Browsing Tag

ikääntyminen

Elämäntaito Ikääntyminen

Ikä on muutakin kuin numeroita – ajatuksia vanhenemisesta

keskiviikko, 26 toukokuun, 2021

Välillä mietin, onko ikääntymisessä mitään hyvää. Tuoko ikä mukanaan viisautta niin kuin väitetään, vai onko vanheneminen vain väistämätöntä ja samalla ikävää ja ahdistavaa? Ollakseni rehellinen, välillä tämä vanhenemisprosessi ottaa ihan hitosti päähän.

Olen kuullut joskus sanottavan, että vanheneminen on kultaa. Uskallan olla eri mieltä. Minusta paljon kultaisempaa on se, että kroppa pelaa ja jaksaa. Ja ettei se muistuta jokaisesta poikkeavasta toiminnasta jomotuksena, jäykistymisenä ja kipeytyneinä lihaksina.

Tässä on viime päivinä rakennettu meidän pihaa. Siirretty kiviä ja maamassoja paikasta toiseen. Ja vuoron perään miehen kanssa voivoteltu milloin kipeytynyttä selkää, nivusta tai polvea. Iltaisin on vertailtu kokemuksia. Mihin koskee ja minkä verran. Ikä ei tosiaan tule yksinään! Mieluusti vaihtaisin tämän kropan kymmenen vuotta nuorempaan ja paremmin toimivaan versioon.

Vanhenemista halutaan jostain kumman syystä jalostaa. Ikä tuo kuulema viisautta. Enpä allekirjoita tätäkään. En katso olevani missään suhteessa yhtään viisaampi kuin nuorempi painos minusta. Ajatusmaailmani on erilainen, mutta mielestäni sillä ei ole mitään tekemistä viisauden kanssa.

Joskus tuntuu lohduttomalta ajatella, että suurin osa elämästäni on jo eletty. Se, mitä on jäljellä, on ikävä kyllä toiminnallisesti ja ulkonäöllisesti rapistuvaa. Sitä vain on joskus niin vaikeaa hyväksyä. Välillä tuntuu, että kuori minussa ei ole sopusoinnussa sen seikkailumielisen tyttösen kanssa, joka sisälläni edelleen asustaa. Huonoina aamuina olisin valmis hakeutumaan tohtori plastiikkaveitsen käsittelyyn.

Joskus pohdiskelen sitä, miten vuodet ovat minua muuttaneet. Minkälainen on se tulos, joka minusta on muovautunut vajaassa kuudessakymmenessä vuodessa?

En tiedä onko hyvä vai huono asia, mutta ainakaan minulla ei ole enää samanlaista tarvetta miellyttää muita kuin nuorempana. Tiedän paremmin kuka ja minkälainen olen, mitä haluan ja mitä en. Koen oikeudekseni entistä enemmän puolustaa itseäni. Nuorempana siedin paljon enemmän loukkaavaa tai epäasiallista käytöstä.

Nykyisin en jaksa olla kovinkaan kiinnostunut siitä, mitä muut ajattelevat tai ylipäätään elämässään tekevät. Jos eivät toimillaan aiheuta kanssakulkijoilleen ja ympäristölleen harmia, mielipahaa tai ongelmia, mikäpä minä olen kertomaan, mitä pitäisi ajatella tai miten toimia. Ehkä vähän vaivaakin se, että niin moni kokee oikeudekseen olla muiden elämän ylituomari.

Hyvinä päivinä tietoisuus ja varmuus itsestä tuovat hyvää balanssia, seesteisyyttä ja tasapainoa. Huonosta kulmasta katsottuna minä voin jonkun mielestä olla nautinnonhakuinen itsekäs hedonisti. Äiti Teresaa minusta ei saa, mutta siltikin tavoitteenani on kasvaa ihmisenä, välttää konflikteja ja elää elämääni harmoniassa itseni ja ympäristöni kanssa. Se saa riittää myös muille.

Valittamisen ja murehtimisen sijaan haluan täyttää loppuelämäni mielihyvää tuottavilla asioilla niin pitkälle, kun se vain on itsestäni kiinni. Toivon kovasti, ettei elämäni sisältö ole samalla lailla laskusuuntaista kuin toimintakyky ja ulkonäkö. Uskon vahvasti positiivisen ajattelun voimaan ja sen hyvää lisäävään vaikutukseen. Tahdon tiristää elämästä irti kaiken sen, mitä sillä vielä on minulle tarjottavana.

En jaksa enää niin kiihkeästi huudella ja puolustaa näkemyksiäni kuin nuorempana. Liekö jonkin asteista passivoitumista, mutta maailmanpelastus ei ole enää ykkössijalla elämäni tärkeysjärjestyksessä. En vaan jaksa täyttää elämääni koko maailman murheilla. Riittää, kun nämä omat kantaa.

Huomaan ajattelevani usein valtavirrasta poikkeavalla tavalla. En pysty, enkä haluakaan hyväksyä kaikkea, mitä yleisen käsityksen mukaan kai pitäisi. Kyseenalaistan paljon asioita, enkä niele kaikkea totuutena esitettävää niin yksioikoisesti.

Olen vähän huolissani hyvistä arvoista, kuten luonnonsuojelusta, tasa-arvosta, ihmisoikeuksista ja seksuaalisuudesta, joiden yhteyteen liitetään minusta turhan paljon kyseenalaista informaatiota. Suvaitsevaisuuden nimissä voidaan pakettiin kääräistä myös aika tavalla arveluttavia asioita, jotka toisinaan sotivat omaa arvomaailmaani vastaan.

Nuorempana jaksoin aina innostua uusista asioista. Kaikkea uutta piti kokeilla, etenkin, jos sen kerrottiin lisäävän terveyttä tai kauneutta. Nyt eivät soijanakit, kombuchajuomat tai kollageenijauheet jaksa paljoa kiinnostaa. Jos ihan vaan noita perusvihanneksia suusta sisään ja peruskosteutta naamaan.

Muutenkin haluan entistä enemmän välttää turhaa ostamista ja tarpeettomien pakettien ja purkkien kertymistä kaappeihin. Kodin sisustuskin on muuttunut yhä minimalistisemmaksi. Olemme pyrkineet tietoisesti vähentämään turhaa tavaraa nurkistamme. Nykyisin vähempi on parempi.

Liekö yksi ikääntymisen merkki, että olen ruvennut kiinnostumaan lähisukulaisistani entistä enemmän. En ole koskaan ollut kovin sukurakas ja nuorempana minua ei juurikaan kiinnostanut, mitä kukakin lähipiirissä teki tai missä vaikutti. Nyt kiinnostaa. Perhekäsitys on saanut ihan uutta ulottuvuutta ja merkitystä.

Olin todella iloinen, kun viikonloppuna meille tupsahti yllättäen kylään lähisukulaiseni, jota en ollut nähnyt vuosiin ja joka oli jäänyt minulle melko vieraaksi. Ilahduttavaa saada kontakti ihmiseen, joka on osittain samaa geeniperimää kanssasi. Enpä olisi kuuna päivänä aiemmin uskonut, että jonain päivänä haluan vahvistaa sukuyhteenkuuluvuutta. Suku ei ole pahin, vaan sittenkin paras! Parhaassa tapauksessa yhdenlainen voimavara.

Muuten tässä jatkan matkaani samanlaisena jalat maassa ja pää pilvissä tyyppinä. Vannon edelleen maalaisjärjen nimeen ja kannatan kaikessa kohtuullisuutta ja hyväntahtoisuutta. Vieläkin enemmän minun pitäisi muistaa kertoa läheisilleni heidän tarpeellisuudestaan. Eikä pahitteeksi olisi, jos aina silloin tällöin muistaisi ympärilleen jakaa jonkun kannustavan sanasen.

Unelmointia jatkan edelleen ja muutoksille olen yhä valmis. Kaikenlaisille haaveille pitää aina olla tilaa. Jospa niistä vielä muutaman voisi tässä elämässä toteuttaa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Ikä ei tule yksinään – näistä asioista huomaan eläneeni jo vähän pidempään

keskiviikko, 7 elokuun, 2019

Yksi päivä sitä vain ymmärtää, että hitto soikoon, elettyä elämää on takana jo huomattavasti enemmän kuin koskaan voi olla edessäpäin. Suurin osa elämästä on eletty, ei voi mitään.

Naureskelin itselleni eräänä päivänä, kun huomasin lukevani paikallislehdestä kuolinilmoituksia. Toki niitä on tullut vilkaisseeksi ohimennen aiemminkin, mutta nyt ihan eri intensiteetillä. Nimien lisäksi tarkistin myös syntymävuodet.

60 oli ennen paljon ikävuosia ja sen ikäiset tuli luokiteltua sarjaan eläkeläiset. Nykyisin 60 on ihan sopiva ikä (vaikka väliin ajattelen, että onneksi sentään siihen on vielä muutama vuosi). Vähän kuin toinen vaihe nuoruuden jälkeen, jolloin alkaa tuntemaan itsensä, jos ei niin villiksi, niin kutakuinkin aika vapaaksi.

Vaikka viralliseen eläkeikään on vielä matkaa, varmuuden vuoksi on pitänyt tarkistaa Eläketurvakeskuksen eläkelaskurista oma eläkeikä ja tulevan eläkkeen määrä. Kauheaa, miten vähän tuloa on tulevaisuudessa odotettavissa. Ainakin se vahvistaa tietoisuutta, että parasta panna töpinäksi nyt niiden asioiden kohdalla, mitä loppu elämältä odottaa.

Huomaan lukevani mediasta hyvin tarkkaan ihmisten ikää koskevat tiedot, erityisesti silloin, kun ne liippaavat läheltä omaani. Tahtomattaan tulee tehtyä ikäskannausta. – Onpa tuokin vanhan näköinen ikäisekseen. Tai on tuotakin varmasti leikelty, ei se muuten olisi noin nuoren näköinen. Ennen mielipiteeni oli ehdoton ei kauneusleikkausten suhteen. Nyt pientä fiksaamista voisi jopa harkita.

Luen kiinnostuksella myös kaikki terveyttä koskevat artikkelit, kuten mitä pitää syödä ja mitä välttää tai mistä tunnistan eri sairauksien oireita. Ennen olisin ohittanut nämä jutut ilman suurempaa mielenkiintoa. Kaikki terveyteen liittyvä info on saanut ihan uuden merkityksen.

On se vaan kummallista, että ympärillä muut vanhenevat nopeampaa tahtia kuin itse. Vai eikö peilistä oikein selkeästi enää näe? Ei sinänsä ihme, sillä ilman laseja ei kyllä nykyisin näe mitään. En muuten ymmärrä yhtään, miksi ovat kaupoissa alkaneet teitittelemään ja rouvittelemaan.

Ystävä- ja tuttavapiiri on alkanut esittelemään lastenlastensa kuvia. Miten oikeasti minun ikäisillä ihmisillä voi olla lapsenlapsia? Miten kauhean nuorina ne ovat tehneet lapsensa?

Samassa piirissä myös yksi toisensa jälkeen on joutunut viime aikoina sanomaan lopulliset hyvästit vanhemmilleen. Niin väistämätöntä, mutta siltikin niin surullista. Moni kipuilee dementoituneiden tai muuten sairaiden vanhempiensa kanssa.

Omassa itsessä tapahtuvat ulkonäön muutokset lähinnä itkettävät, mutta omassa käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset sen sijaan ovat vähän huvittavia. Muistan, kun vielä jokunen vuosi sitten vannoin korkkareitten perään. Vaikka ne usein olivatkin epämukavat jalassa, tykkäsin siltikin kulkea korot kopisten. Vaikka kuinka pinnistelin muistia, en muista milloin viimeksi olen kulkenut kunnon koroissa. Kummasti jalkinevalinta on kääntynyt mukaviin pehmustettuihin lättäpohjiin. Vannon Skechersien nimeen. Harmittaa vain ne kymmenet parit vähälle käytölle jääneitä kauniita kenkiä kaapin koristeena. Kaikki kunnia Kirsti Paakkaselle.

Mukavuudenhalu on muutenkin kasvanut. Pitkiä lentoja ei jaksaisi millään, telttaretkelle tarvitaan vähintään 10 sentin patja, painavia kantamuksia ei halua enää raahata ja yökylän sijaan mieluimmin ajaa kotiin yöksi. Ja silloin, kun ilta syystä tai toisesta vierähtää aamutunneille, tarvitaan koko seuraava päivä palautumiseen.

Vaateostoksilla käynti on alkanut ahdistamaan. Ennen sai vetää päälle vaatteen kuin vaatteen ja hyvältä näytti. Nyt kaupat ovat täynnä kikkanoita pikkutyttöjen vaatteita, jotka kirraavat joko vyötäröltä tai rinnasta. Mistä oikeasti löytäisi aikuisten vaatteita, jotka eivät ole mummomallistoa?

Yhtäkkiä olen huomannut, että joudun yhä useammin googlettamaan outoja sanoja, joita en ymmärrä. Voisiko joku kertoa mitä tarkoittaa fleksaaminen, flossaus, ripata tai yksä? Suurin osa laulajistakin alkaa olla sarjaa never heard.

Kropassa on alkanut olla omituisia kolotuksia ja omituista jäykkyyttä. Kaiken normaalista poikkeavan liikkumisen tuntee seuraavana päivänä. Mihin oikein on kadonnut entinen elastisuus ja notkeus? Ja mistä onkaan kotoisin vyötäröni pelastusrengas? Lähestynkö kauhuskenaariota lihapullasta, johon on isketty hammastikut?

Vaaka ja peili eivät ole olleet ystäviäni pitkän aikaa. Onneksi sentään on ihania oman ikäluokan ystäviä, joiden kanssa ollaan kaikki samassa veneessä. Ikä ei meitä jalosta, mutta hurtti huumori sitäkin enemmän. Ei ole tarvetta ottaa itseään enää niin vakavasti. Pannaan kukkamekko päälle ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Hyvältä näyttää, ainakin omasta mielestä.

Ja onneksi meitä on kotona kaksi samaa vauhtia vanhenevaa. Joku päivä tulee aika, ettei kaikki enää onnistu. Silloin toivoisin, että sinä voisit olla minulle tarvittaessa käsi, niin minä olisin sinulle jalka. Jos et kuule, voin olla sinulle korva, jos sinä olet minulle silmä. Elämää tämä vaan on. Ja vanhenemista. Halusi tai ei.

Millaisista asioista sinä huomaat tulleesi vähän vanhemmaksi?

 

Kuvat ovat Pulsan Asemalta Lappeenrannasta.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Ikääntyminen

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

keskiviikko, 13 helmikuun, 2019

Kun oman ikäinen ihminen kuolee, se vaan tuntuu niin kovin pahalta.

Nuorempana en koskaan ajatellut kuolemaa. Se ei juurikaan ollut läsnä kaksi-, kolme- eikä oikeastaan edes vielä nelikymppisellekään minälle vuosikymmenen alkupuoliskolla. Kukaan lähipiiristäni ei ollut kuollut ja jotenkin omassa vahvuudessaan elämää piti itsestäänselvyytenä. Kaikki ikävät elämää rajaavat asiat tapahtuivat aina jollekin muulle, jollekin paljon vanhemmalle, jossain ihan muualla.

Sitten kuoli isäni. Ja vuosi sen jälkeen täysin yllättäen äitini. Minä olin tuolloin keski-ikäinen 45-vuotias. Kuolema tuli lähelle ja yhtäkkiä tajusin, että täällä ei eletäkään ikuisesti.

Tuossa kohden aloin ensimmäistä kertaa miettimään elämän rajallisuutta. Tuntui kummalliselta ajatella, että yksi kaunis päivä sinulle rakasta ja tärkeää ihmistä ei enää olekaan. Hänen numeronsa löytyy puhelimestasi, hänen kuvansa albumistasi ja hänen tekemänsä ruoka jääkaapista, ja sitten hän vain poistuu. Lopullisesti. Sitä oli niin vaikeaa ymmärtää. Ja niin vaikeaa hyväksyä.

Sitä mukaan, kun itselle tuli vuosia lisää, lähipiiristä poistui muitakin. Vanhusten kohdalla kuolema tuntui luonnolliselta, mutta sitten kun lähtökäskyn sai lähes oman ikäinen läheinen, se pani miettimään. Elämä on kuin suurta korttipeliä. Kuka saa häviäjän kortit? Kuka joutuu jättämään pelin kesken ja poistumaan pelipöydältä?

Viimeisen viikon aikana olen tullut kahdesti surulliseksi. Ensin Matti Nykäsen kuolemasta. Vain vuoden minua nuorempi. Sitten Olli Lindholm, kaksi vuotta minua nuorempi. Ei hitsi, molemmat liian nuoria kuolemaan. Joutsenlaulun joutuivat laulamaan aivan liian aikaisin. Pani taas miettimään, ettei olekaan itsestään selvää, että tämän ikäinen täällä porskuttaa ja painelee täysillä vielä vuosikymmeniä.

Jäin pohtimaan myös näiden kahden lahjakkaan suurmiehen taustoja. Toinen vähät välitti terveydestään ja elintavoistaan. Ennuste oli huono ja huonosti kävikin. Toinen taas oli tehnyt ryhtiliikkeen elämässään jo ajat sitten. Huonosti kävi myös hyväkuntoiselle himoliikkujalle. Niin helposti sitä kuvittelee, että kaikki on omassa kädessämme. Loppu on kuitenkin arpapeliä. Millaiset kortit sinulle on jaettu käteen.

Yksi iän mukanaan tuoma ilmiö omalla kohdallani on huoli läheisteni terveydestä. En koskaan aiemmin miettinyt tälläisia asioita. Kun itse ikääntyy, sitä myös lähipiiri ikääntyy ja yhdelle sun toiselle alkaa tulla kaikenlaista vaivaa ja sairautta. Vaikka kuinka toivoisimme, emme vaan pysy samanlaisina.

Jollain heikkenee toimintakyky, toisella pettää muisti ja yhdellä uusii vakava sairaus. Kaikille heille voi vain toivoa hyviä kortteja. Sitä niin kovin haluaisi pitää jokaisen rakkaansa lähellään mahdollisimman kauan. Ja toivoisi, että elämä voisi jatkua ja rullata eteenpäin niin kuin aina ennenkin.

Yksi asia on varmaa omalla kohdallani. Elettyä elämää on enemmän takana kuin edessäpäin. En koskaan allekirjoita sitä, että pitäisi elää kuin viimeistä päivää. Mutta siihen pyrin, että jokainen loppu elämäni päivä olisi hyvä päivä. Ja että tämän annetun ajan käyttäisin mahdollisimman viisaasti. Sitten kun täältä on pakko lähteä, voisin lähteä niin, ettei tarvitse katua tekemisiään eikä tekemättä jättämisiään.

Jokainen terve päivä on hyvä päivä. Tunnen suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että saan istua tässä juuri nyt toimintakykyisenä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Elämä on ihana seikkailu ja suurin lahja, mitä ikinä voimme saada.

R.I.P. Matti Nykänen ja Olli Lindholm

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Ikääntyminen Yleinen

Miksi kukaan ei järjestä 50+ ikäisille naisille (kulutus)juhlia?

keskiviikko, 6 kesäkuun, 2018

Olen syvästi loukkaantunut. Ilkesivät laittaa minulle mainoksen Tena-vaippojen kotiinkuljetuspalvelusta.

Turha varmaan kertoa, että sosiaalinen media ruokkii meitä jatkuvalla mainosvirralla, halusimmepa tai emme. Olet varmasti pannut merkille mainonnan puolinäkymättömän olemassaolon tietokoneesi ruudulla.

Sähköpostiimme hiipii salakavalasti oikeiden viestien väliin roskapostia, joka yrittää saada huomiomme milloin mihinkin älyttömään.

Tai kun avaat Facebook-sivusi, feedin joukkoon tulee yhä enemmän maksettua mainontaa. Välillä jopa haittaavan paljon niin, että on vaikeaa tehdä selkoa, mikä oikeastaan on mainontaa ja mikä muuta sisältöä.

Ja kun avaat iltapäivälehden sivun, vierustalle on kummasti tupsahtanut mainoksia ja osuvasti juuri niistä tuotteista, joita olet ehkä googlettanut lähiaikoina. Jossain joku isoveli valvoo käyttäytymistäsi tarkoin.

Ja sitten on tämä kammottava ikäsidonnainen mainonta, joka menee niin pöpelikköön kuin vain voi. Jonnekin bittiavaruuteen on kirjoitettu, että tätä tietokonetta ja tätä sähköpostia käyttää 55-vuotias nainen. Mutta, please, voisitteko ystävällisesti laittaa sinne myös tiedon, että en kärsi inkontinenssistä, en univaikeuksista, enkä lihas- ja nivelkivuista ja suolenikin toimii toistaiseksi aivan loistavasti.

Jossain on joku mainosguru, ilmeisesti Jenny 25 vee päättänyt, että yli 50-vuotias nainen tarvitsee Tena-vaippojen kotiinkuljetuspalvelua, melatoniinia sisältäviä unitabletteja, kipugeeliä ja suolen toimintaa nopeuttavia luontaistuotteita.

Voisitko Jenny kiltti ymmärtää, että minä olen vielä ainakin omasta mielestäni ihan aktiivinen, toimintakykyinen, elämässä kiinni oleva työssäkäyvä nainen, jolla on työuraakin jäljellä ennen virallista eläkeikää vielä kymmenisen vuotta. Osaan vieläkin kulkea korkkareissa, bailata aamuyön tunneille ja jaksan kulkea reppu selässä Lapin kairoilla.

Haluan matkustaa niin paljon kuin sielu sietää ja rahapussi kestää. Rakastan hyvää ruokaa, laadukkaita viinejä ja itseni hemmottelua. Arvostan kaikkea kaunista ympärilläni ja olen kiinnostunut elämässä monenlaisista asioista. Eivätkä niihin kuulu pätkääkään asiat, joiden tiimoilta olet ottanut yhteyttä.

Edustan sitä ikäluokkaa, joka Tilastokeskuksen varallisuustutkimuksen mukaan ei ole kovinkaan kaukana siitä kaikkein varakkaimmasta, 65-75-vuotiaiden ikäryhmästä. Minun ikäisilläni, 55-64-vuotiailla, lapset ovat lähteneet jo maailmalle ja asuntolainat maksettu. Elämämme on pääosin ollut työntäyteistä, emmekä aikoinaan osanneet kovin kuluttaakaan. Monille meistä kertyi pesämunaa ja onnekkaimmilla sitä on täydentänyt vielä pieni perintö.

Nyt on meidän aikamme elää ja nauttia työmme tuloksista. Ja sitten sinä Jenny ilkeät lähettää minulle Tena-vaippamainoksia. Häpeä! Ymmärrätkö? Haluan saada mainoksia eksoottisista matkakohteista, hemmottelulomista, merkkikäsilaukuista ja timanttisista kasvohoidoista.

Ja vaikka minulla ei olisikaan varaa niihin, niin usko pois, niitä on paljon joilla on. Kuulkaapas mainosgurut, te suorastaan aliarvioitte omaa ikäryhmääni ja sen tarpeita. Tässä on teille sellainen kohderyhmä, jolla on enemmän ostovoimaa kuin nuoremmilla ja halua vihdoin hellittää kukkaron nyörejä oman itsemme hyvinvoinnille.

Voisitteko Jenny ja muu hipsterimainosväki ystävällisesti tehdä uudelleen ikäryhmäni profilointia ja ymmärtää, että tänne ei kuulkaa niitä Tena-vaippoja tarvita. Toistaiseksi samppanja on poistunut ihan toivotulla tavalla.

PS: Yritin löytää kuvapankista tähän juttuun kuvia vanhemmista naisista matkoilla. Ei löytynyt. Kuvissa oli vain nuoria naisia. Vanhemmat naiset eivät ilmeisesti matkustele 🙂

Kuvat pixabay.com

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

 

Ikääntyminen

Ultraäänihoito kokeilussa – tehoaako vanhenemisen merkkeihin?

torstai, 24 elokuun, 2017

Ikääntyminen on ikävää. Päivä päivältä alkaa näyttämään yhä enemmän omalta äidiltään.

Onhan sitä kuultu juttuja ikääntymisen yhteydessä henkisen kasvamisen hyvyydestä ja vanhenemisen jalostavasta vaikutuksesta. Pah, kyllä minä osasin itseäni kehittää nuorempanakin. Elämän tuoma viisaus ja henkinen kasvu eivät ole minusta ikään sidottu juttu.

Viisikymppinen minä on takuulla erilainen kuin kaksikymppinen minä. En vaan ajattele asioista samalla tavalla, mutta se ei ole tehnyt minusta mitenkään viisaampaa tai jalostuneempaa. Vuodet tekevät minusta ainoastaan vanhemman.

Yhdestä asiasta olen varma. Vanheneminen on minusta syvältä. En näe mitään hyvää siinä, että aamua aamulta peilistä katsoo yhä vanhemman näköinen nainen. Kavalasti pikku hiljaa kiinteys katoaa, kroppa veltostuu ja piirteet häviävät. Rupsahtaa. Ja sitäkös on vaikea hyväksyä.

Sen lisäksi, että vanhenemisen näkee, sen myös tuntee. Notkeus ja kimmoisuus liikkeissä vähenee, kankeus ja jäykkyys jäytää. Kaiken tavallisesta poikkeavan tuntee takuulla jäsenissään. Kummalliset kolotukset ilmestyvät kehiin ja suorituskyky heikkenee. Väistämätöntä, mutta siltikin niin ärsyttävää.

Vanhenemisen yhtälö on miinusmerkkinen kaikessa muussa paitsi elinkiloissa. Ennen sain lihomatta syödä mitä vaan. Toisin on nyt. Jokainen suklaapatukka jättää jälkensä.

Tämän prosessin kanssa on vaan yritettävä elää parhaan taitonsa mukaan. Muutoksia tapahtuu halusipa tai ei. Joskus koen olevani asian kanssa vahvoilla ja yritän hyväksyä minussa tapahtuvat muutokset luonnollisena kehityksenä, joskus en vaan voi mitään sille, että taantuma masentaa. Väliin pakostakin miettii olisiko olemassa jotain poppaskonstia, jolla ikääntymisen merkkejä voisi hidastaa.

Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun sain Haikon Kartanon vierailun yhteydessä mahdollisuuden päästä kokeilemaan Haikko Anti-age Clinican Hifu-ultraäänihoitoa. Tässä uuteen teknologiaan perustuvassa käsittelyssä pyritään korjaamaan ikääntymisen aiheuttamia muutoksia stimuloimalla ihon dermis-kerroksen kollageenituotantoa.

Teknologian avulla ultraääni-impulssit voidaan tarkasti kohdentaa toivotulle alueelle.Erikoiskosmetologi Päivi Hissa tutkii käsiteltävää aluetta.

Kollageenit ovat solujen rakenneosia, jotka antavat tukea ja lujuutta kudoksille. Kollageeni vastaa ihomme kimmoisuudesta, mikä ikävä kyllä iän myötä merkittävästi heikkenee. Vähentynyt kollageenintuotanto näkyy mm. laskeutuvina kasvonpiirteinä sekä juonteiden ja ryppyjen syvenemisenä.

Kirjoitin aiemmin, että niin paljon kuin inhoankin leukani alle muodostunutta helttaa, en olisi koskaan valmis kirurgiseen käsittelyyn. Siksi Haikon Hifu-teknologian (high intensive focust ultrasound) avulla tehtävä ultraäänihoito tuntui kiinnostavalta. Leuanalus siis käsittelyyn. On ollut jo pidemmän aikaa selvää, etteivät mitkään voiteet tähän ongelmaan enää tehoa. Nyt on mentävä syvemmälle ja järeämmillä aseilla.

Leuan alle levitettiin aluksi geeli, joka auttoi ”pistoolin” liikuttamista kasvoillani. Leukalinjaan ammuttiin ultraäänen avulla impulsseja, jotka kohdennettiin kollageenia tuottaviin kudoksiin. Käsittely vaurioittaa ihosoluja, jotka alkavat saman tien uusiutua ja samalla käynnistämään uutta kollageenintuotantoa, minkä pitäisi näkyä kiinteytyneinä piirteinä.

Hoito tuntui pienenä nipistelynä ja kuumotuksena.Nyt mennään pintaa syvemmälle. Annettavan ultraäänen teho, syvyys, kesto ja laajuus ovat tarkasti määritettävissä.

Paria pientä vihlaisua lukuun ottamatta hoito oli kivuton. Tunsin kuumotusta ja kevyttä pistelyä, mutta kivuliaana hoitoa ei voi mitenkään pitää. Noin puolisen tuntia kestäneen käsittelyn päätyttyä tunsin jonkinlaista jäykkyyttä leukaperissä, mutta muuten olo oli ihan normaali. Käsittelyalueen punoitus laski noin tunnissa. Leuka-alueen kankeutta kesti muutaman päivän ajan, mutta minkäänlaista kipua en tuntenut hoidon aikana enkä jälkeenpäinkään.

Hoitoa suositellaan laskeutuneen leukalinjan lisäksi poskien, silmänalusten ja otsan kohotukseen. Paras tulos kuulemani mukaan saadaan noin 40-60 -vuotiaille ja noin 3 kuukauden välein 2-3 kertaa samalle alueelle annettuna.

Hoidon päätteeksi saattoi jäädä levähtämään erilliseen lepohuoneeseen.

Entä oliko hoidosta sitten mitään hyötyä, nyt kun käsittelystä on kulunut kolmisen kuukautta? Sukurasitteena saatu heltta on ja pysyy, mutta jotain kuitenkin parani. Veltostunut leuanalus tuntuu napakammalta eli jonkinlaista kiinteytymistä hoito on saanut aikaiseksi, vaikka tulos ei yllä mitenkään merkittävään muutokseen. Tiedä sitten päästäisiinkö selkeästi näkyvämpään tulokseen, jos käsittely uusittaisiin vaikka parikin kertaa?

Ihan halvasta hoidosta ei ole kyse. Koko kasvojen ja kaulan alueen käsittely maksaa noin 1800 euroa, pelkän leuan aluksen noin 400 euroa. Toisaalta, kuinka moni meistä laittaa sievoisia summia erilaisiin tehottomiin voidepurkkeihin? Parempaa tulosta tällä hoidolla ainakin saadaan.

Yhteistyö Haikko Anti-age Clinican kanssa.

http://www.haikko.fi/kylpyla/haikko-anti-age-clinic

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Ikääntyminen Yleinen

Keski-iän tuolla puolen

sunnuntai, 19 maaliskuun, 2017

Kirjoittelin äskettäin blogissani postauksen, jossa kehoitin keski-ikäisiä täti-ihmisiä lähtemään rohkeasti yksin reissuun. Ilmeisemmin täti-ihmisiä löytyy maastamme melkoisen paljon, sillä  juttu nousi jo ensimmäisen päivän aikana lukijamäärältään kärkeen kaikista kirjoittamistani blogijutuista.

Facebook-sivuilla joku lukijoistani kysyi, että mistä alkaa täti-ikä. Jäin tuota asiaa oikein pohtimaan ja samalla myös miettimään mitä tarkoittaa käsite keski-ikä. Blogini profiilissahan lukee, että blogissani seikkailee keski-ikäinen tätituristi. Anteeksi lukijani, ilmeni, että olen johtanut teitä harhaan.

taide

Apua pohdintaani lähdin hakemaan maamme tilastoviranomaiselta Tilastokeskukselta. Heidän nettisivuiltaan löytyi vastaus keski-ikä kysymykseen. Suomalaisten miesten keski-ikä on tällä hetkellä 40,9 vuotta, naisilla hieman korkeampi 43,6 vuotta.

Samaan hengenvetoon oli pakko todeta omakohtaisesti: ehtoopuolella ollaan. Tämä täti-ihminen on ohittanut keski-ikämääritteen jo reilut kymmenen vuotta sitten. Lohdullista tosin on tieto, että jos elämä menee hyvin, eloa pitäisi olla jäljellä vielä hyvä tovi.

Mielenkiintoista oli todeta miten rajusti elinajan odote on maassamme noussut. Viimeisen 40 vuoden aikana se on poikalapsilla noussut 11,6 vuodella, tytöillä 9,2 vuodella. Viimeisen 15 vuodenkin aikana nousua on tapahtunut pojilla 4,1 vuotta ja tytöillä 2,8 vuotta. Korkeampaa ikää on odotettavissa edelleenkin, sillä vuodelle 2040 tehdyn ennusteen mukaan miesten keski-ikä Suomessa olisi tuolloin 44,1 vuotta ja naisilla 46,6 vuotta.

taide2

Sitten vaikeampaan määritteeseen, mistä alkaa täti-ikä? Täti-ikä on mielestäni ennen kaikkea henkinen tila. Se on tapa ajatella asioita aiempiin kokemuksiin peilaten ja se voi alkaa ihan mistä iästä tahansa, yleisemmin kaiketi tuolla myöhäiskeski-iän kiepukoilla.

Missä kohtaa sitten itse aloin tuntea itseni täti-ihmiseksi? Ehdottomasti siinä kohtaa, kun tajusin, että asiantuntija-ammateissa olevat henkilöt alkoivat näyttämään epäilyttävän nuorilta. Oli vaikeaa hyväksyä, että noilla babyfaceilla oli takanaan pitkä koulutus ja usein jo usean vuoden työkokemus. Ikänsä puolestahan monet heistä olisivat voineet olla omia lapsiani.

Maailma ympärilläni oli muuttunut yhtäkkiä sellaiseksi, että minulla alkoi olla eri ammattikuntien kohdalla uskottavuusongelmaa. Työterveyslääkäri näytti lähinnä pojankoltiaiselta, joka leikki lääkärileikkiä liian suuri valkoinen takki päällään. Suuren pankin pääekonomistin olisi odottanut ennemminkin puhuvan uudesta pleikkaripelistä kuin talouselämän tunnusluvuista. Lukionopettajia ei enää oikein erottanut oppilaista.

Tässä kohden huomasin iän mukanaan tuoman rasitteen. Ikä oli kerryttänyt ennakko-odotuksia. Minulla oli jonkinlainen näkemys siitä, miltä minkäkin tuli näyttää ja miten käyttäytyä. Olin muodostanut täti-ihmisen maailman, johon kuului jonkinmoinen odotus ”normiudesta”.

taide4

Vaikka kuinka pidän itseäni nuorekkaana ja maailmaa seuraavana kansalaisena, tietynlainen konservatiivuus tahtoo vaan taustalta pukata, halusi sitten tai ei. En vaan pysty (vai halua?) enää olemaan niin suvaitsevainen, kuin ehkä pitäisi olla. En halua koko ajan kaiken uudistuvan, haluan väliin jotain pysyvämpää. En jaksa olla enää kiinnostunut kaikista yhteiskunnassa tapahtuvista ilmiöistä. En jaksa välittää, mitä mieltä muut ovat asioista. En jaksa enää oikein edes riidellä miehenikään kanssa.

Paremmalta tuntuu käpertyä lempituoliini shaalin sisään, nauttia lasi hyvää viiniä Piazzolan Oblivionin soidessa taustalla. Ajatelkoot muut, osallistukoon muut, tehkööt muut. Minun keski-iän ohittaneen täti-ihmisen on hyvä näin. Se riittää. Kunhan nyt väliin vähän matkoille pääsee.

Jutun kuvat ovat Nizzan Modernin ja nykytaiteen museo MAMACista.

 

Tilastokeskuksen mukaan keskivertosuomalainen on 42,3 -vuotias. Hän elää parisuhteessa, on perheellinen ja asuu omakotitalossa. Kahvia keskivertokansalainen juo 2,8 kuppia päivässä ja syö lihaa 1,5 kg viikossa. TV:tä hän katsoo 3 tuntia päivässä, käyttää lukemiseen 43 minuuttia päivässä ja harrastaa liikuntaa 3 kertaa viikossa. Lomamatkoillaan hän suunnistaa yleisimmin Viroon, Espanjaan ja Ruotsiin.

Tee Tilastokeskuksen testi kuinka lähellä olet keskivertosuomalaista. Testiin pääset tästä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Ikääntyminen Yleinen

Olen väsynyt anti age -maailmaan

maanantai, 14 marraskuun, 2016

Minä vanhenen ja sen on huomannut myös kosmetiikkateollisuus.

”Anteeksi rouva, saanko kokeilla silmäluomeenne ihmeitä tekevää silmänympärysvoidetta? Tällä tuotteella saa näkyviä vaikutuksia hetkessä. Tuote sisältää mineraaleja, jotka silottavat ihoa ja poistavat juonteita. Ihosta tulee heleämpi ja ilmeestä nuorekkaampi. Laitetaan vaikka tuohon oikeaan silmäkulmaan ja luomeen. Tuote on nyt saatavana tarjoushintaan 180 euroa.”

Tositarinaa reilun viikon takaa, mutta samaa jargonia kohtaa tuutin täydeltä joka mediasta, jokaisena päivänä. Vanheneminen on pahasta ja sitä vastaan pitäisi itsestään huolehtivan naisen taistella kaikin tavoin, maksoi mitä maksoi. Kosmetiikkaosastojen hyllyt pursuavat purkitettuja lupauksia, jotka kohottavat, kiinteyttävät, kostuttavat, elvyttävät, ravitsevat, kuorivat, virkistävät, kirkastavat, ehkäisevät, korjaavat, uudistavat, heleyttävät, suojaavat, raikastavat, syväpuhdistavat…

Kosmetiikkateollisuuden runsauden sarvi työntää markkinoille kiihtyvällä tahdilla uusia, toinen toistaan ”tehokkaampia” anti age -tuotteita ja keksii meille ikääntyville naispoloille jos jonkinlaista voidetta, seerumia, öljyä ja geeliä aseiksi ikääntymistä vastaan. Hyaluronihapoilla, silkkiproteiiniuutteilla, lipideillä ja peptideillä meitä viedään kuin pässiä narussa.

Oletteko muuten huomanneet, että kosmetiikan hinnat ovat nousseet merkittävästi? Se vanha merkkihuulipuna maksaakin jo usean euron enemmän kuin vuosi takaperin. Eikä yli 100 euron purkki ole enää mikään poikkeus. Markkinat säätelevät hinnoittelua ja miksi valmistajat möisivät halvemmalla, kun kauppa käy ja kuluttajat ovat valmiit maksamaan. Keski-ikäisen naisen rahapussi on kovilla samaan tahtiin kun tyytymättömyys omaan ulkonäköön lisääntyy.

statue

Stop! Olen väsynyt tähän nuoruutta ihannoivaan maailmaan. Olen läpeensä kyllästynyt kosmetiikkamyymälöiden jatkuvasti kasvaviin purkkirivistöihin. Päätin lopettaa uskomisen katteettomiin lupauksiin, sillä tosiasia kuitenkin on, että vaikka minua marinoisi avaruusteknologian kehittämissä liposominesteissä, nuorta minusta ei vaan enää saa. En jaksa enää uskoa, että ionisoitu platina tai omegarasvoja sisältävä merikaaliöljy saa minut näyttämään yhtään paremmalta.

Saisinko hyvällä omallatunnolla näyttää oman ikäiseltäni 54-vuotiaalta naiselta? Peilistä ei aamuisin katso kovinkaan freesin näköinen naisihminen, mutta mitä sitten. Vanheneminen on luonnollista. Kasvoilla on ajan patinaa, vähän niin kuin vuosirenkaita. Saakoot lisääntyvät rypyt ja juonteet näkyä. Eletty elämä jättää jälkensä. Annan sille luvan näkyä.

Voisiko joku taho kehittää anti age -tuotteiden vastapainoksi pro age -tuotesarjan ja kohdella ikäluokkaani muunakin kuin pelkkänä kuorena, jolle tarjotaan pintahuoltoa? Pintakiiltoa enemmän kaltaiseni ikääntyvä nainen kaipaa hemmottelua, joka lisää kokonaisvaltaista hyvinvointia ja mukavuudentunnetta. Luomi roikkuu ja leukaperät laskeutuvat, mutta ne ovat kuitenkin niin pieniä asioita sen rinnalla, että tuntuu hyvältä ja elämä iloiselta.

Laitan mieluimmin 180 euroa lentolippuun maailmalle. Takuuvarma ja pitkävaikutteinen keino uudistua, virkistyä ja nuorentua.

Minä: ”Kulta, huomaatko mitään muutosta toisessa silmäluomessani?

Mies: ”Jos oikein tarkkaan katson, näyttäisi, että tuo oikea silmänympärys on vähän turvoksissa”.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.