elämäntaito

Kannan usein mukanani tunnetta, että elämässä on liikaa kaikkea. Liikaa töitä, liikaa tekemistä, liikaa tavaraa, liikaa suunnitelmia, liikaa odotuksia, liikaa huolia…

En oikein ymmärrä, miksi koen jatkuvasti olevani niin ylikuormittunut. Kaikki tuntuu olevan ihan mallillaan ja kotona on mieskin, joka kantaa suurimman vastuun kotitöistä. Siltikin pääkoppa tuntuu liian täydeltä ja mieltä kalvaa jatkuva riittämättömyyden tunne.

Sinkoilen sinne sun tänne ja siinä välissä yritän saada jotain tolkkua arjen vaateista. Öisin heräilen unista, joissa olen ajautunut mahdottomiin tilanteisiin ja herätessä tunnen suurta helpotusta, että kyse oli onneksi vain unesta.

Eniten tässä yhtälössä mättää se, että nykyisellään minulla on ollut enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan aiemmin. Nyt, jos koskaan, pitäisi olla tarpeeksi aikaa tehdä ja touhuta ja ennen kaikkea saada tehdyksi jotain sellaista, mitä on suunnitellut. En ehdi, en jaksa tai en muuten vaan saa aikaiseksi. Mihin ihmeeseen kaikki aikani oikein hukkaantuu?

Aina menossa jonnekin.

Vähensin seitsemän vuotta sitten leipätyön määrää reippaasti ja vaihdoin yrittäjyyden osa-aikatyöhön. Kuvittelin, että nyt jää aikaa purkaa vuosien suunnitelmia ja toiveita. Aloittaa uuden kielen opiskelu, opetella laittamaan ruokaa, uppoutua leivonnan saloihin, tehdä elämäntapamuutos, perustaa hyötypuutarha, kiertää Suomen kansallispuistot, lukea kaikki ne sadat kirjaklassikot, joita ei koskaan muka ennättänyt, opetella tuntemaan Suomen linnut ja päiväperhoset, osallistua eläinten hyväntekeväisyystoimintaan, suunnitella remonttia, matkustaa kaikkiin niihin maihin, joista olen aina haaveillut….

Maailmanvalloitukseni on vielä hieman vaiheessa. Sinuhe egyptiläinen lukematta. Espanjan opiskelu alkeistasolla. Hyötypuutarhani käsitti muutaman kesäyrtin. Painoa on tullut vain lisää ja kuntosali ei innosta. Perhostuntemukseni on edelleen nokkosperhostasoa. En osaa edelleenkään kokata enkä leipoa. Japani, Färsaaret ja Islanti vielä odottavat. Ja työrintamalla huomasin taas tekeväni täyttä päivää. Mikä ihme tässä kokonaisuudessa oikein mättää?

Ongelmani on luonteeni. Jos kysyt mistä pidän tai olen kiinnostunut, voin helposti luetella sadan asian listan. Jos taas kysyt, mistä en pidä, luettelosta tulee aika tynkä.

Olen kiinnostunut vähän kaikesta ja usein ihan äärilaidoista. Minua riivaa jonkin asteinen yliuteliaisuus kaikkea kohtaan. Tykkään yhtä paljon matkustaa kaupunkeihin kuin Lapin erämaahan. Rakastan metsää ja hiljaisuutta, mutta välillä kaipaan ihmisten keskelle suurkaupungin sykkeeseen. Viihdyn viiden tähden hotellissa, mutta myös vaatimattomassa eräkämpässä ilman mukavuuksia. Nautin nokipannukahveista nuotiotulilla, mutta siemailen mielelläni samppanjaa viinibaareissa. Haaveilen joutilaisuudesta, mutta täytän vapaa-aikani kaikella sälällä. Se, että tykkää vähän kaikesta, voi joskus olla jopa väsyttävää.

Elämä on tasapainoilua kaikkien ärsykkeiden keskellä.

Innostun myös helposti, mikä on samaan aikaan sekä heikkous että mahdollisuus. Kaikki te, jotka tunnistatte tämän piirteen itsessänne, tiedätte, miten helposti liika innostuminen voi johtaa niin hyvään, mutta valitettavasti loppupelissä myös ei-toivottuihin asioihin.

Kun tähän soppaan sekoitetaan aimo annos spontaanisuutta ja hitunen luovuutta, niin sitähän on hetken mielijohteesta menossa pää kolmentena jalkana milloin minnekin.

Olen yleensä valmis vähän kaikkeen ja lähden helposti mukaan asioihin, etenkin niihin, jotka ovat uusia ja ennen kokemattomia. Tässä vaan usein tahtoo käydä niin, että a) aika ei riitäkään tai b) ensi-innostuksen jälkeen asiat tuppaavat jäämään alkutekijöihin. Kyllästyn helposti ja ennen pitkää keksin taas uuden jutun. Pitkäjänteisyys ei totisesti ole minun taitolajini.

Inhoan myös ei-sanaa, joka johtaa usein siihen, että tilanteissa, joissa pitäisi sanoa ei, sanonkin ”vahingossa” kyllä. Ja sitten taas haron hiuksia ja poden aikapulaa. Koen töissäkin olevani jotenkin huono, jos en ole valmis ottamaan yhtämittaa lisätöitä.

Joskus pitäisi vain pysähtyä.

Voikohan ihminen luonteelleen mitään? Joskus vaan tuntuu, että olisi paljon helpompaa, jos pystyisi oikeasti tyytymään edes vähän vähempään, eikä olisi koko aikaa kurottamassa jotain uutta kohden. Kuulostaa ehkä kliseiseltä puhua hetkessä elämisestä ja pysähtymisestä, mutta tämä taito tekisi itselleni ilmiselvästi hyvää. Jos vain pystyisi.

Pian koittaa kauan kaivattu lomajakso ja pitkään odotettu matka. Valloitettavana on kolme ihanaa kaupunkia täynnä mielenkiintoa ja uusia houkutuksia. Aika ”paha” kombo tällaiselle luonteelle. Maailma odottaa haltuunottoa. Toivottavasti en ole kovin uupunut, kun palaan kotiin 🙂

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Piiiiitkä loma pidetty ja töihin paluu koittanut. Tämä olikin monella tapaa poikkeuksellinen loma.

Kun eilen istahdin työpöytäni ääreen, muistelin entistä työntäyteistä elämääni. Aikaa, jolloin jatkuvasti päällimmäisenä oli toive enemmästä vapaa-ajasta ja haaveissa mahdollisuus toteuttaa itseään sen kymmenillä tavoilla.

-Jos olisi enemmän aikaa, voisi opiskella espanjaa, kokeilla leipomista, neuloa elämänsä ensimmäiset villasukat tai askarrella omin pikku kätösin joulukranssin. Uppoutua japanilaisen kukkasidonnan saloihin, makrokuvaukseen tai astangajoogaan. Lukea Tuntemattoman sotilaan ja Sinuhe engyptiläisen. Opetella tuntemaan Suomen linnut tai taivaan tähtikuviot. Haaveilin kaikesta siitä, mitä hienoa voisikaan tehdä, jos vain olisi aikaa.

Mennyt vuosi on ollut poikkeuksellista aikaa. Ensin korona vei osan töistä ja sitten loppuvuodelle pukkasi koko vuoden pitämättömät lomat, jotka oli suunniteltu pidempää Espanjan matkaa varten.

Ostimme syksyllä uuden kodin, muutimme maalle ja kotoilusta on tullut niin keskeinen osa elämäämme, että kohta lähipuiden rungot kuluvat halailusta puhki. Vapaa-aikaa on ollut ruhtinaallisesti. Jos vaan olisi ollut puhtia, aikaa olisi ollut tehdä vaikka mitä.

En muista, että koskaan aikaisemmin olisin viettänyt lomaa vain kotinurkissa. Jo lyhemmilläkin lomilla Helsinki-Vantaa on kutsunut tai sitten on hypätty autoon ja porhallettu keula kohti pohjoista. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että loma on lomaa vasta silloin, kun sen viettää jossain muualla kuin kotona.

Toisin oli nyt. Heh, kotona tuli vietettyä koko loma, jos nyt mukaan ei lasketa paria yön yli reissua Savon maalla ja muutamaa päiväreissua lähikaupunkeihin. On poltettu kynttilöitä, sisustettu kotia, luettu kirjoja (Luojan kiitos, että tässä koronakurimuksessa edes kirjastossa käynti on sallittua), lenkkeilty luonnossa ja syöty suklaata kaksin käsin.

Voi tytöt, kuinka paljon vapaa-aikaa on ollutkaan. Niin paljon, että nyt olisi ollut hyvää aikaa tehdä kaikkea sitä, mistä joskus menneisyydessä haaveilin. Vaan kuinkas sitten kävikään? En edes pitkän lomani aikana tehnyt mitään kehittävää tai erikoista. Kunhan olin. Ihan laiskana. Päivästä toiseen.

Vaihtelun vuoksi käytiin sentään fiilistelemässä joulua Tertin Kartanossa. Ja ihan hiljattain piipahdin jouluostoksilla Mikkelin Kenkäverossa.

Keväästä lähtien olisi ollut aikaa kehittää itseään monella tapaa. Kaivaa esille kaappiin hautautuneet espanjan oppikirjat, opetella neulomaan ne villasukat tai lukea Sinuhe egyptiläinen. Ei nyt tullut kuitenkaan tehtyä mitään näistä. Taivaan tähtikuviot kirjakin kävi meillä kotona kääntymässä. Piti viedä takaisin, kun lainausaika meni umpeen.

Pöydälle kertyi sen sijaan Jojo Moyesin rakkaushömppää ja useampi suklaarasia. Telkkarin ääressä tuli vietettyä maratoni-istuntoja kokonaisten sarjojen tuotantokausien parissa. Ja puhelimeni muistutti siitä, että ruutuaikani oli lisääntynyt 39 prosenttia. Hups, Facebookissa vierähti taas tunti ja toinen Spider-pasianssia pelaten. Se siitä kehittävästä tekemisestä.

Vaan elämä on. Valintoja. Olisihan se hienoa, jos olisi tarmokas ja tulisi tehtyä niitä parempia valintoja. Lisättyä henkistä pääomaa painokilojen sijaan. Käännettyä huuhailu ylevämpään tekemiseen ja vietettyä ”laatuaikaa”, jolla panostaa omaan itseen. Mutta, kun ei nyt vaan oikein irronnut.

Joulun alla käytiin pikaisesti Savonlinnassa ja syötiin tunnelmallinen jouluateria Olavinlinnassa.

Tämä loma meni nyt näin. Ihan loppumetreillä tosin yritin tehdä jotain poikkeavaa. Mutta sekin meni pieleen. Kerronpa teille.

Leipominen on minusta jotenkin kiehtovaa. En osaa leipoa, mutta haaveilen siitä, että löytäisin joskus itsestäni sisäisen leipurin. Seuraan intensiivisesti suurella mielenkiinnolla Koko Suomi leipoo ja Koko Britannia leipoo ohjelmia, jotka pyörivät TV:ssä tälläkin hetkellä.

Näistä inspiroituneena päätin leipoa jouluisen glögijuustokakun, olihan meille tulossa ystäviä yökylään. Miten ihanaa olisi illalla vetäistä pöytään itse leivottu joulukakku. Röyhentää vähän rintaa ja kertoa, että ihan ite tekaisin.

Hyvä ohje löytyi ja homma käyntiin. Sain tehtyä keksipohjan ja sen päälle tuorejuustomassan liivatteineen. Sitten oli päällimmäisen kiillekerroksen vuoro.

Olin katsonut etukäteen opetusvideon You Tubesta, jossa selkeästi näytettiin kuinka kiillekerros saadaan tasaisesti levitettyä kakun päälle lusikkaa apuna käyttäen. Neste ikään kuin valutetaan varovaisesti hiljaisena norona lusikkaa pitkin. Lopputuloksena olisi tasainen ja kaunis kiillekerros.

Jeps, selvä homma siihen saakka, kunnes rupesin valuttamaan nestettä kattilasta kakun päälle. En ymmärrä, mitä tapahtui, mutta se neste vaan valahti kattilasta tuorejuustomassan päälle yhdessä hujauksessa, plops. Kaukana oli kuulakas kakun päällinen. Sekava lopputulos muistutti lähinnä mannapuuroa, johon oli kaadettu reippaasti mehukeittoa.

Ei auttanut. Kakku kylmään ja sillä aikaa olisi hyvää aikaa rakentaa päälle kakun koristeita. Koska vaatimustasoa pitää aina olla, päätin tehdä sulatetusta valkosuklaata jotain hienoa. Olin nähnyt leipomisohjelmassa jonkun pursottelevan kauniita lumihiutaleita, jollaisia päätin myös itse tehdä.

Ei siitä sen enempää. Lopputuloksen näette alla. Miehen mielestä ne muistuttavat Covid-19 virusta.

Koko kakku oli muutenkin ihan epäonnistunut. Lässähtänyt gelatiinilta maistuva rasvainen mössö. Ei tullut hyvä kakku tällä kertaa.

Poikkeuksellisen laiskan loman jälkeen jäin miettimään, että entäpä jos vain hyväksyisi itsensä epätäydellisenä kaikkine heikkouksineen. Jos ei pysty olemaan se tehokas ja kaikkeen pystyvä superminä, niin voiko hyvällä omallatunnolla olla vaan se tavallinen ja mukavuudenhaluinen oma minä.

Voisinko kerrankin tyytyä vaikka kaupan valmistaikinan joulutorttuihin sen sijaan, että painin hermostuksissani vaativien täytekakkujen mailmassa ja yritän suorittamisella todistaa itselleni jotakin?

Kiitos ihanat lukijani tästä vuodesta. Kiitos, kun olette jaksaneet seurata jorinoitani, vaikka matkoja on tänä vuonna ollutkin niukalti. Nautitaan joulusta täysillä ja ollaan armollisia itsellemme. Harvan meistä joulupöytä on Hans Välimäki -tasoa, mutta siltikään joulu ei ole pilalla.

Laiskoja ja leppoisia hetkiä teidän kaikkien jouluun. Ollaan taas ensi vuonna kuulolla.

Annemaria

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Syksyllä on kumma vaikutus. Niin paljon kuin syksyn pirteistä keleistä ja väreistä pidänkin, syksy saa minussa aikaan tunnepuolella jonkinasteista alavireisyyttä. Syksy enteilee kesän kuolemaa ja kantaa mukanaan tietoisuuden talven tulosta. Pimeys ja kylmyys ottavat vallan.

Vaikka en missään nimessä ole masennukseen taipuvainen, tämä syksy on ollut poikkeuksellinen. Olen huomannut itsessäni piirteitä, jotka eivät ole käyttäytymiselleni tyypillisiä. Se, että aamuisin on vaikeaa nousta ylös, on tavallista. Mutta se, että heräilen öisin miettimään kaikenlaisia asioita, on outoa. Kaikki te, joita yö valvottaa tiedätte, että yleensä asiat saavat yöaikaan tumman sävyn.

Toinen asia, jota en tunnista omakseni, on tietynlainen tarmottomuus. Valon vähenemisen myötä tuntuu kuin valo sisälläni myös vähenisi. En jaksa innostua asioista samaan tapaan kuin aiemmin. Lenkille meno on pakkopullaa, en oikein saa aikaiseksi tavata edes ystäviä ja parisuhteessakin mennään kuin parasta ennen päiväys olisi ohitettu.

Oma olemus tuntuu nuhjuiselta ja harmaalta kuin syksyinen sadepäivä. Peilistä tuijottaa takaisin kaksi väsynyttä silmää. Vanhenemisen tuomia muutoksia omassa kropassa on entistä vaikeampaa hyväksyä. Eikä mielialaa yhtään nosta vyötärölle kertyneet makkarat.

Parantaakseni tilannetta edes jotenkin päätin kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, mitä suustani laitan sisään. Makeanhimoon söin sokeria ihan turhan paljon ja siksi aloitin karkkilakon. Sillä seurauksella, että suklaata, mielialalääkettäni, tekee aivan kamalasti mieli. Siis aivan järkyttävän paljon. Saapa nähdä kuinka kauan pystyn pitämään mielihaluni aisoissa.

Olen varma, että tämä alavireisyys on ohimenevää. Elämä on sellaista, ettei aina jaksa mennä täysillä ja olla tarmokas. Ehkä me vaan tarvitsemme välillä aikalisiä, joilloin voi taivaltaa ilman tehopisteiden vaatimusta. Vetäytyä hetkeksi omaan poteroonsa omassa rauhassa tutkailemaan omia mielentilojaan ja tuntemuksiaan.

Ehkä tässä syksyssä kaikkein parasta on tietoisuus tulevista mukavista matkoista. Tarkimmat blogini lukijat ovat varmaan rivien välistä joissain kohdin huomanneet, että muuttolintuvaihe Espanjaan koittaa meille jälleen tänä syksynä.

Niin, olemme vuokranneet Fuengirolasta saman asunnon kuin vuosi sitten ja loppusyksystä marraskuinen ankeus vaihtuu Andalusian auringon alle. Viime vuotinen kokemus talven vietosta Costa del Solilla oli niin hyvä, että päätimme ottaa homman uusiksi.

En olisi koskaan voinut uskoa, että menemme toistamiseen samaan paikkaan. Ehkä tämä kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka hyvin Fuengirolassa viihdyimme. Menimme kokeilemaan sillä periaatteella, ettei meillä ole mitään hävittävää, vaikka Fuengirola-aika olisi osoittautunut huonoksi päätökseksi. Toisin kävi. Viihdyimme paremmin kuin osasimme odottaa.

Jotensakin on vapauttaa mennä tuttuihin ympyröihin uudelleen, vähän niin kuin kotiinsa menisi. Kun laukut on purettu, voi asettautua taloksi ja siirtyä kotoisaan elämään.

Odotamme innolla myös näkevämme uusia puolia Andalusiasta. Vaikka viime talvena kiersimme monessa uudessa paikassa, paljon jäi näkemättä. Andalusia jäi matkailullisesti kesken.

Loppuvuoden aikana aiomme käydä Atlantin puolella Cadizissa. Olen käynyt yksin muutama vuosi takaperin tuossa kaupungissa, mutta silloin en vaan jotenkin päässyt sinuksi paikan kanssa. Päätin antaa Cadizille uuden mahdollisuuden. Katsotaan miltä kaupunki tuntuu nyt kaksistaan.

Toinen toivekohteemme tänä vuonna on ihana, ihana Sevilla. Aiemmalla reissullani Sevillaan tarkoitukseni oli viettää siellä vain muutama päivä. Tykästyin kaupunkiin kuitenkin niin paljon, että siellä vierähtikin kokonainen viikko. Palan halusta viedä mieheni moniin Sevillan mielenkiintoisiin kaupunginosiin.

Talvea tässä siis odotetaan ihan innoissamme. Uskaltaako oikein sanoakaan kuinka hyvältä tuntuu tietoisuus siitä, että pimeydestä voi astua valoon ja kylmyydestä aurinkoon. Tästä on alavireisyys kaukana.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista