Browsing Category

Yleinen

Armoa vai ankaruutta?

Helsingin taidemuseon vessassa oli teksti: ”Tiedä kuinka kaunis olet”. Jäin sitä miettimään.

Perjantai-iltapäivä. Viikon työt pulkassa ja kesäviikonloppu ovella. Heinäkuu, 12 astetta lämmintä, tuulee napakasti ja ilmassa sateen uhka. Voitaisiin mennä mökille, mutta jotenkaan ei hosita. Kesäviikonloppufiilis on kadoksissa. Laiskottaa.

Sen sijaan söin koko levyllisen lempparisuklaatani. Yhdeltä istumalta tosta vain. 200 grammaa rasvaa ja sokeria. Sitten vedin kahden tunnin nokoset sokerihumalassa. Loppuillan haahuilin netissä lukien iltapäivälehtien hömppäjuttuja. Saatoinpa pelata muutaman spider-pasianssin. Loppuilta meni telkkarin ääressä kaukosäädin kädessä.

Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Juuri näin ei pitänyt aloittaa viikonloppua.

Paremminkin olisin voinut valita, taas kerran. Lähteä työpäivän jälkeen piristävälle lenkille, tekaista sen jälkeen kevyen ja ravitsevan salaattiannoksen ja opiskella illalla vaikka espanjaa. Olisin ollut itseeni tyytyväisempi, mutta olisinko sittenkään ollut yhtään onnellisempi?

Nuorempana minulla oli väliin itsenipieksemispuuskia. Anne Ankara otti välillä vallan ja pakotti minut juoksemaan kuntosalin juoksumatolla kuin hikinen eläin. Tai syömään kaksi viikkoa vihanneskeittoa ranskalaisen ihmedieetin mukaan, joka itse asiassa aiheutti minulle jatkuvaa päänsärkyä. Tai viimeisin hulluus oli personal trainerin palkkaaminen, joka piiskasi minua treeneihin, jotka maistuivat oksennuksena suussa.

Tyytyväisyys omaa itseäni kohtaan piti hankkia suorituksilla. Ja silloin, kun tuota odotusarvoa ei pystynyt täyttämään, tuloksena oli pelkkää itseinhoa.

Pakottamalla pääsee hetken eteenpäin, mutta harvoin maaliin.

Tarvittiin 56 vuotta ennen kuin aloin ymmärtää, että hyvään elämään tarvitaan enemmän armoa kuin ankaruutta. Älkää käsittäkö väärin. En tarkoita, että elämän tulisi olla kermakakkuhöttöä ja siihen ei pitäisi sisältyä vaateita tai tavoitteita. Ei elämän tule olla liian helppoa, muttei myöskään jatkuvaa piiskan vinguttamista hampaat irveessä. Lopputulos on parempi, kun asioita tehdään mielihyvän, rentouden ja itsensä hyväksymisen kautta.

Ihan hyvä vaikkei täydellinen.

Laiskan perjantai-illan jälkeen tuli puuhakas lauantai. Aurinko paistoi ja hurautettiin autolla mökille. Mentiin metsään, poimittiin mustikoita, grillattiin terveellistä ruokaa ja lämmitettiin illalla sauna. Nautittiin muustakin kuin Lindauerin suosikkikuoharistani.

Onnellinen se päivä, kun hyväksyin sen, ettei tarvitse yrittää olla täydellinen. Kauneus on loppujen lopuksi omassa silmässä. Kun itsensä hyväksyy puutteineen, paheineen ja inhimillisyyksineen, elämässä on vähemmän ahdistusta. Hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä sen sijaan enemmän.

Kyllähän sitä omassa habituksessa harmittaa moni asia kuten se, että paino on noussut useamman kilon. Mutta loppujen lopuksi onko se sittenkään niin merkityksellistä, jos kohtuudessa kestetään?

Joka päivä ei jaksa olla yhtä tarmokas, mutta eikö sekin ole aika inhimillistä? Ja mitä siitä, etten tiedä ja osaa kaikkea, mitä haluaisin. Voin hyvin myöntää olevani tietämätön tai väärässä. Pätemisen ajat ovat takanapäin. Itse asiassa ihmiset, joilla on pätemisen tarve ja oikeassa olemisen pakko, ovat rasittavia.

Tästä eteenpäinkin tulen tekemään huonoja valintoja. Jos en tänään pysty olemaan ihanneminäni, pystyn siihen ehkä huomenna. Koska liha on heikko, saatan tänään syödä salaatin sijaan lisää suklaata.

Huomenna on uusi päivä siirtää vuoria.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Viipuri ei jätä kylmäksi

Viipuri on minusta kummallinen kaupunki. Se on kaupunki, joka tuntuu jotenkin tutulta ja kotoiselta, mutta samaan aikaan vieraalta ja kylmältä. Tunteita nostattaa kiinnostus menetettyä kaupunkia kohtaan.

Kun astelee Viipurin vanhan kaupunginosan alkuperäiskunnossa olevien kivi- ja puutalojen välimaastossa, unohtaa helposti ajan tajun. Näkymä voisi olla miltä vuosikymmeneltä tahansa. Vanha viipurilainen henki on selvästi läsnä. Kun taas tuijottaa Punaisentorin mahtipontista punalipuin koristeltua Lenin-patsasta, ollaan ihan toisessa maailmassa. Neuvostoaika nostaa päätään.

Joka tapauksessa Viipuri ei jätä kylmäksi. Vastakohtaisuus vanhan suomalaisen historian ja nykyisen venäläisen elämänmenon välillä on suuri, mutta kiinnostavan kiehtova. Huolimatta siitä, että sotien jälkeen suomalaisjäljet yritettiin poistaa Viipurista mahdollisimman tehokkaasti, vanhan Viipurin kukoistus on nähtävissä monissa kohdin yhä vaan.

Viipurin tunnukset: Viipurin linna ja Pyöreä torni. Vesiportinkatu.Pommitetun tuomiokirkon raunioista kurkistus kunnostettuun kellotorniin.Jalustalle nostettu Lenin vartioi nykyistä Punaistatoria, entistä Punaisenlähteentoria.

Nuorempana minua lähinnä ärsytti vanhojen viipurilaisten Viipurin ihannointi ja kaihoaminen entisille kotikonnuilleen. Nyt vanhempana pystyn ymmärtämään paljon paremmin sitä tyhjää aukkoa ellei peräti traumaa, jonka on aiheuttanut asukkaiden äkillinen riipaisu pois kodeistaan ja juuriltaan. Taakse on pitänyt hetkessä jättää koko siihen asti eletty elämä edistyksellisessä ja vauraassa kaupungissa.

Kannattaa lukea Pekka Kantasen ja Mikko Mäntyniemen kirja ”Aikamatka Viipuriin”. Kirjassa on mielenkiintoisesti kuvattu samoja paikkoja ennen sotia ja kirjan julkaisuajankohdan kieppeillä vuonna 2010. Kuvia värittävät tarinat mm. Viipurin merkkihenkilöistä, joita kaupungissa näytti suomalaisvuosina olleen yllättävän monia.

Viipurin kaduilla ei voi olla huomaamatta lukuisia kauniita kivitaloja, arvokiinteistöjä, joista ikävä kyllä monen rakennuksen arvokkuus on jäänyt menneille vuosikymmenille. Rappion takaakin entisaikojen vauraus on aistittavissa. Pahoin rapistuneet, lähinnä korjauskelvottomat talot saavat surulliseksi, kun miettii miltä näyttävät saman aikakauden tuotokset vaikkapa Helsingin Bulevardilla.

Rappioromantiikkaako vaiko jo pelkkää rappiota?Väliin mahtuu myös ilonpilkahduksia.

Toisaalta joitain ilon aiheitakin Viipurissa on. Vanhaa historiaa on alettu edes jossain määrin arvostamaan. Huonoon kuntoon päässyt Alvar Aallon suunnittelema kaupunginkirjasto sai ansaitsemansa täyden remontin ja se avattiin yleisölle 2013. Rakennuksen kansainvälistä arvoa kuvastanee se, että tapasin aiemmalla Viipurin reissulla rautatieasemalla pariisilaisen pariskunnan, jotka olivat tulleet Viipuriin varta vasten nähdäkseen tämän funkisikonin.

Tiesittekö muuten, että Aallon kuuluisa tuoli 69 suunniteltiin alunperin Viipurin kirjastoa varten? Myös Aallon myydyin huonekalu jakkara numero 60 tuli julkisissa tiloissa ensimmäistä kertaa käyttöön juuri Viipurin kirjastossa sen valmistumisvuonna 1935.

Jussi Mäntysen hirvipatsas tarkkailee Aallon suunnitteleman kirjaston edustalla.Jakkara numero 60.

Torkkelin puistoon on noussut suomalaisajan suosittua eliittiravintolaa jäljittelevä uusi Espilä. Useista erilaisista ravintolasaleista koostuva ravintola jätti minulle ehkä vähän sekavan kuvan. Ehkä kaikkein sekavimman kokemuksen jätti käsittämättömän huono ja piittaamaton palvelu. En tiedä sattuiko meille vain huono tuuri, mutta tässä ravintolakokemuksessa ei tuntunut mikään onnistuvan. Suurin osa ravintolan asiakkaista näytti olevan suomalaisia.

Keskustaan on ilmaantunut myös vanhan mallin mukaan tehty keltainen raitiovaunu muistona Viipurin raitiovaunuliikenteessä, joka alkoi kaupungissa jo vuonna 1912.

Uusi Espilä avattiin 2016 samalle paikalle kuin edeltäjänsä.Vanhan mallin mukaan tehty ratikka, jossa toimii kahvila.

Viipurissa on aina mielenkiintoista käydä. Nykyisellään se on varsin turvallinen kaupunki, jonka kaduilla on mukavaa kierrellä ja tutkia mm. vanhojen talojen kivijalkamyymälöitä.

Suomalaisajalta peräisin olevassa kauppahallissa kannattaa ehdottomasti käydä ihmettelemässä vilkasta torikauppaa. Toisessa kerroksessa myydään pellavatuotteita  edullisesti. Kauppahalli ja ulkona olevat torikojut ovat erinomaisia paikkoja ostaa käsitöitä.

Ystäväni kanssa ihastuimme erään vanhahtavan oloisen ostoskeskuksen pienen putiikin laajaan kesämekkovalikoimaan. Yli 30 asteen helteellä mekkojen sovittelu oli sen verran hikistä puuhaa, että jätimme suosiolla mekon metsästyksen seuraavalle Viipurin matkalle. Jotensakin minusta on hauskaa kierrellä viipurilaisia kauppoja, jotka eivät ole samojen maailmanlaajuisten tuotemerkkien täyttämiä. Hintataso on verrattain edullinen.

Ei jättänyt Viipuri kylmäksi myöskään lämpötilaltaan. +31 helteessä olisi tehnyt mieli nousta vähän viileimpiin ilmakerroksiin.

Viipuriin pääsee kätevästi junalla Helsingistä, Tikkurilasta, Lahdesta Kouvolasta ja Vainikkalasta tai autolla Vaalimaan, Nuijamaan tai Imatran kautta. Kesäaikaan kiinnostava matkustustapa on risteillä Lappeenrannasta Saimaan kanavaa pitkin. Näille 1-3 päivän mittaisille risteilymatkoille ei tarvita viisumia. Lisätietoja matkoista saat Saimaa Travelin sivuilta täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Minä olen ilmapallo

No nyt minä sen äkäsin. Meillä tulee törmäyskurssia usein sen takia, että minä olen ilmapallo ja mies on kivi.

Luin hiljattain mielenkiintoisen Väestöliiton julkaiseman tekstin parisuhteen vuorovaikutuksesta. Siinä pohdittiin asioita, jotka aiheuttavat parisuhteessa kommunikaatiovaikeuksia. Aina tuo yhteys ei vaan toimi. Meillä on erilaisia tapoja ilmaista itseämme ja kun siihen lisätään vielä erilainen tempperamenttitaso, yhteinen sävel voi saada riitasointeja.

Väestöliiton tempperamenttimalli Kivet ja ilmapallot kolahti minuun eritoten. Miten olivatkaan osanneet kertoa juuri meidän elämästä ja löytää meidän molempien tyypilliset luonteenpiirteet?

Väestöliiton asiantuntijat ovat rakentaneet kaksi luonnetyyppiä, kivet ja ilmapallot, joiden kautta pyritään ymmärtämään ihmisten erilaisuutta ja parisuhteen vuorovaikutusta. Näitä vastakkaisia luonteenpiirteitä kuvaillaan seuraavasti:

Ilmapallot ovat ihmisiä, jotka ovat nopeatempoisia kaikessa olemisessaan ja tekemisessään. He kyllästyvät helposti. Heidän tunneskaalansa on usein laaja ja värikäs sekä sisältää nopeita vaihteluita. He kaipaavat yllätyksiä ja uusia asioita elämäänsä. He innostuvat nopeasti, mutta he myös suuttuvat ja pettyvät vikkelästi.

Kivet ovat ihmisiä, jotka nauttivat tasaisesta elämänmenosta. Kivet eivät pitkästy helposti. He pitävät rutiineista ja tutuista asioista. He eivät kaipaa vaihtelua eivätkä välttämättä ilmaise tunteitaan kovin voimakkaasti. He eivät halua elämään voimakasta jännitystä. Kivet esimerkiksi lomailevat mielellään samassa, tutussa paikassa vuodesta toiseen.”

Miten hyvin tuosta tekstistä tunnistankaan itseni, jos sitten miehenikin. Siinä missä minun pitää saada muutosta ja vaihtelua, mies on meillä ihan tyytyväinen vallitsevaan tilaan. Hän pitää tutuista asioista ja rutiineista, jotka tuovat elämään tiettyä varmuutta ja turvaa, toisin kuin minä, joka janoan seikkailuja ja inspiraatiota.

Arvatkaapa vaan, millaista on, kun meillä suunnitellaan uutta matkaa? Minun bucket listalla on vähintään kymmenen kohdetta, minne pitäisi mennä ja mitä pitäisi nähdä. Mies taas kokee enemmän rasitteena sen, että koko ajan pitäisi olla menossa johonkin suuntaan ja vaihtaa kohdetta ja majoituspaikkaa. Siinä sitten yritetään löytää jonkinmoista kompromissia, joka tyydyttäisi meitä molempia.

Väestöliitto onneksi antaa suhteellemme toivoa. Tarvitaan väliin vaan vähän enemmän tilaa, jotta kumpikin voi toteuttaa itseään. Ja niinhän se on, että usein juuri se ilmapallo tarvitsee elintilaa kaikkein eniten.

Mielenkiintoista on, ettei välttämättä sekään ole ihannetila, että kumpikin suhteen osapuoli edustaa samaa temperamenttityyppiä. Väestöliitto kirjoittaa näin:

On paljon parisuhteita, joissa toinen on kivi ja toinen ilmapallo. Tällainen parisuhde voi toimia hyvin, kun parin välissä on riittävästi tilaa erityisesti ilmapalloa ajatellen. Kahden kiven liitto on tasainen ja turvallinen, mutta ajoittain toinen saattaa kaivata parisuhteeseen eloisaa ilmapallomeininkiä. Kahden ilmapallon liitto on vauhdikas, mutta toisaalta taipuvainen epävakauteen.”

Niin se vaan on, että erilaisuus elämässä on rikkaus, jos on tahtoa sen ymmärtämiseen. Vaikka sinä et ajattele samoin kuin minä, se on silti ok. Vaikka sinun näkökulmasi olisi ristiriidassa omani kanssa, sinun on yhtä suuri oikeus olla kivi kuin minun ilmapallo. Muuttamaan emme toisiamme pysty. Minusta ei voi tulla kiveä eikä sinusta ilmapalloa. Sen kun aina muistaisi.

Kivi voi tasoittaa leijailevaa ilmapalloa ja estää sitä eksymästä. Ilmapallolla on hyvä olla peruskalliota, minne voi välillä kiinnittyä. Ilmapallo taas voi kuljettaa kiven uusiin sfääreihin, tuoda säpinää ja eloa elämään.

Kiitos Väestöliitto heurekasta, koin oivalluksen. Ehkei se kivi vierelläni olekaan niin mahdoton kuin joskus sorrun ajattelemaan. Ymmärrän nyt ehkä himpun verran paremmin itseäni ja meidän molempien tapaa ajatella.

Kumpaa sinä olet enemmän, kiveä vai ilmapalloa?

Kuvat: pixabay.com

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Mökkihaaveita

Joka alkukesä se iskee. Polttava mökkikuume nimittäin.

On taas se aika vuodesta. Istumme miehen kanssa keittönpöytämme ääressä vastatusten ja surffailemme kumpikin tahoillamme kiinteistövälittäjien ”myytävät loma-asunnot” nettisivustoilla. Ihan vaan vähän katsellaan, jos jotain sopivaa sattuisi tulemaan esiin. Pitäähän sitä ihmisellä unelmia olla. Oma pikkuinen kesämökki olisi vaan niin ihana asia.

Olemme elämämme aikana vuokranneet mittavan määrän kesämökkejä pidemmillä ja lyhyemmillä vuokrasopimuksilla. Olemmepa myös kahdesti omistaneet oman mökinkin, mutta järkiperustein niistä luopuneet elämäntilanteiden muuttuessa. Lapin mökki jäi vähälle käytölle ja Pohjois-Karjalan erämökki vaihtui hirsitaloon Pohjois-Savoon.

Minkäs teet. Toiset ihmiset ovat mökki-ihmisiä, toiset eivät. Me kuulumme ensin mainittuihin. Niihin, jotka viihtyvät oikein hyvin metsien kätköissä vaatimattomissa olosuhteissa ilman mukavuuksia. Puuhuussi, puuliesi, soutuvene ja 20 neliötä riittävät oikein hyvin, jos edessä on järvenselkää, vieressä marjamaata ja mahdollisuus istahtaa puulämmitteisen saunan lempeisiin löylyihin.

Kuinka olisimmekaan toivoneet, että jompaa kumpaa meistä olisi äidinmaidossa siunattu mökkiperinnöllä, mutta tasan ei käy onnenlahjat tässäkään. Harmittaa, että rantamme ovat täynnä autioituneita lautamökkejä, jotka ränsistyvät pystyyn ja jotka eivät näytä kiinnostavan ketään.

Paitsi siinä kohtaa, kun perikunta keksii laittaa mökkipahasen myyntiin hyvään hintaan. Jos mielit päästä Saimaan rannalle, satatuhatta on pieni raha. Varsinkin, jos toivoisit löytäväsi järkihintaan jotain sellaista, mistä ei tarvitsisi tehdä itsellesi kymmenen vuoden puuhamaata. Tai jossa olisi eläkepäiviä helpottamassa autotie perille ja luksus nimeltään sähköt.

Pariin otteeseen mies on innostunut löydettyään omasta mielestään sopivan tarjouskohteen, mökin jossa on potentiaalia. Ajallamme perille katsomaan ja toteamme, että jooei. Jäitä hattuun, vaikka halpa myyntihinta houkuttaa. Kyllähän mökistä varmaan hyvän saa viiden vuoden ja useamman kymmenen tonnin panostuksella.

Ehkä olisi myös hyvä muistaa, ettei meissä kummassakaan asu mitään nokkelaa nikkaria. Niin mieluusti kuin näkisin meidät yhdessä puuhastelemassa mökkiprojektin kimpussa ja luomassa vanhasta uutta ja kaunista, totuus on toinen. Eivät taitomme riitä mittavaan remonttiin. Hyvä kun saadaan maalia seinään.

Silloin kun innostuu, tuppaa mopo karkaamaan helposti käsistä. Ja se on itseasiassa kaikkein pelottavinta.

Maailman suloisin kohtuuhintainen mökki tuli myyntiin Puolangalta. Pieni punainen valkoisin ikkunaluukuin varustettu punamultamökki, joka seisoi napakasti rantakalliolla. Mökki oli lumoava, sellainen aivan täydellinen pienintä yksityiskohtaa myöten. Paitsi, että Puolanka on hevonkuusessa, ainakin jos tarkastellaan sijaintia Suomen kaakkoiskulmalta.

Seuraavana päivänä mökki oli kadonnut myyntisivustolta. Olin vähän pettynyt, vaikka oikeasti ei olisi ollut pienintäkään järkeä ostaa kesämökkiä Kainuun perukoilta, oli se sitten kuinka ihana tahansa.

Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, loppukesään mennessä kuume on jo selvästi helpottanut. Alkusyksystä emme koko mökkiasiaa enää muistakaan. Sitten on taas hyvä olla järkevä aikuinen ja todeta, ettei meidän kannata investoida omaan mökkiin. Varsinkin kun tulevaisuuden suunnitelmissa olemme suuren osan vuotta pois Suomesta.

Ensi viikolla ajallamme jälleen tämän hetkiselle vuokramökillemme. Lämmitämme puuliettä, juomme kahvit rantakalliolla ja tuumailemme. -Olisi se oma mökki vaan niin hieno asia. Maalaisin sen punaiseksi. Ja pelargoneja pitäisi ehdottomasti olla.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Älä kärsi tylsyydestä – tee pieni lähimatka

Tylsistyttääkö? Älä välitä, niin täälläkin, mutta luulen että olen keksinyt lääkkeen välitilatylsyyteen.

Odotan mökkikautta ja lämpimiä kesäpäiviä. Kalaretkiä Saimaalle, auringossa köllöttelyä ja grilliruokaa terassilla. Mutta nyt hiertää. Pilvirintaman takaa ei ole aurinko viime päivinä paljoa näyttäytynyt, kesän valoisuus on kuin kadoksissa, lämpötila pitää tiukasti kiinni kymmenestä asteesta ja vesisade kastelee keväistä vehreyttä turhankin useasti.

Olen aina ollut sitä mieltä, että itse olemme oman onnemme seppiä. Siksi päätin päihittää ikävyyteen hukuttautumisen. Sen sijaan, että syytän tylsyydestäni säätä, aviomiestä tai vaihdevuosioireita, rupesin keksimään inspiroivaa tekemistä. Arkea voi ilostuttaa niin monella tapaa ja usein aika helpoin keinoin.

Minulle paras lääke kaikkeen on matka, pieni tai suuri. Tarvitaan vain muutama hyvä idea, eikä laisinkaan paljoa rahaa. Sitä paitsi alkukesä on parasta matkustusaikaa. Ruuhkia ei ole, majoituspaikoissa on tilaa, hintataso on edullisempi ja liikenne kesäsesonkia rauhallisempaa. Tässä kolme vaihtoehtoislääkettä tylsyyden taltuttamiseen.

Matka lähikaupunkiin

Savonlinna, Saimaan sympaattinen kesäkaupunki, on minulle lähes ”naapurissa” vain noin 150 kilometrin päässä. Siksi tuntuukin omituiselta, etten ole käynyt siellä naismuistiin. Viime matkastakin täytyy olla jo useampi vuosi. En oikeastaan edes tunne koko kaupunkia.

Tutkin sattumoisin ihan huvikseni myytävien kesämökkien tarjontaa Etelä-Savon alueelta ja siinä silmiini osui Saimaan kaupunki Savonlinna. Siitä tämä matka-ajatus lähti.

Mikäpä helpompaa kuin hypätä autoon ja huristaa tutkimaan, mitä tällä linnastaan ja toristaan kuuluisalla Saimaan sydämellä on tarjottavana. Ystäväni innostui lähtemään mukaan ja niinpä loppujen lopuksi matkasta tuleekin yön yli reissu.

Tuskin jaksan odottaa ensi viikkoon. Luvassa on nimittäin yöpyminen ihkussa boutique-hotellissa, tutustuminen Jukka Rintalan Muodin puutarha -näyttelyyn, kahvittelua savolaisella torilla, toivottavasti nautinnollisia kesäaterioita ehkä vähän shoppailuakin, mitä nyt kaksi täti-ihmistä saa päähänsä. Ja takuulla muutama lasillinen kuohuvaa.

Jotain poikkeavaa – lähimatkalle ulkomaille

Ha haa, minulla on kuin onkin ulkomaanmatka plakkarissa ihan pian. Tiesitkö, että Lappeenrannasta pääsee viisumivapaasti risteilemään Viipuriin Saimaan kanavaa pitkin? Nopeimmillaan ja edullisimmillaan tämän ulkomaanmatkan tekee päiväreissuna noin 60 euron hintaan.

En ole koskaan käynyt Viipurissa laivalla ja siksi otin yhteyttä Saimaa Traveliin, jonka kanssa sovin blogiyhteistyömatkasta. Viipurissa olen aiemmin käynyt vain pikaisilla päiväreissuilla, joten kahden päivän kaupunkiloma oli minulle passeli matkapaketti. Pääsen tutustumaan kaupunkiin kerrankin vähän paremmin.

Viipurissa on suomalaisen menneisyyden ja venäläisen nykyisyyden välimaastossa jotain hyvin kiinnostavaa, jopa eksoottista. Sitä paitsi haluan ehdottomasti käydä kuuluisassa Alvar Aallon kirjastossa ja torilla tinkaamassa mökkipellavia. Enpä ole muuten koskaan käynyt Viipurin linnassakaan.

Mielenkiintoinen kokemus varmasti tästäkin tulossa.

Helsinki on aina hyvä vaihtoehto

Kiitos VR halvoista junalipuista ja nopeista junavuoroista. Ainakin täältä kaakonkulmalta on helppoa piipahtaa pääkaupungissa junalla ilman ajamisen vaivaa ja paikoituksen huolta.

Helsingissä on aina mukavaa käydä, vaikka ihan vain päiväseltään. Museotarjonta on loistavaa ja aina on meneillään jokin mielenkiintoinen näyttely tai tapahtuma.

Ostin edulliset menopaluuliput ja merkkasin kalenteriini Helsinki-päivän. Kutkuttaisi käydä Design-museossa ja Espoon modernin taiteen museo Emmassa. Molemmat museot ovat minulle ennen kokemattomia paikkoja. Tämä on sitä omaa aikaa ihan parhaimmillaan.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, ei olekaan enää yhtään tylsää. Seuraavalle kahdelle viikolle on luvassa kaikkea innostavaa ja inspiroivaa. Siinäs näette, pitää vaan ottaa ja lähteä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Kotiinpaluun jälkeisiä tunnelmia

Kukkamekkotäti on menneellä viikolla ihmetellyt kaikenlaista. Niin ärsytyskynnys kuin kärsivällisyys on ollut väliin koetuksella. Moni eteen tullut asia on nostattanut kulmakarvoja ja saanut silmät pyörähtämään ylimääräisiä kierroksia. No, kerronpa teille, mikä se nyt on mieltä huolettanut tai harmittanut.

Voihan IT!

Vihdoinkin olen ATK:n sijaan oppinut puhumaan IT:stä. Kehitystä on näemmä tapahtunut sitten lankapuhelimen 🙂

Espanjassa vietettyjen kuukausien jälkeen töiden aloittaminen on ollut mukavaa, ainakin noin pääosin. Olen ladattu aimo annoksella D-vitamiinipitoista energiaa ja työvire on ollut hyvä. Pientä keskittymisongelmaa on alkuun ollut, mutta sekin on asettunut ajan kanssa uomiinsa.

Ainut, minkä kanssa on työssä vaikeaa elää, ovat jatkuvasti riivaavat tietotekniikan ongelmat. Uusi käyttöjärjestelmä = ongelmia. Uudet ohjelmat = ongelmia. Uudet sovellukset = ongelmia. Kun nämä kaikki yhdistetään samaan pakettiin, lopputuloksena on muchos problemos. Näiden vaikeuksien kanssa vaan täytyisi jotenkin tulla toimeen ja selvitä, vaikka samassa pakassa työt kasaantuvat ja verenpaine nousee.

Välillä tässä taistossa tuntee itsensä niin auttamattoman osaamattomaksi, että tekisi mieli vain yksinkertaisesti nostaa kädet pystyyn. Suossa rämpimisen sijaan kaipaan niin kovin hetkiä, että kaikki toimisi moitteettomasti ja voisi täysillä keskittyä varsinaiseen ydintyöhönsä. Sitä odotellessa.

Elämää välitilassa

Muussa elämässä kotiinpaluuta on häirinnyt eräänlainen jähmeä välitilafiilis. Tiedättekö sen tunteen, kun ei oikein tavallisista arkirutiineista saa toivomallaan tavalla kiinni? Sitä vaan odottaa koko ajan jotain tulevaa sen sijaan, että eläisi täysillä tässä ja nyt.

Kirjoitin Puutalobaby -blogin kommenttikenttään näin: ”Kaksi viikkoa Suomessa. Yritän edelleenkin nauraa makeasti. Kuulostaa ontolta. Yritän edelleen olla rento ja hauska. Teennäistä. Yritän herätä aamuun hymy huulilla. Pakottamista. Yritän täyttää mieleni aurinkoisilla ajatuksilla. Ajatuksia on, muttei aurinkoa. Miten mä voin olla näin eri ihminen kuin hetki sitten?” Krista pohti blogipostauksessaan juuri ulkomailta kotiinpaluun jälkeisiä tunnelmia.

Uskon, että tämä välitilatunne pikku hiljaa tasoittuu ja elämä notkistuu normaaliksi, varsinkin kun kesä ja lämpö tulevat mukaan kuvioihin. Tarvitaan vain vähän aikaa ja vähän kärsivällisyyttä. Löydän varmasti hiipuneen nauruni.

Suomalainen hintataso

Äkkiä sitä ihminen unohtaa asioita. Kuten sen, minkä verran mikäkin Suomessa maksaa. Piti nimittäin kahteen otteeseen vilkaista kahvilakuittia, sillä olin varma, että laskuun oli lisätty jotain ekstraa. Pieni suodatinkahvi ja korvapuusti kuusi euroa kolmekymmentä senttiä. Ei ole totta! Ja siihen hintaan hait tuotteet tiskiltä itse ja sinun toivotaan vielä palauttavan likaiset astiat rullakkoon.

En muista, että koskaan elämässäni olisin niin paljon istuskellut kahviloissa kuin Aurinkorannikolla viettämiemme kuukausien aikana. Kahviloissa notkumisesta oli tullut meidän jokapäiväistä elämää. Toki meillä oli siihen kerrankin aikaa, mutta oma osansa oli myös edullisella hintatasolla. Tätä ikävöin, jos sitten pöytiin tarjoilua ja hymyileviä tarjoilijoita.

Ja edelleenkin jaksan ihmetellä sitä, kuinka erilainen euro on suomalaisessa ruokakaupassa verrattuna espanjalaiseen. Viisikymppiä meni, mutta kassissa ei ole juuri mitään. Erityisesti ärsyttää kalan kallis hinta. Ymmärrän hyvin, miksi pienituloisen on vaikea kerätä terveellistä ostoskoria.

Alkoon emme ole vielä uskaltautuneet.

EU-vaalit

Taas pitäisi äänestää. Tiedän. Pitäisi sanoa, että SAA äänestää. Nyt vaan on niin, että olen ihan pihalla EU-vaaleista. Minulla ei ole ehdokasta, jos ei sitten puoluettakaan.

Jotenkin tulee sellainen tunne, etteivät ehdokkaat itsekään suhtaudu ehdokkuuteensa kovin vakavasti. Ainakin, jos sitä mitataan mitäänsanomattomilla vai pitäisikö sanoa typerillä vaalisloganeilla. ”Äänestä suurpeto Brysseliin/Roposi Suomen asialla/Ei mikään pieni vihreä mies/Värikkäämpi vaihtoehto/Kaurapuurolla kasvanut”. Mitä näistä nyt saa irti? Ja kuin koristeena kakun päällä, jollain soi radiossa lapsellinen ja ärsyttävä rallatus.

Ehkä eniten minua ihmetyttää EU-vastaisten puolueiden mukanaolo. Vähän sama kuin joku hakisi työpaikkaa, mutta kertoisi työhaastattelussa, että tämä yritys on kyllä ihan paska, enkä usko toimintaanne mitenkään. Kaikki mitä teette, on ihan väärin ja toivoisin, että koko yritys lakkautetaan. Mitä luulette, saisiko hakija työpaikan?

Paino-ongelmia

Vaaka ei ole enää ystäväni. Ei ole ollut pitkään aikaan. Paino tuppaa väkisin nousemaan. Fuengirolasta paluun jälkeen liikunnan määrä on vähentynyt ja se näkyy heti lisääntyneinä kiloina ja kirraavina vaatteina.

En saa samaa hyvää fiilistä lähteä tarpomaan liian tuttuja kotikulmien katuja, jotka eivät tarjoa mitään mielenkiintoa. Tässä kohtaa on pakko ryhdistäytyä, sillä muuten ei hyvä seuraa.

En halua kuitenkaan lähteä sille tielle, että jokaista suupalaa pitäisi kontrolloida. Ruoka ja viini on niin suuri ilo. Tosin sen verran voisin lisätä itsekuria, että jonkun suklaisen nautinnon voisin joskus jättää väliin. Mutta ei se vaan helppoa ole.

Kuten näette, pienet ne ovat viikon ärsytyksen aiheet olleet. Kai tästä sen johtopäätöksen voi tehdä, että elämä on kutakuinkin mallillaan. Ja tänään oli sitäpaitsi mitä ihanin keli.

Kävin maistelemassa Silja Symphonylla Tallink Siljan uudet laivan viinit ja oluet. Ennen tilaisuuden alkua jäi vähän aikaa Kaivopuistossa istuskeluun. Mieleen tuli Uuno Kailaan ihana runo ”Minä nauran auringolle. Sekin nauraa.”

Onnelliseen elämään tarvitaan aina ripaus kepeää lapsen mieltä. Ja paljon naurua. Se tekee kattauksesta nimeltään Elämä huomattavasti hauskempaa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Pieni ajatus yksinkertaisesta onnesta

Great things are done by a series of small things brought together. – Vincent van Gogh

Kävin tällä viikolla katsomassa Malagassa Van Gogh alive -esityksen ja näyttelyn. Taiteilijan maalauksia, ajatuksia ja elämänvaiheita tuotiin esiin uudella tapaa multimedian keinoin. Tunnetut maalaukset ikään kuin heräsivät eloon ja mielentiloiltaan ailahteleva taiteilija itse nousi henkiin.

Kokemus oli mielenkiintoinen, vaikka itselleni pienessä tilassa olikin vähän liikaa kaikkea. Nopealla tempolla ympärillä vaihtuvat kuvat ja tekstit jäivät hieman puolinaisiksi, enkä aina oikein tiennyt mihin katsoa tai keskittyä. Mutta sitä ei sovi kieltää, etteikö kokonaisuus olisi ollut vaikuttava elämys.

Näin jälkikäteen jäin miettimään monia Van Goghin ajatuksia elämästä, onnesta ja rakkaudesta. Löysin sieltä monia yhtymäkohtia omiin ajatuksiini. Kauneudenkaipuu, sisällä polttava tunteiden syvyys ja kirjo, elämänjano, seesteisyyden etsiminen, mm. näiden asioiden kanssa van Gogh painiskeli läpi elämänsä. Asioita, jotka tunnistan vahvasti myös omassa elämässäni.

Tässä viime päivinä olen miettinyt paljon elämän onnellisuutta. Oma osansa siinä on ollut mahdollisuus palata jälleen Costa del Solin maisemiin. Elämä täällä tekee minut yksinkertaisesti onnelliseksi. En tiedä johtuuko se useimmiten paistavasta auringosta, kuljeskelusta merenrannalla, uteliaisuudestani vierasta maata kohtaan vaiko vain muutoksesta arkirutiineihin. Mutta sen tiedän, että minun on ollut täällä hyvä olla.

Olen odottanut missä kohden alkaa ensihuuma rapisemaan ja tämä pakahduttava hyvän olon tunne hiipumaan. Missä kohden astuu esiin se monelta taholta mainostettu koti-ikävä?

Toistaiseksi joka kerta, kun olen astunut lentokoneesta Malagan kamaralle, minusta on vaan tuntunut siltä, että lakastunut olemukseni puhkeaa jälleen kukkaan ja alan elämään kuin hehkuva auringonkukka. Olen ollut yllättynyt siitä, että kotimme Suomessa on tuntunut lähinnä seiniltä ympärillä ja enemminkin ikävä ja ajatukseni ovat kääntyneet merenrantakaupunkiin reilun 3000 kilometrin päähän.

Tätä onnen kantamaa tunnetta eivät ole pystyneet latistamaan blogini juupas-eipäs -väittelyt siitä, onko oikein elää tällä tavalla talvipakolaisena. Onpa minua jopa yritetty syyllistää itsekkyydestä, kun ”hylkään” maailman onnellisimmaksi kehutun maan ja siinä ohessa velvoitteeni ja läheiseni. En ole kokenut, että tämä onneni olisi keneltäkään pois. Lapsettomana orpona saanen kai ihan hyvillä mielin nauttia olotilastani?

Eivät tätä onneani ole pystyneet heikentämään myöskään ne ihmiset, jotka julistavat säännöllisesti miten tylsää Aurinkorannikolla onkaan. Jotka hehkuttavat sitä, että kaksi viikkoa on maksimiaika, mitä täällä ylipäätään pystyy kestämään. Minulla ei vaan taida siellä kotona olla mitään niin ihmeellistä, mitä niin paljon kaipaisin ja ikävöisin. Vai mistäköhän se mahtaa johtua, että minulla on täällä yleensä aika mukavaa? Ja teen minä täällä totisesti muutakin kuin juon kuohuvaa 🙂

On hieno asia, että jokainen meistä voi onnensa löytää eri tavoin. Kukapa siihen voi mennä sanomaan, millaista onnellisuuden pitäisi olla ja mistä sen pitäisi koostua. Se, mitä minä kutsun onneksi, ei välttämättä ole kenenkään muun onnea.

Kuten tuossa alun van Goghin ajatuksessa sanotaan, elämän ihanuutta on se, että irralliset pienet jutut johtavat usein yhdessä johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Ja sitten huomaakin, kuinka hieno juttu näistä palasista on päässyt syntymään.

Vähän niin kuin meillä tämän Aurinkorannikolle tulon kanssa. Yllättävät käänteet ja pienet sattumat saivat aikaan sen, että elämäni viimeinen puoli vuotta on ollut aika erilaista kuin koskaan aiemmin. Hyvällä tavalla erilaista.

Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja tätä elämää minä niin paljon rakastan. Tässä hetkessä, tässä juuri nyt, piilee yksinkertaista onnea.

The way to know life is to love many things. – Vincent van Gogh

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Ähky kaikesta liiasta

Tavaraähky. Informaatioähky. Tapahtumaähky. Matkaähky…. Kutsuttakoon tätä nyt miksi vaan, mutta minua ilmeisemmin vaivaa ähky.

Tunne siitä, että kaikkea on ympärilläni liikaa, alkoi paikallisen marketin elintarvikeosastolla. Käyn Suomessa harvoin ruokakaupassa. Minua on siunattu miehellä, joka hoitaa meidän taloudessa pääosin ruokaostokset ja myös ruuanlaiton.

Nyt töiden takia joudun välillä jättämään Fuengirolan, lentämään Suomeen ja viettämään aikaa enemmän yksikseni. Se on tarkoittanut myös pakkoa tehdä entistä lähempää tuttavuutta ruokakauppojen kanssa.

Ruokaostosten teko on minusta hankalaa ja siksi olen venyttänyt kauppaan menoa usein niin, ettei jääkaapissa oikeasti ole muuta kuin se valo. Kunnon kansalaisen tavoin olen sitten vaellellut kylpyammeen kokoisten ostoskärryjen kanssa Prisman ruokaosaston käytävillä ja yrittänyt kuumeisesti keksiä kärryihini täytettä.

Kuten tiedätte, ongelma ei ole siinä, etteikö ostettavaa olisi. Ongelma on siinä, että minusta kaikkea on liikaa. Minä onneton ja harjaantumaton kuluttaja olen eksyksissä tuon kaiken ylettömän tavaramäärän keskellä. Jos en ole etukäteen suunnitellut, mitä hankkia ja tehnyt valmista ostoslistaa mukaan, olen kauppareissulla jotenkin hukassa mihin tarttua ja mitä valita. Terveisiä vaan yhdenlaiselta uusavuttomalta.

Ei riitä, että päätän ostaa pussin perunapakasteita. Olisi tarjolla kymmeniltä valmistajilta ranskalaisia, mikrovalmiita ranskalaisia, maalaisranskanperunoita, tikkuperunoita, lohkoperunoita, suikaleperunoita, viipaleperunoita, ristikkoperunoita, perunanoisetteja, puikulaperunoita, lankkuperunoita, kermaperunoita, pariisinperunoita, röstiperunoita… Kymmenen metriä pelkkää perunapakastetta. Kuka osaa enää valita? Help me!

Tarvitsemmeko todella 35 erilaista litran maitopurkkia tai 15 erilaista pientä ananassäilykepurkkia? Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että kaikkea tavaraa on kaupoissamme aivan liikaa.

Inhoan vanhojen aikojen haikailua, mutta tässä kohtaa minun tuli ikävä sinisen ja punaisen maitopurkin aikaa. Maailmaa, jossa pystyi tekemään selkeitä valintoja. Pieni ihminen on hukassa, kun valinnanvaraa on liian paljon.

Less is more.

Jos kaupoissa on minusta kaikkea liikaa, liikaan tavaramäärään törmään myös kotona. Olen ollut itse luomassa lisä-ähkyä omalla käyttäytymiselläni. Miksi meillä on kaapeissa lukuisia astioita, joita emme koskaan käytä? Miksi ostan koko ajan uusia vaatteita, vaikka vaatekaappini tanko on jo kääntynyt mutkalle liiasta painosta? Pahimmillaan osassa roikkuu vielä hintalappu kiinni. Entä mihin tarvitsen kymmeniä käsilaukkuja ja 18 huulipunaa?

Välillä minua vaivaa tunne, että elämässäni on materian lisäksi muutenkin kaikkea liikaa. Koko ajan eteen tulee uusia asioita, ärsykkeitä ja impulsseja, joihin pitäisi reagoida. Puhelimen näyttö räpsyy jatkuvasti uusista sähköposteista ja viestiäänet pimputtavat saapuneista viesteistä.

Tuntuu kuin elämästä olisi tullut Facebookin feedi, joka syöttää tasaisena virtana eteesi uutta materiaalia. Jos et tsekkaa tilannetta säännöllisesti, et ole ajan tasalla ja jäät ulkopuoliseksi.

Päässä tuntuu välillä tältä.

Omaa tilannettani on selvästi hämmentänyt myös tämä kahden maan väliä kelkkominen. On ollut haastavampaa kuin kuvittelin hypätä hetkeksi maasta toiseen, tunnelmasta toiseen, lomasta työhön, joutilaisuudesta kiireeseen ja pitää päänsä ja toimintakykynsä täysillä mukana. Ja hetken päästä moodi on käännettävä taasen toisin päin.

Yritän parhaan kykyni mukaan saada asiat järjestykseen, työt aikatauluun, rimpuilla asioiden ja tapahtumien keskellä saadakseni kaiken tasapainoon ja elämääni järjestystä. Ja siinä vaiheessa, kun kuvittelen olevani tilanteen herra, taas tulee uusia muuttujia, jotka sotkevat suunnitelmia. Ja siinä välissä lentelen väliä Helsinki-Malaga-Helsinki.

Huomaan, että olen alkanut unohtelemaan asioita ja keskittymiskykyni meinaa helposti herpaantua. Käykö pääkopalleni samoin kuin vanhalle tietokoneelleni: file is full and may be damaged? Pääni on selvästi alttiina liialliselle kuormitukselle. Mielen pitäisi saada välillä levätä.

Ja sitten tämän kaiken muun lisäksi painoakin on kertynyt ihan liikaa. Ähkyn sitä pystyy näköjään omista kiloistaankin saamaan.

Kuvat: pixabay.com

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista