Browsing Tag

armollisuus

Loman tarpeessa

Kulunut viikko on laittanut istumalihakset koetukselle. Loma lähenee ja töiden deadlinet painavat päälle kuin yleinen syyttäjä. Pakko on ollut juurruttaa itsensä pakolla koneen ääreen ja sulkea silmänsä röyhkeältä kevätauringolta, joka tunkee viekoittelevasti työhuoneeseen.

En tiedä kuinka tässä taas näin kävi. Yrittäjävuosien jälkeen lupasin itselleni, että vähennän työntekoa ja pidän itsestäni kaikin puolin parempaa huolta. Kummasti vaan työt ovat viime viikkoina saaneet ylivallan ja kaikki muu on jäänyt.

Eniten olen tyytymätön itseeni siinä, että liikunta on jäänyt liian vähäiseksi. Joka ilta vannon, että herään aikaisin aamulla ja aloitan päiväni reippaalla aamulenkillä. Suunnittelen ottavani kameran mukaan, jos kohtaisin sen ketturepolaisen, jonka mieheni kertoi nähneensä kotimme lähistöllä.

Tulee aamu ja käyn sängyssä mieletöntä tahtojen kamppailua sillä lopputuloksella, että herään puoli yhdeksän. Uni vei jälleen voiton, lenkki jäi tekemättä ja punaturkki kohtaamatta. Taas hyvä syy olla tyytymätön itseensä. Juon kolme mukillista kahvia.

Töiden välissä huomaan ikkunasta duracellviritetyn ystäväni naapurista lähtevän lenkille poninhäntä iloisesti heiluen. Ainayhtäenerginenunelmavartaloinenmaratoonari se siinä meni. Poden hetken huonoa omaatuntoa, suljen sälekaihtimet ja otan lohdutukseksi toisen palan suklaata. Vai oliko se jo toinen patukka? Sana vaaka ei ole kuulunut sanavarastooni viime aikoina.

patsas

Huomaan, että olen kulkenut samoissa lörppöverkkareissa koko viikon. Kotona työskentelemisen hyvä puoli on siinä, ettei tarvitse lähteä mihinkään eikä miettiä miltä näyttää tai mitä pukee päällensä. Toisaalta se on samaan aikaan huono asia. Sitä helposti taantuu. Onko niinkään hyvä, jos kaikki päivät ovat kotikonttorikalsaripäiviä?

Vilkaisu vessan peiliin ärsyttää. Liian lihava, liian kalpea, liian ryppyinen, liian ruma, liian väsynyt, liian vanha, liian laiska. Taidan kääntää kotimme kaikki peilit nurinpäin.

Yritän karkoittaa Aina Inkeri Ankeisen moodin pois ja ajatella positiivisia asioita. Mietin tulevaa lomaa. Ihanaa, vapauttavaa, nautinnollista lomaa. Hetki taas joutilaita ja huolettomia päiviä. Aurinkoakin toivottavasti.

patsas2

Tässä kohden omatuntoni taas soimaa. Hyvä on, pakkaan lenkkarit mukaan. Mikä se onkaan juoksennellessa kepeästi pitkin rantoja merituulen hyväillessä hipiää. Sen jälkeen voi nauttia terveellistä ja kevyttä aamiaista. Aloittaa päivänsä oikeaoppisesti kuin Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen IstuminentappaaSokeritappaaAlkoholitappaaRasvatappaa -julkaisusta.

Saattaa tosin olla, että joku aamu haluan nukkua pitkään. Voi olla, että terassilla on mennyt edellisenä iltana vähän myöhempään. Kuunneltiin merta ja juotiin pari lasia viiniä, tai ehkä pullollinen. Saatettiin jopa avata toinenkin…

Tällaista tämä elämä on. Heikkouksia ihanneminän ja arjen välimaastossa. Kamppailua tavoitteiden ja tyytymättömyyden viidakossa. Itsensä armahtamista joka päivä. Jos vaan joskus oppisi olemaan tyytyväinen itseensä. Tarjoilisi piiskan sijaan armoa. Edes hetken. Edes lomalla.

 

Ylin kuva on Nizzan Modernin ja nykytaiteen museo MAMACista, patsaskuvat Èzen kylästä Etelä-Raskasta.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

 

 

Kannattiko maksaa Personal Trainerille?

Ai, että mitä tapahtui sille keväiselle Personal Training -sessiolle? Muuttuiko mikään, nousiko kunto ja suliko läski? Kannattiko rahallinen panostus?

Jos kukaan enää muistaa, maaliskuussa minuun iski yhtäkkinen tarve tehdä itselleni jotain. Pelastusrengas vyötäröllä pullisteli pahoin ja vanheneva kroppani ilmoitteli säännöllisesti liian vähäisestä liikunnasta ja liian monesta tietokoneen äärellä vietetystä tunnista.

Kaikki minut tuntevat tietävät hyvin, kuinka helposti innostun kaikesta uudesta. Milloin uskon ranskalaisen gourmet-dieetin kaikkivoipaisuuteen, milloin tarvitsen ehdottomasti henkisen hyvinvointini tasapainottamiseen retriitin Lapissa. Tällä kertaa palkkasin Elmon, nuoren atleetin Personal Trainerin, fiksaamaan täti-ihmisen veltostunutta bodya. Ajatus tuntui loistavalta. Intensiivinen jakso tehokasta liikuntaa ammattilaisen ohjauksessa ja dadaa, lopputuloksena Madonna-vartalo ja Jennifer Lopez peppu.

Toivoisin, että tässä kohtaa voisin kirjoittaa pitkän listan kaikista hienoista tuloksista, mitä treenit toivat tullessaan. Haluaisin kertoa uuden elämäntyylin löytämisestä ja jakaa ennen ja nyt kuvia muuttuneesta vartalostani ja kapeasta uumastani. Ei nyt kuitenkaan mennyt homma ihan unelmakässärin mukaan. Liha on nääs heikkoa ja mukavuudenhalu korkealla.

Painot2

Yritin uutterasti veren maku suussa suorittaa rankat treenitunnit, mutta se aika, mikä jäi PT-tapaamisten väliin, jatkui lähes ennalleen. Kotiin hankittu kahvakuula ei heilunut tarpeeksi tai ne kopioniput, jotka sisälsivät kymmenittäin tehokkaita oman kehon avulla tehtäviä jumppaliikkeitä, pölyttyivät työpöydällä.

Ruokavaliota jaksoin noudattaa kaksi viikkoa ja sen aikana mietin vain kaikkea sitä ihanaa, mistä jouduin kieltäytymään. Normioloissa ajattelen suklaata ehkä kerran päivässä, nyt ajattelin sitä tunneittain ja myös kaikkea muita herkkuja, joita en ehkä muuten olisi edes keksinyt. Painoa putosi lyhyellä aikajänteellä kolmisen kiloa noustaakseen taas kahden viikon etelänloman aikana entisiin lukemiin. Haloo, kuka haluaa lomalla tuijottaa jokaista suupalaa ja kieltäytyä skumpan helmeilevästä maailmasta? Sitten päätin olla armollinen itselleni ja suoda jatkossakin kohtuudella suklaata ja skumppaa. Lopputulos: paino on entisissä lukemissa.

Ollakseni ihan rehellinen, inhosin noita PT-tunteja. En Elmon takia, hän oli mitä ihastuttavin nuori mies, vaan sen takia, että treenit olivat minulle rapakuntoiselle tosi rankkoja. Veren ja oksennuksen maku suussa ryömin kuntosalin lattioita, työnsin rautaa tai sydämeni huutaessa hoosiannaa hypin pitkin rinteitä ja portaita.

En treenien jälkeenkään kokenut minkäänlaista hyvän olon fiilistä. Olin niin väsynyt, että olisin ollut lähinnä valmis heittäytymään sänkyyn. Ikävää oli myös, että aluksi lihakset kipeytyivät treeneistä sen verran, että jo sängystä nouseminen tuotti aamuisin tuskaa. Ja alkuun kroppa oli jo valmiiksi kipeä ennen uutta treeniä. No toisaalta, hyvähän se kai oli, että tuo rääkki jossain tuntui 🙂

Nykyaikaisia kidutusvälineitä.KuntosaliKuntosali2

Minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta Personal Trainereistä, joten en osaa arvioida, oliko tämä valmennus hyvää vai huonoa. Hyvää varmasti oli se, etten olisi itse ikinä jaksanut treenata noin rankasti. Kun toinen vieressä seuraa ja valvoo, sitä tulee kummasti laitettua jalkaa toisen eteen vielä senkin jälkeen, kun ei enää jaksaisi.

Hyvää oli myös, että Elmo kuunteli minua ja pyrki löytämään menetelmiä, jotka sopivat minulle parhaiten. Olen aina inhonnut kuntosaleja ja keinotekoista raudan liikuttelua ja inhoan sitä edelleenkin. Niinpä kelien parannettua siirryimme sisätiloista ulos ja juoksu tuli paljolti kuvioihin mukaan, josta sitten myöhemmin kuoriutuikin se oma lempilajini.

Huonoa oli ehkä se, että kolmentoista kerran jakso oli tulosten kannalta ihan liian vähän. Aluksi tapasimme kahdesti viikossa, myöhemmin kerran, jolloin kokonaisuus katosi ja treenit jäivät irrallisiksi. Säännöllisyys ja toistuvuus olisivat tavoitteellisen PT-treenauksen juju, mutta ikävä kyllä minulla ei ollut 57 euron hintaisiin tunteihin enempää varaa. Vähän harmittelin myös sitä, että olin maksanut täysistä tunneista, mutta yleensä tunnit tuppasivat loppumaan jo varttia vaille. Siinähän olisi ollut vaikka sopiva hetki sille puuttuvalle loppuveryttelylle, vai?

juoksumatotPainot

Jumppamatto ja kahvakuula tuijottavat minua edelleenkin syyttävästi huoneen nurkassa, mutta siltikin jotain hyvää ja toivottavasti pysyvää jäi PT-treeneistä jälkeen. Löysin nimittäin juoksemisen ilon. Vähintään kolmesti viikossa tulee ponkaistua muutaman kilometrin lenkille ja tätä kautta löydettyä liikkumisen hyvää tuovaa olotilaa. Toivottavasti myös pidemmän päälle parempaa kuntoa.

Taas kerran itseruoskimisen sijaan olen saanut oppitunteja armollisuudesta omaa itseäni kohtaan. Yritinkö tavoitella vain naistenlehtien sporttista ihanneminää, joka ei oikeasti ole minä? Voin liimata trimmatun naisvartalokuvan jääkaapin oveen ja tuntea syyllisyyttä jokaisesta suupalasta ja itseinhoa vatsamakkaroistani, mutta olisinko sittenkään yhtään onnellisempi? Eihän minulla tosiasiassa kuitenkaan ole mitään merkittävää ylipaino-ongelmaa. Liikunta on ilman muuta tärkeää jo fyysisen toimintakyvyn ja jaksamisen kannalta, mutta tarvitseeko sitä tehdä niin suoritekeskeisesti ja verenmakuisesti? Voisinko sittenkin harrastaa liikuntaa enemmän nautinnon kautta?

Olen tällainen ihan tavis vanheneva nainen, jossa iän patina alkaa näkyä. Jos vain hyväksyisin itseni tällaisena, kaikkine epätäydellisyyksineen, elämä voisi olla vielä mukavampaa ja henkisesti helpompaa. Taidan sittenkin ottaa sen toisen kakkupalan, mutta huomenaamuna lupaan lähteä lenkille. Ihan varmasti, satoi tai paistoi.

treenit

Samppanjaa muovimukista -blogi myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. Käy tykkäämässä.