Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Retkeily

Luontomatkailu Retkeily Saimaa Suomi

Sulkavan Linnavuorelta aukeaa pala kauneinta Saimaata

maanantai, 11 lokakuun, 2021
”Saimaa, Saimaa, Saimaa. Eikö se nyt enää mistään muusta osaa kirjoittaa? Ja sitä ennen Lappi, Lappi, Lappi. Samaa jorinaa pohjoisen ihanuudesta viikko tolkulla.”

Kiitos palautteesta. Myönnetään. Loppukesän kirjoituksiani leimasi suurelta osin Lapin reissu. Ja tätä syksyä uusin luontorakkauteni, Suomen suurin järvi Saimaa. Mutta koittakaa ymmärtää. Minä nyt olen tällainen kaikesta kauniista ja erityisesti luontokokemuksista helposti syttyvä hehkuttaja.

Kaiken uhalla, meinasin jälleen kirjoittaa yhden Saimaa-aiheisen retkijutun. On nähkääs tuo Saimaa mennyt nyt niin kovin ihon alle ja ulottanut luontokokemukset ihan uusille sfääreille.

Mietin eräs päivä, että onkohan vahva luontosuhteeni ja luonnon voimakas kokeminen jonkinlaista veren- tai lapsuudenperintöä. Olen aina viihtynyt luonnossa erityisen hyvin ja saanut siitä valtavasti voimaa, energiaa ja hyvää mieltä. Metsä on aina ollut ystäväni ja terapeuttini. Enkä ole myöskään koskaan oikein osannut pelätä mitään, mikä liittyy metsään. Samanlainen oli äitini.

Jo pienenä tyttönä ollessani meillä kuljettiin marjassa ja sienessä polkupyörillä. Koska meillä ei ollut autoa, ensin kuljin äidin tarakalla ja myöhemmin omalla pyörällä. Reissut olivat joskus rankkojakin. Ensin poljettiin monen kilometrin päähän, sitten rämmittiin koko päivä metsässä ja iltapuolella ajettiin takaisin pyörän sangoissa täydet ämpärit heiluen.

Joskus itseäni naurattaa, että olen aikuisiällä ollut niin ehdoton siitä, ettei meidän talouteen osteta marjoja. Ne kerätään itse.

Viimeisinä elinvuosinaan äitini lähes sairastui siitä, ettei oman heikon liikkumisen vuoksi pystynyt juurikaan metsässä kulkemaan. Viimeisen yhteisen metsäretkemme teimme rollaattori mukanamme. Sitkeästi äiti yritti rollaattorilla edetä juurakkoista metsätietä pitkin. Tärkeintä ei ollut matka, vaan metsä ja sen tuoma hyvä mieli. Voin samaistua niin hyvin siihen, että luonto voi oikeasti olla ihmiselle elintärkeää.

Palataanpa Saimaaseen ja harmaaseen sunnuntaipäivään. Taivas tihutti vettä, eikä oikein tehnyt mieli lähteä veneilemään. Ehdotin miehelle autoretkeä Sulkavan Linnavuorelle, joka myös Pisamalahden Linnavuorena tunnetaan. Kelistä huolimatta, mieli teki luontoon. Vaikka vähän kastuttaisiin, luvassa olisi joka tapauksessa kauniita maisemia.

Tuumasta toimeen, kahvia termariin ja ei kun ajelemaan kohti Sulkavan kuntaa ja Enonveden Pisamalahtea. Noin viiden kilometrin päässä Sulkavan keskustasta sijaitsevalle Linnavuoren parkkipaikalle oli erinomaiset opasteet, jos sitten myös navikaattori osasi opastaa perille osoitteeseen Linnavuorentie 306.

Parkkipaikalta on noin puolen kilometrin matka portaille, joita pitkin oli itse asiassa hyvin helppoa kulkea ylös kalliojyrkänteelle. Matkalla oli jäänteitä vanhasta joko rautakauden lopulla tai keskiajalla rakennetusta puolustusvallista toimihan Linnavuori aikoinaan paikallisten turvapaikkana ilmeisimmin hämäläisten hyökkäyksiä vastaan.

Hyvä turvapaikka olikin, sillä kolmelta jyrkältä kalliosivulta ei vihollinen pystynyt saapumaan ja loivinta kohtaa suojasi rakennettu valli. Jyrkimmillään pudotusta alas Saimaaseen on noin 55 metriä.

Harmaasta kelistä huolimatta ylhäältä avautui huisin hienot maisemat ympäröiville Saimaan selille. Täydellinen paikka sunnuntain kahvitteluun.

Mietin, että tänne pitää ehdottomasti tulla veneellä paremmalla säällä. Reitti on hieno ja veneilijöitä näytti palvelevan uudehkon näköinen venelaituri. Lisäksi rannassa on grillikatos ja huussi.

Upeiden näköalojen lisäksi Sulkavan Linnavuoren komeutta ovat rannan valtaisat siirtolohkareet. Korkeiden kallioiden kätköihin jää mielenkiintoisia onkaloita ja luolia. Jostain kaukaa tuli mieleeni lapsuuden ajan Viisikko-kirjat.

Kotiin ajoimme upeaa Sulkavan Vilkaharjun harjureittiä pitkin. Kannattipa jälleen ponnistaa sohvan nurkasta liikkeelle. Jos olisimme jääneet kotiin ”sateen vangeiksi”, olisi tämäkin pieni, mutta mukava luontoretki jäänyt kokematta.

Ennakkotietona huolestuneille, että melko pian blogin juttujen aiheet sitten vaihtuvat. Kuvioihin astuu kolmas suuri matkarakkauteni. Eviva Espanja!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Luontomatkailu Retkeily Saimaa Suomi

Rokansaari – Saimaan kaunein saari?

tiistai, 5 lokakuun, 2021

Joka syksy veisaan näköjään samaa virttä. Kesä meni jälleen liian nopiaan, enkä taaskaan ennättänyt tekemään kaikkea suunnittelemaani. Jäi käymättä Hangossa ja Fiskarsissa. Jäi näkemättä Banskyt ja Repinit, eikä veneilykautemmekaan käynnistynyt ihan niin kuin suunnittelin.

Mutta elämä vaan on sellaista. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat. Asioita tulee ja asioita menee, joskus vähän liikaakin, eivätkä kaikki suunnitelmat toteudu. Kaikkea ei ehdi, eikä kaikkeen riitä energiaa. Yhtenä päivänä heräät siihen todellisuuteen, että kotisi yli lentävät hanhiparvet lentävät vastakkaiseen suuntaan. Vastahan ne mielestäsi tulivat. Tajuat konkreettisesti, että on aika sanoa heipat tälle kesäkaudelle.

Onneksi sentään veneilykautta ei ole täysin menetetty. Saimaa kutsui meitä seesteinä syysaamuna, kun tuuli oli nollassa ja aurinko hehkutti kullanväreissä kylpeviä rantoja erityisen kauniisti. Lempeässä syysvalossa vesistö näytti entistä sinisemmältä ja houkuttelevammalta.

Tällaisena päivänä täytimme termarin, pakkasimme evästä reppuun ja suunnistimme veneellämme kohti yhtä Saimaan hienoimmista retkikohteista, Puumalan Lietvedellä sijaitsevaa Rokansaarta. Ihan mistään pienestä saaresta ei olekaan kyse, sillä pinta-alaa tuolla monimuotoisella saarella on peräti 650 hehtaaria.

Saimaata kauneimmillaan.Ei retkeä ilman eväitä.

Meitä kiinnosti Rokansaaresta lähinnä Saimaan virkistysalueyhdistyksen omistama 25 hehtaarin kokoinen kaikille avoin virkistysalue. Yhdistyksen jäseniä ovat mm. Mikkelin ja Savonlinnan kaupungit sekä Puumalan kunta. Olimme kuulleet niin monelta taholta, että Rokansaari on veneilijälle yksi ehdottomista käyntikohteista Saimaalla. Saaressa on myös yksityisten ja valtion omistamia suojelualueita.

Rokansaaren laituriin oli helppo rantautua, etenkin kun yhtä venettä lukuunottamatta laitureissa ei ollut muita. Saaren pohjoispään kahteen jämerään laituriin pääsee myös isommalla veneellä. Vilkkaimpaan sesonkiaikaan laitureissa on kuulema tungosta, mutta näin loppusyksystä missään ei näkynyt ristinsieluakaan. Mikä ihana rauha ja auvoisuus.

Saaressa oli yllättävän hyvät palvelut retkeilijöille. Tulentekopaikoista, grillikatoksesta, käymälöistä ja jätepisteestä vastaa Pidä Saaristo Siistinä ry. Sama taho vuokraa myös saaren mökkejä.

On rantoja, mistä valita.Rokansaari kätkee sisäänsä kauniita suppalampia.

Rokansaarella on pitkä historiallinen tausta Saimaan matkailussa. 1940-luvun lopulta aina 1980-luvulle asti saaressa sijaitsi lomakylä Rokansalon kesäkoti, jonne asiakkaita kuljetettiin peräti höyrylaivalla. Aikaansa täällä viettivät mm. kapellimestari George de Godzinsky ja runoilija Aaro Hellaakoski.

Vanhat rakennukset: seitsemän mökkiä, kaksi saunaa ja lomakeskuksen päärakennus palvelevat matkailijoita yhä edelleen. Vaatimattomia, pääosin 50-luvulla rakennettuja, rantamökkejä vuokrataan noin 50 euron vuorokausihintaan. Entisen lomakylän vanhassa päärakennuksessa sijaitsee kesäisin baarikahvila, joka myös huolehtii lampisaunan varauksista.

Rokansaaren monimuotoinen ja vaihteleva harjumaasto oli meistä kuitenkin se kaikkein hienoin asia. Hämmästelimme ensinnäkin mahtavia hiekkarantoja, jotka näyttivät ympäröivän saarta vähän kaikkialla. Täällä ei tarvitse uimapaikkaa erikseen etsiskellä.

Kesäbaari Persauki Yacht ClubKivat lenkkeilymaastot.

Toinen mukava asia ovat pitkin saarta kulkevat retkeilyreitit. Pienempiä polkuja ja leveämpiä metsäteitä pitkin pääsee kulkemaan saaren päästä päähän. Harmittelimme sitä, ettei meillä ensimmäisellä käyntikerralla ollut tarpeeksi aikaa tutustua saareen kunnolla ja siksi päätimme palata sinne seuraavana päivänä uudelleen.

Seuraava aamu opetti meille noviisiveneilijöille, miten keli Saimaalla voi muuttua hetkessä. Kotoa lähtiessä aurinko vielä paisteli, mutta jo laiturille päästyämme niin taivas kuin maisema olivat peittyneet sankkaan sumuun, joka vain sakeni hetki hetkeltä.

Alkumatkasta mietimme, että pitäisikö kääntyä takaisin, sillä mies valitteli, ettei yksinkertaisesti näe yhtään mitään. Reimaritkin erottuivat kutakuinkin vasta kun kohdalla oltiin. Vitsailin, että laita hyvä mies se autopilotti päälle. Onneksi plotteriin oli piirtynyt reitti edelliseltä päivältä ja sitä seuraamalla pääsimme perille.

Tottakai veneilyn ihanin keli on se, kun taivas on sininen ja järvenpinta peilityyni, mutta täytyy sanoa, että jotain kiehtovaa on utuisessa sumusäässäkin. Tulee tunne, että kätkeytyy jonnekin epätodellisen ja unenomaisen maailman sumuvaippaan. Vaikka maisema on harmaa, se on pehmeä ja lohdullinen.

Rantauduttuamme lähdimme kulkemaan saaren vastakkaiselle eteläpuolelle. Matkalla ohitimme pari yksityisomistuksessa olevaa rantamökkiä. Hienosti olivat merkinneet langoilla alueensa ja laittaneet nuolen osoittamaan toivotulle reitille. Hyvät opasteet helpottavat varmasti niin retkeilijöiden kuin mökinomistajien rinnakkaiseloa. Tuskin kukaan haluaa ehdoin tahdoin häiritä toisten yksityisyyttä.

Näkyvyydessä oli hieman toivottavaa.Mukavan monimuotoinen maasto.En uskaltanut mennä katsomaan kuka tuolla asustelee.

Olen leikilläni puhunut etsiväni Saimaalta neitseellisiä hiekkarantoja, kätkettyjä helmiä, joista vain harva tietää. En tiedä kuinka yleisesti tämä ranta on tiedossa, mutta Rokansaaren eteläpuolella tupsahdimme niin uskomattoman hienolle hiekkarannalle, etten muista ihan äkkiä nähneeni vastaavaa. Täydellistä idylliä vahvisti rannalta yllättämämme joutsenperhe, joka kohteliaasti lipui hieman kauemmas.

Olimme tulleet UPM:n omistuksessa olevalle luonnonsuojelualueelle. Tulenteko näytti rannalla olevan kielletty, mutta leiriytyminen ilmeisesti ei. Esitin miehelle hartaan toiveen palata rannalle joskus yöpymään. Hiljaisuuden vallitessa istuimme rantakiville juomaan kahvia ja syömään eväitä.

Eteenpäin käveltyämme vastaan tulivat korkeat kalliot, joiden päälle oli kiivettävä näköaloja ihailemaan. Kuljimme vielä jonkin matkaa rantoja eteenpäin. Jossain kohdin jouduimme riisumaan kenkämme, jotta pääsimme kahlaamaan pienen ojan yli lenkkareita kastelematta.

Hiekkarantojen aatelia.

Loppumatkan suunnistimme saaren keskiosan kautta ja ohitimme kaksi vanhaa maatilaa. Mänty- ja jäkäläkankaat vaihtuivat hetkittäin vanhaan tiheään kuusikkoon ja siitä koivikkoon. Rokansaaren maasto on vaihtelevuuden ja monipuolisuuden vuoksi ihanteellista patikointiin. Vai mitä sanotte siitä, että muutaman tunnin sisällä kuljettiin niin järven kuin lampien rannoilla, kohdattiin erilaisia metsätyyppejä, lompsittiin pitkillä hiekkabiitseillä, kiivettiin korkeille kallioille ja kuljettiin pitkin korkeaa hiekkaharjua?

Loppumetreillä kerättiin polun vierestä vielä kanttarellikastikkeen tarpeet. Askelmittari näytti lähes 12 käveltyä kilometriä. Olipas kiva retkeilypäivä ja kerrassaan hieno saari. Saimaan kaunein kenties?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Retkeilyvinkkejä Itä-Lappiin Pelkosenniemelle, Savukoskelle ja Sodankylään

lauantai, 11 syyskuun, 2021
Rakastan tuntureita ja rakastan soita. Jokaikinen Lapin matka on päästävä niin soille kuin kipuamaan jonkin tunturin laelle saamaan luontoterapiaa ja kokemaan lapinlumoa. Tunturimaisema on aina vaan yhtä mykistävää.

Iso osa Lapissa matkailua meille on luonnossa liikkuminen ja retkeily. Merkittyjä patikointipolkuja ei tarvitse useinkaan lähteä edes kovin kaukaa etsimään. Olitpa missä päin Lappia tahansa monipuolisia ja kunnoltaan monentasoisille sopivia retkeilyreittejä on tarjolla vähän kaikkialla. Iso kiitos tästä kuuluu Metsähallitukselle, joka rakentaa jatkuvasti uutta ja pitää entisistä luontokohteista erinomaista huolta. Tässä kohtaa iloinen veronmaksaja kiittää.

Vietimme kolmisen viikkoa Pelkosenniemellä Suvannon kylässä. Tuossa ajassa tuli kivuttua neljään tunturiin ja lompsittua kahdelle valtaisalle aapasuolle. Osa kohteista oli meille entuudestaan tuttuja, mutta mukaan mahtui myös ihan uusia tuttavuuksia.

Tunturimaisemissa värit ovat usein kaikkein voimakkaimmat.

Ne vanhat kestosuosikkimme Pyhä ja Luosto

Aloitetaanpa minulle kaikkein rakkaimmasta tunturista, Sodankylän Luostotuntureiden korkeimmasta laesta Ukko-Luostosta (514 m).

Meillä oli aikoinaan Luostolla loma-asunto, joka on syynä siihen, että Ukko-Luostolle on tullut kivuttua kymmeniä kertoja. Sen rinteillä on alkukesästä leikitty lumisotaa, uutenavuotena kivuttu lumen peittämiä portaita ylöspäin katsomaan ilotulitusta ja syksyisin istuttu tunturin laella ihailemassa ruskan värikylläisyyttä.

Mieleenpainuvimmat retket teimme aina juhannusöinä. Usean vuoden ajan pakkasimme reppuun pullon samppanjaa ja kipusimme ylös tunturiin ihmettelemään yötöntä yötä ja siemailemaan samppanjaa muovimukista. Sanoin aina miehelle, ettei missään, eikä koskaan samppanja maistu niin hyvältä kuin Ukko-Luoston huipulla juhannusyönä muovimukista.

Tällä reissulla meitä ihastutti alkava ruska, mutta myös Metsähallituksen rakentamat huipulle johtavat uudet portaat. Olipahan tehty kerrassaan tukevat portaat molemmin puolisine kaiteineen ja sen lisäksi loppunousua oli tasoitettu tasaisella hiekkapolulla. Ei tarvinnut kivikoissa ja juurakoissa jalkojaan asetella kuten aiemmin. Ukko-Luostolle nousu on tehty nyt todella helpoksi.

Vaikka portaita onkin yhteensä 575, väliin on tehty näköalatasanteita ja penkkejä lepuuttamista varten. Kun tunturiin mennään, nousua tietysti on, mutta muuten reitti on nykyisin mielestäni helppokulkuinen ja sopii sellaisellekin, joka ei muuten retkeilyreiteille eksyisi. Ja jos ei jaksa ihan ylös asti kivuta, upeista maisemista pääsee nauttimaan jo paljon alempaa.

Auton voi jättää Luoston portille laskettelukeskuksen parkkipaikalle ja lähteä siitä kulkemaan latupohjaan tehtyä retkeilyreittiä pitkin kohti tunturiin nousevia portaita. Tälle reitille tulee mittaa edestakaisin noin nelisen kilometriä (portaat ja loppunousu edestakaisin noin 2 km).

Toinen vaihtoehto on tehdä rengasreitti Tikkalaavun kautta ja tulla portaita pitkin alas. Tuolloin reitin pituus on noin 6,5 km.

Ukko-Luosto huiputetaan tukevilla puu- ja kiviportailla.Viimeinen nousu on hiekkapolkua.

Toinen tunnettu tunturi on naapurikunnassa Pelkosenniemellä Pyhän laskettelukeskuksen Kultakero (n. 500 m). Kyse on itse asiassa laskettelurinteiden korkeimmasta kohdasta.

Periaatteessa rinteitä voi nousta ylös ihan mistä tahansa, mutta helpointa on kulkea ylös johtavaa huoltotietä pitkin. Auton voi ajaa alhaalta kylästä hieman ylemmäs hotelleiden parkkipaikalle ja lähteä kulkemaan Tajukankaan kautta kiertävää tietä pitkin.

Kuljimme alkumatkasta tuota hiekkatietä pitkin, mutta se tuntui meistä vähän tylsältä ja siksi päätimme ”oikaista” ja nousta suoraan rinteen kautta. Täytyy myöntää, että alhaalta katsottuna nousu ei näyttänyt ollenkaan niin rankalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Saipahan siinä sykkeen nousemaan ihan kunnolla.

Takaisin alas palasimme laskeutumalla ylhäällä olevien maisemamökkien takaa rinteiden pohjoispuolta. Vaikka varsinaista polkua emme löytäneet, maisemat olivat tällä puolella meistä kaikkein kauneimmat.

Vähän jouduimme kompastelemaan rakkakivikossa, mutta pääosin alastulo oli kaunista metsämaastoa. Alhaalla tulimme hiekkapäällysteiselle retkeilyreitille (samalle, mitä pitkin olimme menomatkalla kulkeneet) ja palasimme takaisin autolle Huttulaavun kautta. Hiekkatietä pitkin edestakainen matka ylös on reilut 6 km. Meidän pidempi versio arviolta pari kilometriä pidempi.

Pyhän luontokeskus Naavasta saa retkeilykarttoja sekä hyvää tietoa alueen patikointimahdollisuuksista. Valitettavasti yksi suosituimmista reiteistä, Isokurun kautta Karhunjuomalammelle, on suljettu vielä tämän syyskauden huoltotöiden takia.

Paras näköalapaikka revontulien katseluun.Tajukankaalle oli ilmestynyt seikkailurata. Minua ei saisi mistään hinnasta tuonne ylös keikkumaan.Vähän retrotunnelmaa. Ylös oli rakenteilla uusi tuolihissi. Tämä vanhus lienee vuosikymmenten takaa (tarkoitan tuolia).

Kivitunturin vähemmän tunnetut luontoreitit

Savukoskella sijaitseva Kivitunturi ei ehkä ole niinkään tunnettu eikä tarjoile hulppeimpia näköaloja, mutta sen kaksi rengasreittiä ovat ehdottomasti käymisen arvoisia. Valittavana on helpompi vajaan 6 kilometrin reitti (punaisella merkitty) tai hieman vaativampi vajaan 10 kilometrin Sotsonportin kierros (keltaisella merkitty).

Parasta Kivitunturin reiteissä on ehdottomasti vaihteleva tunturimaasto, jääkauden kuljettamat kiviröykkiöt ja kiinnostavat nähtävyydet, kuten Luojanluomalaavu, riippusilta ja Pirunkuru. Nimensä mukaisesti maasto on kivistä, joten suurimmalla osalla polkua joutuu askeleidensa perään katsomaan. Jyrkimpiin nousuihin on tehty portaita helpottamaan kipuamista ja suo-osuudet pystyy kulkemaan pitkospuita pitkin.

Meille tämä oli jo toinen kerta Kivitunturilla, mutta yhtä ihastuksissani olin tälläkin kertaa. Maisema on kiinnostava vanhoine keloineen, käkkyrämäntyineen ja kivimuodostelmineen. Käyntihetkellä ruskakin antoi viitteitä, joka entisestään antoi maisemalle upeutta.

Lähtöpaikalla on keittokatos ja Äitipetäjänlammella laavu nuotiopaikkoineen.

Alkumatkasta kuljettiin kauniilla mäntykankaalla.Aamun porrastreeni.Luojanluomalaavu.

Mairivaara hänelle, joka kulkee omia polkujaan

Suvannon kylän lähin tunturi on ainakin minulle aiemmin täysin tuntematon Mairivaara (358 m). Mairivaaralle pääsee kääntymällä Pyhä – Pelkosenniemi tieltä (tie 9621) Mairivaarantielle (tienristeykseen n. 15 km Pyhältä, tie kääntyy vasemmalle).

Ajoimme Mairivaarantietä 9,2 km ja jätimme automme moottorikelkkareitin viereen, mitä pitkin nousimme alkutaipaleen. Tunturiin ei johda mitään merkittyä reittiä, mutta kyseistä moottorikelkkauraa samoin kuin mönkijäuria kannattaa käyttää hyödyksi.

Siinä vaiheessa, kun moottorikelkkareitti alkoi kaartaa enemmän vasemmalle, me erkanimme enemmän etuoikealle pitkin tunturin kuvetta. Kuljimme aluksi metsäistä rinneosuutta, joka lopussa ennen lakea muuttui rakkakivikoksi.

Ponnistelu ylös kannatti, sillä näköalat tunturin molempiin suuntaan ovat aivan ihastuttavat. Nousua tietysti tännekin tulee, mutta nousu ei ollut mitenkään erityisen vaativa lopun kivikkoa lukuunottamatta.

Mairivaara oli mukava ja kaunis uusi tuttavuus.Nousun vaikein osuus.Hirmuisen kokoinen pahka (se alempi).

Kilpiaapa ja Sokanaapa suo- ja lintufriikeille

Soissa on minusta jotain kiehtovaa. Ne tuoksuvat hyvälle ja eteeriselle, raikkaalle suopursulle ja rahkasammaleelle, ja ovat kerrassaan kauniita. Erityisesti suuret aapasuot, jotka tuntuvat jatkuvan maan ääriin, ovat lemppareitani.

Vuodenajan mukaan suot vaihtavat väritystään kuin kameleontit. Näin syksyisin ne muuttuvat syvän terrakotan värisiksi ja kaunistuvat vain entisestään. Ja kun suota peittäviä sammaleita tarkemmin tutkii, huomaa, miten niihin kätkeytyy erilaisia struktuureita ja väripintoja.

Ymmärrän hyvin, miksi suot ovat linnuille ja niiden bongareille paratiiseja. Suolla on hyvä pesiä niin kahlaajien kuin muidenkin siivekkäiden ja erityisesti pohjoisen soilla lajeja on paljon. Ravintoa riittää selkärangattomista hyönteisiin.

En ole koskaan käynyt soilla alkukesästä muuttolintujen saavuttua, joten voin vain kuvitella kuinka valtaisa vipinä ja äänimaailma noilla soilla mahtaa tuolloin olla. Näin syksyllä lintujen kannalta oli hiljaista, olivat kai jo muuttanut muille maille, mutta ihanaa siellä siltikin oli. Ja mikä parasta, nyt syksyllä saa olla pienemmiltä lentäviltä ihan rauhassa.

Jos suo kiinnostaa, suosittelen käymään Pelkosenniemellä yhdellä maamme suurimmista aapasoista Kilpiaavalla. Paikan pitkospuut uusittiin talkoovoimin hiljattain ja nyt suolla tepasteleminen on kerrassaan helppoa. En muista olisinko koskaan nähnyt yhtä pitkiä yhtäjaksoisia pitkoksia.

Kilpiaavalle pääsee jättämällä auton Pelkosenniemen keskustan koulun pihaan ja lähtemällä siitä kulkemaan koulun takaa latupohjaa pitkin. Vanhan koulun taakse ollaan rakentamassa uutta koulua ja vähän harhailimme rakennustyömaalla ennen kuin ymmärsimme kulkea rakennustyömaan sivuitse ja pääsimme oikealle reitille.

Alkuosuus on vähän tylsää, mutta heti kun päästään varsinaisen reitin alkuun ja sukelletaan metsään, kauneutta piisaa. Varsinainen reitti on merkitty valkoisilla puisilla pylväillä. Alkumatka kulki metsäpolkua pitkin, sitten saavuttiin pitkoksia pitkin herkkään vihreään sammalikkoon ja lopulta varsinaiselle aapasuolle, joka tuntui jatkuvan äärettömyyteen.

Kilpiaavalla on kokoa 2400 hehtaarin verran ja se on pituudeltaan noin 10 kilometrin mittainen avosuo. Kilpiaavan kohdalla yhdistyvät kolme Lapin suurta jokea, Kemijoki, Luiro ja Kitinen.

Pitkospuut päättyvät lintutorniin. Maisema on kaunis, sillä suoraan edessä siintää Pyhän tunturijono. Noin sata metriä ennen lintutornia jää oikealle upouusi laavu tulipaikkoineen. Täällä on hyvä paistaa makkarat, tosin koska suolla ja melkoisessa pusikossa ollaan, luulenpa, että kesällä saattaa ei-toivottua seuraa piisata…

Reitti on tasainen ja helppo, josta suurimman osan voi kulkea pitkospuita pitkin. Matkaa edestakaisin autolta tuli arviolta noin 5 kilometriä.

Mitä lie tuo vihreä kasvillisuus, mutta herkkää on.On pitkoksilla pituutta, jos sitten suolla kokoa.Monenlaista ja monenväristä pintaa.Pyhä näkyy taustalla.Hienon laavun olivat myös rakentaneet.

Toinen mielenkiintoinen Pelkosenniemen aapasuo on Sokanaapa, joka on myös yksi Luirojoen suoalueista. Parkkipaikka ja reitin lähtöpaikka on Savukoskentien varrella (tie 965).

Reitti ei ole pitkä, vain reilut kilsa edestakaisin. Alunperin reitti on tehty esteettömäksi niin, että sinne pääsi myös pyörätuolilla tai lastenrattaiden kanssa. Vuosien saatossa pitkokset ovat menneet huonoon kuntoon, joten ihan esteetön reitti ei enää nykyisellään ole. Vaikka alussa varoiteltiin pitkospuiden huonosta kunnosta, jalkaisin liikkuvalle reitillä kulkemisessa ei ollut mitään ongelmaa.

Pitkokset, tai enemmänkin lankkusilta, johtaa lintutorniin, josta näkee ympäröivään avaruuteen vieläkin paremmin. Kaunista ja tuoksuvaa täälläkin.

Suo alkoi saada jo syysvärityksen.Lintuja ei juuri näkynyt, muutama merkki kylläkin.Näyttäisi tulevan hyvä karpalosato. Harmi, kun olivat vielä raakoja.

Nyt kannattaa matkata Lappiin. Tällä hetkellä siellä on mitä kaunein ruska-aika aluillaan.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Miksi sinne Lappiin on aina päästävä?

sunnuntai, 22 elokuun, 2021
Vuoden takainen kesä oli kummallinen kesä. Ei pelkästään sen takia, että korona sulki maailman ja torppasi myös kotimaan matkailun. Kummallinen kesä meille se oli myös sen takia, että vuosikymmenten jatkumo joka kesäisestä Lapin reissustamme jäi väliin.

Tänä kesänä päätimme, että yksi asia on varmaa: ainakin Lappiin on kesällä päästävä. Näin kävikin ja oikein pitkän kaavan mukaan. Alunperin kahdeksi viikoksi suunniteltu matkamme piteni puolella ja Lappi-elämää pääsemme nauttimaan kokonaisen kuukauden päivät.

Ensimmäinen Lappi-viikkomme suuntautui jo kuudetta kertaa meidän lempikohteeseemme Inarin Paadar-järvelle. Kutsuttakoon viikkoa vaikka kahden hengen kalastusretriitiksi, päänpuhdistusviikoksi tai parisuhdeleiriksi, joka tapauksessa viikko Lapin erämaassa kaukana kaikesta tekee hyvää niin mielelle kuin fysiikalle.

Koska pohjoisen kaukaiselle poropirtille ei mene tietä, poromies Sulo kuljettaa meidät perille jokiveneellä. Kun katsoo meidän valtaisaa tavaramäärää, ymmärtää hyvin, ettei meistä ikinä olisi rinkkamatkailijoiksi.

Vaikka kuinka yritimme miettiä, että otetaan mukaan vain välttämätön, en voi ymmärtää kuinka meillä siltikin on mukana kaksi retkituolia, perämoottori, kuusi kalastusvapaa, kaksi pulloa samppanjaa (tämä on välttämätöntä), veitsikokoelma, laaja viehevalikoima, melkoinen määrä erilaisia ulkoiluvaatteita, kylmälaukku, kolmella objektiivilla ja järkkärillä varustettu kamerareppu ja kaksi paria kumisaappaita vain jotain mainitakseni.

Taksikyyti matkalla erämaahan.Jospa Paadar olisi näyttäytynyt tällä reissulla vähän useammin tällaisena.Ei tarvitse tänne Vichyä kanniskella.Komeat parrat olivat männyt kasvattaneet.

Siltikin ne kaikkein tärkeimmät asiat jäivät tänä vuonna puuttumaan: villapipoa ja hanskoja olisin moneen otteeseen kaivannut. Kelit muuttuivat melkoisen ikäviksi. Suurimman osaa viikkoa meitä palellutti pohjoinen tuuli ja piiskaava sade. Venekalastukseen sellainen pahin mahdollinen keli, jonka kylmyys kaivertuu luihin ja ytimiin. Vaikka kylmyyttä vielä olisi hetken kestänytkin, tuuli tuiversi järveä väliin sen verran ankarasti, ettei pikku veneellä ollut selälle mitään asiaa.

Mutta onneksi Paadarin kalakanta on sen verran hyvä, että kalaruuassa pysyttiin. Harjukset, ahvenet, hauki ja yksi mitallinen taimenkin ilahduttivat kalastajamuijaa ja sen miestä. Kalaa syötiin suurimmaksi osaksi viikon aikana.

KalastajaKalastajan paleleva muija.Saalistakin saatiin.Se kaikkein toivotuin.

Parina tyynempänä iltana jaksoimme taas kerran ihmetellä erämaan hiljaisuutta ja käsittämätöntä rauhaa. Mitä nyt väliin kalastuskaverimme kaakkuri teki kaakattavia ylilentojaan ja vastarannan kurkipariskunta ilmoitti olemassaolostaan.

Se, että ympäristöstä on riisuttu kaikkinainen hälinä ja ylimääräiset ärsykkeet, tekee ihmiselle äärettömän hyvää. On kerrankin aikaa, rauhaa ja mahdollisuus keskittyä vain hetkeen ja omiin fiiliksiin. Ehkä nähdä paremmin myös se oma kalakaveri, kun kummallakaan ei ole mahdollisuutta kätkeytyä läppärin tai puhelimen tarjoamaan nettimaailmaan.

Täytyy myöntää, että hieman oudolta tuntui, kun totutun tavan mukaan aamuisin tarttui kännykkään ja tajusi, ettei verkkoa oikeasti olekaan. Pian opimme, että heikko yhteys ulkomaailmaan onnistuu vain yhdessä paikassa rannassa, jos aina sielläkään. Koska sähköjä ei ollut, puhelimen akkuakin piti säästää, joten tällä viikolla puhelimella ei juuri ollut valtaa meihin. Hyvä niin. Tällaista irtiottoa nettimaailmasta ainakin minä tarvitsen välillä, sillä myönnän olevani jossain määrin addiktoitunut.

Erämaa ja sen lumoava rauha.Luonto työstää taidetta.Lemmenjoen kultaa?Bileperjantai.

Jos yksi osa Lapin ihanuutta on erämaan rauha, se toinen tärkeä on luonnon kauneus. Joskus se on rantojen karua piirtoa, joskus tunturien avaruutta, joskus koskematonta erämaata. Lapin taikaa, Lapin lumoa, Lapin hulluutta, mitä vaan. Olen onnellinen, koska minulla on tämä rakkaussuhde pohjoisen kanssa.

Lisää tätä lajia rakkautta tulen saamaan seuraavien viikkojen aikana. Pelkosenniemen mielenkiintoisesta Suvannon kylästä on saatu jo esimaistelua. Pienen kyläyhteisön sydämellisiä ihmisiä, historian havinaa, vanhojen hirsitalojen romantiikkaa ja aitoa lappilaista maaseudun elämänmenoa. Ihan uusi näkökulma syventää Lappi-suhdetta. Iloisesti eteenpäin kohti uusia juttuja!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Luontomatkailu Retkeily Suomi

Petkeljärven kansallispuisto ja Ilomantsin muita ihmeitä

sunnuntai, 20 kesäkuun, 2021
Matkailin menneenä talvena blogireissulla Ilomantsissa. Kelit olivat tuolloin talvisodan henkisiä: pakkasta lähes 25 astetta ja reilut metriset hanget joka puolella. Siltikin taka-alalle jäi kutkuttamaan lähes eksoottinen itärajan pieni kunta ja erityisesti sen omaleimainen Möhkön kylä.

Yksi syy palata Ilomantsiin oli meille ennestään käymätön Suomen pienin kansallispuisto, Petkeljärven kansallispuisto. Hyvä, kun mentiin, sillä kansallispuistohan oli suloinen kuin mikä. Vaihteleva vesistöjen reunustama harjumaisema ja vuoroin suopursulle tuoksuva suo-osuus antoivat patikoinnille mukavasti vaihtelua.

Voihan suo, miten kaunista.

Patikoimme Kuikan kierros -nimisen rengasreitin ja pääosin korkealla harjulla kulkevan Korkeasärkänpolun. Kuikan kierros oli merkitty 6,5 kilometrin mittaiseksi, mutta omat askelmittarimme näyttivät reitin lähemmäs kahdeksan kilometrin pituiseksi. Kivan vaihteleva ja kaunis reitti joka tapauksessa on kyseessä. Maastossa on jonkun verran nousuja ja laskuja, mutta muuten se ei ollut minusta mitenkään vaativa. Reitti on hyvin merkitty oransseilla pallomerkeillä ja sopii ehdottomasti ensikertalaiselle.

Taivalsimme myös lyhyemmän Korkeasärkänpolku nimisen reitin, joka kulkee pitkin korkeaa harjua kapealla niemekkeellä ja päättyy lopulta vesistöön. Kaunis järvimaiseman reunustama reitti tämäkin. Matkalle tuli mittaa yhteen suuntaan pari kilometriä. Palata täytyy takaisin samaa reittiä.

Petkeljärven kansallispuistossa on retkeilykeskus, jossa on kahvio. Täältä voi vuokrata mökkimajoitusta, karavaanipaikkoja, rantasaunan, kanootteja, kajakkeja, soutuveneitä ja läskipyöriä.

Iso osa Petkeljärven reiteistä kulkee korkeilla harjuilla. Elämää puissa.

Ilomantsissa kannattaa ehdottomasti piipahtaa ihastuttavassa ja kultturellissa Möhkön kylässä. Matkaa Ilomantsin keskustasta tulee noin 24 kilometriä, Petkeljärven kansallispuistosta vajaa kymmenen kilometriä.

Harvinaislaatuiseksi Möhkön tekee se, ettei se ole ollut koskaan maatalousvaltainen, kuten useimmat Suomen maaseutujen pikkukylät. Koitajoen varrella sijaitsevan kylän historiaa on leimannut aikoinaan Suomen suurin järvimalmiruukki, joka toi leivän pöytään suurimmalle osalle lähiseutujen asukkaista.

Entisen ruukin alueesta on kehkeytynyt mielenkiintoinen matkailunähtävyys. Päärakennuksessa, Ruukinkartano Pytingissä, sijaitsee ruukin historiasta kertova museo, jossa on myös pieni sotahistoriallinen näyttely. Alueen rakennuksissa on kesäkautena myös vaihtuvia näyttelyitä. Vierailumme aikana oltiin pystyttämässä kansainvälistä Möhkönvirta nykytaidenäyttelyä.

Ruukinkartano Pytinki

Minusta suurin viehättävyys ruukin alueella olivat puistomaiset maisemat ja viehättävä sijainti koskimaisemassa. 2004 alueelle on perustettu koti- ja ulkomaisten puiden ja pensaiden arboretum.

Kahville kannattaa poiketa entiseen proomuun tehdyssä kahvilassa Möhkön Mantassa. Möhkössä voi myös yöpyä, kuten me teimme. Majoitusta tarjoavat Möhkön Rajakartano ja Mantan Majatalo.

Äitini oli kotoisin Ilomantsista ja siksi minulla on omaa kosketuspintaa ilomantsilaisiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että maailman aidoimmat ja teeskentelemättömimmät ihmiset löytyvät juuri Ilomantsista.

Vahvistusta mielipiteelleni antoi Ruukin alueella tapaamamme lupsakka paikallinen mies, jonka kanssa rupesimme tarinoimaan ensin tervaamisesta ja sitten vähän muustakin. Minusta tuntui kuin olisin tavannut elävän henkilön Heikki Turusen kirjasta. Tämä mutkaton ja ihmisläheinen mies jakoi satunnaisille matkailijoille parhaat matkavinkit ja kertoi hauskoja tarinoita alueelta. Tiesittekö, että Möhkössä elää ihan oma itikoiden viruskanta? Paikallisten suussa itikka on saanut nimen Kommunisti, sillä sieltä rajan takaa sen epäillään tulleen.

Kahvila Möhkön Manta.Suomalainen kesäidylli.

Tällä reissulla jäi vähän harmittamaan, ettei aikaa riittänyt kalastukselle, sillä sen verran hienoissa jokimaisemissa oltiin. Paikallisten mukaan jokeen on istutettu kalaa runsaasti. Nyt kesäkuun alussa olivat hyttyset ja mäkäräiset pesiytyneet kovin runsaslukuisina joenvarteen, joten ehkä myöhempi ajankohta heittokalastukselle olisi sittenkin miellyttävämpää.

Sotahistoriasta kiinnostuneen kannattaa poiketa Möhkön takana sijaitsevassa Öykkösenvaaran sotahistoriallisella alueella. Ainutlaatuiseksi paikan tekee sen autenttisuus. Juuri täällä taisteltiin heinäkuussa 1944 ja pysäytettiin Neuvostoliiton suurhyökkäys. Öykkösenvaaralla on hyvin koottu näyttely sodan vaiheista sekä maastoon tehty reitti, jonka varrella on nähtävänä taistelupaikkoja. Alueelle on vapaa pääsy.

Ilomantsin keskustassa menimme ystäviemme kanssa fiilistelemään retkipäivää paikallisen Hermannin viinitilan viinibaariin, joka sijaitsee mielenkiintoisessa paikassa vesitornin huipulla. Ulkoterassilta aukeaa mielettömät maisemat ja kirkkaalla ilmalla sieltä näkyy aina Venäjälle asti.

Meidän silmiimme sen sijaan osui ylhäältä kaunis moniosainen puurakennus, jonka saimme tietää olevan Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan Pyhän Elian kirkko. Ajoimme katsomaan kirkkoa tarkemmin, mutta ikävä kyllä se oli suljettu. Minun on niin vaikeaa ymmärtää, että miksi Suomessa kirkot pitävät ovensa pääosin suljettuina. No, oli puukirkko kaunis myös ulkoa päin.

Ennen kotiinpaluuta piti ajaa vielä Ravintola Parppeinpirtin piirakkaleipomon kautta hakemassa tuliaisiksi uunituoreet karjalanpiirakat. Ilomantsissa viimeistään oppii ymmärtää mikä ero on aidon karjalanpiirakan ja sen teollisen piirakan, jota karjalanpiirakaksi kutsutaan, välillä.

Kiva oli käydä. Ilomantsi on iloinen asia.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Vinkkejä kesämatkalle Lappiin

lauantai, 13 maaliskuun, 2021

Jos suunnittelet Lappiin vaellusreissua rinkka selässä, tällä jutulla on sinulle tuskin mitään tarjottavaa. Jos sen sijaan mielit kokea Lappia helpommin ja ajatuksissasi on päiväpatikoinnit, kauniit tunturimaisemat ja yöpymiset lakanoiden välissä, näistä neuvoista saatat hyötyä.

Muistan, kun miehen kanssa suunnistimme ensimmäistä kertaa Lappiin kesäkuukausina. Läksimme vain ajelemaan päämäärättömästi pohjoiseen ilman sen kummempia suunnitelmia. Kun emme oikein mistään mitään tienneet, emme oikein osanneet mitään hakeakaan. Vähän se reissu meni sitten ajeluksi ja haahuiluksi, vaikka ihania paikkoja ja hyviä kokemuksia saimmekin.

Yksi tapa matkustaa tämäkin, mutta nyt monta Lappi-kokemusta rikkaampana tiedän paljon paremmin, mistä mitäkin hakea ja minne suunnistaa. Lappi on iso alue ja mahdollisuuksia valtavasti, joten ainakin jonkinlainen kiinnekohta kannattaa valita. Ja miettiä, mitä reissulta ylipäätään haluaa. Helppoja luontoretkiä lasten kanssa, vähän vaativampaa tunturiin kipuamista, kalastusta vai palvelukimaraa, kuten kivoja hotelleja, ravintoloita ja nähtävyyksiä?

Tässä omat Lappi-suosikkini iisiin kesämatkailuun. Kohteet olen valinnut nimenomaan helppouden ja monipuolisuuden takia. Vahvana kriteerinä on ollut hieno luonto ja hulppeat tunturimaisemat.

Saariselkä

Inarissa sijaitsevan Saariselän maisemat ovat vaikuttavat. Kun nousee tietä E75 Saariselän tunturiylängölle puurajan yläpuolelle, maisema muuttuu äkisti ja tajuat todellakin olevasi aidosti Lapissa.

Saariselkä on varmasti helpoin pohjoisen kohteista, jos mielit päästä tunturiin. Jos kunto ei riitä, Kaunispään huipulle pääsee jopa autolla. Muita helppoja tapoja kivuta tunturiin löydät täältä. Mikäli jaksat nousta portaita, kannattaa ehdottomasti nousta Kiilopään huipulle. Kirkkaalla ilmalla maisema avautuu aina Venäjälle asti.

Metsähallituksen ylläpitämä retkeilyreitistö Saariselällä on laaja ja monipuolinen. Urho Kekkosen kansallispuiston kupeessa olevan alueen helpoimmat luontopolut ovat vain kilometrin – parin mittaisia, pisimmät erämaareitit yli 30 kilometrin mittaisia. Reitit ovat selkeästi merkittyjä, joten eksymisvaaraa ei ole. (Paitsi minulla, jolla on taipumus eksyä vähän joka paikassa.)

Saariselän matkailualueella on panostettu paljon maastopyöräilyreitteihin, joten jos tämä liikuntamuoto kiinnostaa, tässäkin suhteessa Saariselkä on hyvä vaihtoehto.

Yksityiskohtaista tietoa Saariselän retkeilyreiteistä löydät täältä.

Kesäaikaan Saariselältä saa mökkimajoitusta melko kohtuuhintaan. Alueella on myös useita hotelleja, joilla on kesäkautena usein hyviä tarjouksia. Jos haluat majoittua hulppeissa maisemissa, Kaunispään huipulla oleva Star Arctic Hotel on kiva vaihtoehto.

Vaikka Saariselän parasta sesonkiaikaa on talvi- ja syyskausi, osa ravintoloista ja baareista pitää ovensa auki ympäri vuoden (ellei korona ole toisin päättänyt). Holiday Clubilla on Saariselällä myös kylpylä.

Inari ja Juutuanjoki

Kun jatkaa Saariselältä noin 70 kilometriä pohjoiseen, tullaan Inarin kirkonkylään.

Jos vähänkään saamelaiskulttuuri kiinnostaa, kannattaa vierailla saamelaismuseo Siidassa. Siida on hieno näyttelykokonaisuus arktista luontoa sekä saamelaiselämää ja historiaa. Vuosittain Siidassa on myös korkeatasoinen valokuvanäyttely. Siidan vierestä pääsee muuten katamaraaniristeilyille upealle Inarijärvelle.

Kirkonkylän halkaisee hieno Juutuanjoki, joka on kalastajien suosikki, mutta jonka rannoilla kulkee kaunis retkeilyreitti. Kokonaisuudessaan helppokulkuisen reitin pituus on vajaa kuusi kilometriä. Kittiläntien varresta Jäniskosken sillalle välisen osuuden voi kulkea myös pyörätuolilla tai lastenvaunujen kanssa.

Kiva majoituspaikka Juutuanjoen varrella on Hotel Kultahovi. Jos mielit syödä vähän paremmin, suosittelen Kultahovin useaan otteeseen palkittua Aanar-ravintolaa. Herkullisia pohjoisen makuja tyylillä ja taidolla.

Ylläs

Ylläs on niitä alueita, joka varsin parhaiten tunnetaan talvikohteena, mutta minusta tänne kannattaa ehdottomasti matkata myös kesäaikaan. Alueen seitsemän tunturia ja reilun 200 kilometrin mittainen kesäretkeilyreitistö tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisiin luonnossa liikkujan tarpeisiin.

Helpoin tapa huiputtaa tunturi Ylläksellä on nousta gondolihissillä 719 metriä korkealle Yllästunturille. Tietoa muista hienoista tunturireiteistä löydät täältä.

Ylläksellä alueella kannattaa liikuskella myös vähän laajemmin. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on laaja retkeilyreittitarjonta ja paljon hienoja luonto- ja tunturireittejä. Tietoa näistä saat täältä. Suosittelen Pallaksen Taivaskeron kierrosta, vaikka matkaa Ylläkseltä tänne onkin noin 70 kilometriä. Pallastunturin luontokeskukselta lähtevä 8,3 kilometrin mittainen rengasreitti kuljettaa upeissa tunturimaisemissa. Omia kokemuksiani lisää täältä.

Samalla suunnalla (noin 50 kilometrin päässä Ylläkseltä) on muuten toinen huomattavasti edellistä helpommin saavutettava tunturi, Särkitunturi. Mikäli haluat nähdä upeita tunturinäkymiä ilman rankkaa nousua, tämä on hyvä vaihtoehto, joka sopii myös lasten kanssa kuljettavaksi. Reittikokemuksistani kerron täällä.

Kivoja majoituspaikkoja Ylläksellä ovat kylpylähotelli Lapland Hotel Saaga sekä kotoinen Ylläs Lodge 67°N. Kesäaikaan kannattaa myös etsiskellä alueelta edullista mökkimajoitusta.

Kilpisjärvi – Saanatunturi

Jos olet kiinnostunut näkemään ehkä Suomen kauneimman maiseman, kannattaa jatkaa Ylläkseltä vielä tovi ylöspäin E8 tietä käsivarren Lappiin Kilpisjärvelle.

Mallan luonnonpuiston pysäköintialueelta (Kilpisjärventie 14850, Enontekiö) lähtee polku, joka nousee neljän kilometrin matkan Saanatunturin huipulle. Takaisin palataan samaa reittiä.

Saanatunturin maisemat olivat niin vaikuttavat, että jokaisen liikuntakykyisen suomalaisen kannattaisi kerran elämässään nähdä tämä mykistävä näkymä. Saanan huippu on Suomen helpoiten saavutettavissa oleva yli tuhatmetrinen tunturi.

Vaikka olin ennen Saanan valloitusta liikkunut Lapissa paljon ja kiivennyt useisiin tuntureihin, Saana tarjoili jotain aivan omaa luokkaansa olevan kokemuksen. Oli vaikea uskoa, että Suomessa oltiin. Kokemuksiani Saanan huiputuksesta löydät täältä.

Tulevana kesänä on Lappiin päästävä ihan ehdottomasti. Suunnitelmissa on piiloutua kahdeksi viikoksi Inarin erämaahan. Aikeissa olisi myös tutustua Lemmenjoen kansallispuistoon ja käydä katsomassa Lapin näyttävin vesiputous Ravadasköngäs.

Voi kesä, tulisit jo!

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Luontomatkailu Retkeily Suomi Yleinen

Retkeilylle pyhitetyt perjantait

tiistai, 15 syyskuun, 2020

Olemme nimenneet perjantait retkipäiviksi. Jos vain sää ja työt sallivat, perjantaiaamuisin täytetään termari kahvilla ja pakataan reppuun vähän evästä. Meitä kiinnostaa tietää, millainen on se Etelä-Savo, jonne olemme muuttamassa.

Kaikki lähti siitä, että löysin uuden kotimme kaapin hyllyltä palan karttaa. Paikansin kartalta uuden asuinpaikkamme Saimaan keskiössä ja hämmästyin kuinka paljon vesistöä oikeasti tässä kohtaa Suomea onkaan.

Saimaan suuret selät saarineen ympäröivät meitä joka puolelta ja sen lisäksi mannerkin on kuin reikäinen tilkkutäkki. Pienet järvet ja lammet puhkovat maastoa kaikkialla.

Ensi kesän hankintoihimme kuuluu ehdottomasti vene, mutta jo nyt polttelee päästä näkemään, millaiseen ympäristöön olemme asettautumassa. Siispä perjantaisin hyppäämme automme kyytiin ja ajelemme melko päämäärättömästi pitkin pienempiä kyläteitä.

Eväsrepun lisäksi mukaan lähtee onki ja matopurkki. Kun näemme sopivan onkipaikan, aina on kokeiltava josko kala oli syönnillään. Tuoreille ahvenfileille meillä on aina käyttöä.

Toiveikkaina olemme etsiskelleet myös herkkutatteja mäntykankailta. Joko niitä ei ole tai sitten olemme olleet väärissä paikoissa. Toistaiseksi tältä osin emme ole satoa saaneet.

Kun pienempiä teitä ajelee, mielenkiintoista on ollut huomata, että yleensä jokainen tie päättyy jossain kohtaan järveen. Ja voi hyvänen aika tätä vesistöjen määrää. Kyllähän minä tiesin, että Etelä-Savossa vettä riittää, mutta että näin paljon.

Yllättävää on ollut myös maiseman jylhyys ja rantojen karuus. Rakastan rantakalliota ja niitä tällä osalla Suur-Saimaan harjuja riittää. Jo ajomatka Puumalan ja Mikkelin välillä kertoo, millaisesta maisemallisesta iloittelusta onkaan kyse.

Onpa Etelä-Savoa siunattu myös melkoisella määrällä hiekkarantoja. Hienohiekkaisiin biitseihin ei voi olla törmäämättä. Niitä on yksinkertaisesti kaikkialla. Upein näistä kaikista on ehkä Puumalan Pistohiekka, Saimaan riviera, joka on jo käsite sinänsä ja tullut varmasti tutuksi monille karavaanareille. Samettisella hiekkapohjalla varustettu ranta on unelma uimarille ja rantatörmä näkymineen parasta karavaanarille.

Puumalan Pistohiekka

Viime viikonloppuna meitä hämmästytti syrjäinen hiekkaranta, jonne tupsahdimme ajoreissullamme ihan yllättäen. Olimme tietämättämme pyyhkäisseet lossiyhteyden kautta Juvan puolelle ja siellä ajellessamme huomasimme Saimaa Geopark opasteen, joka johdatti meidät kapealle metsätielle.

Geopark-kohteet ovat maisemallisesti, tieteellisesti tai historiallisesti merkittäviä geologisia kohteita. Saimaan alueelta Geopark-kohteita löytyy lähes kaikista alueen kunnista ja kaupungeista. Ainakin itse hämmästyin niiden suurta määrää ja paljon on joukossa myös tuikituntemattomia paikkoja. Tästä linkistä pääset tutustumaan Saimaan alueen Geopark-kohteisiin: https://www.saimaageopark.fi/kohteet/

Olimme ajaneet tietämättämme Juvan Karihiekan parkkipaikalle, joka sijaitsee Saimaan vesistön Luonterin itäosassa. Alas rantaan vei jyrkkä polku ja mikäs se sieltä tulikaan vastaan. Aivan loistava muutaman sadan metrin mittainen autio hiekkaranta. Täällä piskuisen tien päässä oli jälleen melkoinen biitsi, jota reunustivat korkeat ja jylhät kallioseinämät.

Kiipesimme kallion päälle maisemia katsomaan. Naureskelin miehelle, että tulee sellainen fiilis, että tekisi mieli laulaa Finlandia-hymniä. Parempi oli kuitenkin olla raiskaamatta Sibeliuksen mestariteosta.

Karihiekka

Ajomatkalla takaisin ihmettelimme kumpuilevaa maastoa. Enpä haluaisi talven jääkeleillä ajella ylös ja alas noita jyrkkiä nousuja ja laskuja. Tien varrella muutaman kymmenen metrin välein olleet hiekkalaatikot ovat jossain kohtaa vuotta varsin tarpeen.

Hämmästelin myös alueen metsien monimuotoisuutta. Maasto vaihteli selkeistä mäntykankaista synkkiin sammalpäällysteisiin kuusikoihin. Matkan varrella oli myös paljon luonnontilaisia metsiä, jotka näyttivät siltä, että ne olivat saaneet olla vuosikymmenten ajan täysin omissa oloissaan. Metsät olivat käytännössä kasvaneet umpeen.

Perjantainen syyssää oli mitä mainioin, joten vielä ei tehnyt mieli ajaa takaisin kotiin. Sen sijaan suuntasimme Puumalan uusille retkeilyreiteille Luukkolantielle, jonka varrella on retkeilijöille tarkoitettuja parkkipaikkoja.

Alkukesästä kävimme kulkemassa osan 13 kilometrin mittaisesta uutukaisesta Puumalan Norppapolusta, joka kulkee suurimmaksi osaksi Saimaan rantamaisemissa. Rengasreitti koostuu kolmesta eri mittaisesta reitistä, jotka kaikki ovat kuljettavissa myös erikseen.

Nyt ajoimme Kaivannon parkkipaikalle tarkoituksenamme kulkea retkipäivämme päätteeksi noin kolmen kilometrin mittainen Kotkatsaaren kierros.

Kiva reitti oli tämäkin. Helpohkossa kangasmaastossa polveileva rengasreitti kuljettaa pääosin pitkin rantoja. Ja kuinka ollakaan, tältäkin lyhyeltä matkalta löytyi peräti kaksi hiekkarantaa. Mukavaa oli kivuta rantakallioille juomaan loput kahvit ja syömään viimeiset voileivät.

Piti käydä myös jälleen ihastelemassa Puumalan kunnan rakentamaa laavua, joka on varmasti hienoin koskaan näkemäni laavu. Käsinveistetyistä hirsistä kokoonpantu ryhdikäs rakennelma on kuin metsäkirkko Saimaan rannalla.

Kotkatsaaren kierros

Tietoa Puumalan uudesta Norppapolusta ja sen reiteistä saat tämän linkin takaa: https://visitpuumala.fi/pyoraile_ja_patikoi/maisemamakupaloja-norppapolulla/ Aiemman juttuni Norppapolun Kaivannon Kieppi -reitistä löydät täältä.

Toivottavasti syksyä jatkuu tänä vuonna mahdollisimman pitkään. Sen verran paljon hienoja maisemakohteita Etelä-Savossa piisaa, joista toivoisin ennen lumen tuloa ehtiväni näkemään vielä mahdollisimman monta.

Odotan myös innolla lokakuuta, sillä silloin loppuu myös tämä kahden asunnon välitilassa eläminen. Saimme asuntomme kaupaksi ja pääsemme nyt reilusti muuttamaan uuteen kotiin. Tuntuu helpottavalta ja vapauttavalta, kun voimme täysillä ottaa seuraavan askeleen.

Lähiviikot tulevat sisältämään varmasti paljon uuden kodin sisustamista. Ja samalla myös sopeutumista henkisesti uuteen elämänvaiheeseen. Uusi koti, uusi maisema ja uudet seikkailut. Tavallaan olemme ihan uuden edessä.

Otsalamputkin on hankittu. Kun metsässä asustelemme, saattaa olla, että niille on lähikuukausina käyttöä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Luontomatkailu Retkeily Yleinen

Telttailun ihanuus ja kurjuus – yhden telttayön tarina

lauantai, 30 toukokuun, 2020

Telttailu on minusta hauskaa. Ainakin vähäisessä määrin silloin, kun keli on kohdallaan ja patja on paksu.

Telttailu vie jollain tasolla riisuttujen ja yksinkertaisten asioiden pariin. Miettikää nyt. Sitä vaan mennään maastoon, valitaan se kaikkein kaunein ranta- tai tunturimaisema ja päätetään, että tähän jäädään yöksi. Sitten kaivetaan pussista telttakangas esiin, laitetaan raudat niksnaks paikalleen ja majapaikka on valmis. Kömmitään makuupusseihin ja käydään nukkumaan. Kuinka simppeliä ja vapaata elämä voikaan olla.

Samalla voi tuntea olevansa osallinen ympäröivän luonnon elämässä. Vähän kuin oltaisiin metsän asukkeja siinä missä muutkin. Naapurusto piipittää, kujertaa, kirkuu, sirkuttaa ja surisee. Joskus myös epäilyttävästi rapistelee. Joka tapauksessa tulee sellainen hyvä fiilis siitä, että on yksi osanen luomakuntaa.

Telttailussa on minusta aina jonkinlainen pieni seikkailun tunne läsnä. Ehkä tämä juontaa jostain kaukaa lapsuuden ajoilta. Muistan vieläkin, miten jännittävää oli, kun kaverin isä pystytti teltan pihalle ja saimme nukkua siinä ihan keskenämme. Suuri seikkailu pienille ihmisille. Jotain samaa lapsenmielistä seikkailuhenkeä telttaöissä on edelleen.

Luksusmajoitus järvinäköalalla.

Tässä eräänä kauniina päivänä mies teki lähtöä kalaan lempikohteeseensa Ruunaan koskille Pohjois-Karjalaan. Kun säätiedotus lupasi loistavaa aurinkoista keliä, päätin lähteä pariksi päiväksi mukaan. Juu, ja ehdottomasti nukuttaisiin teltassa, kuinkas muuten.

Poutakelin lisäksi toinen telttailun perusedellytys on hyvä patja. Yritin aiemmin sopeutua parin sentin paksuiseen retkipatjaan, mutta sen päällä nukkuminen vei yöunet, vaikka hyvä nukkuja yleensä olenkin. En halua tuntea jokaista maaston muhkuraa selkäni alla ja toisaalta 50 sentin levyinen patja ei täti-ihmiselle yksinkertaisesti riitä.

Hankin itselleni kunnon ”retkeilypatjan”. Kävin ostamassa 80 senttiä leveän ja 12 senttiä paksun kunnollisen vaahtomuovipatjan. Tosin sen ongelmaksi tuli koko. Kaupassa tyhjiöpakattu patja oli vielä melko maltillinen kooltaan, mutta auta armias, kun paketti avattiin. Ei sitä saanut rullattua enää mitenkään järkeviin mittoihin.

Muutaman reissun patja kulki autossa täyttäen puolet tavaratilasta. Jossain vaiheessa meillä vaihtui auto pienempään ja mies ykskantaan ilmoitti, että patja ei sitten enää mahdu retkille mukaan. Tilalle hankittiin paksut pumpattavat ilmapatjat molemmille.

Kivat näkymät majapaikalta.

Mennäänpä tuohon Ruunaan telttayöhön. Koska tuttu kohde oli kyseessä, sopivan telttapaikan löytäminen oli helppoa. Tasainen kangasmaasto, rantatörmä hienolla järvinäköalalla, peseytymismahdollisuus rannalla, lähellä nuotiopaikka ja puucee. Siinäpä kaikki, mitä ihminen telttaretkellä tarvitsee.

Päivä oli ollut ihana. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli niin taivaallisen hienoa istuskella päivän päätteeksi teltan edustalla upeaa järvimaisemaa ihastelemassa. Tosin, mitä alemmas aurinko painui, sitä viileämmäksi ilma alkoi muuttua. ”Taitaa tulla viileä yö”, mies sanoi.

Onneksi meillä on kunnolliset makuupussit, joiden syvyyksiin hyvissä ajoin illalla kaivauduimme. Nauratti meidän kahden könyäminen makuupussiemme kanssa. Muistutimme norppia, jotka raskaan oloisesti raahaavat ruhonsa rantakiville.

Jossain lähellä käki oli intoutunut kukkumaan taukoamatta. Yritin laskea kuinka monta kertaa se kukkui, mutta nukahdin kesken laskujeni. Mutta vain hetkeksi.

Hyvää yötä.

Heräsin nimittäin siihen, että minua palelsi aivan jäätävästi huolimatta siitä, että päällä oli paksu lämpökerrasto ja fleecepusero. Makuupussini pitäisi riittää aina pieniin pakkaslukemiin asti, mutta siltikin olin aivan jäässä. Eikä ihme. Hengitys höyrysi ja jopa päätä palelsi. Eipä tullut mieleen ottaa pipoa mukaan. Saatoin tuntea maasta hohkaavan kylmyyden jopa patjan ja makuupussin läpi. Olipa lämpötila laskenut yllättävän alas.

Yritin mennä mahdollisimman pienelle sykkyrälle aivan makuupussin uumeniin, jotta saisin pidettyä itseni edes jonkin verran lämpimämpänä. Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa teltassa nukkuminen ei tuntunut enää niin hyvältä idealta.

Yö meni lähinnä horroksessa. Heräsin pienin välein ja aina samasta syystä. Palelsi. Luulenpa, että kovin kaukana ei oltu pakkasasteista.

Hyvää huomenta. Tokkurainen yön jäljiltä.Hyvä aamu sittenkin.

Kun jossain vaiheessa varhaisen aamun tunteina olin saanut jonkinlaisen unitilan päälle, heräsin naapureiden kovaääniseen mekastukseen. Lokeilla oli ilmeisesti alkaneet aamutoimet, sillä sen verran suurella desibelimäärällä ne ilmaisivat olemassaolostaan. Ummistin vielä silmäni ja pääsinkin uudelleen uneen. Mies sen sijaan oli hävinnyt viereltä.

Kun tokkuraisena vihdoin avasin teltan vetoketjun ja näin ensimmäiseksi auringossa kylpevän järvenselän, telttailun ihanuus muistui taas mieleen. Tosin sen päätin, että päiväsään lisäksi tästä lähtien tarkistan myös yösään. Tähän aikaan vuodesta päivä- ja yölämpötilojen erot voivat näköjään olla melkoisen suuret.

”Voitaisiinkohan kysyä, jos Ruunaan Retkeilykeskuksella olisi ensi yöksi mökkejä vapaana”?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista