudisasukkaan” roolia yhteen ehkä Lapin pienimmistä kylistä. Vakituisia asukkaita Suvannossa on parikymmentä, kesäasukkaita toinen mokoma.

Suvantoon johtaa mittava silta yli Kitisen.Tarkkailijat aitiopaikalla.Tunturi ja joki – siinä Suvannon sielunmaisema.Vanhaa peltoa ja punamultataloja.Terva-Karkon torpan ”uudisasukas”.

Suvanto sijaitsee syrjässä valtaväyliltä eikä tänne noin vain eksytä. Suvantoon pitää varta vasten tulla. Matkaa kunnan keskustaan Pelkosenniemelle on noin 20 kilometriä, naapurikuntiin Sodankylään noin 50 ja Kemijärvelle hieman enemmän.

Tunnetuimmat maamerkit lienevät Pyhä (25 km) ja Luosto (39 km). Molemmat tunturit, Pyhätunturi ja Ukko-Luosto, piirtävät kylän horisonttia. Maisema kertoo, että Lapissa ollaan, vaikka rakennustyyli voisi helposti viitata Pohjois-Pohjanmaalle.

Suvanto syntyi 350 vuotta sitten Kitisen joen varteen, kun 1600-luvun lopussa uudisasukkaat lähtivät kulkemaan jokea pitkin ja etsimään uusia kalastus-, metsästys- ja viljelysmaita. Varsinainen kylän kasvu alkoi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, jolta ajalta suurin osa kylän vanhoista taloista on peräisin. Vaan sitten syttyi sota ja asukkaat joutuivat evakkoon.

Onnea oli sodassa sen verran, että Suvanto säilyi Lapin sodan tuholta. Vaikka saksalaiset perääntyessään polttivat suurimman osan Lappia, Suvanto säilyi koskemattomana. Miksi näin, sitä ei kukaan tiedä. Oliko kenties jonkun saksalaisupseerin sydän jäänyt Suvantoon?

Tämä on kuitenkin asia, joka tekee Suvannosta ainutlaatuisen. Alkuperäiset hirsirakennukset seisovat edelleen paikoillaan. Alue on harvinainen museokylä, jonka rakentamista ja korjausta valvoo Museovirasto.

On tietysti hienoa, että tällaisia historiallisia aarteita vaalitaan ja valvotaan, ettei mitään peruuttamatonta päästä tekemään. Toisaalta, kun kuuntelin kyläläisten mielipiteitä, väkisinkin tuli mieleen, että Museoviraston tiukka linja voi olla myös haitallinen kylän kehitykselle. Uusille rakennuksille on vaikea saada rakennuslupia ja vanhojen rakennusten kunnostaminen voi tulla yllättävän kalliiksi. Esimerkiksi pärekaton teko on käsityötä ja sen elinikä melko lyhyt. Asioilla on aina puolensa.

Punaisia tupia ja keltaisia kuisteja.Vanhat ladot ja riihet ovat saaneet uudet pärekatot.Vielä vanhempaa kuin vanha.

Joka tapauksessa nämä yli satavuotiaat elämää nähneet hirsitalot ovat ihastuttavia ja ansaitsevat arvoisensa kohtelun. Sitä tunnelmaa, mitä noiden vanhojen hirsiseinien sisään kätkeytyy, ei pysty suurella rahallakaan saamaan uudisrakennukseen.

Olin iloinen nähdessäni kylällä monta remontoitua rakennusta, mutta ikävä kyllä myös monta huonokuntoista taloa. Suurin osa näistä kunnostusta kipeästi kaipaavista torpista on sellaisia, jotka ovat perittyjä ja joiden omistajat asuvat kaukana eikä heillä tunnu olevan mielenkiintoa omaisuuttaan kohtaan.

On surullista, että tuollaiset talokaunokaiset jätetään täysin heitteille. Ihmetellä sopii, mikseivät omistajat myy kiinteistöjään, jos itsellä ei ole intressejä pitää huolta talostaan. Joku onnellinen uusi omistaja saisi ainutlaatuiset puitteet, minne luoda unelmiensa koti tai tunnelmallinen loma-asunto. Samalla kylä saisi myös uusia, kipeästi kaivattuja asukkaita.

Suvantoa, kuten useimpaa lappilaista pikkukylää, uhkaa väen vanheneminen ja asukkaiden väheneminen. Mitä tapahtuu noille taloille, kun iäkkäistä asukkaista aika jättää? Huoleen on oikeasti aihetta. Miten säilyttää nämä talot hengissä myös tuleville sukupolville?

Itse uskon vahvasti siihen, että luonto, siihen liittyvät elämykset ja aktiviteetit sekä harvinaislaatuinen hiljaisuus ja rauha ovat asioita, joita tullaan yhä enemmän hakemaan. Siinä on ehkäpä myös Suvannon vahvuus ja tulevaisuus.

Mutta uudisasukkaita varten tarvitaan asuntoja. Omaleimaisia koteja, jotka kilpailevat hinnoillaan tai edullisia rantatontteja, joille rakentamista joku Museovirasto ei torpedoi. Parempi kehittyä arvostaen vanhaa ja sallia samalla uutta, kuin ränsistyä ja lahota ajan saatossa.

Tuntureiden ympäröimä hiljaisuus.

Olemme asustaneet vasta viikon tässä erikoislaatuisessa kylässä ja saaneet pintaraapaisua siitä, millaista on elämä näin pienessä kyläyhteisössä. Muutamiin paikallisiinkin olemme jo ennättäneet tutustua. Täällä on joko eletty koko elämä tai palattu kotikonnuille paluumuuttajina tai miniäksi taloon. Joillain on seudulla sukujuuria ja siksi loma-asunnon ostaminen Suvannosta on tuntunut luontevalta. Olemme myös kohdanneet pariskunnan, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja muutti pääkaupunkiseudulta Suvantoon. Monenlaisia tarinoita, monenlaisia taustoja, monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä.

Ja sitten meillä on uusia nelijalkaisia ystäviä: naapurimme porokoira Manta, suomenhevonen Sinttu ja sen johtama monikymmenpäinen lammaskatras.

Näyttää siltä, että lähes kaikki täällä metsästävät, sillä sen verran usein kuulee juttujen juurien liikkuvan metsästyksessä, jos sitten kalastuksessakin. Tiedoksi muuten, että paikalliseen metsästysseuraan pääsevät mukaan tosi toimiin myös ulkopaikkakuntalaiset.

Naapurin Manta.Pomo Sinttu ja sen katras.Uudet ystävämme.Lammaskuiskaaja.

Olin aluksi vähän huolissani siitä, että tuleeko meillä käymään aika täällä pitkäksi. Nyt näyttää siltä, että asian laita saattaakin olla ihan päinvastainen.

Ensimmäiset päivät on pitänyt kerätä lähimetsien mustikoita, tyhjentää vattupuskat ja ottaa talteen täydelliset herkkutatit, joita nousee meidän pihaan ihan yhtä mittaa. Sitten on pitänyt kulkea ihmettelemässä kylänraittia ja kuvaamassa idyllistä talorepertuaaria. Sitten on pitänyt kokeilla kalastusta Kitisellä, käydä nauttimassa Brita-lakkakakkua paikallisessa kesäkahvilassa ja tehdä päiväretkiä naapurikyliin. Tai ihmetellä kauniita auringonlaskuja Kitisen rannalla skumppaa siemaillen. Etätöitäkin olen jo ehtinyt kokeilemaan.

Ja ehdottomasti on pitänyt nauttia luonnonrauhasta ja sellaisesta hyvästä kiireettömyydestä. Kylän pysähtynyt tunnelma rauhoittaa. Kun aamuvarhaisella avaa pirtin oven, äänimaailma on huikea. Lintuja täällä on ihan käsittämättömän paljon. Joku mainitsikin, että Suvanto on lintubongarin paratiisi erityisesti keväisin. Kitinen kokoaa vesilinnustoa ja metsissä kohtaa runsaan Lapin muuttolinnuston pikkulinnuista petolintuihin.

Lähiretkeilyä.Kylän kesäkahvilan ihanaa kakkua.Lähiruokaa pihalta.Iltakalassa.

Tämä on vasta alkua. Taputtelen edelleenkin ihastuksissamme torppamme seiniä. Meillä on pientä, mutta somaa. Vähän kuin nukkekodissa asuttaisiin. Pelkäsin aluksi kuinka tulen ulkovessan kanssa toimeen ja monta viikkoa pelkällä saunalla ilman suihkua. Ihminen näköjään sopeutuu. Hyvin on toistaiseksi mennyt.

Tapasimme eilen muita hankkeen ”uudisasukkaita”. Joku kertoi, että Lapin syrjäseutu on opettanut hänelle kuinka vähällä ihminen oikeasti tulee toimeen. Tähän voimme täysin yhtyä.

Entä, miten on mies viihtynyt, vaikka hän ei saakaan niin suuria kiksejä näistä hirsitaloista kuin minä? Luulen, että ihan hyvin. Gone fishing.

Olette pyytäneet laittamaan kuvia ja lisätietoja mökistä, jossa asumme. Olkaa huoletta, kohta on tulossa. Myös ihanien naapuriemme Jannen ja Vilman koti vanhassa kansakoulussa näyttää kiinnostavan. Siitäkin tulossa juttua lähiaikoina.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

14 Kommenttia
Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Miksi sinne Lappiin on aina päästävä?

sunnuntai, 22 elokuun, 2021
Vuoden takainen kesä oli kummallinen kesä. Ei pelkästään sen takia, että korona sulki maailman ja torppasi myös kotimaan matkailun. Kummallinen kesä meille se oli myös sen takia, että vuosikymmenten jatkumo joka kesäisestä Lapin reissustamme jäi väliin.

Tänä kesänä päätimme, että yksi asia on varmaa: ainakin Lappiin on kesällä päästävä. Näin kävikin ja oikein pitkän kaavan mukaan. Alunperin kahdeksi viikoksi suunniteltu matkamme piteni puolella ja Lappi-elämää pääsemme nauttimaan kokonaisen kuukauden päivät.

Ensimmäinen Lappi-viikkomme suuntautui jo kuudetta kertaa meidän lempikohteeseemme Inarin Paadar-järvelle. Kutsuttakoon viikkoa vaikka kahden hengen kalastusretriitiksi, päänpuhdistusviikoksi tai parisuhdeleiriksi, joka tapauksessa viikko Lapin erämaassa kaukana kaikesta tekee hyvää niin mielelle kuin fysiikalle.

Koska pohjoisen kaukaiselle poropirtille ei mene tietä, poromies Sulo kuljettaa meidät perille jokiveneellä. Kun katsoo meidän valtaisaa tavaramäärää, ymmärtää hyvin, ettei meistä ikinä olisi rinkkamatkailijoiksi.

Vaikka kuinka yritimme miettiä, että otetaan mukaan vain välttämätön, en voi ymmärtää kuinka meillä siltikin on mukana kaksi retkituolia, perämoottori, kuusi kalastusvapaa, kaksi pulloa samppanjaa (tämä on välttämätöntä), veitsikokoelma, laaja viehevalikoima, melkoinen määrä erilaisia ulkoiluvaatteita, kylmälaukku, kolmella objektiivilla ja järkkärillä varustettu kamerareppu ja kaksi paria kumisaappaita vain jotain mainitakseni.

Taksikyyti matkalla erämaahan.Jospa Paadar olisi näyttäytynyt tällä reissulla vähän useammin tällaisena.Ei tarvitse tänne Vichyä kanniskella.Komeat parrat olivat männyt kasvattaneet.

Siltikin ne kaikkein tärkeimmät asiat jäivät tänä vuonna puuttumaan: villapipoa ja hanskoja olisin moneen otteeseen kaivannut. Kelit muuttuivat melkoisen ikäviksi. Suurimman osaa viikkoa meitä palellutti pohjoinen tuuli ja piiskaava sade. Venekalastukseen sellainen pahin mahdollinen keli, jonka kylmyys kaivertuu luihin ja ytimiin. Vaikka kylmyyttä vielä olisi hetken kestänytkin, tuuli tuiversi järveä väliin sen verran ankarasti, ettei pikku veneellä ollut selälle mitään asiaa.

Mutta onneksi Paadarin kalakanta on sen verran hyvä, että kalaruuassa pysyttiin. Harjukset, ahvenet, hauki ja yksi mitallinen taimenkin ilahduttivat kalastajamuijaa ja sen miestä. Kalaa syötiin suurimmaksi osaksi viikon aikana.

KalastajaKalastajan paleleva muija.Saalistakin saatiin.Se kaikkein toivotuin.

Parina tyynempänä iltana jaksoimme taas kerran ihmetellä erämaan hiljaisuutta ja käsittämätöntä rauhaa. Mitä nyt väliin kalastuskaverimme kaakkuri teki kaakattavia ylilentojaan ja vastarannan kurkipariskunta ilmoitti olemassaolostaan.

Se, että ympäristöstä on riisuttu kaikkinainen hälinä ja ylimääräiset ärsykkeet, tekee ihmiselle äärettömän hyvää. On kerrankin aikaa, rauhaa ja mahdollisuus keskittyä vain hetkeen ja omiin fiiliksiin. Ehkä nähdä paremmin myös se oma kalakaveri, kun kummallakaan ei ole mahdollisuutta kätkeytyä läppärin tai puhelimen tarjoamaan nettimaailmaan.

Täytyy myöntää, että hieman oudolta tuntui, kun totutun tavan mukaan aamuisin tarttui kännykkään ja tajusi, ettei verkkoa oikeasti olekaan. Pian opimme, että heikko yhteys ulkomaailmaan onnistuu vain yhdessä paikassa rannassa, jos aina sielläkään. Koska sähköjä ei ollut, puhelimen akkuakin piti säästää, joten tällä viikolla puhelimella ei juuri ollut valtaa meihin. Hyvä niin. Tällaista irtiottoa nettimaailmasta ainakin minä tarvitsen välillä, sillä myönnän olevani jossain määrin addiktoitunut.

Erämaa ja sen lumoava rauha.Luonto työstää taidetta.Lemmenjoen kultaa?Bileperjantai.

Jos yksi osa Lapin ihanuutta on erämaan rauha, se toinen tärkeä on luonnon kauneus. Joskus se on rantojen karua piirtoa, joskus tunturien avaruutta, joskus koskematonta erämaata. Lapin taikaa, Lapin lumoa, Lapin hulluutta, mitä vaan. Olen onnellinen, koska minulla on tämä rakkaussuhde pohjoisen kanssa.

Lisää tätä lajia rakkautta tulen saamaan seuraavien viikkojen aikana. Pelkosenniemen mielenkiintoisesta Suvannon kylästä on saatu jo esimaistelua. Pienen kyläyhteisön sydämellisiä ihmisiä, historian havinaa, vanhojen hirsitalojen romantiikkaa ja aitoa lappilaista maaseudun elämänmenoa. Ihan uusi näkökulma syventää Lappi-suhdetta. Iloisesti eteenpäin kohti uusia juttuja!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

4 Kommenttia
Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Vinkkejä kesämatkalle Lappiin

lauantai, 13 maaliskuun, 2021

Jos suunnittelet Lappiin vaellusreissua rinkka selässä, tällä jutulla on sinulle tuskin mitään tarjottavaa. Jos sen sijaan mielit kokea Lappia helpommin ja ajatuksissasi on päiväpatikoinnit, kauniit tunturimaisemat ja yöpymiset lakanoiden välissä, näistä neuvoista saatat hyötyä.

Muistan, kun miehen kanssa suunnistimme ensimmäistä kertaa Lappiin kesäkuukausina. Läksimme vain ajelemaan päämäärättömästi pohjoiseen ilman sen kummempia suunnitelmia. Kun emme oikein mistään mitään tienneet, emme oikein osanneet mitään hakeakaan. Vähän se reissu meni sitten ajeluksi ja haahuiluksi, vaikka ihania paikkoja ja hyviä kokemuksia saimmekin.

Yksi tapa matkustaa tämäkin, mutta nyt monta Lappi-kokemusta rikkaampana tiedän paljon paremmin, mistä mitäkin hakea ja minne suunnistaa. Lappi on iso alue ja mahdollisuuksia valtavasti, joten ainakin jonkinlainen kiinnekohta kannattaa valita. Ja miettiä, mitä reissulta ylipäätään haluaa. Helppoja luontoretkiä lasten kanssa, vähän vaativampaa tunturiin kipuamista, kalastusta vai palvelukimaraa, kuten kivoja hotelleja, ravintoloita ja nähtävyyksiä?

Tässä omat Lappi-suosikkini iisiin kesämatkailuun. Kohteet olen valinnut nimenomaan helppouden ja monipuolisuuden takia. Vahvana kriteerinä on ollut hieno luonto ja hulppeat tunturimaisemat.

Saariselkä

Inarissa sijaitsevan Saariselän maisemat ovat vaikuttavat. Kun nousee tietä E75 Saariselän tunturiylängölle puurajan yläpuolelle, maisema muuttuu äkisti ja tajuat todellakin olevasi aidosti Lapissa.

Saariselkä on varmasti helpoin pohjoisen kohteista, jos mielit päästä tunturiin. Jos kunto ei riitä, Kaunispään huipulle pääsee jopa autolla. Muita helppoja tapoja kivuta tunturiin löydät täältä. Mikäli jaksat nousta portaita, kannattaa ehdottomasti nousta Kiilopään huipulle. Kirkkaalla ilmalla maisema avautuu aina Venäjälle asti.

Metsähallituksen ylläpitämä retkeilyreitistö Saariselällä on laaja ja monipuolinen. Urho Kekkosen kansallispuiston kupeessa olevan alueen helpoimmat luontopolut ovat vain kilometrin – parin mittaisia, pisimmät erämaareitit yli 30 kilometrin mittaisia. Reitit ovat selkeästi merkittyjä, joten eksymisvaaraa ei ole. (Paitsi minulla, jolla on taipumus eksyä vähän joka paikassa.)

Saariselän matkailualueella on panostettu paljon maastopyöräilyreitteihin, joten jos tämä liikuntamuoto kiinnostaa, tässäkin suhteessa Saariselkä on hyvä vaihtoehto.

Yksityiskohtaista tietoa Saariselän retkeilyreiteistä löydät täältä.

Kesäaikaan Saariselältä saa mökkimajoitusta melko kohtuuhintaan. Alueella on myös useita hotelleja, joilla on kesäkautena usein hyviä tarjouksia. Jos haluat majoittua hulppeissa maisemissa, Kaunispään huipulla oleva Star Arctic Hotel on kiva vaihtoehto.

Vaikka Saariselän parasta sesonkiaikaa on talvi- ja syyskausi, osa ravintoloista ja baareista pitää ovensa auki ympäri vuoden (ellei korona ole toisin päättänyt). Holiday Clubilla on Saariselällä myös kylpylä.

Inari ja Juutuanjoki

Kun jatkaa Saariselältä noin 70 kilometriä pohjoiseen, tullaan Inarin kirkonkylään.

Jos vähänkään saamelaiskulttuuri kiinnostaa, kannattaa vierailla saamelaismuseo Siidassa. Siida on hieno näyttelykokonaisuus arktista luontoa sekä saamelaiselämää ja historiaa. Vuosittain Siidassa on myös korkeatasoinen valokuvanäyttely. Siidan vierestä pääsee muuten katamaraaniristeilyille upealle Inarijärvelle.

Kirkonkylän halkaisee hieno Juutuanjoki, joka on kalastajien suosikki, mutta jonka rannoilla kulkee kaunis retkeilyreitti. Kokonaisuudessaan helppokulkuisen reitin pituus on vajaa kuusi kilometriä. Kittiläntien varresta Jäniskosken sillalle välisen osuuden voi kulkea myös pyörätuolilla tai lastenvaunujen kanssa.

Kiva majoituspaikka Juutuanjoen varrella on Hotel Kultahovi. Jos mielit syödä vähän paremmin, suosittelen Kultahovin useaan otteeseen palkittua Aanar-ravintolaa. Herkullisia pohjoisen makuja tyylillä ja taidolla.

Ylläs

Ylläs on niitä alueita, joka varsin parhaiten tunnetaan talvikohteena, mutta minusta tänne kannattaa ehdottomasti matkata myös kesäaikaan. Alueen seitsemän tunturia ja reilun 200 kilometrin mittainen kesäretkeilyreitistö tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisiin luonnossa liikkujan tarpeisiin.

Helpoin tapa huiputtaa tunturi Ylläksellä on nousta gondolihissillä 719 metriä korkealle Yllästunturille. Tietoa muista hienoista tunturireiteistä löydät täältä.

Ylläksellä alueella kannattaa liikuskella myös vähän laajemmin. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on laaja retkeilyreittitarjonta ja paljon hienoja luonto- ja tunturireittejä. Tietoa näistä saat täältä. Suosittelen Pallaksen Taivaskeron kierrosta, vaikka matkaa Ylläkseltä tänne onkin noin 70 kilometriä. Pallastunturin luontokeskukselta lähtevä 8,3 kilometrin mittainen rengasreitti kuljettaa upeissa tunturimaisemissa. Omia kokemuksiani lisää täältä.

Samalla suunnalla (noin 50 kilometrin päässä Ylläkseltä) on muuten toinen huomattavasti edellistä helpommin saavutettava tunturi, Särkitunturi. Mikäli haluat nähdä upeita tunturinäkymiä ilman rankkaa nousua, tämä on hyvä vaihtoehto, joka sopii myös lasten kanssa kuljettavaksi. Reittikokemuksistani kerron täällä.

Kivoja majoituspaikkoja Ylläksellä ovat kylpylähotelli Lapland Hotel Saaga sekä kotoinen Ylläs Lodge 67°N. Kesäaikaan kannattaa myös etsiskellä alueelta edullista mökkimajoitusta.

Kilpisjärvi – Saanatunturi

Jos olet kiinnostunut näkemään ehkä Suomen kauneimman maiseman, kannattaa jatkaa Ylläkseltä vielä tovi ylöspäin E8 tietä käsivarren Lappiin Kilpisjärvelle.

Mallan luonnonpuiston pysäköintialueelta (Kilpisjärventie 14850, Enontekiö) lähtee polku, joka nousee neljän kilometrin matkan Saanatunturin huipulle. Takaisin palataan samaa reittiä.

Saanatunturin maisemat olivat niin vaikuttavat, että jokaisen liikuntakykyisen suomalaisen kannattaisi kerran elämässään nähdä tämä mykistävä näkymä. Saanan huippu on Suomen helpoiten saavutettavissa oleva yli tuhatmetrinen tunturi.

Vaikka olin ennen Saanan valloitusta liikkunut Lapissa paljon ja kiivennyt useisiin tuntureihin, Saana tarjoili jotain aivan omaa luokkaansa olevan kokemuksen. Oli vaikea uskoa, että Suomessa oltiin. Kokemuksiani Saanan huiputuksesta löydät täältä.

Tulevana kesänä on Lappiin päästävä ihan ehdottomasti. Suunnitelmissa on piiloutua kahdeksi viikoksi Inarin erämaahan. Aikeissa olisi myös tutustua Lemmenjoen kansallispuistoon ja käydä katsomassa Lapin näyttävin vesiputous Ravadasköngäs.

Voi kesä, tulisit jo!

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

18 Kommenttia