Browsing Category

Yleinen

Ja ihmisillä hyvä tahto, vai onko sittenkään?

Rakkaat ihmiset. Tällä viikolla Ilta-Sanomien toimittaja otti minuun yhteyttä. Oli kuullut, että olen asustellut viime talvena useamman kuukauden tuolla Etelä-Espanjan Fuengirolassa. Kaupungissa, mistä kaikilla näyttää olevan jonkinmoinen mielipide. Vaikkei olisi siellä kuuna päivänä käynytkään.

Toimittaja halusi tietää, mitä tykkäsin talven vietosta Aurinkorannikolla. Blogini lukijani tietävät, että kyllähän minä tykkäsin. Paljon. Enemmän kuin uskoin. Tämän kerroin toimittajalle. Meidän paras talvi koskaan.

Kerroin, kuinka valo ja aurinko tekivät hyvää. Kuinka rakastin lenkkejämme pitkin meren rantoja. Kuinka arjen vietto sujui kaikin puolin jouhevasti. Ja kun emme lomalla olleet, oli mukava lisäarvo, että erilaisia palveluja sai myös omalla äidinkielellään. Mukavaa oli myös, että tarvittaessa sosiaalista elämää oli tarjolla ilman kielimuuria.

Kerroin kuinka edulliset elinkustannukset pitivät taloutemme kurissa, vaikka olinkin pitkiä aikoja pois työstä.

Jos Ilta-Sanomien lukijoiden mielipiteisiin on uskomista, tällaisia asioita ei pitäisi kertoa. Fuengirola on ensinnäkin ihan väärä valinta, ihan pelkkä turistirysä. Siellä on myös liikaa suomalaisia (minä en vieläkään ymmärrä, mitä pahaa suomalaisissa on).

Ja talvella siellä on ihan liian kylmää. Saa vain palella homeisissa ja kylmissä asunnoissa. Pahimmassa tapauksessa saa keuhkokuumeen.

Ja jos se ruoka on edullisempaa, sähkö ainakin on kalliimpaa.

No niin. Lähes 180 kommenttia, joista suurimmasta osasta välittyi raskassoutuinen negatiivisuus. Tuli vain mieleen, että tarvitsevatkohan nämäkin ihmiset aurinkoa enemmän? Ehkä kyse on sittenkin D-vitamiinin puutteesta? Olen kuullut, että se voi aiheuttaa masennusta.

Vai mitä mieltä olette näistä? Uskallan lainata blogissani muutamaa Iltiksen jutun kommentoijaa.

Suomalaisuudesta

Sitten kokoonnutaan suomibaareihin ryyppäämään ja syömään suomalaista ruokaa illasta toiseen, eikä osata muualle mennä. En nyt halua nimeä mainita, mutta pari tv:stäkin tuttua siivotonta räkälää kerää illasta toiseen porukkaa katsomaan suomalaisia urheilukanavia, ja syömään hirvittävän kallista huonolaatusta suomalaista ruokaa! Käsittämätöntä!”

Ei ole tullut käytyä, enkä osaa sanoa mitään Suomi-baarien ruuasta. (Olen kuullut, että jotkut ovat kehuneet jonkun Suomi-baarin pizzoja erinomaisiksi). Usko tai älä, mutta espanjalaiset ovat melkoista ruokakansaa. Hyvistä ravintoloista ei Fuengirolassa ole pulaa.

Itse olen valinnut Etelä-Euroopasta toisen paikan asuinpaikakseni. Paikkaa en paljasta, koska en halua nähdä täällä kieltä osaamattomia, kulttuuria ymmärtämättömiä ja sivistyksen sekä käytöstapojen puutteesta kärsiviä suomalaisia.”

Minä näen kyllä suomalaiset ihan toisessa valossa. Maailmanlaajuisesti olemme kielitaitoinen ja korkeasti koulutettu kansa.

Valitettavasti täälläkin (Nizzassa) kuulee joskus suomen kieltä. Muutoin tämä olisikin täydellinen alue.”

Mitä ihmeen pahaa on Suomen kielessä? Mitä enemmän olen matkustanut, sitä mukavampaa minusta on kohdata maailmalla maanmiehiä ja -naisia.

Katukuva rumaa ja suomituristeja ja asukkaita aivan liikaa. Siellä sitten suomalaiset ryyppäävät ja rellestävät, hyi.”

No, jotkut ryyppäävät kansallisuuteen katsomatta myös Montpellierissä, Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Firenzessä. Myös minun kotikulmien lähiökapakassa. Mutta mitä tekemistä minulla on niiden kanssa?

Sitten kun ostan kämpän Espanjasta, niin en ainakaan mistään suomi-kommuunista.”

Se on hyvä asia, että jokainen voi ostaa asunnon omien toiveidensa ja tarpeidensa perusteella.”

En ikinä matkusta paikkaan missä menut ovat Suomeksi.”

Minä valitsen matkakohteet aika erilaisten kriteereiden perusteella.

Hintatasosta

Jos pääomaa löytyy ei tarvitse hehkuttaa halvoista hinnoista lainkaan.”

Näkyy olevan köyhien, ruokamenoja laskevien paikka. Ei ole ruokamenoja tarvinnut laskea Suomessakaan.”

Ollaan tällaisia ihan taviksia ja joudumme välillä kyllä katsomaan vähän menojemme perään.

Huolenpitoa

”Voi kyllä käydä niinkin, että viimeistään usean talven jälkeen Suomi säineen alkaa tuntua ihan kivalta. Viimeistään kun katsoo rypistynyttä ja aurinkokeratoosin pilkuttamaa naamaansa.”

”Kannattaa muistaa, että jos muuttaa sinne yli kuudeksi kuukaudeksi, Suomen sosiaaliturva katkeaa heti.”

”Oottehan ilmoittanut espanjan verottajalle, jos omistatte omaisuutta suomessa tai muualla yli 50 tuhannen arvosta.”

”Miten se sanonta kuuluu…ja raukat menkööt merten taa. Ja monet tulee metalliarkussa takaisin kotiin.”

”Surkea sisäilma homettakin varmaan. Suomalaisissa sairaudet jyllää, keuhkokuume näytti olevan eniten pinnalla. Herkästi pöpöt tarttuu, hygieniataso ihan eri luokkaa, meidän kotomaahan verrattuna.”

”Tuon ikäisenä ihan jees ja suotavaa kun alkaa olla elämä ehtoopuolella ja vanhoja luita kolottaa.”

Ihan liikuttavaa tällainen huolenpito. Sen verran itsekäs ihminen olen, etten jaksa itse tuntemattomista ihmisistä välittää näin paljon. Kiitos paljon. Olen otettu.

Yhteiskunnallinen kannanotto

”Kaikki, huom. kaikki olette riippuvaisia kotimaasta ja sieltä tulevista tuloista. Ihan turha hehkutella kun kaikki on pelkkää matkailua ja kyllä routa aina porsaan kotiin ajaa.”

”Paitsi että näiden ilmastovälinpitämättömien takia kirpakoita ilmoja ei enää pian ole, vaan ilmasto vastaa Suomessa Britteinsaarten nykyistä. Onneksi lentohäpeä tulee kohta Suomeenkin. ”

”Tämä hiilidioksiidin suurtuottaja joutas jäädäkin espanjaan.”

Lapsuudenkodissa ei matkusteltu, köyhiä kun oltiin. Nuorena ei taas ollut rahaa matkustaa opintotuen ja -lainan varassa kun elelin. Sitten meni parikymmentä vuotta lähinnä työn teossa. Silloin ei ollut juuri aikaa matkustamiseen, lomia kun ei paljoa ollut.

Mutta tulipahan pantua oma kortensa kekoon yhteiskunnan hyväksi yrittäjänä, veronmaksajana ja myös työllistäjänä. Ja nyt kun vihdoin olisi aika toteuttaa unelmia, ei saisi matkustaa, koska maailma tuhoutuu. Huolimatta siitä, että herätän pahennusta, päätin tässä kohtaa olla ahdistumatta.

Ja jotta kaikki ei olisi näin synkkää, loppukevennyksenä Juhan kommentti.  Jossain on ihminen, jolla on hyvä tahto. Kiitos Juha.

On ihanaa kun on paikka, missä aurinko paistaa aina. Siellä iltaisin tosiaan tulee viileää, mutta se ei niinkään haittaa. Sitähän voi olla ilman suomihypetystä sielläkin ihan hyvin. Tai sitten siitä voi nauttia. Seuransa voi valita. Ei ole pakko tehdä kuin muut. Ole oma itsesi. Kaikkialla missä olet. Se on paras vinkki minkä voi antaa. Espanja on upea paikka, suosittelen! ”

Jos haluat lukea tuon Ilta-Sanomien haastattelun, täältä löytyy.

Onnellisuutta teille kaikille! Toivottavasti löydätte oman mansikkapaikkanne.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Alavireinen syyskuu ja tulevia matkoja

Syksyllä on kumma vaikutus. Niin paljon kuin syksyn pirteistä keleistä ja väreistä pidänkin, syksy saa minussa aikaan tunnepuolella jonkinasteista alavireisyyttä. Syksy enteilee kesän kuolemaa ja kantaa mukanaan tietoisuuden talven tulosta. Pimeys ja kylmyys ottavat vallan.

Vaikka en missään nimessä ole masennukseen taipuvainen, tämä syksy on ollut poikkeuksellinen. Olen huomannut itsessäni piirteitä, jotka eivät ole käyttäytymiselleni tyypillisiä. Se, että aamuisin on vaikeaa nousta ylös, on tavallista. Mutta se, että heräilen öisin miettimään kaikenlaisia asioita, on outoa. Kaikki te, joita yö valvottaa tiedätte, että yleensä asiat saavat yöaikaan tumman sävyn.

Toinen asia, jota en tunnista omakseni, on tietynlainen tarmottomuus. Valon vähenemisen myötä tuntuu kuin valo sisälläni myös vähenisi. En jaksa innostua asioista samaan tapaan kuin aiemmin. Lenkille meno on pakkopullaa, en oikein saa aikaiseksi tavata edes ystäviä ja parisuhteessakin mennään kuin parasta ennen päiväys olisi ohitettu.

Oma olemus tuntuu nuhjuiselta ja harmaalta kuin syksyinen sadepäivä. Peilistä tuijottaa takaisin kaksi väsynyttä silmää. Vanhenemisen tuomia muutoksia omassa kropassa on entistä vaikeampaa hyväksyä. Eikä mielialaa yhtään nosta vyötärölle kertyneet makkarat.

Parantaakseni tilannetta edes jotenkin päätin kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, mitä suustani laitan sisään. Makeanhimoon söin sokeria ihan turhan paljon ja siksi aloitin karkkilakon. Sillä seurauksella, että suklaata, mielialalääkettäni, tekee aivan kamalasti mieli. Siis aivan järkyttävän paljon. Saapa nähdä kuinka kauan pystyn pitämään mielihaluni aisoissa.

Olen varma, että tämä alavireisyys on ohimenevää. Elämä on sellaista, ettei aina jaksa mennä täysillä ja olla tarmokas. Ehkä me vaan tarvitsemme välillä aikalisiä, joilloin voi taivaltaa ilman tehopisteiden vaatimusta. Vetäytyä hetkeksi omaan poteroonsa omassa rauhassa tutkailemaan omia mielentilojaan ja tuntemuksiaan.

Ehkä tässä syksyssä kaikkein parasta on tietoisuus tulevista mukavista matkoista. Tarkimmat blogini lukijat ovat varmaan rivien välistä joissain kohdin huomanneet, että muuttolintuvaihe Espanjaan koittaa meille jälleen tänä syksynä.

Niin, olemme vuokranneet Fuengirolasta saman asunnon kuin vuosi sitten ja loppusyksystä marraskuinen ankeus vaihtuu Andalusian auringon alle. Viime vuotinen kokemus talven vietosta Costa del Solilla oli niin hyvä, että päätimme ottaa homman uusiksi.

En olisi koskaan voinut uskoa, että menemme toistamiseen samaan paikkaan. Ehkä tämä kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka hyvin Fuengirolassa viihdyimme. Menimme kokeilemaan sillä periaatteella, ettei meillä ole mitään hävittävää, vaikka Fuengirola-aika olisi osoittautunut huonoksi päätökseksi. Toisin kävi. Viihdyimme paremmin kuin osasimme odottaa.

Jotensakin on vapauttaa mennä tuttuihin ympyröihin uudelleen, vähän niin kuin kotiinsa menisi. Kun laukut on purettu, voi asettautua taloksi ja siirtyä kotoisaan elämään.

Odotamme innolla myös näkevämme uusia puolia Andalusiasta. Vaikka viime talvena kiersimme monessa uudessa paikassa, paljon jäi näkemättä. Andalusia jäi matkailullisesti kesken.

Loppuvuoden aikana aiomme käydä Atlantin puolella Cadizissa. Olen käynyt yksin muutama vuosi takaperin tuossa kaupungissa, mutta silloin en vaan jotenkin päässyt sinuksi paikan kanssa. Päätin antaa Cadizille uuden mahdollisuuden. Katsotaan miltä kaupunki tuntuu nyt kaksistaan.

Toinen toivekohteemme tänä vuonna on ihana, ihana Sevilla. Aiemmalla reissullani Sevillaan tarkoitukseni oli viettää siellä vain muutama päivä. Tykästyin kaupunkiin kuitenkin niin paljon, että siellä vierähtikin kokonainen viikko. Palan halusta viedä mieheni moniin Sevillan mielenkiintoisiin kaupunginosiin.

Talvea tässä siis odotetaan ihan innoissamme. Uskaltaako oikein sanoakaan kuinka hyvältä tuntuu tietoisuus siitä, että pimeydestä voi astua valoon ja kylmyydestä aurinkoon. Tästä on alavireisyys kaukana.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Kyllä on hyvä sana

Kumpia sinulla on enemmän, mahdollisuuksia vai uhkia?

Tällä viikolla minua kosketti pieni teksti ja kuva jollain Lappi-ryhmän Facebook-sivustolla. Kuvassa oli kivi, johon oli kaiverrettu miehen nimi sekä syntymä- ja kuolinvuosi.

”Isäni ei ehtinyt eläessään käydä Lapissa. Tänään äiti, joka on itse liikuntarajoitteinen ja muistisairas, vei kiven hänen puolestaan Saanan huipulle. Koko matka sinne ja takaisin kesti yli 7 tuntia, mutta hän teki sen. Ollaan niin ylpeitä.”

Jäin miettimään tuota kuvaa ja tekstiä pitkän aikaa. Siinä oli minusta kiteytettynä jotain sellaista periksiantamattomuutta, josta jokaisella meistä olisi opittavaa. Oli olemassa haave ja päämäärä. Oli olosuhteet, jotka eivät tehneet tavoitteeseen pääsyä helpoksi. Siitä huolimatta äiti päätti yrittää. Tytär voi olla syystäkin ylpeä.

Saanan huipulla käyneenä tiedän, että matka on liikuntarajoitteiselle varmasti pitkä ja raskas. Moni olisi varmasti tuossa tilanteessa sanonut ne tavalliset sanat: ei onnistu. Tätä ei voi tehdä. En pysty.

Tämä rouva ajatteli toisin. Unelma toteutui, vaikka etukäteen oli tiedossa, ettei matka ehkä tulisi olemaan helppo. Samalla toteutui kaksi unelmaa. Hänen miehensä muisto jäi elämään yhdelle Lapin hienoimmista tuntureista. Tähän vaadittiin sinnikkyyttä ja paljon mahdollistava sana kyllä.

Oletko koskaan miettinyt, kuinka paljon enemmän käytämme sanaa ei kuin kyllä? Ja samalla jäämme todennäköisesti monta hyvää kokemusta köyhemmiksi. En jaksa, en halua, en osaa, en opi, en uskalla, en ehdi, ei kannata, ei onnistu, ei ole aikaa… kuulostaako tutulta?

Olemme mestareita keksimään erilaisia syitä ja selityksiä, miksi jotain asiaa ei voi tehdä. Olosuhteita on aina helppo syyttää niin isoissa kuin pienissä asioissa. Tiedäthän, sää on joko liian kylmä, liian kuuma, liian tuulinen, liian sateinen… Entäpä, jos seuraavalla kerralla ennen selityksiä toteaisitkin, että sää on juuri sopiva.

Jos et pysty muuttamaan olosuhteita, omaa käyttäytymistäsi ja asennettasi pystyt. Onko pakko ensimmäiseksi ajatella asioita huonoimman kautta? Mitä tapahtuisikaan, jos useimmin ajattelisimme asioita ensin onnistumisen kautta? Olisiko meillä tällöin myös enemmän onnistumisia?

Ei sanalla suojelemme usein itseämme epäonnistumisilta. Kun sanoo ei, ei tarvitse yrittää, ei tarvitse ponnistella, ei tarvitse ottaa riskiä ja kohdata epäonnistumisen häpeää. Ei myöskään saavuta yhtään mitään.

Lupasin itselleni, että seuraavan kerran kun tekee mieli ensimmäiseksi sanoa ei, sanonkin kyllä. Tai edes lupaan kokeilla ja katsoa kuinka käy. Oikeastaan siitähän elämässä on juuri kyse. Onnistumisista ja epäonnistumisista.

Yksi asia on varmaa. Harvoin voi onnistua, jos ei ota epäonnistumisen riskiä. Ja jos ei yritä. Ensin tarvitaan vain onnistumisen mahdollistava sana kyllä.

Kuvat ovat Pyhä-Nattaselta Sodankylästä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

3 x helposti tunturiin Saariselällä

Rakastan tuntureita. En ihan äkkiä keksi rauhoittavampaa ja mieltä ylentävämpää paikkaa kuin istua tunturin laella elämän menoa miettimässä. Tunturissa valtaa aina kummallinen hyvän olon tunne, lähestulkoon voittajafiilis. Maailma murheineen on jossain kaukana, ulkopuolella.

Päästäkseen tunturin huipulle on tarvittu joskus tiukkaakin ponnistelua ja askeltensa tarkkaa asettelua rakkakivikossa. Mutta onneksi on niitäkin tuntureita, joissa käynti on lähinnä kuin kevyt sunnuntailenkki. Tästä saa usein kiittää Metsähallitusta, joka on tasoittanut patikoijalle reittejä tasaiseksi kulkea.

Palasin hiljattain Saariselältä ja olin kerrassaan otettu paikan monipuolisista patikointireiteistä. Kaiken kuntoisille löytyi valinnanvaraa pituuksissa, vaativuustasoissa ja kohteissa. Merkityille reiteille maastoon saattoi lähteä useaksi päiväksi tai pelkästään tunniksi tai pariksi.

Panin ilolla merkille, että Saariselän alueella on tuntureita, jonne pääsee melko vaivattomasti heikommallakin kunnolla tai  pienten lasten kanssa. Aina ei tarvita kilometrien pituista vaeltamista pitkin maita ja mantuja saavuttaakseen tunturin huipun ja sieltä avautuvat hulppeat näköalat.

Tässä kolme helppoa tapaa päästä tunturiin Saariselällä.

Kaunispää

Naureskelin, että Saariselällä voi varmaan tehdä Suomen helpoimman tunturikäynnin. Kaunispään huipulle pääsee näköaloja ihailemaan ajelemalla autolla pitkin asfalttitietä ihan huipulle asti.

Eikä Kaunispäälle meno ole hankalaa jalkapatikassakaan. Kutakuinkin Saariselän kappelin kohdalta lähtee opastettu noin kahden kilometrin reitti ylös, joka nousee loma-asutusten lomasta. Lähes koko matkan pääsee kulkemaan päällystettyä tietä pitkin, eikä nousukaan ollut ainakaan minusta mitenkään jyrkkää tai rankkaa. Enempi sellaista tavallista tallustelua.

Huipulle pääsee hiihtohissillä myös kesäaikaan. Jos kunto on heikko, nouse ylös hiihtohissillä ja tule alas kävellen.

Ylhäällä on kahvila/ravintola ja matkamuistomyymälä. Kiva kohde hilppasta vaikka maisemakaffeille.

Tämä oli ehkä vähän huono sää mennä Kaunispään huipulle 🙂

Urupää

Aja noin neljä kilometriä Saariselältä päätietä E75 Ivaloon päin. Urupään tienviitan jälkeen on tien reunassa oikealla parkkipaikka (siinä kohdassa mihin vasemmalla oleva puinen poroaita päättyy). Jätä auto tähän ja lähde kulkemaan pientä polkua ylöspäin.

Tulet hämmästymään, miten hieno tunturimaisema aukeaa hetken päästä ensimmäisen nyppylän saavutettuasi. Oli vaikea ymmärtää, että valtatie kulkee lähes vieressä, sillä maisemat ovat sitä luokkaa kuin olisit kaukana Lapin erämaassa.

Ensimmäinen vastaantuleva korkeampi laki on Urupää (se, jossa on masto). Jos haluat jatkaa pidemmälle, vieressä on valloitettavaksi seuraava huippu, Palopää.

Kiilopää

Kiilopään tunturi sijaitsee Urho Kekkosen kansallispuiston alueella puoleksi Inarin, puoleksi Sodankylän kunnassa. Reitti ylös tunturiin ei ole vaikea kulkea, mutta nousu on jyrkähkö ja voi tuntua rankalta. Portaita on kaiken kaikkiaan 860. Portaikkojen reunamilla on useita lepotasanteita, joten matkaa voi taittaa pala palalta.

Jätä auto Kiilopään matkailukeskuksen parkkipaikalle ja lähde kulkemaan siitä aluksi hiekalla tasoiteltua tietä pitkin. Ensin tulet loiville kiviportaille ja sen jälkeen jyrkin nousuosuus tapahtuu pitkin puuportaita. Matkaa huipulle on noin kaksi kilometriä.

Jos suinkin mahdollista, pyri aina valitsemaan tunturiin menoon mahdollisimman kirkas sää. Saat paljon enemmän irti näkymistä, kun maailma ympärilläsi aukeaa kauas horisonttiin. Ylhäällä sumu on usein myös sakeampaa kuin alhaalla. Lisäksi tunturin laella tuulee usein navakasti. Älä lähde matkaan ilman hattua, vaikka alhaalla olisi mitä parhain sää.

Meillä oli tällä reissulla vähän huonoa tuuria kelien suhteen, sillä sää oli pääosin harmaa ja pilvinen. Ja tämähän näkyy ikävä kyllä latteina kuvina.

Mutta tunturi on aina tunturi. Raskaan pilviverhon allakin tuntuu, että taivas on korkealla ja maailma on avara. Tunturissa on helppo hengittää, satoi tai paistoi.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Ikä ei tule yksinään – näistä asioista huomaan eläneeni jo vähän pidempään

Yksi päivä sitä vain ymmärtää, että hitto soikoon, elettyä elämää on takana jo huomattavasti enemmän kuin koskaan voi olla edessäpäin. Suurin osa elämästä on eletty, ei voi mitään.

Naureskelin itselleni eräänä päivänä, kun huomasin lukevani paikallislehdestä kuolinilmoituksia. Toki niitä on tullut vilkaisseeksi ohimennen aiemminkin, mutta nyt ihan eri intensiteetillä. Nimien lisäksi tarkistin myös syntymävuodet.

60 oli ennen paljon ikävuosia ja sen ikäiset tuli luokiteltua sarjaan eläkeläiset. Nykyisin 60 on ihan sopiva ikä (vaikka väliin ajattelen, että onneksi sentään siihen on vielä muutama vuosi). Vähän kuin toinen vaihe nuoruuden jälkeen, jolloin alkaa tuntemaan itsensä, jos ei niin villiksi, niin kutakuinkin aika vapaaksi.

Vaikka viralliseen eläkeikään on vielä matkaa, varmuuden vuoksi on pitänyt tarkistaa Eläketurvakeskuksen eläkelaskurista oma eläkeikä ja tulevan eläkkeen määrä. Kauheaa, miten vähän tuloa on tulevaisuudessa odotettavissa. Ainakin se vahvistaa tietoisuutta, että parasta panna töpinäksi nyt niiden asioiden kohdalla, mitä loppu elämältä odottaa.

Huomaan lukevani mediasta hyvin tarkkaan ihmisten ikää koskevat tiedot, erityisesti silloin, kun ne liippaavat läheltä omaani. Tahtomattaan tulee tehtyä ikäskannausta. – Onpa tuokin vanhan näköinen ikäisekseen. Tai on tuotakin varmasti leikelty, ei se muuten olisi noin nuoren näköinen. Ennen mielipiteeni oli ehdoton ei kauneusleikkausten suhteen. Nyt pientä fiksaamista voisi jopa harkita.

Luen kiinnostuksella myös kaikki terveyttä koskevat artikkelit, kuten mitä pitää syödä ja mitä välttää tai mistä tunnistan eri sairauksien oireita. Ennen olisin ohittanut nämä jutut ilman suurempaa mielenkiintoa. Kaikki terveyteen liittyvä info on saanut ihan uuden merkityksen.

On se vaan kummallista, että ympärillä muut vanhenevat nopeampaa tahtia kuin itse. Vai eikö peilistä oikein selkeästi enää näe? Ei sinänsä ihme, sillä ilman laseja ei kyllä nykyisin näe mitään. En muuten ymmärrä yhtään, miksi ovat kaupoissa alkaneet teitittelemään ja rouvittelemaan.

Ystävä- ja tuttavapiiri on alkanut esittelemään lastenlastensa kuvia. Miten oikeasti minun ikäisillä ihmisillä voi olla lapsenlapsia? Miten kauhean nuorina ne ovat tehneet lapsensa?

Samassa piirissä myös yksi toisensa jälkeen on joutunut viime aikoina sanomaan lopulliset hyvästit vanhemmilleen. Niin väistämätöntä, mutta siltikin niin surullista. Moni kipuilee dementoituneiden tai muuten sairaiden vanhempiensa kanssa.

Omassa itsessä tapahtuvat ulkonäön muutokset lähinnä itkettävät, mutta omassa käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset sen sijaan ovat vähän huvittavia. Muistan, kun vielä jokunen vuosi sitten vannoin korkkareitten perään. Vaikka ne usein olivatkin epämukavat jalassa, tykkäsin siltikin kulkea korot kopisten. Vaikka kuinka pinnistelin muistia, en muista milloin viimeksi olen kulkenut kunnon koroissa. Kummasti jalkinevalinta on kääntynyt mukaviin pehmustettuihin lättäpohjiin. Vannon Skechersien nimeen. Harmittaa vain ne kymmenet parit vähälle käytölle jääneitä kauniita kenkiä kaapin koristeena. Kaikki kunnia Kirsti Paakkaselle.

Mukavuudenhalu on muutenkin kasvanut. Pitkiä lentoja ei jaksaisi millään, telttaretkelle tarvitaan vähintään 10 sentin patja, painavia kantamuksia ei halua enää raahata ja yökylän sijaan mieluimmin ajaa kotiin yöksi. Ja silloin, kun ilta syystä tai toisesta vierähtää aamutunneille, tarvitaan koko seuraava päivä palautumiseen.

Vaateostoksilla käynti on alkanut ahdistamaan. Ennen sai vetää päälle vaatteen kuin vaatteen ja hyvältä näytti. Nyt kaupat ovat täynnä kikkanoita pikkutyttöjen vaatteita, jotka kirraavat joko vyötäröltä tai rinnasta. Mistä oikeasti löytäisi aikuisten vaatteita, jotka eivät ole mummomallistoa?

Yhtäkkiä olen huomannut, että joudun yhä useammin googlettamaan outoja sanoja, joita en ymmärrä. Voisiko joku kertoa mitä tarkoittaa fleksaaminen, flossaus, ripata tai yksä? Suurin osa laulajistakin alkaa olla sarjaa never heard.

Kropassa on alkanut olla omituisia kolotuksia ja omituista jäykkyyttä. Kaiken normaalista poikkeavan liikkumisen tuntee seuraavana päivänä. Mihin oikein on kadonnut entinen elastisuus ja notkeus? Ja mistä onkaan kotoisin vyötäröni pelastusrengas? Lähestynkö kauhuskenaariota lihapullasta, johon on isketty hammastikut?

Vaaka ja peili eivät ole olleet ystäviäni pitkän aikaa. Onneksi sentään on ihania oman ikäluokan ystäviä, joiden kanssa ollaan kaikki samassa veneessä. Ikä ei meitä jalosta, mutta hurtti huumori sitäkin enemmän. Ei ole tarvetta ottaa itseään enää niin vakavasti. Pannaan kukkamekko päälle ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Hyvältä näyttää, ainakin omasta mielestä.

Ja onneksi meitä on kotona kaksi samaa vauhtia vanhenevaa. Joku päivä tulee aika, ettei kaikki enää onnistu. Silloin toivoisin, että sinä voisit olla minulle tarvittaessa käsi, niin minä olisin sinulle jalka. Jos et kuule, voin olla sinulle korva, jos sinä olet minulle silmä. Elämää tämä vaan on. Ja vanhenemista. Halusi tai ei.

Millaisista asioista sinä huomaat tulleesi vähän vanhemmaksi?

 

Kuvat ovat Pulsan Asemalta Lappeenrannasta.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yhden viikonlopun oivalluksia

Kun kesäviikonloppuna suunnitelmat eivät mene ihan putkeen, ei kannata jäädä murehtimaan. Sen sijaan kannattaa tarttua hetkeen.

Viime viikonlopusta opin ainakin sen, että on turha harmistua, jos asiat eivät mene ihan niin kuin olisi alunperin niiden toivonut menevän. Loppujen lopuksi yksi asia johtaa toiseen ja toteutumattomien suunnitelmien tilalle napsahteleekin eteen kaikkea uutta ja yllättävää. Mennäänpä viime viikonloppuun.

Koko viikon sää oli mukavan kesäinen ja viikonlopulle luvassa jopa helteitä. Ystäväni suunnittelivat veneretkeä Saimaalle kohteenaan iki-ihana Sahanlahti Resort Puumalassa ja pyysivät minua mukaan. Sehän sopi mainiosti. Mies oli lähtenyt Lappiin eikä kesäleskellä ollut mitään muutakaan suunnitelmissa.

Veneellä Saimaalle ja mukana mainiot laivakoirat Hugo ja Väinö.

Ystäväni on mestari bongaamaan kaikki oivat kesätapahtumat ja niinpä nytkin WhatsAppiini pimpsahti viesti: Sahanlahdessa on perjantai-iltana italialaisen ruuan illallismenu, osallistutaanko? Ruokatapahtumat saavat minut aina innostumaan ja mikäpä parempaa kuin yhdistää veneilyviikonloppu ruokakokemuksiin. Ehdottomasti osallistutaan.

Kaikki hyvin vielä torstaihin, kunnes Sahanlahdesta soitettiin, etteivät he valitettavasti pysty järjestämään meille sovittua veneen kylkipaikkaa perjantaina. Vierasvenelaituri on buukattu aivan täyteen. Toisaalta myös italialainen teemailtakin on täynnä, joten emme mahtuisikaan siihenkään. Harmillista, sillä nyt hyvät suunnitelmamme kariutuivat. Kesäviikonloppuisin pitäisi vaan olla hereillä paljon aikaisemmin.

Saimaa, niin parasta kaikkina vuorokaudenaikoina.

Päätimme joka tapauksessa lähteä perjantaina veneellä Saimaalle ja ajella Sahanlahden sijaan kohti vuokramökkiämme. Halutessamme voisimme jatkaa sieltä lauantaina Sahanlahteen.

Hyvä ajatus sekin siihen asti, kunnes koitti perjantai. Silloin nimittäin aurinko unohti meidät ja sää muuttui. Iltapäivällä alkoi taivas tiputtamaan vettä navakan pohjoistuulen saattelemana.

Olimme lähtövalmiina tavarat pakattuina ja kutakuinkin ei kun menoksi -asenteella varustettuina. Ainut ongelma oli tuo puuskainen tuuli, joka näytti vain nostavan kierroksia iltaa kohden. Kapteenimme oli sitä mieltä, että tuolla tuulella veneen paikoitus mökkilaituriin tulisi olemaan haasteellista, varsinkin kun me apujoukot olimme veneilyn suhteen melko peukalottomia.

Mietimme kaikki eri vaihtoehdot läpi ja päätimme yöpyä veneessä kotisatamassa, vaikka emme illalla pääsisikään matkaan. Säätiedotuksen mukaan viimeistään aamulla pitäisi tuulen tyyntyä, joten olisimmehan ainakin lähtövalmiita aamuvarhaisesta. Eikö sitä kerran voisi yöpyä vierasvenelaiturin sijaan yhtä hyvin kotisatamassa? Tulisipa tehtyä sellainen staycation hotellin sijaan veneessä.

Avasimme skumppapullon ja katselimme satamassa kylmissään kärvisteleviä lomalaisia. Ihmetyttää aina se, että suomalainen pukee lomalla shortsit jalkaan vaikka lämpötila olisi hädin tuskin kymmenen asteen yläpuolella.

Lappeenrannan satama-alueelta löytyy mittava määrä mukavia kesäterasseja, mutta tällä kelillä jotensakaan ei nyt mieli lämmennyt niille. Sen sijaan ystäväni huomasi läheisen kahvilan Satamatie 6:n bändi-illan. Siis sinne, vielä kun kyse oli ilmaiskonsertista.

Olinpa iloinen, että tuli mentyä. Taitava solisti Susanna Syrjäläinen yhtyeineen tarjosi kerrassaan lyyrisesti koskettavan musiikki-illan. Ilman tätä olosuhteiden pakosta -yöpymistä, en olisi tuohonkaan konserttiin eksynyt. Jos Lappeenrannassa olet liikkeellä, tarkistapa Facebookista tämän muikean kahvilan ohjelmatarjonta.

Hieman erilainen staycation.Satamatie 6:ssa oli tupa täysi.

Illalla veneessä ihmettelimme ohitsemme lipuvaa luksuslaivaa. Piti vähän hieraista silmiä, sillä tällaisia kapistuksia odottaisi näkevän ennemmin Monacossa kuin Lappeenrannassa. Laivan nimen googlettaminen kertoi kyseessä olevan 35-metrinen sveitsiläisen liikemiehen alus. Sama tyyppi, joka on pitänyt laivakonttuuria Saimaalla edellisenäkin kesänä, tosin silloin hieman pienemmällä jahdillaan.

Ehkäpä Saimaan hienoudesta kertoo jotain se, että miljardööri, joka voisi valita kesänviettopaikakseen maailmalta minkä kolkan tahansa, tulee Saimaalle ja Lappeenrantaan. Syystäkin voi olla kotiseutuylpeä.

Kotisatamayöpyminen oli itse asiassa aika hauska juttu. Illalla pelattiin korttia ja nukkumaan tuli mentyä vasta aamuyön tunteina. Tuuli keinutti sopivasti uneen. Heräsin aamulla siihen, että kapteeni käynnisteli koneen ja lähdettiin matkaan.

Taivas oli edelleen paksussa pilvessä, kun saavuimme mökille. Ensimmäiseksi laitettiin sauna lämpiämään. Jos jotain rakastan, niin puulämmitteisen rantasaunan lämmityksestä lähtevää tuoksua. Tähän tuoksuun kun lisätään rantasaunan lempeät löylyt ja pulahtaminen raikkaaseen veteen, ollaan minusta kiteytetty suomalaisen syvin sielunmaisema. Tarvitseeko sitä vielä jotain muuta ollakseen onnellinen?

Päätimme jatkaa saunomisen jälkeen matkaamme sittenkin Sahanlahteen, koska keli näytti paranevan ihan silmissä. Sahanlahti Resort on ollut minulle sellainen jokakesäinen must-juttu. Upea sijainti Suur-Saimaan rannalla, hyvä ravintola, maailman paras rantasauna, Saimaan paras kesäterassi, monipuolinen ohjelmatarjonta, viehättävät majoitusvaihtoehdot, hyvä vierasvenelaituri ja ehdottomasti paras kesätunnelma. Tässä mestassa on vaan sitä jotakin, joka saa hakeutumaan sinne kesä toisensa jälkeen.

Kävimme Sahanlahden Koskivahti-ravintolassa toteamassa, että Puumalan muikut eivät koskaan petä. Tarjolla on myös silmän ruokaa, sillä ravintolan terassilta aukeaa alas kappale kauneinta Saimaata.

Sahanlahti – kesän mansikkapaikka Saimaalla.

Muutaman vuoden ajan Sahanlahdessa on toiminut Sahan Elämysverstas, rakennus, jossa kesäaikaan on tarjolla erilaisia esityksiä, kuten teatteria ja konsertteja. Meidän onneksemme illalla esiintyisi Sikahauska Stand up -klubi, joten uusi käänne suunnitelmiimme oli tulossa jälleen.

Ja taas olin iloinen, että sattumalta istuin illalla Sahanlahden Elämysverstaan penkillä saamassa nauramisesta lisää ikää. Neljä kaverusta tarjosivat hervottoman hauskan shown. Minuun iski erityisesti Mikko Vaismaan taitava tilannekomiikka.

Lämmin kesäilta oli kiva päättää Sahanlahden Rantamakasiinin kesäterassilla. Saimaa oli tyyni ja heinäkuinen ilta kerrankin lempeä.

Kun seuraavana päivänä ajelimme veneellä takaisin kohti Lappeenrantaa, olin jotenkin tajuttoman kiitollinen. Ensinnäkin kiitollinen siitä, että olen syntynyt näin suunnattoman hienoon maahan. Mietin kaikkea kauneutta, mitä ohitimme paluumatkan varrella. Suuria Saimaan selkiä, karuja kalliorantoja, asumattomia saaria ja neitseellisiä hiekkarantoja. Joka puolella tilaa, avaruutta ja puhdasta luontoa.

Tässä kohtaa, venhosen huristella pitkin suuria selkiä, tajusin, etten halua viettää kesiäni enää missään muualla kuin Suomessa. Onneni on täysi, jos voin valita Saimaan ja hetkittäin ehkä myös Tunturi-Lapin. Meillä on niin paljon sellaista aitoa luonnon muovaamaa karismaa, että tätä ei voi korvata minulle mikään muu. Suomi ja kesä ovat minulle mansikka ja mustikka, hilla ja kanttarelli. Kaikki hyvä, puhdas, terveellinen ja aito samassa paketissa.

En muista, että olisin koskaan aiemmin tuntenut samanlaista kotiseuturakkautta. Minun etuoikeuteni on olla suomalainen ja onneni elää Saimaan kainalossa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Armoa vai ankaruutta?

Helsingin taidemuseon vessassa oli teksti: ”Tiedä kuinka kaunis olet”. Jäin sitä miettimään.

Perjantai-iltapäivä. Viikon työt pulkassa ja kesäviikonloppu ovella. Heinäkuu, 12 astetta lämmintä, tuulee napakasti ja ilmassa sateen uhka. Voitaisiin mennä mökille, mutta jotenkaan ei hosita. Kesäviikonloppufiilis on kadoksissa. Laiskottaa.

Sen sijaan söin koko levyllisen lempparisuklaatani. Yhdeltä istumalta tosta vain. 200 grammaa rasvaa ja sokeria. Sitten vedin kahden tunnin nokoset sokerihumalassa. Loppuillan haahuilin netissä lukien iltapäivälehtien hömppäjuttuja. Saatoinpa pelata muutaman spider-pasianssin. Loppuilta meni telkkarin ääressä kaukosäädin kädessä.

Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Juuri näin ei pitänyt aloittaa viikonloppua.

Paremminkin olisin voinut valita, taas kerran. Lähteä työpäivän jälkeen piristävälle lenkille, tekaista sen jälkeen kevyen ja ravitsevan salaattiannoksen ja opiskella illalla vaikka espanjaa. Olisin ollut itseeni tyytyväisempi, mutta olisinko sittenkään ollut yhtään onnellisempi?

Nuorempana minulla oli väliin itsenipieksemispuuskia. Anne Ankara otti välillä vallan ja pakotti minut juoksemaan kuntosalin juoksumatolla kuin hikinen eläin. Tai syömään kaksi viikkoa vihanneskeittoa ranskalaisen ihmedieetin mukaan, joka itse asiassa aiheutti minulle jatkuvaa päänsärkyä. Tai viimeisin hulluus oli personal trainerin palkkaaminen, joka piiskasi minua treeneihin, jotka maistuivat oksennuksena suussa.

Tyytyväisyys omaa itseäni kohtaan piti hankkia suorituksilla. Ja silloin, kun tuota odotusarvoa ei pystynyt täyttämään, tuloksena oli pelkkää itseinhoa.

Pakottamalla pääsee hetken eteenpäin, mutta harvoin maaliin.

Tarvittiin 56 vuotta ennen kuin aloin ymmärtää, että hyvään elämään tarvitaan enemmän armoa kuin ankaruutta. Älkää käsittäkö väärin. En tarkoita, että elämän tulisi olla kermakakkuhöttöä ja siihen ei pitäisi sisältyä vaateita tai tavoitteita. Ei elämän tule olla liian helppoa, muttei myöskään jatkuvaa piiskan vinguttamista hampaat irveessä. Lopputulos on parempi, kun asioita tehdään mielihyvän, rentouden ja itsensä hyväksymisen kautta.

Ihan hyvä vaikkei täydellinen.

Laiskan perjantai-illan jälkeen tuli puuhakas lauantai. Aurinko paistoi ja hurautettiin autolla mökille. Mentiin metsään, poimittiin mustikoita, grillattiin terveellistä ruokaa ja lämmitettiin illalla sauna. Nautittiin muustakin kuin Lindauerin suosikkikuoharistani.

Onnellinen se päivä, kun hyväksyin sen, ettei tarvitse yrittää olla täydellinen. Kauneus on loppujen lopuksi omassa silmässä. Kun itsensä hyväksyy puutteineen, paheineen ja inhimillisyyksineen, elämässä on vähemmän ahdistusta. Hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä sen sijaan enemmän.

Kyllähän sitä omassa habituksessa harmittaa moni asia kuten se, että paino on noussut useamman kilon. Mutta loppujen lopuksi onko se sittenkään niin merkityksellistä, jos kohtuudessa kestetään?

Joka päivä ei jaksa olla yhtä tarmokas, mutta eikö sekin ole aika inhimillistä? Ja mitä siitä, etten tiedä ja osaa kaikkea, mitä haluaisin. Voin hyvin myöntää olevani tietämätön tai väärässä. Pätemisen ajat ovat takanapäin. Itse asiassa ihmiset, joilla on pätemisen tarve ja oikeassa olemisen pakko, ovat rasittavia.

Tästä eteenpäinkin tulen tekemään huonoja valintoja. Jos en tänään pysty olemaan ihanneminäni, pystyn siihen ehkä huomenna. Koska liha on heikko, saatan tänään syödä salaatin sijaan lisää suklaata.

Huomenna on uusi päivä siirtää vuoria.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Viipuri ei jätä kylmäksi

Viipuri on minusta kummallinen kaupunki. Se on kaupunki, joka tuntuu jotenkin tutulta ja kotoiselta, mutta samaan aikaan vieraalta ja kylmältä. Tunteita nostattaa kiinnostus menetettyä kaupunkia kohtaan.

Kun astelee Viipurin vanhan kaupunginosan alkuperäiskunnossa olevien kivi- ja puutalojen välimaastossa, unohtaa helposti ajan tajun. Näkymä voisi olla miltä vuosikymmeneltä tahansa. Vanha viipurilainen henki on selvästi läsnä. Kun taas tuijottaa Punaisentorin mahtipontista punalipuin koristeltua Lenin-patsasta, ollaan ihan toisessa maailmassa. Neuvostoaika nostaa päätään.

Joka tapauksessa Viipuri ei jätä kylmäksi. Vastakohtaisuus vanhan suomalaisen historian ja nykyisen venäläisen elämänmenon välillä on suuri, mutta kiinnostavan kiehtova. Huolimatta siitä, että sotien jälkeen suomalaisjäljet yritettiin poistaa Viipurista mahdollisimman tehokkaasti, vanhan Viipurin kukoistus on nähtävissä monissa kohdin yhä vaan.

Viipurin tunnukset: Viipurin linna ja Pyöreä torni. Vesiportinkatu.Pommitetun tuomiokirkon raunioista kurkistus kunnostettuun kellotorniin.Jalustalle nostettu Lenin vartioi nykyistä Punaistatoria, entistä Punaisenlähteentoria.

Nuorempana minua lähinnä ärsytti vanhojen viipurilaisten Viipurin ihannointi ja kaihoaminen entisille kotikonnuilleen. Nyt vanhempana pystyn ymmärtämään paljon paremmin sitä tyhjää aukkoa ellei peräti traumaa, jonka on aiheuttanut asukkaiden äkillinen riipaisu pois kodeistaan ja juuriltaan. Taakse on pitänyt hetkessä jättää koko siihen asti eletty elämä edistyksellisessä ja vauraassa kaupungissa.

Kannattaa lukea Pekka Kantasen ja Mikko Mäntyniemen kirja ”Aikamatka Viipuriin”. Kirjassa on mielenkiintoisesti kuvattu samoja paikkoja ennen sotia ja kirjan julkaisuajankohdan kieppeillä vuonna 2010. Kuvia värittävät tarinat mm. Viipurin merkkihenkilöistä, joita kaupungissa näytti suomalaisvuosina olleen yllättävän monia.

Viipurin kaduilla ei voi olla huomaamatta lukuisia kauniita kivitaloja, arvokiinteistöjä, joista ikävä kyllä monen rakennuksen arvokkuus on jäänyt menneille vuosikymmenille. Rappion takaakin entisaikojen vauraus on aistittavissa. Pahoin rapistuneet, lähinnä korjauskelvottomat talot saavat surulliseksi, kun miettii miltä näyttävät saman aikakauden tuotokset vaikkapa Helsingin Bulevardilla.

Rappioromantiikkaako vaiko jo pelkkää rappiota?Väliin mahtuu myös ilonpilkahduksia.

Toisaalta joitain ilon aiheitakin Viipurissa on. Vanhaa historiaa on alettu edes jossain määrin arvostamaan. Huonoon kuntoon päässyt Alvar Aallon suunnittelema kaupunginkirjasto sai ansaitsemansa täyden remontin ja se avattiin yleisölle 2013. Rakennuksen kansainvälistä arvoa kuvastanee se, että tapasin aiemmalla Viipurin reissulla rautatieasemalla pariisilaisen pariskunnan, jotka olivat tulleet Viipuriin varta vasten nähdäkseen tämän funkisikonin.

Tiesittekö muuten, että Aallon kuuluisa tuoli 69 suunniteltiin alunperin Viipurin kirjastoa varten? Myös Aallon myydyin huonekalu jakkara numero 60 tuli julkisissa tiloissa ensimmäistä kertaa käyttöön juuri Viipurin kirjastossa sen valmistumisvuonna 1935.

Jussi Mäntysen hirvipatsas tarkkailee Aallon suunnitteleman kirjaston edustalla.Jakkara numero 60.

Torkkelin puistoon on noussut suomalaisajan suosittua eliittiravintolaa jäljittelevä uusi Espilä. Useista erilaisista ravintolasaleista koostuva ravintola jätti minulle ehkä vähän sekavan kuvan. Ehkä kaikkein sekavimman kokemuksen jätti käsittämättömän huono ja piittaamaton palvelu. En tiedä sattuiko meille vain huono tuuri, mutta tässä ravintolakokemuksessa ei tuntunut mikään onnistuvan. Suurin osa ravintolan asiakkaista näytti olevan suomalaisia.

Keskustaan on ilmaantunut myös vanhan mallin mukaan tehty keltainen raitiovaunu muistona Viipurin raitiovaunuliikenteessä, joka alkoi kaupungissa jo vuonna 1912.

Uusi Espilä avattiin 2016 samalle paikalle kuin edeltäjänsä.Vanhan mallin mukaan tehty ratikka, jossa toimii kahvila.

Viipurissa on aina mielenkiintoista käydä. Nykyisellään se on varsin turvallinen kaupunki, jonka kaduilla on mukavaa kierrellä ja tutkia mm. vanhojen talojen kivijalkamyymälöitä.

Suomalaisajalta peräisin olevassa kauppahallissa kannattaa ehdottomasti käydä ihmettelemässä vilkasta torikauppaa. Toisessa kerroksessa myydään pellavatuotteita  edullisesti. Kauppahalli ja ulkona olevat torikojut ovat erinomaisia paikkoja ostaa käsitöitä.

Ystäväni kanssa ihastuimme erään vanhahtavan oloisen ostoskeskuksen pienen putiikin laajaan kesämekkovalikoimaan. Yli 30 asteen helteellä mekkojen sovittelu oli sen verran hikistä puuhaa, että jätimme suosiolla mekon metsästyksen seuraavalle Viipurin matkalle. Jotensakin minusta on hauskaa kierrellä viipurilaisia kauppoja, jotka eivät ole samojen maailmanlaajuisten tuotemerkkien täyttämiä. Hintataso on verrattain edullinen.

Ei jättänyt Viipuri kylmäksi myöskään lämpötilaltaan. +31 helteessä olisi tehnyt mieli nousta vähän viileimpiin ilmakerroksiin.

Viipuriin pääsee kätevästi junalla Helsingistä, Tikkurilasta, Lahdesta Kouvolasta ja Vainikkalasta tai autolla Vaalimaan, Nuijamaan tai Imatran kautta. Kesäaikaan kiinnostava matkustustapa on risteillä Lappeenrannasta Saimaan kanavaa pitkin. Näille 1-3 päivän mittaisille risteilymatkoille ei tarvita viisumia. Lisätietoja matkoista saat Saimaa Travelin sivuilta täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista