Browsing Tag

elämäntaito

Elämäntaito Fuengirola Yleinen

Ja ihmisillä hyvä tahto, vai onko sittenkään?

perjantai, lokakuu 4, 2019

Rakkaat ihmiset. Tällä viikolla Ilta-Sanomien toimittaja otti minuun yhteyttä. Oli kuullut, että olen asustellut viime talvena useamman kuukauden tuolla Etelä-Espanjan Fuengirolassa. Kaupungissa, mistä kaikilla näyttää olevan jonkinmoinen mielipide. Vaikkei olisi siellä kuuna päivänä käynytkään.

Toimittaja halusi tietää, mitä tykkäsin talven vietosta Aurinkorannikolla. Blogini lukijani tietävät, että kyllähän minä tykkäsin. Paljon. Enemmän kuin uskoin. Tämän kerroin toimittajalle. Meidän paras talvi koskaan.

Kerroin, kuinka valo ja aurinko tekivät hyvää. Kuinka rakastin lenkkejämme pitkin meren rantoja. Kuinka arjen vietto sujui kaikin puolin jouhevasti. Ja kun emme lomalla olleet, oli mukava lisäarvo, että erilaisia palveluja sai myös omalla äidinkielellään. Mukavaa oli myös, että tarvittaessa sosiaalista elämää oli tarjolla ilman kielimuuria.

Kerroin kuinka edulliset elinkustannukset pitivät taloutemme kurissa, vaikka olinkin pitkiä aikoja pois työstä.

Jos Ilta-Sanomien lukijoiden mielipiteisiin on uskomista, tällaisia asioita ei pitäisi kertoa. Fuengirola on ensinnäkin ihan väärä valinta, ihan pelkkä turistirysä. Siellä on myös liikaa suomalaisia (minä en vieläkään ymmärrä, mitä pahaa suomalaisissa on).

Ja talvella siellä on ihan liian kylmää. Saa vain palella homeisissa ja kylmissä asunnoissa. Pahimmassa tapauksessa saa keuhkokuumeen.

Ja jos se ruoka on edullisempaa, sähkö ainakin on kalliimpaa.

No niin. Lähes 180 kommenttia, joista suurimmasta osasta välittyi raskassoutuinen negatiivisuus. Tuli vain mieleen, että tarvitsevatkohan nämäkin ihmiset aurinkoa enemmän? Ehkä kyse on sittenkin D-vitamiinin puutteesta? Olen kuullut, että se voi aiheuttaa masennusta.

Vai mitä mieltä olette näistä? Uskallan lainata blogissani muutamaa Iltiksen jutun kommentoijaa.

Suomalaisuudesta

Sitten kokoonnutaan suomibaareihin ryyppäämään ja syömään suomalaista ruokaa illasta toiseen, eikä osata muualle mennä. En nyt halua nimeä mainita, mutta pari tv:stäkin tuttua siivotonta räkälää kerää illasta toiseen porukkaa katsomaan suomalaisia urheilukanavia, ja syömään hirvittävän kallista huonolaatusta suomalaista ruokaa! Käsittämätöntä!”

Ei ole tullut käytyä, enkä osaa sanoa mitään Suomi-baarien ruuasta. (Olen kuullut, että jotkut ovat kehuneet jonkun Suomi-baarin pizzoja erinomaisiksi). Usko tai älä, mutta espanjalaiset ovat melkoista ruokakansaa. Hyvistä ravintoloista ei Fuengirolassa ole pulaa.

Itse olen valinnut Etelä-Euroopasta toisen paikan asuinpaikakseni. Paikkaa en paljasta, koska en halua nähdä täällä kieltä osaamattomia, kulttuuria ymmärtämättömiä ja sivistyksen sekä käytöstapojen puutteesta kärsiviä suomalaisia.”

Minä näen kyllä suomalaiset ihan toisessa valossa. Maailmanlaajuisesti olemme kielitaitoinen ja korkeasti koulutettu kansa.

Valitettavasti täälläkin (Nizzassa) kuulee joskus suomen kieltä. Muutoin tämä olisikin täydellinen alue.”

Mitä ihmeen pahaa on Suomen kielessä? Mitä enemmän olen matkustanut, sitä mukavampaa minusta on kohdata maailmalla maanmiehiä ja -naisia.

Katukuva rumaa ja suomituristeja ja asukkaita aivan liikaa. Siellä sitten suomalaiset ryyppäävät ja rellestävät, hyi.”

No, jotkut ryyppäävät kansallisuuteen katsomatta myös Montpellierissä, Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Firenzessä. Myös minun kotikulmien lähiökapakassa. Mutta mitä tekemistä minulla on niiden kanssa?

Sitten kun ostan kämpän Espanjasta, niin en ainakaan mistään suomi-kommuunista.”

Se on hyvä asia, että jokainen voi ostaa asunnon omien toiveidensa ja tarpeidensa perusteella.”

En ikinä matkusta paikkaan missä menut ovat Suomeksi.”

Minä valitsen matkakohteet aika erilaisten kriteereiden perusteella.

Hintatasosta

Jos pääomaa löytyy ei tarvitse hehkuttaa halvoista hinnoista lainkaan.”

Näkyy olevan köyhien, ruokamenoja laskevien paikka. Ei ole ruokamenoja tarvinnut laskea Suomessakaan.”

Ollaan tällaisia ihan taviksia ja joudumme välillä kyllä katsomaan vähän menojemme perään.

Huolenpitoa

”Voi kyllä käydä niinkin, että viimeistään usean talven jälkeen Suomi säineen alkaa tuntua ihan kivalta. Viimeistään kun katsoo rypistynyttä ja aurinkokeratoosin pilkuttamaa naamaansa.”

”Kannattaa muistaa, että jos muuttaa sinne yli kuudeksi kuukaudeksi, Suomen sosiaaliturva katkeaa heti.”

”Oottehan ilmoittanut espanjan verottajalle, jos omistatte omaisuutta suomessa tai muualla yli 50 tuhannen arvosta.”

”Miten se sanonta kuuluu…ja raukat menkööt merten taa. Ja monet tulee metalliarkussa takaisin kotiin.”

”Surkea sisäilma homettakin varmaan. Suomalaisissa sairaudet jyllää, keuhkokuume näytti olevan eniten pinnalla. Herkästi pöpöt tarttuu, hygieniataso ihan eri luokkaa, meidän kotomaahan verrattuna.”

”Tuon ikäisenä ihan jees ja suotavaa kun alkaa olla elämä ehtoopuolella ja vanhoja luita kolottaa.”

Ihan liikuttavaa tällainen huolenpito. Sen verran itsekäs ihminen olen, etten jaksa itse tuntemattomista ihmisistä välittää näin paljon. Kiitos paljon. Olen otettu.

Yhteiskunnallinen kannanotto

”Kaikki, huom. kaikki olette riippuvaisia kotimaasta ja sieltä tulevista tuloista. Ihan turha hehkutella kun kaikki on pelkkää matkailua ja kyllä routa aina porsaan kotiin ajaa.”

”Paitsi että näiden ilmastovälinpitämättömien takia kirpakoita ilmoja ei enää pian ole, vaan ilmasto vastaa Suomessa Britteinsaarten nykyistä. Onneksi lentohäpeä tulee kohta Suomeenkin. ”

”Tämä hiilidioksiidin suurtuottaja joutas jäädäkin espanjaan.”

Lapsuudenkodissa ei matkusteltu, köyhiä kun oltiin. Nuorena ei taas ollut rahaa matkustaa opintotuen ja -lainan varassa kun elelin. Sitten meni parikymmentä vuotta lähinnä työn teossa. Silloin ei ollut juuri aikaa matkustamiseen, lomia kun ei paljoa ollut.

Mutta tulipahan pantua oma kortensa kekoon yhteiskunnan hyväksi yrittäjänä, veronmaksajana ja myös työllistäjänä. Ja nyt kun vihdoin olisi aika toteuttaa unelmia, ei saisi matkustaa, koska maailma tuhoutuu. Huolimatta siitä, että herätän pahennusta, päätin tässä kohtaa olla ahdistumatta.

Ja jotta kaikki ei olisi näin synkkää, loppukevennyksenä Juhan kommentti.  Jossain on ihminen, jolla on hyvä tahto. Kiitos Juha.

On ihanaa kun on paikka, missä aurinko paistaa aina. Siellä iltaisin tosiaan tulee viileää, mutta se ei niinkään haittaa. Sitähän voi olla ilman suomihypetystä sielläkin ihan hyvin. Tai sitten siitä voi nauttia. Seuransa voi valita. Ei ole pakko tehdä kuin muut. Ole oma itsesi. Kaikkialla missä olet. Se on paras vinkki minkä voi antaa. Espanja on upea paikka, suosittelen! ”

Jos haluat lukea tuon Ilta-Sanomien haastattelun, täältä löytyy.

Onnellisuutta teille kaikille! Toivottavasti löydätte oman mansikkapaikkanne.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Elämäntaito Yleinen

Alavireinen syyskuu ja tulevia matkoja

torstai, syyskuu 19, 2019

Syksyllä on kumma vaikutus. Niin paljon kuin syksyn pirteistä keleistä ja väreistä pidänkin, syksy saa minussa aikaan tunnepuolella jonkinasteista alavireisyyttä. Syksy enteilee kesän kuolemaa ja kantaa mukanaan tietoisuuden talven tulosta. Pimeys ja kylmyys ottavat vallan.

Vaikka en missään nimessä ole masennukseen taipuvainen, tämä syksy on ollut poikkeuksellinen. Olen huomannut itsessäni piirteitä, jotka eivät ole käyttäytymiselleni tyypillisiä. Se, että aamuisin on vaikeaa nousta ylös, on tavallista. Mutta se, että heräilen öisin miettimään kaikenlaisia asioita, on outoa. Kaikki te, joita yö valvottaa tiedätte, että yleensä asiat saavat yöaikaan tumman sävyn.

Toinen asia, jota en tunnista omakseni, on tietynlainen tarmottomuus. Valon vähenemisen myötä tuntuu kuin valo sisälläni myös vähenisi. En jaksa innostua asioista samaan tapaan kuin aiemmin. Lenkille meno on pakkopullaa, en oikein saa aikaiseksi tavata edes ystäviä ja parisuhteessakin mennään kuin parasta ennen päiväys olisi ohitettu.

Oma olemus tuntuu nuhjuiselta ja harmaalta kuin syksyinen sadepäivä. Peilistä tuijottaa takaisin kaksi väsynyttä silmää. Vanhenemisen tuomia muutoksia omassa kropassa on entistä vaikeampaa hyväksyä. Eikä mielialaa yhtään nosta vyötärölle kertyneet makkarat.

Parantaakseni tilannetta edes jotenkin päätin kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, mitä suustani laitan sisään. Makeanhimoon söin sokeria ihan turhan paljon ja siksi aloitin karkkilakon. Sillä seurauksella, että suklaata, mielialalääkettäni, tekee aivan kamalasti mieli. Siis aivan järkyttävän paljon. Saapa nähdä kuinka kauan pystyn pitämään mielihaluni aisoissa.

Olen varma, että tämä alavireisyys on ohimenevää. Elämä on sellaista, ettei aina jaksa mennä täysillä ja olla tarmokas. Ehkä me vaan tarvitsemme välillä aikalisiä, joilloin voi taivaltaa ilman tehopisteiden vaatimusta. Vetäytyä hetkeksi omaan poteroonsa omassa rauhassa tutkailemaan omia mielentilojaan ja tuntemuksiaan.

Ehkä tässä syksyssä kaikkein parasta on tietoisuus tulevista mukavista matkoista. Tarkimmat blogini lukijat ovat varmaan rivien välistä joissain kohdin huomanneet, että muuttolintuvaihe Espanjaan koittaa meille jälleen tänä syksynä.

Niin, olemme vuokranneet Fuengirolasta saman asunnon kuin vuosi sitten ja loppusyksystä marraskuinen ankeus vaihtuu Andalusian auringon alle. Viime vuotinen kokemus talven vietosta Costa del Solilla oli niin hyvä, että päätimme ottaa homman uusiksi.

En olisi koskaan voinut uskoa, että menemme toistamiseen samaan paikkaan. Ehkä tämä kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka hyvin Fuengirolassa viihdyimme. Menimme kokeilemaan sillä periaatteella, ettei meillä ole mitään hävittävää, vaikka Fuengirola-aika olisi osoittautunut huonoksi päätökseksi. Toisin kävi. Viihdyimme paremmin kuin osasimme odottaa.

Jotensakin on vapauttaa mennä tuttuihin ympyröihin uudelleen, vähän niin kuin kotiinsa menisi. Kun laukut on purettu, voi asettautua taloksi ja siirtyä kotoisaan elämään.

Odotamme innolla myös näkevämme uusia puolia Andalusiasta. Vaikka viime talvena kiersimme monessa uudessa paikassa, paljon jäi näkemättä. Andalusia jäi matkailullisesti kesken.

Loppuvuoden aikana aiomme käydä Atlantin puolella Cadizissa. Olen käynyt yksin muutama vuosi takaperin tuossa kaupungissa, mutta silloin en vaan jotenkin päässyt sinuksi paikan kanssa. Päätin antaa Cadizille uuden mahdollisuuden. Katsotaan miltä kaupunki tuntuu nyt kaksistaan.

Toinen toivekohteemme tänä vuonna on ihana, ihana Sevilla. Aiemmalla reissullani Sevillaan tarkoitukseni oli viettää siellä vain muutama päivä. Tykästyin kaupunkiin kuitenkin niin paljon, että siellä vierähtikin kokonainen viikko. Palan halusta viedä mieheni moniin Sevillan mielenkiintoisiin kaupunginosiin.

Talvea tässä siis odotetaan ihan innoissamme. Uskaltaako oikein sanoakaan kuinka hyvältä tuntuu tietoisuus siitä, että pimeydestä voi astua valoon ja kylmyydestä aurinkoon. Tästä on alavireisyys kaukana.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Kyllä on hyvä sana

keskiviikko, syyskuu 4, 2019

Kumpia sinulla on enemmän, mahdollisuuksia vai uhkia?

Tällä viikolla minua kosketti pieni teksti ja kuva jollain Lappi-ryhmän Facebook-sivustolla. Kuvassa oli kivi, johon oli kaiverrettu miehen nimi sekä syntymä- ja kuolinvuosi.

”Isäni ei ehtinyt eläessään käydä Lapissa. Tänään äiti, joka on itse liikuntarajoitteinen ja muistisairas, vei kiven hänen puolestaan Saanan huipulle. Koko matka sinne ja takaisin kesti yli 7 tuntia, mutta hän teki sen. Ollaan niin ylpeitä.”

Jäin miettimään tuota kuvaa ja tekstiä pitkän aikaa. Siinä oli minusta kiteytettynä jotain sellaista periksiantamattomuutta, josta jokaisella meistä olisi opittavaa. Oli olemassa haave ja päämäärä. Oli olosuhteet, jotka eivät tehneet tavoitteeseen pääsyä helpoksi. Siitä huolimatta äiti päätti yrittää. Tytär voi olla syystäkin ylpeä.

Saanan huipulla käyneenä tiedän, että matka on liikuntarajoitteiselle varmasti pitkä ja raskas. Moni olisi varmasti tuossa tilanteessa sanonut ne tavalliset sanat: ei onnistu. Tätä ei voi tehdä. En pysty.

Tämä rouva ajatteli toisin. Unelma toteutui, vaikka etukäteen oli tiedossa, ettei matka ehkä tulisi olemaan helppo. Samalla toteutui kaksi unelmaa. Hänen miehensä muisto jäi elämään yhdelle Lapin hienoimmista tuntureista. Tähän vaadittiin sinnikkyyttä ja paljon mahdollistava sana kyllä.

Oletko koskaan miettinyt, kuinka paljon enemmän käytämme sanaa ei kuin kyllä? Ja samalla jäämme todennäköisesti monta hyvää kokemusta köyhemmiksi. En jaksa, en halua, en osaa, en opi, en uskalla, en ehdi, ei kannata, ei onnistu, ei ole aikaa… kuulostaako tutulta?

Olemme mestareita keksimään erilaisia syitä ja selityksiä, miksi jotain asiaa ei voi tehdä. Olosuhteita on aina helppo syyttää niin isoissa kuin pienissä asioissa. Tiedäthän, sää on joko liian kylmä, liian kuuma, liian tuulinen, liian sateinen… Entäpä, jos seuraavalla kerralla ennen selityksiä toteaisitkin, että sää on juuri sopiva.

Jos et pysty muuttamaan olosuhteita, omaa käyttäytymistäsi ja asennettasi pystyt. Onko pakko ensimmäiseksi ajatella asioita huonoimman kautta? Mitä tapahtuisikaan, jos useimmin ajattelisimme asioita ensin onnistumisen kautta? Olisiko meillä tällöin myös enemmän onnistumisia?

Ei sanalla suojelemme usein itseämme epäonnistumisilta. Kun sanoo ei, ei tarvitse yrittää, ei tarvitse ponnistella, ei tarvitse ottaa riskiä ja kohdata epäonnistumisen häpeää. Ei myöskään saavuta yhtään mitään.

Lupasin itselleni, että seuraavan kerran kun tekee mieli ensimmäiseksi sanoa ei, sanonkin kyllä. Tai edes lupaan kokeilla ja katsoa kuinka käy. Oikeastaan siitähän elämässä on juuri kyse. Onnistumisista ja epäonnistumisista.

Yksi asia on varmaa. Harvoin voi onnistua, jos ei ota epäonnistumisen riskiä. Ja jos ei yritä. Ensin tarvitaan vain onnistumisen mahdollistava sana kyllä.

Kuvat ovat Pyhä-Nattaselta Sodankylästä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Ikä ei tule yksinään – näistä asioista huomaan eläneeni jo vähän pidempään

keskiviikko, elokuu 7, 2019

Yksi päivä sitä vain ymmärtää, että hitto soikoon, elettyä elämää on takana jo huomattavasti enemmän kuin koskaan voi olla edessäpäin. Suurin osa elämästä on eletty, ei voi mitään.

Naureskelin itselleni eräänä päivänä, kun huomasin lukevani paikallislehdestä kuolinilmoituksia. Toki niitä on tullut vilkaisseeksi ohimennen aiemminkin, mutta nyt ihan eri intensiteetillä. Nimien lisäksi tarkistin myös syntymävuodet.

60 oli ennen paljon ikävuosia ja sen ikäiset tuli luokiteltua sarjaan eläkeläiset. Nykyisin 60 on ihan sopiva ikä (vaikka väliin ajattelen, että onneksi sentään siihen on vielä muutama vuosi). Vähän kuin toinen vaihe nuoruuden jälkeen, jolloin alkaa tuntemaan itsensä, jos ei niin villiksi, niin kutakuinkin aika vapaaksi.

Vaikka viralliseen eläkeikään on vielä matkaa, varmuuden vuoksi on pitänyt tarkistaa Eläketurvakeskuksen eläkelaskurista oma eläkeikä ja tulevan eläkkeen määrä. Kauheaa, miten vähän tuloa on tulevaisuudessa odotettavissa. Ainakin se vahvistaa tietoisuutta, että parasta panna töpinäksi nyt niiden asioiden kohdalla, mitä loppu elämältä odottaa.

Huomaan lukevani mediasta hyvin tarkkaan ihmisten ikää koskevat tiedot, erityisesti silloin, kun ne liippaavat läheltä omaani. Tahtomattaan tulee tehtyä ikäskannausta. – Onpa tuokin vanhan näköinen ikäisekseen. Tai on tuotakin varmasti leikelty, ei se muuten olisi noin nuoren näköinen. Ennen mielipiteeni oli ehdoton ei kauneusleikkausten suhteen. Nyt pientä fiksaamista voisi jopa harkita.

Luen kiinnostuksella myös kaikki terveyttä koskevat artikkelit, kuten mitä pitää syödä ja mitä välttää tai mistä tunnistan eri sairauksien oireita. Ennen olisin ohittanut nämä jutut ilman suurempaa mielenkiintoa. Kaikki terveyteen liittyvä info on saanut ihan uuden merkityksen.

On se vaan kummallista, että ympärillä muut vanhenevat nopeampaa tahtia kuin itse. Vai eikö peilistä oikein selkeästi enää näe? Ei sinänsä ihme, sillä ilman laseja ei kyllä nykyisin näe mitään. En muuten ymmärrä yhtään, miksi ovat kaupoissa alkaneet teitittelemään ja rouvittelemaan.

Ystävä- ja tuttavapiiri on alkanut esittelemään lastenlastensa kuvia. Miten oikeasti minun ikäisillä ihmisillä voi olla lapsenlapsia? Miten kauhean nuorina ne ovat tehneet lapsensa?

Samassa piirissä myös yksi toisensa jälkeen on joutunut viime aikoina sanomaan lopulliset hyvästit vanhemmilleen. Niin väistämätöntä, mutta siltikin niin surullista. Moni kipuilee dementoituneiden tai muuten sairaiden vanhempiensa kanssa.

Omassa itsessä tapahtuvat ulkonäön muutokset lähinnä itkettävät, mutta omassa käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset sen sijaan ovat vähän huvittavia. Muistan, kun vielä jokunen vuosi sitten vannoin korkkareitten perään. Vaikka ne usein olivatkin epämukavat jalassa, tykkäsin siltikin kulkea korot kopisten. Vaikka kuinka pinnistelin muistia, en muista milloin viimeksi olen kulkenut kunnon koroissa. Kummasti jalkinevalinta on kääntynyt mukaviin pehmustettuihin lättäpohjiin. Vannon Skechersien nimeen. Harmittaa vain ne kymmenet parit vähälle käytölle jääneitä kauniita kenkiä kaapin koristeena. Kaikki kunnia Kirsti Paakkaselle.

Mukavuudenhalu on muutenkin kasvanut. Pitkiä lentoja ei jaksaisi millään, telttaretkelle tarvitaan vähintään 10 sentin patja, painavia kantamuksia ei halua enää raahata ja yökylän sijaan mieluimmin ajaa kotiin yöksi. Ja silloin, kun ilta syystä tai toisesta vierähtää aamutunneille, tarvitaan koko seuraava päivä palautumiseen.

Vaateostoksilla käynti on alkanut ahdistamaan. Ennen sai vetää päälle vaatteen kuin vaatteen ja hyvältä näytti. Nyt kaupat ovat täynnä kikkanoita pikkutyttöjen vaatteita, jotka kirraavat joko vyötäröltä tai rinnasta. Mistä oikeasti löytäisi aikuisten vaatteita, jotka eivät ole mummomallistoa?

Yhtäkkiä olen huomannut, että joudun yhä useammin googlettamaan outoja sanoja, joita en ymmärrä. Voisiko joku kertoa mitä tarkoittaa fleksaaminen, flossaus, ripata tai yksä? Suurin osa laulajistakin alkaa olla sarjaa never heard.

Kropassa on alkanut olla omituisia kolotuksia ja omituista jäykkyyttä. Kaiken normaalista poikkeavan liikkumisen tuntee seuraavana päivänä. Mihin oikein on kadonnut entinen elastisuus ja notkeus? Ja mistä onkaan kotoisin vyötäröni pelastusrengas? Lähestynkö kauhuskenaariota lihapullasta, johon on isketty hammastikut?

Vaaka ja peili eivät ole olleet ystäviäni pitkän aikaa. Onneksi sentään on ihania oman ikäluokan ystäviä, joiden kanssa ollaan kaikki samassa veneessä. Ikä ei meitä jalosta, mutta hurtti huumori sitäkin enemmän. Ei ole tarvetta ottaa itseään enää niin vakavasti. Pannaan kukkamekko päälle ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Hyvältä näyttää, ainakin omasta mielestä.

Ja onneksi meitä on kotona kaksi samaa vauhtia vanhenevaa. Joku päivä tulee aika, ettei kaikki enää onnistu. Silloin toivoisin, että sinä voisit olla minulle tarvittaessa käsi, niin minä olisin sinulle jalka. Jos et kuule, voin olla sinulle korva, jos sinä olet minulle silmä. Elämää tämä vaan on. Ja vanhenemista. Halusi tai ei.

Millaisista asioista sinä huomaat tulleesi vähän vanhemmaksi?

 

Kuvat ovat Pulsan Asemalta Lappeenrannasta.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Armoa vai ankaruutta?

maanantai, heinäkuu 15, 2019

Helsingin taidemuseon vessassa oli teksti: ”Tiedä kuinka kaunis olet”. Jäin sitä miettimään.

Perjantai-iltapäivä. Viikon työt pulkassa ja kesäviikonloppu ovella. Heinäkuu, 12 astetta lämmintä, tuulee napakasti ja ilmassa sateen uhka. Voitaisiin mennä mökille, mutta jotenkaan ei hosita. Kesäviikonloppufiilis on kadoksissa. Laiskottaa.

Sen sijaan söin koko levyllisen lempparisuklaatani. Yhdeltä istumalta tosta vain. 200 grammaa rasvaa ja sokeria. Sitten vedin kahden tunnin nokoset sokerihumalassa. Loppuillan haahuilin netissä lukien iltapäivälehtien hömppäjuttuja. Saatoinpa pelata muutaman spider-pasianssin. Loppuilta meni telkkarin ääressä kaukosäädin kädessä.

Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Juuri näin ei pitänyt aloittaa viikonloppua.

Paremminkin olisin voinut valita, taas kerran. Lähteä työpäivän jälkeen piristävälle lenkille, tekaista sen jälkeen kevyen ja ravitsevan salaattiannoksen ja opiskella illalla vaikka espanjaa. Olisin ollut itseeni tyytyväisempi, mutta olisinko sittenkään ollut yhtään onnellisempi?

Nuorempana minulla oli väliin itsenipieksemispuuskia. Anne Ankara otti välillä vallan ja pakotti minut juoksemaan kuntosalin juoksumatolla kuin hikinen eläin. Tai syömään kaksi viikkoa vihanneskeittoa ranskalaisen ihmedieetin mukaan, joka itse asiassa aiheutti minulle jatkuvaa päänsärkyä. Tai viimeisin hulluus oli personal trainerin palkkaaminen, joka piiskasi minua treeneihin, jotka maistuivat oksennuksena suussa.

Tyytyväisyys omaa itseäni kohtaan piti hankkia suorituksilla. Ja silloin, kun tuota odotusarvoa ei pystynyt täyttämään, tuloksena oli pelkkää itseinhoa.

Pakottamalla pääsee hetken eteenpäin, mutta harvoin maaliin.

Tarvittiin 56 vuotta ennen kuin aloin ymmärtää, että hyvään elämään tarvitaan enemmän armoa kuin ankaruutta. Älkää käsittäkö väärin. En tarkoita, että elämän tulisi olla kermakakkuhöttöä ja siihen ei pitäisi sisältyä vaateita tai tavoitteita. Ei elämän tule olla liian helppoa, muttei myöskään jatkuvaa piiskan vinguttamista hampaat irveessä. Lopputulos on parempi, kun asioita tehdään mielihyvän, rentouden ja itsensä hyväksymisen kautta.

Ihan hyvä vaikkei täydellinen.

Laiskan perjantai-illan jälkeen tuli puuhakas lauantai. Aurinko paistoi ja hurautettiin autolla mökille. Mentiin metsään, poimittiin mustikoita, grillattiin terveellistä ruokaa ja lämmitettiin illalla sauna. Nautittiin muustakin kuin Lindauerin suosikkikuoharistani.

Onnellinen se päivä, kun hyväksyin sen, ettei tarvitse yrittää olla täydellinen. Kauneus on loppujen lopuksi omassa silmässä. Kun itsensä hyväksyy puutteineen, paheineen ja inhimillisyyksineen, elämässä on vähemmän ahdistusta. Hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä sen sijaan enemmän.

Kyllähän sitä omassa habituksessa harmittaa moni asia kuten se, että paino on noussut useamman kilon. Mutta loppujen lopuksi onko se sittenkään niin merkityksellistä, jos kohtuudessa kestetään?

Joka päivä ei jaksa olla yhtä tarmokas, mutta eikö sekin ole aika inhimillistä? Ja mitä siitä, etten tiedä ja osaa kaikkea, mitä haluaisin. Voin hyvin myöntää olevani tietämätön tai väärässä. Pätemisen ajat ovat takanapäin. Itse asiassa ihmiset, joilla on pätemisen tarve ja oikeassa olemisen pakko, ovat rasittavia.

Tästä eteenpäinkin tulen tekemään huonoja valintoja. Jos en tänään pysty olemaan ihanneminäni, pystyn siihen ehkä huomenna. Koska liha on heikko, saatan tänään syödä salaatin sijaan lisää suklaata.

Huomenna on uusi päivä siirtää vuoria.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Minä olen ilmapallo

torstai, kesäkuu 27, 2019

No nyt minä sen äkäsin. Meillä tulee törmäyskurssia usein sen takia, että minä olen ilmapallo ja mies on kivi.

Luin hiljattain mielenkiintoisen Väestöliiton julkaiseman tekstin parisuhteen vuorovaikutuksesta. Siinä pohdittiin asioita, jotka aiheuttavat parisuhteessa kommunikaatiovaikeuksia. Aina tuo yhteys ei vaan toimi. Meillä on erilaisia tapoja ilmaista itseämme ja kun siihen lisätään vielä erilainen tempperamenttitaso, yhteinen sävel voi saada riitasointeja.

Väestöliiton tempperamenttimalli Kivet ja ilmapallot kolahti minuun eritoten. Miten olivatkaan osanneet kertoa juuri meidän elämästä ja löytää meidän molempien tyypilliset luonteenpiirteet?

Väestöliiton asiantuntijat ovat rakentaneet kaksi luonnetyyppiä, kivet ja ilmapallot, joiden kautta pyritään ymmärtämään ihmisten erilaisuutta ja parisuhteen vuorovaikutusta. Näitä vastakkaisia luonteenpiirteitä kuvaillaan seuraavasti:

Ilmapallot ovat ihmisiä, jotka ovat nopeatempoisia kaikessa olemisessaan ja tekemisessään. He kyllästyvät helposti. Heidän tunneskaalansa on usein laaja ja värikäs sekä sisältää nopeita vaihteluita. He kaipaavat yllätyksiä ja uusia asioita elämäänsä. He innostuvat nopeasti, mutta he myös suuttuvat ja pettyvät vikkelästi.

Kivet ovat ihmisiä, jotka nauttivat tasaisesta elämänmenosta. Kivet eivät pitkästy helposti. He pitävät rutiineista ja tutuista asioista. He eivät kaipaa vaihtelua eivätkä välttämättä ilmaise tunteitaan kovin voimakkaasti. He eivät halua elämään voimakasta jännitystä. Kivet esimerkiksi lomailevat mielellään samassa, tutussa paikassa vuodesta toiseen.”

Miten hyvin tuosta tekstistä tunnistankaan itseni, jos sitten miehenikin. Siinä missä minun pitää saada muutosta ja vaihtelua, mies on meillä ihan tyytyväinen vallitsevaan tilaan. Hän pitää tutuista asioista ja rutiineista, jotka tuovat elämään tiettyä varmuutta ja turvaa, toisin kuin minä, joka janoan seikkailuja ja inspiraatiota.

Arvatkaapa vaan, millaista on, kun meillä suunnitellaan uutta matkaa? Minun bucket listalla on vähintään kymmenen kohdetta, minne pitäisi mennä ja mitä pitäisi nähdä. Mies taas kokee enemmän rasitteena sen, että koko ajan pitäisi olla menossa johonkin suuntaan ja vaihtaa kohdetta ja majoituspaikkaa. Siinä sitten yritetään löytää jonkinmoista kompromissia, joka tyydyttäisi meitä molempia.

Väestöliitto onneksi antaa suhteellemme toivoa. Tarvitaan väliin vaan vähän enemmän tilaa, jotta kumpikin voi toteuttaa itseään. Ja niinhän se on, että usein juuri se ilmapallo tarvitsee elintilaa kaikkein eniten.

Mielenkiintoista on, ettei välttämättä sekään ole ihannetila, että kumpikin suhteen osapuoli edustaa samaa temperamenttityyppiä. Väestöliitto kirjoittaa näin:

On paljon parisuhteita, joissa toinen on kivi ja toinen ilmapallo. Tällainen parisuhde voi toimia hyvin, kun parin välissä on riittävästi tilaa erityisesti ilmapalloa ajatellen. Kahden kiven liitto on tasainen ja turvallinen, mutta ajoittain toinen saattaa kaivata parisuhteeseen eloisaa ilmapallomeininkiä. Kahden ilmapallon liitto on vauhdikas, mutta toisaalta taipuvainen epävakauteen.”

Niin se vaan on, että erilaisuus elämässä on rikkaus, jos on tahtoa sen ymmärtämiseen. Vaikka sinä et ajattele samoin kuin minä, se on silti ok. Vaikka sinun näkökulmasi olisi ristiriidassa omani kanssa, sinun on yhtä suuri oikeus olla kivi kuin minun ilmapallo. Muuttamaan emme toisiamme pysty. Minusta ei voi tulla kiveä eikä sinusta ilmapalloa. Sen kun aina muistaisi.

Kivi voi tasoittaa leijailevaa ilmapalloa ja estää sitä eksymästä. Ilmapallolla on hyvä olla peruskalliota, minne voi välillä kiinnittyä. Ilmapallo taas voi kuljettaa kiven uusiin sfääreihin, tuoda säpinää ja eloa elämään.

Kiitos Väestöliitto heurekasta, koin oivalluksen. Ehkei se kivi vierelläni olekaan niin mahdoton kuin joskus sorrun ajattelemaan. Ymmärrän nyt ehkä himpun verran paremmin itseäni ja meidän molempien tapaa ajatella.

Kumpaa sinä olet enemmän, kiveä vai ilmapalloa?

Kuvat: pixabay.com

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Kotiinpaluun jälkeisiä tunnelmia

lauantai, toukokuu 18, 2019

Kukkamekkotäti on menneellä viikolla ihmetellyt kaikenlaista. Niin ärsytyskynnys kuin kärsivällisyys on ollut väliin koetuksella. Moni eteen tullut asia on nostattanut kulmakarvoja ja saanut silmät pyörähtämään ylimääräisiä kierroksia. No, kerronpa teille, mikä se nyt on mieltä huolettanut tai harmittanut.

Voihan IT!

Vihdoinkin olen ATK:n sijaan oppinut puhumaan IT:stä. Kehitystä on näemmä tapahtunut sitten lankapuhelimen 🙂

Espanjassa vietettyjen kuukausien jälkeen töiden aloittaminen on ollut mukavaa, ainakin noin pääosin. Olen ladattu aimo annoksella D-vitamiinipitoista energiaa ja työvire on ollut hyvä. Pientä keskittymisongelmaa on alkuun ollut, mutta sekin on asettunut ajan kanssa uomiinsa.

Ainut, minkä kanssa on työssä vaikeaa elää, ovat jatkuvasti riivaavat tietotekniikan ongelmat. Uusi käyttöjärjestelmä = ongelmia. Uudet ohjelmat = ongelmia. Uudet sovellukset = ongelmia. Kun nämä kaikki yhdistetään samaan pakettiin, lopputuloksena on muchos problemos. Näiden vaikeuksien kanssa vaan täytyisi jotenkin tulla toimeen ja selvitä, vaikka samassa pakassa työt kasaantuvat ja verenpaine nousee.

Välillä tässä taistossa tuntee itsensä niin auttamattoman osaamattomaksi, että tekisi mieli vain yksinkertaisesti nostaa kädet pystyyn. Suossa rämpimisen sijaan kaipaan niin kovin hetkiä, että kaikki toimisi moitteettomasti ja voisi täysillä keskittyä varsinaiseen ydintyöhönsä. Sitä odotellessa.

Elämää välitilassa

Muussa elämässä kotiinpaluuta on häirinnyt eräänlainen jähmeä välitilafiilis. Tiedättekö sen tunteen, kun ei oikein tavallisista arkirutiineista saa toivomallaan tavalla kiinni? Sitä vaan odottaa koko ajan jotain tulevaa sen sijaan, että eläisi täysillä tässä ja nyt.

Kirjoitin Puutalobaby -blogin kommenttikenttään näin: ”Kaksi viikkoa Suomessa. Yritän edelleenkin nauraa makeasti. Kuulostaa ontolta. Yritän edelleen olla rento ja hauska. Teennäistä. Yritän herätä aamuun hymy huulilla. Pakottamista. Yritän täyttää mieleni aurinkoisilla ajatuksilla. Ajatuksia on, muttei aurinkoa. Miten mä voin olla näin eri ihminen kuin hetki sitten?” Krista pohti blogipostauksessaan juuri ulkomailta kotiinpaluun jälkeisiä tunnelmia.

Uskon, että tämä välitilatunne pikku hiljaa tasoittuu ja elämä notkistuu normaaliksi, varsinkin kun kesä ja lämpö tulevat mukaan kuvioihin. Tarvitaan vain vähän aikaa ja vähän kärsivällisyyttä. Löydän varmasti hiipuneen nauruni.

Suomalainen hintataso

Äkkiä sitä ihminen unohtaa asioita. Kuten sen, minkä verran mikäkin Suomessa maksaa. Piti nimittäin kahteen otteeseen vilkaista kahvilakuittia, sillä olin varma, että laskuun oli lisätty jotain ekstraa. Pieni suodatinkahvi ja korvapuusti kuusi euroa kolmekymmentä senttiä. Ei ole totta! Ja siihen hintaan hait tuotteet tiskiltä itse ja sinun toivotaan vielä palauttavan likaiset astiat rullakkoon.

En muista, että koskaan elämässäni olisin niin paljon istuskellut kahviloissa kuin Aurinkorannikolla viettämiemme kuukausien aikana. Kahviloissa notkumisesta oli tullut meidän jokapäiväistä elämää. Toki meillä oli siihen kerrankin aikaa, mutta oma osansa oli myös edullisella hintatasolla. Tätä ikävöin, jos sitten pöytiin tarjoilua ja hymyileviä tarjoilijoita.

Ja edelleenkin jaksan ihmetellä sitä, kuinka erilainen euro on suomalaisessa ruokakaupassa verrattuna espanjalaiseen. Viisikymppiä meni, mutta kassissa ei ole juuri mitään. Erityisesti ärsyttää kalan kallis hinta. Ymmärrän hyvin, miksi pienituloisen on vaikea kerätä terveellistä ostoskoria.

Alkoon emme ole vielä uskaltautuneet.

EU-vaalit

Taas pitäisi äänestää. Tiedän. Pitäisi sanoa, että SAA äänestää. Nyt vaan on niin, että olen ihan pihalla EU-vaaleista. Minulla ei ole ehdokasta, jos ei sitten puoluettakaan.

Jotenkin tulee sellainen tunne, etteivät ehdokkaat itsekään suhtaudu ehdokkuuteensa kovin vakavasti. Ainakin, jos sitä mitataan mitäänsanomattomilla vai pitäisikö sanoa typerillä vaalisloganeilla. ”Äänestä suurpeto Brysseliin/Roposi Suomen asialla/Ei mikään pieni vihreä mies/Värikkäämpi vaihtoehto/Kaurapuurolla kasvanut”. Mitä näistä nyt saa irti? Ja kuin koristeena kakun päällä, jollain soi radiossa lapsellinen ja ärsyttävä rallatus.

Ehkä eniten minua ihmetyttää EU-vastaisten puolueiden mukanaolo. Vähän sama kuin joku hakisi työpaikkaa, mutta kertoisi työhaastattelussa, että tämä yritys on kyllä ihan paska, enkä usko toimintaanne mitenkään. Kaikki mitä teette, on ihan väärin ja toivoisin, että koko yritys lakkautetaan. Mitä luulette, saisiko hakija työpaikan?

Paino-ongelmia

Vaaka ei ole enää ystäväni. Ei ole ollut pitkään aikaan. Paino tuppaa väkisin nousemaan. Fuengirolasta paluun jälkeen liikunnan määrä on vähentynyt ja se näkyy heti lisääntyneinä kiloina ja kirraavina vaatteina.

En saa samaa hyvää fiilistä lähteä tarpomaan liian tuttuja kotikulmien katuja, jotka eivät tarjoa mitään mielenkiintoa. Tässä kohtaa on pakko ryhdistäytyä, sillä muuten ei hyvä seuraa.

En halua kuitenkaan lähteä sille tielle, että jokaista suupalaa pitäisi kontrolloida. Ruoka ja viini on niin suuri ilo. Tosin sen verran voisin lisätä itsekuria, että jonkun suklaisen nautinnon voisin joskus jättää väliin. Mutta ei se vaan helppoa ole.

Kuten näette, pienet ne ovat viikon ärsytyksen aiheet olleet. Kai tästä sen johtopäätöksen voi tehdä, että elämä on kutakuinkin mallillaan. Ja tänään oli sitäpaitsi mitä ihanin keli.

Kävin maistelemassa Silja Symphonylla Tallink Siljan uudet laivan viinit ja oluet. Ennen tilaisuuden alkua jäi vähän aikaa Kaivopuistossa istuskeluun. Mieleen tuli Uuno Kailaan ihana runo ”Minä nauran auringolle. Sekin nauraa.”

Onnelliseen elämään tarvitaan aina ripaus kepeää lapsen mieltä. Ja paljon naurua. Se tekee kattauksesta nimeltään Elämä huomattavasti hauskempaa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Costa del Sol Elämäntaito Espanja Yleinen

Pieni ajatus yksinkertaisesta onnesta

lauantai, huhtikuu 6, 2019

Great things are done by a series of small things brought together. – Vincent van Gogh

Kävin tällä viikolla katsomassa Malagassa Van Gogh alive -esityksen ja näyttelyn. Taiteilijan maalauksia, ajatuksia ja elämänvaiheita tuotiin esiin uudella tapaa multimedian keinoin. Tunnetut maalaukset ikään kuin heräsivät eloon ja mielentiloiltaan ailahteleva taiteilija itse nousi henkiin.

Kokemus oli mielenkiintoinen, vaikka itselleni pienessä tilassa olikin vähän liikaa kaikkea. Nopealla tempolla ympärillä vaihtuvat kuvat ja tekstit jäivät hieman puolinaisiksi, enkä aina oikein tiennyt mihin katsoa tai keskittyä. Mutta sitä ei sovi kieltää, etteikö kokonaisuus olisi ollut vaikuttava elämys.

Näin jälkikäteen jäin miettimään monia Van Goghin ajatuksia elämästä, onnesta ja rakkaudesta. Löysin sieltä monia yhtymäkohtia omiin ajatuksiini. Kauneudenkaipuu, sisällä polttava tunteiden syvyys ja kirjo, elämänjano, seesteisyyden etsiminen, mm. näiden asioiden kanssa van Gogh painiskeli läpi elämänsä. Asioita, jotka tunnistan vahvasti myös omassa elämässäni.

Tässä viime päivinä olen miettinyt paljon elämän onnellisuutta. Oma osansa siinä on ollut mahdollisuus palata jälleen Costa del Solin maisemiin. Elämä täällä tekee minut yksinkertaisesti onnelliseksi. En tiedä johtuuko se useimmiten paistavasta auringosta, kuljeskelusta merenrannalla, uteliaisuudestani vierasta maata kohtaan vaiko vain muutoksesta arkirutiineihin. Mutta sen tiedän, että minun on ollut täällä hyvä olla.

Olen odottanut missä kohden alkaa ensihuuma rapisemaan ja tämä pakahduttava hyvän olon tunne hiipumaan. Missä kohden astuu esiin se monelta taholta mainostettu koti-ikävä?

Toistaiseksi joka kerta, kun olen astunut lentokoneesta Malagan kamaralle, minusta on vaan tuntunut siltä, että lakastunut olemukseni puhkeaa jälleen kukkaan ja alan elämään kuin hehkuva auringonkukka. Olen ollut yllättynyt siitä, että kotimme Suomessa on tuntunut lähinnä seiniltä ympärillä ja enemminkin ikävä ja ajatukseni ovat kääntyneet merenrantakaupunkiin reilun 3000 kilometrin päähän.

Tätä onnen kantamaa tunnetta eivät ole pystyneet latistamaan blogini juupas-eipäs -väittelyt siitä, onko oikein elää tällä tavalla talvipakolaisena. Onpa minua jopa yritetty syyllistää itsekkyydestä, kun ”hylkään” maailman onnellisimmaksi kehutun maan ja siinä ohessa velvoitteeni ja läheiseni. En ole kokenut, että tämä onneni olisi keneltäkään pois. Lapsettomana orpona saanen kai ihan hyvillä mielin nauttia olotilastani?

Eivät tätä onneani ole pystyneet heikentämään myöskään ne ihmiset, jotka julistavat säännöllisesti miten tylsää Aurinkorannikolla onkaan. Jotka hehkuttavat sitä, että kaksi viikkoa on maksimiaika, mitä täällä ylipäätään pystyy kestämään. Minulla ei vaan taida siellä kotona olla mitään niin ihmeellistä, mitä niin paljon kaipaisin ja ikävöisin. Vai mistäköhän se mahtaa johtua, että minulla on täällä yleensä aika mukavaa? Ja teen minä täällä totisesti muutakin kuin juon kuohuvaa 🙂

On hieno asia, että jokainen meistä voi onnensa löytää eri tavoin. Kukapa siihen voi mennä sanomaan, millaista onnellisuuden pitäisi olla ja mistä sen pitäisi koostua. Se, mitä minä kutsun onneksi, ei välttämättä ole kenenkään muun onnea.

Kuten tuossa alun van Goghin ajatuksessa sanotaan, elämän ihanuutta on se, että irralliset pienet jutut johtavat usein yhdessä johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Ja sitten huomaakin, kuinka hieno juttu näistä palasista on päässyt syntymään.

Vähän niin kuin meillä tämän Aurinkorannikolle tulon kanssa. Yllättävät käänteet ja pienet sattumat saivat aikaan sen, että elämäni viimeinen puoli vuotta on ollut aika erilaista kuin koskaan aiemmin. Hyvällä tavalla erilaista.

Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja tätä elämää minä niin paljon rakastan. Tässä hetkessä, tässä juuri nyt, piilee yksinkertaista onnea.

The way to know life is to love many things. – Vincent van Gogh

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista