Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Yleinen

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Unelmasta totta

lauantai, 27 kesäkuun, 2020

Joka kevät ilmojen lämmetessä se pääsee valloilleen. Yleensä hekumaa kestää pari kuukautta. Sitten se pikku hiljaa laantuu ja juhannukseen mennessä tilanne on yleensä rauhoittunut. Kesäkuun loppuun mennessä olemme tulleet järkiimme ja kuumeilu on saatu taltutettua.

Tänä kesänä kävi toisin. Järjen ääntä ei kuulunut tai emme halunneet sitä kuulla. Mökkikuume ei laantunutkaan.

Pitkin alkukesää päivä toisensa jälkeen istuimme miehen kanssa keittiön pöytämme ääressä kumpikin omiin läppäreihinsä kiinnittyneinä. Selailimme päivittäin netin mökki-ilmoituksia, vaihdoimme suosikkejamme ja teimme listauksia siitä, mitä haluaisimme toiveidemme mökiltä.

Sähköt olivat ehdoton. Iso ja kalaisa vesistö, mieluiten meille tuttu Saimaa. Toimivuuden kannalta olisi hyvä, jos vesi tulisi ja menisi. Tilaa pitäisi olla sen verran, että mökillä viihtyisi pidempiäkin aikoja myös huonoilla keleillä. Käytännössä se tarkoitti riittävää oleskelutilaa, jonkin tasoista keittiötä ja erillistä makuuhuonetta tai nukkuma-aittaa. Sisävessakaan ei olisi pahitteeksi.

Sijaintina olisi hyvä sellainen mökki, joka ei olisi liian korvessa eikä saaressa ja jossa uskaltaisin yöpyä myös yksinäni. Isoja ikkunoita ja valoa pitäisi myös olla. Mökin pitäisi olla myös hyväkuntoinen; vuosia kestävää puuhamaata emme kaivanneet.

Kävimme katsomassa joitain potentiaalisia kandidaatteja, sellaisia mihin taloudellisesti kykenisimme. Niissä kaikissa oli aina joku vika, jonka yli emme päässeet. Ei vain tuntunut yhdenkään kohdalla siltä, että tässä olisi meidän paikkamme. Unelmamme hintalappu oli kasvanut liian korkeaksi.

Lopputulema oli se, että tajusimme unelmoivamme omakotitalovarusteisesta mökistä järven rannalta. Huono yhtälö siinä mielessä, ettei budjettimme taipuisi millään kaikilla mausteilla olevaan nykyaikaiseen mökkiin omalla rantatontilla.

Teimme laskelmia ja totesimme, ettei meillä vaan yksinkertaisesti ollut taloudellisia mahdollisuuksia tähän unelmaan. Jos oikeasti halusimme loma-asunnon, jostain olisi pakko lähteä tinkimään.

Mökkihaaveeseemme kytkeytyi paljolti myös eläköitymisen kynnyksellä olevan pariskunnan tulevaisuuden suunnitelmiin. Mitä haluaisimme tehdä seuraavien vuosikymmenten aikana? Minkälainen olisi tulevien vuosien haave elämäntavastamme, asuinympäristöstä ja unelma-asunnosta? Mitkä ovat niitä asioita, jotka tuovat elämäämme iloa ja sisältöä?

Jos jotain rakastan niin sitä, että olemme olleet elämässä aiemminkin valmiita suuriin muutoksiin. Olemme tarttuneet tilaisuuksiin, tehneet isojakin päätöksiä jopa pelkän intuition vallassa ja hypänneet hullun rohkeasti uusiin juttuihin.

Sattumilla on ollut usein syynsä tapahtumien kulkuun. Yksi ennalta-arvaamaton tilanne tai tapahtuma johtaa toiseen. Niin tälläkin kertaa.

Nyt nimittäin näyttää siltä, että meidän elämäämme on tulossa suuria muutoksia. Ystävääni lainaten, ehkä me olemme järjettömiä, mutta hyvällä tapaa.

Malja tulevalle.

Saimme sen unelmien (tai no lähes) mökin, mutta vähän eri tavalla kuin alunperin ajattelimme. Piti tinkiä vaateistamme, mutta siltikin saimme samaan pakettiin aika paljon toivomaamme.

Samalla tosin otimme tietoisia riskejä, mutta niidenkin suhteen olemme luottavaisia. Kaikki sormet ja varpaat ristissä toivomme ja uskomme, että kaikki käy parhain päin.

Tästä alkaa uusi vaihe. Kerron teille lisää, kun asiat etenevät. Yksi unelma on joka tapauksessa käymässä toteen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Retkeily Yleinen

Telttailun ihanuus ja kurjuus – yhden telttayön tarina

lauantai, 30 toukokuun, 2020

Telttailu on minusta hauskaa. Ainakin vähäisessä määrin silloin, kun keli on kohdallaan ja patja on paksu.

Telttailu vie jollain tasolla riisuttujen ja yksinkertaisten asioiden pariin. Miettikää nyt. Sitä vaan mennään maastoon, valitaan se kaikkein kaunein ranta- tai tunturimaisema ja päätetään, että tähän jäädään yöksi. Sitten kaivetaan pussista telttakangas esiin, laitetaan raudat niksnaks paikalleen ja majapaikka on valmis. Kömmitään makuupusseihin ja käydään nukkumaan. Kuinka simppeliä ja vapaata elämä voikaan olla.

Samalla voi tuntea olevansa osallinen ympäröivän luonnon elämässä. Vähän kuin oltaisiin metsän asukkeja siinä missä muutkin. Naapurusto piipittää, kujertaa, kirkuu, sirkuttaa ja surisee. Joskus myös epäilyttävästi rapistelee. Joka tapauksessa tulee sellainen hyvä fiilis siitä, että on yksi osanen luomakuntaa.

Telttailussa on minusta aina jonkinlainen pieni seikkailun tunne läsnä. Ehkä tämä juontaa jostain kaukaa lapsuuden ajoilta. Muistan vieläkin, miten jännittävää oli, kun kaverin isä pystytti teltan pihalle ja saimme nukkua siinä ihan keskenämme. Suuri seikkailu pienille ihmisille. Jotain samaa lapsenmielistä seikkailuhenkeä telttaöissä on edelleen.

Luksusmajoitus järvinäköalalla.

Tässä eräänä kauniina päivänä mies teki lähtöä kalaan lempikohteeseensa Ruunaan koskille Pohjois-Karjalaan. Kun säätiedotus lupasi loistavaa aurinkoista keliä, päätin lähteä pariksi päiväksi mukaan. Juu, ja ehdottomasti nukuttaisiin teltassa, kuinkas muuten.

Poutakelin lisäksi toinen telttailun perusedellytys on hyvä patja. Yritin aiemmin sopeutua parin sentin paksuiseen retkipatjaan, mutta sen päällä nukkuminen vei yöunet, vaikka hyvä nukkuja yleensä olenkin. En halua tuntea jokaista maaston muhkuraa selkäni alla ja toisaalta 50 sentin levyinen patja ei täti-ihmiselle yksinkertaisesti riitä.

Hankin itselleni kunnon ”retkeilypatjan”. Kävin ostamassa 80 senttiä leveän ja 12 senttiä paksun kunnollisen vaahtomuovipatjan. Tosin sen ongelmaksi tuli koko. Kaupassa tyhjiöpakattu patja oli vielä melko maltillinen kooltaan, mutta auta armias, kun paketti avattiin. Ei sitä saanut rullattua enää mitenkään järkeviin mittoihin.

Muutaman reissun patja kulki autossa täyttäen puolet tavaratilasta. Jossain vaiheessa meillä vaihtui auto pienempään ja mies ykskantaan ilmoitti, että patja ei sitten enää mahdu retkille mukaan. Tilalle hankittiin paksut pumpattavat ilmapatjat molemmille.

Kivat näkymät majapaikalta.

Mennäänpä tuohon Ruunaan telttayöhön. Koska tuttu kohde oli kyseessä, sopivan telttapaikan löytäminen oli helppoa. Tasainen kangasmaasto, rantatörmä hienolla järvinäköalalla, peseytymismahdollisuus rannalla, lähellä nuotiopaikka ja puucee. Siinäpä kaikki, mitä ihminen telttaretkellä tarvitsee.

Päivä oli ollut ihana. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli niin taivaallisen hienoa istuskella päivän päätteeksi teltan edustalla upeaa järvimaisemaa ihastelemassa. Tosin, mitä alemmas aurinko painui, sitä viileämmäksi ilma alkoi muuttua. ”Taitaa tulla viileä yö”, mies sanoi.

Onneksi meillä on kunnolliset makuupussit, joiden syvyyksiin hyvissä ajoin illalla kaivauduimme. Nauratti meidän kahden könyäminen makuupussiemme kanssa. Muistutimme norppia, jotka raskaan oloisesti raahaavat ruhonsa rantakiville.

Jossain lähellä käki oli intoutunut kukkumaan taukoamatta. Yritin laskea kuinka monta kertaa se kukkui, mutta nukahdin kesken laskujeni. Mutta vain hetkeksi.

Hyvää yötä.

Heräsin nimittäin siihen, että minua palelsi aivan jäätävästi huolimatta siitä, että päällä oli paksu lämpökerrasto ja fleecepusero. Makuupussini pitäisi riittää aina pieniin pakkaslukemiin asti, mutta siltikin olin aivan jäässä. Eikä ihme. Hengitys höyrysi ja jopa päätä palelsi. Eipä tullut mieleen ottaa pipoa mukaan. Saatoin tuntea maasta hohkaavan kylmyyden jopa patjan ja makuupussin läpi. Olipa lämpötila laskenut yllättävän alas.

Yritin mennä mahdollisimman pienelle sykkyrälle aivan makuupussin uumeniin, jotta saisin pidettyä itseni edes jonkin verran lämpimämpänä. Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa teltassa nukkuminen ei tuntunut enää niin hyvältä idealta.

Yö meni lähinnä horroksessa. Heräsin pienin välein ja aina samasta syystä. Palelsi. Luulenpa, että kovin kaukana ei oltu pakkasasteista.

Hyvää huomenta. Tokkurainen yön jäljiltä.Hyvä aamu sittenkin.

Kun jossain vaiheessa varhaisen aamun tunteina olin saanut jonkinlaisen unitilan päälle, heräsin naapureiden kovaääniseen mekastukseen. Lokeilla oli ilmeisesti alkaneet aamutoimet, sillä sen verran suurella desibelimäärällä ne ilmaisivat olemassaolostaan. Ummistin vielä silmäni ja pääsinkin uudelleen uneen. Mies sen sijaan oli hävinnyt viereltä.

Kun tokkuraisena vihdoin avasin teltan vetoketjun ja näin ensimmäiseksi auringossa kylpevän järvenselän, telttailun ihanuus muistui taas mieleen. Tosin sen päätin, että päiväsään lisäksi tästä lähtien tarkistan myös yösään. Tähän aikaan vuodesta päivä- ja yölämpötilojen erot voivat näköjään olla melkoisen suuret.

”Voitaisiinkohan kysyä, jos Ruunaan Retkeilykeskuksella olisi ensi yöksi mökkejä vapaana”?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Alavireistä arkea

sunnuntai, 3 toukokuun, 2020

Viikot seuraavat toisiaan. Kovin samanlaiset viikot.

En tiedä onko mitään järkeä kirjoittaa blogijuttua, kun ei ole oikein mitään asiaa. Toisaalta ajattelin, että joku lukija siellä jossain saattaa kokea samankaltaisia tuntemuksia, joten menköön tämä turina vaikka vertaistuesta.

Mikä lienee syynä, mutta olen ollut viime aikoina kumman pahantuulinen ja ärtyisä. Valoisa ja positiivinen puoleni on jossain piilossa enkä jaksa nähdä asioissa niin paljon hyvää kuin pitäisi.

Pääosin elämäni on kunnossa kuten ennenkin. En nyt vaan voi mitään sille, että ottaa päähän, vaikka en osaa edes kohdentaa, että mikä. Aivan kuin eteeni olisi kasautunut jäälautta, joka estää pääsyn selkeille vesille.

Tunnen itseni kumman väsyneeksi ja tarmottomaksi. Joudun käyttämään normaalia enemmän energiaa pakottaakseni itseni hoitamaan päivittäiset ja viikottaiset velvollisuuteni. Tähän aikaan keväästä olen yleensä tarmokas ja uutta suunnitteleva. Nyt vaan nysvään kotinurkissa saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Tuntuu kuin kaikki luovuus ja innostuneisuus olisi kadoksissa. Olen vieras jopa itselleni.

Päivät ovat kovin samanlaisia. En juuri käy missään, enkä tapaa ketään. Työni on muuttunut pelkästään kotityöksi, ja sekin tuntuu pidemmän päälle aika tylsältä. Koulutukset, uudet projektit ja asiakaskäynnit on kaikki peruttu. Tekisi mieli päästä jo kentälle liikkumaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Pelkästään arjen rutiineista en jaksa oikein innostua.

Kun ei tarvitse mennä mihinkään, tuntuu tarpeettomalta edes kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Samoissa pieruverkkareissa tulee kuljettua päivät läpeensä. Samalla tyytymättömyys omaan itseeni on lisääntynyt. Vaaka muistuttaa armottomasti siitä, että pitäisi liikkua enemmän ja syödä terveellisemmin. Ystävät jakavat kuvia pirteistä metsälenkeistä ja korona-ajan suunnitelluista vegekokkauksista. Minä vedän kaksin käsin suklaata ja iltaisin vannon aloittavani dieetin seuraavana päivänä.

Väliin tuntuu, että keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset harhailevat. Unohdin tänään esimerkiksi smoothieta tehdessä blenderiin lusikan. Onneksi siitä lähti sen verran suuri meteli, että tajusin heti, että jotain on vialla.

Suuri piristäjä tällä viikolla oli onneksi vappu, jolloin tapasimme ystäviämme. Olipa kivaa kokata ja syödä yhdessä. Tapamme mukaan pelattiin lautapelejä aamuyöhön. Korona-aika on kummasti nostanut esille ystävien arvon. Minä ainakin tarvitsen ympärilleni väliin muita ihmisiä ja ajatuksia.

Aiemmin kerroin, että korona on kuorinut minusta esiin sisäisen leipojan. Vapuksi syntyi elämäni kakku numero 2, tällä kertaa mango-passionhedelmä juustokakku. Leipominen on jollain lailla terapeuttista ja hassua kyllä, saan siitä outoa onnistumisen iloa. Näitä kokeiluja tulen varmasti jatkamaan huolimatta siitä, että vaaka on asiasta ilmiselvästi eri mieltä.

Matkat tai oikeastaan niiden puute pyörii mielessä, kuinkas muuten, vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan tällä hetkellä kovin matkailuvastainen. Kesän varalle ei oikein pysty mitään suunnittelemaan ja sekös harmittaa.

Huh, tulipas tästä tavanomaista synkempi purkaus. Toivottavasti te muut olette minua valoisampia ja kevätauringon myötä aktiivisempia. Lupaan, yritän keksiä teille seuraavalle kerralle iloisempaa kirjoitettavaa. Tästä alhosta pitäisi nyt kyllä pystyä nousemaan tavalla tai toisella.

Tämä kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Onko sillä ollut vaikutusta teidän muiden henkiseen hyvinvointiin?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Sekavissa tunnelmissa

sunnuntai, 26 huhtikuun, 2020

Mistä voi matkabloggaaja kirjoittaa, kun ei voi matkustaa minnekään, eikä elämässä muutenkaan tapahdu mitään? No koronasta tietysti 🙂

Päätin aiemmin, etten kirjoittaisi hemmetin koronasta enää mitään. Kirjoitanpa nyt kuitenkin, sillä mikäpä muu se tätä pientä päätä tällä hetkellä enemmin mietityttäisi ja sekoittaisi. Ei voi mitään, korona hallitsee elämäämme kuin syöpäkasvain kantajaansa. Se sotkee arjen, on läsnä joka hetkessä ja tekee tulevaisuuden suunnittelusta mahdotonta.

Mieli on sekava. Kuukausi takaperin pelkäsin, sitten sopeuduin ja nyt turhaannun. En vaan yksinkertaisesti enää tiedä, mitä pitäisi ajatella kaikista kummallisista rajoituksista, joiden kanssa tässä joutuu tasapainoilemaan.

Jos ihan rehellinen olen, taustalla on myös epäilyä valtiovallan toimia kohtaan. Kiirettä ja poikkeustilannetta voi aina syyttää, mutta onko sittenkin toiminnassa liikaa sekoilua, epämääräistä roiskintaa, ristiriitaisia lausuntoja, paikkaansa pitämättömiä lupauksia ja toimenpiteitä, joiden tarpeellisuudella ei ole pohjaa. Asiantuntijat, onko heitä?

Korona-ajan unelma-arkea.

Reilu kuukausi sitten palasin Espanjasta ja seurasin kauhuissani maan räjähtävään nousuun lähteneitä koronakuolemia. Pelkäsin kuollakseni, että sama tilanne kohtaa meitäkin. Seurasin THL:n pahimpia kauhuskenaarioita ja odotin, että käyrät lähtevät meilläkin pystysuoraan nousuun.

Luulin, että porukkaa tulisi lakoamaan kymmenien ellei peräti satojen päivävauhtia ja sairaalat pursuaisivat täpötäysinä tehohoitopotilaista. Itse olin vihainen jopa lähikaupassa maitopurkkeja hakeville mummoille, joiden piti olla kotona karanteenissa.

Kuuliaisten kansalaisten tavoin metsälenkkejä lukuunottamatta emme käyneet missään, emme tavanneet ketään, tilasimme ruuat nettikaupasta ja eristäydyimme kodin seinien sisälle kuin sopulit koloonsa. Päivän kohokohta oli usein hallituksen tiedotustilaisuus, jossa Sanna Marin vakuuttavalla äänellä kertoi ikävistä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä, jotka käytännössä tarkoittivat yhteiskunnan toimintojen alasajoa.

Päivä päivältä odotimme nousevia käppyröitä ja sairastuvien tulvaa. Olin huolissani läheisteni terveydestä, mutta surin myös kaikkien yrittäjien puolesta, joilta kiellettiin yritystoiminnan harjoittaminen ja jotka jäivät puille paljaille ilman toimeentuloa. Ja ne, jotka pystyivät toimintaa jatkamaan, joutuivat laittamaan lapun luukulle, koska asiakkaat olivat kaikonneet.

Surulliseksi teki myös suuri lomautettujen määrä, talousennusteiden madonluvut ja työttömyyden kasvun uhkakuvat. Minne syövereihin me olimmekaan syöksymässä?

Mietitytti myös, miten mahtaa hoitokodissaan pärjätä iäkäs läheiseni, joka ei ehkä täysin ymmärrä koronamaailmaa, mutta joka ymmärtää sen, ettei kukaan käy häntä katsomassa. Huolehditaanko hänestä riittävästi? Miten hän saa ajan kulumaan, kun paikan yhteinen viikko-ohjelmakin on peruttu? Miten suurta yksinäisyyttä hän mahtaakaan tuntea?

Ystäväni kertoi, ettei hän ole nähnyt muistisairasta äitiään yli kuukauteen. Poikkeustilan julkistamisen aikoihin hän oli menossa katsomaan äitiään normaaliin tapaansa, mutta talon alaovi oli lukittu. Hoitaja oli tullut ovelle ja kertonut, etteivät vierailut ole enää sallittuja. Läheisiä ei oltu informoitu asiasta mitenkään, jotta tilanteeseen olisi voinut edes jossain määrin varautua. Sinne jäi äiti lähes oman onnensa nojaan vangiksi omaan kotiinsa. Tulee väkisinkin mieleen, että jos ei korona tapa, kuolevatko hylätyt vanhukset suruun, ikävään ja yksinäisyyteen?

Monen korona-arki lienee tällaista?

Meni viikko, kaksi, kolme, neljä koronan poikkeustilaa. Olemme alkaneet kaipaamaan vietävästi sosiaalista elämää, ystävien tapaamista, kahviloissa ja ravintoloissa käyntiä, matkoja, tapahtumia, kirjastoa, normaaliutta ylipäätään. Sopulikolossamme elo alkaa käydä tylsäksi ja turhauttavaksi. Pinna kiristyy tuon tuosta pienistä asioista ja miehen kanssa otetaan yhteen entistä useammin.

Yksi päivä mies katsoi netistä koronatilannekuvia Ruotsista. ”Hitsi, ne istuvat siellä terasseilla”, sanoi mies ja huokaisi syvään. Nauratti vähän tuo tilanne, mutta samalla tuli mieleen Osmo Soininvaaran mietteliääksi vetävä koronakirjoitus. Siinä vertailtiin Suomen ja Ruotsin koronatoimenpiteitä ja kyseenalaistettiin meidän linjaamme.

Onko lopputulema sellainen, että kuolleiden määrä on vuoden päästä samalla tasolla molemmissa maissa? Tosin sillä erolla, että Ruotsissa elelee edelleen hyvinvoiva kansa, joka porskuttaa täysillä. Sen sijaan meillä on sukellettu ennen näkemättömään lamaan, jota siivittävät suurtyöttömyys ja konkurssiaalto?

Juu meillä on tällä hetkellä vähemmän kuolemia, mutta tuleeko sille liian kallis hintalappu, jos uhraamme tulevan hyvinvointimme jo valmiiksi sairaiden ja/tai iäkkäiden suojelemiseksi? Tiedän, että on hirveää pohtia tällaista kylmällä analytiikalla ja jonkinlaista sohaisua ampiaispesään tämä onkin. Siltikin, kun katsoo meidän tilastolukuja, väkisinkin käy mielessä, että ovatko kaikki toimenpiteet sittenkään olleet tarkoituksenmukaisia, kenties jopa ylimitoitettuja?

24.4. meillä oli 177 koronan aiheuttamaa kuolemantapausta. Yli 90 %:lla näistä kuolleista oli yksi tai useampi pitkäaikaissairaus. Kuolleista 97 henkilöä oli yli 80-vuotiaita. Eipä käy kateeksi päättäjiä, jotka joutuvat arvottamaan ihmishengen hintaa versus talous. Ja kaiken yllä vaanii näkymätön koronapeikko, jonka käänteistä kukaan ei tiedä.

Hyvä tietysti, etteivät THL:n ennusteet toteutuneet (ainakaan vielä), mutta huonoa se, että kaikki massiiviset yhteiskunnan rajoitustoimenpiteet on mitoitettu ymmärtääkseni toisenlaisiin lukemiin. Hintalappu on iso puhumattakaan siitä, mitkä ovat tilanteen pitkittyessä kerrannaisvaikutukset sosiaalipuolen ongelmien kautta. Tuleeko meille sitä kautta lisää hoidettavia ja kuolemia? Olisiko sittenkin jo aika purkaa rajoituksia ja avata yhteiskuntaa normaalisuuteen?

Meidän korona-arki on väliin tällaista.

Me yritämme miehen kanssa pitää päät kunnossa. Meille tämä korona-arki ei ole mitään yhteistä laatuaikaa. On osattu pysähtyä kiireiltämme rauhoittumaan jo aiemminkin, luontosuhdekin on tullut luotua jo iät ajat sitten ja arjen pienistä asioista on osattu aina nauttia. Nyt vaan ollaan sellaisessa pattitilanteessa, että pelkkä kotoilu alkaa maistua puulta ja koti tuntua ahtaalta. Ei voi mitään, tylsää on.

Täytyy tunnustaa, olemme tehneet syntiä. Ystävät kävivät nimittäin salaa kylässä hiljattain. Emme halailleet, mutta saman pöydän ääressä istuttiin. Ette usko, miten hyvältä ja virkistävältä tuntui vaihtaa ajatuksia pitkästä aikaa muiden kanssa. Hassua, miten samalla tuli syyllinen olo. Tunsi itsensä lähinnä lainrikkojaksi, vaikka kyse oli vain ystäviemme tapaamisesta. Korona-arki on totisesti omituinen arki.

Milloin pääsisimmekään takaisin elämään, jossa ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä tavallisista asioista? Kukaan ei vaatisi olemaan tapaamatta vanhuksia, pitämään etäisyyttä muihin, olemaan menemättä mökille, käymättä ostoksilla tai käyttämättä palveluita.

Kuka olisi uskonut, että tällä hetkellä suurin haaveeni on normaali arki.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Jos murehduttaa, leipokaa!

lauantai, 4 huhtikuun, 2020

Haluan tällä jutulla insipiroida kaikkia kaltaisiani tumpeloita kokeilemaan rohkeasti uusia juttuja. Minulle tällainen uusi aluevaltaus oli leipominen. Koronatylsyydessä leivoin elämäni ensimmäisen täytekakun.

Nyt on kuulkaa maailman kirjat sekaisin, enkä tällä kertaa tarkoita koronaa. Sekaisin ne ovat siitä syystä, että meitsi on ruvennut leipomaan. Kaikki minut tuntevat tietävät, että ihme on tapahtunut.

Muutama viikko takaperin olisin ollut sitä mieltä, että viimeinen asia mistä tulisin blogissani kirjoittamaan on leipominen. Taas kerran tuli todistettua, että on parasta olla koskaan sanomatta ei koskaan. Nyt on nimittäin tulossa asiaa täytekakun duunaamisesta.

Koronaahan tästä poikkeavasta toiminnasta saa kiittää. Tämä perhanan virus jumittaa kotiin. Menossa on jo neljäs viikko kotona himmailua koronakaranteenin takia. Koska minnekään ei voi mennä, ei ketään tavata, eikä oikein mitään harrastaa, aloin miettimään, että mitähän uusia juttuja voisi kotona keksiä.

Kerrottakoon, etten tiedä leipomisesta yhtään mitään. Joskus nuorempana, reilut 30 vuotta sitten, olen joskus jonkun piirakan tai kuivakakun tekaissut, mutta en ole esimerkiksi koskaan työntänyt käsiäni pullataikinaan täytekakkujen teosta puhumattakaan. Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, ettei leivonta vaan ole minun juttuni.

Koronaviikkoina on ollut aikaa katsoa telkkaria normaalia enemmän. Bongasin sieltä tv-sarjan Koko Britannia leipoo, jonka seuraamiseen jäin koukkuun. Olin aiemmin katsonut vastaavaa Suomi-versiota ja samoin kuin siinä, niin nytkin, ihailin leipojien monipuolista taitoa ja luovuutta kehittää erilaisia makuyhdistelmiä ja rakentaa kauniita tuotoksia.

Siitä se idea ja inspiraatio sitten lähti. Päätin laittaa itselleni täytekakkuhaasteen ja kokeilla onnistuisinko saamaan aikaiseksi edes jonkinlaisen täytekakun. Kun maailma ympärillä kuohuu, mukana oli ehkä tarvetta tuoda elämään jonkinlaista vakautta perusasioiden, kuten leipomisen, muodossa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat nyt pullantuoksuista kotia.

Selailin netissä kymmeniä kakkureseptejä ja päätös siitä, minkälaisen täytekakun yrittäisin tehdä, oli vaikea. Vaikeaa mm. siksi, ettei minulla ollut mitään käsitystä, mikä on vaativaa ja mikä onnistuisi helpommin aloittelijalta. Päädyin kokeilemaan lakka-kinuskikakkua, olihan meillä pakasteessa vielä viime kesän lakkasatoa samoin kuin jääkaapissa miehen tekemään maailman parasta lakkahilloa.

Kakkupohjan teko tuntui melko selkeältä, kunhan olin ensin ystävältäni varmistanut, millaisia vehnäjauhoja olisi syytä leivontaan hankkia. Enpä ole itse asiassa koskaan tiennyt, että niin yksinkertaista asiaa kuin vehnäjauhoa on olemassa kymmeniä erilaisia.

Kakku nousi uunissa hienosti, mutta en tiedä mitä tapahtui, kun otin leipomuksen uunista ulos. Hetken päästä se lässähti ja ensimmäinen huoli oli saisinko siitä leikattua kolmea kerrosta. En tiedä oliko syynä reilut vuosi sitten vanhaksi mennyt leivinjauhe tai se, etten muistanut ottaa munia etukäteen lämpenemään. Mietin kyllä niiden nopeaa lämmittämistä mikrossa, mutta miehen mielestä se ei ollut hyvä idea.

Kolme kerrosta kuitenkin sain aikaiseksi, vaikka huolestuttavan ohuilta ne vaikuttivat. Pohjat kostutin lakkamehu/lakkalikööri/vesiseoksella. Kerroksiin tuli täytteeksi kermavaahto/lakkarahkavaahtoa, lakkoja hillona ja sulatettuina marjoina. Tähän asti kaikki hyvin.

Sitten oli aika keittää päälle tuleva kinuski. Asiaa ymmärtämättömälle tällaiset keitokset ovat hankalia, koska on vaikeaa tietää, millaista valmiin kinuskin tulisi paksuudeltaan olla. Joko keitin kinuskia liikaa tai jäähdyttelin sitä liian pitkään, mutta ihan niin tasaista päällistä en saanut kuin olisin toivonut. Kuitenkin tässä vaiheessa olin vielä melko tyytyväinen.

Erilaiset pursottelut näyttivät leivontaohjelmassa hauskoilta ja ajattelin, että sellaista olisi itsekin kiva kokeilla. Olin saanut tähtileipuriystävältäni lainaksi tylloja (luulin aluksi, että ovat tyllejä, mutta se oikea sana on tylla). Kyse on erilaisista pursotuspäistä, jotka laitetaan pursotuspussin jatkeeksi.

Ohjeessa sanottiin, että täytyisi tärisyttää kättä pursotuksen edetessä, jotta pursotusröyhelöt saisivat elävyyttä. Käteni kyllä tärisivät ilman erillistä tärisyttämistäkin, nyt oltiin tosiaan osaamisalueen ulkopuolella.

Alin kerros meni vielä melko hyvin, mutta sitten tapahtui jotain. Seuraavat kerrokset eivät ottaneet oikein kiinni kakkupohjan reunoihin, vaan valahtivat alas. Lämpö oli myös saanut rahka/kermaseoksen liian löysäksi ja se ei ollut selvästikään enää tarpeeksi jämäkkää, jotta siitä olisi saanut kaunista pursotusjälkeä. Homma oli pakko keskeyttää ja laittaa niin kakku kuin loppu pursotusseos jääkaappiin vähän viilenemään.

Hetken päästä uusi yritys. Eihän siitä nyt ihan ohjeen kuvan mukaista kaunista pitsireunusta tullut, enemminkin sellainen sekava roiskaus. Käsissäni ilmeisesti oli ollut liikaa tärinää, sillä elävyyttä oli, miten sen nyt ilmaisisi, hieman liikaa.

Ajattelin, että siirrän kakun tässä vaiheessa lopulliselle tarjoiluvadille ja viimeistelen pursotuksen ennen lopullista koristelua. Hmm, tästä tulikin aika tenkkapoo. Miten hitsissä saisin kakun siirrettyä toiselle alustalle, varsinkaan kun en ollut kakun alle huomannut laittaa mitään paperia?

Ei auttanut muu kuin yrittää siirtää pohja kahdella paistilastalla. Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössa, nimittäin pala kakusta ei suostunut seuraamaan mukana siirrossa. Eihän siinä muu auttanut kuin siirtää paikkopala erikseen ja töräyttää päälle vähän korjaavaa kermapursotusta.

Loppu olikin tämän kokeilun hauskin osuus. Olin päättänyt käyttää koristeluun hilloja ja pääsiäismakeisia. Harvoin tulee ajatelleeksi kuinka luovaa leivonta itse asiassa on, erityisesti koristelu. Kakkujahan voi koristella ihan vaikka millä ja miten. Ja mitä enemmän taitoa on, sitä haasteellisempia juttuja voi käyttää.

Vaikka itse sanonkin, ei tämä elämäni ensimmäisen täytekakun maku yhtään hassumpi ollut. Kostutusta olisi voinut olla vähän enemmän, maussa ehkä myös jotain särmää enemmän. Lakan ja kinuskin yhdistelmä kuitenkin toimi. Tosin kinuskikansi oli turhän jämäkkä ja vähän hankala leikata.

Ensikertalaisella aikaa meni rutkasti (kaukana ohjeen 2,5 tunnista) ja hirveä siivo tuli keittiöön, mutta kyllä kannatti. Tuli löydettyä ihan uusi juttu ja uskonkin, ettei tämä jää viimeiseksi kokeiluksi. Jatkossa minua kiinnostaisivat erityisesti leivonnaiset, joissa koristelulla on suuri merkitys. Ken tietää mitä seuraavaksi? Kuten tekstistä huomaatte, nyt on aikaa yllättäville asioille.

Sen tästä kokeilusta opin, että leipominen on itseasiassa hyvin rauhoittavaa, luovaa ja terapeuttista. Jos nyt huolettaa, leipokaa ihmiset, leipokaa!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Synkistely saa nyt riittää tai muuten pimahdan

lauantai, 28 maaliskuun, 2020

Ken muistaa enää maailmaa reilun kahden viikon takaa? Olinko todellakin silloin huoleton Aurinkorannikolla? Iloittiin upeista kesäisistä keleistä, kierrettiin Fuengirolan ja lähiympäristön katuja, testailtiin ravintoloita ja nautittiin elämästä sata lasissa. Haikeaksi vetää, kun tuota kaikkea muistelee.

Uusi normaali on tullut tilalle, niin kuin media on ottanut tavaksi sanoa. Sanonpa vaan, että paskat tämä mikään normaali ole. Tämä on totaalisen epänormaalia ja omituista. Maailma on ihan toinen. Tilalle on tullut suuri epävarmuus, huoli, ahdistus ja pelko. Korona on murskannut ihmisten toimeentuloa, terveyttä ja tulevaisuutta. Kasvomaskien lisäksi kysyntää olisi kristallipalloille, jos joku vaan niitä osaisi valmistaa.

Itse stressasin koronan myötä ensin Aurinkorannikolle jumiin jääneiden läheisteni puolesta. Sitten sain heidät viime sunnuntaina vihdoinkin kotiin. Siinä vaiheessa, kun kaikki kolme istuivat autossani kasvosuojissaan ja kumihanskoissaan, tunsin suurta helpotusta.

Sitten aloin murehtimaan yrittäjien puolesta. Olen itse entinen yrittäjä ja tiedän, miten puille paljaille moni yrittäjä jää, jos asiakkaat tai toimeksiannot loppuvat. Mietin, mitä tapahtuu kaikille pienyrittäjille, joiden liiketoiminta on pysähtynyt kuin seinään. Miten nämä ihmiset pärjäävät, kun rahaa ei tule mistään? Millä maksetaan vuokrat ja palkat? Entä millä saa ruokaa omaan pöytään?

Rupesin suurmarketin sijaan käymään pienemmässä ruokakaupassa ja vaihdoin meidän päivittäistavaraostokset kauppiasvetoiseen myymälään. Nyt jos koskaan jokainen yrittäjä tarvitsee kipeästi sinua ja minua.

Maailmaa ennen koronaa.

Mietin myös Aurinkorannikkoa, joka elää turismista. Kuinkahan moni matkailu- ja ravintola-alan yritys on ensi syksynä enää hengissä? Menettävätköhän yrittäjät pääsiäissesongin lisäksi myös kesäsesongin? Mitenköhän käy sille suomalaiselle yrittäjälle, joka ehti juuri ennen koronaa saamaan uudet tilansa auki ja joutui ne lähes samantien sulkemaan? Näin huonoa tuuria ei toivoisi kenellekään.

Entä mitä tapahtuu niille kaikille työttömille, joilta korona vie työpaikan alta kaikkialla maailmassa? Kuinka paljon heitä oikein tulee olemaan? Miten heidän perheissään selvitään?

Sitten murehdin kaikkia koronavirukseen kuolleita ja mietin heidän omaisiaan. Miten selvitä tietoisuudesta, että läheisesi kuolee yksin ilman, että kukaan välittää tai että pystyt jättämään jäähyväisiä? Millainen on surun määrä neljän seinän sisälle pakotettujen karanteenivankien? Entä miten ihmiset kestävät eri puolilla maailmaa viikkoja kestävää ulkonaliikkumiskieltoa? Entä miten jaksaa hoitohenkilökunta?

Sitten mietin, mitä tapahtuu Suomen taloudelle? Mitä tapahtuu verokertymille? Kuinka syvään lamaan sukelletaan? Miten maani oikein pääsee taas jaloilleen? Muistissa on vielä 90-luvun alun karmea lama ja sen pitkäaikaiset vaikutukset.

Kotiinpalaavien kevätmuotia 2020.

Korona. Korona. Korona. Pääni täyttyi liiaksi viruksen kurimuksesta, huolesta ja murheesta. Ahdistuksen määrä alkoi lumipallon lailla paisua liian suureksi mahtuakseen pieneen päähäni. Oli pakko hellittää. En pysty koko maailman murheita kantamaan.

Kerroin aiemmin, miten intensiivisesti olen seurannut kaikkea koronauutisointia. Roikuin jatkuvasti kiinni uutisissa ja sosiaalisessa mediassa. Minun oli pakko alkaa tietoisesti suojelemaan itseäni tai olisin ahdistunut liikaa. Koronan seuraamisesta oli tullut lähes pakkomielle, josta oli päästävä eroon.

Sen sijaan päätin keskittyä meihin ja etsiä päivistämme iloa tuottavia asioita. Meillä on miehen kanssa katto pään päällä ja koti, missä olemme turvassa. Meillä on ruokaa jääkaapissa. Meillä on toimeentuloa. Meillä on toisemme. Meidän tehtävämme on pitää itsemme terveinä ja hengissä. Oikeastaan tämän kaiken kaaoksen keskellä, onko millään muulla loppupeleissä merkitystä?

On vaikeaa ymmärtää, että vielä jokunen aika sitten harmittelin hiusteni väärää sävyä, muutamaa lisäkiloa ja työyhteisön ongelmia. Enää en jaksa murehtia edes menetettyjä matkoja. Miten pieniltä, kaukaisilta ja merkityksettömiltä monet asiat tuntuvat, kun niitä tarkastelee muuttuneessa tilanteessa. Asiat ovat saaneet aivan toiset mittasuhteet.

Jotta elämässä koronasta huolimatta pysyisi jonkinlainen tasapaino, pitää nostaa esiin iloisia ja hyvää mieltä tuovia asioita. Synkistely saa nyt riittää ja väistyä. Tämä tilanne on vaan pakko hyväksyä ja yrittää luovia niin hyvin kuin mahdollista.

Mies on karanteenissa ja muutenkin kotona olo on nyt paras vaihtoehto. Päätettiin tänään siivota koti perin pohjin, tehdä hyvää ruokaa, avata viinikaapin paras viinipullo, panna parhaat serviisit pöytään, sytyttää kynttilät ja sulkea paha maailma ulkopuolelle, edes hetkeksi. Nyt tarvitsemme asioita, jotka palauttavat elämään normaalisuutta.

Kannetaan epätoivoisina hetkinä toinen toisiamme. Muistetaan läheisiämme, noudatetaan annettuja viranomaisohjeita ja pysytään terveinä. Tartutaan arjen pieniin iloisiin asioihin ja pidetään toivoa yllä. Kyllä tästä selvitään!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Sinä voit pelastaa jonkun hengen

lauantai, 21 maaliskuun, 2020

Katson telkkarista Voice of Finland ohjelmaa. Ihmiset nauravat, halailevat ja suukottelevat toisiaan. Elämä on iloa täynnä.

Juuri tuota iloa kaipaisin niin kovin tällä hetkellä. Ihmisiä lähelle, kosketusta ja sitä, että joku halaa pois maailman pahuuden. Sanoo, että älä huolehdi, kyllä kaikki järjestyy.

Olen tällä hetkellä huolissani ja ahdistunut. Maailma on tulessa ja minä pelkään.

Reilu viikko on mennyt yksin karanteenissa ja tänä aikana olen käyttänyt aivan liikaa aikaa netin ääressä. Toiminut juuri niin kuin ei pitäisi. Etsinyt pää punaisena kaiken mahdollisen tiedon, mitä koronasta on saatavana. Lukenut uutiset ja seurannut sosiaalista mediaa on time. Yrittänyt suodattaa faktan fiktiosta ja oikean väärästä. Yrittänyt hallita kaaosta kontrollilla. Yrittänyt löytää vapauttavaa tietoa siitä, että nyt liioitellaan.

Päivä toisensa jälkeen huoli on kasvanut ja ahdistus lisääntynyt. Olen seurannut intensiivisesti niin Espanjan kuin Suomen tilannetta, verrannut ja suhteuttanut lukuja väkilukuun ja ajankohtaan. Mitä enemmän päiviä on kulunut, sitä kurjemmalta on tuntunut. Kuka tätä voi oikeasti ymmärtää? Onko tämä joku tosielämän katastrofielokuva?

Puhkean raivoon joka kerta, kun joku vähättelee tilannetta. Toisaalta, enpä minäkään olisi viime torstaina hurjimmissa kuvitelmissanikaan uskonut, millaista maailmaa elämme seuraavalla viikolla.

Uskokaa hyvät ihmiset, että nyt on tosi kyseessä. Tässä ei ole kyse siitä, mitä mieltä sinä olet tai kuinka välinpitämätön olet oman henkesi kanssa. Nyt on kyse siitä, että jokainen meistä voi omilla toimillaan vaikuttaa siihen, kuinka moni meistä säilyy terveenä ja peräti hengissä.

Luin jostain iltalehdestä juttua iäkkäämmästä rouvasta, jonka mielipide oli, että kyllähän täältä jossain vaiheessa joka tapauksessa joutuu lähtemään. Mutta hyvä rouva, nyt ei ole kyse vain sinusta. Mieti sitä, että sinä välinpitämättömyydelläsi voit viedä sen kipeästi tarvittavan tehohoitopaikan siltä, joka ei ole täältä vielä valmis lähtemään.

Tehdään jokainen velvollisuutemme ja liikutaan ihmisten ilmoilla vain sen verran kuin on välttämätöntä. On hyvä, jos meidän ei tarvitsisi mennä ulkonaliikkumiskieltoon kuten esimerkiksi Italiassa, Saksassa ja Espanjassa. Niin kauan kun voimme käydä vapaasti lenkillä raikkaassa ulkoilmassa, pää pysyy varmasti paremmin kunnossa. Kunhan muistamme välttää kontakteja muihin.

Kaikesta raskaudesta huolimatta on minulla myös iloinen asia, joka on vienyt yhden huolenaiheen pois. Saan sunnuntaina rakkaani ja muitakin läheisiäni kotiin Aurinkorannikolta. Kiitos valtiovallalle asian järjestämisestä ja Finnairille lisälentojen operoinnista.

Meillä jatkuu karanteeni siis vielä kahden viikon ajan. Muutama viikko kotona ei ole mitään, jos sillä säästetään niin omaa kuin muiden kanssakulkijoiden terveyttä. Vaikka mitään oireita ei olisikaan, jokainen meistä voi olla tietämättään tartuttaja. Siksi mikään varovaisuus ei ole nyt liikaa.

Vetoan teihin kaikki lukijat. Pidetään itsemme ja toisemme terveinä. Yritetään rakentaa sisäistä rauhaa ja löytää vakautta arjen tavallisista asioista vaikka maailma ympärillä myllertää. Soitelkaa niille, jotka ovat kodeissaan yksin. Viime päivät, paljon yksin olleena, on ollut helpottavaa, kun ystävät ovat soitelleet ja tuntemuksia on voinut jakaa toisen kanssa. Se rauhoittaa ihmeesti.

Tehdään myös jokainen omalta osaltamme kaikkemme, ettei palvelualoilla olevien ihmisten terveys vaarannu. Joku osuvasti kirjoitti, että nyt on kummasti huomattu pienipalkkaisten alojen työntekijöiden arvo. Kaupan myyjät, siivoojat ja elintarvikealan työntekijät ovat niitä, jotka pitävät yhteiskuntamme perustoimintoja yllä, oli tilanne mikä tahansa. Eikä näitä hommia voi tehdä etänä.

Ja erityisesti, supervoimia hoitohenkilökunnalle. Espanjassa ihmiset kokoontuvat joka ilta kello kahdeksan parvekkeille taputtamaan kiitosta ja myötätuntoa terveyden alan väelle, joka tässä tilanteessa on kaikkein kovimmilla. Kaunis ele, mutta arvostuksen lisäksi toivoisin kovasti, että kaikkia näitä ihmisiä, jotka joutuvat nyt työskentelemään valtaisan työmäärän alla, muistettaisiin myös lisäansioilla.

Voimia ja kärsivällisyyttä meille kaikille. Vaikka tänään on mustaa, jossain kohtaa valo saa taas vallan.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Maailma on sekaisin

lauantai, 14 maaliskuun, 2020

12.3.1940 loppui talvisota. Siitä tuli toissapäivänä kuluneeksi tasan 80 vuotta. Ikävä kyllä Suomi on jälleen sodassa. Toisenlaisessa sodassa, jota käydään samaan aikaan kaikkialla maailmassa.

Uuden sodan vihollinen on näkymätön. Se on niin pieni, että sen voi nähdä ainoastaan mikroskoopilla, mutta niin suuri, että se saa koko maailman pois tolaltaan.

Tämä vihollinen ei tunnista maanosia, maita, kansoja eikä rajoja. Sitä ei pidellä aseilla, ei miesvahvuuksilla eikä pakotteilla. Salakavalasti se lähettää joukkojaan ympäri maapalloa, kaataa heikoimpia ja puolustuskyvyttömiä ja kylvää samalla pelkoa ja paniikkia.

Korona on saanut maailman täysin sekaisin. Niin sekaisin, että valtiovallat suunnittelevat poikkeuksellisia toimenpiteitä. Sellaisia, joita otetaan käyttöön vain silloin, kun maata uhkaa jokin suuri vaara. Suomen hallituskin suunnittelee valmiuslain käyttöönottoa.

Toissa aamuna Fuengirolan taivas hehkui oranssinpunaisena. Auringonnousun aikaan kipittelin juna-asemalle pirteässä aamusäässä. Linnut pitivät äänekästä kevätkonserttia, ilmassa tuoksui kesälle. Oli tulossa upea päivä. Kaikki oli hyvin.

Lähdin jälleen Suomeen töihin tarkoituksenani palata Semana Santalla, pääsiäisviikolla.

Sitten syttyi sota. Sota Koronaa, näkymätöntä vihollista vastaan. Aiemmin se oli ollut kaukaisen Kiinan ongelma ja yhtäkkiä se koskettaakin minua joka suunnalta.

Terveisiä kotirintamalta karanteenista. Pitäisi olla 14 vuorokautta poistumatta kotoa. En voi käydä asiakkaiden luona, en voi tavata ystäviäni, en voi mennä ihmisten ilmoille minnekään, sillä voin olla tietämättäni tartuttaja. Onneksi sentään voin tehdä töitä kotoa käsin. Tässä kohtaa se onkin pelastukseni. Ja toki onni on se, että ainakin tällä hetkellä tunnen itseni täysin terveeksi.

Vielä toissapäivänä luulin, että Koronasta huolimatta voisin elää ihan tavallista elämää, kunhan muistaisin huolehtia hyvästä käsihygieniasta ja välttää suuria yleisötapahtumia. Vaikka töihin ei niin mukavaa ollutkaan palata, lohdutin itseäni vielä yhdestä jäljellä olevasta mahdollisuudesta viettää kevättä Aurinkorannikolla.

Tänään Espanja julisti maahan hälytystilan. Maanantaista alkaen koko Espanjaan tulee ulkonaliikkumiskielto, mikä käytännössä sulkee 15 vuorokaudeksi koko maan lukuunottamatta ruokakauppoja ja apteekkeja.

Nyt kyllä käy suuresti sääliksi miestäni, jolla on aikamoisen yksinäiset viikot edessä. Samalla olen myös huolissani niin rakkaimpani kuin Fuengirolassa olevien muidenkin läheisteni ja ystävieni terveydestä.

Huolissani olen myös siitä, että mitä todennäköisemmin minä en lennä pääsiäiseksi takaisin Aurinkorannikolle. Nyt huhutaan myös Espanjan rajojen sulkemisesta. Jos huonosti käy, mieskään ei lennä Suomeen, koska siinä tapauksessa ei kaiketi ole enää lentojakaan. Milloinhan me seuraavan kerran oikein nähdään? Ja eihän meillä ole enää Espanjan asuntoakaan huhtikuun jälkeen.

Minusta tämä kaikki on niin outoa, etten voi edes oikein ymmärtää. Samalla myös pelottavaa ja huolestuttavaa. Kaikki valtiolliset toimenpiteet tuntuvat kumman ylimitoitetuilta. Väkisinkin olen alkanut miettimään, että onko tässä oikeasti kyse jostain sellaisesta, mitä en ymmärrä. Täytynee vain luottaa siihen, että minua viisaammat tekevät viisaita päätöksiä.

Minä niin toivon, että tämä sota voitetaan ja vihollinen nujerretaan mahdollisimman pian. Ja että tämä sota vaatii uhreja mahdollisimman vähän. Joka tapauksessa elämme poikkeuksellisia aikoja.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista