Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Museot

Majoitus ulkomaat Museot Ravintolat ulkomailla Taide Viro

Mitä uutta Tallinnassa?

keskiviikko, marraskuu 6, 2019

Jos luulit, että Tallinna on nähty, et ole käynyt kaupungissa todennäköisesti vähään aikaan.

Pressimatka: Eckerö Line, Tallink Silja, Viking Line, Visit Tallinn ja Visit Estonia

Tämän vuoden huhtikuussa Iltalehti kirjoitti: ”Nyt tuli pupu pöksyyn – suomalaiset hylkäsivät Tallinnan.” Yhdeksi syyksi matkailijakatoon katsottiin suomalaisten kyllästymisen. ”Virossa on rampattu jo ihan tarpeeksi”, lehti kirjoittaa.

Eipä uskoisi, että tuosta artikkelista on vain reilu puoli vuotta. Tallinnassa eletään nyt ihan toisenlaisissa tunnelmissa ja käynnissä on sellainen matkailunoste, että oksat pois. Paikalliset kertoivat, että matkailurintamalla tapahtuu niin paljon ja uusia paikkoja aukeaa siihen malliin, ettei mukana kestä. Palanneet ovat myös suomalaiset.

Vanhat teollisuus- ja satama-alueet ovat kokeneet Tallinnassa huikeita muodonmuutoksia. Ensin kohistiin Kalamajasta. Nyt matkaava kansa suuntaa Noblessneriin. Rouheisiin teollisuushalleihin on noussut mielenkiintoista nähtävää ja tasokkaita ravintoloita. Ja lisää tulee.

Olen aivan otettu tavasta, miten tallinnalaiset osaavat hyödyntää kaikkea vanhaa. Uutta rakennetaan, mutta vanhan ehdoilla. Meillä nähdään vanhan teollisuusalueen arvo lähinnä puskutraktorien ruokana, Tallinnassa mahdollisuutena.

Tällä konseptilla rakentuu ja kehittyy ainutlaatuisia kokonaisuuksia, joiden tunnelmaa kaipaisin Suomeen. Onneksi Tallinnaan pääsee helposti.

Tallinnan vastakohtaisuus viehättää.

Noblessner

Some on työntänyt viime kuukausina urakalla punaisten lyhtyjen kuvia Tallinnan tällä hetken ehkä mielenkiintoisimmasta alueesta. Kyse ei ole mistään punaisten lyhtyjen kaduista, vaan entisestä suljetusta telakka-alueesta, joka on palvellut vuosikymmenten aikana niin Venäjän keisaria kuin Neuvostovaltaa.

Olin ihan ekstaasissa kun näin Noblessnerin värikkäät uudistalot. Huikea osoitus siitä, miten uusien asuntojen ei tarvitse olla tylsiä laatikoita, eikä rakennussuunnittelussa tarvitse hylätä luovuutta.

Oma mielenkiintonsa syntyy alueen kerroksellisuudesta. Vanhat satavuotiaat telakkahallit ja uudet asuintalot sulautuvat merenrantamaisemiin rinta rinnan varsin sopuisasti.

Bloggaaja on ilmiselvästi innoissaan näkemästään.

Noblessnerin merkittävin nähtävyys on vanhaan sukellusvenehalliin rakennettu mielikuvituksellinen virtuaalimaailma, Keksintötehdas Proto. Jos luulet, että olet liian vanha tällaisiin juttuihin, usko pois, et ole. Täällä oli myös täti-ihmisen superhauskaa leikkiä. Tästä virtuaalitekniikkaan pohjautuvasta ”huvipuistosta” löydät kokemuksiani täältä.

Toinen Noblessnerin uusista nähtävyyksistä on 100-vuotiaassa sukellusvenetehtaassa toimiva taidekeskus Kai. Näyttelytilojen lisäksi paikassa on elokuvateatteri sekä työtiloja taiteilijoille.

Täytyy sanoa, että itselleni tuli vähän sellainen tunne, että paikka hakee vielä linjaansa. Näyttelyanti jäi minusta vaisuksi, eikä nyt oikein avautunut. Tai sitten en vaan ymmärrä tällaista nykytaiteen suuntaa, jonka miellän enemmän taiteilijan omaksi terapiaksi kuin taiteeksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan mihin suuntaan Kai kehittyy. Tila ainakin antaa mahdollisuuksia.

Paikka sinulle, joka rakastat seikkailuja ja elämyksiä.Saman katon alla hengen ja ruumiin nautintoja.

Sen sijaan ymmärsin huomattavasti paremmin samassa rakennuksessa toimivaa loistavaa ravintolaa, hiljattain avattua Lore Bistroota. Tajuttoman hyvää ruokaa, jota tarjoillaan jaettavina annoksina. Täällä söin muuten parasta mustekalaa ikinä, eivätkä jääneet kampasimpukat kauas taakse.

Samaan rakennukseen on lähiviikkojen aikana avautumassa food-court -tyyppinen japanilainen ravintola Kampai sekä trendikäs drinkkibaari Kaif. Kivat tilat tulossa molemmille.

Lore Bistroo ja elämäni paras mustekala, ikinä.Japanilainen ravintola Kampai aukeaa ilmeisemmin marraskuun lopussa.

Ihan lähistöllä on myös kaksi vierekkäistä paikkaa, jotka kannattaa myös katsastaa: Pohjala panimoravintola sekä norjalais-virolainen sisustuskauppa Shishi. Näin joulun alla kauppa oli pukeutunut jouluun sellaisella bling-bling -meiningillä, että jopa jouluihminen häkeltyy.

Talon toisessa päässä on muuten Shishin outlet-kauppa, jota ei kannata jättää väliin. Jos kaipaat uusia joulukoristeita, löydät ne todennäköisesti täältä ja huomattavan edulliseen hintaan. Sopii täydellisten joulupallojen metsästäjälle.

Pohjala panimo ja ravintola. Miehet voi laittaa parkkiin tänne… …sillä aikaa, kun naiset menevät vstapäiseen rakennukseen tänne.

Fotografiska

Noblessnerin vieressä sijaitsevan Kalamajan monet Tallinnan-kävijät jo tuntevat. Melkoiseksi Kalamajan kävijämagneetiksi on noussut vasta nelisen kuukautta auki ollut Fotografiska valokuvakeskus. Voitteko kuvitella, neljän aukiolokuukauden aikana Fotografiskassa on vieraillut jo peräti 200 000 kävijää!

Yhtään ei tarvitse ihmetellä, miksi tämä vaihtuvilla näyttelyillä pelaava keskus on noussut tällaiseen suosioon. Olen itse nähnyt nyt kaksi näyttelykokonaisuutta ja pitänyt näkemästäni tosi paljon.

24. marraskuuta 2019 saakka esillä oleva Kirsty Mitchellin näyttely Wonderland kannattaa ehdottomasti nähdä. Vaikka kuvat ovat tarkoin rakennettuja lavastuksia, sisältyy niihin valtavasti symboliikkaa ja tunnetiloja. Visualisti minussa oli riemuissaan kokonaisuuksien harmoniasta ja kauneudesta. Hyvä kuvaus Mitchellin näyttelystä löytyy Tuulas life -blogista täältä.

Kannattaa ehdottomasti käydä myös Fotografiskan ylimmässä kuudennessa kerroksessa. Siellä on huippuhyvä ravintola, viihtyisä drinkkibaari ja taivaallinen näköalaterassi. Tästä valoisasta ja skandinaavisen tyylikkäästi sistustetusta paikasta tykkään toden teolla.

Kirsty Mitchellin Wonderland -näyttely kuvaa vuodenkiertoa Kirstyn surutyön kautta.Fotografiskan ravintola, kirkkaasti jatkoon.

Viron Merenkulkumuseo Paks Margareeta

Merenkulkumuseo ei kuulosta minusta mitenkään erityisen kiinnostavalta, enkä laittaisi sitä välttämättä omalle käyntilistalleni missään kaupungissa. Tallinnan kohdalla täytyy ottaa sanojaan takaisin.

Pääsimme kurkkaamaan rakenteilla olevan Viron merenkulkumuseon tiloihin ja näkemään ja kuulemaan siitä, mitä tuleman pitää. Sellainen hinku kyllä syntyi, että tämä kohde pitää panna seuraavan Tallinnan matkan käyntikohteisiin.

Vanhan kaupungin keskiaikaiseen pyöreään tykkitorniin, ”paksuun Margareetaan” avautuu marraskuun lopussa Viron merenkulun historiaa esittelevä museo. Kun tiloihin astuu sisään, ensi alkuun äimistelee massiivista puulaivan hylkyä, jota on mahdollista tarkastella useasta kerroksesta.

Kyse ei ole mistä tahansa hylystä, vaan 1300-luvulta peräisin olevasta Kogen-laivasta, joka löydettiin rakennustöiden yhteydessä vuonna 2015 Kadriorgista hiekkaan hautautuneena. Miettikää, yli 700-vuotias laivavanhus!

Ja kuten Tallinnassa on tapana, myös tässä paikassa miljöötä on osattu käyttää hyödyksi. Tornin ylimpään kerrokseen rakentuu  terassi, josta näkee kauas merelle. Mikäpä sopisi merenkulkumuseolle paremmin. Vielä kun kiinnostavaan kokonaisuuteen lisätään avuksi nykytekniikka, mistään tylsästä museosta ei ole kyse.

Valitettavasti keskeneräistä museota ei saanut kuvata.

Tallink Spa & Conference hotel

Majoituspuolelta tekisi mieli vielä lopuksi nostaa Vanhan kaupungin kupeesta vanha tuttu, mutta suuren muutoksen kokenut, Tallink Spa & Conference kylpylähotelli. Hotellin aulatilat, ravintola ja viidennen kerroksen huoneet ovat saaneet uuden ilmavan ja raikkaan ilmeen.

Pääsin kurkkaamaan myös hotellin muutamaan tyylikkääseen sviittiin, joista jokainen oli erilainen ja kivalla tapaa omaleimainen. Omaksi suosikikseni nousi Nature-sviitti. Viihtyisin oikein hyvin noiden runsaiden kukkatapettien ympäröimänä.

Uusitut huoneet olivat saaneet raikkaat sävyt.Nature-sviitin kuoseissa kyllä viihtyisin.Bloggaaja yllätettiin sviitin kylppäristä juomasta samppanjaa.

Tekisikö mielesi lähteä Tallinnaan? Nyt siellä todellakin kannattaa rampata.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Museot Viro

Jotta emme unohtaisi

maanantai, syyskuu 9, 2019

Tallinnan Patarei paljastaa palan synkkää naapurimaan historiaa.

Olen halunnut matkoilla suojella itseäni historian julmuuksia esittäviltä nähtävyyksiltä. Herkkänä ihmisenä tuntuu, että niistä tulee liian paha mieli ja ahdistus, enkä halua reissussa tieten tahtoen kokea sen kaltaisia ikäviä tuntemuksia.

Siltikin historian kauheuksista kertoviin museoihin pitäisi mennä. Ihan sen takia, että ihmiskunnan pelottavat käänteet ja tapahtumat eivät unohtuisi. Siksi päätin kerrankin uhmata rohkeasti tunnekynnystäni ja suuntasin viime viikolla Tallinnan pahamaineiseen Patarein vankilaan.

Menin Patareihin myös uteliaisuuttani. Bloggaajakollegat olivat jutuissaan kertoneet Patarein vaikuttavuudesta ja kuvauksellisuudesta ja halusin itsekin nähdä, mitä tiilimuurien sisään oikein kätkeytyy.

Vankila on avattu yleisölle nyt kesäajaksi toistamiseen. Hyvä näin, sillä melkoisen poikkeuksellinen ja hiljentävä matkailukohde se kieltämättä oli.

Patarei on entinen linnoitus ja sotilaiden kasarmi, jonne perustettiin Viron keskusvankila vuonna 1920. Viimeiset vangit siirrettiin pois vasta vuonna 2002, jolloin vankila lakkautettiin. Kun näki, missä kunnossa vankila tiloiltaan oli, ei voinut kuin ihmetellä miten pitkään vankien täytyi selviytyä noissa kelvottomissa ja iljettävissä tiloissa.

Vankila on käynyt läpi Viron itsenäisyyden ajan, Neuvostoliiiton miehityksen ajan ja kansallissosialistisen Saksan ajanjakson. Järkyttävin aika osui vuosiin 1940-1991, jolloin ensin Saksa, sitten Neuvostoliitto, käytti Patareita poliittisten vankien säilytys-, kidutus- ja teloituspaikkana.

Joidenkin arvioiden mukaan tuolloin vangittiin ideologisin syin arviolta jopa 45 000 Viron kansalaista ja asukasta. Myös suurin osa Viron juutalaisista teloitettiin Patarein vankilassa vuonna 1941.

Oli mitä kaunein alkusyksyn päivä, kun tallustelin noin parin kilometrin matkan Tallinnan keskustasta Kalamajan alueella sijaitsevaan vankilakompleksiin. Ihastelin matkalla meren rannalle nousevia kauniita uudisrakennuksia ja nautiskelin auringonvalossa kylpevästä merenrantamaisemasta.

Sitten astuin vankilan portista sisään. Siitä eteenpäin maailma oli totaalisen erilainen. Synkkä ja lohduton. Pimeä ja kalsea. Likainen ja luotaantyöntävä.

Patarei on paikka, jonka tiiliseinät osasivat puhua. Minusta lähes tuntui, että kuulin tuskaiset huudot ja tunsin puistattavan karmivuuden, mitä noiden kylmien kiviseinien sisään on kätkeytynyt. Pimeisiin selleihin, ankeisiin tutkintahuoneisiin ja synkkiin käytäviin oli liimautunut kärsimys ja kuolema.

Patarei on täynnä tarinoita ihmisen hädästä ja aatteen julmuudesta. Noiden seinien sisällä ei ole tunnettu toivoa eikä inhimillisyyttä. Ihmisyydellä ei ole ollut minkäänlaista arvoa.

Vankilan historiallista merkitystä ja vaikuttavuutta lisäsi sen autenttisuus. Näytti siltä kuin viimeinen vanki olisi siirretty rakennuksesta pois aivan äskettäin. Tunnelma oli todentuntuinen ja siksi julmuus tuntui niin käsin kosketeltavalta.

Patarei oli se paikka, jonne vietiin Viron poliittisten mielipiteiden perusteella vangitut ja jonne näiden syyttömien matka yleensä myös päättyi. Järkyttävää ajatella, että vankilan teloitusosasto oli toiminnassa aina vuoteen 1991.

Turvassa ei ollut kukaan. Riitti, jos sinulla oli ”väärä” kansallisuus, väärä uskonto, väärä asema, väärä koulutus tai väärä mielipide. Tai vaikka olisit ollut kommunistisen puolueen aktiivijäsen, sinusta saatettiin silti tehdä maanpetturi. Kansaa hallittiin pelolla ja oikeus oli korvattu mielivallalla.

Vankilan sokkeloita ja kerroksia kulkiessa ahdistuksen määrä vain kasvoi. Selli toisensa perään kertoi vangittujen lohduttomia tarinoita. Minusta tuntui kuin olisin katsonut kauhufilmiä, jota oli pakko katsoa vaikka en olisi halunnut. Mutta minun piti saada tietää.

Patarei on raskas pala historiaa, jota ei tulisi koskaan unohtaa. Se on oppitunti ihmisarvon ja vapauden puolesta. Oppitunti siitä, mitä on seurannut, kun nämä ihmisyyden arvot on yhteiskunnasta riisuttu. En voinut välttyä ajatukselta kuinka onnekkaita olimme, ettei tämä historia ollut osa meidänkin historiaa. Tämä kaikki on tapahtunut niin lähellä ja vasta niin vähän aikaa sitten.

Huokaisin syvään, kun astuin vankilarakennuksesta ulos aurinkoon. Mietin pitkään kuinka monen syyttömän ihmisen elämä päättyi noiden synkkien tiiliseinien sisälle. Kuinka järkyttävän paljon oli heitä, joilla ei ollut enää koskaan mahdollisuutta nähdä päivän valoa ja astua ulos vapauteen.

Jos haluat käydä Patareissa, pidä kiirettä.”Kommunismi on vankila” -näyttely Patareissa on avoinna enää syyskuun 2019 loppuun, jolloin vankila sulkeutuu toistaiseksi.

https://patareiprison.org/en/visit/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Majoitus Suomessa Museot Museot Suomi Suomen kaupungit Suomi

Imatra – mainettaan parempi

torstai, elokuu 1, 2019

Naapuripaikkakuntien välillä on usein viha-rakkausuhde. Ajatellaanpa vaikka rakasta naapuriamme Ruotsia. Kukapa ei olisi Suomessa kuullut vähätteleviä ruotsalaisvitsejä tai naureskellut ruotsalaisten diskuteeraamiselle, hapansilakoille tai sukellusvenejahdeille.

Vähän samanlainen asetelma minusta on aina ollut kotikaupunkini Lappeenrannan ja naapurikaupunki Imatran välillä. Kärjistettynä lappeenrantalaiset väheksyvät Imatraa pienenä käpykylänä, jolla ei ole edes kunnon keskustaa.

Naapuri on vähän sellainen harmiton, hajuton ja mauton rajanylityskaupunki, jossa ei ole juuri mitään mielenkiintoa ja josta ei ole juuri mitään sanottavaa. Vai onko oikeasti niin, ettei Imatrasta ole mitään kerrottavaa?

On kerrottavaa, etenkin, jos asiaa tarkastellaan matkailun näkökulmasta. Tiesittekö, että Imatran matkailun juuret juontavat niin kauas kuin 1700-luvulle asti? 1772 vapaana kuohuvan Imatrankosken kuohuja tuli katsomaan jopa itse keisarinna Katariina II hoviseurueineen.

Imatrankoski on tiettävästi Suomen vanhin matkailunähtävyys, joka tunnettiin 1800-luvulla koko Euroopassa. Koski keräsi paikkakunnalle erityisesti Pietarin aatelia ja Suomen suuriruhtinaskunnan ylhäisöä. Siitä tuli myös merkittävä taiteilijoiden ja säveltäjien inspiraation lähde. Jotain matkailun vilkkaudesta kuvaa se, että 1800-luvulla Pietarista tuli Imatralle 14 junavuoroa päivittäin.

Hurjana virtaavalla koskella oli myös pimeämpi puoli. Turhan moni päätti päivänsä kosken kuohuihin. Ikävä kyllä liian usein kyseessä oli petetyn rakkauden uhri.

Mutta voi Imatra, mitä menitte tekemään. Menitte 1920-1930 -luvuilla rakentamaan voimalaitoksen koskeenne, jonka seurauksena Suomen merkittävimmästä matkailunähtävyydestä jäi jäljelle vain toistakymmentä metriä syvä kuiva uoma. Samalla tuhositte myös merkittävän lohijoen.

Nykyisin Imatrankoski kuohuu ainoastaan näytösluontoisesti tai huoltotöiden yhteydessä. Parin viime vuoden aikana koskinäytöksiä ei ole järjestetty patoremontin takia, mutta tänä kesänä koski taas kuohuu.

Monen vuoden tauon jälkeen päätin itse tehdä pienen päiväretken Imatralle ja lähteä tarkastelemaan kaupunkia enempi turistin näkökulmasta. Ja tottakai koskinäytös kuului ohjelmaani.

En enää muistanut, miten vaikuttavaa kosken kuohuminen olikaan. Samaan aikaan kun patoluukut avattiin ja vesi alkoi virrata, Sibeliuksen Karelia-sarjan melodiat pärähtivät soimaan.

Kauaa ei mennyt, kun tyhjä joenuoma täyttyi vedestä ja vajaan 20 minuutin ajan saattoi saada jonkinlaista kuvaa siitä, miltä vapaana virtaava kaupungin läpäisevä koski on aikoinaan näyttänyt. Koskinäytöksissä vettä vapautetaan noin 600 kuutiometriä sekunnissa, mutta luin, että vapaana virtaavan kosken meno oli aikoinaan vieläkin hurjempaa.

Suosittelen lämpimästi Imatran koskinäytöstä. Veden kuohunta ja kosken pauhu olivat upeaa ja vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kesän koskinäytösten aikataulut löydät täältä.

Samalla kannattaa käydä vilkaisemassa kosken rannalla olevaa jyhkeää Imatran Valtionhotellia. Tämä kaunis jugendlinna valmistui lisääntyneen matkailujoukon tarpeisiin 1903. Hotellin alkuperäinen nimi oli lukemani mukaan Grand Hôtel Cascade. Nimi kuulostaa niin kansainväliseltä ja hienostuneelta, mistä voikin jotain päätellä siitä, minkä tyyppisiä matkailijoita Imatralla aikoinaan kävi.

Itselleni Valtionhotellilla on oma erityinen asemansa johtuen siitä, että häämme vietettiin siellä aikoinaan. Hyvänen aika, onko siitä jo oikeasti yli 20 vuotta? Jatkot järjestettiin hotellin pyöreässä tornisviitissä, josta on hienot näkymät Imatrankoskelle.

Huomasin muuten, että Imatran Valtionhotellia vastapäätä kauniissa, vanhassa pylvästalossa on nykyisin museo. Entiseen lääkäri Henrik Piponiuksen taloon oli perustettu Lotta- ja veteraanimuseo.

Vaikka sotahistoria ei kauheasti kiinnostaisikaan, museossa kannattaa silti käydä. Kyse on yhä edelleen asutusta talosta, jonka huoneissa on paljon katsottavaa. Eila ja Reino Ikävalkon vuosien varrella keräämää antiikkia ja runsasta esineistöä oli mielenkiintoista tutkailla. On ihan eri asia käydä varta vasten näyttelyksi rakennetussa museossa kuin katsella tiloja, joissa on pitkä historia oikeasti elettyä elämää.

Jos sinulla on aikaa, kiertele myös koskea ympäröivää Kruununpuistoa. Kyse on alunperin 1842 perustetusta Suomen vanhimmasta luonnonsuojelualueesta.

Puistossa kiertelee mukavia reittejä ja muutama vuosi sitten rakennettu kaupunkipuro kiemurtelee pitkin puiston reunamia. En tiedä pitääkö oikeasti paikkaansa, mutta jossain tekstissä väitettiin, että purosta voi bongata jopa taimenia.

Ja makoileehan puistossa myös Imatran tunnuspatsas Imatran Impi. Onko vain vilkkaan mielikuvitukseni ansiota, mutta minusta tuo patsas on jotenkin hhmmm… eroottinen.

(Jälkihuomio: olin kirjoittanut patsaan nimen aluksi väärin ja nimennyt sen Imatran Inkeriksi. Kiitos korjauksesta. Nyt kyllä vähän nolottaa oma tulkintani patsaasta, kun kuulin kommentissa minkä muistoksi patsas on tehty.)

Matkailu näyttää edelleen kukoistavan Imatralla, ainakin jos sitä mitataan kaduilla kulkevien venäläisturistien määrässä. Tosin aateliset ovat saaneet väistyä ihan tavallisen ostosmatkailijan tieltä. Ei sinänsä ihme, sillä lähin raja-asema Svetogorsk on Imatran keskustasta vain seitsemän kilometrin päässä.

Kuten näette, ei Imatraa kannata väheksyä. Ei edes syntyperäisen lappeenrantalaisen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Museot Museot Suomi Suomen kaupungit Taide

Päiväretkelle cityyn – Helsinki on aina hyvä vaihtoehto

maanantai, heinäkuu 8, 2019

Aina sillon kun tuntuu tylsältä, lähden Helsinkiin. Kaksi tuntia kaakonkulmalta junalla ja kappas, heti on elämää ympärillä.

Pikkukaupungin asukkina kaipaan välillä värikkäämpää ja virkeämpää katukuvaa ja suurkaupungin elämää. Älkää naurako, mutten voi mitään sille, että aina kun matkustan Helsinkiin, minusta tuntuu vähän siltä kuin tulisin ulkomaille.

Meille etelä-karjalaisille tämä ulkomaankohde on nimeltään Hesa. Täällä ei kukaan puhu stadista.

Rakastan Helsingin laajaa museotarjontaa, erityisesti niiden hyviä taidenäyttelyitä. En pane pahaksi myöskään hyvää ravintolatarjontaa ja runsaita ostosmahdollisuuksia. Aina ei tarvitse edes mitään ostaa, on vain mukavaa kierrellä katsomassa kaikkea uutta ja ihmeellistä. On hienoa, kun Helsingissä on vielä paljon pieniä kivijalkakauppoja.

Oma mielenkiintonsa on kierrellä tutkimassa viehättäviä kaupunginosia kuten Töölöä ja Punavuorta ja katsella niiden kauniita rakennuksia. Tai sitten kuljeskella Helsingin merenrantaraitteja ja pysähdellä kivoilla terasseilla tai nuuskia kauppahallien herkkumyymälöiden tarjontaa. Helsinki on niin passeli kohde vaikka vain päiväreissulle yksin tai yhdessä.

Eräänä kesäkuisena päivänä hyppäsimme ystäväni kanssa aamujunaan ja tulimme Helsinkiin sopivasti aamukahvien aikaan. Kortteerasimme matkoilla olevien ystävien luona Töölössä, missä itse asiassa riittikin meille paljon mielenkiintoista tutkimista.

Töölön sydämestä löytyi mm. pieni korttelitori, laatuvaatteiden kirppari Relove (kuvitelkaa ystäväni löysi ison Marimekon villahuivin kympillä), viininystävälle hyvin varustettu puoti ja herkkukauppa Ceestashop ja monta pientä vaateputiikkia, joita ei oikein voinut ohittaa poikkeamatta sisään.

Kun kaksi naisihmistä lasketaan Helsinkiin irti alennusmyyntien aikaan, aina sitä jotain mukaan lähtee.

Designmuseo

Tällä reissulla meillä oli vakaa aikomus tutkia pari museota sekä ehdottomasti upea Oodi. Ensin nokat kohti Korkeavuorenkatua ja siellä olevaa Designmuseota.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että olin lievästi pettynyt. Suomalainen muotoilu on niin upeaa, että odotin tulevani vähintään muotoilun pyhättöön, joka hehkuttaa meidän maailmankuuluja suunnittelijoita. Yleiskuva näyttelystä oli yllättävän vaisu.

Satunnaisia yksittäisiä esineitä oli esillä museon seinänvierushyllyillä. Esillepano oli mielestäni aika vanhanaikaista ja jotenkin oudon irrallista. Monet tyhjät esinepaikat myös ihmetyttivät. Tuli vähän sellainen tunne, että suppea näyttely ei oikein tehnyt oikeutta lahjakkaille suunnittelijoillemme. Tällä sektorilla, jos millä, olisi materiaalia mitä hehkuttaa.

Yläkerrassa oli muotoilijakaksikon Aamu Songin ja Johan Olinin näyttely Maailmojen salat – Secret Universe. Helsinkiläisen muotoilustudio COMPANYn perustajat ovat kierrelleet ympäri maailmaa etsimässä perinteisiä käsityömenetelmiä ja tuoneet ne osaksi nykypäivän esinetuotantoa. Töissä oli nähtävissä vaikutteita mm. Venäjältä, Koreasta, Japanista ja Meksikosta.

Helsingin Taidemuseo HAM

Ellen Thesleffin näyttely ”Minä maalaan kuin jumala” sai meidät seuraavaksi suunnistamaan Helsingin Taidemuseoon. Thesleff oli maamme ensimmäisiä ekspressionisteja, joka matkaili paljon Pariisissa ja Firenzessa hakemassa oppia ja vaikutteita.

Tämä näyttely kannatti nähdä. Pidin erityisesti pastellinsävyisistä maalauksista ja taulujen riisutusta luonteesta. Herkkyyttä voimakkain siveltimenvedoin.

Aikansa voimanainen.Näistä pidin erityisesti.

Toinen kiinnostuksen kohde HAMissa oli Tove Jansson näyttely. Vaikka tähän pysyvään näyttelyyn ei kovin montaa teosta kuulukaan, entisen Helsingin kaupungintalon Kaupunkikellari-ravintolan suurikokoisissa freskoissa oli paljon nähtävää.

Kun maalauksia tutki tarkemmin, löytyihän sieltä pienet muumihahmotkin ja olipa Tove maalannut toiseen freskoon myös oman kuvansa.

Juhlat maalla.Tove itse löytyi freskosta Juhlat kaupungissa.

Sen sijaan puolalaisen taiteilijan Pawel Althamerin näyttely ”I am” ei ollut minulle ihan ominta nykytaidetta. No, joka tapauksessa näyttely oli monipuolinen veistoksineen ja installaatioineen.

Vaikka näyttelyssä oli paljon asioita, jotka eivät koskettaneet, kiinnostavinta minusta oli taiteilijan pikkupojan tutkielmat, joissa hän ilmeisemmin etsi omaa itseään.

Helsingin keskustakirjasto Oodi

Mahtava ja upea! Tämä rakennus on Sibeliuksen Finlandia rakennettuna! Vaikka Oodi on melkoisen mittava kooltaan, rakennus on kaikkea muuta kuin raskas. Aaltoilevat linjat ja lasipinnat saavat rakennuksen näyttämään lähes keveältä.

Oodia lähestyessä minua nauratti oma mielikuvitukseni. Odotin, että yläkerran kaiteen yli kurkistavat kirahvit ja norsut. Rakennus toi jostain syystä mieleen Nooan arkin, joka olisi voinut hiljalleen lipua eläinkunnan pelastavalle neitsytpurjehdukselle.

Oodi on nimensä mukaan kuin lyyrinen runo, ylistyslaulu. Yksinkertaisesti Oodi on tiloiltaan kaunis. Vaaleat puupinnat, ikkunoista ja katosta tulviva valo sekä väljät useaan tasoon jakaantuvat tilat tekevät Oodista ilmavan. Ei tarvitse Aallon kääntyä haudassaan. Tämä rakennus on kunnianosoitus suomalaiselle arkkitehtuurille.

Olen vähän kade helsinkiläisille. Kovin mielelläni tekisin itsekin töitä tai kirjoittelisin blogia tuon ihanuuden sopukoissa. Käykää ihmeessä kurkkaamassa Oodia, kun Helsingissä liikutte.

Mitä mattoja kirjastossa.Ja mitä huonekaluja.

Kaupunkipyörät

Uusi ulottuvuus Helsingissä liikkumiseen tuli ystäväni ideasta vuokrata kaupunkipyörät. Tosi näppäriä kulkupelejä hurauttaa vaikka viinilasillisille Hernerantaan ravintola Löylyn terassille, kuten teimme. Merenrantaa pitkin on niin hauskaa pyöräillä.

Hyvää ruokaa

Helsinki-päiviin kuuluu aina hyvät ruokakokemukset. Tällä kertaa yllättävintä oli, miten moni ravintola oli juhannuksen jälkeen laittanut ovensa lomien ajaksi kiinni. Yllättävää oli myös, miten täyttä oli arki-iltana monissa töölöläisissä ravintoloissa minne yritimme. Pöytävaraus olisi pitänyt olla sinne, minne eniten halusimme.

Mamma Rosan alakertaan sen sijaan mahduimme, eikä tämä huono valinta ollut lainkaan. Hummerikeitto teki hetken hiljaiseksi, sillä se vei kielen mennessään. Myös jälkkäri veriappelsiinisorbetti suolakaramelli bruleen kanssa teki vaikutuksen.

Helsinki on aina hyvä vaihtoehto, kun kaipaa pientä vaihtelua tai kaupunkifiilistelyä. Ystävääni lainaten: ”Miksi kaikki haluaa ostaa kesämökin jostain korvesta? Eikö olisi ideaa maalaisen hankkia kesämökki Helsingistä, mieluiten mahdollisimman läheltä keskustaa?”

Loistava idea. Voisi viikonloppuna paeta liikaa rauhaa ja tapahtumaköyhyyttä kaupungin vilskeeseen 🙂 .

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Andalusia Costa del Sol Espanja Museot

Malagan automuseo oli yllätyksiä täynnä

sunnuntai, huhtikuu 28, 2019

Mitä tekee automuseossa ihminen, joka ei ole juurikaan kiinnostunut autoista. Paljonkin, jos kyse on Malagan automuseosta.

Pääsiäissunnuntaina tihuutteli vettä. Mietittiin miehen kanssa, että mitähän tehtäisiin. Vesisateeseen ei tehnyt mieli mennä ulkoilemaan, mutta toisaalta teki mieli lähteä jonnekin. Museot ovat matkoilla ennenkin olleet sadepäivien pelastajia, joten museokäynti pääsi agendalle tälläkin kertaa.

Olin saanut monelta taholta kehuja Malagan automuseosta. Aihepiirinä autot ovat minulle sarjaa ”ei voisi vähempää kiinnostaa”, joten olin vähän skeptinen siitä, olisiko tämä oikeasti mun juttu. Niin moni kuitenkin vakuutteli, että tämä museo on paljon enemmän. Mikäpä siinä sitten, hyppy junaan ja suunta Fuengirolasta kohti Malagaa.

Museo Automovilístico sijaitsee noin kahden kilometrin päässä Malagan juna- ja bussiasema Maria Zambranolta. Museon portille pääsee reilun euron hintaan Malaga Toursin pikkubussilla joko linja-autoaseman laiturilta 1 tai rautatieaseman edestä Malaga Toursin turistipysäkiltä. Museo sijaitsee lähellä merta, joten kävellenkin reitti on mukava kulkea pitkin merenrantaa.

Malagan automuseo sijaitsee vanhassa tupakkatehtaassa. Sisäänkäynti alueelle on vaikuttavan pylväin varustetun rautaportin kautta. Itse automuseon ovi on sisäpihan perällä vasemmalla.

1927 rakennettu entinen tupakkatehdas.Hauskat terassikalusteet.Mitä ihania aristokraattisia kaunokaisia.Takapenkkiläisille oma baari.Eläinjengi on lähtenyt ajelulle.

Heti ensimetreiltä tiesin, että tulisin rakastamaan tätä museota. Sanoisinpa, että museon nimi on harhaanjohtava. Itse asiassa kyse on minusta enemmänkin design-museosta, sillä museon kokoelmat käsittävät autojen lisäksi kuuluisien suunnittelijoiden haute couture -pukuja, laukkuja, hattuja, nykytaidetta ja olipa mukana myös jokunen huonekalukin.

Lähes sata eri autokaunokaista oli saanut seurakseen samaan aikakauteen liittyvän pukukokonaisuuden. Monen ajoneuvon kohdalla oli kiinnostava tarina siitä, kuka on käyttänyt tällaista asua tai minkälaisessa käytössä auto on aikoinaan ollut. Tosin esimerkiksi siirtomaa-ajan tiikerinmetsästysauto ei nyt tuntunut ihan parhaalta käyttötarkoitukselta.

Vanhimmat autoista ovat 1900-luvun alkupuolelta ja uusimmat fantasia-autoja 2000-luvulta. Minä en mitään autoista tiedä, mutta mieleen jäi sellaisia huippumerkkejä kuin Bugatti, Rolls Royce, Ferrari ja Bentley. Yhteiseksi nimittäjäksi monille autoille voisi nostaa teeman ”rich and famous”. Varakkuus näissä kulkupeleissä selvästi näkyi.

Flower Power Rollssi. John Lennon suunnitteli autoonsa aikoinaan tällaisen autokuosin.

Silmä lepäsi kaikessa kauniissa, mitä museon käytävillä tuli vastaan. Miten kauniita yksityiskohtia noissa vanhoissa, uniikeissa autoissa onkaan. Jalopuuta, nahkaa, kiiltävää kromia, hopeista metallia, kristallia… ikävä kyllä myös norsunluuta ja krokotiilinnahkaa. Paljon huikeita käsintehtyjä koristeita ja täydellisiä värejä. Melkoisia taideteoksia todellakin. Minusta tuntui, että tämä museo oli enemmän visualistia kuin tekniikkafriikkiä varten.

Autot oli sijoitettu aikakausittain, mutta myös tyylisuunnittain kuten belle epoque, art deco ja avant garde -ajan autot. Kukin aikakausi oli saanut ympärilleen pukujen lisäksi myös ajalle tyypillistä rekvisiittaa, joka vei entistä enemmän sisälle vanhaan tunnelmaan. Toteutus oli minusta hieno.

Tämä kelpaisi, jos sitten tuo takana pilkottava punainenkin.YSL:ää, Dioria, Chanelia, Gaultieriä…Voiko naisella olla koskaan liikaa laukkuja? Mielikuvituksellisia fantasia-asuja.Auto oli päässyt myös taideteokseen.

Mukava lisä oli museon hattujen ja hattulaatikoiden näyttely. Yli 300 mielikuvituksellista luomusta useilta vuosikymmeniltä takanaan kuuluisia nimiä kuin Patou, Chanel, Dior ja Galliano. Tuli tunne, että olemme menettäneet paljon hattumuodin jäädessä menneille vuosikymmenille.

Arvostan myös sitä, että museon taideteoksissa oli otettu kantaa luonnonsuojeluun ja eläinten oikeuksiin.

Hieno, monipuolinen ja jopa yllätyksellinen museokokoelma. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, vaikka autot eivät sinua ylipäätään sytyttäisi. Paljon nähtävää 8,5 euron pääsymaksulla.

Ihan automuseon vieressä sijaitsee muuten venäläisen taiteen museo, Coleccion del Museo Ruso. Meillä meni automuseossa sen verran aikaa, että päätin jättää tämän Pietarin taidekokoelman ihan omaa käyntiä varten. Kuten aiemmin olen kirjoitellut, taidemuseoihin menen mieluiten ihan yksin.

Tulipa jälleen todistettua, että on tuo Malaga melkoinen museokaupunki.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Andalusia Costa del Sol Espanja Museot Taide

Malaga on oivallinen taidemuseokaupunki

lauantai, helmikuu 16, 2019

Malaga hemmottelee taiteen ystävää. Kaupungissa on monta merkittävää taidemuseota, joissa saisi menemään useammankin päivän.

Hyppäsin Fuengirolasta yhtenä aamupäivänä junaan ja hurautin Malagaan viettämään yksikseni laatuaikaa taidemuseoissa. Olen huomannut, että nämä taidemuseokäynnit kannattaa tehdä yksin, sillä mitäpä sinne raahaamaan puoliväkisin miestä, joka lähtee mukaan lähinnä velvollisuudesta. Suurempi nautinto näin meille molemmille.

Taidemuseot on hyvin opastettu Malagan katukuvassa.

Picasso museo

Suuntasin ensimmäiseksi Malagan vanhaan kaupunkiin ja siellä Picasso museoon. Jotenkin tuntuu, että tuottoisan Picasson selässä ratsastaa yksi sun toinen kaupunki Espanjassa ja Ranskassa. Siksi vähän skeptinen olin myös Malagan Picasso museota kohtaan.

Vaikka Pablo Ruiz Picasso syntyi Malagassa 1881, kaupunki ei koskaan näytellyt merkittävää sijaa hänen urallaan. Picasso muutti vanhempineen Malagasta pois hänen ollessaan 10-vuotias. Viimeisen kerran taiteilija kävi Malagassa ainoastaan 19-vuotiaana palaamatta sinne enää koskaan.

Malagan Picasso museon näyttely pohjautuu taiteilijan pojanpojan ja miniän taidekokoelmaan. Yli 200 työtä tarjoavat läpileikkauksen Picasson tuotannosta ja tuovat hyvin esiin hänen monipuolisen lahjakkuuden niin taidemaalarina, kuvanveistäjänä kuin keramiikkataiteilijana.

Muistin vielä huikean Picasso-näyttelyn Ateneumissa vuonna 2009, joka oli minusta itse asiassa parempi kuin tämän museon anti. Mutta kannattaa Malagan Picasso museossa kyllä käydä, etenkin jos Picasso vähänkään kiinnostaa.

Käyntipäivänä museossa oli melkoinen ruuhka (ilmeisesti on vähän aina) ja se vähän häiritsi tauluihin tutustumista. Olisikohan parasta mennä heti aamusta museon avauduttua välttääkseen ruuhkaa?

Vaikka et raaskisi maksaa 8 euron pääsymaksua, käy kurkkaamassa museon laadukasta kauppaa. Myytävänä on kaikenlaista Picasso-kuoseilla varustettua käyttötavaraa.

Museon näyttelyitä ei saanut kuvata, joten siksi yhtään sisäkuvaa ei ole. Mukavia tuliaisia Picasso-kuosissa. Museon sisäpihalla oli pieni viehättävä kahvila.

Museo Carmen Thyssen

Lähellä Picasso-museota Plaza de la Constitucion aukion vieressä on kokoelmaltaan laaja espanjalaisen taiteen museo Carmen Thyssen. 1500-luvulta peräisin olevassa palatsirakennuksessa on yksityiskokoelmaan pohjautuvaa taidetta kolmessa kerroksessa.

Taulujen pääpaino on 1800-luvun teoksissa, erityisesti andalusialaista kulttuuria kuvaavissa maalauksissa. Olen käynyt tässä museossa joskus aikaisemmin ja nyt muistin, miksi runsaasta kokoelmastaan huolimatta tämä museo ei oikein tehnyt vaikutusta tälläkään kertaa.

Carmen Thyssen museossa on tajuton määrä romantiikan ajan maisemia sekä tauluja, jotka kuvaavat flamencotanssijoita, härkiä, andalusialaisia fiestoja ja patiopihoja. Kun nämä aihepiirit jatkuvat huone toisensa jälkeen, kiinnostus ei  jaksanut aivan täysillä pysyä yllä.

Loppua kohden kokoelma kuitenkin parani ja viimeisistä huoneista löysin omaan makuuni melkoisia helmiä. Laatumuseo tämä joka tapauksessa on. Pääsymaksu aikuiselta 10 euroa.

Näyttelyn lopussa tuli mm. tämmöinen helmi vastaan. Taiteilija Enrique Martinez Cubells.

Malaga museo (Museo de Malaga)

Matkailutoimiston turistineuvojan suosituksesta etsin käsiini melko uuden Malaga museon, joka sijaitsi katedraalin takana meren puolella puiston vieressä. Entisessä merenkulun tullitalossa sijaitseva museo on maakunnallinen museo, jonka ensimmäisessä kerroksessa on espanjalaisen taiteen museo ja toisessa kerroksessa arkeologinen museo.

Tämän museon maalauskokoelmasta pidin paljon. Erityisesti 1900-luvun taiteesta löytyi paljon tauluja, jotka olivat itselleni kovin mieluisia. Olipa täällä jokunen Picassokin. Mielenkiintoista muuten oli, että sain kulkea näyttelyhuoneesta toiseen aivan yksikseni. Vasta seuraavan kerroksen arkeologisella museo-osalla näin muitakin kävijöitä.

Kannattaa poiketa varsinkin, kun EU-maiden kansalaisilta sisäänpääsy on ilmainen.

Uudempi taide oli mieleeni.Picasso oli myös taitava keramiikkataiteilija.Yläkerran arkeologinen näyttely ei ollut ihan oma juttuni, mutta pätkän kaunista mosaiikkilattiaa sieltä löysin.

Nykytaiteen museo CAC Malaga (Centro de Arte Contemporáneo de Malaga)

Tarkoitukseni oli vielä tällä reissulla käydä tutustumassa 2015 avattuun Malagan Pompidou keskukseen, mutta väsymys iski tässä vaiheessa. Koska tuo nykytaiteen museo kiinnostaa sen verran paljon, päätin varata sille ihan oman päivän tai no, ainakin puolikkaan.

Sen sijaan suunnistin kierrokseni päätteeksi katsomaan kaupungin toista nykytaiteen museota Malagan CAC:ta. Varsinkin kun tämä museo sijaitsi paluumatkani varrella aivan paikallisjuna-aseman läheisyydessä.

Entisessä kauppahallissa oleva museo oli suppeampi kuin oletin. Luin aiemmista arvosteluista, että museossa on mielenkiintoisia vaihtuvia näyttelyitä, mutta ainakin tällä kertaa kokemus jäi vaisuhkoksi. Onneksi sisäänpääsy oli ilmainen. Muuten tämä näyttely ei ainakaan minua vakuuttanut.

Tuossa aiemmin mainitsin, että Malagassa on Pariisin Pompidou-keskuksen sivumuseo. Tiesitkö, että Malagasta löytyy myös Pietarin venäläisen museon ainut ulkomainen sivupiste? 2015 avattu Malagan venäläinen museo sijaitsee samassa rakennuksessa Malagan automuseon kanssa.

Tämähän on hyvä kombo. Mies voi mennä automuseoon, sillä aikaa kun itse herkuttelen taiteella. Seuraavalle kerralle jäi vielä paljon kiinnostavaa taidetta tutkailtavaksi.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Andalusia Espanja Museot

Tuhannen ja yhden tarinan Alhambra

perjantai, joulukuu 14, 2018

Tiesitkö, että Alhambra on Espanjan suosituin nähtävyys?

Kolmisen vuotta takaperin seisoin aamuvarhaisella Alhambran lippujonossa vain kuullakseni, että päivän kaikki kiintiöliput olivat myyty. Nyt päätin toimia varman päälle ja ostin meille 14 euron hintaiset pääsyliput etukäteen netistä jo hyvissä ajoin. Alhambran lippuja pääset ostamaan täältä.

Alhambra on vanha Nasrid-dynastian palatsialue, josta kieltämättä ensi alkuun tulee mielikuva loisteliaasta ja upeasta itämaisesta palatsista. Nasridien dynastia ei kuitenkaan ollut mikään vauras dynastiasuku ja siksi Alhambra on jopa karumpi kuin etukäteen olettaisi. Rakennusaineina käytettiin mm. vaatimattomampia materiaaleja kuten stukkoa, puuta ja savea.

Historian käänteissä vuosisatoja rakennettu palatsi- ja linnoitusalue jopa hylättiin ja unohdettiin. 1600-luvulla kuninkaiden sijaan Alhambraa asuttivat kerjäläiset ja rikolliset. Toimipa se jossain vaiheessa myös ruutivarastona, jonka lukuisat räjähdykset tuhosivat omalta osaltaan palatsien rakenteita. Ikävä kyllä osa Alhambran vanhoista palatseista ja rakennuksista on muutenkin tuhoutunut tai ne on purettu aikojen saatossa.

Alhambran rakentaminen aloitettiin Nasrid-dynastian kuninkaiden toimesta 1238 vanhan linnoituksen pohjille ja samainen suku jatkoi rakentamista aina 1400-luvun puoliväliin. Rakentajina saivat kyseenalaisen kunnian toimia kristityt orjat.

Kristityt valtasivat Granadan takaisin maurien vallalta 1492, jolloin hallitsijapari Ferninand ja Isabella muuttivat Alhambraan ja jatkoivat sen rakentamista. Viimeisintä Alhambran rakennuksista, alueelle täysin sopimatonta Kaarle V:n renesanssipalatsia, alettiin rakentaa vuonna 1526, mutta se jäi lopulta kesken. Rakennus viimeisteltiin valmiiksi vasta 1900-luvulla.

1800-luvulla pariksi sadaksi vuodeksi unohdettu palatsialue löydettiin uudelleen ja sen kunnostus aloitettiin. 1870 Alhambra julistettiin kansalliseksi muistomerkiksi ja 1984 se merkittiin Unescon maailmanperintöluetteloon. Tänä päivänä on nähtävänä maailman ainoa säilynyt keskiaikainen muslimipalatsi, jossa vierailee vuosittain noin kolme miljoonaa turistia.

Alhambraan ei ole pitkä matka kävellä Granadan keskustasta, tosin nousu on jyrkkä. Ylös kukkulalle pääsee myös kätevästi minibusseilla. Pääsisäänkäynti oli hieman huonosti merkitty, mutta jatka vain rinteen kipuamista tarpeeksi pitkälle, kunnes tulet alueen päähän ja näet sisäänkäynnin vasemmalla puolella.

Muurien rajaama Alhambran alue on ollut kooltaan noin 14 hehtaaria ja siellä mahtui asumaan 40 000 ihmistä. Alhambra oli oma pieni kaupunkinsa, jossa toimi Nasrid-dynastian hovi ja haaremi.

Aluetta kierrellessä voi vain kuvitella millainen silkkien suhina on käynyt palatsien sisäpihoilla ja lukuisissa puutarhoissa. Puutarhoja oli kiva kierrellä. Vesi solisee joka puolella ja kasvillisuus oli hyvin hoidettua näin talvikautenakin, vaikka kukkivia kasveja oli tähän aikaan marraskuuta aika vähän. Luin jostain, että keväällä ja kesällä Alhambran puutarhojen kukkaloisto on yksi osa alueen hienoutta.

Rankkuudesta huolimatta kannattaa kiivetä Alcazaban linnoituksen jyrkkiä rappusia aina ylös asti vartiotorniin. Ylhäältä aukeavat huikeat maisemat lumihuippuiseen Sierra Nevadan vuoristoon ja alas Granadan valkoiseen kaupunkiin.

Alhambran parasta antia oli ehdottomasti Nasrid Palatsi Leijonapihoineen ja pitsimäisesti koristelluine katto- ja seinäpintoineen. Pihan sirot pylväiköt olivat kerrassaan kauniita. Huomioi muuten, että lipussasi on aika, jolloin sinun tulee olla Nasrid-palatsin jonossa päästäksesi sisälle. Palatsiin otetaan kerralla ainoastaan 300 vierailijaa ja vartijat näyttivät olevan tiukkoja aikojen suhteen.

Meillä meni aluetta kierrellessä vajaa neljä tuntia. Mielenkiintoista nähtävää oli paljon, vaikka Alhambra ei tarjonnutkaan ihan sellaista palatsiloistoa kuin etukäteen odotimme.

https://www.alhambradegranada.org/en/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Museot Museot Suomi Suomi Taide

Pohjolan Picasson – Reidar Särestöniemen värikkään maailman jäljillä

tiistai, syyskuu 11, 2018

Jos minulla olisi paljon rahaa, ostaisin taulun. En mitä tahansa taulua, vaan haluaisin seinälleni palan Lappia Reidar Särestöniemen maalaamana. Rakastan Särestöniemen värikylläistä lappitulkintaa ja sitä syvää luontoyhteyttä, mitä hänen taulunsa huokuvat.

Särestöniemet suurikokoiset maalaukset pyrkivät lähes seinältä ulos. Ne näyttävät ensi alkuun vahvoilta ja leiskuvan voimallisilta, mutta tarkemmin katsottuna ovat täynnä herkkyyttä. Särestöniemi on pystynyt vangitsemaan omintakeisella tyylillään Lapin luontoa ja sen eläimiä.

Kittilän Kaukosen kylässä kaukana kaikesta, on pihapiiri, Särestöniemen museoalue, joka kertoo tarinan yhden taiteilijan elämästä. Särestöniemi oli omavarainen tila, jonne ei ollut edes tietä, vaan matkaa kuljettiin sulan veden aikaan veneellä pitkin Ounasjokea. Tänne pikkupirttiin syntyi 1925 Lapin kuuluisimmaksi taiteilijaksi noussut Reidar Särestöniemi.

Vanhan Särestön rakennukset ovat restauroitu 2000-luvun alussa. Raidallinen räsymatto johdattaa tulijaa porstuasta tupaan. Ikkunalaudoilla kukkii pelargonioita ja orrella kuivuvat porotossut, nutukkaat. Odottaisi, että mikä hetki hyvänsä joku talon asukkaista tulisi toivottamaan vieraan tervetulleeksi.

Myöhemmin Reidar Särestöniemi rakennutti itselleen ateljeekodin kotitilansa läheisyyteen Ounasjoen varteen. Tästä rakennuksesta ei ikävä kyllä ole jäljellä kuin kivijalka, sillä uudenvuoden yönä 1977 tulipalo tuhosi rakennuksen täysin. Samalla tuhoutui taiteilijan koko omaisuus ja hänelle merkittävimmät omaan kokoelmaansa jättämänsä maalaukset. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut tästä ”kuolemasta”.

Sitä ennen ateljeen viereen oli noussut Reima ja Raili Pietilän suunnittelema kelohirsinen galleria vuonna 1972. Särestöniemellä alkoi liikkua kiinnostunutta yleisöä sen verran paljon, että pihapiiriin tarvittiin kokonaan erillinen näyttelyrakennus.

Kaksikerroksisen rakennuksen mielenkiintoisin osa on yläkerran uima-allas. Syvyyttä altaalla on usea metri aina hirsilinnan perustuksiin asti. Jollain lailla tuo uima-allas oli lähes absurdi täällä keskellä Lapin erämaata kelohirsien ympäröimänä. Ehkä se kuvaa omalla tavallaan Reidar Särestöniemen shokeeraavaa taiteilijapersoonaa.

Lehdistö rakasti tätä värikästä ja kiehtovaa Lapin asukkia, joka oli hyvä seuramies, erinomainen tarinankertoja, mutta samalla kertaa eksoottinen ja mystinen kuin ympäröivä Lapin luonto.

Särestöniemeä kutsuttiin Lapin shamaaniksi, Pohjolan Picassoksi ja Kittilän Hiideksi. Reidar komeili lehtikuvissa milloin puolialastomana, milloin pukeutuneena näyttävään afgaaniturkkiin. Olikohan Lapin äijän päällä nähty ennen värikkäitä thaisilkkipaitoja?

Nykyisin noissa kuvissa ei juuri mitään ihmeellistä olisi, mutta 70-luvun maailmassa Reidarin käytös oli poikkeuksellista ja rohkeaa. ”Puolivilli” taiteilijapersoona oli aikansa lööppikuningas.

Risto Louneman valokuva Reidarista 1960-luvun lopulta.

Palaneen taiteilijakodin tilalle valmistui jo seuraavana vuonna Pietilöiden suunnittelema uusi ateljeetalo hieman kauemmas joesta. Luin, että Reidar ei koskaan erityisemmin kotiutunut uuteen kotiinsa, vaan koki sen tyhjäksi ja vieraaksi. Surullisinta on, ettei taiteilija ehtinyt asua uudessa kodissaan kuin reilut kaksi vuotta, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1981 vain 56 vuoden iässä.

Kun kodin suurta valoisaa tupaa katselee, tulee väistämättäkin mieleen, että kaikki on jäänyt kesken. Työtakki roikkuu hengarissa, ikkunan vieressä värit, liidut, pensselit ja lastat odottavat taitavaa kättä, kiikkustuoli odottaa istujaa. Taiteilija vain on poissa.

Särestöniemen museoalueella kannattaa käydä. Esimerkiksi Leviltä matkaa tulee vain vajaat 50 kilometriä. Täällä on poikkeuksellinen taidenäyttely. Hienojen maalausten lisäksi oma kiinnostavuutensa on Särestöniemen museotilan rakennuksilla ja niiden tarinoilla. Tarinoilla siitä, mitä syntyi, kun voimakas intohimo maalaamiseen ajoi pohjoisen syrjäisen kolkan pojan maailman maineeseen.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” -Reidar Särestöniemi

https://www.sarestoniemimuseo.com/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista