Ikä ei tule yksinään – näistä asioista huomaan eläneeni jo vähän pidempään

Yksi päivä sitä vain ymmärtää, että hitto soikoon, elettyä elämää on takana jo huomattavasti enemmän kuin koskaan voi olla edessäpäin. Suurin osa elämästä on eletty, ei voi mitään.

Naureskelin itselleni eräänä päivänä, kun huomasin lukevani paikallislehdestä kuolinilmoituksia. Toki niitä on tullut vilkaisseeksi ohimennen aiemminkin, mutta nyt ihan eri intensiteetillä. Nimien lisäksi tarkistin myös syntymävuodet.

60 oli ennen paljon ikävuosia ja sen ikäiset tuli luokiteltua sarjaan eläkeläiset. Nykyisin 60 on ihan sopiva ikä (vaikka väliin ajattelen, että onneksi sentään siihen on vielä muutama vuosi). Vähän kuin toinen vaihe nuoruuden jälkeen, jolloin alkaa tuntemaan itsensä, jos ei niin villiksi, niin kutakuinkin aika vapaaksi.

Vaikka viralliseen eläkeikään on vielä matkaa, varmuuden vuoksi on pitänyt tarkistaa Eläketurvakeskuksen eläkelaskurista oma eläkeikä ja tulevan eläkkeen määrä. Kauheaa, miten vähän tuloa on tulevaisuudessa odotettavissa. Ainakin se vahvistaa tietoisuutta, että parasta panna töpinäksi nyt niiden asioiden kohdalla, mitä loppu elämältä odottaa.

Huomaan lukevani mediasta hyvin tarkkaan ihmisten ikää koskevat tiedot, erityisesti silloin, kun ne liippaavat läheltä omaani. Tahtomattaan tulee tehtyä ikäskannausta. – Onpa tuokin vanhan näköinen ikäisekseen. Tai on tuotakin varmasti leikelty, ei se muuten olisi noin nuoren näköinen. Ennen mielipiteeni oli ehdoton ei kauneusleikkausten suhteen. Nyt pientä fiksaamista voisi jopa harkita.

Luen kiinnostuksella myös kaikki terveyttä koskevat artikkelit, kuten mitä pitää syödä ja mitä välttää tai mistä tunnistan eri sairauksien oireita. Ennen olisin ohittanut nämä jutut ilman suurempaa mielenkiintoa. Kaikki terveyteen liittyvä info on saanut ihan uuden merkityksen.

On se vaan kummallista, että ympärillä muut vanhenevat nopeampaa tahtia kuin itse. Vai eikö peilistä oikein selkeästi enää näe? Ei sinänsä ihme, sillä ilman laseja ei kyllä nykyisin näe mitään. En muuten ymmärrä yhtään, miksi ovat kaupoissa alkaneet teitittelemään ja rouvittelemaan.

Ystävä- ja tuttavapiiri on alkanut esittelemään lastenlastensa kuvia. Miten oikeasti minun ikäisillä ihmisillä voi olla lapsenlapsia? Miten kauhean nuorina ne ovat tehneet lapsensa?

Samassa piirissä myös yksi toisensa jälkeen on joutunut viime aikoina sanomaan lopulliset hyvästit vanhemmilleen. Niin väistämätöntä, mutta siltikin niin surullista. Moni kipuilee dementoituneiden tai muuten sairaiden vanhempiensa kanssa.

Omassa itsessä tapahtuvat ulkonäön muutokset lähinnä itkettävät, mutta omassa käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset sen sijaan ovat vähän huvittavia. Muistan, kun vielä jokunen vuosi sitten vannoin korkkareitten perään. Vaikka ne usein olivatkin epämukavat jalassa, tykkäsin siltikin kulkea korot kopisten. Vaikka kuinka pinnistelin muistia, en muista milloin viimeksi olen kulkenut kunnon koroissa. Kummasti jalkinevalinta on kääntynyt mukaviin pehmustettuihin lättäpohjiin. Vannon Skechersien nimeen. Harmittaa vain ne kymmenet parit vähälle käytölle jääneitä kauniita kenkiä kaapin koristeena. Kaikki kunnia Kirsti Paakkaselle.

Mukavuudenhalu on muutenkin kasvanut. Pitkiä lentoja ei jaksaisi millään, telttaretkelle tarvitaan vähintään 10 sentin patja, painavia kantamuksia ei halua enää raahata ja yökylän sijaan mieluimmin ajaa kotiin yöksi. Ja silloin, kun ilta syystä tai toisesta vierähtää aamutunneille, tarvitaan koko seuraava päivä palautumiseen.

Vaateostoksilla käynti on alkanut ahdistamaan. Ennen sai vetää päälle vaatteen kuin vaatteen ja hyvältä näytti. Nyt kaupat ovat täynnä kikkanoita pikkutyttöjen vaatteita, jotka kirraavat joko vyötäröltä tai rinnasta. Mistä oikeasti löytäisi aikuisten vaatteita, jotka eivät ole mummomallistoa?

Yhtäkkiä olen huomannut, että joudun yhä useammin googlettamaan outoja sanoja, joita en ymmärrä. Voisiko joku kertoa mitä tarkoittaa fleksaaminen, flossaus, ripata tai yksä? Suurin osa laulajistakin alkaa olla sarjaa never heard.

Kropassa on alkanut olla omituisia kolotuksia ja omituista jäykkyyttä. Kaiken normaalista poikkeavan liikkumisen tuntee seuraavana päivänä. Mihin oikein on kadonnut entinen elastisuus ja notkeus? Ja mistä onkaan kotoisin vyötäröni pelastusrengas? Lähestynkö kauhuskenaariota lihapullasta, johon on isketty hammastikut?

Vaaka ja peili eivät ole olleet ystäviäni pitkän aikaa. Onneksi sentään on ihania oman ikäluokan ystäviä, joiden kanssa ollaan kaikki samassa veneessä. Ikä ei meitä jalosta, mutta hurtti huumori sitäkin enemmän. Ei ole tarvetta ottaa itseään enää niin vakavasti. Pannaan kukkamekko päälle ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Hyvältä näyttää, ainakin omasta mielestä.

Ja onneksi meitä on kotona kaksi samaa vauhtia vanhenevaa. Joku päivä tulee aika, ettei kaikki enää onnistu. Silloin toivoisin, että sinä voisit olla minulle tarvittaessa käsi, niin minä olisin sinulle jalka. Jos et kuule, voin olla sinulle korva, jos sinä olet minulle silmä. Elämää tämä vaan on. Ja vanhenemista. Halusi tai ei.

Millaisista asioista sinä huomaat tulleesi vähän vanhemmaksi?

 

Kuvat ovat Pulsan Asemalta Lappeenrannasta.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Imatra – mainettaan parempi

Naapuripaikkakuntien välillä on usein viha-rakkausuhde. Ajatellaanpa vaikka rakasta naapuriamme Ruotsia. Kukapa ei olisi Suomessa kuullut vähätteleviä ruotsalaisvitsejä tai naureskellut ruotsalaisten diskuteeraamiselle, hapansilakoille tai sukellusvenejahdeille.

Vähän samanlainen asetelma minusta on aina ollut kotikaupunkini Lappeenrannan ja naapurikaupunki Imatran välillä. Kärjistettynä lappeenrantalaiset väheksyvät Imatraa pienenä käpykylänä, jolla ei ole edes kunnon keskustaa.

Naapuri on vähän sellainen harmiton, hajuton ja mauton rajanylityskaupunki, jossa ei ole juuri mitään mielenkiintoa ja josta ei ole juuri mitään sanottavaa. Vai onko oikeasti niin, ettei Imatrasta ole mitään kerrottavaa?

On kerrottavaa, etenkin, jos asiaa tarkastellaan matkailun näkökulmasta. Tiesittekö, että Imatran matkailun juuret juontavat niin kauas kuin 1700-luvulle asti? 1772 vapaana kuohuvan Imatrankosken kuohuja tuli katsomaan jopa itse keisarinna Katariina II hoviseurueineen.

Imatrankoski on tiettävästi Suomen vanhin matkailunähtävyys, joka tunnettiin 1800-luvulla koko Euroopassa. Koski keräsi paikkakunnalle erityisesti Pietarin aatelia ja Suomen suuriruhtinaskunnan ylhäisöä. Siitä tuli myös merkittävä taiteilijoiden ja säveltäjien inspiraation lähde. Jotain matkailun vilkkaudesta kuvaa se, että 1800-luvulla Pietarista tuli Imatralle 14 junavuoroa päivittäin.

Hurjana virtaavalla koskella oli myös pimeämpi puoli. Turhan moni päätti päivänsä kosken kuohuihin. Ikävä kyllä liian usein kyseessä oli petetyn rakkauden uhri.

Mutta voi Imatra, mitä menitte tekemään. Menitte 1920-1930 -luvuilla rakentamaan voimalaitoksen koskeenne, jonka seurauksena Suomen merkittävimmästä matkailunähtävyydestä jäi jäljelle vain toistakymmentä metriä syvä kuiva uoma. Samalla tuhositte myös merkittävän lohijoen.

Nykyisin Imatrankoski kuohuu ainoastaan näytösluontoisesti tai huoltotöiden yhteydessä. Parin viime vuoden aikana koskinäytöksiä ei ole järjestetty patoremontin takia, mutta tänä kesänä koski taas kuohuu.

Monen vuoden tauon jälkeen päätin itse tehdä pienen päiväretken Imatralle ja lähteä tarkastelemaan kaupunkia enempi turistin näkökulmasta. Ja tottakai koskinäytös kuului ohjelmaani.

En enää muistanut, miten vaikuttavaa kosken kuohuminen olikaan. Samaan aikaan kun patoluukut avattiin ja vesi alkoi virrata, Sibeliuksen Karelia-sarjan melodiat pärähtivät soimaan.

Kauaa ei mennyt, kun tyhjä joenuoma täyttyi vedestä ja vajaan 20 minuutin ajan saattoi saada jonkinlaista kuvaa siitä, miltä vapaana virtaava kaupungin läpäisevä koski on aikoinaan näyttänyt. Koskinäytöksissä vettä vapautetaan noin 600 kuutiometriä sekunnissa, mutta luin, että vapaana virtaavan kosken meno oli aikoinaan vieläkin hurjempaa.

Suosittelen lämpimästi Imatran koskinäytöstä. Veden kuohunta ja kosken pauhu olivat upeaa ja vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kesän koskinäytösten aikataulut löydät täältä.

Samalla kannattaa käydä vilkaisemassa kosken rannalla olevaa jyhkeää Imatran Valtionhotellia. Tämä kaunis jugendlinna valmistui lisääntyneen matkailujoukon tarpeisiin 1903. Hotellin alkuperäinen nimi oli lukemani mukaan Grand Hôtel Cascade. Nimi kuulostaa niin kansainväliseltä ja hienostuneelta, mistä voikin jotain päätellä siitä, minkä tyyppisiä matkailijoita Imatralla aikoinaan kävi.

Itselleni Valtionhotellilla on oma erityinen asemansa johtuen siitä, että häämme vietettiin siellä aikoinaan. Hyvänen aika, onko siitä jo oikeasti yli 20 vuotta? Jatkot järjestettiin hotellin pyöreässä tornisviitissä, josta on hienot näkymät Imatrankoskelle.

Huomasin muuten, että Imatran Valtionhotellia vastapäätä kauniissa, vanhassa pylvästalossa on nykyisin museo. Entiseen lääkäri Henrik Piponiuksen taloon oli perustettu Lotta- ja veteraanimuseo.

Vaikka sotahistoria ei kauheasti kiinnostaisikaan, museossa kannattaa silti käydä. Kyse on yhä edelleen asutusta talosta, jonka huoneissa on paljon katsottavaa. Eila ja Reino Ikävalkon vuosien varrella keräämää antiikkia ja runsasta esineistöä oli mielenkiintoista tutkailla. On ihan eri asia käydä varta vasten näyttelyksi rakennetussa museossa kuin katsella tiloja, joissa on pitkä historia oikeasti elettyä elämää.

Jos sinulla on aikaa, kiertele myös koskea ympäröivää Kruununpuistoa. Kyse on alunperin 1842 perustetusta Suomen vanhimmasta luonnonsuojelualueesta.

Puistossa kiertelee mukavia reittejä ja muutama vuosi sitten rakennettu kaupunkipuro kiemurtelee pitkin puiston reunamia. En tiedä pitääkö oikeasti paikkaansa, mutta jossain tekstissä väitettiin, että purosta voi bongata jopa taimenia.

Ja makoileehan puistossa myös Imatran tunnuspatsas Imatran Impi. Onko vain vilkkaan mielikuvitukseni ansiota, mutta minusta tuo patsas on jotenkin hhmmm… eroottinen.

(Jälkihuomio: olin kirjoittanut patsaan nimen aluksi väärin ja nimennyt sen Imatran Inkeriksi. Kiitos korjauksesta. Nyt kyllä vähän nolottaa oma tulkintani patsaasta, kun kuulin kommentissa minkä muistoksi patsas on tehty.)

Matkailu näyttää edelleen kukoistavan Imatralla, ainakin jos sitä mitataan kaduilla kulkevien venäläisturistien määrässä. Tosin aateliset ovat saaneet väistyä ihan tavallisen ostosmatkailijan tieltä. Ei sinänsä ihme, sillä lähin raja-asema Svetogorsk on Imatran keskustasta vain seitsemän kilometrin päässä.

Kuten näette, ei Imatraa kannata väheksyä. Ei edes syntyperäisen lappeenrantalaisen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yhden viikonlopun oivalluksia

Kun kesäviikonloppuna suunnitelmat eivät mene ihan putkeen, ei kannata jäädä murehtimaan. Sen sijaan kannattaa tarttua hetkeen.

Viime viikonlopusta opin ainakin sen, että on turha harmistua, jos asiat eivät mene ihan niin kuin olisi alunperin niiden toivonut menevän. Loppujen lopuksi yksi asia johtaa toiseen ja toteutumattomien suunnitelmien tilalle napsahteleekin eteen kaikkea uutta ja yllättävää. Mennäänpä viime viikonloppuun.

Koko viikon sää oli mukavan kesäinen ja viikonlopulle luvassa jopa helteitä. Ystäväni suunnittelivat veneretkeä Saimaalle kohteenaan iki-ihana Sahanlahti Resort Puumalassa ja pyysivät minua mukaan. Sehän sopi mainiosti. Mies oli lähtenyt Lappiin eikä kesäleskellä ollut mitään muutakaan suunnitelmissa.

Veneellä Saimaalle ja mukana mainiot laivakoirat Hugo ja Väinö.

Ystäväni on mestari bongaamaan kaikki oivat kesätapahtumat ja niinpä nytkin WhatsAppiini pimpsahti viesti: Sahanlahdessa on perjantai-iltana italialaisen ruuan illallismenu, osallistutaanko? Ruokatapahtumat saavat minut aina innostumaan ja mikäpä parempaa kuin yhdistää veneilyviikonloppu ruokakokemuksiin. Ehdottomasti osallistutaan.

Kaikki hyvin vielä torstaihin, kunnes Sahanlahdesta soitettiin, etteivät he valitettavasti pysty järjestämään meille sovittua veneen kylkipaikkaa perjantaina. Vierasvenelaituri on buukattu aivan täyteen. Toisaalta myös italialainen teemailtakin on täynnä, joten emme mahtuisikaan siihenkään. Harmillista, sillä nyt hyvät suunnitelmamme kariutuivat. Kesäviikonloppuisin pitäisi vaan olla hereillä paljon aikaisemmin.

Saimaa, niin parasta kaikkina vuorokaudenaikoina.

Päätimme joka tapauksessa lähteä perjantaina veneellä Saimaalle ja ajella Sahanlahden sijaan kohti vuokramökkiämme. Halutessamme voisimme jatkaa sieltä lauantaina Sahanlahteen.

Hyvä ajatus sekin siihen asti, kunnes koitti perjantai. Silloin nimittäin aurinko unohti meidät ja sää muuttui. Iltapäivällä alkoi taivas tiputtamaan vettä navakan pohjoistuulen saattelemana.

Olimme lähtövalmiina tavarat pakattuina ja kutakuinkin ei kun menoksi -asenteella varustettuina. Ainut ongelma oli tuo puuskainen tuuli, joka näytti vain nostavan kierroksia iltaa kohden. Kapteenimme oli sitä mieltä, että tuolla tuulella veneen paikoitus mökkilaituriin tulisi olemaan haasteellista, varsinkin kun me apujoukot olimme veneilyn suhteen melko peukalottomia.

Mietimme kaikki eri vaihtoehdot läpi ja päätimme yöpyä veneessä kotisatamassa, vaikka emme illalla pääsisikään matkaan. Säätiedotuksen mukaan viimeistään aamulla pitäisi tuulen tyyntyä, joten olisimmehan ainakin lähtövalmiita aamuvarhaisesta. Eikö sitä kerran voisi yöpyä vierasvenelaiturin sijaan yhtä hyvin kotisatamassa? Tulisipa tehtyä sellainen staycation hotellin sijaan veneessä.

Avasimme skumppapullon ja katselimme satamassa kylmissään kärvisteleviä lomalaisia. Ihmetyttää aina se, että suomalainen pukee lomalla shortsit jalkaan vaikka lämpötila olisi hädin tuskin kymmenen asteen yläpuolella.

Lappeenrannan satama-alueelta löytyy mittava määrä mukavia kesäterasseja, mutta tällä kelillä jotensakaan ei nyt mieli lämmennyt niille. Sen sijaan ystäväni huomasi läheisen kahvilan Satamatie 6:n bändi-illan. Siis sinne, vielä kun kyse oli ilmaiskonsertista.

Olinpa iloinen, että tuli mentyä. Taitava solisti Susanna Syrjäläinen yhtyeineen tarjosi kerrassaan lyyrisesti koskettavan musiikki-illan. Ilman tätä olosuhteiden pakosta -yöpymistä, en olisi tuohonkaan konserttiin eksynyt. Jos Lappeenrannassa olet liikkeellä, tarkistapa Facebookista tämän muikean kahvilan ohjelmatarjonta.

Hieman erilainen staycation.Satamatie 6:ssa oli tupa täysi.

Illalla veneessä ihmettelimme ohitsemme lipuvaa luksuslaivaa. Piti vähän hieraista silmiä, sillä tällaisia kapistuksia odottaisi näkevän ennemmin Monacossa kuin Lappeenrannassa. Laivan nimen googlettaminen kertoi kyseessä olevan 35-metrinen sveitsiläisen liikemiehen alus. Sama tyyppi, joka on pitänyt laivakonttuuria Saimaalla edellisenäkin kesänä, tosin silloin hieman pienemmällä jahdillaan.

Ehkäpä Saimaan hienoudesta kertoo jotain se, että miljardööri, joka voisi valita kesänviettopaikakseen maailmalta minkä kolkan tahansa, tulee Saimaalle ja Lappeenrantaan. Syystäkin voi olla kotiseutuylpeä.

Kotisatamayöpyminen oli itse asiassa aika hauska juttu. Illalla pelattiin korttia ja nukkumaan tuli mentyä vasta aamuyön tunteina. Tuuli keinutti sopivasti uneen. Heräsin aamulla siihen, että kapteeni käynnisteli koneen ja lähdettiin matkaan.

Taivas oli edelleen paksussa pilvessä, kun saavuimme mökille. Ensimmäiseksi laitettiin sauna lämpiämään. Jos jotain rakastan, niin puulämmitteisen rantasaunan lämmityksestä lähtevää tuoksua. Tähän tuoksuun kun lisätään rantasaunan lempeät löylyt ja pulahtaminen raikkaaseen veteen, ollaan minusta kiteytetty suomalaisen syvin sielunmaisema. Tarvitseeko sitä vielä jotain muuta ollakseen onnellinen?

Päätimme jatkaa saunomisen jälkeen matkaamme sittenkin Sahanlahteen, koska keli näytti paranevan ihan silmissä. Sahanlahti Resort on ollut minulle sellainen jokakesäinen must-juttu. Upea sijainti Suur-Saimaan rannalla, hyvä ravintola, maailman paras rantasauna, Saimaan paras kesäterassi, monipuolinen ohjelmatarjonta, viehättävät majoitusvaihtoehdot, hyvä vierasvenelaituri ja ehdottomasti paras kesätunnelma. Tässä mestassa on vaan sitä jotakin, joka saa hakeutumaan sinne kesä toisensa jälkeen.

Kävimme Sahanlahden Koskivahti-ravintolassa toteamassa, että Puumalan muikut eivät koskaan petä. Tarjolla on myös silmän ruokaa, sillä ravintolan terassilta aukeaa alas kappale kauneinta Saimaata.

Sahanlahti – kesän mansikkapaikka Saimaalla.

Muutaman vuoden ajan Sahanlahdessa on toiminut Sahan Elämysverstas, rakennus, jossa kesäaikaan on tarjolla erilaisia esityksiä, kuten teatteria ja konsertteja. Meidän onneksemme illalla esiintyisi Sikahauska Stand up -klubi, joten uusi käänne suunnitelmiimme oli tulossa jälleen.

Ja taas olin iloinen, että sattumalta istuin illalla Sahanlahden Elämysverstaan penkillä saamassa nauramisesta lisää ikää. Neljä kaverusta tarjosivat hervottoman hauskan shown. Minuun iski erityisesti Mikko Vaismaan taitava tilannekomiikka.

Lämmin kesäilta oli kiva päättää Sahanlahden Rantamakasiinin kesäterassilla. Saimaa oli tyyni ja heinäkuinen ilta kerrankin lempeä.

Kun seuraavana päivänä ajelimme veneellä takaisin kohti Lappeenrantaa, olin jotenkin tajuttoman kiitollinen. Ensinnäkin kiitollinen siitä, että olen syntynyt näin suunnattoman hienoon maahan. Mietin kaikkea kauneutta, mitä ohitimme paluumatkan varrella. Suuria Saimaan selkiä, karuja kalliorantoja, asumattomia saaria ja neitseellisiä hiekkarantoja. Joka puolella tilaa, avaruutta ja puhdasta luontoa.

Tässä kohtaa, venhosen huristella pitkin suuria selkiä, tajusin, etten halua viettää kesiäni enää missään muualla kuin Suomessa. Onneni on täysi, jos voin valita Saimaan ja hetkittäin ehkä myös Tunturi-Lapin. Meillä on niin paljon sellaista aitoa luonnon muovaamaa karismaa, että tätä ei voi korvata minulle mikään muu. Suomi ja kesä ovat minulle mansikka ja mustikka, hilla ja kanttarelli. Kaikki hyvä, puhdas, terveellinen ja aito samassa paketissa.

En muista, että olisin koskaan aiemmin tuntenut samanlaista kotiseuturakkautta. Minun etuoikeuteni on olla suomalainen ja onneni elää Saimaan kainalossa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Armoa vai ankaruutta?

Helsingin taidemuseon vessassa oli teksti: ”Tiedä kuinka kaunis olet”. Jäin sitä miettimään.

Perjantai-iltapäivä. Viikon työt pulkassa ja kesäviikonloppu ovella. Heinäkuu, 12 astetta lämmintä, tuulee napakasti ja ilmassa sateen uhka. Voitaisiin mennä mökille, mutta jotenkaan ei hosita. Kesäviikonloppufiilis on kadoksissa. Laiskottaa.

Sen sijaan söin koko levyllisen lempparisuklaatani. Yhdeltä istumalta tosta vain. 200 grammaa rasvaa ja sokeria. Sitten vedin kahden tunnin nokoset sokerihumalassa. Loppuillan haahuilin netissä lukien iltapäivälehtien hömppäjuttuja. Saatoinpa pelata muutaman spider-pasianssin. Loppuilta meni telkkarin ääressä kaukosäädin kädessä.

Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Juuri näin ei pitänyt aloittaa viikonloppua.

Paremminkin olisin voinut valita, taas kerran. Lähteä työpäivän jälkeen piristävälle lenkille, tekaista sen jälkeen kevyen ja ravitsevan salaattiannoksen ja opiskella illalla vaikka espanjaa. Olisin ollut itseeni tyytyväisempi, mutta olisinko sittenkään ollut yhtään onnellisempi?

Nuorempana minulla oli väliin itsenipieksemispuuskia. Anne Ankara otti välillä vallan ja pakotti minut juoksemaan kuntosalin juoksumatolla kuin hikinen eläin. Tai syömään kaksi viikkoa vihanneskeittoa ranskalaisen ihmedieetin mukaan, joka itse asiassa aiheutti minulle jatkuvaa päänsärkyä. Tai viimeisin hulluus oli personal trainerin palkkaaminen, joka piiskasi minua treeneihin, jotka maistuivat oksennuksena suussa.

Tyytyväisyys omaa itseäni kohtaan piti hankkia suorituksilla. Ja silloin, kun tuota odotusarvoa ei pystynyt täyttämään, tuloksena oli pelkkää itseinhoa.

Pakottamalla pääsee hetken eteenpäin, mutta harvoin maaliin.

Tarvittiin 56 vuotta ennen kuin aloin ymmärtää, että hyvään elämään tarvitaan enemmän armoa kuin ankaruutta. Älkää käsittäkö väärin. En tarkoita, että elämän tulisi olla kermakakkuhöttöä ja siihen ei pitäisi sisältyä vaateita tai tavoitteita. Ei elämän tule olla liian helppoa, muttei myöskään jatkuvaa piiskan vinguttamista hampaat irveessä. Lopputulos on parempi, kun asioita tehdään mielihyvän, rentouden ja itsensä hyväksymisen kautta.

Ihan hyvä vaikkei täydellinen.

Laiskan perjantai-illan jälkeen tuli puuhakas lauantai. Aurinko paistoi ja hurautettiin autolla mökille. Mentiin metsään, poimittiin mustikoita, grillattiin terveellistä ruokaa ja lämmitettiin illalla sauna. Nautittiin muustakin kuin Lindauerin suosikkikuoharistani.

Onnellinen se päivä, kun hyväksyin sen, ettei tarvitse yrittää olla täydellinen. Kauneus on loppujen lopuksi omassa silmässä. Kun itsensä hyväksyy puutteineen, paheineen ja inhimillisyyksineen, elämässä on vähemmän ahdistusta. Hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä sen sijaan enemmän.

Kyllähän sitä omassa habituksessa harmittaa moni asia kuten se, että paino on noussut useamman kilon. Mutta loppujen lopuksi onko se sittenkään niin merkityksellistä, jos kohtuudessa kestetään?

Joka päivä ei jaksa olla yhtä tarmokas, mutta eikö sekin ole aika inhimillistä? Ja mitä siitä, etten tiedä ja osaa kaikkea, mitä haluaisin. Voin hyvin myöntää olevani tietämätön tai väärässä. Pätemisen ajat ovat takanapäin. Itse asiassa ihmiset, joilla on pätemisen tarve ja oikeassa olemisen pakko, ovat rasittavia.

Tästä eteenpäinkin tulen tekemään huonoja valintoja. Jos en tänään pysty olemaan ihanneminäni, pystyn siihen ehkä huomenna. Koska liha on heikko, saatan tänään syödä salaatin sijaan lisää suklaata.

Huomenna on uusi päivä siirtää vuoria.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Päiväretkelle cityyn – Helsinki on aina hyvä vaihtoehto

Aina sillon kun tuntuu tylsältä, lähden Helsinkiin. Kaksi tuntia kaakonkulmalta junalla ja kappas, heti on elämää ympärillä.

Pikkukaupungin asukkina kaipaan välillä värikkäämpää ja virkeämpää katukuvaa ja suurkaupungin elämää. Älkää naurako, mutten voi mitään sille, että aina kun matkustan Helsinkiin, minusta tuntuu vähän siltä kuin tulisin ulkomaille.

Meille etelä-karjalaisille tämä ulkomaankohde on nimeltään Hesa. Täällä ei kukaan puhu stadista.

Rakastan Helsingin laajaa museotarjontaa, erityisesti niiden hyviä taidenäyttelyitä. En pane pahaksi myöskään hyvää ravintolatarjontaa ja runsaita ostosmahdollisuuksia. Aina ei tarvitse edes mitään ostaa, on vain mukavaa kierrellä katsomassa kaikkea uutta ja ihmeellistä. On hienoa, kun Helsingissä on vielä paljon pieniä kivijalkakauppoja.

Oma mielenkiintonsa on kierrellä tutkimassa viehättäviä kaupunginosia kuten Töölöä ja Punavuorta ja katsella niiden kauniita rakennuksia. Tai sitten kuljeskella Helsingin merenrantaraitteja ja pysähdellä kivoilla terasseilla tai nuuskia kauppahallien herkkumyymälöiden tarjontaa. Helsinki on niin passeli kohde vaikka vain päiväreissulle yksin tai yhdessä.

Eräänä kesäkuisena päivänä hyppäsimme ystäväni kanssa aamujunaan ja tulimme Helsinkiin sopivasti aamukahvien aikaan. Kortteerasimme matkoilla olevien ystävien luona Töölössä, missä itse asiassa riittikin meille paljon mielenkiintoista tutkimista.

Töölön sydämestä löytyi mm. pieni korttelitori, laatuvaatteiden kirppari Relove (kuvitelkaa ystäväni löysi ison Marimekon villahuivin kympillä), viininystävälle hyvin varustettu puoti ja herkkukauppa Ceestashop ja monta pientä vaateputiikkia, joita ei oikein voinut ohittaa poikkeamatta sisään.

Kun kaksi naisihmistä lasketaan Helsinkiin irti alennusmyyntien aikaan, aina sitä jotain mukaan lähtee.

Designmuseo

Tällä reissulla meillä oli vakaa aikomus tutkia pari museota sekä ehdottomasti upea Oodi. Ensin nokat kohti Korkeavuorenkatua ja siellä olevaa Designmuseota.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että olin lievästi pettynyt. Suomalainen muotoilu on niin upeaa, että odotin tulevani vähintään muotoilun pyhättöön, joka hehkuttaa meidän maailmankuuluja suunnittelijoita. Yleiskuva näyttelystä oli yllättävän vaisu.

Satunnaisia yksittäisiä esineitä oli esillä museon seinänvierushyllyillä. Esillepano oli mielestäni aika vanhanaikaista ja jotenkin oudon irrallista. Monet tyhjät esinepaikat myös ihmetyttivät. Tuli vähän sellainen tunne, että suppea näyttely ei oikein tehnyt oikeutta lahjakkaille suunnittelijoillemme. Tällä sektorilla, jos millä, olisi materiaalia mitä hehkuttaa.

Yläkerrassa oli muotoilijakaksikon Aamu Songin ja Johan Olinin näyttely Maailmojen salat – Secret Universe. Helsinkiläisen muotoilustudio COMPANYn perustajat ovat kierrelleet ympäri maailmaa etsimässä perinteisiä käsityömenetelmiä ja tuoneet ne osaksi nykypäivän esinetuotantoa. Töissä oli nähtävissä vaikutteita mm. Venäjältä, Koreasta, Japanista ja Meksikosta.

Helsingin Taidemuseo HAM

Ellen Thesleffin näyttely ”Minä maalaan kuin jumala” sai meidät seuraavaksi suunnistamaan Helsingin Taidemuseoon. Thesleff oli maamme ensimmäisiä ekspressionisteja, joka matkaili paljon Pariisissa ja Firenzessa hakemassa oppia ja vaikutteita.

Tämä näyttely kannatti nähdä. Pidin erityisesti pastellinsävyisistä maalauksista ja taulujen riisutusta luonteesta. Herkkyyttä voimakkain siveltimenvedoin.

Aikansa voimanainen.Näistä pidin erityisesti.

Toinen kiinnostuksen kohde HAMissa oli Tove Jansson näyttely. Vaikka tähän pysyvään näyttelyyn ei kovin montaa teosta kuulukaan, entisen Helsingin kaupungintalon Kaupunkikellari-ravintolan suurikokoisissa freskoissa oli paljon nähtävää.

Kun maalauksia tutki tarkemmin, löytyihän sieltä pienet muumihahmotkin ja olipa Tove maalannut toiseen freskoon myös oman kuvansa.

Juhlat maalla.Tove itse löytyi freskosta Juhlat kaupungissa.

Sen sijaan puolalaisen taiteilijan Pawel Althamerin näyttely ”I am” ei ollut minulle ihan ominta nykytaidetta. No, joka tapauksessa näyttely oli monipuolinen veistoksineen ja installaatioineen.

Vaikka näyttelyssä oli paljon asioita, jotka eivät koskettaneet, kiinnostavinta minusta oli taiteilijan pikkupojan tutkielmat, joissa hän ilmeisemmin etsi omaa itseään.

Helsingin keskustakirjasto Oodi

Mahtava ja upea! Tämä rakennus on Sibeliuksen Finlandia rakennettuna! Vaikka Oodi on melkoisen mittava kooltaan, rakennus on kaikkea muuta kuin raskas. Aaltoilevat linjat ja lasipinnat saavat rakennuksen näyttämään lähes keveältä.

Oodia lähestyessä minua nauratti oma mielikuvitukseni. Odotin, että yläkerran kaiteen yli kurkistavat kirahvit ja norsut. Rakennus toi jostain syystä mieleen Nooan arkin, joka olisi voinut hiljalleen lipua eläinkunnan pelastavalle neitsytpurjehdukselle.

Oodi on nimensä mukaan kuin lyyrinen runo, ylistyslaulu. Yksinkertaisesti Oodi on tiloiltaan kaunis. Vaaleat puupinnat, ikkunoista ja katosta tulviva valo sekä väljät useaan tasoon jakaantuvat tilat tekevät Oodista ilmavan. Ei tarvitse Aallon kääntyä haudassaan. Tämä rakennus on kunnianosoitus suomalaiselle arkkitehtuurille.

Olen vähän kade helsinkiläisille. Kovin mielelläni tekisin itsekin töitä tai kirjoittelisin blogia tuon ihanuuden sopukoissa. Käykää ihmeessä kurkkaamassa Oodia, kun Helsingissä liikutte.

Mitä mattoja kirjastossa.Ja mitä huonekaluja.

Kaupunkipyörät

Uusi ulottuvuus Helsingissä liikkumiseen tuli ystäväni ideasta vuokrata kaupunkipyörät. Tosi näppäriä kulkupelejä hurauttaa vaikka viinilasillisille Hernerantaan ravintola Löylyn terassille, kuten teimme. Merenrantaa pitkin on niin hauskaa pyöräillä.

Hyvää ruokaa

Helsinki-päiviin kuuluu aina hyvät ruokakokemukset. Tällä kertaa yllättävintä oli, miten moni ravintola oli juhannuksen jälkeen laittanut ovensa lomien ajaksi kiinni. Yllättävää oli myös, miten täyttä oli arki-iltana monissa töölöläisissä ravintoloissa minne yritimme. Pöytävaraus olisi pitänyt olla sinne, minne eniten halusimme.

Mamma Rosan alakertaan sen sijaan mahduimme, eikä tämä huono valinta ollut lainkaan. Hummerikeitto teki hetken hiljaiseksi, sillä se vei kielen mennessään. Myös jälkkäri veriappelsiinisorbetti suolakaramelli bruleen kanssa teki vaikutuksen.

Helsinki on aina hyvä vaihtoehto, kun kaipaa pientä vaihtelua tai kaupunkifiilistelyä. Ystävääni lainaten: ”Miksi kaikki haluaa ostaa kesämökin jostain korvesta? Eikö olisi ideaa maalaisen hankkia kesämökki Helsingistä, mieluiten mahdollisimman läheltä keskustaa?”

Loistava idea. Voisi viikonloppuna paeta liikaa rauhaa ja tapahtumaköyhyyttä kaupungin vilskeeseen 🙂 .

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Viipuri ei jätä kylmäksi

Viipuri on minusta kummallinen kaupunki. Se on kaupunki, joka tuntuu jotenkin tutulta ja kotoiselta, mutta samaan aikaan vieraalta ja kylmältä. Tunteita nostattaa kiinnostus menetettyä kaupunkia kohtaan.

Kun astelee Viipurin vanhan kaupunginosan alkuperäiskunnossa olevien kivi- ja puutalojen välimaastossa, unohtaa helposti ajan tajun. Näkymä voisi olla miltä vuosikymmeneltä tahansa. Vanha viipurilainen henki on selvästi läsnä. Kun taas tuijottaa Punaisentorin mahtipontista punalipuin koristeltua Lenin-patsasta, ollaan ihan toisessa maailmassa. Neuvostoaika nostaa päätään.

Joka tapauksessa Viipuri ei jätä kylmäksi. Vastakohtaisuus vanhan suomalaisen historian ja nykyisen venäläisen elämänmenon välillä on suuri, mutta kiinnostavan kiehtova. Huolimatta siitä, että sotien jälkeen suomalaisjäljet yritettiin poistaa Viipurista mahdollisimman tehokkaasti, vanhan Viipurin kukoistus on nähtävissä monissa kohdin yhä vaan.

Viipurin tunnukset: Viipurin linna ja Pyöreä torni. Vesiportinkatu.Pommitetun tuomiokirkon raunioista kurkistus kunnostettuun kellotorniin.Jalustalle nostettu Lenin vartioi nykyistä Punaistatoria, entistä Punaisenlähteentoria.

Nuorempana minua lähinnä ärsytti vanhojen viipurilaisten Viipurin ihannointi ja kaihoaminen entisille kotikonnuilleen. Nyt vanhempana pystyn ymmärtämään paljon paremmin sitä tyhjää aukkoa ellei peräti traumaa, jonka on aiheuttanut asukkaiden äkillinen riipaisu pois kodeistaan ja juuriltaan. Taakse on pitänyt hetkessä jättää koko siihen asti eletty elämä edistyksellisessä ja vauraassa kaupungissa.

Kannattaa lukea Pekka Kantasen ja Mikko Mäntyniemen kirja ”Aikamatka Viipuriin”. Kirjassa on mielenkiintoisesti kuvattu samoja paikkoja ennen sotia ja kirjan julkaisuajankohdan kieppeillä vuonna 2010. Kuvia värittävät tarinat mm. Viipurin merkkihenkilöistä, joita kaupungissa näytti suomalaisvuosina olleen yllättävän monia.

Viipurin kaduilla ei voi olla huomaamatta lukuisia kauniita kivitaloja, arvokiinteistöjä, joista ikävä kyllä monen rakennuksen arvokkuus on jäänyt menneille vuosikymmenille. Rappion takaakin entisaikojen vauraus on aistittavissa. Pahoin rapistuneet, lähinnä korjauskelvottomat talot saavat surulliseksi, kun miettii miltä näyttävät saman aikakauden tuotokset vaikkapa Helsingin Bulevardilla.

Rappioromantiikkaako vaiko jo pelkkää rappiota?Väliin mahtuu myös ilonpilkahduksia.

Toisaalta joitain ilon aiheitakin Viipurissa on. Vanhaa historiaa on alettu edes jossain määrin arvostamaan. Huonoon kuntoon päässyt Alvar Aallon suunnittelema kaupunginkirjasto sai ansaitsemansa täyden remontin ja se avattiin yleisölle 2013. Rakennuksen kansainvälistä arvoa kuvastanee se, että tapasin aiemmalla Viipurin reissulla rautatieasemalla pariisilaisen pariskunnan, jotka olivat tulleet Viipuriin varta vasten nähdäkseen tämän funkisikonin.

Tiesittekö muuten, että Aallon kuuluisa tuoli 69 suunniteltiin alunperin Viipurin kirjastoa varten? Myös Aallon myydyin huonekalu jakkara numero 60 tuli julkisissa tiloissa ensimmäistä kertaa käyttöön juuri Viipurin kirjastossa sen valmistumisvuonna 1935.

Jussi Mäntysen hirvipatsas tarkkailee Aallon suunnitteleman kirjaston edustalla.Jakkara numero 60.

Torkkelin puistoon on noussut suomalaisajan suosittua eliittiravintolaa jäljittelevä uusi Espilä. Useista erilaisista ravintolasaleista koostuva ravintola jätti minulle ehkä vähän sekavan kuvan. Ehkä kaikkein sekavimman kokemuksen jätti käsittämättömän huono ja piittaamaton palvelu. En tiedä sattuiko meille vain huono tuuri, mutta tässä ravintolakokemuksessa ei tuntunut mikään onnistuvan. Suurin osa ravintolan asiakkaista näytti olevan suomalaisia.

Keskustaan on ilmaantunut myös vanhan mallin mukaan tehty keltainen raitiovaunu muistona Viipurin raitiovaunuliikenteessä, joka alkoi kaupungissa jo vuonna 1912.

Uusi Espilä avattiin 2016 samalle paikalle kuin edeltäjänsä.Vanhan mallin mukaan tehty ratikka, jossa toimii kahvila.

Viipurissa on aina mielenkiintoista käydä. Nykyisellään se on varsin turvallinen kaupunki, jonka kaduilla on mukavaa kierrellä ja tutkia mm. vanhojen talojen kivijalkamyymälöitä.

Suomalaisajalta peräisin olevassa kauppahallissa kannattaa ehdottomasti käydä ihmettelemässä vilkasta torikauppaa. Toisessa kerroksessa myydään pellavatuotteita  edullisesti. Kauppahalli ja ulkona olevat torikojut ovat erinomaisia paikkoja ostaa käsitöitä.

Ystäväni kanssa ihastuimme erään vanhahtavan oloisen ostoskeskuksen pienen putiikin laajaan kesämekkovalikoimaan. Yli 30 asteen helteellä mekkojen sovittelu oli sen verran hikistä puuhaa, että jätimme suosiolla mekon metsästyksen seuraavalle Viipurin matkalle. Jotensakin minusta on hauskaa kierrellä viipurilaisia kauppoja, jotka eivät ole samojen maailmanlaajuisten tuotemerkkien täyttämiä. Hintataso on verrattain edullinen.

Ei jättänyt Viipuri kylmäksi myöskään lämpötilaltaan. +31 helteessä olisi tehnyt mieli nousta vähän viileimpiin ilmakerroksiin.

Viipuriin pääsee kätevästi junalla Helsingistä, Tikkurilasta, Lahdesta Kouvolasta ja Vainikkalasta tai autolla Vaalimaan, Nuijamaan tai Imatran kautta. Kesäaikaan kiinnostava matkustustapa on risteillä Lappeenrannasta Saimaan kanavaa pitkin. Näille 1-3 päivän mittaisille risteilymatkoille ei tarvita viisumia. Lisätietoja matkoista saat Saimaa Travelin sivuilta täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Minä olen ilmapallo

No nyt minä sen äkäsin. Meillä tulee törmäyskurssia usein sen takia, että minä olen ilmapallo ja mies on kivi.

Luin hiljattain mielenkiintoisen Väestöliiton julkaiseman tekstin parisuhteen vuorovaikutuksesta. Siinä pohdittiin asioita, jotka aiheuttavat parisuhteessa kommunikaatiovaikeuksia. Aina tuo yhteys ei vaan toimi. Meillä on erilaisia tapoja ilmaista itseämme ja kun siihen lisätään vielä erilainen tempperamenttitaso, yhteinen sävel voi saada riitasointeja.

Väestöliiton tempperamenttimalli Kivet ja ilmapallot kolahti minuun eritoten. Miten olivatkaan osanneet kertoa juuri meidän elämästä ja löytää meidän molempien tyypilliset luonteenpiirteet?

Väestöliiton asiantuntijat ovat rakentaneet kaksi luonnetyyppiä, kivet ja ilmapallot, joiden kautta pyritään ymmärtämään ihmisten erilaisuutta ja parisuhteen vuorovaikutusta. Näitä vastakkaisia luonteenpiirteitä kuvaillaan seuraavasti:

Ilmapallot ovat ihmisiä, jotka ovat nopeatempoisia kaikessa olemisessaan ja tekemisessään. He kyllästyvät helposti. Heidän tunneskaalansa on usein laaja ja värikäs sekä sisältää nopeita vaihteluita. He kaipaavat yllätyksiä ja uusia asioita elämäänsä. He innostuvat nopeasti, mutta he myös suuttuvat ja pettyvät vikkelästi.

Kivet ovat ihmisiä, jotka nauttivat tasaisesta elämänmenosta. Kivet eivät pitkästy helposti. He pitävät rutiineista ja tutuista asioista. He eivät kaipaa vaihtelua eivätkä välttämättä ilmaise tunteitaan kovin voimakkaasti. He eivät halua elämään voimakasta jännitystä. Kivet esimerkiksi lomailevat mielellään samassa, tutussa paikassa vuodesta toiseen.”

Miten hyvin tuosta tekstistä tunnistankaan itseni, jos sitten miehenikin. Siinä missä minun pitää saada muutosta ja vaihtelua, mies on meillä ihan tyytyväinen vallitsevaan tilaan. Hän pitää tutuista asioista ja rutiineista, jotka tuovat elämään tiettyä varmuutta ja turvaa, toisin kuin minä, joka janoan seikkailuja ja inspiraatiota.

Arvatkaapa vaan, millaista on, kun meillä suunnitellaan uutta matkaa? Minun bucket listalla on vähintään kymmenen kohdetta, minne pitäisi mennä ja mitä pitäisi nähdä. Mies taas kokee enemmän rasitteena sen, että koko ajan pitäisi olla menossa johonkin suuntaan ja vaihtaa kohdetta ja majoituspaikkaa. Siinä sitten yritetään löytää jonkinmoista kompromissia, joka tyydyttäisi meitä molempia.

Väestöliitto onneksi antaa suhteellemme toivoa. Tarvitaan väliin vaan vähän enemmän tilaa, jotta kumpikin voi toteuttaa itseään. Ja niinhän se on, että usein juuri se ilmapallo tarvitsee elintilaa kaikkein eniten.

Mielenkiintoista on, ettei välttämättä sekään ole ihannetila, että kumpikin suhteen osapuoli edustaa samaa temperamenttityyppiä. Väestöliitto kirjoittaa näin:

On paljon parisuhteita, joissa toinen on kivi ja toinen ilmapallo. Tällainen parisuhde voi toimia hyvin, kun parin välissä on riittävästi tilaa erityisesti ilmapalloa ajatellen. Kahden kiven liitto on tasainen ja turvallinen, mutta ajoittain toinen saattaa kaivata parisuhteeseen eloisaa ilmapallomeininkiä. Kahden ilmapallon liitto on vauhdikas, mutta toisaalta taipuvainen epävakauteen.”

Niin se vaan on, että erilaisuus elämässä on rikkaus, jos on tahtoa sen ymmärtämiseen. Vaikka sinä et ajattele samoin kuin minä, se on silti ok. Vaikka sinun näkökulmasi olisi ristiriidassa omani kanssa, sinun on yhtä suuri oikeus olla kivi kuin minun ilmapallo. Muuttamaan emme toisiamme pysty. Minusta ei voi tulla kiveä eikä sinusta ilmapalloa. Sen kun aina muistaisi.

Kivi voi tasoittaa leijailevaa ilmapalloa ja estää sitä eksymästä. Ilmapallolla on hyvä olla peruskalliota, minne voi välillä kiinnittyä. Ilmapallo taas voi kuljettaa kiven uusiin sfääreihin, tuoda säpinää ja eloa elämään.

Kiitos Väestöliitto heurekasta, koin oivalluksen. Ehkei se kivi vierelläni olekaan niin mahdoton kuin joskus sorrun ajattelemaan. Ymmärrän nyt ehkä himpun verran paremmin itseäni ja meidän molempien tapaa ajatella.

Kumpaa sinä olet enemmän, kiveä vai ilmapalloa?

Kuvat: pixabay.com

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Kesän helpoin ulkomaanreissu – laivalla Viipuriin ilman viisumia

Kaksi maata ja kaksi ”karjalaista” kaupunkia. Risteilimme Lappeenrannasta Viipuriin pitkin Saimaan kanavaa.

– Matkan ja majoituksen tarjosi Saimaa Travel

Uskomattoman ihastuttava varhaisaamu. Seisomme ystäväni kanssa passit kourassa satamarakennuksessa Saimaan rannalla Lappeenrannassa. Olemme lähdössä m/s Carelialla Viipuriin.

Ensimmäiseksi laivan ulkokannelle ja nassut kohti aurinkoa. Lähtötööttäys ja kokka kohti Saimaata. Zdravstuite Venäjä, täältä tullaan.

Unohdan aina miten lähellä Viipuri onkaan kotikaupunkiani Lappeenrantaa. Maanteitse matkaa on vain noin 60 km, mutta tullijonojen vuoksi matkaan saattaa tärvääntyä useampi tunti. Juna sen sijaan on nopea, mutta matkaan tarvitaan viisumi, kuten tietysti autollakin kuljettaessa.

Mikäli mielit Venäjälle helposti ilman viisumia, näppärä vaihtoehto on matkustaa laivalla Lappeenrannasta Saimaan kanavaa pitkin. Venäjän matkoihin erikoistunut matkatoimisto Saimaa Travel järjestää viisumivapaita risteilyjä Viipuriin toukokuusta syyskuuhun. Matkavaraus tulee tehdä etukäteen, viimeistään 3-5 päivää ennen lähtöä.

M/s Carelian kotisatama on vuodesta 1986 ollut Lappeenranta. 

Viipurin risteily on mahdollista tehdä päivän mittaisena miniristeilynä, jolloin perilläoloaikaa jää reilut pari tuntia. Me teimme Viipurin risteilyn pidemmän version, kahden päivän ja yhden yön hotellimatkan, jota ehdottomasti suosittelen. Aikaa Viipurissa kiertelyyn jää mukavasti tulopäivänä sekä seuraavana päivänä aina kello kolmeen saakka. Myös kahden yön viisumivapaaristeily on mahdollista.

Tässä ajassa kerkesimme tekemään kaupunkikiertoajelun, tutkimaan Aallon kuuluisan kirjaston, syömään menneisyydestä kuuluisan uuden Espilän ravintolassa, kiertämään mukavan kattauksen kenkä-, laukku- ja vaatekauppoja, ostamaan kauppahallista pellavaa, nauttimaan seuraavana päivänä lounasta, ihastelemaan Viipurin vanhan keskustan mukulakivikatujen rappioromantiikkaa ja hankkimaan tuliaisjuomat.

Vakaa aikomus oli kiivetä Viipurin linnan torniin katsomaan näköaloja, mutta 31 asteen helle vaati veronsa. Päätettiin suosiolla jättää linnakäynti seuraavaan kertaan. Paremmalta tuntui istahtaa puiston varjoon suojaan polttavalta auringolta jalkoja lepuuttamaan.

Ihana matkasää. Valmiina risteilylle.

Risteily pitkin Saimaan kanavaa kestää yhteen suuntaan noin viisi ja puoli tuntia. Tuona aikana kuljetaan 43 km pitkän kanavan kahdeksan sulun läpi. Kolme näistä suluista sijaitsee Suomen puolella. Korkeuseroa Saimaalta Suomenlahdelle tulee noin 76 metriä.

Täytyy myöntää, etten jaksa itse olla niinkään innoissani noista suluista. Työskentelin nuoruudessa varustamon palveluksessa, joka järjesti risteilyjä Saimaalle ja kanavalle. Kanavaristeilyt kuuluivat henkilökuntaetuihin, joten Suomen puoleiset sulut tulivat tuolloin joltisenkin tutuiksi.

Ystävääni sen sijaan sulkutoiminnot näyttivät kiinnostavan sitäkin enemmän. Suurin pudotus on suluista ensimmäisessä Mälkiän sulussa, jossa laskeudutaan 12,4 metriä. Meriharakka -blogin Pirkko on kirjoittanut kattavan kuvauksen kanavan suluista. Blogijutun löydät täältä.

Minusta oli mukavaa katsella ohi lipuvia maisemia. Erityisesti rajantakainen mökkikulttuuri kiinnosti. Ohitimme vanhan ajan vaatimattomia datsoja, mutta myös rannalle rakennettuja hulppeita villoja. Ajat ne ovat muuttuneet paljon rajan toisellakin puolen.

Carelia-aluksella on ulkokansia, joissa saattoi paistatella päivää mielensä mukaan ja joihin saa tuoda juomia baarista. Pilvettömältä taivaalta porottava aurinko oli minulle palamisherkälle vähän liikaa, joten pakko oli aika ajoittain turvautua sisätiloihin.

Rajan jälkeen tultiin Nuijamaanjärvelle ennen Venäjän puoleisia sulkuja. Kannella oli ihanaa nautiskella auringosta.

Laivalla on baari/kahvila, ruokaravintola sekä pieni taxfree-kauppa. Olimme varanneet mennen tullen ateriat buffet-pöydästä, mikä olikin ihan hyvä valinta. Ruoka itsessään nyt ei mitään mainittavaa ollut, mutta parasta siinä oli, että aika kului syödessä mukavasti.

Koska risteily on viisumivapaa, täytyy laivalta poistua ryhmänä. Olin varautunut pidempiin odotusaikoihin tullimuodollisuuksissa ja olinkin hieman hämmästynyt, kun jonomme liikkui aika sutjakasti.

Meitä hotelliasukkaita odotti bussi satamarakennuksen vieressä. Tuntui vähän hullulta ajaa noin 600 metrin matka satamasta hotelli Victoriaan, jossa yövyimme, mutta vaivatonta joka tapauksessa. Kauppatorin laidalla sijaitseva uudehko hotelli oli oikein kelpoinen valinta. Jos oikein ymmärsin, Viipurin paras. Huoneemme oli normihuonetta tilavampi juniorsviitti.

Hotellin ylimmässä kerroksessa on viihtyisän näköinen ruokaravintola sekä näköalaterassi, jossa olisi istunut mielellään vähemmän paahtavalla kelillä. Alakerrassa on baari, jonka avuliaalle tarjoilijapojalle peukkua. Hieman meitä ihmetytti, että hotellilta ei löytynyt juomalista kuin venäjäksi, mutta tarjoilija jaksoi kääntää meille kärsivällisesti koko listan. Arvatkaa vaan, mikä oli valintani?

Hotelli Victorian sijainti on aivan loistava. Se on niin keskeisellä paikalla kuin hotelli vain voi olla. Kauppahalli ja Pyöreä torni ovat aivan vieressä, lyhyen kävelymatkan päässä oikeastaan kaikki turistille merkittävä. Rahaa oli helppo vaihtaa samassa rakennuksessa sijaitsevassa pankissa. Aamiainen oli myös ihan perushyvä. Majoittuisin tähän hotelliin kyllä uudelleenkin.

Huoneessamme oli mukavasti tilaa, mm. seurustelutila muhkeine nojatuoleineen.

Seuraavana päivänä bussi huolehti meidät sovittuna aikana takaisin satamaan. Vaikka paluumatkalla porukkaa oli tulomatkaa enemmän, laivaan nousu ei nytkään kestänyt kovin kauaa.

Hämmästytti miten kansainvälistä porukkaa paluumatkalla oli. Mukana oli mm. ryhmä kanadalaisia, jotka olivat tulleet Viipurista etsimään omia sukujuuriaan. Kauas ovat karjalaiset maailmalle kulkeutuneet.

Lappeenrantaan saavuimme iltakymmeneltä. Laivasta purkautui sen näköistä punanenäistä porukkaa, että auringossa oli tullut vietettyä useampi tunti. Kunnon suojakertoimet on hyvä pakata mukaan.

Satamastaan ja laivoistaan Lappeenranta tunnetaan.

Viipurin risteilyn yhteyteen kannattaa varata aikaa myös Lappeenrantaan tutustumiseen. Lappeenrannan satama-alue satamatoreineen on kesäaikaan kaunis ja vilkas. Karjalaisen hengen löytää täältä ehkä parhaiten.

Maista piirakkakojuilla paikallista erikoisuutta vetyä tai atomia, istahda vanhan höyrylaivan Suvi-Saimaan terassille, käy katsomassa Suomen suurinta hiekkalinnaa, piipahda viereisessä Lappeenrannan vanhimmassa kaupunginosassa Linnoituksessa ja nauti ylipäätään Saimaan kaupungin kesätunnelmasta. Viehättävä majoituspaikka on Saimaan rannalla olevan kylpylähotellin vanhin osa Boutique hotelli Old Spa.

Viipuri on minusta kiinnostava, jopa eksoottinen. Joka kerta siellä käytyäni jään miettimään pitkään sen surullista historiaa. Niin nytkin. Minkälaisia fiiliksiä vanhasta karjalaisesta kaupungista tällä kertaa jäi, siitä blogissa piakkoin juttua lisää.

https://www.saimaatravel.fi/fi/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista