Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Retkeily

Retkeily Suomi Yleinen

Retkeilylle pyhitetyt perjantait

tiistai, syyskuu 15, 2020

Olemme nimenneet perjantait retkipäiviksi. Jos vain sää ja työt sallivat, perjantaiaamuisin täytetään termari kahvilla ja pakataan reppuun vähän evästä. Meitä kiinnostaa tietää, millainen on se Etelä-Savo, jonne olemme muuttamassa.

Kaikki lähti siitä, että löysin uuden kotimme kaapin hyllyltä palan karttaa. Paikansin kartalta uuden asuinpaikkamme Saimaan keskiössä ja hämmästyin kuinka paljon vesistöä oikeasti tässä kohtaa Suomea onkaan.

Saimaan suuret selät saarineen ympäröivät meitä joka puolelta ja sen lisäksi mannerkin on kuin reikäinen tilkkutäkki. Pienet järvet ja lammet puhkovat maastoa kaikkialla.

Ensi kesän hankintoihimme kuuluu ehdottomasti vene, mutta jo nyt polttelee päästä näkemään, millaiseen ympäristöön olemme asettautumassa. Siispä perjantaisin hyppäämme automme kyytiin ja ajelemme melko päämäärättömästi pitkin pienempiä kyläteitä.

Eväsrepun lisäksi mukaan lähtee onki ja matopurkki. Kun näemme sopivan onkipaikan, aina on kokeiltava josko kala oli syönnillään. Tuoreille ahvenfileille meillä on aina käyttöä.

Toiveikkaina olemme etsiskelleet myös herkkutatteja mäntykankailta. Joko niitä ei ole tai sitten olemme olleet väärissä paikoissa. Toistaiseksi tältä osin emme ole satoa saaneet.

Kun pienempiä teitä ajelee, mielenkiintoista on ollut huomata, että yleensä jokainen tie päättyy jossain kohtaan järveen. Ja voi hyvänen aika tätä vesistöjen määrää. Kyllähän minä tiesin, että Etelä-Savossa vettä riittää, mutta että näin paljon.

Yllättävää on ollut myös maiseman jylhyys ja rantojen karuus. Rakastan rantakalliota ja niitä tällä osalla Suur-Saimaan harjuja riittää. Jo ajomatka Puumalan ja Mikkelin välillä kertoo, millaisesta maisemallisesta iloittelusta onkaan kyse.

Onpa Etelä-Savoa siunattu myös melkoisella määrällä hiekkarantoja. Hienohiekkaisiin biitseihin ei voi olla törmäämättä. Niitä on yksinkertaisesti kaikkialla. Upein näistä kaikista on ehkä Puumalan Pistohiekka, Saimaan riviera, joka on jo käsite sinänsä ja tullut varmasti tutuksi monille karavaanareille. Samettisella hiekkapohjalla varustettu ranta on unelma uimarille ja rantatörmä näkymineen parasta karavaanarille.

Puumalan Pistohiekka

Viime viikonloppuna meitä hämmästytti syrjäinen hiekkaranta, jonne tupsahdimme ajoreissullamme ihan yllättäen. Olimme tietämättämme pyyhkäisseet lossiyhteyden kautta Juvan puolelle ja siellä ajellessamme huomasimme Saimaa Geopark opasteen, joka johdatti meidät kapealle metsätielle.

Geopark-kohteet ovat maisemallisesti, tieteellisesti tai historiallisesti merkittäviä geologisia kohteita. Saimaan alueelta Geopark-kohteita löytyy lähes kaikista alueen kunnista ja kaupungeista. Ainakin itse hämmästyin niiden suurta määrää ja paljon on joukossa myös tuikituntemattomia paikkoja. Tästä linkistä pääset tutustumaan Saimaan alueen Geopark-kohteisiin: https://www.saimaageopark.fi/kohteet/

Olimme ajaneet tietämättämme Juvan Karihiekan parkkipaikalle, joka sijaitsee Saimaan vesistön Luonterin itäosassa. Alas rantaan vei jyrkkä polku ja mikäs se sieltä tulikaan vastaan. Aivan loistava muutaman sadan metrin mittainen autio hiekkaranta. Täällä piskuisen tien päässä oli jälleen melkoinen biitsi, jota reunustivat korkeat ja jylhät kallioseinämät.

Kiipesimme kallion päälle maisemia katsomaan. Naureskelin miehelle, että tulee sellainen fiilis, että tekisi mieli laulaa Finlandia-hymniä. Parempi oli kuitenkin olla raiskaamatta Sibeliuksen mestariteosta.

Karihiekka

Ajomatkalla takaisin ihmettelimme kumpuilevaa maastoa. Enpä haluaisi talven jääkeleillä ajella ylös ja alas noita jyrkkiä nousuja ja laskuja. Tien varrella muutaman kymmenen metrin välein olleet hiekkalaatikot ovat jossain kohtaa vuotta varsin tarpeen.

Hämmästelin myös alueen metsien monimuotoisuutta. Maasto vaihteli selkeistä mäntykankaista synkkiin sammalpäällysteisiin kuusikoihin. Matkan varrella oli myös paljon luonnontilaisia metsiä, jotka näyttivät siltä, että ne olivat saaneet olla vuosikymmenten ajan täysin omissa oloissaan. Metsät olivat käytännössä kasvaneet umpeen.

Perjantainen syyssää oli mitä mainioin, joten vielä ei tehnyt mieli ajaa takaisin kotiin. Sen sijaan suuntasimme Puumalan uusille retkeilyreiteille Luukkolantielle, jonka varrella on retkeilijöille tarkoitettuja parkkipaikkoja.

Alkukesästä kävimme kulkemassa osan 13 kilometrin mittaisesta uutukaisesta Puumalan Norppapolusta, joka kulkee suurimmaksi osaksi Saimaan rantamaisemissa. Rengasreitti koostuu kolmesta eri mittaisesta reitistä, jotka kaikki ovat kuljettavissa myös erikseen.

Nyt ajoimme Kaivannon parkkipaikalle tarkoituksenamme kulkea retkipäivämme päätteeksi noin kolmen kilometrin mittainen Kotkatsaaren kierros.

Kiva reitti oli tämäkin. Helpohkossa kangasmaastossa polveileva rengasreitti kuljettaa pääosin pitkin rantoja. Ja kuinka ollakaan, tältäkin lyhyeltä matkalta löytyi peräti kaksi hiekkarantaa. Mukavaa oli kivuta rantakallioille juomaan loput kahvit ja syömään viimeiset voileivät.

Piti käydä myös jälleen ihastelemassa Puumalan kunnan rakentamaa laavua, joka on varmasti hienoin koskaan näkemäni laavu. Käsinveistetyistä hirsistä kokoonpantu ryhdikäs rakennelma on kuin metsäkirkko Saimaan rannalla.

Kotkatsaaren kierros

Tietoa Puumalan uudesta Norppapolusta ja sen reiteistä saat tämän linkin takaa: https://visitpuumala.fi/pyoraile_ja_patikoi/maisemamakupaloja-norppapolulla/ Aiemman juttuni Norppapolun Kaivannon Kieppi -reitistä löydät täältä.

Toivottavasti syksyä jatkuu tänä vuonna mahdollisimman pitkään. Sen verran paljon hienoja maisemakohteita Etelä-Savossa piisaa, joista toivoisin ennen lumen tuloa ehtiväni näkemään vielä mahdollisimman monta.

Odotan myös innolla lokakuuta, sillä silloin loppuu myös tämä kahden asunnon välitilassa eläminen. Saimme asuntomme kaupaksi ja pääsemme nyt reilusti muuttamaan uuteen kotiin. Tuntuu helpottavalta ja vapauttavalta, kun voimme täysillä ottaa seuraavan askeleen.

Lähiviikot tulevat sisältämään varmasti paljon uuden kodin sisustamista. Ja samalla myös sopeutumista henkisesti uuteen elämänvaiheeseen. Uusi koti, uusi maisema ja uudet seikkailut. Tavallaan olemme ihan uuden edessä.

Otsalamputkin on hankittu. Kun metsässä asustelemme, saattaa olla, että niille on lähikuukausina käyttöä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Retkeily Yleinen

Telttailun ihanuus ja kurjuus – yhden telttayön tarina

lauantai, toukokuu 30, 2020

Telttailu on minusta hauskaa. Ainakin vähäisessä määrin silloin, kun keli on kohdallaan ja patja on paksu.

Telttailu vie jollain tasolla riisuttujen ja yksinkertaisten asioiden pariin. Miettikää nyt. Sitä vaan mennään maastoon, valitaan se kaikkein kaunein ranta- tai tunturimaisema ja päätetään, että tähän jäädään yöksi. Sitten kaivetaan pussista telttakangas esiin, laitetaan raudat niksnaks paikalleen ja majapaikka on valmis. Kömmitään makuupusseihin ja käydään nukkumaan. Kuinka simppeliä ja vapaata elämä voikaan olla.

Samalla voi tuntea olevansa osallinen ympäröivän luonnon elämässä. Vähän kuin oltaisiin metsän asukkeja siinä missä muutkin. Naapurusto piipittää, kujertaa, kirkuu, sirkuttaa ja surisee. Joskus myös epäilyttävästi rapistelee. Joka tapauksessa tulee sellainen hyvä fiilis siitä, että on yksi osanen luomakuntaa.

Telttailussa on minusta aina jonkinlainen pieni seikkailun tunne läsnä. Ehkä tämä juontaa jostain kaukaa lapsuuden ajoilta. Muistan vieläkin, miten jännittävää oli, kun kaverin isä pystytti teltan pihalle ja saimme nukkua siinä ihan keskenämme. Suuri seikkailu pienille ihmisille. Jotain samaa lapsenmielistä seikkailuhenkeä telttaöissä on edelleen.

Luksusmajoitus järvinäköalalla.

Tässä eräänä kauniina päivänä mies teki lähtöä kalaan lempikohteeseensa Ruunaan koskille Pohjois-Karjalaan. Kun säätiedotus lupasi loistavaa aurinkoista keliä, päätin lähteä pariksi päiväksi mukaan. Juu, ja ehdottomasti nukuttaisiin teltassa, kuinkas muuten.

Poutakelin lisäksi toinen telttailun perusedellytys on hyvä patja. Yritin aiemmin sopeutua parin sentin paksuiseen retkipatjaan, mutta sen päällä nukkuminen vei yöunet, vaikka hyvä nukkuja yleensä olenkin. En halua tuntea jokaista maaston muhkuraa selkäni alla ja toisaalta 50 sentin levyinen patja ei täti-ihmiselle yksinkertaisesti riitä.

Hankin itselleni kunnon ”retkeilypatjan”. Kävin ostamassa 80 senttiä leveän ja 12 senttiä paksun kunnollisen vaahtomuovipatjan. Tosin sen ongelmaksi tuli koko. Kaupassa tyhjiöpakattu patja oli vielä melko maltillinen kooltaan, mutta auta armias, kun paketti avattiin. Ei sitä saanut rullattua enää mitenkään järkeviin mittoihin.

Muutaman reissun patja kulki autossa täyttäen puolet tavaratilasta. Jossain vaiheessa meillä vaihtui auto pienempään ja mies ykskantaan ilmoitti, että patja ei sitten enää mahdu retkille mukaan. Tilalle hankittiin paksut pumpattavat ilmapatjat molemmille.

Kivat näkymät majapaikalta.

Mennäänpä tuohon Ruunaan telttayöhön. Koska tuttu kohde oli kyseessä, sopivan telttapaikan löytäminen oli helppoa. Tasainen kangasmaasto, rantatörmä hienolla järvinäköalalla, peseytymismahdollisuus rannalla, lähellä nuotiopaikka ja puucee. Siinäpä kaikki, mitä ihminen telttaretkellä tarvitsee.

Päivä oli ollut ihana. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli niin taivaallisen hienoa istuskella päivän päätteeksi teltan edustalla upeaa järvimaisemaa ihastelemassa. Tosin, mitä alemmas aurinko painui, sitä viileämmäksi ilma alkoi muuttua. ”Taitaa tulla viileä yö”, mies sanoi.

Onneksi meillä on kunnolliset makuupussit, joiden syvyyksiin hyvissä ajoin illalla kaivauduimme. Nauratti meidän kahden könyäminen makuupussiemme kanssa. Muistutimme norppia, jotka raskaan oloisesti raahaavat ruhonsa rantakiville.

Jossain lähellä käki oli intoutunut kukkumaan taukoamatta. Yritin laskea kuinka monta kertaa se kukkui, mutta nukahdin kesken laskujeni. Mutta vain hetkeksi.

Hyvää yötä.

Heräsin nimittäin siihen, että minua palelsi aivan jäätävästi huolimatta siitä, että päällä oli paksu lämpökerrasto ja fleecepusero. Makuupussini pitäisi riittää aina pieniin pakkaslukemiin asti, mutta siltikin olin aivan jäässä. Eikä ihme. Hengitys höyrysi ja jopa päätä palelsi. Eipä tullut mieleen ottaa pipoa mukaan. Saatoin tuntea maasta hohkaavan kylmyyden jopa patjan ja makuupussin läpi. Olipa lämpötila laskenut yllättävän alas.

Yritin mennä mahdollisimman pienelle sykkyrälle aivan makuupussin uumeniin, jotta saisin pidettyä itseni edes jonkin verran lämpimämpänä. Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa teltassa nukkuminen ei tuntunut enää niin hyvältä idealta.

Yö meni lähinnä horroksessa. Heräsin pienin välein ja aina samasta syystä. Palelsi. Luulenpa, että kovin kaukana ei oltu pakkasasteista.

Hyvää huomenta. Tokkurainen yön jäljiltä.Hyvä aamu sittenkin.

Kun jossain vaiheessa varhaisen aamun tunteina olin saanut jonkinlaisen unitilan päälle, heräsin naapureiden kovaääniseen mekastukseen. Lokeilla oli ilmeisesti alkaneet aamutoimet, sillä sen verran suurella desibelimäärällä ne ilmaisivat olemassaolostaan. Ummistin vielä silmäni ja pääsinkin uudelleen uneen. Mies sen sijaan oli hävinnyt viereltä.

Kun tokkuraisena vihdoin avasin teltan vetoketjun ja näin ensimmäiseksi auringossa kylpevän järvenselän, telttailun ihanuus muistui taas mieleen. Tosin sen päätin, että päiväsään lisäksi tästä lähtien tarkistan myös yösään. Tähän aikaan vuodesta päivä- ja yölämpötilojen erot voivat näköjään olla melkoisen suuret.

”Voitaisiinkohan kysyä, jos Ruunaan Retkeilykeskuksella olisi ensi yöksi mökkejä vapaana”?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Retkeily Suomi

Pala kauneinta Saimaata Puumalan retkeilyreiteillä

sunnuntai, toukokuu 24, 2020

Oi Puumala, oi Saimaa! Ainakin kerran kesässä on tätä kauneutta saatava.

Kirjoitin aiemmissa blogijutussani Suomen kahdesta kauniista maisemareitistä, Punkaharjun Harjureitistä ja Karigasniemi – Utsjoki Tenojokilaakson reitistä. Tähän sarjaan on ehdottomasti lisättävä kolmas Suomen maisemahelmi, Puumalan saaristoreitti.

Yksi tämän tieosuuden ihanuuksista on Puumalan kunnan ylläpitämä retkeilyreitistö. Jos vähänkään vesistö ja Saimaa saa sydäntäsi hypähtelemään, täällä olisi tarjolla kolmen luontopolun kattaus, joista jokainen kulkee ainakin osittain pitkin Saimaan kauneimpia rantamaisemia.

Kaikki kolme retkeilyreittiä ovat rengasreittejä, jotka ovat yhdistettävissä toisiinsa. Kolmen kilometrin pituinen Kitulan lenkki kulkee enemmän metsän siimeksessä, kun taas neljän kilometrin mittainen Kaivannon Kieppi myötäilee lähes täysin Saimaan rantoja. Kolmas reiteistä, Kotkatsaaren kierros, on kolmisen kilometriä pitkä ja myös se kuljettaa suurimmaksi osaksi rantamaisemissa.

Me valitsimme Kaivannon kiepin reitin, joka on varmasti yksi hienoimmista retkeilyreiteistä, mitä olen näillä leveysasteilla kulkenut. Oma kivan lisänsä antoi toukokuinen heleys, kirkas sää ja kauniin sininen taivas. Aurinko sai Saimaan näyttämään niin kirkkaansiniseltä, että melkoisessa sinisessä Suomi-euforiassa kuljimme nuo kilometrit. Eipä olisi voinut parempaa säätä toivoa luontoretkeilyyn.

Rantoja kiemurteleva polku nousi väliin ylös kallioille ja laskeutui taas alas rannoille. Kaivannon kiepin varrella oli peräti kolme hiekkapohjaista uimarantaa ja lisää uintipaikkoja löytyy Kotkatsaaren reitiltä. Jos vesi vain olisi ollut hieman lämpimämpää, olisi ollut aika makeeta pulahtaa reippailun välissä Saimaan syleilyyn.

Reitin varrella oli myös kerrassaan hieno vastavalmistunut katos, jonka yhteydessä oli kaksi tulentekopaikkaa, jotka käyntihetkellämme olivat viimeistelyä vaille valmiita. Kyllä oli kunta rakennuttanut upean hirsirakennuksen kaikkien yhteiseen käyttöön. Sieluni silmin näin kuinka vaikuttavaa olisi kuunnella täällä Finlandia hymniä.

Jyrkkien nousujen ja laskujen takia reitti vaatii kohtalaista peruskuntoa. Suosittelen myös pitäväpohjaisia kenkiä. Huomasin itse, että melko sileäpohjaiset Skechersit eivät olleet tälle matkalle parhaat jalkineet.

Reitti oli hyvin merkitty punaisin täplin puihin, joten eksymisen vaaraa ei ole. Tästä selviäisin jopa minä suuntavammainen ihan yksinkin.

Olin varustautunut lähiobjektiivilla siltä varalta, että joku alueella elävistä norpista olisi näyttäytynyt. Näin hyvää tuuria ei tällä kertaa ollut, mutta ilman norppaakin reitti oli ihastuttava. Kun kiipesimme Pääskytvuoren näköalapaikalle, harmittelin, ettei mukaan tullut otettu kahvia termarissa. Olisi ollut aika hulppea paikka kahvitteluun. Tosin kävi mielessä, että tässä olisi myös hieno paikka nostaa lasi samppanjaa Suomi-neidolle.

Reittien lähtöpisteille on helppo löytää. Käänny Kantatie 62:lta läheltä Puumalan keskustaa Luukkolantielle. Reilun kilometrin päässä oikealla on retkeilyreittien ensimmäinen parkkipaikka Luukkolantien pysäköintipaikka, joka osuu Kitulan lenkin varrelle.

Me jatkoimme Luukkolantietä vielä noin 1,5 kilometriä eteenpäin ja jätimme auton tien oikealla puolella olevalle Kaivannon parkkipaikalle. Opastekyltti oli melko pieni ja huomaamaton, joten kannattaa olla tarkkana. Tälle parkkipaikalle kannattaa jättää auto myös, jos lähdet kulkemaan Kotkatsaaren reittiä.

Kaivannon parkkipaikalla on muuten juomaveden tankkauspiste. Hyvää vettä onkin, sillä pohjavesialue sijaitsee tällä kohtaa.

Koko reitistöä kutsutaan Norppareitiksi, jonka pituudeksi tulee yhteensä 13 kilometriä, mikäli lähdet matkaan jo Puumalan sillalta.

Tarkemmat tiedot kuvatuista reiteistä löydät täältä.

Jos haluat kokea lisää tuosta alussa mainitusta kauniista tieosuudesta, Puumalan saaristoreitistä, jatka matkaa Luukkolantietä eteenpäin kohti Niinisaarta. Ennen Hätinvirran lossia käänny oikealle Lintusalontielle. Lossin jälkeen alkaa viehko tieosuus, jossa ajat siltoja pitkin saarelta toiselta.

Niinisaaressa sijaitsee tasokkaita lomamökkejä vuokraava Okkolan lomamökit. Täältä voit vuokrata käyttöösi vaikka sähköpyörän, jolla on mukavaa jatkaa matkaa eteenpäin. Okkolan lomamökit emännöi myös kesäisin auki olevaa Ravintola Niinipuuta.

Okkolan naapurista löytyy kotimaisia marjaviinejä valmistava Temolan viinitila. Ja löytyypä Niinisaaresta myös kesäkuukausina auki oleva Liehtalanniemen museotila.

Tällä kertaa me jatkoimme matkaamme Puumalan satamaan. Kävimme ostamassa sataman vieressä olevasta Kahvila-Konditoria Soroppista take away kahvit ja täydelliset korvapuustit, jotka nautimme sataman penkillä ohi kulkevia veneitä ihmetellen.

Ystävä kävi vielä nappaamassa paikallisesta kaupasta herkullista lähiruokaa: maailman parasta Puumalan kylmäsavustettua kirjolohta ja Puumalan Sahanlahden valmistamaa mallaslimppua. Sopi näillä sitten evästää hetkeä myöhemmin mökkiterassilla.

Enpä yhtään ihmettele, että ainakin kerran kesässä tekee mieli pistäytyä Puumalassa.

visitpuumala.fi

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Majoitus Suomessa Ravintolat Suomessa Retkeily Suomi

Teno ja Juutua – Lapin upeat joet kutsuvat muitakin kuin kalastajia

tiistai, toukokuu 19, 2020

Minne kannattaa suunnistaa, jos mies haluaa kalastaa ja vaimo kaipaisi jotain muutakin kuin pelkkää eräelämää?

Kesäkuukausia on vaikea kuvitella ilman veden läheisyyttä. Meillä matkustetaan kesäisin usein vesien äärelle myös miehen kalastusharrastuksen takia. Sopii minulle, kalastanhan vähän itsekin, mutta niin kauan, kun ei tarvitse päivätolkulla harrastaa telttaelämää.

Tässä jutussa mennään kahdelle minulle mieluisalle pohjoisen joelle. Jos ihan rehellinen olen, luonnonkauneuden lisäksi pidän näissä paikoissa myös siitä, että yöksi pääsee lakanoiden väliin ja illalla halutessaan hyvin syömään.

Blogiani seuranneet tietävät, että Lapilla on iso paikka sydämessäni ja Lapin luontoäidin syliin tulee ainakin kerran kesässä päädyttyä. Kun mies on intohimoinen kalastaja, vaimo kulkee usein kiltisti messissä ja sitä kautta monet kalamiesten (vai pitääkö nykyisin sanoa kalahenkilöiden) kohteet ovat tulleet tutuiksi.

Niin myös Lapin kaksi merkittävää kalastusjokea, Teno ja Juutua. Olen kerrassaan iloinen siitä, että olen saanut tehdä tuttavuutta näiden komeiden luonnontilaisten jokien kanssa. Minulle jo pelkästään kosken rannalla istuminen ja kuohuvan veden kokeminen on jotenkin hyvin terapeuttista ja voimaannuttavaa.

Minä nautin maisemista ja mies kalastaa. Joskus innostun vavan kanssa heilumaan itsekin.

Tenojoki – kuningasjoki

Jo ajomatka pitkin Suomen kauneimmaksi tieksi nimettyä Tenontietä Karigasniemeltä Utsjoelle on ihastuttava. Noin sadan kilometrin matkalla ajetaan välillä alhaalla Tenojokilaaksossa ja välillä noustaan ylemmäs törmälle.

Tenojoki on Suomen ja Norjan rajajoki. Yhteistä osuutta on reilun 150 kilometrin verran, mutta itse Tenolla on pituutta noin 360 kilometriä. Tosin lukemat vaihtuvat vähän sen mukaan, mistä kukakin katsoo varsinaisen Tenon alkavan.

Itse joen pääuoma alkaa jo käsivarren juuresta ja kulkee osan matkaa Inarijoen nimellä. Varsinaisen Tenojoen katsotaan alkavan Karigasniemeltä ja päättyvän Suomen puolella Nuorgamiin. Norjan puolella joki jatkaa vielä noin 50 kilometrin matkan ennen päätymistään Jäämereen.

Ylemmiltä osilta Teno on kapeampi. Mitä lähemmäksi Utsjokea tullaan, sitä leveämmäksi joki muuttuu.

Teno tunnetaan Pohjois-Euroopan parhaimpana lohijokena, tosin kalastussääntöjä on jatkuvasti tiukennettu. Siksi kannattaa tarkistaa lupatilanne ja rajoitukset etukäteen, jos mielit tänne hopeakylkisten perään.

Lohenkalastusta enemmän minua kiinnostavat Tenon kauniit maisemat. Pääosin kirkasvetinen ja hitaasti virtaava joki kulkee tuntureiden ympäröimässä jokilaaksossa. Rannat ovat kivikkoisia ja siellä täällä laajat hiekkasärkät nousevat veden pinnan yläpuolelle. Vaikuttavimmat kosket ovat Ylä- ja Alaköngäs.

Lohiveneparkki.

Oiva paikka Tenon majoitukselle on lähellä Utsjoen keskustaa oleva Lomakylä Valle. Tenon jokitörmällä sijaitsee niin yksittäisiä mökkejä kuin uudehko luhtihotelli. Olemme yöpyneet sekä mökissä että hotellissa ja molemmat ovat suositeltavia. Ikkunoista on mukavaa seurailla ohi lipuvia jokiveneitä ja kalastajien puuhia. Hotellilla on myös saamelaisiin ruokiin erikoistunut tasokas ravintola.

Kokemuksia Lomakylä Vallesta löydät täältä.

Utsjoen lähiretkeilyreiteistä löytyy tietoa täältä.

Juutuanjoki, Inarin ykkönen

Toinen Lapin lempijoistani on Inarijokeen laskeva noin 10 kilometrin pituinen Juutuanjoki. Jos Teno on yksi Euroopan parhaimmista lohijoista, Juutuaa pidetään yhtenä Euroopan parhaista taimenjoista. Juutua on Inarin taimenen tärkein kutujoki.

Pidän Juutuan erämaisesta tunnelmasta, vaikka ollaankin aivan lähellä kunnan taajamaa. Osa joesta virtaa peräti keskellä Inarin kirkonkylää. Kannattaa käydä katsomassa Juutuan vaikuttavia koskia, kuten Ritakoskea ja Haapakoskea.

Kosken jatkuvassa viratuksessa on jotain kumman kiehtovaa.

Jos et jaksa kävellä pitkiä matkoja, useimmille Juutuan koskille pääsee melko helposti. Joen varrella on useita parkkipaikkoja, joista rantaan on vain muutaman sadan metrin matka.

Mukava tapa tutustua Juutuanjokeen on tehdä vajaan kuuden kilometrin mittainen rengasreitti, jossa joen ylitys tapahtuu riippusiltaa pitkin Jäniskosken yli. Reitti on helpohko ilman suuria nousuja ja laskuja.

Muutenkin Inarin alue on ihanteellista kaiken tasoiseen retkeilyyn. Lähellä on mm. Lemmenjoen kansallispuisto ja Hammastunturin erämaa-alue. Ja jos näillä kulmilla liikut, kannattaa käydä tutustumassa saamelaismuseo Siidaan, jossa toimii myös Ylä-Lapin luontokeskus. Siidassa on muuten erinomainen museokauppa, jossa on myynnissä hienoja saamelaisia käsitöitä, kuten koruja ja laukkuja.

Juutua on sopiva niin kalastajalle kuin retkeilijälle.Juutuan yli pääsee Jäniskosken riippusiltaa pitkin.

Juutualla käydessämme olemme yöpyneet Inarin Kultahovissa, joka on toiminut perheomisteisena hotellina jo yli 80 vuotta. Hieman retrohenkinen päärakennus kunnostettiin täysin vuosina 2014-2015. Lisäksi hotellilla on joen rantamaisemissa erillinen koskihotelli, joka on ollut meille mieluinen. Huoneet ovat melko pelkistetyt, mutta telttayöpymisten jälkeen on ollut ihanaa päästä huoneeseen, jossa on oma sauna.

Kultahovissa kannattaa myös syödä, sillä hotellin Aanaar ravintola on kokemustemme perusteella hyvä. Useita palkintoja kerännyt ravintola valittiin hiljattain Suomen gastronomisen seuran toimesta vuoden ravintolaksi 2020. Erityisen iloinen olen siitä, kun tällaiset huomionosoitukset menevät kasvukeskusten ulkopuolelle.

Saamelaiskunnassa ollaan. Lähiruokaa parhaimmillaan. Kannattaa ehdottomasti maistaa Inarin siikaa.

Näissä molemmissa paikoissa pystyy yhdistämään hienosti luontoretkeilyn ja kalastuksen. Mies saa kalastaa sielunsa kyllyydestä ja minulle riittää omaa tekemistä ja tutkittavaa ympäröivässä luonnossa.

Illalla päästään yhdessä hyvin syömään. Tosin sen jälkeen, kun mies on ensin siivonnut päivän kalasaaliinsa. Sori Kultahovi. Viimeksi taisi jäädä vähän harjuksen suomuja jälkeemme.

Inarin retkeilyreiteistä löytyy tietoa täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Lappi Retkeily Suomi

Tähtihetkiä Lapin reissuilta

sunnuntai, huhtikuu 19, 2020

Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta. Ei koskaan.

Kävin tänään vanhoja kuva-arkistoja läpi siivotakseni pois turhia kuvia. Vuosien varrella on tullut näpsittyä melkoinen määrä ruutuja, joiden joukossa on paljon sellaista kuva-aineistoa, jota on turha säilytellä.

Vanhojen valokuvien tutkaileminen on jotenkin terapeuttista. Vanhat muistot lähestulkoon liikuttavat. Kuviin liittyy niin paljon muistoja ja tunnelmia eri paikoista ja tilanteista. Tuntui kuin kuvia selatessa olisin muutaman tunnin aikana tehnyt aikamatkan elämäni viimeisimpiin vuosikymmeniin.

Hyvää huomenta luksusmajoituksesta. Punaiselta matolta valmiina päivän koitoksiin.Alkusyksystä punaista mattoa levitellään pohjoisen maastoon.

Lappi-rakkautta

En edes muistanut, miten monissa paikoissa onkaan tullut käytyä vilkkaimpien matkavuosien aikana. Eniten valokuvia oli Suomen Lapista, eikä ihme. Onhan me miehen kanssa matkailtu siellä lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, tiiviimmin viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Olemme mökkeilleet, retkeilleet, vaeltaneet, telttailleet, kalastelleet, hillastaneet, hiihdelleet, ja aiemmin myös lasketelleet. Ylipäätään olemme liikkuneet Lapin luonnossa monipuolisesti kaikkina vuodenaikoina.

Suomen Lappi on tullut näiden vuosikymmenten aikana kovin rakkaaksi ja läheiseksi. Joka vuosi on ollut vähän kuin pakkopolte päästä sinne edes kerran. Minusta Lapissa oleskelu on tehnyt aina hyvää myös parisuhteellemme. Olemme Lapissa ikään kuin kahdenkeskisellä parisuhdeleirillä.

Vuosien varrella muutamasta Lapin kolkasta on tullut minulle erityinen. Jos olen löytänyt uusimman mansikkapaikkani Espanjan Andalusiasta, on minulla muutama mansikkapaikka entuudestaan myös pohjoisessa. Kerronpa teille vähän pohjoisen tähtihetkistäni.

Lapin kultaa. Rakastan hillastamista ja tähtihetki on aina kun saa saalista.Tähtihetkiä ovat myös ne kultaiset ja kummalliset pohjoisen yöt, jolloin aurinko ei  laske.Huippuhetkiä ovat myös Lapin kultaiset suot, jotka tuoksuvat niin hyvälle.

Yhteisiä kalareissuja ja se elämäni kala

Mieheni on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa innokas kalastaja. Jokainen kalastajan vaimo tietää, että jos haluaa kalastavan miehensä kanssa viettää lomilla yhteistä aikaa, paras tapa siihen on alkaa kalastaa myös itse.

Näin kävi meille, kalastuksesta tuli yhteinen harrastuksemme. Odotimme kesälomiamme kuin kuuta nousevaa päästäksemme Lappiin ja kalaan. Miten ihanaa ja vapauttavaa oli, kun saattoi pakata auton täyteen retkeilyvarusteita ja vapoja. Tosin sitä puolet tavaratilasta täyttävää kahdentoista sentin patjaa mies ei oikein tahtonut ymmärtää…

Vuosien varrella monet pohjoisen joet ja järvet tulivat tutuiksi. Kaunein tietämäni joki minusta on edelleenkin Teno, Inarin Juutuan tullessa hyvänä kakkosena. Osan aikaa kalamatkoillamme yövyimme usein teltassa maastossa tai leirintäalueilla, jossain vaiheessa siirryimme yleensä lakanoiden väliin mökki- tai hotellimajoitukseen. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän jälkimmäiset vaihtoehdot ovat kummasti vieneet pidemmän korren.

Olin juuri saanut upouudet kalastusvermeet. Ikävä kyllä perhokalastajaa minusta ei koskaan tullut miehen toiveista huolimatta.Kalastajan muija.

Kaikkein rakkain kalastuskohde meille on ehdottomasti ollut Inarin Paadarjärvi. Löysin aikoinani erämaiselta järveltä vanhan poropirtin, jota oli alettu vuokrata matkailukäyttöön. Kaukana kaikesta olevalle mökille ei johda edes tietä, vaan poromies Sulo vie meidät perille jokiveneellä ja hakee, kun sovitaan. Täällä olemme käyneet kalassa säännöllisesti usean vuoden ajan.

Missään muualla ahti ei ole ollut meille yhtä runsaskätinen. Paadarilla olen saanut sen elämäni merkittävimmän kalan, taimenen jollaisesta en koon puolesta ole tohtinut edes uneksia. Tuollaista kalojen kalaa ei varmaan koskaan tule kohdalleni uudelleen. Paadarin kalajumala on ollut meille suotuisa jatkossakin.

Suosittelen muutenkin Inaria matkakohteeksi, vaikka et niin erähenkiseksi tuntisikaan itseäsi. Jos näillä nurkilla viipyilet, käy tutustumassa mielenkiintoiseen saamelaiskeskukseen Siidaan, tee risteily katamaraanialuksella upealla Inarinjärvellä, retkeile Juutuanjoen kauniissa maisemissa ja syö tasokkaasti Inarin Kultahovin palkitussa Aanaar-ravintolassa.

Paadarin upeaa hiekkabiitsiä. Voiko olla hienompaa veneretkikohdetta?Tällä kertaa oli hymy vähän herkässä.

Luostolla muutakin kuin lystinpitoa

Kun Lappi-rakkautemme alkoi syvetä, rupesi mielessä pyörimään ajatus oman kiintopisteen hankkimisesta pohjoisesta. Tutkailimme eri vaihtoehtoja ja punnitsimme niitä budjettiimme, toiveisiimme ja ajomatkaan nähden.

Luontoa ja rauhaa rakastavina katseemme kääntyi Luostoon. Kun alueelta löytyi hinnaltaan sopiva rivarinpätkä, päätös oli selvä. Meistä tuli useaksi vuodeksi kelomökinomistajia Lapista.

Luoston mökkimme rytmitti vuottamme. Joulu, juhannus, loppukesä ja syksy olivat meille Luosto-aikaa. Usean vuoden aikana kesä aloitettiin kiipeämällä juhannusyönä tunturiin Ukkoluoston huipulle juomaan samppanjaa ja ihmettelemään yötöntä yötä. Tästä tuli meille traditio ja yksi vuoden kohokohdista. Suomen kesä tuli näin korkattua.

Luoston juhannus ja yötön yö.

Kesälomat vietettiin aina Luostolla ja sen ympäristössä hillastellen, retkeillen ja kalastellen. Juhannuksen lisäksi toinen vuoden kohokohdista oli Luoston kelomökissä vietetty joulu. En ihan äkkiä tiedä, mistä löytäisin vastaavaa joulutunnelmaa. Se aito joulunhenki asuu ilmiselvästi täällä.

Levottomia sieluja kun olemme, Lapin matkailumme alkoi laajentua muuanne ja huomasimme kuin varkain viettävämme lomapäiviä usein jossain muualla pohjoisessa. Möimme loma-asuntomme muutama vuosi takaperin, osin myös sen hetkisen aikapulan takia. Oli turha kiinnittäytyä samaan kohteeseen, kun mieli teki usein uusille seikkailumaille. Mutta edelleen Luostolla on minulle erityinen sija sydämessä. Se on tarjonnut meille niin monta Lapin parasta tähtihetkeä.

Joulu Luostolla on aina ollut tähtihetki.

Koskettava Lappi

On ehkä jotenkin kliseistä puhua lapinlumosta, mutta kaikki, joita Lappi on koskettanut tietävät, mitä tarkoitan. Lappi oikeasti lumoaa ja koukuttaa.

Mietin tänään niitä kaikkia Lapin yrittäjiä, joilta perhanan korona on keskeyttänyt kevätsesongin ja vienyt ison siivun toimeentulosta. Toivon kovasti, että kun tästä piinasta päästään, mahdollisimman moni suuntaa kohti upeaa pohjoisinta osaa maatamme. Kenties sinullekin käy kuten minulle; löydät elämääsi suuren rakkauden ja koet oman elämäsi tähtihetkiä.

Inspiraatioksi kaikille, tässä vielä lisää pohjoisen tähtitunnelmia:

Haltin valloitus. Voiko Suomessa oikeasti olla näin upeita maisemia?On aina tähtihetki syödä itse pyydettyä kalaa.Ja juoda samppanjaa tällaisissa maisemissa.Lapissa ei tarvitse hienostella. Voi olla ihan oma itsensä. Lappi on paras paikka ajatuksille ja unelmille. Tähtihetkiä parhaasta päästä.

Lapin majoittajia, joita suosittelen:

Hotelli Inarin Kultahovi

Inarin Poropirtit

Holiday Village Valle, Utsjoki

Ylläs Lodge 67°, Äkäslompolo

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Lappi Retkeily Suomi

3 x helposti tunturiin Saariselällä

tiistai, elokuu 27, 2019

Rakastan tuntureita. En ihan äkkiä keksi rauhoittavampaa ja mieltä ylentävämpää paikkaa kuin istua tunturin laella elämän menoa miettimässä. Tunturissa valtaa aina kummallinen hyvän olon tunne, lähestulkoon voittajafiilis. Maailma murheineen on jossain kaukana, ulkopuolella.

Päästäkseen tunturin huipulle on tarvittu joskus tiukkaakin ponnistelua ja askeltensa tarkkaa asettelua rakkakivikossa. Mutta onneksi on niitäkin tuntureita, joissa käynti on lähinnä kuin kevyt sunnuntailenkki. Tästä saa usein kiittää Metsähallitusta, joka on tasoittanut patikoijalle reittejä tasaiseksi kulkea.

Palasin hiljattain Saariselältä ja olin kerrassaan otettu paikan monipuolisista patikointireiteistä. Kaiken kuntoisille löytyi valinnanvaraa pituuksissa, vaativuustasoissa ja kohteissa. Merkityille reiteille maastoon saattoi lähteä useaksi päiväksi tai pelkästään tunniksi tai pariksi.

Panin ilolla merkille, että Saariselän alueella on tuntureita, jonne pääsee melko vaivattomasti heikommallakin kunnolla tai  pienten lasten kanssa. Aina ei tarvita kilometrien pituista vaeltamista pitkin maita ja mantuja saavuttaakseen tunturin huipun ja sieltä avautuvat hulppeat näköalat.

Tässä kolme helppoa tapaa päästä tunturiin Saariselällä.

Kaunispää

Naureskelin, että Saariselällä voi varmaan tehdä Suomen helpoimman tunturikäynnin. Kaunispään huipulle pääsee näköaloja ihailemaan ajelemalla autolla pitkin asfalttitietä ihan huipulle asti.

Eikä Kaunispäälle meno ole hankalaa jalkapatikassakaan. Kutakuinkin Saariselän kappelin kohdalta lähtee opastettu noin kahden kilometrin reitti ylös, joka nousee loma-asutusten lomasta. Lähes koko matkan pääsee kulkemaan päällystettyä tietä pitkin, eikä nousukaan ollut ainakaan minusta mitenkään jyrkkää tai rankkaa. Enempi sellaista tavallista tallustelua.

Huipulle pääsee hiihtohissillä myös kesäaikaan. Jos kunto on heikko, nouse ylös hiihtohissillä ja tule alas kävellen.

Ylhäällä on kahvila/ravintola ja matkamuistomyymälä. Kiva kohde hilppasta vaikka maisemakaffeille.

Tämä oli ehkä vähän huono sää mennä Kaunispään huipulle 🙂

Urupää

Aja noin neljä kilometriä Saariselältä päätietä E75 Ivaloon päin. Urupään tienviitan jälkeen on tien reunassa oikealla parkkipaikka (siinä kohdassa mihin vasemmalla oleva puinen poroaita päättyy). Jätä auto tähän ja lähde kulkemaan pientä polkua ylöspäin.

Tulet hämmästymään, miten hieno tunturimaisema aukeaa hetken päästä ensimmäisen nyppylän saavutettuasi. Oli vaikea ymmärtää, että valtatie kulkee lähes vieressä, sillä maisemat ovat sitä luokkaa kuin olisit kaukana Lapin erämaassa.

Ensimmäinen vastaantuleva korkeampi laki on Urupää (se, jossa on masto). Jos haluat jatkaa pidemmälle, vieressä on valloitettavaksi seuraava huippu, Palopää.

Kiilopää

Kiilopään tunturi sijaitsee Urho Kekkosen kansallispuiston alueella puoleksi Inarin, puoleksi Sodankylän kunnassa. Reitti ylös tunturiin ei ole vaikea kulkea, mutta nousu on jyrkähkö ja voi tuntua rankalta. Portaita on kaiken kaikkiaan 860. Portaikkojen reunamilla on useita lepotasanteita, joten matkaa voi taittaa pala palalta.

Jätä auto Kiilopään matkailukeskuksen parkkipaikalle ja lähde kulkemaan siitä aluksi hiekalla tasoiteltua tietä pitkin. Ensin tulet loiville kiviportaille ja sen jälkeen jyrkin nousuosuus tapahtuu pitkin puuportaita. Matkaa huipulle on noin kaksi kilometriä.

Jos suinkin mahdollista, pyri aina valitsemaan tunturiin menoon mahdollisimman kirkas sää. Saat paljon enemmän irti näkymistä, kun maailma ympärilläsi aukeaa kauas horisonttiin. Ylhäällä sumu on usein myös sakeampaa kuin alhaalla. Lisäksi tunturin laella tuulee usein navakasti. Älä lähde matkaan ilman hattua, vaikka alhaalla olisi mitä parhain sää.

Meillä oli tällä reissulla vähän huonoa tuuria kelien suhteen, sillä sää oli pääosin harmaa ja pilvinen. Ja tämähän näkyy ikävä kyllä latteina kuvina.

Mutta tunturi on aina tunturi. Raskaan pilviverhon allakin tuntuu, että taivas on korkealla ja maailma on avara. Tunturissa on helppo hengittää, satoi tai paistoi.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Retkeily Suomi

Viikon putki Lapissa otti voimille

torstai, elokuu 15, 2019

Kun lähtee eräjorman kanssa Lappiin, joutuu eräpirkko koville. Seitsemän päivää, 75,9 kilometriä, 106389 askelta jänkää ja tuntureita.

Lapissa on ilmiselvästi jotain maagista voimaa, joka saa liian vähän liikuntaa harrastavan täti-ihmisen ylittämään itsensä. Vielä silloinkin, kun tuntuu, etten enää jaksa, sitä kummasti vaan siirtää viimeisillä voimillaan vaelluskenkää toisen eteen ja pinnistää vielä hetken.

Eihän noissa yläpuolen lukemissa olisi mitään erikoista, jos ne olisi tepasteltu tasaisilla tieosuuksilla tai kunto olisi rautainen. Sen sijaan minulle nämä lukemat ovat vaatineet paljon hikeä ja sisua. Kipuamista tuntureille, hoipertelua kivikoissa ja ponnistelua suon hetteiköissä. Askelmittarin mukaan olen noussut viikon aikana 163 kerrosta.

Vaikka kroppa on ollut kovilla, patikointien jälkeinen euforia kuittaa kaiken. Väsyneessä kehossa elää virkistynyt mieli.

Help me!

Reilu viikko tuli vietettyä pääosin Saariselän maisemissa ja voin sanoa, että kyllä tykkäsin. Jo saapuminen Saariselälle on vaikuttavaa. Tie nousee tuntureiden välistä ylös puuttomalle vyöhykkeelle, paljakkaan. Tajuaa totisesti olevansa Lapissa.

Saariselän ympäristössä on sellainen kirjo patikointireittejä valittavana, että viikko tuntui aivan liian lyhyeltä ajalta. Vaikka parhaani tein, en sittenkään ennättänyt kuin pintaraapaista muutamia niistä paikoista, joihin olisin halunnut mennä.

Saariselän hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja vaellusreittejä.Lapin jätkiä oli kulkijalla usein seurana.

Täytyy antaa taas kerran lämpimiä kiitoksia Metsähallitukselle erinomaisesti hoidetuista retkeilypalveluista. Reiteillä on mukavia rakennuksia retkeilijöiden käyttöön, maastoon pääsee jopa rullatuolilla ja reittimerkinnät etenkin Saariselän alueella ovat erinomaisia. Jopa minä, tällainen suuntavaistoton urvelo, uskaltaisin lähteä yksin patikoimaan näille poluille.

Olin melkoisen hämmästynyt kuinka hulppeita rakennelmia metsiemme hallitus oli maastoon nikkaroinut. Saariselän Aurorapolulle olivat rakentaneet lähinnä kirkkoa muistuttavan revontulien katselupaikan ja viereen tasokkaan taukotuvan.

Inarin Tuulisjärvelle oli vastikään valmistunut yleiseen käyttöön ”luksusmökki” kalastajien ja retkeilijöiden tarpeisiin. Olen niin iloinen siitä, että veromarkkoja käytetään tällaisiin yleishyödyllisiin tarpeisiin. Tämä, jos mikä, on minusta kansanterveystyötä parhaimmillaan.

Kuukkeli tuli Tuulisjärvellä katsomaan olisiko tarjoilua.Yritettiin vähän kalastaakin, mutta tällä kertaa kala ei syönyt.

Tunturin huipulle patikointi on palkitsevaa. Ympärillä avautuva avara erämaa ja tuntureiden piirtämä maailma hiljentää ja herkistää. Tunturin laki on minun kirkkoni. Paikka, jossa tunnen pyhää rauhaa ja jumalallista läsnäoloa. Tunturissa on helppo hengittää ja puhdistaa päätä.

Eräjorma ja -pirkko.

Tuntureiden lisäksi jokakesäisellä Lapin reissulla minun on päästävä myös hillasoille. Sairastan hillamaniaa, pakkomielteistä halua rämpiä itseni totaalisen uupumuksen tilaan pitkin upottavia aapoja ja rämeitä. Iltaisin kroppani oli ilmiselvästi jonkun toisen, vanhan ja raihnaisen.

Kun on hillankiilto silmissä, sitä helposti unohtaa väsymyksensä. En yksinkertaisesti pysty istumaan Lapissa autossa ja katsomaan ohikiitäviä soita poikkeamatta säännöllisin väliajoin tarkistamaan olisiko hillaa tarjolla. Vaikka viimeisillä voimilla.

Tänä vuonna saalis jäi kovin heikoksi ja hillakeikoista tuli enemmänkin kadonneiden marjojen etsintää. Muutaman hillakilon eteen sai mittailla jänkää toden teolla. Miten se sanonta menikään ahneen lopusta? Minulla oli mukana iso matkalaukku, joka oli tarkoitus täyttää kotimatkalle hillasaaliilla. Ei nyt mennyt ihan suunnitellusti.

Tuolla olisi yksi hillasuo, millä ei ole vielä käyty.

Tätä kirjoittaessani istun lentokoneessa matkalla Ivalosta kohti Helsinkiä. Reilu viikko Saariselän maisemissa meni ihan liian nopeasti. Joka ikinen reissupäivä tuntui, että päivän tunnit eivät riitä kaikkeen haluamaani.

Olen niin iloinen tästä pyrähdyksestä ja kaikista upeista luontokokemuksista. Jos vielä Lapin kesän aurinko olisi näyttäytynyt hieman enemmän, matka olisi ollut täydellinen.

Sain matkaani lisäpituutta lentämällä molemmat suunnat Helsingistä Ivaloon. Pitkät automatkat ovat puuduttavia ja lyhyellä lomasella ne haukkaavat liian suuren palan matkasta. Lyhimmillään Helsingistä lentää Ivaloon puolessatoista tunnissa. Huomattavasti mukavampaa kuin körötellä autolla pysähdyksineen noin neljätoistatuntia.

Viimeinen yö vietettiin eriskummallisessa paikassa Kaunispään huipulla. Juotiin samppanjaa hulppeissa maisemassa tunturissa, joka loppuillasta kätki maisemansa ja meidät paksuun usvapeittoon. Mutta siitä tuonnempana.

En tiedä kuka viisas on sanonut: ”Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta.” Voisiko tuota enää paremmin sanoa?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Retkeily Suomi

Särkitunturi – ei niin korkea, mutta julmetun kaunis

keskiviikko, syyskuu 5, 2018

Onneksi kaikki tunturit eivät ole pitkien matkojen ja suurten ponnistelujen takana. Yksi näistä on Muonion Särkitunturi, jonne kipuaminen onnistuu heikommallakin kunnolla. Pieni ponnistelu kannattaa, sillä ylhäällä odottavat hulppeat maisemat.

Pysytäänpä hetki vielä tunturitunnelmissa. Jos Pallastunturin Taivaskerolle kapuaminen otti voimille, toisen Muonion hienoista tuntureista, Särkitunturin, tavoittaa huomattavasti helpommin.

Jalat olivat edellisen päivän vaelluksesta vielä vähän höttöä, joten tämä reilun kuuden kilometrin talsiminen tuntui tälle päivälle juuri sopivalta.

Särkitunturi sijaitsee Rovaniementien (kantatie 79) varrella Särkijärven kohdalla. Leviltä matkaa tuli reilut 50 kilometriä.

Särkitunturi on 492 metriä korkea tunturi, jonka erityispiirteitä ovat kaunis näköala Pallaksen suuntaan sekä tunturin laella oleva lampi. Matkaa parkkipaikalta ylös huipulle on opasteen mukaan 3,2 kilometriä.

Tunturiin nousu oli helpohkoa, sillä lähes koko matkan sai kulkea tasaista hiekkatietä, joka nousi hiljalleen kohti tunturin lakea. Ainoastaan huipun tuntumassa maasto muuttui kiviseksi, mutta mistään rankasta rakkakivikosta ei ole kyse. Tukevaa polun pohjaa on jalkojen alle tarjolla koko matkan. Huipulla maasto on lähinnä kumpuilevaa kalliota.

Helpon saavutettavuutensa vuoksi Särkitunturi on sopiva retkikohde niin heikommin liikkuville kuin lapsiperheille. Lähdimme samaan aikaan parkkipaikalta seniori-ikäisen miesporukan kanssa ja niin vaan heistä jokainen jaksoi kivuta ylös asti.

Matkan voi hyvin taittaa ihan lenkkaripohjalta. Jos joissain kohdin nousu oli hieman jyrkempää, alastulo oli sitten sitäkin helpompaa. Kunhan muistaa palata samaa reittiä alas. Kuulin, että joku oli lähtenyt vahingossa tulemaan alas eri reittiä ja päätynyt kuuden kilometrin päähän parkkipaikalta. Tämä voisi kyllä onnistua minultakin. Eikä ihme, sillä huipun upeat maisemat saavat helposti pään pyörälle.

Puolessa välissä reittiä on lammen rannalla erinomainen kota tulipaikkoineen. Myös ylhäällä on nuotiopaikka, mutta ei polttopuita. Jos aikomuksesi on paistaa makkaraa laella, ota polttopuut mukaasi reitin varrelta tai tuo tullessasi.

Ylös kapuamisen vaivannäkö kannatti. Tunturin päältä avautuivat upeat näkymät järvi- ja tunturimaisemaan. Varsinkin Pallastunturit näyttäytyvät tänne hienosti. Laella oleva lampi kimmelteli kuin peili auringossa. Kirkas valo sai lammen veden näyttämään uskomattoman siniseltä. Hienoa kerrassaan.

Maisemia ihastellessa ja eväitä mussutellessa saimme ylhäällä menemään lähes parisen tuntia. Onnellinen olen siitä, että tulipa taas koettua palanen kauneinta Suomea.

Hyvät ajo-ohjeet Särkitunturin parkkipaikalle löydät Live now dream later -blogista täältä.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista