Suomen suurin matkablogiyhteisö
Majoitus Suomessa Suomi

Suunnitteilla lomamatka Suomessa? Suuntaa Savonlinnaan ja Saimaalle

keskiviikko, 13 toukokuun, 2020

On korona tai ei, tunnen kuinka joka keväinen levottomuuteni lisääntyy ja pääni alkaa kuumeisesti pähkäilemään kesän matkasuunnitelmia. Tekee niin vietävästi mieli toisiin maisemiin.

Oletko tehnyt lomasuunnitelmia? Jos et ole, älä välitä. En ole minäkään ja sekös tässä kohtaa jo vähän huolestuttaa. Kesä on aina kesä ja vaihtelua kotiseinille ja arkirutiineihin pitäisi saada. Minkäs matkailevainen mielelleen voi, jonnekin olisi piakkoin pakko päästä.

Ulkomaanmatkoista ei osaa kukaan sanoa, mutta luulenpa, että mökkeily ja kaikkinainen kotimaan matkailu tulee tänä kesänä olemaan kovassa kurssissa. Ja hyvä niin. Korona on kurittanut matkailuyrityksiämme sen verran kovalla kädellä, että on pelkästään positiivinen asia, jos matkailueurot jäävät tänä kesänä pääosin Suomeen.

Omat kesäsuunnitelmani ovat aivan auki. Jonnekin itselleni uuteen ja ennen käymättömään kohteeseen Suomessa olisi mukava mennä. Rakastan persoonallisia ja tavanomaisesta poikkeavia majoituspaikkoja, joten myös jonkun sellaisen haluaisin tänäkin kesänä maamme sopukoista löytää.

Minusta Suomen kesän parasta matkailua ovat reissut paikkakunnille, jotka sijaitsevat vesistöjen äärellä. Suomalainen sielunmaisema minussa kaipaa ympärilleen jonkinlaista lätäkköä, isompaa tai pienempää vettä. Kesäisin viihdyn ehdottomasti parhaiten paikkakunnilla, joissa pääsee käyskentelemään kauniisiin rantamaisemiin.

Vesistön lisäksi minusta täydelliseen lomakokemukseen sisältyy mielenkiintoista nähtävää, mahdollisesti luontoaktiviteetteja ja ehdottomasti hyviä ruokakokemuksia. Vielä kun kattaukseen lisätään jollain tasolla poikkeuksellinen majoitus, siinä ovat minun näköiseni loman elementit.

Kun viime aikojen matkailu on sattuneista syistä jäänyt vähäiseksi, päätin verestää vanhoja matkamuistoja. Tulen lähiviikkojen aikana nostamaan blogissa esiin muutamia kotimaan matkakohteita, joista olen pitänyt erityisen paljon ja joissa kaikissa vesistö on ollut voimakkaasti läsnä. Toivottavasti joku saa näistä inspiraatiota ja ideaa tulevan kesän reissuillensa.

Ihan ensimmäiseksi mennään Savonlinnaan. Viime kesänä teimme ystäväni kanssa perinteisen kesäretkemme Savonlinnan maisemiin. Piskuinen Savonlinna Saimaan rannalla on minusta ihan huippu kesäkaupunki.

Jestas, miten kuuma olikaan tuona viikonloppuna, kun kaupungissa vierailimme. Mieleen jäivät Savonlinnan lukuisat sillat, aurinkoiset terassit ja kaikkialta vilkutteleva Saimaa. Kaupunki koostuu useasta saaresta, jotka on yhdistetty silloilla toisiinsa. Savonlinnassa tulee hauska tunne, että kuljet pitkin järvenselkää paikasta toiseen. Noista lenkkeilymaastoista voi kyllä olla savonlinnalaisille aidosti kade.

Savonlinnassa on pakko käydä torilla, syödä maan parhaita Puruveden muikkuja ja käydä ihailemassa jyhkeää Olavinlinnaa. Jos meillä olisi ollut vähän enemmän aikaa, risteily Saimaan saaristossa olisi voinut olla myös kokemisen arvoinen juttu.

Savonlinnan reissukokemuksistamme voit lukea lisää täältä.

Savonlinnasta jäi mieleen myös ihastuttava majapaikkamme. Yövyimme vanhassa tunnelmallisessa puutalossa, jonka vehreä piha oli kuin suoraan lapsuuden maisemista tuoksuvine syreenipensaineen. Tavis Innin huoneistoja voin suositella lämpimästi.

Toinen kiva majoituspaikka löytyy Tavis Innin naapurista. Lossiranta Lodge on samassa omistuksessa oleva pikkuhotelli, jonka sijainti rannalla on paras mahdollinen, aivan Olavinlinnaa vastapäätä. Siinä on kuulkaapas näkymä kohdallaan, joka kelpaisi varmasti ikuistettavaksi itse Edelfeltille.

Majoituskokemuksestamme voit lukea lisää täältä.

Savonlinnan kaupunkiin kuuluva Punkaharju on toinen kohde, jossa kannattaa kesämatkaajan piipahtaa. Matkaa Savonlinnasta tulee vajaa 30 kilometriä. Vaikka ikonista Retrettiä ei enää ole, taidetta Savonlinnassa pääsee näkemään Johanna Oraksen taidekartanolla ja vanhalla Punkaharjun asemalla.

Jos kaipaat täydellistä miljöötä kesämatkasi lounaalle, suuntaa Punkaharjun vaaleanpunaiseen unelmaan, Hotelli Punkaharjuun. Paikka nyt muutenkin on viehko kuin kesämorsian ja sopii rauhaa ja seesteisyyttä kaipaavan majoituskohteeksi.

Muista ajaa pitkin harjutietä. Tämä tienpätkä voisi hyvin kilpailla Suomen kauneimman maiseman tittelistä. Tosin kaukana tuosta tittelistä ei olla, sillä Punkaharjun Harjutie on valittu 2017 Vuosisadan tieksi. Joka kerta tuosta ajaessani jaksan vain huokailla maamme kauneutta.

Matkavinkkejä Punkaharjulle ja lähiympäristöön löydät täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Alavireistä arkea

sunnuntai, 3 toukokuun, 2020

Viikot seuraavat toisiaan. Kovin samanlaiset viikot.

En tiedä onko mitään järkeä kirjoittaa blogijuttua, kun ei ole oikein mitään asiaa. Toisaalta ajattelin, että joku lukija siellä jossain saattaa kokea samankaltaisia tuntemuksia, joten menköön tämä turina vaikka vertaistuesta.

Mikä lienee syynä, mutta olen ollut viime aikoina kumman pahantuulinen ja ärtyisä. Valoisa ja positiivinen puoleni on jossain piilossa enkä jaksa nähdä asioissa niin paljon hyvää kuin pitäisi.

Pääosin elämäni on kunnossa kuten ennenkin. En nyt vaan voi mitään sille, että ottaa päähän, vaikka en osaa edes kohdentaa, että mikä. Aivan kuin eteeni olisi kasautunut jäälautta, joka estää pääsyn selkeille vesille.

Tunnen itseni kumman väsyneeksi ja tarmottomaksi. Joudun käyttämään normaalia enemmän energiaa pakottaakseni itseni hoitamaan päivittäiset ja viikottaiset velvollisuuteni. Tähän aikaan keväästä olen yleensä tarmokas ja uutta suunnitteleva. Nyt vaan nysvään kotinurkissa saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Tuntuu kuin kaikki luovuus ja innostuneisuus olisi kadoksissa. Olen vieras jopa itselleni.

Päivät ovat kovin samanlaisia. En juuri käy missään, enkä tapaa ketään. Työni on muuttunut pelkästään kotityöksi, ja sekin tuntuu pidemmän päälle aika tylsältä. Koulutukset, uudet projektit ja asiakaskäynnit on kaikki peruttu. Tekisi mieli päästä jo kentälle liikkumaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Pelkästään arjen rutiineista en jaksa oikein innostua.

Kun ei tarvitse mennä mihinkään, tuntuu tarpeettomalta edes kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Samoissa pieruverkkareissa tulee kuljettua päivät läpeensä. Samalla tyytymättömyys omaan itseeni on lisääntynyt. Vaaka muistuttaa armottomasti siitä, että pitäisi liikkua enemmän ja syödä terveellisemmin. Ystävät jakavat kuvia pirteistä metsälenkeistä ja korona-ajan suunnitelluista vegekokkauksista. Minä vedän kaksin käsin suklaata ja iltaisin vannon aloittavani dieetin seuraavana päivänä.

Väliin tuntuu, että keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset harhailevat. Unohdin tänään esimerkiksi smoothieta tehdessä blenderiin lusikan. Onneksi siitä lähti sen verran suuri meteli, että tajusin heti, että jotain on vialla.

Suuri piristäjä tällä viikolla oli onneksi vappu, jolloin tapasimme ystäviämme. Olipa kivaa kokata ja syödä yhdessä. Tapamme mukaan pelattiin lautapelejä aamuyöhön. Korona-aika on kummasti nostanut esille ystävien arvon. Minä ainakin tarvitsen ympärilleni väliin muita ihmisiä ja ajatuksia.

Aiemmin kerroin, että korona on kuorinut minusta esiin sisäisen leipojan. Vapuksi syntyi elämäni kakku numero 2, tällä kertaa mango-passionhedelmä juustokakku. Leipominen on jollain lailla terapeuttista ja hassua kyllä, saan siitä outoa onnistumisen iloa. Näitä kokeiluja tulen varmasti jatkamaan huolimatta siitä, että vaaka on asiasta ilmiselvästi eri mieltä.

Matkat tai oikeastaan niiden puute pyörii mielessä, kuinkas muuten, vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan tällä hetkellä kovin matkailuvastainen. Kesän varalle ei oikein pysty mitään suunnittelemaan ja sekös harmittaa.

Huh, tulipas tästä tavanomaista synkempi purkaus. Toivottavasti te muut olette minua valoisampia ja kevätauringon myötä aktiivisempia. Lupaan, yritän keksiä teille seuraavalle kerralle iloisempaa kirjoitettavaa. Tästä alhosta pitäisi nyt kyllä pystyä nousemaan tavalla tai toisella.

Tämä kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Onko sillä ollut vaikutusta teidän muiden henkiseen hyvinvointiin?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Sekavissa tunnelmissa

sunnuntai, 26 huhtikuun, 2020

Mistä voi matkabloggaaja kirjoittaa, kun ei voi matkustaa minnekään, eikä elämässä muutenkaan tapahdu mitään? No koronasta tietysti 🙂

Päätin aiemmin, etten kirjoittaisi hemmetin koronasta enää mitään. Kirjoitanpa nyt kuitenkin, sillä mikäpä muu se tätä pientä päätä tällä hetkellä enemmin mietityttäisi ja sekoittaisi. Ei voi mitään, korona hallitsee elämäämme kuin syöpäkasvain kantajaansa. Se sotkee arjen, on läsnä joka hetkessä ja tekee tulevaisuuden suunnittelusta mahdotonta.

Mieli on sekava. Kuukausi takaperin pelkäsin, sitten sopeuduin ja nyt turhaannun. En vaan yksinkertaisesti enää tiedä, mitä pitäisi ajatella kaikista kummallisista rajoituksista, joiden kanssa tässä joutuu tasapainoilemaan.

Jos ihan rehellinen olen, taustalla on myös epäilyä valtiovallan toimia kohtaan. Kiirettä ja poikkeustilannetta voi aina syyttää, mutta onko sittenkin toiminnassa liikaa sekoilua, epämääräistä roiskintaa, ristiriitaisia lausuntoja, paikkaansa pitämättömiä lupauksia ja toimenpiteitä, joiden tarpeellisuudella ei ole pohjaa. Asiantuntijat, onko heitä?

Korona-ajan unelma-arkea.

Reilu kuukausi sitten palasin Espanjasta ja seurasin kauhuissani maan räjähtävään nousuun lähteneitä koronakuolemia. Pelkäsin kuollakseni, että sama tilanne kohtaa meitäkin. Seurasin THL:n pahimpia kauhuskenaarioita ja odotin, että käyrät lähtevät meilläkin pystysuoraan nousuun.

Luulin, että porukkaa tulisi lakoamaan kymmenien ellei peräti satojen päivävauhtia ja sairaalat pursuaisivat täpötäysinä tehohoitopotilaista. Itse olin vihainen jopa lähikaupassa maitopurkkeja hakeville mummoille, joiden piti olla kotona karanteenissa.

Kuuliaisten kansalaisten tavoin metsälenkkejä lukuunottamatta emme käyneet missään, emme tavanneet ketään, tilasimme ruuat nettikaupasta ja eristäydyimme kodin seinien sisälle kuin sopulit koloonsa. Päivän kohokohta oli usein hallituksen tiedotustilaisuus, jossa Sanna Marin vakuuttavalla äänellä kertoi ikävistä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä, jotka käytännössä tarkoittivat yhteiskunnan toimintojen alasajoa.

Päivä päivältä odotimme nousevia käppyröitä ja sairastuvien tulvaa. Olin huolissani läheisteni terveydestä, mutta surin myös kaikkien yrittäjien puolesta, joilta kiellettiin yritystoiminnan harjoittaminen ja jotka jäivät puille paljaille ilman toimeentuloa. Ja ne, jotka pystyivät toimintaa jatkamaan, joutuivat laittamaan lapun luukulle, koska asiakkaat olivat kaikonneet.

Surulliseksi teki myös suuri lomautettujen määrä, talousennusteiden madonluvut ja työttömyyden kasvun uhkakuvat. Minne syövereihin me olimmekaan syöksymässä?

Mietitytti myös, miten mahtaa hoitokodissaan pärjätä iäkäs läheiseni, joka ei ehkä täysin ymmärrä koronamaailmaa, mutta joka ymmärtää sen, ettei kukaan käy häntä katsomassa. Huolehditaanko hänestä riittävästi? Miten hän saa ajan kulumaan, kun paikan yhteinen viikko-ohjelmakin on peruttu? Miten suurta yksinäisyyttä hän mahtaakaan tuntea?

Ystäväni kertoi, ettei hän ole nähnyt muistisairasta äitiään yli kuukauteen. Poikkeustilan julkistamisen aikoihin hän oli menossa katsomaan äitiään normaaliin tapaansa, mutta talon alaovi oli lukittu. Hoitaja oli tullut ovelle ja kertonut, etteivät vierailut ole enää sallittuja. Läheisiä ei oltu informoitu asiasta mitenkään, jotta tilanteeseen olisi voinut edes jossain määrin varautua. Sinne jäi äiti lähes oman onnensa nojaan vangiksi omaan kotiinsa. Tulee väkisinkin mieleen, että jos ei korona tapa, kuolevatko hylätyt vanhukset suruun, ikävään ja yksinäisyyteen?

Monen korona-arki lienee tällaista?

Meni viikko, kaksi, kolme, neljä koronan poikkeustilaa. Olemme alkaneet kaipaamaan vietävästi sosiaalista elämää, ystävien tapaamista, kahviloissa ja ravintoloissa käyntiä, matkoja, tapahtumia, kirjastoa, normaaliutta ylipäätään. Sopulikolossamme elo alkaa käydä tylsäksi ja turhauttavaksi. Pinna kiristyy tuon tuosta pienistä asioista ja miehen kanssa otetaan yhteen entistä useammin.

Yksi päivä mies katsoi netistä koronatilannekuvia Ruotsista. ”Hitsi, ne istuvat siellä terasseilla”, sanoi mies ja huokaisi syvään. Nauratti vähän tuo tilanne, mutta samalla tuli mieleen Osmo Soininvaaran mietteliääksi vetävä koronakirjoitus. Siinä vertailtiin Suomen ja Ruotsin koronatoimenpiteitä ja kyseenalaistettiin meidän linjaamme.

Onko lopputulema sellainen, että kuolleiden määrä on vuoden päästä samalla tasolla molemmissa maissa? Tosin sillä erolla, että Ruotsissa elelee edelleen hyvinvoiva kansa, joka porskuttaa täysillä. Sen sijaan meillä on sukellettu ennen näkemättömään lamaan, jota siivittävät suurtyöttömyys ja konkurssiaalto?

Juu meillä on tällä hetkellä vähemmän kuolemia, mutta tuleeko sille liian kallis hintalappu, jos uhraamme tulevan hyvinvointimme jo valmiiksi sairaiden ja/tai iäkkäiden suojelemiseksi? Tiedän, että on hirveää pohtia tällaista kylmällä analytiikalla ja jonkinlaista sohaisua ampiaispesään tämä onkin. Siltikin, kun katsoo meidän tilastolukuja, väkisinkin käy mielessä, että ovatko kaikki toimenpiteet sittenkään olleet tarkoituksenmukaisia, kenties jopa ylimitoitettuja?

24.4. meillä oli 177 koronan aiheuttamaa kuolemantapausta. Yli 90 %:lla näistä kuolleista oli yksi tai useampi pitkäaikaissairaus. Kuolleista 97 henkilöä oli yli 80-vuotiaita. Eipä käy kateeksi päättäjiä, jotka joutuvat arvottamaan ihmishengen hintaa versus talous. Ja kaiken yllä vaanii näkymätön koronapeikko, jonka käänteistä kukaan ei tiedä.

Hyvä tietysti, etteivät THL:n ennusteet toteutuneet (ainakaan vielä), mutta huonoa se, että kaikki massiiviset yhteiskunnan rajoitustoimenpiteet on mitoitettu ymmärtääkseni toisenlaisiin lukemiin. Hintalappu on iso puhumattakaan siitä, mitkä ovat tilanteen pitkittyessä kerrannaisvaikutukset sosiaalipuolen ongelmien kautta. Tuleeko meille sitä kautta lisää hoidettavia ja kuolemia? Olisiko sittenkin jo aika purkaa rajoituksia ja avata yhteiskuntaa normaalisuuteen?

Meidän korona-arki on väliin tällaista.

Me yritämme miehen kanssa pitää päät kunnossa. Meille tämä korona-arki ei ole mitään yhteistä laatuaikaa. On osattu pysähtyä kiireiltämme rauhoittumaan jo aiemminkin, luontosuhdekin on tullut luotua jo iät ajat sitten ja arjen pienistä asioista on osattu aina nauttia. Nyt vaan ollaan sellaisessa pattitilanteessa, että pelkkä kotoilu alkaa maistua puulta ja koti tuntua ahtaalta. Ei voi mitään, tylsää on.

Täytyy tunnustaa, olemme tehneet syntiä. Ystävät kävivät nimittäin salaa kylässä hiljattain. Emme halailleet, mutta saman pöydän ääressä istuttiin. Ette usko, miten hyvältä ja virkistävältä tuntui vaihtaa ajatuksia pitkästä aikaa muiden kanssa. Hassua, miten samalla tuli syyllinen olo. Tunsi itsensä lähinnä lainrikkojaksi, vaikka kyse oli vain ystäviemme tapaamisesta. Korona-arki on totisesti omituinen arki.

Milloin pääsisimmekään takaisin elämään, jossa ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä tavallisista asioista? Kukaan ei vaatisi olemaan tapaamatta vanhuksia, pitämään etäisyyttä muihin, olemaan menemättä mökille, käymättä ostoksilla tai käyttämättä palveluita.

Kuka olisi uskonut, että tällä hetkellä suurin haaveeni on normaali arki.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Lappi Retkeily Suomi

Tähtihetkiä Lapin reissuilta

sunnuntai, 19 huhtikuun, 2020

Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta. Ei koskaan.

Kävin tänään vanhoja kuva-arkistoja läpi siivotakseni pois turhia kuvia. Vuosien varrella on tullut näpsittyä melkoinen määrä ruutuja, joiden joukossa on paljon sellaista kuva-aineistoa, jota on turha säilytellä.

Vanhojen valokuvien tutkaileminen on jotenkin terapeuttista. Vanhat muistot lähestulkoon liikuttavat. Kuviin liittyy niin paljon muistoja ja tunnelmia eri paikoista ja tilanteista. Tuntui kuin kuvia selatessa olisin muutaman tunnin aikana tehnyt aikamatkan elämäni viimeisimpiin vuosikymmeniin.

Hyvää huomenta luksusmajoituksesta. Punaiselta matolta valmiina päivän koitoksiin.Alkusyksystä punaista mattoa levitellään pohjoisen maastoon.

Lappi-rakkautta

En edes muistanut, miten monissa paikoissa onkaan tullut käytyä vilkkaimpien matkavuosien aikana. Eniten valokuvia oli Suomen Lapista, eikä ihme. Onhan me miehen kanssa matkailtu siellä lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, tiiviimmin viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Olemme mökkeilleet, retkeilleet, vaeltaneet, telttailleet, kalastelleet, hillastaneet, hiihdelleet, ja aiemmin myös lasketelleet. Ylipäätään olemme liikkuneet Lapin luonnossa monipuolisesti kaikkina vuodenaikoina.

Suomen Lappi on tullut näiden vuosikymmenten aikana kovin rakkaaksi ja läheiseksi. Joka vuosi on ollut vähän kuin pakkopolte päästä sinne edes kerran. Minusta Lapissa oleskelu on tehnyt aina hyvää myös parisuhteellemme. Olemme Lapissa ikään kuin kahdenkeskisellä parisuhdeleirillä.

Vuosien varrella muutamasta Lapin kolkasta on tullut minulle erityinen. Jos olen löytänyt uusimman mansikkapaikkani Espanjan Andalusiasta, on minulla muutama mansikkapaikka entuudestaan myös pohjoisessa. Kerronpa teille vähän pohjoisen tähtihetkistäni.

Lapin kultaa. Rakastan hillastamista ja tähtihetki on aina kun saa saalista.Tähtihetkiä ovat myös ne kultaiset ja kummalliset pohjoisen yöt, jolloin aurinko ei  laske.Huippuhetkiä ovat myös Lapin kultaiset suot, jotka tuoksuvat niin hyvälle.

Yhteisiä kalareissuja ja se elämäni kala

Mieheni on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa innokas kalastaja. Jokainen kalastajan vaimo tietää, että jos haluaa kalastavan miehensä kanssa viettää lomilla yhteistä aikaa, paras tapa siihen on alkaa kalastaa myös itse.

Näin kävi meille, kalastuksesta tuli yhteinen harrastuksemme. Odotimme kesälomiamme kuin kuuta nousevaa päästäksemme Lappiin ja kalaan. Miten ihanaa ja vapauttavaa oli, kun saattoi pakata auton täyteen retkeilyvarusteita ja vapoja. Tosin sitä puolet tavaratilasta täyttävää kahdentoista sentin patjaa mies ei oikein tahtonut ymmärtää…

Vuosien varrella monet pohjoisen joet ja järvet tulivat tutuiksi. Kaunein tietämäni joki minusta on edelleenkin Teno, Inarin Juutuan tullessa hyvänä kakkosena. Osan aikaa kalamatkoillamme yövyimme usein teltassa maastossa tai leirintäalueilla, jossain vaiheessa siirryimme yleensä lakanoiden väliin mökki- tai hotellimajoitukseen. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän jälkimmäiset vaihtoehdot ovat kummasti vieneet pidemmän korren.

Olin juuri saanut upouudet kalastusvermeet. Ikävä kyllä perhokalastajaa minusta ei koskaan tullut miehen toiveista huolimatta.Kalastajan muija.

Kaikkein rakkain kalastuskohde meille on ehdottomasti ollut Inarin Paadarjärvi. Löysin aikoinani erämaiselta järveltä vanhan poropirtin, jota oli alettu vuokrata matkailukäyttöön. Kaukana kaikesta olevalle mökille ei johda edes tietä, vaan poromies Sulo vie meidät perille jokiveneellä ja hakee, kun sovitaan. Täällä olemme käyneet kalassa säännöllisesti usean vuoden ajan.

Missään muualla ahti ei ole ollut meille yhtä runsaskätinen. Paadarilla olen saanut sen elämäni merkittävimmän kalan, taimenen jollaisesta en koon puolesta ole tohtinut edes uneksia. Tuollaista kalojen kalaa ei varmaan koskaan tule kohdalleni uudelleen. Paadarin kalajumala on ollut meille suotuisa jatkossakin.

Suosittelen muutenkin Inaria matkakohteeksi, vaikka et niin erähenkiseksi tuntisikaan itseäsi. Jos näillä nurkilla viipyilet, käy tutustumassa mielenkiintoiseen saamelaiskeskukseen Siidaan, tee risteily katamaraanialuksella upealla Inarinjärvellä, retkeile Juutuanjoen kauniissa maisemissa ja syö tasokkaasti Inarin Kultahovin palkitussa Aanaar-ravintolassa.

Paadarin upeaa hiekkabiitsiä. Voiko olla hienompaa veneretkikohdetta?Tällä kertaa oli hymy vähän herkässä.

Luostolla muutakin kuin lystinpitoa

Kun Lappi-rakkautemme alkoi syvetä, rupesi mielessä pyörimään ajatus oman kiintopisteen hankkimisesta pohjoisesta. Tutkailimme eri vaihtoehtoja ja punnitsimme niitä budjettiimme, toiveisiimme ja ajomatkaan nähden.

Luontoa ja rauhaa rakastavina katseemme kääntyi Luostoon. Kun alueelta löytyi hinnaltaan sopiva rivarinpätkä, päätös oli selvä. Meistä tuli useaksi vuodeksi kelomökinomistajia Lapista.

Luoston mökkimme rytmitti vuottamme. Joulu, juhannus, loppukesä ja syksy olivat meille Luosto-aikaa. Usean vuoden aikana kesä aloitettiin kiipeämällä juhannusyönä tunturiin Ukkoluoston huipulle juomaan samppanjaa ja ihmettelemään yötöntä yötä. Tästä tuli meille traditio ja yksi vuoden kohokohdista. Suomen kesä tuli näin korkattua.

Luoston juhannus ja yötön yö.

Kesälomat vietettiin aina Luostolla ja sen ympäristössä hillastellen, retkeillen ja kalastellen. Juhannuksen lisäksi toinen vuoden kohokohdista oli Luoston kelomökissä vietetty joulu. En ihan äkkiä tiedä, mistä löytäisin vastaavaa joulutunnelmaa. Se aito joulunhenki asuu ilmiselvästi täällä.

Levottomia sieluja kun olemme, Lapin matkailumme alkoi laajentua muuanne ja huomasimme kuin varkain viettävämme lomapäiviä usein jossain muualla pohjoisessa. Möimme loma-asuntomme muutama vuosi takaperin, osin myös sen hetkisen aikapulan takia. Oli turha kiinnittäytyä samaan kohteeseen, kun mieli teki usein uusille seikkailumaille. Mutta edelleen Luostolla on minulle erityinen sija sydämessä. Se on tarjonnut meille niin monta Lapin parasta tähtihetkeä.

Joulu Luostolla on aina ollut tähtihetki.

Koskettava Lappi

On ehkä jotenkin kliseistä puhua lapinlumosta, mutta kaikki, joita Lappi on koskettanut tietävät, mitä tarkoitan. Lappi oikeasti lumoaa ja koukuttaa.

Mietin tänään niitä kaikkia Lapin yrittäjiä, joilta perhanan korona on keskeyttänyt kevätsesongin ja vienyt ison siivun toimeentulosta. Toivon kovasti, että kun tästä piinasta päästään, mahdollisimman moni suuntaa kohti upeaa pohjoisinta osaa maatamme. Kenties sinullekin käy kuten minulle; löydät elämääsi suuren rakkauden ja koet oman elämäsi tähtihetkiä.

Inspiraatioksi kaikille, tässä vielä lisää pohjoisen tähtitunnelmia:

Haltin valloitus. Voiko Suomessa oikeasti olla näin upeita maisemia?On aina tähtihetki syödä itse pyydettyä kalaa.Ja juoda samppanjaa tällaisissa maisemissa.Lapissa ei tarvitse hienostella. Voi olla ihan oma itsensä. Lappi on paras paikka ajatuksille ja unelmille. Tähtihetkiä parhaasta päästä.

Lapin majoittajia, joita suosittelen:

Hotelli Inarin Kultahovi

Inarin Poropirtit

Holiday Village Valle, Utsjoki

Ylläs Lodge 67°, Äkäslompolo

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Andalusia Costa del Sol Elämäntaito Espanja Fuengirola

Miten Espanja on muuttanut minua?

sunnuntai, 12 huhtikuun, 2020

Tämän jutun kirjoitusaikoja minun piti laskeutua Malagaan. Espanjan talvikaudesta olisi ollut jäljellä vielä kolme odotettua viikkoa. Vaan toisin kävi. Ei tullut matkaa, ei tullut uusia seikkailuja Andalusian auringon alla. Tuli raivostuttava korona.

Olen jotenkuten pystynyt hyväksymään matkani yllättävän peruuntumisen. Väistämättömille asioille ei voi mitään vaikka kuinka hakkaisi päätä seinään. En voi myöskään mitään sille, että taustalla nakertaa harmitus. Espanjan kevätkausi päättyi niin yllättäen aivan kesken. Minulla on Espanjaa ikävä. Iso ikävä.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut onnellinen voidessani viettää Espanjassa pidempiä jaksoja. Olen saanut kurkistaa Andalusian elämään ja kulttuuriin monipuolisesti, matkustaa aluetta laajalti, aistia sen tunnelmaa ja hengittää sen ilmapiiriä.

Kaikella Espanjassa vietetyllä ajalla on ollut vaikutusta minuun, niin pienissä kuin suuremmissa asioissa. Minkälaisia vaikutuksia sitten Espanjassa vietetyllä ajalla on ollut?

Espanjalainen arki on tuntunut niin hyvältä, että joskus mietin, onko se vain vaaleanpunainen kupla, joka jossain vaiheessa puhkeaa.

Naisellisuus kunniaan

Vaatekaappiini on alkanut kertyä entisestä poikkeavia retonkeja. Huomasin jossain kohtaa, että kaikissa viime aikoina ostamissani vaatteissa on röyhelöitä, rimpsuja tai jotain muuta naisellista hörhelöä. Entinen minäni valitsi yksinkertaisia ja suoraviivaisia vaatteita. Nyt minua viehättävät selvästi runsaammat ja naisellisemmat mallit. Ja mekkoja, niitä pitää ehdottomasti olla.

Tajusin yhtymäkohdan Andalusiaan siivotessani tietokoneeni kuva-arkistoa. Olin ottanut kymmenittäin kuvia flamencopuvuista, ihastellut näyteikkunoista näitä upeita röyhelöluomuksia ja käynyt alan liikkeissä hipeltämässä värikkäitä ja runsaita kuoseja. Huomaamattani olin siirtänyt ihailemaani naisellista flamenco-henkeä omaan vaatekaappiini.

Espanjalainen nainen on minusta pohjoismaista kanssasisartaan naisellisempi. Meikkiä, koruja, korkkareita ja mekkoja näkee katukuvassa selvästi totuttua enemmän. Kaikkea naisellisuutta korostavaa on joskus jopa ylikorostetun runsaasti. Paikallisia tv-ohjelmia seuratessa olen jopa ihmetellyt, miksi luonnostaan kauniit naiset käyttävät niin voimakasta meikkiä. Silmämeikissä ei säästellä ja huulipunaa, sitä ei sovi unohtaa. Mitä punaisempaa, sen parempi. Nudesävyt ja minimalismi eivät ole espanjalaista naista varten.

Olen saanut tästäkin ilmiselviä vaikutteita, sillä omaan laukkuuni on eksynyt entistä punaisempia huulipunia. Ja huulipunasta on tullut muutenkin päivittäinen must. Ehkä nyt juuri ja juuri voin viedä roskat ilman punattuja huulia, mutta muuten ihmisten ilmoille en enää lähde ilman huulipunaa.

Eikä nyt ole enää niin väliä, jos puvun dekoltee yltää vähän alemmas. Espanjassa tämä näyttää olevan ihan peruskauraa. Naisellisuus saa ja sen tulee näkyä.

Espanjalla on ollut vaikutusta pukeutumiseeni ja tyyliini.

Volyymia olla pitää

Kun espanjalaiset keskustelevat, ääntä riittää. Maan tapa näyttää olevan, että kun puhutaan, ei tosiaankaan kuiskailla. Olen usein ihmetellyt paikallisten tapaa kailottaa täysillä esimerkiksi puhelimeen tai vieressä istuvalle kumppanille. Eikä näytä myöskään yhtään haittaavan vaikka kaikki ympärillä olevat vieraat ihmiset kuulevat keskustelun aivan selvästi.

Ravintoloissa ei tarvita taustamusiikkia peittämään kiusallista hiljaisuutta, sillä sellaista ei koskaan pääse tulemaan. Jo muutaman paikallisen keskustelu riittää täyttämään tilan. Jos sattuu olemaan ravintolassa, mikä on täynnä paikallista porukkaa, joutuu huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan vastapäätä istuvalle kumppanille. Ja uskokaa pois, tämä kuuluvampi puhetapa tarttuu ja jää helposti päälle.

Olen huomannut itsessäni, että etenkin, jos innostun tai suutun jostain asiasta, alan puhumaan selvästi totuttua äänekkäämmin ja nopeammalla puherytmillä. Volyymi ikään kuin tehostaa puheen vaikutusta. En myöskään nykyisin enää häiriinny ympäröivästä metelistä samoin kuin aiemmin. Siitä on tullut niin kovin tavallista. Hillitty ja pidättyväinen suomalainen minussa on saanut selvästi uutta temperamenttia.

Kaipaan ihmisiä ympärille

47 miljoonan asukkaan Espanjassa väkeä riittää joka kulmalle. Sosiaaliset espanjalaiset viettävät muutenkin paljon aikaa ulkosalla ja siihen kun lisätään myös sankka joukko turisteja, vilkasta elämää ympärillä piisaa myös Aurinkorannikolla kaikkina viikonpäivinä.

Rauhaan tottunut suomalainen minussa on alkanut pitämään siitä, että ihmisiä on ympärillä menit minne menit. Kun kontrasti Suomeen on perin suuri, oma kotikaupunkini tuntuu kolkon kuolleelta, tylsältä ja värittömältä. Kaduilta puuttuu elämä ja sen myötä kiinnostavuus. Jos kaipaan rauhaa, menen metsään. Kaupungissa kuuluu olla elämää.

Arjella ja arjella on eroa

Miten usein (etenkin nyt koronan aikana) kuulee sanottavan, että tavallinen arki on parasta. Hmmm, arki on hyvää, mutta se riippuu paljon siitä, millaista arkea tarkoitetaan. Selitänpä vähän.

Elän kahdenlaista arkea, espanjalaista ja suomalaista. Suomen arjessa paiskin töitä, valitan huonoja kelejä, liikun liian vähän, elinpiirini on aika suppea ja elämä muutenkin melko tapahtumaköyhää. Pääosin elämämme rajoittuu kotimme seinien sisälle.

Espanjan arjessa vietämme paljon aikaa ulkona, syömme usein ravintoloissa, notkumme kahviloissa, vietämme sosiaalisempaa elämää, kävelemme lähes päivittäin pitkiä matkoja, matkustelemme ja teemme erilaisia ”mikroseikkailuja” lähiympäristöön. Arjessa on mukana sellainen mukava flow-tila, joka ruokkii hyväntuulisuutta ja innostumista. Olen joskus sanonut, että Espanjan arki on vähän kuin arkea potenssiin kaksi.

Tavallista arkea Andalusiassa.

Niinhän siinä sitten on käynyt, että kun Malagan kone laskeutuu Helsinkiin, on kuin hymy katoaisi kasvoilta. Ymmärrän hyvin, että elämme Espanjassa eräänlaisessa onnellisuuskuplassa, mutta ikävä kyllä se saa tämän suomalaisen normiarjen näyttämään harmaalta ja lattealta, vähän kuin marraskuuta vertaisi kesäkuuhun.

Suuri kontrasti kahden todellisuuden välillä ei aina ole hyvä juttu. Ennen, kun en paremmasta tiennyt, olin ihan tyytyväinen suomalaiseen arkeeni, joka oli sitä tavallista peruspuurtamista ilman suurempia kohokohtia. Espanjassa asumisen myötä olen päässyt kurkistamaan toisenlaiseen arkeen, joka tuntuu niin vietävän hyvältä. Kun enemmän saa, muuttuuko sitä vaan vaativammaksi? Tiedän, että vähään tyytymistä pidetään hyveenä, mutta minkäs sitä ihminen tunteilleen voi.

Korona on tuonut taivaalle tummia pilviä.

Tällä hetkellä koronamyllerryksen keskellä kukaan ei pysty sanomaan, milloin päästään normaaliin elämään ja millaiseksi maailma palaa koronan jälkeen. Entä, jos samanlaista vapaata ja huoletonta Espanja-arkea ei enää tulekaan?

Joka tapauksessa Espanja on jättänyt minuun vahvan jäljen. Samalla myös ikävän ja kaipuun maistaa Espanjaa lisää. Odotan toki tulevaa kesää Suomessa, mutta samalla myös seuraavaa talvikautta Andalusiassa. Luulen, että olen löytänyt mansikkapaikkani.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Yleinen

Jos murehduttaa, leipokaa!

lauantai, 4 huhtikuun, 2020

Haluan tällä jutulla insipiroida kaikkia kaltaisiani tumpeloita kokeilemaan rohkeasti uusia juttuja. Minulle tällainen uusi aluevaltaus oli leipominen. Koronatylsyydessä leivoin elämäni ensimmäisen täytekakun.

Nyt on kuulkaa maailman kirjat sekaisin, enkä tällä kertaa tarkoita koronaa. Sekaisin ne ovat siitä syystä, että meitsi on ruvennut leipomaan. Kaikki minut tuntevat tietävät, että ihme on tapahtunut.

Muutama viikko takaperin olisin ollut sitä mieltä, että viimeinen asia mistä tulisin blogissani kirjoittamaan on leipominen. Taas kerran tuli todistettua, että on parasta olla koskaan sanomatta ei koskaan. Nyt on nimittäin tulossa asiaa täytekakun duunaamisesta.

Koronaahan tästä poikkeavasta toiminnasta saa kiittää. Tämä perhanan virus jumittaa kotiin. Menossa on jo neljäs viikko kotona himmailua koronakaranteenin takia. Koska minnekään ei voi mennä, ei ketään tavata, eikä oikein mitään harrastaa, aloin miettimään, että mitähän uusia juttuja voisi kotona keksiä.

Kerrottakoon, etten tiedä leipomisesta yhtään mitään. Joskus nuorempana, reilut 30 vuotta sitten, olen joskus jonkun piirakan tai kuivakakun tekaissut, mutta en ole esimerkiksi koskaan työntänyt käsiäni pullataikinaan täytekakkujen teosta puhumattakaan. Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, ettei leivonta vaan ole minun juttuni.

Koronaviikkoina on ollut aikaa katsoa telkkaria normaalia enemmän. Bongasin sieltä tv-sarjan Koko Britannia leipoo, jonka seuraamiseen jäin koukkuun. Olin aiemmin katsonut vastaavaa Suomi-versiota ja samoin kuin siinä, niin nytkin, ihailin leipojien monipuolista taitoa ja luovuutta kehittää erilaisia makuyhdistelmiä ja rakentaa kauniita tuotoksia.

Siitä se idea ja inspiraatio sitten lähti. Päätin laittaa itselleni täytekakkuhaasteen ja kokeilla onnistuisinko saamaan aikaiseksi edes jonkinlaisen täytekakun. Kun maailma ympärillä kuohuu, mukana oli ehkä tarvetta tuoda elämään jonkinlaista vakautta perusasioiden, kuten leipomisen, muodossa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat nyt pullantuoksuista kotia.

Selailin netissä kymmeniä kakkureseptejä ja päätös siitä, minkälaisen täytekakun yrittäisin tehdä, oli vaikea. Vaikeaa mm. siksi, ettei minulla ollut mitään käsitystä, mikä on vaativaa ja mikä onnistuisi helpommin aloittelijalta. Päädyin kokeilemaan lakka-kinuskikakkua, olihan meillä pakasteessa vielä viime kesän lakkasatoa samoin kuin jääkaapissa miehen tekemään maailman parasta lakkahilloa.

Kakkupohjan teko tuntui melko selkeältä, kunhan olin ensin ystävältäni varmistanut, millaisia vehnäjauhoja olisi syytä leivontaan hankkia. Enpä ole itse asiassa koskaan tiennyt, että niin yksinkertaista asiaa kuin vehnäjauhoa on olemassa kymmeniä erilaisia.

Kakku nousi uunissa hienosti, mutta en tiedä mitä tapahtui, kun otin leipomuksen uunista ulos. Hetken päästä se lässähti ja ensimmäinen huoli oli saisinko siitä leikattua kolmea kerrosta. En tiedä oliko syynä reilut vuosi sitten vanhaksi mennyt leivinjauhe tai se, etten muistanut ottaa munia etukäteen lämpenemään. Mietin kyllä niiden nopeaa lämmittämistä mikrossa, mutta miehen mielestä se ei ollut hyvä idea.

Kolme kerrosta kuitenkin sain aikaiseksi, vaikka huolestuttavan ohuilta ne vaikuttivat. Pohjat kostutin lakkamehu/lakkalikööri/vesiseoksella. Kerroksiin tuli täytteeksi kermavaahto/lakkarahkavaahtoa, lakkoja hillona ja sulatettuina marjoina. Tähän asti kaikki hyvin.

Sitten oli aika keittää päälle tuleva kinuski. Asiaa ymmärtämättömälle tällaiset keitokset ovat hankalia, koska on vaikeaa tietää, millaista valmiin kinuskin tulisi paksuudeltaan olla. Joko keitin kinuskia liikaa tai jäähdyttelin sitä liian pitkään, mutta ihan niin tasaista päällistä en saanut kuin olisin toivonut. Kuitenkin tässä vaiheessa olin vielä melko tyytyväinen.

Erilaiset pursottelut näyttivät leivontaohjelmassa hauskoilta ja ajattelin, että sellaista olisi itsekin kiva kokeilla. Olin saanut tähtileipuriystävältäni lainaksi tylloja (luulin aluksi, että ovat tyllejä, mutta se oikea sana on tylla). Kyse on erilaisista pursotuspäistä, jotka laitetaan pursotuspussin jatkeeksi.

Ohjeessa sanottiin, että täytyisi tärisyttää kättä pursotuksen edetessä, jotta pursotusröyhelöt saisivat elävyyttä. Käteni kyllä tärisivät ilman erillistä tärisyttämistäkin, nyt oltiin tosiaan osaamisalueen ulkopuolella.

Alin kerros meni vielä melko hyvin, mutta sitten tapahtui jotain. Seuraavat kerrokset eivät ottaneet oikein kiinni kakkupohjan reunoihin, vaan valahtivat alas. Lämpö oli myös saanut rahka/kermaseoksen liian löysäksi ja se ei ollut selvästikään enää tarpeeksi jämäkkää, jotta siitä olisi saanut kaunista pursotusjälkeä. Homma oli pakko keskeyttää ja laittaa niin kakku kuin loppu pursotusseos jääkaappiin vähän viilenemään.

Hetken päästä uusi yritys. Eihän siitä nyt ihan ohjeen kuvan mukaista kaunista pitsireunusta tullut, enemminkin sellainen sekava roiskaus. Käsissäni ilmeisesti oli ollut liikaa tärinää, sillä elävyyttä oli, miten sen nyt ilmaisisi, hieman liikaa.

Ajattelin, että siirrän kakun tässä vaiheessa lopulliselle tarjoiluvadille ja viimeistelen pursotuksen ennen lopullista koristelua. Hmm, tästä tulikin aika tenkkapoo. Miten hitsissä saisin kakun siirrettyä toiselle alustalle, varsinkaan kun en ollut kakun alle huomannut laittaa mitään paperia?

Ei auttanut muu kuin yrittää siirtää pohja kahdella paistilastalla. Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössa, nimittäin pala kakusta ei suostunut seuraamaan mukana siirrossa. Eihän siinä muu auttanut kuin siirtää paikkopala erikseen ja töräyttää päälle vähän korjaavaa kermapursotusta.

Loppu olikin tämän kokeilun hauskin osuus. Olin päättänyt käyttää koristeluun hilloja ja pääsiäismakeisia. Harvoin tulee ajatelleeksi kuinka luovaa leivonta itse asiassa on, erityisesti koristelu. Kakkujahan voi koristella ihan vaikka millä ja miten. Ja mitä enemmän taitoa on, sitä haasteellisempia juttuja voi käyttää.

Vaikka itse sanonkin, ei tämä elämäni ensimmäisen täytekakun maku yhtään hassumpi ollut. Kostutusta olisi voinut olla vähän enemmän, maussa ehkä myös jotain särmää enemmän. Lakan ja kinuskin yhdistelmä kuitenkin toimi. Tosin kinuskikansi oli turhän jämäkkä ja vähän hankala leikata.

Ensikertalaisella aikaa meni rutkasti (kaukana ohjeen 2,5 tunnista) ja hirveä siivo tuli keittiöön, mutta kyllä kannatti. Tuli löydettyä ihan uusi juttu ja uskonkin, ettei tämä jää viimeiseksi kokeiluksi. Jatkossa minua kiinnostaisivat erityisesti leivonnaiset, joissa koristelulla on suuri merkitys. Ken tietää mitä seuraavaksi? Kuten tekstistä huomaatte, nyt on aikaa yllättäville asioille.

Sen tästä kokeilusta opin, että leipominen on itseasiassa hyvin rauhoittavaa, luovaa ja terapeuttista. Jos nyt huolettaa, leipokaa ihmiset, leipokaa!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Synkistely saa nyt riittää tai muuten pimahdan

lauantai, 28 maaliskuun, 2020

Ken muistaa enää maailmaa reilun kahden viikon takaa? Olinko todellakin silloin huoleton Aurinkorannikolla? Iloittiin upeista kesäisistä keleistä, kierrettiin Fuengirolan ja lähiympäristön katuja, testailtiin ravintoloita ja nautittiin elämästä sata lasissa. Haikeaksi vetää, kun tuota kaikkea muistelee.

Uusi normaali on tullut tilalle, niin kuin media on ottanut tavaksi sanoa. Sanonpa vaan, että paskat tämä mikään normaali ole. Tämä on totaalisen epänormaalia ja omituista. Maailma on ihan toinen. Tilalle on tullut suuri epävarmuus, huoli, ahdistus ja pelko. Korona on murskannut ihmisten toimeentuloa, terveyttä ja tulevaisuutta. Kasvomaskien lisäksi kysyntää olisi kristallipalloille, jos joku vaan niitä osaisi valmistaa.

Itse stressasin koronan myötä ensin Aurinkorannikolle jumiin jääneiden läheisteni puolesta. Sitten sain heidät viime sunnuntaina vihdoinkin kotiin. Siinä vaiheessa, kun kaikki kolme istuivat autossani kasvosuojissaan ja kumihanskoissaan, tunsin suurta helpotusta.

Sitten aloin murehtimaan yrittäjien puolesta. Olen itse entinen yrittäjä ja tiedän, miten puille paljaille moni yrittäjä jää, jos asiakkaat tai toimeksiannot loppuvat. Mietin, mitä tapahtuu kaikille pienyrittäjille, joiden liiketoiminta on pysähtynyt kuin seinään. Miten nämä ihmiset pärjäävät, kun rahaa ei tule mistään? Millä maksetaan vuokrat ja palkat? Entä millä saa ruokaa omaan pöytään?

Rupesin suurmarketin sijaan käymään pienemmässä ruokakaupassa ja vaihdoin meidän päivittäistavaraostokset kauppiasvetoiseen myymälään. Nyt jos koskaan jokainen yrittäjä tarvitsee kipeästi sinua ja minua.

Maailmaa ennen koronaa.

Mietin myös Aurinkorannikkoa, joka elää turismista. Kuinkahan moni matkailu- ja ravintola-alan yritys on ensi syksynä enää hengissä? Menettävätköhän yrittäjät pääsiäissesongin lisäksi myös kesäsesongin? Mitenköhän käy sille suomalaiselle yrittäjälle, joka ehti juuri ennen koronaa saamaan uudet tilansa auki ja joutui ne lähes samantien sulkemaan? Näin huonoa tuuria ei toivoisi kenellekään.

Entä mitä tapahtuu niille kaikille työttömille, joilta korona vie työpaikan alta kaikkialla maailmassa? Kuinka paljon heitä oikein tulee olemaan? Miten heidän perheissään selvitään?

Sitten murehdin kaikkia koronavirukseen kuolleita ja mietin heidän omaisiaan. Miten selvitä tietoisuudesta, että läheisesi kuolee yksin ilman, että kukaan välittää tai että pystyt jättämään jäähyväisiä? Millainen on surun määrä neljän seinän sisälle pakotettujen karanteenivankien? Entä miten ihmiset kestävät eri puolilla maailmaa viikkoja kestävää ulkonaliikkumiskieltoa? Entä miten jaksaa hoitohenkilökunta?

Sitten mietin, mitä tapahtuu Suomen taloudelle? Mitä tapahtuu verokertymille? Kuinka syvään lamaan sukelletaan? Miten maani oikein pääsee taas jaloilleen? Muistissa on vielä 90-luvun alun karmea lama ja sen pitkäaikaiset vaikutukset.

Kotiinpalaavien kevätmuotia 2020.

Korona. Korona. Korona. Pääni täyttyi liiaksi viruksen kurimuksesta, huolesta ja murheesta. Ahdistuksen määrä alkoi lumipallon lailla paisua liian suureksi mahtuakseen pieneen päähäni. Oli pakko hellittää. En pysty koko maailman murheita kantamaan.

Kerroin aiemmin, miten intensiivisesti olen seurannut kaikkea koronauutisointia. Roikuin jatkuvasti kiinni uutisissa ja sosiaalisessa mediassa. Minun oli pakko alkaa tietoisesti suojelemaan itseäni tai olisin ahdistunut liikaa. Koronan seuraamisesta oli tullut lähes pakkomielle, josta oli päästävä eroon.

Sen sijaan päätin keskittyä meihin ja etsiä päivistämme iloa tuottavia asioita. Meillä on miehen kanssa katto pään päällä ja koti, missä olemme turvassa. Meillä on ruokaa jääkaapissa. Meillä on toimeentuloa. Meillä on toisemme. Meidän tehtävämme on pitää itsemme terveinä ja hengissä. Oikeastaan tämän kaiken kaaoksen keskellä, onko millään muulla loppupeleissä merkitystä?

On vaikeaa ymmärtää, että vielä jokunen aika sitten harmittelin hiusteni väärää sävyä, muutamaa lisäkiloa ja työyhteisön ongelmia. Enää en jaksa murehtia edes menetettyjä matkoja. Miten pieniltä, kaukaisilta ja merkityksettömiltä monet asiat tuntuvat, kun niitä tarkastelee muuttuneessa tilanteessa. Asiat ovat saaneet aivan toiset mittasuhteet.

Jotta elämässä koronasta huolimatta pysyisi jonkinlainen tasapaino, pitää nostaa esiin iloisia ja hyvää mieltä tuovia asioita. Synkistely saa nyt riittää ja väistyä. Tämä tilanne on vaan pakko hyväksyä ja yrittää luovia niin hyvin kuin mahdollista.

Mies on karanteenissa ja muutenkin kotona olo on nyt paras vaihtoehto. Päätettiin tänään siivota koti perin pohjin, tehdä hyvää ruokaa, avata viinikaapin paras viinipullo, panna parhaat serviisit pöytään, sytyttää kynttilät ja sulkea paha maailma ulkopuolelle, edes hetkeksi. Nyt tarvitsemme asioita, jotka palauttavat elämään normaalisuutta.

Kannetaan epätoivoisina hetkinä toinen toisiamme. Muistetaan läheisiämme, noudatetaan annettuja viranomaisohjeita ja pysytään terveinä. Tartutaan arjen pieniin iloisiin asioihin ja pidetään toivoa yllä. Kyllä tästä selvitään!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Sinä voit pelastaa jonkun hengen

lauantai, 21 maaliskuun, 2020

Katson telkkarista Voice of Finland ohjelmaa. Ihmiset nauravat, halailevat ja suukottelevat toisiaan. Elämä on iloa täynnä.

Juuri tuota iloa kaipaisin niin kovin tällä hetkellä. Ihmisiä lähelle, kosketusta ja sitä, että joku halaa pois maailman pahuuden. Sanoo, että älä huolehdi, kyllä kaikki järjestyy.

Olen tällä hetkellä huolissani ja ahdistunut. Maailma on tulessa ja minä pelkään.

Reilu viikko on mennyt yksin karanteenissa ja tänä aikana olen käyttänyt aivan liikaa aikaa netin ääressä. Toiminut juuri niin kuin ei pitäisi. Etsinyt pää punaisena kaiken mahdollisen tiedon, mitä koronasta on saatavana. Lukenut uutiset ja seurannut sosiaalista mediaa on time. Yrittänyt suodattaa faktan fiktiosta ja oikean väärästä. Yrittänyt hallita kaaosta kontrollilla. Yrittänyt löytää vapauttavaa tietoa siitä, että nyt liioitellaan.

Päivä toisensa jälkeen huoli on kasvanut ja ahdistus lisääntynyt. Olen seurannut intensiivisesti niin Espanjan kuin Suomen tilannetta, verrannut ja suhteuttanut lukuja väkilukuun ja ajankohtaan. Mitä enemmän päiviä on kulunut, sitä kurjemmalta on tuntunut. Kuka tätä voi oikeasti ymmärtää? Onko tämä joku tosielämän katastrofielokuva?

Puhkean raivoon joka kerta, kun joku vähättelee tilannetta. Toisaalta, enpä minäkään olisi viime torstaina hurjimmissa kuvitelmissanikaan uskonut, millaista maailmaa elämme seuraavalla viikolla.

Uskokaa hyvät ihmiset, että nyt on tosi kyseessä. Tässä ei ole kyse siitä, mitä mieltä sinä olet tai kuinka välinpitämätön olet oman henkesi kanssa. Nyt on kyse siitä, että jokainen meistä voi omilla toimillaan vaikuttaa siihen, kuinka moni meistä säilyy terveenä ja peräti hengissä.

Luin jostain iltalehdestä juttua iäkkäämmästä rouvasta, jonka mielipide oli, että kyllähän täältä jossain vaiheessa joka tapauksessa joutuu lähtemään. Mutta hyvä rouva, nyt ei ole kyse vain sinusta. Mieti sitä, että sinä välinpitämättömyydelläsi voit viedä sen kipeästi tarvittavan tehohoitopaikan siltä, joka ei ole täältä vielä valmis lähtemään.

Tehdään jokainen velvollisuutemme ja liikutaan ihmisten ilmoilla vain sen verran kuin on välttämätöntä. On hyvä, jos meidän ei tarvitsisi mennä ulkonaliikkumiskieltoon kuten esimerkiksi Italiassa, Saksassa ja Espanjassa. Niin kauan kun voimme käydä vapaasti lenkillä raikkaassa ulkoilmassa, pää pysyy varmasti paremmin kunnossa. Kunhan muistamme välttää kontakteja muihin.

Kaikesta raskaudesta huolimatta on minulla myös iloinen asia, joka on vienyt yhden huolenaiheen pois. Saan sunnuntaina rakkaani ja muitakin läheisiäni kotiin Aurinkorannikolta. Kiitos valtiovallalle asian järjestämisestä ja Finnairille lisälentojen operoinnista.

Meillä jatkuu karanteeni siis vielä kahden viikon ajan. Muutama viikko kotona ei ole mitään, jos sillä säästetään niin omaa kuin muiden kanssakulkijoiden terveyttä. Vaikka mitään oireita ei olisikaan, jokainen meistä voi olla tietämättään tartuttaja. Siksi mikään varovaisuus ei ole nyt liikaa.

Vetoan teihin kaikki lukijat. Pidetään itsemme ja toisemme terveinä. Yritetään rakentaa sisäistä rauhaa ja löytää vakautta arjen tavallisista asioista vaikka maailma ympärillä myllertää. Soitelkaa niille, jotka ovat kodeissaan yksin. Viime päivät, paljon yksin olleena, on ollut helpottavaa, kun ystävät ovat soitelleet ja tuntemuksia on voinut jakaa toisen kanssa. Se rauhoittaa ihmeesti.

Tehdään myös jokainen omalta osaltamme kaikkemme, ettei palvelualoilla olevien ihmisten terveys vaarannu. Joku osuvasti kirjoitti, että nyt on kummasti huomattu pienipalkkaisten alojen työntekijöiden arvo. Kaupan myyjät, siivoojat ja elintarvikealan työntekijät ovat niitä, jotka pitävät yhteiskuntamme perustoimintoja yllä, oli tilanne mikä tahansa. Eikä näitä hommia voi tehdä etänä.

Ja erityisesti, supervoimia hoitohenkilökunnalle. Espanjassa ihmiset kokoontuvat joka ilta kello kahdeksan parvekkeille taputtamaan kiitosta ja myötätuntoa terveyden alan väelle, joka tässä tilanteessa on kaikkein kovimmilla. Kaunis ele, mutta arvostuksen lisäksi toivoisin kovasti, että kaikkia näitä ihmisiä, jotka joutuvat nyt työskentelemään valtaisan työmäärän alla, muistettaisiin myös lisäansioilla.

Voimia ja kärsivällisyyttä meille kaikille. Vaikka tänään on mustaa, jossain kohtaa valo saa taas vallan.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista