Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Yleinen

Elämäntaito Yleinen

Hyvää elämää sohvannurkassa

sunnuntai, 24 lokakuun, 2021
Kotihiiri täällä, tervehdys. Eletään sitä aikaa, kun hetkeksi riittää sohvannurkka.

Vene piti laittaa ikävä kyllä talviteloille. Juuri, kun päästiin noviisiveneilijöinä vauhtiin, alkoi olla sen verran holotnaa, että katsottiin parhaimmaksi nostaa paatti pukeille. Onneksi ensi keväänä voidaan aloittaa kausi jo mahdollisimman varhain.

Meillä alkoi välivaihe ennen paljon odotettua Espanjan matkaa. Miehen mielestä nyt on ihan tylsää ja tekeminen vähissä. Itse taas olen ihan tyytyväinen vähävirikkeettömään kotona hipsutteluun. Lokakuinen blues antaa sopivat puitteet rauhoittumiseen. Tekee mieli nukkuakin entistä enemmän.

Nautin siitä, että takkatulikausi alkoi. On tunnelmallista istuskella pimenevää iltaa takan loimottaessa vieressä. On ihanaa kietoutua pehmeään huopaan ja tehdä itsellensä ikään kuin pesä sohvan nurkkaan. Katsoa telkkarista viikonloppuisin suosikkisarjamaratooneja ja syödä suklaata samalla, kun Pippa Laukka tekee lukua muiden jääkaapin sisällöstä. En ole ihan varma, mutta vähän tuntuu siltä, että meidän jääkaapin ovi käy tiheämpään kuin aiemmin.

Mies on alkanut tehdä ihmeellisiä asioita karkoittaakseen tylsyyttä, kuten leipomaan. Tänään putkahti kalakukko uunista ulos.

Meillä käydään nykyisin jatkuvaa vääntöä sopivasta sisälämpötilasta. Oma sisäinen ilmastointini on iästä johtuen epäkunnossa ja siitä syystä minulla on lähes aina liian kuuma samalla kun siippaa palelee. Mies nauroi, että hänen pitää pukeutua kohta makuuhuoneeseen pitkiin kalsareihin, kun siellä on niin hirvittävän kylmä. Kuinka romanttista elämä voikaan olla 🙂

Sytyttelen kynttilöitä ja jollain tasolla tykkään pimenevistä illoista ja jopa piiskaavasta syyssateesta. Voi jotenkin paremmalla omallatunnolla linnoittautua kodin seinien sisään toisin kuin silloin, kun ulkona on liian hieno keli sisällä nysväilyyn. Tosin sitä en muistanut kuinka pimeää pimeä täällä maalla onkaan. Jos ulos mielii, kannattaa ulkoilu hoitaa hyvissä ajoin valoisaan aikaan.

Sen verran saatiin virtaa yökylässä käyneistä ystävistä, että päätettiin yhdessä kokeilla sähköavusteisia fillareita ja vuokrattiin tällaiset kulkupelit maastopyöräversioina. Kyllä oli kerrassaan hauskaa ajella pitkin metsäteitä, sillä sähköpyöräily on yllättävän kevyttä ja vaivatonta. Kilometrit taittuivat kuin itsestään.

Jos meillä piisasi vauhtia, piisasi myös vaarallisia tilanteita. Turbovaihde ja jyrkät mäet ovat täti-ihmisille vaarallinen yhdistelmä, mutta onneksi selvittiin vain pienillä mustelmilla. Meni muuten vakavasti harkintaan tällaisten pyörien hankinta. En ole koskaan ollut pyöräilyn erityinen ystävä ja lähes hämmästyin kuinka mukavaa fillarointi sähköavusteisella pyörällä voikaan olla.

Miehen teki yhtenä päivänä mieli ihmisten ilmoille ja siksi päätettiin lähteä viikolla kaupunkiin katsomaan uutta Bondia. Joko minusta on tullut liian vanha tai Bondi oli huono, mutta pääsin pahasti pitkästymään lähes kolmetuntisessa leffassa. Uusimmasta Bondista puuttui minusta hyvälle Bond-leffalle tyypillinen huumori ja glamour, enkä muista, että lasillistakaan samppanjaa olisi kertaakaan siemailtu. Kolme tuntia rambomaista mättöä keskinkertaisella juonella raamitettuna oli minulle aivan liikaa.

Kävin viikolla poistattamasta kasvoistani luomen, joka ihotautilääkärin mukaan kannatti tutkituttaa. Häpesin omaa ajatteluani, sillä siinä hetkessä minua tuntui enemmän huolestuttavan se, jääkö operoinnista naamaan arpi. Unohtui kuinka vakavasta asiasta oikeasti onkaan kyse. Tuskinpa siinä kohtaa, jos tulos olisi positiivinen, minua yhtään jaksaisi kiinnostaa joku mitätön jälki kasvoissa.

Aika klassinen esimerkki siitä, miten mitättömien asioiden kanssa me täällä jaksetaan vouhkata ja usein ihan turhista asioista nostaa älämölöä. Ehkä se kertoo juuri siitä, että asiat ovat hyvin.

Nautitaan arjesta ja seesteisistä kotihetkistä. Levätään ja rentoudutaan. Kietoudutaan hämärähyssyyn ja vilttiin. Ollaan itsellemme armollisia ja unohdetaan riittämättömyyden tunne ja suorittamisen paine. Hyvällä omallatunnolla otetaan itselle omaa aikaa, haaveillaan mukavia ja annetaan mielen levätä. Pimeän kauden ei sittenkään tarvitse olla niin pimeää.

Valoisaa ja seesteistä loppuvuotta sinulle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Yleinen

Vilman, Jannen ja Suvannon vanhan kansakoulun uusi elämä

sunnuntai, 5 syyskuun, 2021
On ihmisiä, joilla on unelmia. Sitten on sellaisia ihmisiä, kuten Vilma ja Janne, jotka tekevät unelmista totta. Huolimatta siitä, että lähes koko elämä on pitänyt laittaa rohkeasti uusiksi.

Pelkosenniemellä piskuisen Suvannon kylän entisen kansakoulun ikkunoista tuikkii valoa. Valon koulurakennukseen sytyttivät Vilma ja Janne, kylän rohkeat uudisasukkaat, jotka muuttivat punaiseen taloon kolme vuotta takaperin.

Kolme vuotta sitten he olivat helsinkiläisiä, vastikään toisensa kohdanneita. Siinä vaiheessa, kun yhteinen tulevaisuus alkoi näyttää todennäköiseltä, esiin nousi haave maalle muuttamisesta. Mutta sitä ei kumpikaan osannut aavistaa, mitä maalle muuttaminen tulisi heidän kohdallaan tarkoittamaan.

Jossain vaiheessa Lappi rupesi kiinnostamaan, mutta ei kuitenkaan Pelkosenniemi. Janne oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa kunnan keskustassa ja oli pois sulkenut entisen kotipaikkakuntansa potentiaalisten talonetsintäpaikkakuntien listalta.

Mutta sitten tarttui sattuma peliin vai oliko se sittenkin johdatus? Pelkosenniemellä lähes 100-vuotias entinen kansakoulu tuli myyntiin Senaattikiinteistölle. Juuri sopivan kokoinen, juuri sopivan vanha, juuri sopivan hyväkuntoinen… Ja tuo koulurakennus sijaitsi sitä paitsi Suvannon kylässä, jossa Jannen sukua oli asunut peräti viiden sukupolven ajan.

Siitä lähti unelma lentoon. Pariskunta matkusti Helsingistä taloa katsomaan ja ilmeisesti rakkaus syttyi. Muutamaa viikkoa myöhemmin he saivat yllättävän puhelinsoiton. ”Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty”.

Vilma kertoi, että ensimmäinen reaktio oli kauhistus. Apua, mitä olemmekaan menneet tekemään! Koko elämä menisi kerta heitolla uusiksi.

Ja niinhän se menikin. Jotta molemmat pystyivät pitämään työnsä, tarkoitti se käytännössä yrittäjiksi ryhtymistä. Sama työ tosin molemmilla on edelleen. Vilma suunnittelee tekstiileitä ja Janne toimii IT-teknologian parissa, työtä vain tehdään nyt täysipäiväisesti etänä Lapista käsin.

Kyse oli myös yhteen muuttamisesta, ensimmäisestä omistusasunnosta ja suurkaupungin vaihtumisesta vajaan parinkymmenen asukkaan syrjäiseen pikkukylään Lapin perukoille. Keneltä tahansa näin suuri muutos vaatii melkoista rohkeutta ja heittäytymisen taitoa uuteen ja tuntemattomaan.

– Vaikka sopeutumista erilaisiin uusiin eteen tuleviin asioihin on tarvittu, kaikki on mennyt yllättävän hyvin, sanoo Vilma.

Perhekin on kasvanut. Ensin kansakouluun muutti lapinporokoira Manta ja vajaa pari vuotta sitten syntyi Seeti-poika.

Pariskuntaa yhdistää selvästi rakkaus luontoa kohtaan. – Jos minulla on paha päivä, lähden ulos metsään ja palaan useimmiten paremmalla tuulella, Vilma kertoo. Luovaa työtä tekevälle Lappi on muutenkin insipiroiva ympäristö. Vilman kynästä on syntynyt useita pohjoisen luonnon innoittamia kuoseja Vallilalle, kuten Peippo ja Tunturi.

Suvannon etu on siinä, että Pelkosenniemen taajama on vain 20 kilometrin päässä ja noin puolen tunnin ajomatkan päässä on Pyhän laskettelukeskus, joka tuo oman lisänsä kunnan palvelutarjontaan. Pyhällä on myös aika ajoin kulttuuritarjontaa, jota Vilma kertoo toisinaan kaipaavansa nykyistä enemmän.

– Eikä olisi pahitteeksi, jos saisimme kylälle lisää uusia asukkaita, kertovat molemmat hymyillen.

– Seeti-poikamme on kylän nuorin asukas ja seuraavaksi nuorin onkin Vilma 37 vee, naureskelee Janne. Suvantoa, niin kuin useita Lapin pikku kuntia, vaivaa asukkaiden ikääntyminen ja väen väheneminen. Jotta kylä säilyttää elinvoimansa ja kehittyy, aktiivisia ihmisiä olisi hyvä saada joukkoon.

Minulla oli onni tutustua Vilmaan ja Janneen Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Muutimme mieheni kanssa muutamaksi viikoksi asumaan Suvannon kylään Vilman ja Jannen naapuriin. Pariskunta on toiminut meidän kyläkummeina eli auttanut meitä tutustumaan uuteen asuinpaikkaamme ja opastanut erilaisissa käytännön asioissa.

Kun ensimmäisen kerran näin Vilman ja Jannen kodin, ymmärsin heti, miksi rakkaus vanhaa kyläkoulua kohtaan oli heillä syttynyt. Koulu on kertakaikkisen ihastuttava hirsiseinineen, avarine huoneineen ja isoine ikkunoineen. Asuinneliöitä on noin 200 eli sopivasti tavallisen omakotitalon verran.

Koulun vanha luokkahuone on erityinen, koska se on jätetty ennalleen pulpetteineen, helmitauluineen ja urkuharmooneineen. Tämän huoneen tunnelmassa on jotain selittämätöntä hyvää vanhan ajan meininkiä. Myös Vilman työtila on tässä huoneessa ja olen melkeinpä kateellinen hänelle noin kauniista työympäristöstä.

Viimeinen virallinen oppitunti koululla pidettiin 1966, jonka jälkeen Suvannon koulu lopetti toimintansa. Satunnaista opetusta koululla on annettu senkin jälkeen. Tiloissa on pidetty mm. kuvataideleirejä, eikä ihme. Koko Suvannon mielenkiintoinen museokylä vanhoine rakennuksineen onkin täydellinen miljöö erilaiseen taiteelliseen toimintaan.

Vilma ja Janne raottivat vähän myös tulevaisuuden haaveitaan. Pohdinnassa on yhteinen lastenkirja, jonka tarinat Janne kirjoittaisi ja Vilma kuvittaisi. Voisin kuvitella, että juuri tällaisessa ympäristössä syntyy tarinoita.

Lapissa on ilmiselvästi luovuutta lisäävää voimaa. Toivottavasti tulevaisuudessa mahdollisimman monen Suvannon talon ikkunasta tuikkii valoa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Elämäntaito Taide Yleinen

Havaintoja heinäkuulta – paluuta normaaliin ja monta mukavaa asiaa

lauantai, 7 elokuun, 2021
Istuimme neljän ystävämme kanssa terassillamme hämärtyvässä kesäyössä. Edellisestä tapaamisestamme oli vierähtänyt pitkä rupeama, sillä korona oli jo kertaalleen sotkenut sovitut kuviot. Minulle tuli valtavan hyvä mieli. Hyvä mieli siitä, että ympärillä oli ystäviä ja elämää. Elämä on palaamassa normaaliksi, kiitos myös kahden rokotteen.

Menneet heinäkuun viikot ovat osoittaneet minulle konkreettisesti monen asian merkityksellisyyden. Kun sinulta otetaan jotain pois, huomaat sen arvon ihan eri tavalla. Koronavuosi supisti sosiaalista elämää, leikkasi matkoja ja jäädytti kulttuurinautinnot. Vaikka olen kova nauramaan tuntuu, että vuosi kuihdutti myös nauruni tai no, ainakin vaimensi hersyvimmän osan siitä.

Iloa kulttuurista

Tuntui herkulliselta nauraa pitkästä aikaa sydämensä kyllyydestä. Kävimme katsomassa Ismo Leikolan kesäkiertueen stand up -esityksen ”Jos nyt ihan rehellisiä ollaan”. Ismo on kyllä melkoinen alansa ammattilainen. Ihailen hänen oivaltamisen kykyä löytää huvittavia puolia tavallisista arkisista asioista. Yleisön ulvoessa naurusta mietin, kuinka kautta aikojen vaikeiden aikojen vastapainoksi ihmiset ovat tarvinneet leivän lisäksi myös ”sirkushuveja”. Yhdessä nauraminen ilmiselvästi voimaannuttaa.

Muiden ihmisten lisäksi tarvitsemme kulttuuria, asioita, jotka ruokkivat aistejamme ja synnyttävät mielihyvän kokemuksia. Älkää siis hyvä valtiovalta koronan varjolla viekö meiltä kulttuuria! Tällaisina aikoina tarvitsemme sitä entistä enemmän.

Toinen lähiviikkojen kulttuurinautinto oli käynti Mäntyharjulla Taidekeskus Salmelassa. En muista milloin viimeksi olen nauttinut yhtä paljon taidenäyttelystä. Salmelan tämän vuotinen näyttely oli monipuolinen ja löysin sieltä paljon omaa silmää viehättävää.

Mikäli et ole käynyt Taidekeskus Salmelassa, vielä ennättää tänä kesänä, jos kiirettä pitää. Näyttely on avoinna 15.8. saakka. Suosittelen lämmöllä, sillä alue on muutenkin oikein viehko.

Tänä vuonna Taidekeskus Salmelassa viehättivät erikoisesti erilaiset patsaat.Salmela alueena on nähtävyys jo itsessään.

Paluu kouluvuosiin

Yksi hauska ja poikkeuksellinen viime viikkojen kokemus oli luokkakokous. Vuosissa mentiin melkoinen harppaus taaksepäin, sillä kyseessä oli yläasteen yhdeksäs luokka. Ajassa tämä tarkoitti aikaa 43 vuotta sitten. Vähän jänskäsin sitä vieläkö kukaan tunnistaa, sillä kilojakin oli välissä päässyt kertymään lisää lähes kaksikymmentä.

Vaan kyllähän kaikki tunnistettiin ja löytyihän sieltä takaa nuoret versiot meistä. Mielenkiintoista oli myös huomata, miten tietyt peruspiirteemme säilyvät koko elinikämme. Ken oli kouluaikana suupaltti oli sitä edelleen ja päin vastoin.

Oli kiinnostavaa kiertää entistä kouluamme ja saada tuulahdus siitä, millaista on kouluelämä tänä päivänä. Meitä hämmästyttivät ala-aulaan ilmestyneet biljardi- ja pingispöydät, käytävien viihtyisät oleskelutilat sekä säädettävät työtuolit ja pöydät. Kadonneet olivat liitutaulut, liikuntasalin puolapuut ja ne köydet, joita pitkin en pystynyt koskaan kipuamaan.

Entiset koulutilat synnyttivät paljon muistoja, niin hyviä, jos sitten huonojakin. Eipä muuten onnistunut enää kaiteita pitkin laskeminen kuten silloin ennen. Olivat menneet nähkääs korottamaan noita kaiteita, turvallisuussyistä ehkäpä. Elämä oli ennen turvattomampaa, mutta oliko se sittenkin hauskempaa?

Miten paljon suuremmalta juhlasali tuntuikaan aikoinaan.Jotain pysyvääkin koulussamme oli. Ala-aulan kaunis laatoitus oli entisellään.

Lappiin uudisasukkaaksi

Seuraavaksi sitten iloinen uutinen. Kerroin aiemmin, että tulemme tänä kesänä olemaan Lapissa suunniteltua pidempään. Syynä on se, että tulimme valituksi mielenkiintoiseen hankkeeseen ”pelottomiksi uudisasukkaiksi” Pohjois-Lapin pieneen kyläyhteisöön.

Meidän sijoituspaikkamme on Pelkosenniemellä Suvannon kylässä, joka tunnetaan harvinaislaatuisena museokylänä. Syrjäisen sijaintinsa vuoksi kylä säästyi polttamiselta Lapin sodassa ja nykyisin sen historiallisesti arvokas rakennuskanta on Museoviraston suojeluksessa.

Odotamme innolla ”muuttoa” ainutlaatuiseen miljööseen ja mahdollisuutta päästä kokemaan lappilaista pikkukylän elämää. Mies on erityisen innoissaan Kitisen rannassa odottavasta soutuveneestä. Minä taas olen täpinöissä yli 100-vuotiaasta talovanhuksesta, jonka suojissa tulemme asustelemaan.

Valmiina uusiin seikkailuihin. Saimaa vaihtuu nyt hetkeksi Lapin maisemiin.

Ihan järjettömän hyvältä tuntuu päästä piakkoin Lappiin, kuten myös se, että tiedossa on uusia seikkailuja ja kokemuksia. Etukäteen jännitän sitä, vieläkö löytyy lakkoja, saadaanko kalaa ja ennätetäänkö näkemään ruskaa.

Ensi alkuun koukkaamme kalareissulle Inarin kautta. Innostus lienee paras sana kuvaamaan vallitsevaa olotilaani. En jaksaisi enää millään odottaa. On kertakaikkisen ihanaa päästä jälleen reissuun.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Suomi Taide Yleinen

Kuhmon Kamarimusiikki – seurapiirien hienostelua vai sittenkin jotain ihan muuta?

keskiviikko, 21 heinäkuun, 2021
Tämä on tarina siitä, miten epämusikaalinen täti-ihminen löysi tiensä ensi kertaa kamarimusiikkikonserttiin. Oliko liian fiiniä vai kuinka siinä sitten kävikään?

Kaupallinen yhteistyö: Wild Taiga Kuhmo-Suomussalmi (Matkailuelinkeinon elpymistä edistävät kehittämishankkeet -rahoitus)

Kuhmossa on tehty ihme. Mahdottomasta on tullut mahdollista. Pienestä kainuulaisen kylän musiikkitapahtumasta on noustu vuosien saatossa maailmanmaineeseen.

1970 järjestettiin ensimmäinen Kuhmon kamarimusiikkifestivaali. Ensimmäisessä konsertissa oli kahdeksan kuulijaa. 23 vuotta myöhemmin kunnasta oli tullut kaupunki ja kaupunki oli saanut uuden, hienon kulttuuritalon. Tuolloin tehtiin yleisöennätys. Tapahtumaan osallistui peräti 47 506 kuulijaa.

Tänä vuonna juhlittiin jo 51. Kuhmon Kamarimusiikkia. Pitkät ovat perinteet ja merkittävä on tapahtumakin. Kuhmoa on verrattu Salzburgiin ja kansainvälinen lehdistö on ylistänyt Kuhmoa jopa maailman parhaana kamarimusiikkijuhlana.

Liput salkoon – Kuhmo juhlii.Kuhmon kirkko – konserttipaikoista toinen.

Ennakkoluulojensa vanki

Minä kohtasin Kuhmon Kamarimusiikin sattumalta. Tunnustan olevani musikaalisesti epävireinen, klassisesta musiikista mitään ymmärtämätön juntti. Olin saanut kutsun blogimatkalle Kainuuseen ja koska vierailuni osui tapahtuman ajalle, sain mahdollisuuden osallistua konserttiin. Tottakai halusin kokea tämänkin.

Oikeastaan en edes tiennyt, mitä kamarimusiikki on. Jotain klassista ilmeisesti, sellaista missä soitetaan vanhoja klassikkosäveltäjiä kuten Mozartia ja Beethovenia. Ja arvatkaapa, mitä tuli ensimmäisenä mieleen? No, että mitä sinne konserttiin laitan päälle? Mieleen nousi kuva frakkipukuisista soittajista kovat kaulassa ja iltapukuihin sonnustautuneista laulajista.

Kamarimusiikki kalskahti korvissani elitistisenä korkeakulttuurina. Olisiko Kuhmon Kamarimusiikki jonkinlainen sisäpiiriläisten kesän näyttäytymis- ja pönötystilaisuus? Tapahtuma, jonka väliajalla keskustellaan kultivoituneesti ja juodaan pikkurilli koukussa samppanjaa (no, tästä osiosta olisin kyllä selvinnyt mainiosti).

Kiva pop up -kahvila Amati palvelee juhlaviikoilla.Musiikki näkyy katukuvassa.

Odotin hienostelevaa ilmapiiriä, mutta se, mitä kohtasin, olikin jotain ihan muuta. Kuhmon Kamarimusiikki oli paljon rennompi tapahtuma kuin osasin odottaa. (Kuhmosta kotoisin oleva ystäväni vähän sparrasi minua). Niin yleisö kuin soittajat olivat ihan tavallisissa kesävaatteissa ja ihan tavallisia Pirkkoja ja Penttejä istui salissa. Luksusleimaa oli turha etsiä. Konsertissa viereeni istuutunut mies jopa riisui kenkänsä ennen konsertin alkua.

Kuuluisa Kuhmon henki

Kuhmossa kuulin puhuttavan paljon Kuhmon hengestä ja täytyy myöntää, että jopa kaltaiseni ulkopuolinen sai kiinni siitä, mitä tällä tarkoitettiin. Tuntuu, että koko kaupunki elää ja hengittää kamarimusiikkia ja sellainen vanhan ajan talkoohenki elää. Joku kertoi, että kaupungissa vallitsee kamarimusiikkiviikkojen aikana taikapiiri, joka syntyy taiteilijoiden, yleisön ja luonnon vuorovaikutuksesta. En yhtään ihmettele, totta se varmasti on.

Ja se rentous näkyy kaikkialla. Taiteilijat suhauttelevat polkupyörillä soittimiensa kanssa pitkin kaupungin katuja kansan parissa. Ilmapiiri on kansainvälinen, mutta myös ystävällinen ja hyväntuulinen. Vastaantulijaa tervehditään.

Virtuoosit eri puolilta maailmaa haluavat Kuhmoon juuri sen ainutlaatuisen mutkattoman ilmapiirinsä vuoksi. Ja ovathan kainuulainen luonto ja valoisa kesäyö antamassa merkittävän lisämausteensa.

Olin yksin reissussa ja voin vilpittömästi suositella Kuhmon Kamarimusiikkia myös kaikille yksinmatkaaville. Täällä oli minusta helppoa olla ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Ongelmani oli lähinnä siinä, että meinasin joka puolella jäädä suustani kiinni mukavien paikallisten tai leppoisan konserttiväen kanssa. Ja jos musiikin lisäksi kaipaat muuta tekemistä, sitäkin riittää. Kuhmon nähtävyyksistä enemmän täällä.

Ihminen, jolla on korvaa kuulla.

Viime hetken virityksiä ja koronatoimia

Ennen konserttia pääsin Kuhmon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Sari Rusasen kanssa kurkkaamaan backstagelle. Mielenkiintoista oli nähdä kuinka tarkkaa esimerkiksi soittajien sijoittaminen lavalla oli. Flyygelille ja jokaiselle tuolille oli merkitty tarkat paikat lattiaan.

Flyygeliä viriteltiin viimeiseksi juhlakuntoon. Käytävällä oli valotaulu, josta näkyi minuuttiaikataulu siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja kenen pitää olla milloin missäkin. Nuottitelineet odottivat rivissä valmiina h-hetkeä.

Sitten siihen konserttiin. Musiikin suhteen olen heikoilla jäillä, joten antakaa anteeksi, ettei terminologia ole oikein hallussa.

Konsertti oli Kuhmo-talolla ja nimeltään Beethovenin aika – Bolero. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota kauniiseen konserttisaliin. Hienoa, että tapahtuma oli saanut ansaitsemansa upeat puitteet. Mahtaakohan maastamme löytyä toista näin pientä kaupunkia, jolla on näin tasokas kulttuuritalo ja konserttisali? Mutta eipä maassamme kaiketi ole toista yhtä merkittävää klassisen musiikin tapahtumaakaan. Kaupungilla kuulin, että konserttisalin akustiikka on Suomen parhaimmistoa.

Koronatoimenpiteet olivat hienosti huomioitu tapahtumajärjestelyissä. Kaikilla osallistujilla, niin yleisöllä kuin esiintyjillä, tuli olla maski ja saliin otettiin vain puolet maksimimäärästä kuulijoita. Joka toinen penkki jätettiin tyhjäksi, ellei ollut ostanut vierekkäisiä paikkoja.

Kuhmo-talo on valoisa ja avara.Käytävällä oli Katja Tukiaisen näyttely ”Fear no Girl”.Virallinen festaripaita. Tämän vuoden teemana oli Beethoven.

Beethovenin purkauksia

Ensimmäinen kappale oli pianistin, sellistin, viulistin ja mezzosopraanon esitys. Yllättävän lyhyt minusta, mutta ablodeista päätellen taitavasti esitetty. Ainakaan rouva vierelläni ei meinannut pysyä tuolissaan.

Sitten tulikin osuus, josta pidin kaikkein eniten. Nuorten muusikoiden Seele-kvartetti esitti kolmen kappaleen jousikvarteton. Oli ilo katsoa taiteilijoiden intohimoa ja kokea kuinka musiikki nostaa tunteiden skaalaa laidasta laitaan. Välillä jouset koskettivat kieliä höyhenen kevyesti, välillä soittimesta otettiin kaikki irti.

Tässä kohtaa meinasin itse töpätä. Osien välissä ei taputettu, vaan vasta sitten, kun ryhmän viimeinenkin kappale oli soitettu. Jäin miettimään, että onkohan kamarimusiikkikonserteissa olemassa jonkinlaisia etikettisääntöjä?

Seuraavaksi mentiin taas Beethoveniin säveltämiin laulelmiin mezzosopraanon johdolla. Kappale oli yllättävän kepeä, uskaltaisiko sanoa, että kuulin siinä jopa juomalaulumaisia piirteitä.

Seuraava muusikkoryhmä esitti itselleni tuntemattoman säveltäjän Luigi Boccherinin jousikvinteton. Kamarimusiikin ei todellakaan tarvinnut olla vakavaa. Soittajat suorastaan leikittelivät keskenään ja hulluttelivat soittimillaan. Viulut ja sellot käännettiin väliin vaakatasoon ja niitä soitettiin kuin kitaroita. Teoksen nimi oli Madridin katujen yösoitto, joten ymmärtäähän tuon.

Lopuksi mentiin jälleen Beethovenin sävellyksen tahtiin ja laulettiin valkoisesta kyyhkysestä, Una paloma blancasta. Jäljellä oli enää aplodien aika. Kiitoksia taiteilijat hyvästä kokemuksesta.

Konserttisali ihastutti.

Useampi konsertti – suurempi elämys

Konsertti oli minusta yllättävän lyhyt ja jäi mielestäni jopa tyngäksi. Juuri, kun pääsin ensi-ihmettelyltä tunnelmaan, konsertti loppui. Olisin voinut kuunnella toisen mokoman musiikkia lisää. Mutta kyllähän Kuhmon Kamarimusiikin kaksiviikkoiseen tapahtumaan konsertteja riittää. Tänä vuonna niitä on yhteensä 55 (vähän kuulema verrattuna koronaa edeltävään aikaan), joista osa on Kuhmo-talolla, osa Kuhmon kirkossa. Lisäksi Tuupalan alakoululla on kuusi oppilaskonserttia. Viimeinen konserttipäivä on 24.7.

Mietin, että yksittäinen konsertti jäi aika irralliseksi. Kuhmon Kamarimusiikkiin kannattaa ehdottomasti tulla pidemmäksi aikaa ja osallistua useampaan konserttiin. En pitänyt 22-25 euron hintaisia lippuja kalliina ja hevijuusereille on myynnissä myös viikkolippuja.

Vähän jäi harmittamaan se, etten juurikaan tunne kamarimusiikkia. Sopivan konsertin valinta runsaasta konserttitarjonnasta olisi omalla kohdallani vaikeaa. Voisin hyvin valita konsertteja nimen perusteella ja tarttua esimerkiksi Myrskyyn ja kiihkoon, Pariisin tuoksuihin tai Wienin valoihin.

Ensi vuonna tapahtuman teemana on Illuusion taide, mikä jo nimenä kuulostaa mielenkiintoiselta. Sitä ennen taidan tutustua aiheeseen kamarimusiikki hieman tarkemmin.

https://kuhmofestival.fi

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Minne seuraavaksi – loppuvuoden matkasuunnitelmat

lauantai, 10 heinäkuun, 2021

Joskus tuntuu siltä, että ajankulu vain nopeutuu vuosi toisensa perään. Minulle on täysi mysteeri, minne on humpsahtanut tämän vuoden ensimmäinen puolisko? Kun mietin kuukausia taaksepäin, tuntuu kuin vain hetki sitten oltiin valtaisien hankien ympäröimänä. Sitten tuli kevät ja valo. Hihkuin innoissani ohi lentäviä kaakattavien muuttolintujen parvia.

Nyt kesä soljuu mielestäni ihan liian nopeasti ja koko ajan taustalla on pieni huoli sen lipumisesta ohitse. Uskokaa tai älkää, illat ovat jo pimentyneet. Täällä metsän keskellä sen huomaa niin hyvin.

Mutta ei hätiä mitiä. Seuraava vajaa puolivuotiskausi tulee omalla kohdallani olemaan kerrassaan mielenkiintoinen. Luvassa on kotimaan kokemuksia Kainuussa ja Lappia alkusyksystä enemmänkin. Ja tällä kertaa ihan kutkuttavan poikkeuksellisella tavalla. Loppuvuodesta kutsuu Espanja (toivottavasti). Kerronpa vähän, mitä kaikkea on odotettavissa.

Ensi viikolla lähden blogimatkalle Kainuuseen ja kierrän kolmioreitin Kuhmo – Suomussalmi – Paltamo. Luvassa on kulttuuria monella tapaa ja ainutlaatuisia luontoelämyksiä. Olen niin innoissani tästä matkasta, sillä tarjolla on monen muun kiinnostavan asian lisäksi yksi sellainen juttu, josta olen haaveillut pitkään. Palaan näihin Kainuu-tunnelmiin piakkoin. Tiedossa on myös mielenkiintoisia majoituspaikkoja, joita odotan pääseväni näyttämään teille.

Elokuussa odottaa Lappi. Ensin matkaamme miehen kanssa kalastelemaan rakkaaksi tulleeseen piilopirttiin Lemmenjoen suulle. Olemme muutaman vuoden ajan lomailleet meistä yhdessä maailman hienoimmista paikoista, vanhassa poropirtissä tiettömässä erämaassa. Kun ympärillä on täydellinen rauha ja hiljaisuus, Lapin silmiä hivelevä luonto ja edessä järvi täynnä kalaa, mikäpä on ihmisen ollessa.

Yksi bloggaamisen ihanuus on siinä, että se tuo eteen välillä ihan huikeita ja odottamattomia juttuja. Nyt kävi niin, että tulimme miehen kanssa valituksi ”pelottomiksi uudisasukkaiksi”, kuten hakuilmoituksessa asiaa kuvattiin. Meidät tullaan ”sijoittamaan” yhteen Pohjois-Lapin pieneen kylään, jossa pääsemme sisältäpäin tarkastelemaan, millaista on asua ja elää muutama viikko lappilaisessa kyläyhteisössä. Vielä en paljasta minne suuntaamme, mutta tulette takuuvarmasti kuulemaan ja näkemään meidän elämästä yli 130 vuotta vanhassa hirsimökissä.

Tässä kuussa saamme toiset koronarokotteet, ja siksi uskaltauduimme miettimään loppuvuodelle ulkomaanmatkaa. Tuntui aika ruhtinaalliselta varata lennot ja minnepä muuallekaan meidän mieli palaa kaikkein eniten kuin Etelä-Espanjaan.

Malagan lennot ovat siis plakkarissa. Mukana suunnitelmissa on toki vanha tuttu Fuengirola, mutta tällä kertaa suuntaamme Malagasta ensin länteen Almuñecarin somaan pikkukaupunkiin. Teimme tähän vähemmän tunnettuun Andalusian kaupunkiin muutaman päivän matkan vajaa pari vuotta takaperin ja pidimme kovin näkemästämme ja kokemastamme.

Olimme miettineet tätä kaupunkia yhtenä matkakohteena ja tuntuikin käsittämättömältä sattumalta, että minuun otti yhteyttä suomalainen pariskunta ja tarjosi vuokralle taloaan Almuñecarin vanhasta kaupungista. Siispä pääsemme tutkimaan tätä vanhaa foinikialaisten perustamaa kaupunkia nyt ajan kanssa. Niin iloinen olen myös tästä.

Tällaisia suunnitelmia tällä erää. Tunnen olevani jälleen elossa, kun on matkoja, mitä odottaa. Nautinnollista loppukesää teille kaikille.

PS: Oletteko muuten huomanneet, miten paljon tänä kesänä on perhosia?

Elämäntaito Yleinen

Onko täydellistä kesää olemassakaan?

torstai, 1 heinäkuun, 2021
Voisiko jostain saada sellaisen kesän, jossa ei tunneta kiirettä eikä sanaa pitäisi?

Joka ikinen kevät suunnittelen itselleni kesän, jossa ehtisin nauttimaan täysillä kaikesta sen suomasta ihanuudesta. Seuraisin ja kuvaisin luonnon muuttumista kuukausien saatossa, tarkkailisin lintujen pesintää, valvoisin valoisia kesäöitä, patikoisin pitkin järvenrantoja ja nauttisin täysillä maailman upeimmasta, suomalaisesta kesästä. Mielikuvissani rakentelen vuodesta toiseen täydellistä kesäidylliä.

No, sitten se tulee, kauan odotettu ja kaivattu kesä. Ja miten upea kesä tänä vuonna saapuikaan! Aurinkoa, lämpöä, lempeitä kesäiltoja, uintilämpöistä vettä ja huikea vehreys kaikkialla. Täydelliset puitteet täydelliselle pilvilinnakesälle. Mikäpä tässä nyt sitten on vaan nautiskellessa ja tunnelmoidessa.

Tällaista oli suunnitelmissa.

Kesäkuu humpsahti melkein huomaamatta. Arvatkaa vaan, tuliko tehtyä kaikkea edellä mainittua? Eipä juuri. Kesä-ähky enempi on vaivannut. Tietoisuus siitä kaikesta ihanuudesta, mitä kesällä voi tehdä ja todellisuus, jossa huomaa, ettei vaan ennätä tehdä kaikkea toivomaansa, käyvät jatkuvaa taistoa.

Olisiko kellään antaa vähän lisää tunteja näihin mahtaviin kesäpäiviin? Katsokaas, kun meitsi on taas saanut kerrytettyä vuorokausiin määräänsä enemmän asioita. Yhtäkkiä vaan huomaan, että agendalla on jatkuva suoritettavien asioiden jono, joista suurin osa ihan itse aiheutettua. Puheissani vilahtelee turhan usein sanat ”pitäisi” ja ”haluaisin”. En oikein itsekään ymmärrä, mistä alkaen olen ruvennut viettämään kesääni konditionaalissa.

Meillä on nyt se uutukainen vene, jonka hankinnasta kerroin aiemmin. Muutamia pikkuajeluita ja kalareissuja on tehty, mutta ei läheskään siihen malliin kuin etukäteen suunnittelin. Veneily harrastuksena tarvitsee aikaa, jos mikä.

Kun on pakko säännöllisesti tehdä töitäkin, tuntuu, ettei toistaiseksi ole ollut mahdollisuutta irrottaa veneretkiimme toivomaani aikaa. Joka tapauksessa joka ikinen kerta, kun näen tuon pikkupurtilomme, liekehtii sisällä iloa ja kiitollisuutta. Meidän ikioma veneemme, porttimme Saimaan syliin.

Veneellemme on annettu arvoisensa nimi, Princess Anne. Lyhennettynä PA.

Kerroin myös aiemmin pihanlaitostamme ja perennapenkin perustamisesta. Hassua, miten paljon muutaman kasvin istuttamisesta voikaan saada hyvää mieltä. Olen ristinyt kukkapenkkimme yllätyslaatikoksi, sillä en edes muista, mitä kaikkea penkkiin tuli istutettua. Upotin maahan pikkutaimia, juurakoita ja sipuleita, joiden kasvua vahtaan nyt silmä kovana.

Joka kerta, kun maan pinnalle ilmestyy jotain uutta, tekee mieli hihkua. Tosin en ole ihan varma kaikesta nousevasta, onko kyse toivotusta kasvusta vai sittenkin rikkaruohosta. Ihmeen nopeasti kasvit näyttävät kasvavan ja jo nyt vähän harmittelen sitä, tuliko sittenkin istutettua liian tiuhaan. Tosin yksi kohta odottaa vielä tulokkaita. Tuohon kohtaan istutin romanttisen liljalajitelman sipuleita. Taitaa romantiikka olla nyt ihan kateissa, kun mitään ei näy.

Myös ensimmäiset kukat ovat puhjenneet ja useassa kasvissa on selviä merkkejä nupuista, joiden esilletuloa odottelen lähes henkeä pidätellen. Lisäksi hommasin pari kasvulavaa, joista toiseen nakkasin yrttejä ja toiseen muutaman pussillisen kukan siemeniä. Ehkä vähempikin siemenmäärä olisi riittänyt, sillä sen verran tiukkaa näyttää kukkalaatikossa olevan. Jännityksellä odotan jaksavatko nämä hentoiset sirkkalehdet puskea kukkaa joku päivä.

Nyt muuten ymmärrän, miten paljon työtä vaatii iso puutarha, sillä tällaiset pienetkin istutukset ottavat oman aikansa ja vaativat säännöllistä huolenpitoa: kastelua ja kitkemistä. Samalla kesäkukkani huutavat jatkuvaa nyppimistä ja hellepäivinä vedentarvetta. Välillä tuntuu, etten malta kahvikuppostakaan juoda terassilla kaikessa rauhassa, koska koko ajan huomaan jonkun kohdan, jota pitäisi kohentaa.

Olen löytämässä sisäisen puutarhurini.

Palautin ennen juhannusta kirjastoon tilaamiani kirjoja, joita en ennättänyt lukea ja joiden laina-aikaa ei voinut jatkaa. Samalla reissulla satuin löytämään uutuuksista viimeisimmän osan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita, joka oli sarjan teoksista ainut, joka minulla on lukematta. Laina-aika tällä suositulla romaanilla on vain yksi viikko, joten 663 sivua odottaa tuossa pöydällä selvittämistä. Mistä saisin sellaisen kesän, jossa olisi tarpeeksi aikaa uppoutua myös kirjojen ihanaan maailmaan?

Ja sitten pitäisi tavata ystäviä, järjestää illanistujaisia ja grilliparteja, käydä katsomassa Taidekeskus Salmelan odotettu kesänäyttely, selvitä lomatuurauksista töissä, koota ja hinnoitella kirpputoritavarat (miksi hitossa tulin tämänkin varanneeksi), tehdä miehen kanssa kodin kunnostustöitä, harrastaa liikuntaa, kirjoittaa blogiin uusi postaus, purkaa muistikortilta valokuvia ja mukavaa olisi käydä vaikka joku päivä ulkona syömässä ja terasseilla. Viikonloppuna on tulossa vieraita, joten siivotakin pitäisi. Tukka huutaa kampaajaa ja kiva olisi piipahtaa alennusmyynneissäkin repimässä vähän retonkia. Uusi kukkamekko olisi tilauksessa.

Ehkä tässä nyt pitäisi vain ottaa aikalisä ja hyväksyä se tosiasia, ettei maailma koskaan tule valmiiksi eikä täydellistä kesää ole olemassakaan. Aina joku kohta repsottaa, aina työntyy uusi rikkaruoho kitkettäväksi ja aina tulee eteen uusi pala nieltäväksi. Aktiivinen luonteeni on vaan sellainen, että samalla kun haluan tehdä kaikkea, on vaikeaa sietää keskeneräisyyttä. Ja siitä se soppa sitten syntyy.

Tiedän hyvin, että pitäisi oppia relaamaan enemmän ja herkuttelemaan tällä sopalla lusikka kerrallaan, hitaasti ja nautiskellen. Pitäisi välillä unohtaa keskeneräiset asiat, tekemättömät työt, kesäsuunnitelmat ja must to do -listat. Ottaa vain yksi asia kerrallaan hoteisiinsa ja keskittyä vain siihen.

Mennä vaikkapa istumaan kahvikupin kanssa terassille, sulkea silmänsä, keskittyä linnun lauluun ja nauttia auringon lämmöstä. Ehkä se täydellinen kesä olisikin juuri siinä. Mutta minkä ihminen luonteelleen voi. Samalla näen kuitenkin silmien raosta orvokit, joita pitäisi nyppiä.

Lopuksi vielä juonipaljastus. Lähden lähipäivinä blogireissulle, joka jo ennakkotietojen perusteella on aivan mahtava. Tulen toivon mukaan kokemaan yhden elämäni huikeimmista luontoelämyksistä. Vähän tässä jo etukäteen jänskättää. Uusia matkakokemuksia luvassa piakkoin.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Puutarhaunelmia ja pieniä pettymyksiä

sunnuntai, 16 toukokuun, 2021

Käykö teille muille koskaan niin, että pikku homma lähtee vähän lapasesta? Alunperin piti tehdä vain jotain pientä fiksausta, mutta jossain vaiheessa tajuat, että homma vain laajenee ja laajenee.

Meidän uuden kodin piskuinen piha (Luojan kiitos, että se on pieni) oli täysin heitteille jätetty. Pihan nurkassa rehotti villiintynyt kurtturuusupöheikkö ja epämääräisillä luonnontilassa olevilla maakaistaleilla ja kulkureiteillä oli vain muistoja harventuneesta kivisorasta.

Tarkoituksemme oli ensin istuttaa pois revittyjen ruusujen paikalle jotain uutta vihreää. Helppohoitoista ikivihreää, havuja ja sen sellaista.

Sitten satuin katsomaan kansainvälistä puutarhaohjelmaa, jossa rakenneltiin julmetun kauniita English cottage garden -tyyppisiä kukkapenkkejä. Runsaita, herkkiä, värikkäitä ja kukkivia istutuskokonaisuuksia, joissa kasvoi moniulotteinen romanttinen kukkaihanuus.

No siitähän se homma sitten lähti. Juuri tuollaisen kukkapenkin haluaisin meidänkin pihalle. Sellaisen huolettoman näköisen, mutta siltikin harkitun kokonaisuuden, missä koko kasvukauden keväästä myöhäissyksyyn on jotain kukassa. Takaraivossa elää visio muhkeasta kukkapenkistä, joka ruokkii visualistin silmää värikylläisyydellään ja runsaudellaan.

Sitten aloimme tarkastelemaan pihan muitakin osia. Oikeastaan vähän joka kohta kaipasi parantelua. Jotain kivoja kivijuttuja, kulkuväylille liuskekiveä, ehkäpä.

Ja toki tarvittaisiin myös pieni hyötypuutarhaosio. Ainakin yrttejä, salaattia ja syötäviä kukkia ruokien kaunistukseksi. Jos hankittaisiin sellaisia käteviä lavakauluksia, homma onnistuisi varmaan aloittelijaltakin.

Muutama päivä myöhemmin pihalle saapui kaivinkone. Eikä aikaakaan, kun meillä oli pihalla suuri monttu. Ja sitten saapui lavallinen kivituhkaa, lavallinen multaa ja kuorma liuskekiviä. Kaikki tuo odottaa nyt uudelleensijoitusta.

Otettaisiin nyt vaan tuosta vähäsen.Toukokuun palapeli.

Mies raukka on jo ihan romuna. Polvet ruvella ja lihakset maitohapoilla. Talossamme asuu kuulema taiteellinen johtaja, joka on täysin vailla armoa. En ole ihan varma ketä mahtoi tarkoittaa. Ihan rampana olen minäkin. Kivenpyörittäjän kylä -leikki on kumman rankkaa puuhaa tietokonehommiin tottuneelle.

Kun minulla ei ihan kamalasti ole kokemusta näistä viherjutuista, olen viime viikot selaillut internetin ihmeellistä maailmaa ja etsinyt tietoa perennapenkin perustamisesta ja kerännyt ideoita Pinterestin kuvatarjonnasta.

Olen saanut miljoona ideaa, miettinyt värimaailmoita ja muotoja, tehnyt huolellista suunnitelmaa huomioiden kasvien korkeudet ja kukinta-ajat. Valtaisan listani kanssa sitten suunnistin toiveikkaana puutarhamyymälään ja koin listaa suuremman pettymyksen.

Mielikuvissani oli upeita kukkia ja hienoja kasveja, mutta se, mitä oli myynnissä, olikin jotain ihan muuta. Mitättömän näköisiä  pieniä kasvinalkuja, joista mielestäni kokoon nähden pyydettiin käsittämättömän kovaa hintaa. Näitähän uppoaa kukka-altaaseeni tuhoton määrä ja näin onnettomilla aluilla kestää ilmeisemmin useampi vuosi ennen kuin pääsen lähellekään toivomaani lopputulosta.

Harmittava takaisku. Olin jotenkin siinä käsityksessä, että jo tänä kesänä nautitaan kukkaloistosta. Puutarhahommat eivät selvästi sovi kärsimättömille.

Kukkaunelmia.Palavarakkaus ei vielä kovin paljon intohimoa synnytä.Tämä on kuulema hyvä maanpeittokasvi. Taitaa kestää aika kauan ennen kuin tällä mitään peitetään. Nyt olisi muhevat mullat valmiina.

Tässä kohtaa aloin myös hahmottamaan, miten paljon noin ison alueen istuttaminen sellaiseen kukkaloistoon, kun olin suunnitellut, tulisi maksamaan. Ensimmäisellä hankintareissulla sain ostettua vain murto-osan siitä, mitä oli suunnitelmissani. Siltikin jo näihin muutamaan taimeen paloi rahaa ihmeen paljon ja hankinnoissa oltiin vasta alkumetreillä.

Ja sitä paitsi noviisi menee taimikaupassa ihan sekaisin. Kummasti unohtuivat ennakkosuunnitelmat väri- ja muotomaailmoineen. Sitä vain riipi hyllyiltä kaikenlaista, mitä sattui käsiin osumaan.

Koska puutarhamyymälässä käynti osoittautui haastavaksi, seuraavassa vaiheessa käännyin nettikaupan puoleen. Ostaminen on mielestäni näin paljon harkitumpaa. Viherpeukaloa, jolla se peukalo on keskellä kämmentä, helpottivat mm. valmiit perennapenkkikokonaisuudet. Joku ammattilainen oli etukäteen miettinyt, millä lajikkeilla ja millä määrillä saadaan tietyn kokoinen pläntti täytettyä.

Helppoa oli ostoskoriin keräillä erilaisia kukkia ja koristeheiniä, mutta laskuri oli armoton. Summa kasvoi ja kasvoi, kunnes piti ruveta jo jotain ottamaan pois. Pahoin pelkään, että vaikka rahaa on tähän mennessä palanut jo enemmän kuin etukäteen arvelin, materiaalia perennapenkkiini ei ole vieläkään riittävästi.

Jos jotain tämä pihaprojekti on opettanut, niin ainakin sen, että pihan laittaminen on järkyttävän kallista puuhaa. Jopa näinkin pieneen pihaan kuin meillä on, saa helposti uppoamaan sievoisen summan rahaa, vaikka ei mitään ihme juttuja tehdäkään. Nyt vasta tajuan, miten puutarhaohjelmien hulppeat pihat ja puutarhat tulevat maksamaan mansikoita.

Jos sittenkin vaan sitä kivituhkaa laitettaisiin enemmän…

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yleinen

Kevätpöhinää ja venehaaveita

maanantai, 19 huhtikuun, 2021

Voi ihanuus tätä kevättä. Ja aurinkoa. Ja muuttolintuja. Pitkän hiljaisen talven jälkeen metsä on yhtäkkiä ääniä täynnä. Maasta puskee vihreää ja elämää on kaikkialla. Hihkun terassilla innoissani, kun ohitse kaakattaa hanhiryppäitä. Tervetuloa taas te kesäntuojat.

Täällä maalla kevät on jotenkin paljon vaikuttavampi kokemus kuin kaupungissa. Sitä on ikään kuin paremmin läsnä ja itse osallinen tätä ihmeellistä jokavuotista näytelmää. Joka päivä tapahtuu paljon. Pitää vain osata pysähtyä ja säilyttää lapsenomainen kyky ihmetellä. Voi esimerkiksi bongata metson istumassa pihamännyssä.

Röhnötin viime viikolla sohvallamme katsomassa telkkaria ja satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos. Ja siinä se istui, ukkometso, ihan lähellä männynlatvuksessa. Tosin piti ensin vähän googlettaa, jotta laji saatiin kohdalleen. Ei ihan tavallinen näky meikäläisen maailmassa.

Olen yllättynyt siitä, miten paljon täällä Saimaan rannoilla näkee joutsenpariskuntia. Kanta näyttäisi olevan nykyisellään melkoisen runsas. Ihan tässä meidänkin lähistöllä olen nähnyt joutsenia vähän jokaisella rantakaistaleella, joissa vähänkin on sulaa.

Ihmeellinen lintu tämä kansallislintumme on muutenkin. Solmivat kumppaninsa kanssa elinikäisen parisuhteen ja palaavat yleensä aina samaan paikkaan pesimään. Kauniista ulkomuodostaan huolimatta, kyse ei ole mistään ihan sulokkaimmasta ja säyseimmästä lintulajista. Olen nähnyt omin silmin, kun joutsenpariskunta käytännössä tappoi reviirilleen eksyneen kanadanhanhen. Ette voi uskoa, mikä mekkala tuosta tapahtumasta lähti.

Alkukesääni kuuluu joka vuotinen kukkamania. Nyt on pidettävä pää vielä jonkin aikaa kylmänä, jotta en tänäkin vuonna palelluttaisi ensimmäisiä kesäkukkiani. Ihan en pystynyt itseäni hillitsemään, vaan vähän piti jo orvokkeja laittaa. Toivottavasti pystyvät sinnittelemään viimeisissä yöpakkasissa.

Mulla on menneeltä lomakaudelta vielä muutama lomapäivä jäljellä. Sen kunniaksi suunnittelimme lähtevämme Helsinkiin pienelle hotellilomaselle, mutta mietintään menee kannattaako lähteä.

Tässä edelleenkin vietetään Sanna Marinin ja Mika Salmisen viitoittamaa elämää. Täytyy myöntää, että hieman kummaksuttaa ravintoloiden aukiolomääräykset, jotka koskevat myös ruokaravintoloita. Ihan ei minulle aukea, mitä saavutetaan sillä, että myös ruokaravintoloiden pitää lopettaa alkoholitarjoilu klo 17 ja panna ovensa säppiin jo klo 19.

Meneekin sitten melko aikaiseksi tuo ruokailu etenkin, jos ruuan kanssa haluaa juoda viiniä. Kuinkahan moni ravintola katsoo parhaimmaksi olla avaamatta lainkaan? Ruokaravintoloiden vinkkelistä on harmillista, että koronarajoitteita tarkastellaan baarien ja iltaravintoloiden näkökulmasta.

Tarkoitukseni oli käydä tällä Helsingin reissulla katsomassa Ateneumin Repin-näyttely, vaan kiinni on sekin. Kyllä harmittaa. Ateneum avaa ovensa vasta ensi viikolla ja sisään pääsee vain etukäteen ostetulla lipulla. Jos jollakin on antaa hyviä vinkkejä siitä, mitä Helsingissä nyt kannattaa tai ylipäätään voi tehdä, niin ilomielin otetaan vastaan.

Tekee valtavan iloiseksi se, että pikku hiljaa tätä elämää on uskaltanut raottaa myös sosiaalisempaan suuntaan. Viikonloppuna osallistuttiin ystäväpariskunnan kanssa Wine Saimaan järjestämään virtuaaliseen viinitastingiin meillä. Täytyy myöntää, että olin vähän skeptinen tällaista Teamsilla toteutettavaa tastingia kohtaan.

Yllätys sen sijaan oli, miten kiva ja vuorovaikutteinen tilaisuus loppujen lopuksi olikin. Maistelussa oli kolme italialaista Vigneti di Ettoren viinitilan viiniä: yksi rose ja kaksi punkkua. Mukana oli osallistujia eri puolilta Suomea, viinitilalta Italiasta kaksi edustajaa sekä Wine Saimaan omistaja Tuomo Puhakainen.

Ensimmäinen kerta minulle, kun pääsi antamaan viineistä palautetta suoraan tuottajille, jotka tosiaankin kuuntelivat suurella korvalla, mitä mieltä viineistä oltiin. Kiva muutenkin vaihtaa muiden viineihin hurahtaneiden kanssa mielipiteitä viinikokemuksista. Maistelluista kolmesta viinistä Vigneti di Ettoren rose oli erityisesti meidän naisten mieleen.

Seuraava etappi meillä sitten onkin veneilykauden avajaiset. Nyt podetaan kovaa venekuumetta, joka pitäisi helpottaa viimeistään toukokuun lopulla. Meille rantautuu sellainen ihan tavallinen kalastukseen sopiva avovene, jolla aiomme kalastuksen ohella tutkailla Saimaan vesistöjä tulevana kesänä. Samppanjakanteen ei ollut varaa, mutta uimaportaat sentään sain.

Päiväunissani näen neitseellisen hiekkabiitsin, jonne venhosemme lipuu hiljaa auringonlaskun kullatessa taivaanrannan. Mies taas näkee matalia ja kivisiä rantoja, jotka kolhivat veneen lommoille. Kyllä täytyy aina ihmetellä miehen ja naisen näkemyseroja samasta asiasta. Miehet osaavat välillä olla melkoisia ilonpilaajia.

Venekaupan miesmyyjä vakuutti, että tämä on kyllä sellainen vene, mitä naisetkin oppivat käyttämään 🙂 Joten ei minulla sitten liene mitään ongelmia tämän uuden asian haltuunotossa. Täytynee vain aloittaa veneilyn liikennesääntöjen opiskelu. Ja löytää ne Saimaan neitseelliset hiekkarannat.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista