Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Retkeily

Lappi Retkeily Suomi

Aivojen puhdistusvaellus Muonion hienoimmalle tunturille Pallakselle

sunnuntai, syyskuu 2, 2018

”Kun vain mahdollisuus tarjoutuu, lähden heti, sillä tuuli tunturista puhdistaa aivot talven aikana kertyneestä pölystä.”

– Tapio Wirkkala

Olen niin samaa mieltä herra Wirkkalan kanssa. On se vaan kumma juttu kun tunturiin pääsee, niin koko maailman murheet unohtuvat ja mieli on kepeä kuin mikä. Ja kun kasvoja koskettaa raikas tunturituuli, siinä on maailman ravitsevin seerumi niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Olin aiemmin nähnyt hienoja kuvia Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon kuuluvasta Pallastunturista ja mieli teki kovasti joskus päästä sinne. Tai itse asiassa kyse on tunturijonosta, jossa huippuja on peräti seitsemän. Eipä ihme, että Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.

Pallastuntureiden korkein kohta on Taivaskero, joka nousee 809 metrin korkeuteen. Koska asemapaikastamme Leviltä Pallakselle ei ollut kuin reilut 60 kilometriä, päätimme tehdä päiväretken Taivaskerolle, sääkin kun näytti meitä hienosti suosivan.

Kurvasimme Pallastunturin luontokeskuksen pihaan, mistä hain meille reittikartan ja sain ohjeet rengasreitille. 9 kilometrin mittainen Taivaskeron kierros lähtee aivan luontokeskuksen vierestä.

Vaikka kipuaminen ylös olikin minulle ajoittain rankkaa ja sai sykkeet nousemaan maksimiin, upeassa alkusyksyn auringossa kulkeminen ei tuntunut niin pahalta kuin etukäteen uumoilin. Sitä paitsi koko ajan paranevat maisemat ruokkivat jaksamista ja pienet tauot kahvikupposen ääressä antoivat sopivasti lisäpotkua. Pallas sijaitsee lähes kokonaan puurajan yläpuolella, joten näkymät olivat sen mukaiset.

Alkumatkasta näimme ne muutamat tiilet, jotka olivat jääneet jäljelle Suomen Matkailijayhdistyksen rakennuttamasta ensimmäisestä Pallaksen tunturihotellista vuodelta 1938. Miettikääpä, noissa olosuhteissa arvokasta funkishotellia rakennettiin peräti kaksi vuotta. Perustuksia muurattiin lumitunnelissa ja tiiletkin tehtiin lähistöllä. Hotellin huonekalut olivat itse Alvar Aallon suunnittelemia.

Pitkä ei hotellin historia ikävä kyllä ehtinyt olemaan. Sota tuli väliin ja lopulta saksalaiset räjäyttivät koko rakennuksen perääntyessään 1944. Melko nopeasti sodan jälkeen aloitettiin uuden hotellin rakentaminen, joka avattiin jo 1948. Sama perinteikäs Hotelli Pallas on toiminnassa yhä edelleenkin ja se kuuluu nykyisin Lapland Hotels -ketjulle.

Reitti oli aluksi soratietä, joka muuttui myöhemmin kiviseksi poluksi. Ylin osa huipulle kuljettiin rakkakivikossa. Väsymys painoi, mutta kyllä kannatti. Tässä kohtaa ymmärtää, miksi tätä kohtaa Suomesta kutsutaan Tunturi-Lapiksi. Näkymät olivat kerrassaan aivan mahtavat. Maailma ympärillämme oli suuri ja avara. Pyöreä tunturi toisensa jälkeen piirsi horisonttia.

Taivaskeron lakea koristi muistolaatta, joka kertoi, että tälle kohtaa sytytettiin olympiatuli vuonna 1952. Mielenkiintoisen paikanpa olivat valinneet.

Huipulla muuten puhalsi melkoinen tuuli. Vaikka alhaalla olisi kuinka hieno keli, muista ottaa mukaan pipo, lämmintä lisävaatetta ja/tai hupullinen takki. Reppuun pakatut ylimääräiset fleesit tulivat tarpeeseen.

Tulimme takaisin rengasreitin mukaisesti Laukukeron kautta ja laskeuduimme alas hiihtohissin reunaa. Tässä kohden alastulo oli aika kivistä, joten jalkoja sai asetella huolella. Jyrkkyyttä oli myös sen verran paljon, että lasku kävi erityisesti polviin. Jos tekisin reitin uudelleen, laskeutuisin ensin Vatikuruun ja kulkisin sieltä takaisin kurussa virtaavan joen viertä.

Alastullessa mietin millainen Pallas mahtaa olla talvella. Mielenkiintoista on, että Pallastuntureiden kahdeksan laskettelurinnettä ovat täysin luonnonlumisia, keinolumetusta ei käytetä lainkaan. Laskettelijoiden käytössä on vain kaksi ankkurihissiä. Jotenkin aika viehättävää, että alue on pyritty pitämään mahdollisimman luonnontilaisena.

Taivaskerolle kannattaa ehdottomasti kivuta, jos vähänkään kunto antaa myötä. Tulet kohtaamaan palan parasta Lapin maisemaa.

www.luontoon.fi/pallas-yllastunturi/reitit/pallastunturinrengasreitti

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Norja Retkeily

Lintujen ja bongareiden paratiisi

lauantai, elokuu 19, 2017

Täällä vallitsee ilmavoimien valta. Turha yrittää mitään tai saatat joutua raivoisan emon hyökkäyksen kohteeksi.

En olisi koskaan uskonut maksavani yli 40 euroa (400 NOK) siitä, että pääsen katselemaan lintuja jonnekin saarelle. Vaikka lintuja onkin kiinnostavaa seurata, en normitilanteessa olisi ollut valmis maksamaan tästä ilosta. Eikös noita lintuja nyt näe luonnossa ilmaiseksi ihan tarpeeksi, on paremminkin kuvastanut ajatusmaailmaani.

Nyt ei kuitenkaan ollut normitilanne. Kerroin edellisessä postauksessani siitä kuinka jäimme autovian takia jumiin Pohjois-Norjan Vardøn kaupunkiin (suomeksi tunnetaan Vuoreijana).

Ankea kaupunki oli äkkiä nähty ja tietoa auton varaosan saapumista odotellessa meillä ei ollut oikein mitään järkevää tekemistä. Siksi tartuimme vuokraisäntämme tarjoukseen lähteä veneellä katsomaan lintuja läheiselle Hornøyan saarelle.

Hornøyan lintusaari on jonkinlainen pyhiinvaelluskohde monille lintuharrastajille laajan ja runsaan lintupopulaationsa ansiosta. Saaren pystysuorat kallioseinämät koloineen ja ulokkeineen tekevät siitä ihanteellisen pesimispaikan arviolta noin 150 000 merilinnulle. Perun puheeni, saarelle kannattaa ehdottomasti mennä vaikka ei mikään aktiiviharrastaja olisikaan.

Varustautuneena repullisella eväitä hyppäsimme sovitusti pikakiitäjäveneeseen ja vajaassa kymmenessä minuutissa olimme keskellä mielenkiintoista luonnonnäytelmää. Ette usko minkälainen äänimaailma meitä oli vastassa. Kaakatuksen, raakkumisen, kirkumisen ja piipityksen äänet puuroutuvat korvia vihlovaksi sekameteliksi.

Merimetsot päivystivät rantaa alimmalla tasolla.Eri lajit elelivät sulassa sovussa.

Osasin odottaa, että lintuja olisi paljon, mutta että noin paljon. Etenkin pikkukajavat tuntuivat täyttäneen jyrkän kallioseinämän jokaisen pienenkin ulokkeen. Ja liike oli tietenkin sen mukaista. Katkeamattomana virtana sadat yksilöt tulivat ja menivät kuin ohikiitävät ohjukset. Olin hyvilläni, että olin varustautunut hupullisella, vettähylkivällä takilla. Pariin otteeseen ilmavoimat onnistuivat nimittäin saamaan osuman.

Saarella asustavien lintujen lisäksi saaren edustalla uiskentelivat tuhannet vesilinnut suurina lauttoina.

Pääni päältä sujahtivat kirkkaan oranssit pikku räpylät. Alta katsottuna näytti kuin suurikokoinen muna, jolla oli siivet ja jalat singahti pääni yli. IHANAA, lunneja! Näin elämäni ensimmäisen kerran lunneja, noita näillä leveysasteilla poikkeuksellisen värikkäitä merilintuja.

Hyvän lannoituksen vuoksi kasvillisuus oli saarella vehreää.

Lunnien olemuksessa on erikoisen ulkonäön lisäksi jotain, mikä tekee niistä hauskan oloisia. Ne kirjaimellisesti tepastelevat oransseilla räpyläjaloillaan pingviinimäisesti ja lentävät ketarat oikoisenaan siipien käydessä tuhatta ja sataa.

Toinen suosikkilajini olivat merimetsot. Niiden pistävä, tarkkaileva katse ja hieman ärhäkkä käytös tekivät niistä jollain lailla inhimillisiä. Oli hellyttävää seurata kuinka antaumuksella emot huolehtivat jo lähes itsensä kokoisista poikasistaan. Yhdyskunta näytti myös kiivaasti toimivan yhteen. Auta armias, jos satuit liian lähelle poikasia. Siinä oli heti koko suku puolustuskannalla kertomassa, että nyt kannattaa vähän perääntyä tai täältä pesee.

Merimetson smaragdinvihreiden silmien terävä katse.Kiiltävä ja kaunis höyhenpeite.Connection.

Parasta saarella vierailussa valtaisien lintumäärien lisäksi oli, että lintuja pääsi tarkkailemaan hyvin läheltä. Oli mielenkiintoista seurailla niiden arkipuuhia ja touhuja jälkikasvunsa kanssa. Aloin jo vähän ymmärtää, mikä saa lintuharrastajat matkustamaan pitkiäkin matkoja tiettyjen lajien perässä tai tekemään ulkomaanmatkoja ainoastaan lintujen vuoksi. Hornøya tarjosi meille parituntisen tapahtumarikkaan luonnonnäytelmän, jota seurasimme aivan ihmeissämme.

Siistiytymishetki. Pienokaisten sulat ojennukseen.Lentoharjoitus.Ruoka-aika.Äidin tiukasti valvovan silmän alla.Yhdessä on turvallista.

Ainut harmittava tekijä oli, että tänä kesänä korkeilta kallioilta oli runsaiden sateiden vuoksi pudonnut kivilohkareita alas. Turvallisuussyistä liikkumista oli entisestään rajoitettu, mikä oli vähän pettymys. On hyvä asia, että pesimisaikana liikkuminen on rajattu vain merkityille poluille, mutta tänä kesänä liikkuma-ala oli entistä kapeampi.

Niin, meillä oli ne eväät. Jäivät syömättä. Ei nimittäin ollut sellaista kohtaa mihin olisi viitsinyt istahtaa. Oli sen verran hyvin lannoitettu koko alue, minkä kyllä hyvin saattoi haistaa.

Pienten oppitunti vuorossa.Paha haltijatar saapuu, varokaa!Merillekö pienen mieli?Lepohetki.Hornøyalle kannattaa mennä, vaikka venekyydistä joutuukin vähän maksamaan. Pääset osalliseksi melkoisesta lintumaailman spektaakkelista. Olin jopa salaa iloinen, että sattuma johdatti meidät tälle saarelle. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään vastaavaa.

www.hornoya.com

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Lappi Majoitus ulkomaat Norja Retkeily

Pohjois-Norjan pieni kylä, jossa karuus on kauneutta

maanantai, elokuu 14, 2017

Onko sinulle koskaan reissussa jokin paikka tehnyt niin suuren vaikutuksen, että tuntuu kuin sinne olisi pakkomielteisesti päästävä uudelleen?

Tänä kesänä halusin nähdä miltä maailma näyttää Jäämeren rannalla. En ollut koskaan käynyt Norjassa ja minua kiinnosti kovin nähdä noita monista kuvista tuttuja kauniita maisemia. Halusin ajella teitä, joita reunustavat jylhät tunturit ja halusin ennen kaikkea päästä vaeltamaan puuttomille tunturiylängöille.

Kaikkea tätä pääsin kokemaan muutaman Pohjois-Norjassa vietetyn matkapäivän aikana. Ehkä liiankin hyvin, sillä sydämeni sykkii tällä hetkellä voimakkaasti Varangin niemimaan luoteisosan piskuiselle kalastajakylälle Kongsfjordille ja erityisesti sen Veinesin niemekkeelle.

Ajoimme Kongsfjordiin, tähän alle 40 asukkaan kylään, lähinnä sattumalta. Uteliaisuus ajoi meidät Varangin tuohon osaan, sillä joskus vaan pitää nähdä, miltä maailma jossain kolkassa näyttää. Sää oli kolea eikä Jäämeren tuuli ollut kovinkaan lempeä (onko se koskaan?). Mystiseksi luonnehdittu arktinen valo ei antanut parastaan, vaan aurinko pysyi tiukasti paksun pilvirintaman takana. Katsoimme parhaimmaksi etsiä tulevaksi yöksi kattoa pään päälle.

Kongsfjordin ympäristössä ei majoitusvaihtoehtoja kovinkaan runsaslukuisesti löytynyt, mutta yksi paikoista nousi selvästi ylitse muiden.

Kongsfjord Gjestehus on pieni matkailualan yritys Veinesin niemellä reilun kilometrin päässä Kongsfjordin kalastajakylän keskustasta. Useasta rakennuksesta koostuvassa matkailuyrityksessä on majoitushuoneita sekä oma pikkumökki kokonaan vuokrattavaksi. Paikka on vanha maatila, jonka rakennukset ovat suojelukohteita. Onneksemme saimme huoneen yhdestä noista majataloista, sillä paikan 18 huoneesta vain kaksi oli enää vapaana.

Huoneemme sijaitsi vanhaan karjatilaan remontoidussa talossa. Huone oli kunnostettu paikan vanhaa henkeä kunniottaen ja sisustettu kodikkaasti. Tunnelmassa oli jotain kiehtovaa pysähtyneisyyttä ja rauhaa.

Sinänsä mielenkiintoista oli, että 1800-luvun loppupuoliskolla perustetun vanhan tilan toinen alullepanijoista oli suomalaissyntyinen oululaisrouva, joka muutti Veinesiin norjalaismiehensä kanssa. Myöhemmin pariskunnan kymmenlapsisesta perheestä yhdeksän rakensi paikalle omat talonsa ja näihin rakennuksiin Kongsfjord Gjestehus on syntynyt. Perheen tyttäristä yksi muutti Yhdysvaltoihin, koska ei saanut isältään naimalupaa rakastamansa nuoren miehen kanssa.

Mutta Kongsfjord ja Veines olivat paljon muutakin kuin vain viehättävä majapaikka. Matkamme vaikuttavimmat ja kauneimmat rannikkomaisemat olivat mielestäni juuri täällä. Täältä löysin sen huikean luonnon ja kauneuden, mitä Norjasta tulin hakemaan. Samalla kertaa kovin karua ja häikäisevän kaunista. Riisuttua, mutta kuitenkin niin moni-ilmeistä.

Norjalaiset, olen teille vähän kade. Onhan tuntureita meilläkin, mutta näyttää, että luontoäiti on suonut teille kaikkea monin verroin enemmän.

Tilalta ei tarvinnut nousta kovinkaan kauas ylös niemenkärkeä kohden päästäkseen näkemään vaikuttavat näköalat molemmin puolin aukeavalle Jäämerelle. Täällä oltiin tunturihaukan asuinsijoilla. Luonnon armoilla.

Löysimme pystysuoraan mereen putoavan kallion reunamalta pienen näköalamökin. Mökin merenpuoleinen seinä oli kokonaan lasia. Voin sanoa, että tämä on ehdottomasti eriskummallisin paikka, missä koskaan olen juonut kuohuvaa. Sillä niinhän siinä kävi, että meidän piti ottaa toinenkin vuorokausi tähän ihastuttavaan paikkaan. Viimeisenä iltana palasimme nauttimaan näköaloista ja päivittämään kokemuksia repussa pieni pullollinen kuohuvaa juomaa.

Seuraava päivä pyhitettiin kalastukselle ja suuntasimme majapaikan rouvan ohjeiden mukaan etsimään läheistä tunturijärveä. Rankahkon kipuamisen jälkeen tuntureiden ympäröimä järvi löytyikin. Harmi vaan, että se arktinen valo pysyi yhä paksujen pilvien kätköissä. Maisemat olivat hienot, mutta värit eivät päässeet oikeuksiinsa ilman aurinkoa.

Mies kalasti ja minä keskityin lähinnä kuvaamiseen ja maisemista nautiskeluun. Lämpökerrastoista huolimatta tuivertava tuuli kylmetti ja ajoi meidät jossain vaiheessa takaisin lämpimän mökkimme suojiin. Raudut jäivät odottamaan seuraavaan kertaan.

Voi Luoja kuinka kaunista maailma olikaan tuolla Jäämeren reunalla. Maastossa kävellessä tuli hetkittäin epätodellinen tunne kuin katselisi jotain luontodokkaria. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pääsin tämän ihmeellisen maailmankolkan näkemään.

Minulla on kyllä sellainen kumma kutina, että me vielä tapaamme Kongsfjord. Se arktinen valo pitäisi vielä nähdä. Ja se rautukin saada.

Ivalosta Kongsfjordiin on 340 km.

http://www.kongsfjord-gjestehus.no/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

 

Lappi Retkeily Suomi Yleinen

Tykkyä ja puuteria Luostolla

tiistai, tammikuu 5, 2016

Aina kun näen vähänkään korkeamman kukkulan, rinteen tai vaaran, tunturista puhumattakaan, tunnen käsittämätöntä hinkua kiivetä rinnettä ylös, mieluiten laelle asti. On pakko nähdä millainen maailma ylhäältä avautuu ja kuinka kauas sieltä näkyy. Näin löysin jokunen vuosi sitten Pyhä-Luoston kansallispuistosta Luostolta Keski-Luostoksi nimetyn tunturiselänteen. Mikään ylettömän korkea tunturi ei ole kyseessä, mutta erikoiseksi sen tekee laen ihmeellinen taigametsä.

Huipun tuntumasta löytyi Lapin reissujeni kummallisimmat käkkyrämännyt ja kelopuut. Nuo huipun kovia kokeneet petäjävanhukset ovat aikojen saatossa kasvaneet käsittämättömille mutkille ja koukeroille. Rankka kasvuympäristö on saanut ne kasvamaan aikamoisen kieroon. Oksat ovat etsineet vuosien varsilla mitä ihmeellisimpiä kasvureittejä ja runkoihin on kasvanut omituisia pullistumia ja pahkoja.

Muutaman kesän aikana olen käynyt näitä käkkyräisiä ihmettelemässä ja silittelemässä niiden karkeaa kaarnaa tai kelon sileää pintaa. Olen miettinyt miten julma tunturituuli on niille mahtanutkaan olla ja miten raskasta taakkaa luontoäiti on pannut ne kantamaan. Samalla on jäänyt kaihertamaan ajatus siitä, miltä tuolla Keski-Luoston tunturin laella mahtaakaan talviaikaan näyttää.

tykky7tykky2tykky6

Kipinän huipulle kipuamiseen antoi mökkinaapuri, joka kertoi käyneensä ihastelemassa paikan takuuvarmoja tykkylumipuita. Pakkasaamusella laitoin lumikengät jalkoihin ja tepastelin lähimmältä parkkipaikalta kohden rinnettä. Hanki ei tähän aikaan vuodesta vielä kantanut, eikä kuntoni riittänyt umpihangessa tarpomiseen, joten täytyi luovuttaa suosiolla jo heti kättelyssä. Onneksi rinteen viertä kulki moottorikelkkareitti, josta erkani oma reittinsä ylöspäin kohti lakea. Tuota uraa pitkin olikin helpohkoa lumikengillä edetä.

Kipuaminen kannatti. Näköalojen lisäksi ylhäällä odotti tällä kertaa huputettu taigametsä. Nuo valkoiset lumipeitteiset puut olivat kuin rukoukseen hiljentynyt seurakunta. Hiljainen kansa päät painuksissa. Paljon oli puille painoa pantu jo heti näin alkutalvesta. Ja minne vain katsoit, maisemaa ympäröi vitivalkoinen puuteri. Puhdas, koskematon, pehmeä, neitseellinen lumi, jonka pinnan tunturituuli oli siloitellut kuin taiteilija lastallaan.

Oli niin kaunista, että melkein itketti.

tykkyä3tykky4tykky14tykky8tykkyä5tykky13

Näin löydät taigametsään: aja Luoston keskustasta noin 2 km Sodankylän suuntaan. Vasemmalla puolella on parkkipaikka, johon voit jättää autosi. Keski-Luosto on tien toisella puolella oleva tunturiharjanne. (Kätevimmin pääset tien toiselle puolen alikulkutunnelin kautta.) Jatka moottorikelkkauraa oikealle. Hetken päästä reitiltä erkanee vasemmalle ylöspäin lähtevä moottorikelkkaura, jota pitkin on helpointa kivuta laelle (osa Yliluoston retkeilyreittiä). Parkkipaikan puolella kolmensadan metrin päässä on muuten Torvisen maja, pieni punainen hirsimökki, jossa talviaikaan toimii latukahvila. Majalle pääsee aurattua tietä pitkin kävellen.

 

Samppanjaa muovimukista blogi on nyt myös Facebookissa: www.facebook.com/samppanjaamuovimukista. Käy tykkäämässä.

 

 

 

Lappi Retkeily Suomi

Onko tässä Suomen kaunein maisema?

keskiviikko, syyskuu 16, 2015

Olen armoton visualisti. Matkoilla saan suurinta mielihyvää kauniista asioista: rakennuksista, maisemista, puistoista, maalauksista, mikä vaan visuaalisesti hieno asia tai yksityiskohta saa minut syttymään. Silloin, kun kohtaan jotain poikkeuksellisen hienoa, liikutun helposti. 

Olin suunnattoman onnellinen päästessäni hiljattain nauttimaan ehkä Suomen kauneimmasta maisemasta. Käsivarren Lapissa Kilpisjärvellä, Saana-tunturin rinteellä, maisema oli niin mykistävän kaunis, että se sai minut puhkeamaan kyyneliin. Mitään näin kaunista en ollut nähnyt pitkään aikaan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että Suomessa ei voi olla tällaista maisemaa. Ennemminkin tuntui, että olisin ollut keskisen Euroopan vuoristomaisemissa. Ruskan kullankeltainen värimaailma yhdistettynä Kilpisjärven syvän siniseen veteen ja taustalla Ruotsin ja Norjan lumihuippuisten tuntureiden sininen horisontti loivat puitteet, jotka vetivät hiljaiseksi. Yksinkertaisesti maisema oli niin jumalaisen vaikuttavaa, että mietin pystyykö ihminen näin paljon kauneutta kerralla kohtaamaan.

saanatunturisaanalla2Saanan portaat

Kovin korkealle ei Saanan rinnettä tarvinnut kivuta, kun luonto tarjoili syksyn pehmeässä auringonvalossa parastaan. Suomen pisimmät, 460 metriä pitkät portaat johdattavat kulkijaa alkumatkasta ylöspäin ja näkymä Mallan luonnonpuiston suuntaan vain parani mitä ylemmäs matkaa jatkoi. Saanan huippu on Suomen helpoimmin saavutettavissa oleva yli tuhatmetrinen tunturi. Parkkipaikalta merkittyä polkua pitkin huipulle on matkaa nelisen kilometriä. Korkein kohta piilotteli monen valehuipun suojassa ja väliin tuntui, että matka vaan jatkui ja jatkui notkelmien kautta yhä ylöspäin. Huipun merkkinä olivat suuri kivikasa ja vieraskirja, jonne kävijä voi ikuistaa huiputuksen.

Saanallasaanalla5saanan huippu

Suosittelen ehdottomasti päiväretkeä Saanalle, sillä harvoinpa pääsee vaeltamaan näin mykistävissä maisemissa. Retkipäiväksi kannattaa valita melko tuuleton ja selkeä keli ja reppuun pakata ylimääräinen pusero ja pipo, vaikka alhaalla et tuntisi niitä tarvitsevasi. Lämpötila on ylhäällä viileämpää ja tuuli saattaa olla navakkaa.

olli saanallasaanalla3

MIKÄ: Saana 1029 metriä korkea tunturi Käsivarren Lapissa, Enontekiön kunnassa Kilpisjärvellä lähellä Norjan rajaa

MITEN: Autolla Kilpisjärven retkeilykeskuksen pihaan, josta päärakennuksen takaa lähtee merkitty vaelluspolku huipulle. Matkaa yhteen suuntaan neljä kilometriä. Alkumatkasta 742 porrasta.

HUOMIOITAVAA: Osittain raskasta nousua, vaatii kohtalaista kuntoa. Sää saattaa ylhäällä muuttua nopeasti, varustaudu navakkaan tuuleen.

http://www.luontoon.fi/kilpisjarvenluontokeskus

www.kilpisjarvi.org

www.tosilappi.fi

Lappi Retkeily Suomi

Hammastunturin erämaassa kaikki ei sujunut toivotusti

tiistai, syyskuu 1, 2015

Terveisiä erämaasta, tässä osa 2. On olemassa lomia, jotka onnistuvat yli odotusten ja niitä, joilla tökkii vähän kaikki. Ikävä kyllä tämä viikko kuului enempi tuohon jälkimmäisten lomien kategoriaan.

Olimme vuokranneet piskuisen kelomökin Hammastunturin erämaasta Pikkuvuomajärven rannalta, läheltä Palopäätä, porovasojen merkitsemispaikkaa. Ajoimme reilut kymmenen kilometriä Suivakkoon johtavaa metsätietä, jätimme auton tien päähän ja jolkottelimme kahdeksan kilometrin matkan mönkijäuraa pitkin mökille. Mukavuudenhaluisina ihmisinä olimme tilanneet tavaroillemme mönkijäkuljetuksen: saimme matkaan retkituolimme, kaikki tarpeelliset ja tarpeettomat kalastusvarusteemme sekä hyvää ruokaa ja juomaa samppanjaa unohtamatta. Niin ja lakanat. Kuulen kyllä kunnon eräihmisten tuhahtelut, mutta tämä vaan on minun tapani harrastaa eräretkeilyä luksustwistillä.

Keli oli mitä parhain tallustellessamme kohti tukikohtaamme. Reitti nousi havumetsävyöhykkeeltä tunturiylängölle ja maisemat vain paranivat matkan edetessä. Elokuun aurinko kultasi ympäröivät tunturit ja nautimme suunnattomasti niin näkymistä kuin lämmöstä. Se kannattikin, sillä seuraavan kerran saimme nauttia auringosta suuremmassa määrin vasta paluumatkalla.

Mökkimme oli sellainen kuin odotimmekin: pieni, mutta kodikas. Saunakin löytyi ja pihalta aito lappalaiskota. Meistä oli hauskan eksoottista loikoilla tulipesän ympärille levitetyillä porontaljoilla nuotiotulta tuijotellen. Tällaiset hetket ovat itse asiassa niitä parhaita. Hetkiä, jolloin jollain tasolla saa kiinni oivalluksesta, että elämä itse asiassa on hyvin yksinkertaista. Teemmekö itse siitä vain liian monimutkaista?

Hammastunturissa1Pikkuvuomajärven mökkipikkuvuomajärven kotakodassa

Pikkuvuomajärvi oli kalastusvinkkelistä pettymys. Odotimme oikeaa tunturijärveä, jossa voisimme kalastaa, mutta Pikkuvuoma osoittautui ennemminkin matalaksi suolammeksi. Onneksi mökkidiiliin kuului toinen vene kalaisan Appisjärven rannalla. Ikävää vain oli, että mökiltä sinne oli yhdensuuntaista matkaa 3,5 kilometriä.

”Säähän ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseen voi”, olen usein matkoilla hokenut, kun kelit eivät ole olleet kohdallaan. Hokema olikin seuraavana aamuna tarpeen, sillä aurinko oli unohtanut meidät ja vettä tihutti tuntureiden peittyessä paksuun sumuun. Pakkasimme reppumme ja lähdimme etsimään päivän kalakohdetta Appisjärveä. Mökki-isäntämme hieman epämääräisillä ohjeilla varustettuna suunnistimme suuntaan, jonka luulimme olevan oikea. Kuljimme ja kuljimme, mutta järveä ei vaan näkynyt. Vettä tuli jo taivaan täydeltä ja tajusin myös, että itselläni oli liian kevyet vermeet päälläni.

Siinä vaiheessa, kun mieheni tuumasi, että ”mehän kuljetaan samaa reittiä kuin eilen mökille tullessamme” paloi pinna kertakaikkisesti. Synkkyyttä lisäsi taukoamatta tihuttava sade, joka puski pahasti lävitse liian kevyestä vaatetuksestani. Olimme kulkeneet noin neljä kilometriä, joista kolme aivan väärään suuntaan. Haavi lensi kädestäni jänkälle ja kirosin sitä, kuinka me olimme jälleen kerran lähteneet erämaahan ilman asianmukaista kunnon maastokarttaa. Tosin mieheni piti sellainen hankkia, mutta se nyt oli jäänyt… Siis takaisin samaa reittiä Palopäälle ja sieltä uusi suunnistus.

Jokaiselle eränkävijälle ovat varmasti tuttuja tilanteet, jolloin tulee kyseenalaistaneeksi koko homman järkevyyttä. Minulla tämä oli sellainen hetki. Onko mitään järkeä rämpiä syvällä erämaassa rankkasateessa läpimärkänä ja etsiä jotain järveä hevon veen kuusesta? Miksi mieheni ei voi kalastuksen sijaan harrastaa vaikka postimerkkien keräilyä?

Saavuttuamme takaisin Palopäälle löysimme ohjeidemme mukaisen oikean rakennuksen, jonka oikealta puolelta kurvattiin nyt oikeaan suuntaan. Ja löytyihän se Appisjärvi. Paikallisten puheet pitivät paikkaansa: kalaa järvessä näytti olevan ja sateisesta säästä huolimatta oli mukavaa kalastaa varsinkin kun saalista saatiin. Jossain vaiheessa tunsin olevani aivan jäässä. Tuuli oli yltynyt ja ne jotka tunturimaastossa ovat seikkailleet, tietävät, että se voi puhallella aika lailla navakasti. Siispä talsimaan takaisin mökille.

Pitkiä olivat paluukilometrit. Olin kylmissäni, läpimärkä, rättiväsynyt ja nälkäinen. Vihainen myös itselleni tehdessäni erämaaelämän alkeellisimmat virheet. Pidä itsesi lämpimänä, pidä itsesi kuivana, nauti ruokaa ja juomaa säännöllisin väliajoin ja huolehdi tarvittavasta levosta. Siinä yksinkertaisen erämaaelämän yksinkertaiset perussäännöt, joita noudattamalla on yleensä aika hyvin pärjännyt. Oppirahat sain tässä kohdin maksaa sillä seurauksella, että vietin kaksi lomapäivää sängyn pohjalla kunnon vilustumisflunssaa potien ja kohtaloani itkien. Oli onni, että meillä oli katto pään päällä. Kurjimpina hetkinä mietin sitä, miltä mahtaisi tuntua, jos olisimmekin mökin sijaan valinneet telttamajoituksen.

Appisjärven kalasaalistasaunassaAlkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti vaellella lähialueella ja nousta lähituntureihin maisemia ihailemaan. Kovin minimiin vaellukset jäivät tällä reissulla kehnosta säästä ja sairastumisestani johtuen. Onneksi viikon lopulla edes yhtenä iltana aurinko hieman hetkellisesti näyttäytyi ja kiipesimme läheiselle Korkiamorostolle näköaloista nauttimaan. Vaikka puolikuntoisena pienikin ponnistelu pani puuskuttamaan, ylhäällä taas ymmärsi, miksi kannatti.

Paluupäivänä aurinko tuli vihdoinkin esiin ja saatteli meitä autolle. Kun katselin tunturiylängöltä Lemmenjoen suuntaan sinisenä siintävää tunturihorisonttia, ymmärsin siinä hetkessä jälleen, mikä erämaassa viehättää ja kiehtoo. Vaikka kaikki ei tällä kertaa sujunut toivotulla tavalla, yksikin hyvä hetki tunturissa kuittaa koetut rasitukset. Täällä Lapin perukoilla on jotain sellaista, mitä en löydä mistään muualta. Jotain sellaista, jota ei voi selittää eikä ostaa. Jotain sellaista, josta tulee niin käsittämättömän hyvä ja levollinen mieli. Äitini sanoi aikoinaan ollessaan erityisen iloinen, että naurattaa sisäänpäin. Tämä tunne on varmaan juuri sellaista.

Hammastunturin erämaassapahkakelovasa hammastunturissa

MIKÄ JA MISSÄ: Pikkuvuoma-mökki Pikkuvuomajärven rannalla Hammastunturin erämaa-alueella. Autolla 8 km:n päähän, loppu kävellen mönkijäuraa pitkin.

MISTÄ: Mökkiä vuokraa Inarin Poropirtit, www.inarinporopirtit.fi

KENELLE: Retkeilijöille, jotka viihtyvät erämaan rauhassa ja haluavat vaellella vaihtelevassa, helpohkossa tunturimaastossa. Erityisesti niille, jotka arvostavat omaa rauhaa ja kattoa pään päällä. Myös kalastajille, mutta lähin kunnon kalapaikka Appisjärvi on 3,5 km:n päässä

 

Lappi Retkeily Suomi

Kadonnutta tunturia etsimässä

sunnuntai, elokuu 23, 2015

Joka vuosi Lapin reissullamme olemme laittaneet tavoitteeksi uuden tunturin valloittamisen. Tänä kesänä Pää pilvissä blogin innoittamana päätimme tehdä päivän retken asemapaikastamme Luostolta Kittilän puolelle Kumputunturiin.

Innolla starttasimme matkaan sankasta aamusumusta huolimatta. Niin innolla, että taas kerran kumpikaan meistä ei muistanut tarkistaa tarkempia ajo-ohjeita. Jälkiviisas on helppo olla, mutta jos jotain tältä reissulta opin, niin sen, että maastoon en enää lähde pelkän musta tuntuu/muistaakseni/luin jostain ohjeistuksen perusteella. Perille löytäminen ei tällä kertaa sujunut ihan kuin Strömsössä.

Ajoimme siis aamutuimaan Sodankylän tietä Kittilään päin ja noin kahdeksan kilsan päästä Tepsan kylästä käännyimme oikealle, jossa oli tienviitta Kumputunturi. (Tähän saakka olimme ajo-ohjeet sisäistäneet). Vaan hetken päästä tuli tenkkapoo; olimme tienristeyksessä, jossa tuli valita kääntyminen oikealle tai vasemmalle. Aamu oli kovin sumuinen, emmekä itse tunturista nähneet sankan pilvirintaman vuoksi piirtoakaan, joten siitäkään emme voineet päätellä kumpaan suuntaan kääntyisimme. Randomina valitsimme oikealle kaartuvan tien. Miehelläni oli jostain mielikuva, että tietä ajettaisiin kahdeksan kilometriä parkkipaikalle, josta vaelluspolku lähtisi. Kymmenen kilometrin kohdalla alkoi epäilys kalvamaan. Terveisiä vaan metsiemme hallitukselle: olisiko suuri kustannuserä laittaa tuohon tienristeykseen opaste helpottamaan perille löytämistä?

Puhelimessa oli sen verran verkkoa, että pystyin soittamaan Levin matkailuneuvontaan. Asiakaspalvelija yksi ei ymmärtänyt ollenkaan missä olemme ja virkailija kaksikaan ei osannut vastata kysymykseen oikealle vai vasemmalle, vaan kehotti meitä valitsemaan enemmän ajetun tien. Jaa, tässä kohtaa vähän vaikea sanoa… Hän kuitenkin epäili meidän olevan väärällä tiellä, koska reitillä ei ollut juurikaan nousua. Siispä käänsimme automme ympäri, ajoimme takaisin tienristeykseen ja lähdimme tällä kertaa ajamaan vasenta reittiä. Ajoimme ja ajoimme, kunnes hiekkatie muuttui asfalttitieksi ja tupsahdimme asutuksen keskelle johonkin kylään.

Siispä kysymään paikallisilta neuvoa. Pysäytin vastaantulevan mönkijänkuljettajan, joka opasti meitä kääntymään läheiselle Kumputunturintielle. Siispä sinne, vaan hetken ajettuamme tuli eteen taas tienristeys: Kumputunturintie ja Kumputunturin metsätie. Mies oli opastanut meitä ajamaan mökkikylän ohi, mutta kummankohan tien varressa se mökkikylä mahtoi olla? Eikä tunturista sumun vuoksi vieläkään minkäänlaista näkymää.

Minusta Kumputunturintie kuulosti johdattelevammalta, joten sinne. Ja taas ajettiin ja ajettiin, mutta mitään parkkipaikkaa ei tien päästä löytynyt. Puhelimessa ei ollut minkäänlaista kenttää, joten siitäkään ei apua ollut. Auto taas ympäri ja palasimme kylään. Onneksi tällä kertaa saimme ystävälliseltä pariskunnalta selkeät ohjeet. Itse asiassa ihan ensimmäinen tie olisi ollut se oikea, olimme vaan antaneet liian aikaisin periksi. Koska olimme ajaneet näinkin pitkälle, meidät opastettiin toiselle reitille, joka sijaitsi Kumputunturin metsätien päässä. Takaisin siis äskeiseen paikkaan, tällä kertaa oikealle kääntyvälle tielle ja sieltä tien päästähän parkkipaikka löytyi.

Vihdoinkin pääsimme maastoon ja polulle kohti tunturia, jonka olemassaolosta ei usvan vuoksi vieläkään minkäänlaista merkkiä. Totesimmekin, että tämän aamuisella tuurillamme sumu ei hälvenisi laisinkaan, emmekä näkisi ylhäällä yhtikäs mitään. Onneksi tässä kohtaa onni kääntyi.

Kumputunturiin kannatti vaeltaa. Maasto oli mukavan vaihtelevaa käsittäen aluksi lehtometsää, sitten yli 200 vuotiasta havumetsää ja ennen puutonta vyöhykettä vaivaiskoivikkoa. Polku nousi koko matkan loivasti, mitenkään vaativaa noin neljän kilometrin taival ylös ei ollut. Harmitti vaan, kun matkaa tehtiin sumupilvessä eikä menomatkalla ympärille avautuvia näköaloja pystynyt ihailemaan.

Jotain hyötyäkin aamuisesta sähellyksestä oli. Saavuimme laelle onneksemme aiottua myöhemmin, sopivasti juuri siinä kohtaa, kun aurinko alkoi ilmestyä pilviverhon takaa ja avasi meille esiripun huikeisiin maisemiin. Tässä kohtaa ymmärsin todellakin mitä tarkoittaa tunturilappi. Horisontissa siinsivät Ylläs, Pallas, Aakenus, Levi, Nattaset, Luosto… Olipa tässä näköalakahvilassa hienoa nauttia eväitä.

Poro KumputunturissaKumputunturin huipullatunturinlaella

Itse tunturin laki koostui poikkeuksellisesti järeistä kivenjärkäleistä, joten liikkuminen siellä oli hieman hankalaa. En paljoa ymmärrä geologiasta, mutta jääkausi ymmärtääkseni oli rakentanut tämän kivilouhoksen. Ilmeisesti kivimassa oli joskus ollut sulaa, sillä mielenkiintoista oli huomata kuinka suuriin kivenmöhkäleisiin oli ikään kuin liimautunut pienempiä yksittäisiä kiviä.

Tunturin laella oli entinen palovartijan maja autiotupana, jossa saattoi yöpyä sekä huvimajaa muistuttava näköalamökki. Liekö metsänvartija täältä tähystellyt maastopaloja?

palovartijan majaTunturin laelta

Kumputunturin laki oli hieno paikka 581 metriä merenpinnan yläpuolella. Helppo saavuttaa (kunhan ensin löytää parkkipaikalle 🙂 ) tunturin tarjoillessa hulppeat näkymät tunturilapin keskiössä. Kannatti käydä.

Täältä tarkemmat ajo-ohjeet:

www.luontoon.fi/ kumputunturipaivatupa

Elämäntaito Lappi Majoitus Suomessa Retkeily Suomi

Onnellinen Lapin erämaassa

sunnuntai, elokuu 16, 2015

Terveisiä erämaasta. Viikko punaisessa poropirtissä keskellä Inarin erämaata teki hyvää. Kuunneltiin hiljaisuutta. Tuijoteltiin poroja. Bongattiin lintuja. Väsytettiin itsemme hillasoilla. Nukuttiin päiväunia. Nautittiin tunturimaisemista.

Paadar-järvi ruokki meidät. Syötiin joka päivä itsepyydettyä luomuruokaa: savustettua taimenta, graavattua harjusta, pannulla paistettua ahvenfilettä ja tietysti kalasoppaa. Juotiin porokahvia kuksista ja skumppaa muovimukeista Suomen hienoimmalla hiekkarannalla.

puunhalaaja Harjus Rannalla Rannalla2 Skumppaa erämaassaSaunottiin lempeissä löylyissä suopursuntuoksussa. Istuttiin hiljaa iltanuotiolla. Mietittiin elämää. Vapautettiin itsemme kiireistä ja huolista. Elettiin hetkeä. Onnellista sellaista. Yksinkertaista.

”Kysy hiljaa itseäsi,

kysy vielä sittenkin,

kun olet kyselemisestä uupunut,

se vastaa kyllä kun maltat odottaa,

joskus vuosien,

joskus vuosikymmenien perästä.”

Helena Anhava (runosta Naapurin tytöltäkö mallin kysyt)

Tuparantasaunan yksityiskohtaIltavalaistus Auringonlasku2 Nuotiolla

MIKÄ JA MISSÄ: Vanha viehättävä poropirtti ja rantasauna Inarissa Lemmenjoen suulla Paadar-järvellä

MITEN: Autolla kahden kilometrin päähän tai venekuljetuksella porotilalta

ERITYISTÄ: Paadar-järvessä on runsas taimen- ja harjuskanta

www.inarinporopirtit.fi