Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Yleinen

Retkeily Suomi Yleinen

Retkeilylle pyhitetyt perjantait

tiistai, syyskuu 15, 2020

Olemme nimenneet perjantait retkipäiviksi. Jos vain sää ja työt sallivat, perjantaiaamuisin täytetään termari kahvilla ja pakataan reppuun vähän evästä. Meitä kiinnostaa tietää, millainen on se Etelä-Savo, jonne olemme muuttamassa.

Kaikki lähti siitä, että löysin uuden kotimme kaapin hyllyltä palan karttaa. Paikansin kartalta uuden asuinpaikkamme Saimaan keskiössä ja hämmästyin kuinka paljon vesistöä oikeasti tässä kohtaa Suomea onkaan.

Saimaan suuret selät saarineen ympäröivät meitä joka puolelta ja sen lisäksi mannerkin on kuin reikäinen tilkkutäkki. Pienet järvet ja lammet puhkovat maastoa kaikkialla.

Ensi kesän hankintoihimme kuuluu ehdottomasti vene, mutta jo nyt polttelee päästä näkemään, millaiseen ympäristöön olemme asettautumassa. Siispä perjantaisin hyppäämme automme kyytiin ja ajelemme melko päämäärättömästi pitkin pienempiä kyläteitä.

Eväsrepun lisäksi mukaan lähtee onki ja matopurkki. Kun näemme sopivan onkipaikan, aina on kokeiltava josko kala oli syönnillään. Tuoreille ahvenfileille meillä on aina käyttöä.

Toiveikkaina olemme etsiskelleet myös herkkutatteja mäntykankailta. Joko niitä ei ole tai sitten olemme olleet väärissä paikoissa. Toistaiseksi tältä osin emme ole satoa saaneet.

Kun pienempiä teitä ajelee, mielenkiintoista on ollut huomata, että yleensä jokainen tie päättyy jossain kohtaan järveen. Ja voi hyvänen aika tätä vesistöjen määrää. Kyllähän minä tiesin, että Etelä-Savossa vettä riittää, mutta että näin paljon.

Yllättävää on ollut myös maiseman jylhyys ja rantojen karuus. Rakastan rantakalliota ja niitä tällä osalla Suur-Saimaan harjuja riittää. Jo ajomatka Puumalan ja Mikkelin välillä kertoo, millaisesta maisemallisesta iloittelusta onkaan kyse.

Onpa Etelä-Savoa siunattu myös melkoisella määrällä hiekkarantoja. Hienohiekkaisiin biitseihin ei voi olla törmäämättä. Niitä on yksinkertaisesti kaikkialla. Upein näistä kaikista on ehkä Puumalan Pistohiekka, Saimaan riviera, joka on jo käsite sinänsä ja tullut varmasti tutuksi monille karavaanareille. Samettisella hiekkapohjalla varustettu ranta on unelma uimarille ja rantatörmä näkymineen parasta karavaanarille.

Puumalan Pistohiekka

Viime viikonloppuna meitä hämmästytti syrjäinen hiekkaranta, jonne tupsahdimme ajoreissullamme ihan yllättäen. Olimme tietämättämme pyyhkäisseet lossiyhteyden kautta Juvan puolelle ja siellä ajellessamme huomasimme Saimaa Geopark opasteen, joka johdatti meidät kapealle metsätielle.

Geopark-kohteet ovat maisemallisesti, tieteellisesti tai historiallisesti merkittäviä geologisia kohteita. Saimaan alueelta Geopark-kohteita löytyy lähes kaikista alueen kunnista ja kaupungeista. Ainakin itse hämmästyin niiden suurta määrää ja paljon on joukossa myös tuikituntemattomia paikkoja. Tästä linkistä pääset tutustumaan Saimaan alueen Geopark-kohteisiin: https://www.saimaageopark.fi/kohteet/

Olimme ajaneet tietämättämme Juvan Karihiekan parkkipaikalle, joka sijaitsee Saimaan vesistön Luonterin itäosassa. Alas rantaan vei jyrkkä polku ja mikäs se sieltä tulikaan vastaan. Aivan loistava muutaman sadan metrin mittainen autio hiekkaranta. Täällä piskuisen tien päässä oli jälleen melkoinen biitsi, jota reunustivat korkeat ja jylhät kallioseinämät.

Kiipesimme kallion päälle maisemia katsomaan. Naureskelin miehelle, että tulee sellainen fiilis, että tekisi mieli laulaa Finlandia-hymniä. Parempi oli kuitenkin olla raiskaamatta Sibeliuksen mestariteosta.

Karihiekka

Ajomatkalla takaisin ihmettelimme kumpuilevaa maastoa. Enpä haluaisi talven jääkeleillä ajella ylös ja alas noita jyrkkiä nousuja ja laskuja. Tien varrella muutaman kymmenen metrin välein olleet hiekkalaatikot ovat jossain kohtaa vuotta varsin tarpeen.

Hämmästelin myös alueen metsien monimuotoisuutta. Maasto vaihteli selkeistä mäntykankaista synkkiin sammalpäällysteisiin kuusikoihin. Matkan varrella oli myös paljon luonnontilaisia metsiä, jotka näyttivät siltä, että ne olivat saaneet olla vuosikymmenten ajan täysin omissa oloissaan. Metsät olivat käytännössä kasvaneet umpeen.

Perjantainen syyssää oli mitä mainioin, joten vielä ei tehnyt mieli ajaa takaisin kotiin. Sen sijaan suuntasimme Puumalan uusille retkeilyreiteille Luukkolantielle, jonka varrella on retkeilijöille tarkoitettuja parkkipaikkoja.

Alkukesästä kävimme kulkemassa osan 13 kilometrin mittaisesta uutukaisesta Puumalan Norppapolusta, joka kulkee suurimmaksi osaksi Saimaan rantamaisemissa. Rengasreitti koostuu kolmesta eri mittaisesta reitistä, jotka kaikki ovat kuljettavissa myös erikseen.

Nyt ajoimme Kaivannon parkkipaikalle tarkoituksenamme kulkea retkipäivämme päätteeksi noin kolmen kilometrin mittainen Kotkatsaaren kierros.

Kiva reitti oli tämäkin. Helpohkossa kangasmaastossa polveileva rengasreitti kuljettaa pääosin pitkin rantoja. Ja kuinka ollakaan, tältäkin lyhyeltä matkalta löytyi peräti kaksi hiekkarantaa. Mukavaa oli kivuta rantakallioille juomaan loput kahvit ja syömään viimeiset voileivät.

Piti käydä myös jälleen ihastelemassa Puumalan kunnan rakentamaa laavua, joka on varmasti hienoin koskaan näkemäni laavu. Käsinveistetyistä hirsistä kokoonpantu ryhdikäs rakennelma on kuin metsäkirkko Saimaan rannalla.

Kotkatsaaren kierros

Tietoa Puumalan uudesta Norppapolusta ja sen reiteistä saat tämän linkin takaa: https://visitpuumala.fi/pyoraile_ja_patikoi/maisemamakupaloja-norppapolulla/ Aiemman juttuni Norppapolun Kaivannon Kieppi -reitistä löydät täältä.

Toivottavasti syksyä jatkuu tänä vuonna mahdollisimman pitkään. Sen verran paljon hienoja maisemakohteita Etelä-Savossa piisaa, joista toivoisin ennen lumen tuloa ehtiväni näkemään vielä mahdollisimman monta.

Odotan myös innolla lokakuuta, sillä silloin loppuu myös tämä kahden asunnon välitilassa eläminen. Saimme asuntomme kaupaksi ja pääsemme nyt reilusti muuttamaan uuteen kotiin. Tuntuu helpottavalta ja vapauttavalta, kun voimme täysillä ottaa seuraavan askeleen.

Lähiviikot tulevat sisältämään varmasti paljon uuden kodin sisustamista. Ja samalla myös sopeutumista henkisesti uuteen elämänvaiheeseen. Uusi koti, uusi maisema ja uudet seikkailut. Tavallaan olemme ihan uuden edessä.

Otsalamputkin on hankittu. Kun metsässä asustelemme, saattaa olla, että niille on lähikuukausina käyttöä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Kuusi opettavaista tuntia sairaalan päivystyspoliklinikalla

lauantai, syyskuu 5, 2020

Käynti sairaalan päivystyspoliklinikalla avasi silmäni monella tapaa. Pääsin kurkistamaan maailmaan, joka oli minulle tuiki tuntematon. Samalla koin piinaavaa pelkoa ja äärimmäistä helpottuneisuutta.

Voin pitää itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun ei ole ollut paljoakaan tarvetta availla oman tai läheisteni sairauksien takia sairaaloiden ovia. Sairaalamaailma on jäänyt vieraaksi ja siitä varmaan johtuu, että minulle tulee aina kummallisen  jännittynyt, ehkä jopa vähän ahdistunut olo, astuessani sairaalan ovien sisäpuolelle.

Niin kävi tälläkin kertaa. Voimakas vatsakipu ajoi työterveyden kautta sairaalan päivystyspoliklinikalle, paikkaan, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin.

Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus lienee paras kuvaus tunnetilasta, joka iski päälle. Olin oudossa tilanteessa, oudossa paikassa, täysin toisten ohjeistettavissa. Asettauduin pitkäkseni minulle osoitettuun vuoteeseen, puin sairaalan vermeet päälleni ja sitten alkoi pitkä odotus.

Pelottava tilanne.

Tällaisissa tilanteissa tulee usein miettineeksi ihan absurdeja juttuja. Kuten sitä, että miksi sairaalan vaatteiden täytyy olla niin rumia. Tulee entisestään kurjempi olo sairaalan rujoissa pyjamissa. Harmittelin myös sitä, että olin juuri tänään pukenut päälleni näin rumat alusvaatteet. Tiedän, tämä on aivan älytön ajatus, mutta ehkä juuri outo ja hermostuttava tilanne saa tarttumaan johonkin tuiki tavanomaiseen.

Voin muuten sanoa, että sääliksi käy hoitohenkilökuntaa, joka joutuu työskentelemään koko työpäivän kasvomaskien kanssa. Ovat kertakaikkisen epämukavia ja huonosti istuvia. Maskiin ei saisi koskea, vaikka väkisin tulee yhtämittaa tunne, että sen asentoa pitäisi korjata. Mitä lie Tiina Jylhä -malleja, mutta maski kutitti ja kuumotti, sai silmälasit huurtumaan ja jos otti rillit pois, maskin yläreuna tökki alaluomea.

Siinä maatessa oli aikaa kuunnella ja seurailla, mitä ympäristössä tapahtui. Ja kyllähän siellä tapahtui. Vähän oli kuin olisin seurannut telkkarin tapahtumarikasta sairaalasarjaa.

Toisella puolella vartija ja hoitajat yrittivät rauhoitella aggressiivista nuorukaista, joka ei osoittautunut kovin yhteistyöhaluiseksi. Korona on täällä työskenteleville itse asiassa vain yksi uhka muiden joukossa. Väkivallan uhka lienee näissä hommissa päivittäistä, ainakin käytävällä näytti päivystävän samaan aikaan kaksikin vartijaa. Pani myös miettimään, että mikähän on mennyt tuonkin nuoren elämässä niin pahasti pieleen, ettei halua tai pysty ottamaan edes hoitavaa apua vastaan.

Toisella puolella hoitaja yritti saada selvyyttä dementoituneen ja huonokuuloisen vanhuksen tilasta. Hoitaja joutuu huutamaan kysymykset, mutta vastausten saaminen osoittautui silti haastavaksi.

”Miksi te olette tulleet tänne”, huutaa hoitaja. ”En mie tiiä”, vastaa vanhus. ”Onko teillä kipuja?”, hoitaja jatkaa. ”Ei miulla vissiin ole.” ”Tiedättekö, missä te olette?”. Ei vastausta. ”Missä te asutte?” Ei vastausta. ”Tiedättekö mikä päivä tänään on?” ”En mie muista”, vastaa vanhus. ”Muistatteko, mikä vuosi nyt on?”, kysyy hoitaja viimeksi. ”Jotain 1900 aloittaa vanhus”. Hoidon tarpeen kartoituksessa näytti nyt olevan melkoista haastetta.

Käytävältä alkoi kuulua kovaa metakkaa. ”Saatanan apina, älä koske minuun”, raivoaa sisään tuotu uusi potilas, sanottakoon häntä vaikka kassialmaksi. Siinä saivat haistattelujen kera kuulla kunniansa koko hoitohenkilökunta. Vartijaa tarvittiin useaan otteeseen rauhoittelemaan kierroksilla käyvää karkeasuista naista.

Mietin mielessäni miltä minusta tuntuisi, jos joutuisin työssäni kokemaan haistattelua päivittäin. Kaikkeen varmaan tottuu ja nahka paksuuntuu, mutta siltikin se tuntuu kovin ikävältä. Samalla ajattelin myös sitä, että on hienoa, että on tällainen yhteiskunta, jossa hoito kuuluu kaikille, myös niille kaikista heikoimmassa asemassa oleville.

Tämä nainen kesti kutakuinkin rauhallisena, mitä nyt vähän vapisutti.

Oma tapaukseni myös eteni. Hoitaja kävi ottamassa muutaman putkilon verta. Kyynärtaipeeseen asennettiin kanyyli ja lääkäri kävi tutkimassa ja kysymässä tilanteestani. Sitten taas odoteltiin. Vilkaisin aina välillä puhelimeeni ladattua Koronavilkkua. Ei havaittuja altistumisia.

Vähän ihmettelin sitä, että minulta otettiin samat kokeet uudelleen kuin aiemmin tänään Terveystalon työterveydessä. Liekö joku tietoturvaan liittyvä asia, etteivät eri tahojen hoitolaitokset voi päästä näkemään toistensa tiedostoja? Minusta tämä tuntui lähinnä rahan haaskaukselta. Olin valmis näyttämään sairaanhoitajalle Oma Terveys sivustoon kirjaantuneet tulokset, mutta tämä ei käynyt. Jokainen taho haluaa näköjään tehdä omat testit.

Hoitaja tuli kertomaan, että minun piti valmistautua siihen, että kohta mennään TT-kuviin. Audi TT on ainut, mikä tuosta kirjainyhdistelmästä tuli mieleen, joten googlaus oli paikallaan. Tietokonetomografiasta oli kyse eli jonkinlaisesta kehon viipaleröntgenkuvauksesta.

Porukkaa tuli päivystykseen yhä vaan lisää. Näytti siltä, että suurin osa poliklinikan asiakkaista oli vanhuksia ja erityisesti kaatumisillaan itseään kolhinneita. Jäin miettimään, että ihmisten eliniän vain kasvaessa, riittääkö hoitokapasiteetti? Vanhusten hoitotarve tulee kasvamaan rajusti ja sitomaan suurimman osa hoitoresursseista. Kun ja jos itse olen tuossa tilanteessa, välittääkö enää kukaan? Onko meitä vaan yksinkertaisesti reursseihin nähden liikaa?

Hetken päästä hoitaja tuli hakemaan minua kuvauksiin. Muistin nähneeni jossain tv-ohjelmassa kyseisen TT-kuvaushärvelin. Tutkimuksessa maataan selällään ja ympärillä pyörähtää muutaman kerran pyöreä karusellimainen yksikkö. Kuvaus oli täysin kivuton, mitä nyt varjoaineen laittaminen tuntui hieman epämiellyttävältä. Koko juttu kesti vain muutaman minuutin.

Kiitin taas yhteiskuntaa, joka mahdollistaa tällaisen tutkimuksen. Valvomossa olevasta henkilömäärästä päätellen kyse ei ollut ihan halvasta toimenpiteestä.

Paluumatkalla vuoteelleni yritän ottaa vettä, mutta hoitaja tuli nopeasti kieltämään juomisen. Koska ei tiedetä vielä jatkotoimenpiteistä, en saisi juoda.

Seuraavaksi vierelleni tuotiin tippapulloteline. Verensokerini on kuulema niin alhainen, että minua piti nesteyttää. ”Kunhan kirurgi ehtii, hän tulee kertomaan tuloksista ja jatkotoimenpiteistä”, hoitaja valaisee minua. Mitä, apua? Onko tämä jotain vakavaa? Aloin olla toden teolla huolissani.

Tässä kohtaa tietämättömyys lisää tuskaa. Kun ei tunne sairaalan käytäntöjä, jopa tippapullo tuntuu pelottavalta.

Seuraavat pari tuntia olivat piinaavan pitkät. Alkoi suorastaan vapisuttamaan. Siinä odotellessa oli aikaa miettiä kaikenlaista. Mitä tekisin, jos saisin huonoja uutisia? Miltä tuntuisi, jos yhtäkkiä kaikki pantaisiin uusiksi? Tai miltä mahtaisi tuntua, jos pitäisi valmistautua siihen, että tämä elämä olisi tässä? Loppupelissä oikeastaan terveys on ainut, jolla on merkitystä. Jos saisin terveen paperit, lupasin olla vähemmän huolissani kaikesta.

Sitten lääkäri tuli ja kertoi ”hyvät” uutiset. Minulla oli tulehdus suolistossa, joka oli lääkkeillä hoidettavissa. Olisin voinut halata tuota nuorta naislääkäriä. Voisin pukea päälleni ja lähteä sairaalasta kotiin. Jatkaa elämääni normaalisti. Nauttia tulevista päivistä täysillä.

Espanjassa ihmiset kokoontuivat iltaisin koronan riehuessa taputtamaan käsiään kunnianosoituksena hoitohenkilökunnan työlle. Minä taidan nyt vähän taputtaa itsekseni päivystyspoliklinikan henkilökunnalle kiitokseksi saamastani hyvästä hoidosta.

Jaksamista teille kaikille hoitoalan osaajille vaativaan työhön, joka on täynnä monella tapaa haastavia tilanteita. Ja taputan minä myös suomalaiselle tasavertaiselle terveydenhoidolle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Korona-ahdistusta ja uuden kodin laittoa

lauantai, elokuu 29, 2020

Onpas taasen päässyt virahtamaan pitkä blogihiljaisuus. Osittain siitä syystä, että tämän matkabloggaajan elämään ei ole viime viikkoina kuulunut minkäänlaisia matkoja. Kiitos raivostuttavan koronan, joka kaventaa elinpiirimme minimaalisen suppealle sektorille.

Yritän selittää itselleni, etten voi tilanteelle mitään ja koronan kanssa vaan täytyy oppia elämään. Rauhoittelen itseäni sillä, että on hyvä, että olemme saaneet olla terveinä. Mutta siltikin koen välillä niin suurta raivoa ja harmitusta kaikesta epävarmuudesta, mitä korona on tuonut eteen.

Sieppaa, ettemme voi matkustaa niin kuin haluaisimme, eikä tässä huolien täyttämässä maailmassa uskalla edes miettiä tulevia reissuja. Normaalisti meillä on ollut aina kutakuinkin kaksi matkaa varattuna lähitulevaisuuteen. Nyt ei yhden yhtäkään.

Olen peruuttanut blogimatkoja, sillä en todellakaan tiedä onko turvallista matkustaa edes lähialueilla. Yksi päivä mietittiin miehen kanssa, että mennäänkö elokuviin. Sitten tuli mieleen, että leffateatteri on suljettu tila täynnä nuorta väkeä. Onkohan sittenkään viisasta? Mitä hittoa tässä enää uskaltaa tehdä ja mitä ei? Yksinkertaisista ja arkipäiväisistä asioista on tullut kumman vaikeita valintoja.

Silloin kun ahdistaa eniten menen luontoon, saunaan tai marjaan.Olen jättänyt kaikki kerääntyneet lomani vuoden loppuun. ”Kesälomani” alkaa marraskuussa jatkuen aina alkuvuoteen. Näillä näkymin vuoden pimeintä aikaa nysväämme Espanjan Aurinkorannikon sijaan suomalaisessa kaamoksessa. Vaikka olen aina sanonut, että tylsyys on lähinnä mielentila, nyt pahoin pelkään, että talvesta tulee pitkä ja pimeä.

Korona on siirtänyt myös töitäni hamaan tulevaisuuteen, joten taustalla häiritsee myös taloudellinen epävarmuus toimeentulosta. Entisenä yrittäjänä tämän asian kanssa olen tosin onneksi oppinut elämään. Täytyy luottaa siihen, että jos nyt on hiljaista, ensi vuonna painitaan töitä tosissaan.

Miten paljon kaipaankaan maailmaan jälleen vapautta, vakautta ja toiveikasta tulevaisuutta.

Mieli on joskus yhtä sekaisin tästä kaikesta kuin olohuoneemme tällä hetkellä.

Viime viikot olen kelkkonut nykyisen ja uuden kodin väliä. Etelä-Savolaisessa metsässä korona tuntuu kaukaiselta. Onneksi on tämä uuden kodin remppaaminen, joka tuo mukavaa puuhaa ja muuta ajateltavaa kaiken irtisanomis- ja koronauutisten ahdistavassa maailmassa.

Remppa alkaa pikku hiljaa valmistua. Onpahan tullut opittua kantapään kautta monta uutta asiaa. Kuten se, että älä luota sokeasti tuoteselostuksiin. Jos värittömässä saunavahassa sanotaan, ettei se muuta puun omaa sävyä, kokeile sitä silti etukäteen vähemmän näkyvään paikkaan. Saattaa nimittäin käydä, että vahauksen jäljiltä kaunis vaalea saarnin väri onkin hetken päästä vähemmän kaunis keltainen.

Ja kun menet ostamaan uusia kylpyhuonekalusteita, kannattaa ulkonäön sijaan miettiä myös käytännön seikkoja. Onko siinä peilikaapissa tai valossa esimerkiksi pistorasiaa, mitä saattaisit tarvita? Tai, huomioi, etteivät kaikki hanat käy kaikkiin altaisiin. Eivätkä kaikki edelliset vesiputket.

Kyllähän sitä ammattilaiset taikovat vaikka mitä, mutta nämä lisätyöt tuovat usein myös lisäkustannuksia. Tai sitten on pitänyt mennä useamman kymmenen kilometrin päähän lähimpään kaupunkiin vaihtamaan tavaroita. Onneksi nyt alkavat tuliterät kylppärikalusteet olla paikoillaan. Vielä tarvitaan sähkömiehen taikakättä, jotta kylppäriin ja vessaan saadaan valoakin.

Tapetoijalle vinkkinä, että kun levität tapettiliimaa telalla seinään, kannattaa peittää hiuksensa jollain. On nimittäin aika veemäistä yrittää irottaa liimaklönttejä hentoisista hiuksista.

Joskus kannattaa miettiä myös muutakin kuin pelkkää hintaa. Kuten kalustehankinnoissa huomioida omat taidot ja resurssit. Tilasin meille Jyskistä oikein mukavan näköisen suurikokoisen vaatekaapin ja oli tuo vielä niin edullinenkin. Sen sijaan mies ei ollut kovin ilahtunut, kun kotiin kannettiin viisi kollia litteitä paketteja päivien ratoksi.

35-sivuinen kokoamisohje ei myöskään luvannut hyvää. No, kaappi on edelleen vaiheessa ja mies sitä mieltä, ettei meille ENÄÄ KOSKAAN osteta mitään kokoaitsekalusteita.

Saanko esitellä, uusi vaatekaappimme.

Yksi mieltä suuresti rauhoittava asia on marjametsään meno. Jos on meidän uuden kodin ympäristö ollut täynnä mustikoita, kankaat näyttävät olevan myös punaisenaan puolukoita. Tämä vuosi on todella ihan huikea marjavuosi. Pakko oli hillitä itseään mustikoiden keräämiseltä ja jättää pakastimiin tilaa vielä monikäyttöiselle puolukalle.

Tänään mennään keräämään punaposkia ensimmäinen ämpärillinen (mikäli vaatekaapin kokoamiselta jää aikaa 🙂 ).

Tuntuu niin hassulta, kun saamme kaikenlaista metsänantia muutaman sadan metrin päästä uudesta kodistamme. Yksi päivä mies teki lämpimiä voileipiä ja minä huikkasin, että oota vähän, menen katsomaan saataisiinko kyytipojaksi kanttarellisoossia. Palasin varttitunnin päästä kassissa muutama litra kanttiksia. Kasvoivat tuossa ihan takapihalla.

Punaisia puolukoita ja pirteitä ajatuksia.

Nautitaan näistä tämän kesän ehkä viimeisistä lämpimistä päivistä. Syysaurinko ja sen lämmin valo tekevät niin hyvää. Olen rakastunut täysin kotimme valtaisiin ikkunoihin, joista valo vyöryy sisälle pitkin päivää. Samalla tuntuu siltä, että metsä on osa meidän olohuonetta.

Meidän pitäisi saada uuden kodin makuuhuoneen ikkunaan verhot, mutta en vielä tiedä raaskinko niitä koskaan laskea alas. Huomasin, että makkarin ikkunasta näkyy selkeinä öinä kunnon tähtitaivas.

Kiva siinä maata sängyllä ja katsella, kun ulkona tuikkivat tähdet. Jotain maailmassa sentään on pysyvää.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Uutta kohden

lauantai, elokuu 15, 2020

No nyt se on totta. Pitkäaikainen unelma toteutui ja meillä on nyt oma mökki. Tai loma-asunto. Tai no, itse asiassa ihan uusi kotitalo.

Blogiani seuranneet muistanevat kuinka alkukesästä kirjoittelin meidän laantumattomasta mökkikuumeesta. Vaikka kuinka laskettiin ja mietittiin, pakko oli todeta, ettei meillä ollut varaa nykyisen kotimme lisäksi sellaiseen mökkiin kuin unelmoimme eikä etenkään siltä osaa Saimaata, mistä halusimme.

Meillä on muutaman vuoden ajan ollut Saimaalta vuokramökki ja sen kautta tullut myös huomattua, että kesäkausi on jatkuvaa ajoa ja tavaroiden roudaamista kahden paikan välillä. Ja oikeastaan siitä se ajatus sitten lähti. Entäpä, jos se mökki olisikin samalla koti? Olisikin vain yksi paikka. Koti, joka olisi samalla myös se paljon kaivattu loma-asunto. Ja tarvitseeko sen mökin olla välttämättä erämaassa, jos järvi on lähellä?

Koronan aikana tuli myös entistä voimakkaammin todistettua, miten iso merkitys luonnolla on meidän hyvinvointimme kannalta. Metsä ja järvi ovat tulleet vuosi vuodelta yhä merkityksellisemmiksi ja läheisimmiksi.

Kaikki tapahtui loppujen lopuksi hyvin nopeasti. Niin nopeasti, että heikkoina epävarmuuden hetkinä jopa mietin, että mitä tulikaan tehtyä. Otimmeko liian suuria riskejä uuden asuinpaikan ja nykyisen asuntomme myymisen kanssa?

Vaikka avoinna olevia asioita on vieläkin, onneksi tällä hetkellä on paljon enemmän hyvän mielen tunteita ja luottamusta tulevaan. Muutamia kompromisseja jouduttiin tekemään, jotta talous pidetään jatkossakin hanskassa.

Ihan omaa rantaa emme saaneet, mutta muutaman kymmenen metrin päässä terassistamme samettinen hiekkabiitsi odottaa uijaa tai veneilijää. Ja saatiin me myös silmän kantamattomiin rantamaisemaa Saimaan huippupaikalta. Ja marjamaat ihan kotiovelta. On etuoikeutettua saada asua ja elää näin hienossa ympäristössä.

Viime viikot ovat menneet remonttia tehdessä. Pieniä ylläreitäkin on tullut, kuten ylimääräisiä rahareikiä ja korjaustarpeita, mutta pikku hiljaa saamme muokattua uuden kotimme toivotunlaiseksi.

Mukavaa on ollut huomata, että vaikka meissä ei kummassakaan minkäänlaista sisäistä remonttireiskaa asustele, siltikin yllättävän paljon pystyy itse tekemään. Maalipensseli ja petsilasta pysyy tumpelommankin kädessä. Ja uskokaa tai älkää, Youtuben videoista voi oikeasti oppia paljon.

Viimeisin voimanponnistus oli kahden makuuhuoneen tapetoiminen. Etukäteen vähän jännitti kuinkahan siinä tulee käymään, mutta hyvin kävi. Vaikka perhesopu oli välillä koetuksella, lopputuloksena oli kaksi raikkaan uuden ilmeen saanutta huonetta.

Siunaan myös niitä kaikkia taitavia kylän miehiä, jotka ajavat pihaan milloin lautakuorma lavalla, milloin putkimiehen setti pakissa. Hetken päästä on uutta kaidetta tai toimiva vesipiste. On ollut ilo huomata, miten paljon osaamista ja ammattitaitoa näinkin pienestä kunnasta löytyy.

Remppaa pukkaa.Työhuone puhkeaa kukkaan.Ja makkarissa saa aamuisin herätä linnun lauluun.

Hommaa piisaa, mutta pikku hiljaa askel askeleelta eteenpäin. Jos kaikki menee hyvin, vielä tämän vuoden aikana meidän asuinpaikkakuntamme tulee vaihtumaan. Ehkä meidän nopeita liikkeitä kuvaa myös se, ettemme oikeastaan vielä tässä kohtaa tiedä uudesta kotikunnastamme paljoakaan.

Wikipedia kertoi, että tätä etelä-savolaista kuntaa on siunattua melkoisella vesistörunsaudella, kokonaispinta-alasta vesistöä on peräti 36 prosenttia. Hieman nieleskelin huomatessani, että vakituisia asukkaita on vain reilut 2000, tosin kesäkuukausina tässä merkittävässä mökkikunnassa väkimäärä kolminkertaistuu.

Tämä on pienin paikkakunta, missä olemme koskaan asuneet. Hiljainen talvikausi vähän mietityttää, mutta katsotaan, miten meidän elomme täällä sujuu ilman katuvaloja ja kaupungin suomia palveluita. Tällä hetkellä nimittäin näyttää myös siltä, että suunniteltu talvikausi Etelä-Espanjassa jää koronan vuoksi haaveeksi.

Isoja muutoksia elämässä siis luvassa. Saavuttaakseen jotain uutta joskus on vaan pakko uskaltaa ja heittäytyä intuitionsa varaan. Tässä kohtaa tuntuu oikein hyvälle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Yleinen

Pientä lisätuloa metsästä ja vähän muualtakin

torstai, heinäkuu 23, 2020

Kello soi aamulla kuudelta. Ette ikinä arvaa miksi. Siksi, että ehdittäisiin miehen kanssa aamutuimaan tattimetsään.

Joskus tuntuu siltä, että elämässä on kaikkea vähän liikaa ja liian vähän aikaa kaikkien mukavien asioiden tekemiseen. Kuten marjojen ja sienien keräämiseen. Tässä kohtaa vuotta tarvitsisin parin kuukauden virkavapauden leipätyöstäni ehtiäkseni viettää metsissä niin paljon aikaa kuin toivoisin.

En oikeasti keksi mitään niin mukavaa liikuntamuotoa kuin kulkea metsässä etsimässä sieniä ja keräämässä marjoja. Samalla saa raitista ilmaa, paljon mielihyvää ja palkkioksi vielä terveellistä ravintoa.

Tänä kesänä meitä tatti- ja marjamaanikoita hemmotellaan oikein olan takaa. Metsissä ja soilla on nyt mitä kerätä. Ainakin, jos puhutaan herkkutateista, mustikoista ja hilloista. Enpä muista pitkään aikaan näin runsasta satoa.

Soita kannattaa tänä kesänä katsastaa ja ihan yllättävissäkin paikoissa. Luin, että ympäri Suomea saadaan paras hillasato vuosiin. Mies uurasti muutaman päivän Pohjois-Karjalassa ja toi tuliaisena 16 kilon lastin ihania lakkoja.

Samaan aikaan minäkin sain muutaman litran yllättävästä paikasta, pieneltä suolta lähes tien vierestä jostain Ruokolahden ja Puumalan välimaastosta. Ja voi mikä määrä sinne jäikään vielä muuraimia.

Mutta mennäänpä takaisin herkkutatteihin. Koska meidän oma tattitarve on tyydytetty jo ajat sitten ja tilaa pakastimessa rajallisesti, otimme selvää pystyisikö tatteja myymään mihinkään. Ja kas kummaa, kyllähän niitä ostetaan. Laadusta riippuen niistä maksetaan 1-4 euroa kilolta.

Siinäpä siis syy meidän aikaiseen ylösnousuun. Piti ehtiä viemään päivän saalis myyntiin klo 15 mennessä. Eihän tässä mistään isoista rahoista ole kyse, päivän keruusta maksettiin himpun verran vajaa 50 euroa. Lähinnä hauskinta on se, että joku maksaa näin mukavasta hommasta ja siitä, että me saadaan liikuntaa.

Jos tuolla metsässä voisi viettää päivätolkulla, luulen, että kyllähän noilla sienillä ja marjoilla voisi ihan ansioillekin päästä. Tulo on verovapaata ja hommaan menee lähinnä aikaa ja vähän polttoainetta. Jos mietitään, että esimerkiksi hilloista maksetaan kerääjille kymmenen euroa kilolta, tällaisena hyvänä marjavuonna niitä poimii aika sukkelaan.

Pientä lisätuloa olen hankkinut myös kirpputorilta. Vuokrasin kirpputorikopin kolmeksi viikoksi. Tyhjensin komeroista ja varastosta käyttämättömät astiat sekä pieneksi jääneet vaatteet ja kengät (miksi niitä muuten olikin niin paljon?) ja kiikutin ne kirpparille myyntiin.

Huomenna on viimeinen myyntipäivä. Tuloa on kertynyt tähän mennessä 372 euroa. Kun siitä vähennetään vuokrausmaksu ja myyntiprovisio, voittoa jää vieläkin 265 euroa. Hyvä tuotto minusta kaappien siivoamisesta ja  ylimääräisen tavaran kierrätyksestä.

Loppujen lopuksi aika pienellä vaivannäöllä pystyy näköjään saamaan pientä lisätuloa.

Viikonloppuna on odotettavissa muutakin kivaa kuin mustikoiden poimintaa. Meitä odottaa ystävien kanssa hotelliyö ja terassikierros kesäkaupunki Lappeenrannassa. Samalla juhlitaan ystävän synttäreitä sekä käydään kokeilemassa jotain sellaista, mistä ainakaan minulla ei ole tuon taivaallista tietoa. Tätä kaikkea innolla odottaen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Unelmasta totta

lauantai, kesäkuu 27, 2020

Joka kevät ilmojen lämmetessä se pääsee valloilleen. Yleensä hekumaa kestää pari kuukautta. Sitten se pikku hiljaa laantuu ja juhannukseen mennessä tilanne on yleensä rauhoittunut. Kesäkuun loppuun mennessä olemme tulleet järkiimme ja kuumeilu on saatu taltutettua.

Tänä kesänä kävi toisin. Järjen ääntä ei kuulunut tai emme halunneet sitä kuulla. Mökkikuume ei laantunutkaan.

Pitkin alkukesää päivä toisensa jälkeen istuimme miehen kanssa keittiön pöytämme ääressä kumpikin omiin läppäreihinsä kiinnittyneinä. Selailimme päivittäin netin mökki-ilmoituksia, vaihdoimme suosikkejamme ja teimme listauksia siitä, mitä haluaisimme toiveidemme mökiltä.

Sähköt olivat ehdoton. Iso ja kalaisa vesistö, mieluiten meille tuttu Saimaa. Toimivuuden kannalta olisi hyvä, jos vesi tulisi ja menisi. Tilaa pitäisi olla sen verran, että mökillä viihtyisi pidempiäkin aikoja myös huonoilla keleillä. Käytännössä se tarkoitti riittävää oleskelutilaa, jonkin tasoista keittiötä ja erillistä makuuhuonetta tai nukkuma-aittaa. Sisävessakaan ei olisi pahitteeksi.

Sijaintina olisi hyvä sellainen mökki, joka ei olisi liian korvessa eikä saaressa ja jossa uskaltaisin yöpyä myös yksinäni. Isoja ikkunoita ja valoa pitäisi myös olla. Mökin pitäisi olla myös hyväkuntoinen; vuosia kestävää puuhamaata emme kaivanneet.

Kävimme katsomassa joitain potentiaalisia kandidaatteja, sellaisia mihin taloudellisesti kykenisimme. Niissä kaikissa oli aina joku vika, jonka yli emme päässeet. Ei vain tuntunut yhdenkään kohdalla siltä, että tässä olisi meidän paikkamme. Unelmamme hintalappu oli kasvanut liian korkeaksi.

Lopputulema oli se, että tajusimme unelmoivamme omakotitalovarusteisesta mökistä järven rannalta. Huono yhtälö siinä mielessä, ettei budjettimme taipuisi millään kaikilla mausteilla olevaan nykyaikaiseen mökkiin omalla rantatontilla.

Teimme laskelmia ja totesimme, ettei meillä vaan yksinkertaisesti ollut taloudellisia mahdollisuuksia tähän unelmaan. Jos oikeasti halusimme loma-asunnon, jostain olisi pakko lähteä tinkimään.

Mökkihaaveeseemme kytkeytyi paljolti myös eläköitymisen kynnyksellä olevan pariskunnan tulevaisuuden suunnitelmiin. Mitä haluaisimme tehdä seuraavien vuosikymmenten aikana? Minkälainen olisi tulevien vuosien haave elämäntavastamme, asuinympäristöstä ja unelma-asunnosta? Mitkä ovat niitä asioita, jotka tuovat elämäämme iloa ja sisältöä?

Jos jotain rakastan niin sitä, että olemme olleet elämässä aiemminkin valmiita suuriin muutoksiin. Olemme tarttuneet tilaisuuksiin, tehneet isojakin päätöksiä jopa pelkän intuition vallassa ja hypänneet hullun rohkeasti uusiin juttuihin.

Sattumilla on ollut usein syynsä tapahtumien kulkuun. Yksi ennalta-arvaamaton tilanne tai tapahtuma johtaa toiseen. Niin tälläkin kertaa.

Nyt nimittäin näyttää siltä, että meidän elämäämme on tulossa suuria muutoksia. Ystävääni lainaten, ehkä me olemme järjettömiä, mutta hyvällä tapaa.

Malja tulevalle.

Saimme sen unelmien (tai no lähes) mökin, mutta vähän eri tavalla kuin alunperin ajattelimme. Piti tinkiä vaateistamme, mutta siltikin saimme samaan pakettiin aika paljon toivomaamme.

Samalla tosin otimme tietoisia riskejä, mutta niidenkin suhteen olemme luottavaisia. Kaikki sormet ja varpaat ristissä toivomme ja uskomme, että kaikki käy parhain päin.

Tästä alkaa uusi vaihe. Kerron teille lisää, kun asiat etenevät. Yksi unelma on joka tapauksessa käymässä toteen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Retkeily Yleinen

Telttailun ihanuus ja kurjuus – yhden telttayön tarina

lauantai, toukokuu 30, 2020

Telttailu on minusta hauskaa. Ainakin vähäisessä määrin silloin, kun keli on kohdallaan ja patja on paksu.

Telttailu vie jollain tasolla riisuttujen ja yksinkertaisten asioiden pariin. Miettikää nyt. Sitä vaan mennään maastoon, valitaan se kaikkein kaunein ranta- tai tunturimaisema ja päätetään, että tähän jäädään yöksi. Sitten kaivetaan pussista telttakangas esiin, laitetaan raudat niksnaks paikalleen ja majapaikka on valmis. Kömmitään makuupusseihin ja käydään nukkumaan. Kuinka simppeliä ja vapaata elämä voikaan olla.

Samalla voi tuntea olevansa osallinen ympäröivän luonnon elämässä. Vähän kuin oltaisiin metsän asukkeja siinä missä muutkin. Naapurusto piipittää, kujertaa, kirkuu, sirkuttaa ja surisee. Joskus myös epäilyttävästi rapistelee. Joka tapauksessa tulee sellainen hyvä fiilis siitä, että on yksi osanen luomakuntaa.

Telttailussa on minusta aina jonkinlainen pieni seikkailun tunne läsnä. Ehkä tämä juontaa jostain kaukaa lapsuuden ajoilta. Muistan vieläkin, miten jännittävää oli, kun kaverin isä pystytti teltan pihalle ja saimme nukkua siinä ihan keskenämme. Suuri seikkailu pienille ihmisille. Jotain samaa lapsenmielistä seikkailuhenkeä telttaöissä on edelleen.

Luksusmajoitus järvinäköalalla.

Tässä eräänä kauniina päivänä mies teki lähtöä kalaan lempikohteeseensa Ruunaan koskille Pohjois-Karjalaan. Kun säätiedotus lupasi loistavaa aurinkoista keliä, päätin lähteä pariksi päiväksi mukaan. Juu, ja ehdottomasti nukuttaisiin teltassa, kuinkas muuten.

Poutakelin lisäksi toinen telttailun perusedellytys on hyvä patja. Yritin aiemmin sopeutua parin sentin paksuiseen retkipatjaan, mutta sen päällä nukkuminen vei yöunet, vaikka hyvä nukkuja yleensä olenkin. En halua tuntea jokaista maaston muhkuraa selkäni alla ja toisaalta 50 sentin levyinen patja ei täti-ihmiselle yksinkertaisesti riitä.

Hankin itselleni kunnon ”retkeilypatjan”. Kävin ostamassa 80 senttiä leveän ja 12 senttiä paksun kunnollisen vaahtomuovipatjan. Tosin sen ongelmaksi tuli koko. Kaupassa tyhjiöpakattu patja oli vielä melko maltillinen kooltaan, mutta auta armias, kun paketti avattiin. Ei sitä saanut rullattua enää mitenkään järkeviin mittoihin.

Muutaman reissun patja kulki autossa täyttäen puolet tavaratilasta. Jossain vaiheessa meillä vaihtui auto pienempään ja mies ykskantaan ilmoitti, että patja ei sitten enää mahdu retkille mukaan. Tilalle hankittiin paksut pumpattavat ilmapatjat molemmille.

Kivat näkymät majapaikalta.

Mennäänpä tuohon Ruunaan telttayöhön. Koska tuttu kohde oli kyseessä, sopivan telttapaikan löytäminen oli helppoa. Tasainen kangasmaasto, rantatörmä hienolla järvinäköalalla, peseytymismahdollisuus rannalla, lähellä nuotiopaikka ja puucee. Siinäpä kaikki, mitä ihminen telttaretkellä tarvitsee.

Päivä oli ollut ihana. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli niin taivaallisen hienoa istuskella päivän päätteeksi teltan edustalla upeaa järvimaisemaa ihastelemassa. Tosin, mitä alemmas aurinko painui, sitä viileämmäksi ilma alkoi muuttua. ”Taitaa tulla viileä yö”, mies sanoi.

Onneksi meillä on kunnolliset makuupussit, joiden syvyyksiin hyvissä ajoin illalla kaivauduimme. Nauratti meidän kahden könyäminen makuupussiemme kanssa. Muistutimme norppia, jotka raskaan oloisesti raahaavat ruhonsa rantakiville.

Jossain lähellä käki oli intoutunut kukkumaan taukoamatta. Yritin laskea kuinka monta kertaa se kukkui, mutta nukahdin kesken laskujeni. Mutta vain hetkeksi.

Hyvää yötä.

Heräsin nimittäin siihen, että minua palelsi aivan jäätävästi huolimatta siitä, että päällä oli paksu lämpökerrasto ja fleecepusero. Makuupussini pitäisi riittää aina pieniin pakkaslukemiin asti, mutta siltikin olin aivan jäässä. Eikä ihme. Hengitys höyrysi ja jopa päätä palelsi. Eipä tullut mieleen ottaa pipoa mukaan. Saatoin tuntea maasta hohkaavan kylmyyden jopa patjan ja makuupussin läpi. Olipa lämpötila laskenut yllättävän alas.

Yritin mennä mahdollisimman pienelle sykkyrälle aivan makuupussin uumeniin, jotta saisin pidettyä itseni edes jonkin verran lämpimämpänä. Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa teltassa nukkuminen ei tuntunut enää niin hyvältä idealta.

Yö meni lähinnä horroksessa. Heräsin pienin välein ja aina samasta syystä. Palelsi. Luulenpa, että kovin kaukana ei oltu pakkasasteista.

Hyvää huomenta. Tokkurainen yön jäljiltä.Hyvä aamu sittenkin.

Kun jossain vaiheessa varhaisen aamun tunteina olin saanut jonkinlaisen unitilan päälle, heräsin naapureiden kovaääniseen mekastukseen. Lokeilla oli ilmeisesti alkaneet aamutoimet, sillä sen verran suurella desibelimäärällä ne ilmaisivat olemassaolostaan. Ummistin vielä silmäni ja pääsinkin uudelleen uneen. Mies sen sijaan oli hävinnyt viereltä.

Kun tokkuraisena vihdoin avasin teltan vetoketjun ja näin ensimmäiseksi auringossa kylpevän järvenselän, telttailun ihanuus muistui taas mieleen. Tosin sen päätin, että päiväsään lisäksi tästä lähtien tarkistan myös yösään. Tähän aikaan vuodesta päivä- ja yölämpötilojen erot voivat näköjään olla melkoisen suuret.

”Voitaisiinkohan kysyä, jos Ruunaan Retkeilykeskuksella olisi ensi yöksi mökkejä vapaana”?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Alavireistä arkea

sunnuntai, toukokuu 3, 2020

Viikot seuraavat toisiaan. Kovin samanlaiset viikot.

En tiedä onko mitään järkeä kirjoittaa blogijuttua, kun ei ole oikein mitään asiaa. Toisaalta ajattelin, että joku lukija siellä jossain saattaa kokea samankaltaisia tuntemuksia, joten menköön tämä turina vaikka vertaistuesta.

Mikä lienee syynä, mutta olen ollut viime aikoina kumman pahantuulinen ja ärtyisä. Valoisa ja positiivinen puoleni on jossain piilossa enkä jaksa nähdä asioissa niin paljon hyvää kuin pitäisi.

Pääosin elämäni on kunnossa kuten ennenkin. En nyt vaan voi mitään sille, että ottaa päähän, vaikka en osaa edes kohdentaa, että mikä. Aivan kuin eteeni olisi kasautunut jäälautta, joka estää pääsyn selkeille vesille.

Tunnen itseni kumman väsyneeksi ja tarmottomaksi. Joudun käyttämään normaalia enemmän energiaa pakottaakseni itseni hoitamaan päivittäiset ja viikottaiset velvollisuuteni. Tähän aikaan keväästä olen yleensä tarmokas ja uutta suunnitteleva. Nyt vaan nysvään kotinurkissa saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Tuntuu kuin kaikki luovuus ja innostuneisuus olisi kadoksissa. Olen vieras jopa itselleni.

Päivät ovat kovin samanlaisia. En juuri käy missään, enkä tapaa ketään. Työni on muuttunut pelkästään kotityöksi, ja sekin tuntuu pidemmän päälle aika tylsältä. Koulutukset, uudet projektit ja asiakaskäynnit on kaikki peruttu. Tekisi mieli päästä jo kentälle liikkumaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Pelkästään arjen rutiineista en jaksa oikein innostua.

Kun ei tarvitse mennä mihinkään, tuntuu tarpeettomalta edes kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Samoissa pieruverkkareissa tulee kuljettua päivät läpeensä. Samalla tyytymättömyys omaan itseeni on lisääntynyt. Vaaka muistuttaa armottomasti siitä, että pitäisi liikkua enemmän ja syödä terveellisemmin. Ystävät jakavat kuvia pirteistä metsälenkeistä ja korona-ajan suunnitelluista vegekokkauksista. Minä vedän kaksin käsin suklaata ja iltaisin vannon aloittavani dieetin seuraavana päivänä.

Väliin tuntuu, että keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset harhailevat. Unohdin tänään esimerkiksi smoothieta tehdessä blenderiin lusikan. Onneksi siitä lähti sen verran suuri meteli, että tajusin heti, että jotain on vialla.

Suuri piristäjä tällä viikolla oli onneksi vappu, jolloin tapasimme ystäviämme. Olipa kivaa kokata ja syödä yhdessä. Tapamme mukaan pelattiin lautapelejä aamuyöhön. Korona-aika on kummasti nostanut esille ystävien arvon. Minä ainakin tarvitsen ympärilleni väliin muita ihmisiä ja ajatuksia.

Aiemmin kerroin, että korona on kuorinut minusta esiin sisäisen leipojan. Vapuksi syntyi elämäni kakku numero 2, tällä kertaa mango-passionhedelmä juustokakku. Leipominen on jollain lailla terapeuttista ja hassua kyllä, saan siitä outoa onnistumisen iloa. Näitä kokeiluja tulen varmasti jatkamaan huolimatta siitä, että vaaka on asiasta ilmiselvästi eri mieltä.

Matkat tai oikeastaan niiden puute pyörii mielessä, kuinkas muuten, vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan tällä hetkellä kovin matkailuvastainen. Kesän varalle ei oikein pysty mitään suunnittelemaan ja sekös harmittaa.

Huh, tulipas tästä tavanomaista synkempi purkaus. Toivottavasti te muut olette minua valoisampia ja kevätauringon myötä aktiivisempia. Lupaan, yritän keksiä teille seuraavalle kerralle iloisempaa kirjoitettavaa. Tästä alhosta pitäisi nyt kyllä pystyä nousemaan tavalla tai toisella.

Tämä kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Onko sillä ollut vaikutusta teidän muiden henkiseen hyvinvointiin?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista