Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Yleinen

Majoitus ulkomaat Viro Yleinen

Mooste Viinavabrik – Viron kätketty hotelliaarre

keskiviikko, 11 toukokuun, 2022
Meillä on mukava ystäväpariskunta, jonka kanssa olemme matkailleet yhdessä useamman kerran, joskus lähellä, joskus kauempana. Lähes jokaisella reissulla olemme pyrkineet etsimään ainakin yhden tavallisuudesta poikkeavan majapaikan. Joskus se on ollut talo Kataloniassa, joskus B&B-majoitus Pohjois-Espanjan maaseudulla ja joskus muutaman huoneen boutiquehotelli ranskalaisessa merenrantakaupungissa.

Tällainen poikkeuksellisten majoitusten haku on kuljettanut meitä mielenkiintoisiin paikkoihin ja tuonut eteemme yllättäviä majapaikkoja, jotka ovat kaukana perushotelleista.

Näin onnellisesti kävi tälläkin kertaa. Löysimme ihastuttavan pikkuhotellin Itä-Virosta, noin 45 kilometrin päästä Tarttoa. Olimme itseasiassa menossa Tarttoon, mutta meidän naisten teki mieli samalla reissulla viettää ainakin yksi yö jossain Viron monista kartanoista.

Reitillemme emme tällä kertaa löytäneet sopivaa kartanokohdetta, mutta sen sijaan tartuimme historiallisesti kiinnostavaan rakennuskaunokaiseen Viron Pölvän maakunnassa Moosten kylässä.

Kyse on 1909 rakennetusta entisestä viinatehtaasta, jossa nykyisin sijaitsee pieni boutiquehotelli Mooste Viinavabrik. Kivirakenteinen jämerä tehdasrakennus on osa ainutlaatuista Moosten vanhaa kartanoaluetta, joka on viime vuosina kunnostettu huippuhienoon kuntoon.

Kauniita ovat olleet tehtaat muinoin.

Alueen upein rakennus on ilman muuta Moosten kartano, joka on toiminut kouluna jo vuodesta 1920. Ranskalaishenkinen Art Nouveau -tyylinen kartano on täysin remontoitu vuosina 2000-2004.

Kauniita olivat myös kartanon entinen tallirakennus ja karjasuoja, joissa nykyisin toimii mm. erilaisia käsityöläisten pajoja ja puoteja. Rakennuksiin oli käytetty luonnonkiveä kerrassaan upeasti.

Alueella on myös kartanon entisten työntekijöiden asuntoja, joissa nykyisin on erilaisia taiteen keskuksia. Kävimme tutustumassa myös alueella toimivan keramiikkalaattatehtaan näyttelytiloihin.

On hieno asia, että tämä alue on säilynyt näin yhtenäisenä ja saanut uuden elämän käsityön ja taiteen tyyssijana. Hienosti kunnostetut rakennukset olivat jo nähtävyys itsessään. Jostain tapahtumakalenterista huomasin, että alueella järjestetään myös monenlaisia tapahtumia kirpputoreista konsertteihin.

Melkoinen rakennus kouluksi.Rakennuksia, joilla on luonnetta.Muutama villasukkapari lähti matkaan.

Mutta mennäänpä takaisin tuohon hotelli-ihanuuteen, jonne päädyimme. Astuimme ensimmäiseksi hallimaiseen tilaan, jossa soi taustalla rauhoittava musiikki. Aulan nurkassa jököttävä suurehko viinapannu muistutti paikan historiasta. Korkean tilan kirjaimellisesti kruunasi kattokruunu, joka oli rakennettu yli 600:sta lasipikarista.

Vastaanottomme oli sydämellinen. Viinatehtaassa kun oltiin, meille tarjottiin tervetuliaisjuomana paikallista maustettua viinaa. Sitten saimme valita listalta, mitä halusimme aamiaiseksi ja mihin aikaan. Aika yksilöllistä sanoisin. Ainutlaatuiseksi hotellikokemuksen teki varmasti myös se, että olimme hotellin ainoat asiakkaat. Tosin ruuhkaa ei ole koskaan odotettavissa, sillä hotellissa on vain seitsemän huonetta.

Vanhojen rakennusten tunnelmassa on aina jotain hyvin viehkoa. Niin täälläkin. Huoneessamme oli luonnonkivi- ja punatiiliseinää sekä kauniita pikkuruutuikkunoita. Tunnelmaa lisäsi seinän runsaskuvioinen lintutapetti. Yöllä oli niin hiljaista, ettei mistään kuulunut mitään. Mitä nyt aamulla aikaisin ohi lentävien hanhien muuttoparvet pitivät hetken omaa mekkalaansa.

Menimme illalla syömään hotellin ravintolaan. Matkailijan kannalta on miellyttävää, että täällä maaseudulla syö vielä varsin edullisesti, vaikka Viron hintataso onkin noussut aika paljon viime vuosina. (Missäpä ei olisi.) Ruoka oli maukasta ja virolaiseen tapaan annoskoot olivat melkoisen runsaita. Erityisesti paikalliset kalat saivat kiitosta. Kannattaa ehdottomasti syödä täällä.

Viehko hotellimiljöö.

Jokainen matkakokemus nousee aina asteen ylemmäs, kun kohtaa erityisen ystävällistä palvelua. Vähän aikaan en muista, milloin olisin saanut osakseni yhtä yksilöllistä palvelua kuin täällä Moosten Viinavabrikessa.

Satuimme kysymään tarjoilijalta, että voisimmeko nostaa ulkoa pari lisätuolia sisäpuolelle illan kortinpeluutamme varten. Tarjoilija mietti hetken ja kertoi, että hänellä on parempi vaihtoehto. Illallisen jälkeen meidät opastettiin hotellin ylimpään kerrokseen, mistä löytyi viehättävä oleskelutila. Koska olimme hotellin ainoat asiakkaat, saimme tilan käyttöömme illanviettoamme varten. Olipas huomaavaisesti ajateltu.

Meille sattui hotellivuorokauteemme mahtavan lämmin kevätpäivä. Viinavabriken sijainti järven rannalla maaseutumiljöössä takasi melkoisen lintukonsertin. Istuimme ulkoterassilla pitkään nauttien lähes kesäisestä lämpötilasta, linnunlaulusta, auringonlaskusta ja myös parista lasillisesta samppanjaa.

Täti-ihmisten samppanjahetki.Täällä sopii korttia pelata.Hotellin nelijalkainen isäntä Mozart valloitti sydämet.

Tässä hotellissa ja sen ympäristössä oli jotain ainutlaatuista zen-henkeä. Sellaista hyvää flowta, joka saa viihtymään ja rentoutumaan. Seuraavana aamuna ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen tuntui lähes ikävältä lähteä pois. Ikävä jäi myös sympaattista hotellikoira Mozartia, joka hellyttävällä olemuksellaan huolehti omalta osaltaan meidän viihtymisestämme.

Kiitos ja kumarrus. Tämä hotelli on kätketty aarre.

Kahden hengen huone aamiaisella maksoi 90 euroa. Tiedustelut: [email protected]

https://www.moostemois.ee/en/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Museot Suomi Yleinen

Raskasta talvea, kepeämpää kevätfiilistä ja koskettava museokäynti

keskiviikko, 16 helmikuun, 2022
Tammikuusta selvittiin. Kylläpä oli pitkä kuukausi kuin nälkävuosi! Onneksi tulee kevät. Ilmassa on jälleen matkakuumetta.

Jos meitä suomalaisia sanotaan maailman onnellisimmaksi kansaksi, olemme me varmaan myös maailman optimistisin porukka. Vai mitä muuta voi päätellä kommenteista, että ihanaa, kun neljän aikaan iltapäivästä on VIELÄ valoisaa?

On lähes liikuttavaa, kuinka joka ikinen alkuvuosi olemme yhtä ihastuksissamme pienestäkin valon lisääntymisestä. Joka tapauksessa ihan mahtavaa on, kun päivä pitenee vauhdilla.

Kroppaongelmia, herkkuhimoa ja koukuttava tv-sarja

Lumityöt ovat huolehtineet viime aikojen liikunnasta. Asuinympäristöäni peittää lähes metrinen hohtavan valkoinen lumipatja. Samalla kaunista, mutta samalla myös maalla asuvalle liikkumisen kannalta rajoittavaa. Maastoon ei ole pitkään aikaan asiaa, sillä upottavaa hankea on riittämiin kaikkialla.

Entinen luokkakaverini postitti minulle kirjeitä, joita olin lähettänyt hänelle 18-vuotiaana. Vähän hymyilytti lukemani: ”Haluaisin niin kovasti vetäytyä pois ihmismassoista jonnekin maalle lumikinosten keskelle yksinäiseen tunturimajaan”. Melko hyvin on käynyt, olen ainakin päässyt rauhalliseen paikkaan lumikinosten keskelle. Ja lumimäärästä päätellen hyvin voitaisiin olla Lapissa. Piti vain odottaa muutama vuosikymmen.

Ihmisellä pitää olla harrastuksia.Aina se on mielessä.

Olen istunut viime viikot koneeni ääressä uutterasti töiden kimpussa ja huomannut samalla kuinka nopeasti pitkät istumasessiot jäytävät ikääntyvää kroppaani. Jäykistää, kolottaa ja turvottaa. Kaiholla muistelen loppuvuoden pitkiä lenkkejämme eri puolilla Andalusiaa. Olo oli totisesti paljon parempi.

Eikä tilannetta yhtään helpota se, että nyrpistelen nenääni milloin tuiskulle, milloin pakkaselle. Talvikeli ei nyt vaan innosta. Tammikuun herkuttomuuden vastapainoksi popsin jälleen suklaata samaan aikaan suurella mielihyvällä ja huonolla omallatunnolla. Mitä ihmettä voisi tehdä tälle alituisesti piinaavalle makeanhimolle?

Se, mikä tammikuussa lähti vyötäröltä, palannee takaisin pikapuolin. Ei ole kuulkaa laihduttaminen mitenkään helppoa. Nostan hattua kaikille teille, jotka siinä onnistutte.

Jos päivät menevät istuessa tiukasti tietokoneen ääressä, nukkumaanmenokin tuppaa venymään. Kiitos vaan Netflix, kun tulit taloon ja toit mukanasi The Crownin. Olen ihan koukussa tähän Englannin kuninkaallisesta perheestä kertovaan loistavasti tehtyyn tv-sarjaan.

Talvessa on raskasta tunnelmaa.

Sodan ja Rauhan keskus Muisti meni syvälle

Alkuvuoden tylsyydessä kaipasin pientä vaihtelua ja päätin lähteä tutustumaan Mikkeliin kesällä 2021 avattuun museoon, Muistiin. Tai oikeastaan kyse ei ole tavanomaisesta museosta. Paikka on nimennyt itsensä Sodan ja rauhan keskukseksi.

Jos sotahistoria kiinnostaa, toki Muistissa pääsee tutustumaan siihenkin. Uuden tekniikan avulla Muistissa voi peilata havainnollisesti talvi- ja jatkosotamme tapahtumia koko maailman tilanteeseen.

Muistin paras anti oli kuitenkin sen inhimillinen ja ihmiskeskeinen lähestymistapa. Mitä sota tekee ihmiselle ja yhteiskunnalle, on Muistin pääsanoma. Liian vähän on sotiemme yhteydessä pohdiskeltu sitä, miten pelko vaikutti sodan kokeneisiin tai miten sotilaat ylipäätään selvisivät rintamalla. Muisti pohdiskelee ja nostaa esille mm. nämä inhimilliset puolet.

Itseäni Muistin näyttely kosketti erityisellä tavalla. Olen eräänlainen toisen polven sotalapsi. Isäni joutui 19-vuotiaana rintamalle talvisodassa ja heti perään jatkosotaan. Sota jätti nuoren miehen elämään vahvan trauman, jonka vaikutuksia me koimme ja kannoimme koko perhe.

Sulkeutunut isäni ei koskaan puhunut sodasta juuri mitään. Kun luin, että Sodan ja Rauhan keskus Muisti käsittelee sodan kokemuksia niin lasten, naisten kuin rintamamiesten näkökulmasta, halusin päästä lähelle ymmärtämään edes vähän siitä, mitä isäni oli nuoruudessaan kokenut.

Näyttely alkoi Viipurin asemalta 1939. Oli lämmin kesä ja Suomen tulevaisuus näytti valoisalta. Toisin kuitenkin kävi. Sota muutti kaiken.

Hetken päästä seurasin 23-vuotiaan Onni Aaltosen vaiheita talvi- ja jatkosodassa. Tunteisiin menevä aito tarina kertoi nuoren miehen kokemuksista ja ajatuksista: piinaavasta pelosta, väliin helpotuksesta, rakkaudesta ja pohdiskelusta sodan mielettömyydestä. ”Ei se tommonen reissu mihinkään lopu, vaikka se loppu.” Tuossa lauseessa varmasti kiteytyy monen rintamalta kotiutuneen sotamiehen maailma, kuten isällänikin. Sota ei päättynyt siihen, että rintamalta lähdettiin.

Näyttelyn taisteluosuus oli ehkä kaikkein koskettavin. VR-lasit päässä ”Summan bunkkerissa Karjalan kannaksella” pääsi aistimaan sitä, millaista on olla etulinjassa keskellä pommituksia ja tulitusta. Voin vain pienesti aavistaa, mitä on olla tuollaisessa tilanteessa todellisuudessa, kun kuolema hipoo joka puolelta.

Tyypillisin sodassa kuollut suomalainen oli vähän yli 20-vuotias jalkaväen sotamies pienviljelijä- tai työläisperheestä. Juuri sellainen kuin isänikin. Hänellä oli vain parempi tuuri. Mies selvisi onneksi vain pienehköllä loukkaantumisella.

Sodan ja rauhan keskus Muisti on ehdottomasti käymisen arvoinen. – Voi isä, millaista helvettiä sinun nuoruutesi on täytynyt olla, pyöri mielessäni kierroksen jälkeen. Lopussa liitin oman kuvani heidän joukkoonsa, joita sota on koskettanut tavalla tai toisella. Muisti kertoo tarinan, jota ei saa unohtaa.

Kevättä rinnassa ja matka tiedossa

Vaan mennäänpä lopuksi iloisempiin tunnelmiin. Olen aina sanonut, että tietoisuus tulevasta matkasta antaa kummasti intoa ja pontta jaksaa eteenpäin.

Ystäväni kanssa tässä eräs päivä viestiteltiin ja todettiin, että podemme molemmat talvitylsyyttä. Ja siitä se sitten lähti. Päätimme tehdä asialle jotain ja niinpä nyt on odotuksissa täti-ihmisten yhteinen kevätmatka.

Onpas mukavaa lähteä pitkästä aikaa reissuun ihan vain naisten kesken. Tiedän, että tästä tulee hauskaa ja hulvatonta. Sun and fun!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Elämäntaito Yleinen

Loman jälkeistä krapulaa

torstai, 20 tammikuun, 2022
Kun palaa lomalta kotiin, pitäisi olla levännyt ja energinen. Kaikki akut täyteen ladattuna valmiina tarttumaan superboostilla arjen haasteisiin. Vaan kuten elämässä useinkin, asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia.

En ymmärrä, mitä päässäni napsahtaa, kun avaan kotioven matkan jälkeen. Kaksi kuukautta Espanjassa lähes leijuin jonkinlaisessa hyväntuulisessa euforiassa. Olin täynnä intoa, pulppuavaa naurua ja tekemisen mielihyvää. Ja sitten pam! Kotioven sisäpuolelle seesteisyys ei enää kanna. Arki iskee voimalla vastaan, asiat rasittavat enemmän kuin olisi tarpeen ja pinna kiristyy ihan mitättömistäkin asioista.

Aamut ovat vaikeimpia. Tuntuu raskaalta herätä pimeään ja tarttua töihin, jotka tuntuvat nyt jostain syystä ylivoimaisen puuduttavilta. Eikä kenellekään uskalla tunnustaa omaa hyytymistään. Eihän minulla ole oikeutta valittaa, olenhan juuri palannut pitkältä lomalta.

Liikunta jää liian vähälle sillä tekosyyllä, että ulkona on liian kylmä. Välillä pakotan itseni ulos, mutta jähmetyn tumput suorana seisomaan lumihankeen. Yritän löytää talven ihanuuden, mutta en nyt jostain syystä saa päästä kiinni. Eräs Instagram seuraajani kommentoi, että talvi ei koskaan hyväile ihoa toisin kuin aurinko ja lämpö. Allekirjoitan tämän täysin. En saa talvesta sitä kokonaisvaltaista hyvän olon kokemusta, mitä saan lämmöstä.

Talven riemu on nyt kadoksissa.En tiedä täydentävätkö vastakohdat tässä toisiaan?

Ärsyttää myös Suomen iloton ja pelotteluun taipuvainen koronailmapiiri. Ihmiset ovat kamppailuun selvästi väsyneitä, mutta yhä edelleen hoetaan mantraa, ettei minnekään voi mennä eikä ketään tavata.

Ystäväni yritti järjestää syntymäpäiviä ravintolaan, mutta kun ovet tulee sulkea klo 18 ja alkoholitarjoilu lopettaa klo 17, ei ehkä ihan otollista synttäribileille. Onneksi tuo tehopakkaus ei siitä lannistunut, vaan järkkäsi oikein mukavat juhlat kotiinsa.

Sääliksi käy kaikkia yrittäjiä, joilta mielivaltaisilla rajoitustoimilla estetään liiketoiminnan harjoittaminen. Miettiiköhän kukaan asioiden kerrannaisvaikutuksia? Kun kukaan ei käy missään eikä kuluta mitään, raha ei kierrä eikä yrityksiin synny tuloja, joilla maksetaan mm. henkilökunnan palkat. Luulenpa, että valtion kukkarolle olisi muutakin käyttöä kuin antaa tekohengitystä henkitoreissa kamppaileville yrityksille, joiden toimintaa rajoitetaan tai jopa täysin estetään.

Elämään tarvitaan iloisia asioita.

Jottei tästä jutusta tulisi ihan silkka valitusvirsi, loppuun vähän positiivisimpia asioita. Sain eilen kolmannen koronapiikin, joka antaa taas lisää turvaa ja varmuutta liikkumiseen. Lohkaisin miehelle, että eiköhän aleta jo katsomaan seuraavaa reissua.

Oletteko muuten huomanneet, että matkanjärjestäjillä on nyt melkoiset määrät mukavan hintaisia valmismatkojen äkkilähtöjä? Myös kotimaassa on tarjolla erinomaisia lomatarjouksia. Nyt kannattaa suunnitella talvilomaa, sillä niin hotelli- kuin mökkimajoitusta saa monessa paikkaa jopa puoleen hintaan.

Miten olisi vaikka neljän vuorokauden kaupunkiloma Helsingissä tasokkaissa keskustahotelleissa kahdelle aamiaisineen alkaen 380 euroa (Kämp Collection Hotels)? Tai mökkiloma Saimaalla Puumalassa Sahanlahti resortin mökissä puoleen hintaan? Vai lähtisitkö sittenkin risteilylle Itämerelle? Laivoilla on nyt mukavan väljää.

Huolehditaan rokotusturvasta ja lopetetaan jo kärvistely. Nyt on matkustamisen aika.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Hyvää elämää sohvannurkassa

sunnuntai, 24 lokakuun, 2021
Kotihiiri täällä, tervehdys. Eletään sitä aikaa, kun hetkeksi riittää sohvannurkka.

Vene piti laittaa ikävä kyllä talviteloille. Juuri, kun päästiin noviisiveneilijöinä vauhtiin, alkoi olla sen verran holotnaa, että katsottiin parhaimmaksi nostaa paatti pukeille. Onneksi ensi keväänä voidaan aloittaa kausi jo mahdollisimman varhain.

Meillä alkoi välivaihe ennen paljon odotettua Espanjan matkaa. Miehen mielestä nyt on ihan tylsää ja tekeminen vähissä. Itse taas olen ihan tyytyväinen vähävirikkeettömään kotona hipsutteluun. Lokakuinen blues antaa sopivat puitteet rauhoittumiseen. Tekee mieli nukkuakin entistä enemmän.

Nautin siitä, että takkatulikausi alkoi. On tunnelmallista istuskella pimenevää iltaa takan loimottaessa vieressä. On ihanaa kietoutua pehmeään huopaan ja tehdä itsellensä ikään kuin pesä sohvan nurkkaan. Katsoa telkkarista viikonloppuisin suosikkisarjamaratooneja ja syödä suklaata samalla, kun Pippa Laukka tekee lukua muiden jääkaapin sisällöstä. En ole ihan varma, mutta vähän tuntuu siltä, että meidän jääkaapin ovi käy tiheämpään kuin aiemmin.

Mies on alkanut tehdä ihmeellisiä asioita karkoittaakseen tylsyyttä, kuten leipomaan. Tänään putkahti kalakukko uunista ulos.

Meillä käydään nykyisin jatkuvaa vääntöä sopivasta sisälämpötilasta. Oma sisäinen ilmastointini on iästä johtuen epäkunnossa ja siitä syystä minulla on lähes aina liian kuuma samalla kun siippaa palelee. Mies nauroi, että hänen pitää pukeutua kohta makuuhuoneeseen pitkiin kalsareihin, kun siellä on niin hirvittävän kylmä. Kuinka romanttista elämä voikaan olla 🙂

Sytyttelen kynttilöitä ja jollain tasolla tykkään pimenevistä illoista ja jopa piiskaavasta syyssateesta. Voi jotenkin paremmalla omallatunnolla linnoittautua kodin seinien sisään toisin kuin silloin, kun ulkona on liian hieno keli sisällä nysväilyyn. Tosin sitä en muistanut kuinka pimeää pimeä täällä maalla onkaan. Jos ulos mielii, kannattaa ulkoilu hoitaa hyvissä ajoin valoisaan aikaan.

Sen verran saatiin virtaa yökylässä käyneistä ystävistä, että päätettiin yhdessä kokeilla sähköavusteisia fillareita ja vuokrattiin tällaiset kulkupelit maastopyöräversioina. Kyllä oli kerrassaan hauskaa ajella pitkin metsäteitä, sillä sähköpyöräily on yllättävän kevyttä ja vaivatonta. Kilometrit taittuivat kuin itsestään.

Jos meillä piisasi vauhtia, piisasi myös vaarallisia tilanteita. Turbovaihde ja jyrkät mäet ovat täti-ihmisille vaarallinen yhdistelmä, mutta onneksi selvittiin vain pienillä mustelmilla. Meni muuten vakavasti harkintaan tällaisten pyörien hankinta. En ole koskaan ollut pyöräilyn erityinen ystävä ja lähes hämmästyin kuinka mukavaa fillarointi sähköavusteisella pyörällä voikaan olla.

Miehen teki yhtenä päivänä mieli ihmisten ilmoille ja siksi päätettiin lähteä viikolla kaupunkiin katsomaan uutta Bondia. Joko minusta on tullut liian vanha tai Bondi oli huono, mutta pääsin pahasti pitkästymään lähes kolmetuntisessa leffassa. Uusimmasta Bondista puuttui minusta hyvälle Bond-leffalle tyypillinen huumori ja glamour, enkä muista, että lasillistakaan samppanjaa olisi kertaakaan siemailtu. Kolme tuntia rambomaista mättöä keskinkertaisella juonella raamitettuna oli minulle aivan liikaa.

Kävin viikolla poistattamasta kasvoistani luomen, joka ihotautilääkärin mukaan kannatti tutkituttaa. Häpesin omaa ajatteluani, sillä siinä hetkessä minua tuntui enemmän huolestuttavan se, jääkö operoinnista naamaan arpi. Unohtui kuinka vakavasta asiasta oikeasti onkaan kyse. Tuskinpa siinä kohtaa, jos tulos olisi positiivinen, minua yhtään jaksaisi kiinnostaa joku mitätön jälki kasvoissa.

Aika klassinen esimerkki siitä, miten mitättömien asioiden kanssa me täällä jaksetaan vouhkata ja usein ihan turhista asioista nostaa älämölöä. Ehkä se kertoo juuri siitä, että asiat ovat hyvin.

Nautitaan arjesta ja seesteisistä kotihetkistä. Levätään ja rentoudutaan. Kietoudutaan hämärähyssyyn ja vilttiin. Ollaan itsellemme armollisia ja unohdetaan riittämättömyyden tunne ja suorittamisen paine. Hyvällä omallatunnolla otetaan itselle omaa aikaa, haaveillaan mukavia ja annetaan mielen levätä. Pimeän kauden ei sittenkään tarvitse olla niin pimeää.

Valoisaa ja seesteistä loppuvuotta sinulle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Yleinen

Vilman, Jannen ja Suvannon vanhan kansakoulun uusi elämä

sunnuntai, 5 syyskuun, 2021
On ihmisiä, joilla on unelmia. Sitten on sellaisia ihmisiä, kuten Vilma ja Janne, jotka tekevät unelmista totta. Huolimatta siitä, että lähes koko elämä on pitänyt laittaa rohkeasti uusiksi.

Pelkosenniemellä piskuisen Suvannon kylän entisen kansakoulun ikkunoista tuikkii valoa. Valon koulurakennukseen sytyttivät Vilma ja Janne, kylän rohkeat uudisasukkaat, jotka muuttivat punaiseen taloon kolme vuotta takaperin.

Kolme vuotta sitten he olivat helsinkiläisiä, vastikään toisensa kohdanneita. Siinä vaiheessa, kun yhteinen tulevaisuus alkoi näyttää todennäköiseltä, esiin nousi haave maalle muuttamisesta. Mutta sitä ei kumpikaan osannut aavistaa, mitä maalle muuttaminen tulisi heidän kohdallaan tarkoittamaan.

Jossain vaiheessa Lappi rupesi kiinnostamaan, mutta ei kuitenkaan Pelkosenniemi. Janne oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa kunnan keskustassa ja oli pois sulkenut entisen kotipaikkakuntansa potentiaalisten talonetsintäpaikkakuntien listalta.

Mutta sitten tarttui sattuma peliin vai oliko se sittenkin johdatus? Pelkosenniemellä lähes 100-vuotias entinen kansakoulu tuli myyntiin Senaattikiinteistölle. Juuri sopivan kokoinen, juuri sopivan vanha, juuri sopivan hyväkuntoinen… Ja tuo koulurakennus sijaitsi sitä paitsi Suvannon kylässä, jossa Jannen sukua oli asunut peräti viiden sukupolven ajan.

Siitä lähti unelma lentoon. Pariskunta matkusti Helsingistä taloa katsomaan ja ilmeisesti rakkaus syttyi. Muutamaa viikkoa myöhemmin he saivat yllättävän puhelinsoiton. ”Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty”.

Vilma kertoi, että ensimmäinen reaktio oli kauhistus. Apua, mitä olemmekaan menneet tekemään! Koko elämä menisi kerta heitolla uusiksi.

Ja niinhän se menikin. Jotta molemmat pystyivät pitämään työnsä, tarkoitti se käytännössä yrittäjiksi ryhtymistä. Sama työ tosin molemmilla on edelleen. Vilma suunnittelee tekstiileitä ja Janne toimii IT-teknologian parissa, työtä vain tehdään nyt täysipäiväisesti etänä Lapista käsin.

Kyse oli myös yhteen muuttamisesta, ensimmäisestä omistusasunnosta ja suurkaupungin vaihtumisesta vajaan parinkymmenen asukkaan syrjäiseen pikkukylään Lapin perukoille. Keneltä tahansa näin suuri muutos vaatii melkoista rohkeutta ja heittäytymisen taitoa uuteen ja tuntemattomaan.

– Vaikka sopeutumista erilaisiin uusiin eteen tuleviin asioihin on tarvittu, kaikki on mennyt yllättävän hyvin, sanoo Vilma.

Perhekin on kasvanut. Ensin kansakouluun muutti lapinporokoira Manta ja vajaa pari vuotta sitten syntyi Seeti-poika.

Pariskuntaa yhdistää selvästi rakkaus luontoa kohtaan. – Jos minulla on paha päivä, lähden ulos metsään ja palaan useimmiten paremmalla tuulella, Vilma kertoo. Luovaa työtä tekevälle Lappi on muutenkin insipiroiva ympäristö. Vilman kynästä on syntynyt useita pohjoisen luonnon innoittamia kuoseja Vallilalle, kuten Peippo ja Tunturi.

Suvannon etu on siinä, että Pelkosenniemen taajama on vain 20 kilometrin päässä ja noin puolen tunnin ajomatkan päässä on Pyhän laskettelukeskus, joka tuo oman lisänsä kunnan palvelutarjontaan. Pyhällä on myös aika ajoin kulttuuritarjontaa, jota Vilma kertoo toisinaan kaipaavansa nykyistä enemmän.

– Eikä olisi pahitteeksi, jos saisimme kylälle lisää uusia asukkaita, kertovat molemmat hymyillen.

– Seeti-poikamme on kylän nuorin asukas ja seuraavaksi nuorin onkin Vilma 37 vee, naureskelee Janne. Suvantoa, niin kuin useita Lapin pikku kuntia, vaivaa asukkaiden ikääntyminen ja väen väheneminen. Jotta kylä säilyttää elinvoimansa ja kehittyy, aktiivisia ihmisiä olisi hyvä saada joukkoon.

Minulla oli onni tutustua Vilmaan ja Janneen Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Muutimme mieheni kanssa muutamaksi viikoksi asumaan Suvannon kylään Vilman ja Jannen naapuriin. Pariskunta on toiminut meidän kyläkummeina eli auttanut meitä tutustumaan uuteen asuinpaikkaamme ja opastanut erilaisissa käytännön asioissa.

Kun ensimmäisen kerran näin Vilman ja Jannen kodin, ymmärsin heti, miksi rakkaus vanhaa kyläkoulua kohtaan oli heillä syttynyt. Koulu on kertakaikkisen ihastuttava hirsiseinineen, avarine huoneineen ja isoine ikkunoineen. Asuinneliöitä on noin 200 eli sopivasti tavallisen omakotitalon verran.

Koulun vanha luokkahuone on erityinen, koska se on jätetty ennalleen pulpetteineen, helmitauluineen ja urkuharmooneineen. Tämän huoneen tunnelmassa on jotain selittämätöntä hyvää vanhan ajan meininkiä. Myös Vilman työtila on tässä huoneessa ja olen melkeinpä kateellinen hänelle noin kauniista työympäristöstä.

Viimeinen virallinen oppitunti koululla pidettiin 1966, jonka jälkeen Suvannon koulu lopetti toimintansa. Satunnaista opetusta koululla on annettu senkin jälkeen. Tiloissa on pidetty mm. kuvataideleirejä, eikä ihme. Koko Suvannon mielenkiintoinen museokylä vanhoine rakennuksineen onkin täydellinen miljöö erilaiseen taiteelliseen toimintaan.

Vilma ja Janne raottivat vähän myös tulevaisuuden haaveitaan. Pohdinnassa on yhteinen lastenkirja, jonka tarinat Janne kirjoittaisi ja Vilma kuvittaisi. Voisin kuvitella, että juuri tällaisessa ympäristössä syntyy tarinoita.

Lapissa on ilmiselvästi luovuutta lisäävää voimaa. Toivottavasti tulevaisuudessa mahdollisimman monen Suvannon talon ikkunasta tuikkii valoa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Elämäntaito Taide Yleinen

Havaintoja heinäkuulta – paluuta normaaliin ja monta mukavaa asiaa

lauantai, 7 elokuun, 2021
Istuimme neljän ystävämme kanssa terassillamme hämärtyvässä kesäyössä. Edellisestä tapaamisestamme oli vierähtänyt pitkä rupeama, sillä korona oli jo kertaalleen sotkenut sovitut kuviot. Minulle tuli valtavan hyvä mieli. Hyvä mieli siitä, että ympärillä oli ystäviä ja elämää. Elämä on palaamassa normaaliksi, kiitos myös kahden rokotteen.

Menneet heinäkuun viikot ovat osoittaneet minulle konkreettisesti monen asian merkityksellisyyden. Kun sinulta otetaan jotain pois, huomaat sen arvon ihan eri tavalla. Koronavuosi supisti sosiaalista elämää, leikkasi matkoja ja jäädytti kulttuurinautinnot. Vaikka olen kova nauramaan tuntuu, että vuosi kuihdutti myös nauruni tai no, ainakin vaimensi hersyvimmän osan siitä.

Iloa kulttuurista

Tuntui herkulliselta nauraa pitkästä aikaa sydämensä kyllyydestä. Kävimme katsomassa Ismo Leikolan kesäkiertueen stand up -esityksen ”Jos nyt ihan rehellisiä ollaan”. Ismo on kyllä melkoinen alansa ammattilainen. Ihailen hänen oivaltamisen kykyä löytää huvittavia puolia tavallisista arkisista asioista. Yleisön ulvoessa naurusta mietin, kuinka kautta aikojen vaikeiden aikojen vastapainoksi ihmiset ovat tarvinneet leivän lisäksi myös ”sirkushuveja”. Yhdessä nauraminen ilmiselvästi voimaannuttaa.

Muiden ihmisten lisäksi tarvitsemme kulttuuria, asioita, jotka ruokkivat aistejamme ja synnyttävät mielihyvän kokemuksia. Älkää siis hyvä valtiovalta koronan varjolla viekö meiltä kulttuuria! Tällaisina aikoina tarvitsemme sitä entistä enemmän.

Toinen lähiviikkojen kulttuurinautinto oli käynti Mäntyharjulla Taidekeskus Salmelassa. En muista milloin viimeksi olen nauttinut yhtä paljon taidenäyttelystä. Salmelan tämän vuotinen näyttely oli monipuolinen ja löysin sieltä paljon omaa silmää viehättävää.

Mikäli et ole käynyt Taidekeskus Salmelassa, vielä ennättää tänä kesänä, jos kiirettä pitää. Näyttely on avoinna 15.8. saakka. Suosittelen lämmöllä, sillä alue on muutenkin oikein viehko.

Tänä vuonna Taidekeskus Salmelassa viehättivät erikoisesti erilaiset patsaat.Salmela alueena on nähtävyys jo itsessään.

Paluu kouluvuosiin

Yksi hauska ja poikkeuksellinen viime viikkojen kokemus oli luokkakokous. Vuosissa mentiin melkoinen harppaus taaksepäin, sillä kyseessä oli yläasteen yhdeksäs luokka. Ajassa tämä tarkoitti aikaa 43 vuotta sitten. Vähän jänskäsin sitä vieläkö kukaan tunnistaa, sillä kilojakin oli välissä päässyt kertymään lisää lähes kaksikymmentä.

Vaan kyllähän kaikki tunnistettiin ja löytyihän sieltä takaa nuoret versiot meistä. Mielenkiintoista oli myös huomata, miten tietyt peruspiirteemme säilyvät koko elinikämme. Ken oli kouluaikana suupaltti oli sitä edelleen ja päin vastoin.

Oli kiinnostavaa kiertää entistä kouluamme ja saada tuulahdus siitä, millaista on kouluelämä tänä päivänä. Meitä hämmästyttivät ala-aulaan ilmestyneet biljardi- ja pingispöydät, käytävien viihtyisät oleskelutilat sekä säädettävät työtuolit ja pöydät. Kadonneet olivat liitutaulut, liikuntasalin puolapuut ja ne köydet, joita pitkin en pystynyt koskaan kipuamaan.

Entiset koulutilat synnyttivät paljon muistoja, niin hyviä, jos sitten huonojakin. Eipä muuten onnistunut enää kaiteita pitkin laskeminen kuten silloin ennen. Olivat menneet nähkääs korottamaan noita kaiteita, turvallisuussyistä ehkäpä. Elämä oli ennen turvattomampaa, mutta oliko se sittenkin hauskempaa?

Miten paljon suuremmalta juhlasali tuntuikaan aikoinaan.Jotain pysyvääkin koulussamme oli. Ala-aulan kaunis laatoitus oli entisellään.

Lappiin uudisasukkaaksi

Seuraavaksi sitten iloinen uutinen. Kerroin aiemmin, että tulemme tänä kesänä olemaan Lapissa suunniteltua pidempään. Syynä on se, että tulimme valituksi mielenkiintoiseen hankkeeseen ”pelottomiksi uudisasukkaiksi” Pohjois-Lapin pieneen kyläyhteisöön.

Meidän sijoituspaikkamme on Pelkosenniemellä Suvannon kylässä, joka tunnetaan harvinaislaatuisena museokylänä. Syrjäisen sijaintinsa vuoksi kylä säästyi polttamiselta Lapin sodassa ja nykyisin sen historiallisesti arvokas rakennuskanta on Museoviraston suojeluksessa.

Odotamme innolla ”muuttoa” ainutlaatuiseen miljööseen ja mahdollisuutta päästä kokemaan lappilaista pikkukylän elämää. Mies on erityisen innoissaan Kitisen rannassa odottavasta soutuveneestä. Minä taas olen täpinöissä yli 100-vuotiaasta talovanhuksesta, jonka suojissa tulemme asustelemaan.

Valmiina uusiin seikkailuihin. Saimaa vaihtuu nyt hetkeksi Lapin maisemiin.

Ihan järjettömän hyvältä tuntuu päästä piakkoin Lappiin, kuten myös se, että tiedossa on uusia seikkailuja ja kokemuksia. Etukäteen jännitän sitä, vieläkö löytyy lakkoja, saadaanko kalaa ja ennätetäänkö näkemään ruskaa.

Ensi alkuun koukkaamme kalareissulle Inarin kautta. Innostus lienee paras sana kuvaamaan vallitsevaa olotilaani. En jaksaisi enää millään odottaa. On kertakaikkisen ihanaa päästä jälleen reissuun.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Kainuu Suomi Taide Yleinen

Kuhmon Kamarimusiikki – seurapiirien hienostelua vai sittenkin jotain ihan muuta?

keskiviikko, 21 heinäkuun, 2021
Tämä on tarina siitä, miten epämusikaalinen täti-ihminen löysi tiensä ensi kertaa kamarimusiikkikonserttiin. Oliko liian fiiniä vai kuinka siinä sitten kävikään?

Kaupallinen yhteistyö: Wild Taiga Kuhmo-Suomussalmi (Matkailuelinkeinon elpymistä edistävät kehittämishankkeet -rahoitus)

Kuhmossa on tehty ihme. Mahdottomasta on tullut mahdollista. Pienestä kainuulaisen kylän musiikkitapahtumasta on noustu vuosien saatossa maailmanmaineeseen.

1970 järjestettiin ensimmäinen Kuhmon kamarimusiikkifestivaali. Ensimmäisessä konsertissa oli kahdeksan kuulijaa. 23 vuotta myöhemmin kunnasta oli tullut kaupunki ja kaupunki oli saanut uuden, hienon kulttuuritalon. Tuolloin tehtiin yleisöennätys. Tapahtumaan osallistui peräti 47 506 kuulijaa.

Tänä vuonna juhlittiin jo 51. Kuhmon Kamarimusiikkia. Pitkät ovat perinteet ja merkittävä on tapahtumakin. Kuhmoa on verrattu Salzburgiin ja kansainvälinen lehdistö on ylistänyt Kuhmoa jopa maailman parhaana kamarimusiikkijuhlana.

Liput salkoon – Kuhmo juhlii.Kuhmon kirkko – konserttipaikoista toinen.

Ennakkoluulojensa vanki

Minä kohtasin Kuhmon Kamarimusiikin sattumalta. Tunnustan olevani musikaalisesti epävireinen, klassisesta musiikista mitään ymmärtämätön juntti. Olin saanut kutsun blogimatkalle Kainuuseen ja koska vierailuni osui tapahtuman ajalle, sain mahdollisuuden osallistua konserttiin. Tottakai halusin kokea tämänkin.

Oikeastaan en edes tiennyt, mitä kamarimusiikki on. Jotain klassista ilmeisesti, sellaista missä soitetaan vanhoja klassikkosäveltäjiä kuten Mozartia ja Beethovenia. Ja arvatkaapa, mitä tuli ensimmäisenä mieleen? No, että mitä sinne konserttiin laitan päälle? Mieleen nousi kuva frakkipukuisista soittajista kovat kaulassa ja iltapukuihin sonnustautuneista laulajista.

Kamarimusiikki kalskahti korvissani elitistisenä korkeakulttuurina. Olisiko Kuhmon Kamarimusiikki jonkinlainen sisäpiiriläisten kesän näyttäytymis- ja pönötystilaisuus? Tapahtuma, jonka väliajalla keskustellaan kultivoituneesti ja juodaan pikkurilli koukussa samppanjaa (no, tästä osiosta olisin kyllä selvinnyt mainiosti).

Kiva pop up -kahvila Amati palvelee juhlaviikoilla.Musiikki näkyy katukuvassa.

Odotin hienostelevaa ilmapiiriä, mutta se, mitä kohtasin, olikin jotain ihan muuta. Kuhmon Kamarimusiikki oli paljon rennompi tapahtuma kuin osasin odottaa. (Kuhmosta kotoisin oleva ystäväni vähän sparrasi minua). Niin yleisö kuin soittajat olivat ihan tavallisissa kesävaatteissa ja ihan tavallisia Pirkkoja ja Penttejä istui salissa. Luksusleimaa oli turha etsiä. Konsertissa viereeni istuutunut mies jopa riisui kenkänsä ennen konsertin alkua.

Kuuluisa Kuhmon henki

Kuhmossa kuulin puhuttavan paljon Kuhmon hengestä ja täytyy myöntää, että jopa kaltaiseni ulkopuolinen sai kiinni siitä, mitä tällä tarkoitettiin. Tuntuu, että koko kaupunki elää ja hengittää kamarimusiikkia ja sellainen vanhan ajan talkoohenki elää. Joku kertoi, että kaupungissa vallitsee kamarimusiikkiviikkojen aikana taikapiiri, joka syntyy taiteilijoiden, yleisön ja luonnon vuorovaikutuksesta. En yhtään ihmettele, totta se varmasti on.

Ja se rentous näkyy kaikkialla. Taiteilijat suhauttelevat polkupyörillä soittimiensa kanssa pitkin kaupungin katuja kansan parissa. Ilmapiiri on kansainvälinen, mutta myös ystävällinen ja hyväntuulinen. Vastaantulijaa tervehditään.

Virtuoosit eri puolilta maailmaa haluavat Kuhmoon juuri sen ainutlaatuisen mutkattoman ilmapiirinsä vuoksi. Ja ovathan kainuulainen luonto ja valoisa kesäyö antamassa merkittävän lisämausteensa.

Olin yksin reissussa ja voin vilpittömästi suositella Kuhmon Kamarimusiikkia myös kaikille yksinmatkaaville. Täällä oli minusta helppoa olla ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Ongelmani oli lähinnä siinä, että meinasin joka puolella jäädä suustani kiinni mukavien paikallisten tai leppoisan konserttiväen kanssa. Ja jos musiikin lisäksi kaipaat muuta tekemistä, sitäkin riittää. Kuhmon nähtävyyksistä enemmän täällä.

Ihminen, jolla on korvaa kuulla.

Viime hetken virityksiä ja koronatoimia

Ennen konserttia pääsin Kuhmon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Sari Rusasen kanssa kurkkaamaan backstagelle. Mielenkiintoista oli nähdä kuinka tarkkaa esimerkiksi soittajien sijoittaminen lavalla oli. Flyygelille ja jokaiselle tuolille oli merkitty tarkat paikat lattiaan.

Flyygeliä viriteltiin viimeiseksi juhlakuntoon. Käytävällä oli valotaulu, josta näkyi minuuttiaikataulu siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja kenen pitää olla milloin missäkin. Nuottitelineet odottivat rivissä valmiina h-hetkeä.

Sitten siihen konserttiin. Musiikin suhteen olen heikoilla jäillä, joten antakaa anteeksi, ettei terminologia ole oikein hallussa.

Konsertti oli Kuhmo-talolla ja nimeltään Beethovenin aika – Bolero. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota kauniiseen konserttisaliin. Hienoa, että tapahtuma oli saanut ansaitsemansa upeat puitteet. Mahtaakohan maastamme löytyä toista näin pientä kaupunkia, jolla on näin tasokas kulttuuritalo ja konserttisali? Mutta eipä maassamme kaiketi ole toista yhtä merkittävää klassisen musiikin tapahtumaakaan. Kaupungilla kuulin, että konserttisalin akustiikka on Suomen parhaimmistoa.

Koronatoimenpiteet olivat hienosti huomioitu tapahtumajärjestelyissä. Kaikilla osallistujilla, niin yleisöllä kuin esiintyjillä, tuli olla maski ja saliin otettiin vain puolet maksimimäärästä kuulijoita. Joka toinen penkki jätettiin tyhjäksi, ellei ollut ostanut vierekkäisiä paikkoja.

Kuhmo-talo on valoisa ja avara.Käytävällä oli Katja Tukiaisen näyttely ”Fear no Girl”.Virallinen festaripaita. Tämän vuoden teemana oli Beethoven.

Beethovenin purkauksia

Ensimmäinen kappale oli pianistin, sellistin, viulistin ja mezzosopraanon esitys. Yllättävän lyhyt minusta, mutta ablodeista päätellen taitavasti esitetty. Ainakaan rouva vierelläni ei meinannut pysyä tuolissaan.

Sitten tulikin osuus, josta pidin kaikkein eniten. Nuorten muusikoiden Seele-kvartetti esitti kolmen kappaleen jousikvarteton. Oli ilo katsoa taiteilijoiden intohimoa ja kokea kuinka musiikki nostaa tunteiden skaalaa laidasta laitaan. Välillä jouset koskettivat kieliä höyhenen kevyesti, välillä soittimesta otettiin kaikki irti.

Tässä kohtaa meinasin itse töpätä. Osien välissä ei taputettu, vaan vasta sitten, kun ryhmän viimeinenkin kappale oli soitettu. Jäin miettimään, että onkohan kamarimusiikkikonserteissa olemassa jonkinlaisia etikettisääntöjä?

Seuraavaksi mentiin taas Beethoveniin säveltämiin laulelmiin mezzosopraanon johdolla. Kappale oli yllättävän kepeä, uskaltaisiko sanoa, että kuulin siinä jopa juomalaulumaisia piirteitä.

Seuraava muusikkoryhmä esitti itselleni tuntemattoman säveltäjän Luigi Boccherinin jousikvinteton. Kamarimusiikin ei todellakaan tarvinnut olla vakavaa. Soittajat suorastaan leikittelivät keskenään ja hulluttelivat soittimillaan. Viulut ja sellot käännettiin väliin vaakatasoon ja niitä soitettiin kuin kitaroita. Teoksen nimi oli Madridin katujen yösoitto, joten ymmärtäähän tuon.

Lopuksi mentiin jälleen Beethovenin sävellyksen tahtiin ja laulettiin valkoisesta kyyhkysestä, Una paloma blancasta. Jäljellä oli enää aplodien aika. Kiitoksia taiteilijat hyvästä kokemuksesta.

Konserttisali ihastutti.

Useampi konsertti – suurempi elämys

Konsertti oli minusta yllättävän lyhyt ja jäi mielestäni jopa tyngäksi. Juuri, kun pääsin ensi-ihmettelyltä tunnelmaan, konsertti loppui. Olisin voinut kuunnella toisen mokoman musiikkia lisää. Mutta kyllähän Kuhmon Kamarimusiikin kaksiviikkoiseen tapahtumaan konsertteja riittää. Tänä vuonna niitä on yhteensä 55 (vähän kuulema verrattuna koronaa edeltävään aikaan), joista osa on Kuhmo-talolla, osa Kuhmon kirkossa. Lisäksi Tuupalan alakoululla on kuusi oppilaskonserttia. Viimeinen konserttipäivä on 24.7.

Mietin, että yksittäinen konsertti jäi aika irralliseksi. Kuhmon Kamarimusiikkiin kannattaa ehdottomasti tulla pidemmäksi aikaa ja osallistua useampaan konserttiin. En pitänyt 22-25 euron hintaisia lippuja kalliina ja hevijuusereille on myynnissä myös viikkolippuja.

Vähän jäi harmittamaan se, etten juurikaan tunne kamarimusiikkia. Sopivan konsertin valinta runsaasta konserttitarjonnasta olisi omalla kohdallani vaikeaa. Voisin hyvin valita konsertteja nimen perusteella ja tarttua esimerkiksi Myrskyyn ja kiihkoon, Pariisin tuoksuihin tai Wienin valoihin.

Ensi vuonna tapahtuman teemana on Illuusion taide, mikä jo nimenä kuulostaa mielenkiintoiselta. Sitä ennen taidan tutustua aiheeseen kamarimusiikki hieman tarkemmin.

https://kuhmofestival.fi

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Minne seuraavaksi – loppuvuoden matkasuunnitelmat

lauantai, 10 heinäkuun, 2021

Joskus tuntuu siltä, että ajankulu vain nopeutuu vuosi toisensa perään. Minulle on täysi mysteeri, minne on humpsahtanut tämän vuoden ensimmäinen puolisko? Kun mietin kuukausia taaksepäin, tuntuu kuin vain hetki sitten oltiin valtaisien hankien ympäröimänä. Sitten tuli kevät ja valo. Hihkuin innoissani ohi lentäviä kaakattavien muuttolintujen parvia.

Nyt kesä soljuu mielestäni ihan liian nopeasti ja koko ajan taustalla on pieni huoli sen lipumisesta ohitse. Uskokaa tai älkää, illat ovat jo pimentyneet. Täällä metsän keskellä sen huomaa niin hyvin.

Mutta ei hätiä mitiä. Seuraava vajaa puolivuotiskausi tulee omalla kohdallani olemaan kerrassaan mielenkiintoinen. Luvassa on kotimaan kokemuksia Kainuussa ja Lappia alkusyksystä enemmänkin. Ja tällä kertaa ihan kutkuttavan poikkeuksellisella tavalla. Loppuvuodesta kutsuu Espanja (toivottavasti). Kerronpa vähän, mitä kaikkea on odotettavissa.

Ensi viikolla lähden blogimatkalle Kainuuseen ja kierrän kolmioreitin Kuhmo – Suomussalmi – Paltamo. Luvassa on kulttuuria monella tapaa ja ainutlaatuisia luontoelämyksiä. Olen niin innoissani tästä matkasta, sillä tarjolla on monen muun kiinnostavan asian lisäksi yksi sellainen juttu, josta olen haaveillut pitkään. Palaan näihin Kainuu-tunnelmiin piakkoin. Tiedossa on myös mielenkiintoisia majoituspaikkoja, joita odotan pääseväni näyttämään teille.

Elokuussa odottaa Lappi. Ensin matkaamme miehen kanssa kalastelemaan rakkaaksi tulleeseen piilopirttiin Lemmenjoen suulle. Olemme muutaman vuoden ajan lomailleet meistä yhdessä maailman hienoimmista paikoista, vanhassa poropirtissä tiettömässä erämaassa. Kun ympärillä on täydellinen rauha ja hiljaisuus, Lapin silmiä hivelevä luonto ja edessä järvi täynnä kalaa, mikäpä on ihmisen ollessa.

Yksi bloggaamisen ihanuus on siinä, että se tuo eteen välillä ihan huikeita ja odottamattomia juttuja. Nyt kävi niin, että tulimme miehen kanssa valituksi ”pelottomiksi uudisasukkaiksi”, kuten hakuilmoituksessa asiaa kuvattiin. Meidät tullaan ”sijoittamaan” yhteen Pohjois-Lapin pieneen kylään, jossa pääsemme sisältäpäin tarkastelemaan, millaista on asua ja elää muutama viikko lappilaisessa kyläyhteisössä. Vielä en paljasta minne suuntaamme, mutta tulette takuuvarmasti kuulemaan ja näkemään meidän elämästä yli 130 vuotta vanhassa hirsimökissä.

Tässä kuussa saamme toiset koronarokotteet, ja siksi uskaltauduimme miettimään loppuvuodelle ulkomaanmatkaa. Tuntui aika ruhtinaalliselta varata lennot ja minnepä muuallekaan meidän mieli palaa kaikkein eniten kuin Etelä-Espanjaan.

Malagan lennot ovat siis plakkarissa. Mukana suunnitelmissa on toki vanha tuttu Fuengirola, mutta tällä kertaa suuntaamme Malagasta ensin länteen Almuñecarin somaan pikkukaupunkiin. Teimme tähän vähemmän tunnettuun Andalusian kaupunkiin muutaman päivän matkan vajaa pari vuotta takaperin ja pidimme kovin näkemästämme ja kokemastamme.

Olimme miettineet tätä kaupunkia yhtenä matkakohteena ja tuntuikin käsittämättömältä sattumalta, että minuun otti yhteyttä suomalainen pariskunta ja tarjosi vuokralle taloaan Almuñecarin vanhasta kaupungista. Siispä pääsemme tutkimaan tätä vanhaa foinikialaisten perustamaa kaupunkia nyt ajan kanssa. Niin iloinen olen myös tästä.

Tällaisia suunnitelmia tällä erää. Tunnen olevani jälleen elossa, kun on matkoja, mitä odottaa. Nautinnollista loppukesää teille kaikille.

PS: Oletteko muuten huomanneet, miten paljon tänä kesänä on perhosia?