Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Museot Suomi

Museot Museot Suomi Ravintolat Suomessa Ruoka ja viini Suomen kaupungit Suomi Taide

Mänttä hellii taiteenystävää ja Ravintola Gösta viimeistelee elämyksen

sunnuntai, 19 kesäkuun, 2022
Jos rakastat kauniita rakennuksia, tykkäät taiteesta ja nautit hyvästä ruuasta, Taidekaupunki Mänttä kannattaa laittaa käyntilistalle. Teimme vain yhden yön reissun, mutta antia kaikille aisteille oli niin paljon, että tuntui kuin reissussa olisi oltu pidempäänkin.

Kun museoista piittaamaton mies hämmästyttää vaimonsa ilmaisemalla halunsa matkustaa taidemuseoistaan kuuluisaan Mänttään, herää väkisin epäilys. Kuumetta, äkillinen mielenhäiriö vai haudattu koira?

Ehkä eniten tuota jälkimmäistä, sillä miestä kiinnostaa Suomen metsäteollisuuden historia. Viimeisen kuukauden aikana hän oli lukenut Mäntän kaupungin kehitykseen vaikuttaneiden Serlachiuksen suvun jäsenten elämänkertoja. Niiden pohjalta oli syntynyt kiinnostus nähdä paikan päällä, mitä usean sukupolven teollisuuspatruunat olivat Mäntässä saaneet aikaan.

Minua nyt ei tarvitse kahta kertaa taidemuseoihin houkutella. Olin itse käynyt Mäntässä muutama vuosi takaperin ja jo tuolloin hämmästellyt Serlachius-museoiden mittavaa yksityistä taidekokoelmaa. Huomasin tuolloin myös, että laimea asenteeni tehtaanpiipuistaan tunnettua Mänttää kohtaan osoittautui täysin vääräksi.

Siispä heti ensimmäisenä sopivana päivänä auto kohti Mänttä-Vilppulan kaupunkia, joka sijaitsee keskisessä Suomessa kutakuinkin Jyväskylän ja Tampereen puolivälissä.

Serlachius-museo Gustafissa ihastutti eniten itse rakennus

Aloitimme kierroksemme Serlachius-museo Gustafista, joka on entinen metsäyhtiön pääkonttori. Vuonna 1934 valmistunut kaunis funkkisrakennus on jo nähtävyys itsessään. Ainakin minusta rakennuksen aula on mykistävän kaunis.

Gustaf-museon aula ihastutti jälleen.

Gustaf-museon kiinnostavin näyttely oli meistä dramaattinen Paperiperkele. Näyttely kertoo audiovisuaalisin keinoin teollisuussuvun ensimmäisen patruunan G.A. Serlachiuksen tarinan ja osin myös Mäntän tarinan, sillä kaupunki olisi hyvin toisenlainen ilman Serlachiusten vaikutusta. Vuosien saatossa Mänttä kasvoi ja kehittyi paperiteollisuuden ympärille.

Mielenkiintoinen oli myös pohjakerroksen Selluportin takana -näyttely. Autenttiset kuvat ja aidot tarinat veivät menneiden vuosikymmenten taakse tehtaan työmiesten maailmaan. Työ oli rankkaa ja terveyttä kuormittavaa. Tosiaankaan ennen ei ollut paremmin. Näyttely kuvasi myös havainnollisesti selluloosan valmistuksen vaiheet entisaikaan.

Gustaf-museossa on aina myös vaihtuvia taidenäyttelyitä. Tällä kertaa seinillä oli Trish Morrisseyn naiseuden rooleja tutkailevia valokuvia.

Jotain oli jäänyt muistuttamaan yhtiön pääkonttoriajalta.Paperiperkele näyttely ja huimapäinen G.A. SerlachiusTehdastyöläisen arki vuosikymmeniä sitten avautui tämän portin takaa.

Serlachius-museoiden pääsylippu on hyvin kohtuullinen. 10 euron lipulla pääsee molempiin museoihin: Serlachius-museo Gustafiin ja Serlachius-museo Göstan molempiin osiin. Hienoa on myös se, että lippu on voimassa kaksi päivää. Ainakin meille tuli niin kiire, että Gösta-museon paviljonki piti jättää seuraavaan aamupäivään.

Serlachius-museo Gösta – kaksi taidemuseota, kaksi aikaa

Noin kolmen kilometrin päässä Gustaf-museosta sijaitsee toinen Serlachius-museoista Gösta. Tai tekisi mieli sanoa, että kaksi museota, sillä Gösta on kahdessa eri rakennuksessa, jotka on yhdistetty toisiinsa käytävällä.

Gösta-museon vanha osa toimii Joenniemen kartanossa, joka oli aiemmin Gösta Serlachiuksen edustuskoti. Nykyisin rakennus on pelkästään museokäytössä. Museo tarjoilee kahdessa kerroksessa Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmia.

Ihan mistä tahansa teoksista ei ole kyse, sillä kokoelma on ainutlaatuinen laajuudessaan ja arvossaan. Voisi puhua jopa maamme ”kakkosateneumista”.

Schjerfbeckejä, Edelfeltejä, Gallen-Kalleloita, Halosia … kymmenittäin Suomen kulta-ajan taidetta. Mieleen jäi myös Claude Monetin työ, jonka aitous on varmistettu. Maalauksen arvosta voi päätellä jotain siitä, että samaan Heinäsuovat sarjaan kuuluva maalaus myytiin New Yorkissa lähes 100 miljoonan euron hinnalla.

Toinen puoli Gösta-museota on 2014 valmistunut puurakenteinen paviljonki, joka antaa hienot puitteet vaihtuville nykytaiteen näyttelyille. Käyntihetkellä nähtävänä oli Clare Woodsin maalauksia, Andy Freebergin valokuvia ja Rachel Kneebonen posliiniveistoksia.

Joenniemen kartano, Gösta-museon vanha puoli.Gösta-museon uusi aika avautuu paviljonkirakennuksessa.Joenniemen kartanon kaunein huone on minusta entinen kirjastohuone.Schjerfbeckejä yhden huoneen verran.Mies tutustuu taiteeseen.Kannattaa kurkistaa myös Joenniemen kartanon kellariin. Siellä on entinen viinikellari.Paviljongin suurin maalaus.”Ei lähdetä vielä.”

Ravintola Gösta valmisti taidetta lautaselle

Yhteistyössä: Ravintola Gösta

Ensimmäisen museopäivän päätimme makunautintoihin, tosin tässäkin mentiin osittain taiteen puolelle. Paviljongin alakerrassa toimii Suomen parhaaksi museoravintolaksi tituleerattu Ravintola Gösta.

Nautimme neljän ruokalajin taidemenun Kartanon klassikot. Menun saa myös kasvisversiona Vihreät klassikot (56/49 euroa). Molempiin menuihin on suunniteltu myös oma viinipakettinsa. Pidimme erityisesti kalalle valitusta kevyestä saksalaisesta punaviinistä Eser Spätburgunderista. Kiva kesäinen punkku monelle kesäruualle, kuten tässä paistetulle lohikalalle.

Annokset olivat kauniita kuin taidetta lautasella ja raikkaita kuin ravintolaa ympäröivä kesän vehreys. Aluksi söimme limemarinoitua kuhaa. Sitten saimme eteemme ”salaatin” grillatusta parsasta ja palvatusta peurasta. ”Salaatti” toi mieleen saunavastan, joka kätki lehtiensä suojiin melkoisen makukimaran.

Pääruokana oli paistettua nieriää. Tuon annoksen voinen kastike sai pyyhkimään lautaselta viimeiset rippeet leivänpalasella, niin hyvää se oli.

Omalla kohdallani jälkiruuat harvoin tuottavat pettymystä, mutta nyt olin erityisen sfääreissä. Mantelijäätelö, mansikkajäädyke ja mansikat olivat ihana yhdistelmä. Kehuja tuli myös mieheltä, joka ei juuri jälkiruuista perusta. Muuten, katsokaapa tuota kuvaa Kneebonen posliiniveistoksesta. Olisiko keittiömestari Henry Tikkanen saanut tästä kenties inspiraation jälkkäriin?

Ravintolan Göstan isoista ikkunoista on kivat näkymät.Ravintolan tilaa hallitsee Heikki Marilan maalaus.Syötävää taidetta lautasella.Jälkkärin inspiraatio?

Päivä oli ollut hyvä, sillä olin saanut ammentaa itseeni asioita, jotka tuottavat valtavasti iloa ja mielihyvää. Monta kaunista rakennusta, hienoa taidetta ja lopuksi vielä nautintoja lautaselta. Mutta eivätpä ihanuudet päättyneet vielä tähän. Olimme vieneet tavaramme etukäteen hotelliimme ja nyt oli vuorossa vielä yksi ihanuus. Siitä seuraavassa jutussa.

https://serlachius.fi

https://ravintolagosta.fi/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Museot Suomi Yleinen

Raskasta talvea, kepeämpää kevätfiilistä ja koskettava museokäynti

keskiviikko, 16 helmikuun, 2022
Tammikuusta selvittiin. Kylläpä oli pitkä kuukausi kuin nälkävuosi! Onneksi tulee kevät. Ilmassa on jälleen matkakuumetta.

Jos meitä suomalaisia sanotaan maailman onnellisimmaksi kansaksi, olemme me varmaan myös maailman optimistisin porukka. Vai mitä muuta voi päätellä kommenteista, että ihanaa, kun neljän aikaan iltapäivästä on VIELÄ valoisaa?

On lähes liikuttavaa, kuinka joka ikinen alkuvuosi olemme yhtä ihastuksissamme pienestäkin valon lisääntymisestä. Joka tapauksessa ihan mahtavaa on, kun päivä pitenee vauhdilla.

Kroppaongelmia, herkkuhimoa ja koukuttava tv-sarja

Lumityöt ovat huolehtineet viime aikojen liikunnasta. Asuinympäristöäni peittää lähes metrinen hohtavan valkoinen lumipatja. Samalla kaunista, mutta samalla myös maalla asuvalle liikkumisen kannalta rajoittavaa. Maastoon ei ole pitkään aikaan asiaa, sillä upottavaa hankea on riittämiin kaikkialla.

Entinen luokkakaverini postitti minulle kirjeitä, joita olin lähettänyt hänelle 18-vuotiaana. Vähän hymyilytti lukemani: ”Haluaisin niin kovasti vetäytyä pois ihmismassoista jonnekin maalle lumikinosten keskelle yksinäiseen tunturimajaan”. Melko hyvin on käynyt, olen ainakin päässyt rauhalliseen paikkaan lumikinosten keskelle. Ja lumimäärästä päätellen hyvin voitaisiin olla Lapissa. Piti vain odottaa muutama vuosikymmen.

Ihmisellä pitää olla harrastuksia.Aina se on mielessä.

Olen istunut viime viikot koneeni ääressä uutterasti töiden kimpussa ja huomannut samalla kuinka nopeasti pitkät istumasessiot jäytävät ikääntyvää kroppaani. Jäykistää, kolottaa ja turvottaa. Kaiholla muistelen loppuvuoden pitkiä lenkkejämme eri puolilla Andalusiaa. Olo oli totisesti paljon parempi.

Eikä tilannetta yhtään helpota se, että nyrpistelen nenääni milloin tuiskulle, milloin pakkaselle. Talvikeli ei nyt vaan innosta. Tammikuun herkuttomuuden vastapainoksi popsin jälleen suklaata samaan aikaan suurella mielihyvällä ja huonolla omallatunnolla. Mitä ihmettä voisi tehdä tälle alituisesti piinaavalle makeanhimolle?

Se, mikä tammikuussa lähti vyötäröltä, palannee takaisin pikapuolin. Ei ole kuulkaa laihduttaminen mitenkään helppoa. Nostan hattua kaikille teille, jotka siinä onnistutte.

Jos päivät menevät istuessa tiukasti tietokoneen ääressä, nukkumaanmenokin tuppaa venymään. Kiitos vaan Netflix, kun tulit taloon ja toit mukanasi The Crownin. Olen ihan koukussa tähän Englannin kuninkaallisesta perheestä kertovaan loistavasti tehtyyn tv-sarjaan.

Talvessa on raskasta tunnelmaa.

Sodan ja Rauhan keskus Muisti meni syvälle

Alkuvuoden tylsyydessä kaipasin pientä vaihtelua ja päätin lähteä tutustumaan Mikkeliin kesällä 2021 avattuun museoon, Muistiin. Tai oikeastaan kyse ei ole tavanomaisesta museosta. Paikka on nimennyt itsensä Sodan ja rauhan keskukseksi.

Jos sotahistoria kiinnostaa, toki Muistissa pääsee tutustumaan siihenkin. Uuden tekniikan avulla Muistissa voi peilata havainnollisesti talvi- ja jatkosotamme tapahtumia koko maailman tilanteeseen.

Muistin paras anti oli kuitenkin sen inhimillinen ja ihmiskeskeinen lähestymistapa. Mitä sota tekee ihmiselle ja yhteiskunnalle, on Muistin pääsanoma. Liian vähän on sotiemme yhteydessä pohdiskeltu sitä, miten pelko vaikutti sodan kokeneisiin tai miten sotilaat ylipäätään selvisivät rintamalla. Muisti pohdiskelee ja nostaa esille mm. nämä inhimilliset puolet.

Itseäni Muistin näyttely kosketti erityisellä tavalla. Olen eräänlainen toisen polven sotalapsi. Isäni joutui 19-vuotiaana rintamalle talvisodassa ja heti perään jatkosotaan. Sota jätti nuoren miehen elämään vahvan trauman, jonka vaikutuksia me koimme ja kannoimme koko perhe.

Sulkeutunut isäni ei koskaan puhunut sodasta juuri mitään. Kun luin, että Sodan ja Rauhan keskus Muisti käsittelee sodan kokemuksia niin lasten, naisten kuin rintamamiesten näkökulmasta, halusin päästä lähelle ymmärtämään edes vähän siitä, mitä isäni oli nuoruudessaan kokenut.

Näyttely alkoi Viipurin asemalta 1939. Oli lämmin kesä ja Suomen tulevaisuus näytti valoisalta. Toisin kuitenkin kävi. Sota muutti kaiken.

Hetken päästä seurasin 23-vuotiaan Onni Aaltosen vaiheita talvi- ja jatkosodassa. Tunteisiin menevä aito tarina kertoi nuoren miehen kokemuksista ja ajatuksista: piinaavasta pelosta, väliin helpotuksesta, rakkaudesta ja pohdiskelusta sodan mielettömyydestä. ”Ei se tommonen reissu mihinkään lopu, vaikka se loppu.” Tuossa lauseessa varmasti kiteytyy monen rintamalta kotiutuneen sotamiehen maailma, kuten isällänikin. Sota ei päättynyt siihen, että rintamalta lähdettiin.

Näyttelyn taisteluosuus oli ehkä kaikkein koskettavin. VR-lasit päässä ”Summan bunkkerissa Karjalan kannaksella” pääsi aistimaan sitä, millaista on olla etulinjassa keskellä pommituksia ja tulitusta. Voin vain pienesti aavistaa, mitä on olla tuollaisessa tilanteessa todellisuudessa, kun kuolema hipoo joka puolelta.

Tyypillisin sodassa kuollut suomalainen oli vähän yli 20-vuotias jalkaväen sotamies pienviljelijä- tai työläisperheestä. Juuri sellainen kuin isänikin. Hänellä oli vain parempi tuuri. Mies selvisi onneksi vain pienehköllä loukkaantumisella.

Sodan ja rauhan keskus Muisti on ehdottomasti käymisen arvoinen. – Voi isä, millaista helvettiä sinun nuoruutesi on täytynyt olla, pyöri mielessäni kierroksen jälkeen. Lopussa liitin oman kuvani heidän joukkoonsa, joita sota on koskettanut tavalla tai toisella. Muisti kertoo tarinan, jota ei saa unohtaa.

Kevättä rinnassa ja matka tiedossa

Vaan mennäänpä lopuksi iloisempiin tunnelmiin. Olen aina sanonut, että tietoisuus tulevasta matkasta antaa kummasti intoa ja pontta jaksaa eteenpäin.

Ystäväni kanssa tässä eräs päivä viestiteltiin ja todettiin, että podemme molemmat talvitylsyyttä. Ja siitä se sitten lähti. Päätimme tehdä asialle jotain ja niinpä nyt on odotuksissa täti-ihmisten yhteinen kevätmatka.

Onpas mukavaa lähteä pitkästä aikaa reissuun ihan vain naisten kesken. Tiedän, että tästä tulee hauskaa ja hulvatonta. Sun and fun!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Kainuu Luontomatkailu Museot Suomi Suomen kaupungit Suomi Taide

Kainuu on elämys – Kuhmon, Suomussalmen ja Paltamon parhaat kohteet

sunnuntai, 18 heinäkuun, 2021
Jokainen matka on erilainen. On matkoja, jotka ovat kivoja, sellaisia ihan ok-reissuja, mutta joista et hetken päästä muista juuri mitään. Sitten on niitä matkoja, jotka jättävät muistijäljen. Tiedät kokeneesi jotain koskettavaa ja ainutlaatuista. Palasin juuri tällaiselta reissulta. Kainuu meni syvälle.

Kaupallinen yhteistyö: Wild Taiga Kuhmo-Suomussalmi (Matkailuelinkeinon elpymistä edistävät kehittämishankkeet -rahoitus)

Kainuu alueena on jäänyt minulle aiemmin aika vieraaksi. Suurin syy lienee siinä, että se sijaitsee Lapin ja eteläisemmän Suomen välimaastossa. Kainuu on ollut niin helppo ohittaa huristellessa viitostietä matkalla pohjoiseen.

Kuhmossa, Suomussalmella ja lähialueilla toimivien matkailuyritysten markkinointiorganisaatio Wild Taiga kutsui minut vieraakseen tutustumaan Kainuuseen ja muutamaan alueella toimivaan yritykseen. Lähdinkin mielelläni matkaan, sillä jo matkan teema ”kulttuuria ja luontoa” oli enemmän kuin mieluinen. Olin myös utelias näkemään, mitä kaikkea mielenkiintoista alueelta löytyisi tätituristin tarpeisiin.

Kuhmo – rento kamarimusiikkikaupunki

Ensimmäinen etappini oli Kuhmo, reilun 8000 asukkaan pikkukaupunki Kainuun kaakkoisosassa. Hymyilytti, kun Wikipedia kertoi asukastiheyden olevan 1,67 asukasta neliökilometriä kohden. (Vastaava luku esimerkiksi koko Uudenmaan maakunnassa on 170,4). Onpa teillä kuhmolaiset lääniä, missä temmeltää.

Monet tuntevat Kuhmon maineikkaasta kesätapahtumasta, Kuhmon Kamarimusiikista. Vaikka kamarimusiikki ei ole ihan ominta musiikkigenreä, toki myös itse tunsin tämän kesäfestarin nimeltä jo aiemmin. Mitään muuta en siitä tiennytkään.

Heinäkuun puolivälissä järjestettävästä kaksiviikkoisesta tapahtumasta on kasvanut melkoinen kulttuurispektaakkeli. Tänä vuonna konsertteja on Kuhmo-talon konserttisalissa ja Kuhmon kirkossa yhteensä 55 ja päälle vielä oppilaskonsertit. Kamarimusiikki soi Kuhmossa tänä kesänä 24.7. asti.

Hetki ennen konserttia.Kuhmo-talon konserttisali  on nautinto myös silmille.

Koska olin Kuhmossa näin sopivasti Kamarimusiikkien aikaan, halusin ehdottomasti käydä jossain konsertissa. Olikin muuten itselleni ihka ensimmäinen kamarimusiikkikonsertti. Siitä, millainen kokemus se oli, kirjoitan oman blogijutun piakkoin. Vinkkinä muuten, että jo pelkästään kauniin konserttisalin takia kannattaa mennä konserttiin.

Kuhmon kamarimusiikkiviikkojen aikana kaupungissa on tarjolla myös silmänruokaa useiden taidenäyttelyiden muodossa. Kamarimusiikkikeskuksen Galleriassa (Kontionkatu 20) on taiteilijaryhmän Latitude 64. Leveyspiirin monipuolinen näyttely vanhassa pihatossa. Itse ihastuin erityisesti Ariadna Donnerin upeisiin kuvakudoksiin ja kuhmolaisen valokuvaajan Ville Heikkisen järisyttävän koskettaviin luontokuviin.

Samaisessa tunnelmallisessa pihapiirissä toimii myös Kamarimusiikkiyhdistyksen ylläpitämä Amati-kahvila, jonne kannattaa suunnistaa mm. raikkaiden salaattien ja herkullisen leivosvitriinin takia. Samaisessa pihapiirissä on Salakamari ja Piharavintola Lappi, josta saa tuliaisiksi mm. Lapin Marjojen mehuja, hilloja ja kastikkeita. Gallerian näyttelyt, kahvila ja ravintolat ovat avoinna vain kamarimusiikkitapahtuman ajan.

Amati-kahvila – hyvä tunnelma ja herkulliset tuotteet.Piti maistaa paikallinen perinneherkku rönttönen.Kamarimusiikkikeskuksen Galleria sijaitsee samassa pihapiirissä Amati-kahvilan kanssa.

Kuhmo – koskettava luontokaupunki

Kun Kainuussa ollaan, jonkinlainen odotusarvo minulla oli luontoelämysten suhteen. Ehkä siinä yllätyin eniten, että kaunis luonto on läsnä jo aivan Kuhmon keskustassa. Lammasjärven ja Pajakkakosken rantamaisemissa pystyy kulkemaan lähes viiden kilometrin pituisen rantareitin keskustan tuntumassa. Reittiä kutsutaan kulttuuripromenadiksi, sillä sen varrella on useita kiinnostavia kulttuurikohteita.

Pajakkakoskelle pääsee autollakin; parkkipaikka on kosken ylittävän sillan kupeessa. Kuhmon Lentuankosken ohella Pajakkakoski on myös suosittu koskikalastuskohde. Tosin kalastajalle alueella riittää tarjontaa muuallakin. Kuhmossa virtaa peräti 200 koskea!

Rantaraitilla törmäsin karhuun.Upea Pajakkakoski on aivan Kuhmon keskustan tuntumassa.

Lähellä Pajakkakoskea on kaunis Tuupalan talomuseo. Täällä pääsee kurkistamaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herraskartanon elämään. Tuupalan suvun viimeinen isäntä Uuno Kainulainen lahjoitti talonsa 1958 Kuhmon kaupungille toiveenaan, että taloon perustettaisiin kotiseutumuseo. Tuupalan talomuseossa kosketti eniten sen aitous. Vain talonväki puuttui.

Itselleni sattui vielä niin mainiosti, että pääsin salakuuntelemaan kahden kamarimusiikkiesiintyjän harjoittelua avoinna olevasta ikkunasta. Täydellinen paikka nauttia klassisesta musiikista kainuulaisessa perinnemaisemassa. Kamarimusiikkiviikkojen aikana Kuhmo todellakin soi kaikkialla.

Tuupalan talomuseo – tuulahdus menneiltä vuosisadoilta.

Kuhmo – karhuja ja Kalevalaa

Jos Kuhmo tunnetaan kamarimusiikistaan, tunnetaan se myös karhuistaan. Kaupungin tunnuseläimeen, karhuun, törmää kaikkialla: veistoksissa, valokuvissa, tauluissa, julisteissa ja mainoksissa. Karhu ei ole Kuhmolle kuitenkaan vain söpö imagoeläin, vaan aito erämaiden asukas, jota voi päästä tarkkailemaan turvallisesti useissa paikoissa rajan läheisyydessä.

Kun ajelin tuolla itärajan tuntumassa, en yhtään ihmettele, että noille valtaville selkosille karhuja mahtuu tallustelemaan. Erään arvion mukaan Kainuun karhukannaksi on arvioitu tälle syksylle noin 320 – 340 karhua.

Yhtä elämyksellistä kokemusta rikkaampana voin sanoa, että onnellinen ja voimaantunut on se ihminen, joka on saanut katsoa karhua suoraan silmiin. Vietin nimittäin yön rajan pinnassa Bear Centre -nimisen yrityksen karhunkatselumökissä. Kokemus oli niin pysäyttävä, että siitä tulee myöhemmin oma stoorinsa.

Karhuun pääsee tutustumaan myös Kuhmon Luontokeskus Petolassa. Metsähallituksen ylläpitämässä paikassa on saatavilla paljon tietoa Suomen suurpedoista: karhusta, sudesta, ilveksestä ja ahmasta. Auditoriossa on katsottavissa erilaisia luontoaiheisia filmejä. Luontokeskuksesta saa myös hyvää tietoa alueen retkeilymahdollisuuksista.

Käyntihetkelläni keskuksessa oli edellä mainitun luontokuvaajan Ville Heikkisen valokuvanäyttely. Karhua pääsee katsomaan silmiin täälläkin. Vanerille tulostetut suurkuvat olivat kerrassaan vaikuttavia. Tässä on jo pelkästään yksi hyvä syy poiketa luontokeskukseen.

”Apua, se on karhu”, huudahdin ensimmäiseksi karhun tassutellessa eteeni.Luontokeskus Petolassa näkee ja kokee karhuja monella tapaa.Ville Heikkisen kuvat ovat lähes maagisia.Luontokeskus Petolassa on kiva museokauppa.

Kolmas asia, mistä Kuhmo tunnetaan, on Kalevala ja siihen liittyvä kansanperinne. Ihan sattumalta Kuhmo ei ole ominut Kalevala-mainettaan, sillä sekä Elias Lönnrot että Akseli Gallen-Kallela ovat kulkeneet Kuhmon alueella reissuillaan.

Mikäli Kalevala kiinnostaa, oikea osoite on Kalevalan kulttuurikeskus Juminkeko. Hävettää tunnustaa, että Kalevala on jäänyt itselleni vähän kaukaiseksi ja ehkä siksi paikan suurin anti minulle olivat sen taidenäyttelyt. Erityisesti puhuttelivat Riikka Palosen luontoaiheiset ja tunnelatautuneet ryijyt.

Juminkeon hirsirakennus on mielenkiintoinen. Etualalla on Martti Aihan veistos Arhipan kivi.Vanhimmat Kalevalat ovat melkoisen iäkkäitä.Riikka Palosen kalevalainen metsä

Suomussalmella hiljaista kansaa ja soivaa metsää

Kuhmosta huristelin Suomussalmelle moikkaamaan yhtä maamme merkittävintä tilataideteosta, Hiljaista kansaa. Kuvitelkaa, että yhdellä pellolla viitostien varrella on noin 900 puettua turvepäistä hahmoa, joista jokainen on erilainen. Hahmot puetaan kahdesti vuodessa kesä- ja talvipukimiin. Ja siinä välissä on pelto täynnä ristejä. Hiljainen kansa tosiaan.

Samalla lounastin Hiljaisen kansan Niittykahvilassa ja jälkkäriksi söin tietysti paikan kuuluisat letut. Kiva vanhan hirsitalon miljöö ja erinomainen matkamuistomyymälä, jonka tuotteista suurin osa on paikallista käsityötä ja osaamista. Kahvilaa vuokrataan myös tilauskäyttöön.

Jos kaipaat eksoottista majoitusta, Niittykahvilan heinäladossa voit yöpyä ilmaiseksi. Lisämaksusta on mahdollista vuokrata itikkaverkko tai tilata aamiainen. Ei suositella heinäallergikoille 🙂

Aina yhtä sykähdyttävä.Korona oli saavuttanut jo tämänkin kansan.Hiljaisen kansan Niittylahvila on kiva lounaspaikka.Kyläläisten puikoista.Niittykahvilan kuuluisat letut.

Suomussalmella halusin kokea vielä yhden paikkakunnan omaleimaisista nähtävyyksistä, Soivan metsän. Kyse on ympäristötaideteoksesta, joka koostuu 15 suurikokoisesta varta vasten tähän tarkoitukseen rakennetusta soittimesta. Reitin kulkija voi soitella vaikka metsäkirkonkelloa, keinua kilinäkeinussa, takoa tynnyrihärkää tai saada aikaa sateenropinaa muistuttavan äänen sadeputkisoittimella.

Ihastuttava idea mahtavassa maisemassa, jossa metsän saa kirjaimellisesti soimaan. Vielä vaikuttavampi kokemus on varmasti silloin, kun metsä on rauhallinen. Nyt elettiin kuumeisinta lomasesonkia ja mekastavat lapset ja kännyköihinsä kailottavat kanssakulkijat söivät tunnelmaa melkoisesti.

Soiva metsä sijaitsee Kaunisniemen harjulla Suomussalmen kesäteatterin vieressä. Reitti on noin kahden kilometrin mittainen. Kun huomasin uimarantakyltin, harmittelin ettei uimapuku tullut mukaan, sillä helteisenä kesäpäivänä olisi ollut virkistävää pulahtaa uimaan.

Hienon maaston olivat Soivalle metsälle valinneet.Matkalla piti hieraista silmiä. Totta se oli, poroja! Suomussalmi on maamme eteläisin poronhoitoalue.

Paltamo – vaaramaisemia ja luontoaktiviteetteja

Viimeinen Kainuun road tripini kohde oli Paltamo, pieni kunta Kainuun länsireunalla, joka oli minulle kolmesta käymästäni paikkakunnasta kaikkein tuntemattomin. Siellä suunnistin Kivesvaaran huipulle Jättiläisenmaahan sellaisiin maisemiin, että huokailemaan pisti.

Paltamollakin tuli tehtyä jotain elämäni ensimmäistä kertaa. Sain alle sähköavusteisen fatbiken, joka avasi silmäni ihan uudenlaiseen maastopyöräilyyn. Tästäkin juttua vähän myöhempänä.

Jättiläisenmaassa minua odotti oma soma linnunpönttö.Tuohon punaiseen tuoliin olisin voinut jäädä.

Ja missäkö sitten yövyin? Olikin tällä kertaa sellaisia helmiä majapaikkoina, ettei ihan joka matkalla tule vastaan. Esittelen teille piakkoin kolme omaleimaista majoituskohdetta, jotka ovat hyvin erilaisia, mutta joita kaikkia yhdistää luonto ja siihen liittyvät elämykset.

Vähän tässä täpinöissä olen kaikesta kokemastani. Muutamaan päivään näin, koin ja tunsin niin paljon, että tarvitsen toisen mokoman ajan tämän kaiken sulatteluun. Joka tapauksessa Kainuu on niin ainutlaatuinen osa maatamme, että soisinpa kaikkien pääsevän nauttimaan sen karusta kauneudesta. Minua ainakin Kainuu puhutteli monella tasolla.

https://wildtaiga.fi

Majoitus Suomessa Museot Museot Suomi Pohjois-Karjala Ravintolat Suomessa Ruoka ja viini Suomi

Ihme paikka itärajalla. Miksi matkustaa Ilomantsiin?

keskiviikko, 3 maaliskuun, 2021

Lähes jännitti, kun kurvasin Pohjois-Karjalan round tripillä kohti Ilomantsia, äitini syntymäpaikkakuntaa. Lapsuudessani sukuloitiin seudulla useampaankin otteeseen, mutta aikuisvuosina ennen tätä reissua ei vaan tullut koskaan palattua noille kulmille. Ihan tuntui siltä, kuin olisin etsimässä kadotettuja juuriani.

Kaupallinen yhteistyö: Kalitka- the development of cross-border gastronomic tourism -hanke

Ohitin tutun nimisiä paikkakuntia. Haapovaara, Marjovaara, Jerusalemi, Maukkula. Hetkinen, eikö tuo Jerusalemi ollut juuri se Kivenpyörittäjien kylän tapahtumapaikka? Olisipa hauska tietää, miten moinen erikoinen nimi on päätynyt pohjoiskarjalaisen pikkukylän nimeksi.

Samalla muistui mieleeni tapahtumia lapsuuden matkoilta. Ilomantsi edusti tuolloin kaupunkilaistytölle ihmeellistä maailmaa. Serkun kanssa patisteltiin lehmiä laitumelta navettaan. Täällä lypsin elämäni ensimmäistä kertaa. Ja olin mukana heinäpellolla. Käytiinpä yhdessä ihmettelemässä maalaiskylän lavatanssejakin.

Muistin myös, kun Ilomantsin tädit tulivat meille kylään. Hetkessä hersyvä nauru ja iloinen karjalanmurteinen puheensorina täyttivät kotimme.

Yöksi itärajalle Möhkön kylään

Määränpääni oli maamme itäisin osa, Ilomantsin Möhkön kylä. Ihmettelin valtavaa lumen määrää. Pakkasta oli lähes 20 astetta ja kuuran huurruttama maisema kuin suoraan postikortista.

Hieman ennen Möhköä kiinnitin huomiota Petkeljärven kansallispuiston kylttiin. Ai täälläkö se onkin. Yksi itselleni käymättömistä kansallispuistoista, jonne olisi kesällä kiva tulla patikoimaan.

Lopulta saavuin tulevaan majapaikkaani, Möhkön Rajakartanoon, Koitajoen rannalla sijaitsevaan entiseen rajavartioasemaan. Rajalla täällä tosiaan oltiin. Venäjälle matkaa oli enää vain pari kilometriä.

Perillä odotti täydellinen luonnonrauha, lumiset puut ja vitivalkoiset hanget. Kuulin myöhemmin, että paikasta oli tullut eräänlainen ”retriittipaikka”, enkä yhtään ihmettele. Jos missä, niin täällä keskellä ei mitään, voi hyvin irroittautua maailman hektisyydestä.

Jotain sanoittamatonta eksotiikkaa paikkaan liittyy, vaikka ihan supisuomalainen olenkin. Mietin myös, että jos haluaa koronaturvallista matkailua, täällä jos missä, siihen on hyvät mahdollisuudet.

Oli minulla seuraakin. Nyt tiedän, missä ne muumit talvehtivat.

Nimi ”kartano” on ehkä vähän harhaanjohtava. Rajakartano ei ole mikään hieno arvorakennus, enemmänkin sellainen kotoinen retrohenkinen mummola. Huoneistot ovat tilavia ja niissä kaikissa on oma kylppäri ja keittiö. Tosin, jos paikan emäntä Elvi vaan on paikalla kokkaamassa, enpä suosittele laittamaan itse ruokaa.

Elvi osoittautui loistavaksi kokiksi. Maukas lähi- ja luomuruoka on täällä arkipäivää. Itse ihastuin aamiaisella olleeseen spelttiuunipuuroon niin paljon, että sitä on meillä kotonakin tehty nyt useasti.

Möhkön Rajakartano kuuluu Karelia á la carte -verkostoon, jonka arvoihin kuuluvat karjalaisuus, paikallisuus, omaleimaisuus, vieraanvaraisuus ja luonto. Allekirjoitan täysin, tätä kaikkea Rajakartano minusta edusti.

Illallisen jälkeen vähän nieleskelin, kun kuulin, että isäntäpariskunta asustelee kilometrin päässä Rajakartanolta ja tulisin yöpymään yksin täällä metsän keskellä. Jos joku olisi ollut seuranani, olisi ollut hienoa olla täysin omassa rauhassaan. Mennä illalla tekemään laavulle tulet ja ihastelemaan tähtikirkasta taivasta. Tai saunoa ranta- tai savusaunassa.

Yksin en tähän tohtinut, vaan kävin tarkastamassa illalla vielä varmuuden vuoksi, että ovet olivat lukossa. Tiedän, ihan tyhmää, mutta minkäs ihminen vilkkaalle mielikuvitukselleen voi. Nukuin kuitenkin yöni erittäin hyvin. Ympärillä oli täydellinen rauha ja sänky kerrassaan mukava. Sitä paitsi tilaa oli ruhtinaallisesti, sillä käytössäni oli huoneeni lisäksi vielä yhteiset oleskelutilat.

Aamulla Elvi oli tullut kattamaan pöytään monipuolisen aamiaisen, mihin kuuluivat mm. itse tehdyt maailman parhaat karjalanpiirakat. Harmi, kun en jaksanut maistaa kuin murto-osaa pöydän antimista.

Kuulin muuten, että Koitajoki, jonka rannalla Rajakartano sijaitsee, on hyvä virkistyskalastuskohde. Siitä syttyi idea tulla ensi kesänä Möhkön kauneuteen kalaan ja patikoimaan.

Mielenkiintoista kylähistoriaa

Möhkön kylä on muutenkin kiinnostava. Paluumatkalla pysähdyin suloisen keltaisen puurakennuksen pihaan, joka osoittautui ruukinkartanon Pytingiksi, entiseksi Möhkön ruukin patruunaperheen kodiksi.

Sattui niin mainiosti, että museoamanuenssi oli sattumalta paikalta ja pääsin kurkistamaan rakennuksen sisään, vaikka se näin talviaikaan on suljettu. Taloon on koottu näyttely, joka kertoo ruukin historiasta, alueesta ja elämästä.

Möhkössä oli 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun merkittävä järvimalmiruukki. Alueella on työskennellyt parhaimmillaan jopa 2000 henkeä Venäjää myöten ja Möhkön kyläkin kasvoi ruukin myötä 600 asukkaan kyläksi.

Kannattaa käydä täällä. Mielenkiintoinen pala historiaa ja kesällä viehättävä alue retkeilyreitteineen aivan kosken rannalla.

Myös sotahistoriasta kiinnostuneelle alueella on paljon nähtävää. Ilomantsissa on käyty useita merkittäviä taisteluita niin talvi- kuin jatkosodassa. Ruukin museossa on pieni sotahistoriallinen näyttely, mutta laajemmin historiaan pääsee uppoutumaan Öykkösenvaaran sotahistoriallisella alueella, Hattuvaaran Taistelijan talolla tai Parppeinvaaralla olevalla Rajakenraalin majalla.

Karjalaisuus asuu Parppeinvaarassa

Möhköstä ajelin tutkimaan Ilomantsin Parppeinvaaran runokylää, jonne on koottu paljon karjalaisia perinteitä, kuten karjalaista perinnerakentamista ja kulttuurihistoriaa. Tosin nyt talvikautena osa paikoista oli kiinni, joten aukioloajat kannattaa tarkistaa etukäteen paikan nettisivuilta.

Runonlaulajan pirtissä ja kesäisin vanhoissa museoaitoissa pääsee tutustumaan karjalaiseen runonlauluperinteeseen. Täytyy tunnustaa, että itselleni runolaulu terminä oli kutakuinkin vieras ja sekoitin sen jopa karjalaisten itkijänaisten itkuvirsiin. Mutta tiedänpä nyt tämänkin.

Runolaulu on kalevalamittaan riimiteltyä laulua, jonka tarinat liittyivät usein ihan arkisiin asioihin kuten lapsiin, työhön, ihmissuhteisiin ja rakkauteen. Ylipäätään laulamalla käsiteltiin kaikki elämän ilot ja surut. Laulamalla kerrottiin myös kansantarinoita, jotka siirtyivät näin sukupolvelta toiselle.

Parppeinvaaralla kannattaa käydä myös Luontopirtti Mesikässä, jossa on kiinnostava luontonäyttely ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta Pohjois-Karjalassa. Näyttelyä täydensi äänimaailma, joka teki esillepanosta entistä todellisemman. Museossa pääsee näkemään mm. alueen suurpedot täytettyinä. Erityisesti lapset oli huomioitu museon annissa hyvin.

Parppeinvaaralla on myös pieni tsasouna. Itä ja rajanläheisyys näkyy voimakkaasti alueen uskonnossa. Väkilukuun suhteutettuna Ilomantsi on Suomen ortodoksisin kunta. 17 prosenttia ilomantsilaisista on ortodokseja.

Karjalaiseen perinteeseen liittyy keskeisesti ruokakulttuuri. Parppeinvaaralla, komeissa vaaramaisemissa, on ravintola Parppeinpirtti, missä kävin lounaalla. Viikolla tarjoillaan lounasta buffetpöydästä ja viikonloppuisin ja sesonkiaikoina katetaan karjalainen pitoateria. Lisäksi tiettyinä päivinä järjestetään suosittuja burger-iltamia.

Parppeinpirtissä toimii myös oma piirakkaleipomo, joten täältä saa taatusti aidot itse leivotut karjalanpiirakat. Kiva karjalaishenkinen ravintola, kannattaa pistäytyä.

Lomasuunnitelmia kesälle

Ennen paluuta Joensuuhun tein kierroksen vielä Ilomantsin keskustassa. Kävin ostamassa kotiin tuliaiseksi skumppapullon paikallisesta Hermannin viinitilan myymälästä. Omien viinien lisäksi myymälässä on myynnissä kivoja herkkutuliaisia.

Olisipa ollut kesä. Silloin olisi ollut auki Ilomantsin vesitornin huipulla sijaitseva Hermannin viinibaari ja sen terassi. Laitoin tämänkin kohteen käytävien listalle seuraavaa matkaa varten.

Kolkuttelin turhaan myös talvikautena suljetun nukke- ja nalletalon ovea. Vähän harmitti, sillä olisi tuolla ollut nähtävää tälle vähän isommallekin tytölle.

Ilomantsiin tulee ensi kesänä palattua ihan varmasti. Sen verran jäivät kaihertamaan alueen luontoliikunta- ja kalastusmahdollisuudet. Haluaisin saada taimenen Koitajoen koskesta, saunoa savusaunassa, kulkea pitkin Petkeljärven kansallispuiston harjumaisemia, käydä maistamassa Parppeinpirtin karjalaisen pitopöydän antimia sekä nautiskella skumppaa vesitornin terassilla.

Ilomantsissa tuli mieleen ruokamuisto lapsuudesta. Muistan syöneeni jossain taivaallisia suussa sulavia sultsinoita. En nyt enää lähes 50 vuoden päästä muista, mitä ne sultsinat oikein olivat, mutta jotain niin hyvää, että ovat jääneet mieleen. Seuraavalla Ilomantsi-reissulla lupaan ottaa asiasta selvää.

Lisää ideoita Ilomantsiin: https://visitilomantsi.fi/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Museot Suomi Pohjois-Karjala Ravintolat Suomessa Suomen kaupungit Suomi Taide

Taiteellinen Tohmajärvi ja vähän hevimpi Kitee

lauantai, 27 helmikuun, 2021

Pääteiltä kannattaa joskus poiketa katsastamaan pienempiäkin paikkakuntia. Tohmajärvi ja Kitee eivät kuulosta matkailijalle ehkä kaikkein houkuttelevimmilta paikkakunnilta, mutta on molemmissa jotain, miksi niissä kannattaa pysähtyä.

Kaupallinen yhteistyö: Kalitka- the development of cross-border gastronomic tourism -hanke

Olen sen kymmeniä kertoja ajanut kuutostietä pitkin Tohmajärven ohi ja miettinyt tien reunan kylttiä Puun sielu. Olin ajamassa Pohjois-Karjalan kiertomatkallani itse asiassa Kiteelle, mutta tällä kertaa päätin ottaa selvää, mitä tuolla metsän kätkössä oikein onkaan.

Parin kilometrin päässä päätieltä luminen metsätie johti pihaan, jossa iloinen samojedi toivotti tervetulleeksi. Ja hetken päästä sen omistaja, Natalia, taiteilija, puutaiteen moniosaaja ja kouluttaja. ”Natasha” emännöi Onnela nimistä hirsilinnaa, ylläpitää sen pohjakerroksessa kansainvälistä puutaiteen galleriaa ja järjestää puutöiden kursseja.

Metsän keskellä nökötti kaunis hirsirakennus Onnela.

Karjalaistyylinen jyhkeä hirsilinna on kaunis. Vanhat kelohirret ovat saaneet seurakseen koristeellisia karjalaisleikkauksia ja luonnonkiveä. Oven edessä jököttää itse Michael Jackson, tosin aika puisevana versiona.

Sisältä löytyy Michaeleita lisää, mutta myös Kalevalaa ja monenlaisia eläin- ja ihmisfiguureita. Ihmettelin sitä, kuinka eri tekniikoilla puu on saatu taipumaan moneen. Hienoimmissa töissä tuskin ymmärtää, että kyse on puusta. Paikka on tosiaan nimensä mukainen. Puu on saanut täällä sielun.

Natalia osoittautui myös intohimoiseksi puutarhaharrastajaksi ja kukkien ystäväksi. Voin kuvitella, miten kaunista tuolla luonnon rauhassa kesäaikaan onkaan. Keskellä pihaa on lampi, jonka ympärillä on muitakin karjalaistyylisiä rakennelmia. Alueella voi tutustua myös kymmeniin eri puulajeihin.

Puun Sielun näyttelyssä puu taipuu moneksi.

Olisin voinut jäädä ihastelemaan taideteoksia pidemmäksikin aikaa, mutta pakko oli jatkaa eteenpäin. Olin sopinut tapaamisen Kiteelle viime syksynä avattuun A Nightwish Story -näyttelyyn. Koronan vuoksi helmikuussa näyttelyyn pääsi vain etukäteistilauksesta. Myöhemmät aukioloajat kannattaa tarkistaa näyttelyn nettisivuilta: https://nightwishstory.com/

En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Tottahan toki kaikki Nightwishin tietävät ja moni senkin, että Suomen maailmanlaajuisesti menestynein bändi on kotoisin Kiteeltä. Sympaattiselta tuntuu, että bändin keulahahmo Tuomas Holopainen asustelee edelleenkin kotikonnuillaan.

Jotain Nightwishin menestyksestä kertoo, että se on myynyt yli 10 miljoonaa levyä, tehnyt kahdeksan maailmankiertuetta ja esiintynyt pääesiintyjänä täydelle Lontoon Wembleyn Areenalle. Kun ajattelee, että Wembleylle myytiin hetkessä enemmän lippuja kuin Kiteellä on asukkaita, ymmärtää kuinka suuriin saappaisiin yhtye pystyi astumaan ja on pystynyt nuo saappaansa myös pitämään.

Nightwishin saappaat ovat olleet suuret ja kultaiset.

Kiteen Nightwish-näyttelyssä oli paljon autenttista materiaalia, kuten musiikkialan palkintoja, kiertueen puvustoa ja rekvisiittaa sekä bändin jäsenten käyttämiä soittimia. Ehkä kaikkein sympaattisin esine oli bändin ensimmäinen demo-nauha. Se, josta kaikki sai alkunsa.

Nightwish-faneille näyttely tarjoaa yhtyeen vaiheista paljon yksityiskohtaista tietoa. Bändin tarinaan pääsee hyvin sisään kiinnostavalla filmillä, johon on koottu tähän astiset parhaat palat yhtyeen alkuvaiheista maailman valloitukseen.

Näyttelyn lisäksi tiloissa on myös karaokekoppi, jossa voi testata omat heavytulkinnat. Aulassa on myös pieni Nightwish-kauppa, jossa on myynnissä kaikenlaista fanitavaraa ja -tekstiilejä.

Itselleni näyttelyn paras anti oli Nightwish-tarina, pikkukylän kasvattien ihmeellinen taival maailman maineeseen. Hieno osoitus siitä, miten unelmat voivat toteutua eikä mikään ole mahdotonta. On uskallettu haaveilla suuria ja pyritty päämäärätietoisesti unelmaa kohden. Toki ilman lahjakkuutta ja luovuutta Nightwish-tarinaa ei olisi.

Vaikka et pääsisi näyttelyä paikan päälle katsomaan, siihen voi tutustua virtuaalisesti täällä.

Selvä yhdennäköisyys.

Näyttelyn jälkeen suunnistin lounaalle Irman Tupa -nimiseen lounaspaikkaan, josta olin saanut etukäteen vinkin. Kiteeläisessä kunnon kotiruokaa tarjoavassa kahvilassa tehdään kaikki itse ja sen kyllä maistoi.

Tunnelma pienessä kahvilassa on kursailemattoman kodikas. Käyntipäivänä sattui lounaana olemaan omaa lemppariani, kaalilaatikkoa, joka oli niin hyvää kuin kotona tehty kaalilaatikko vaan voi olla.

Irman Tupa voi aiheesta olla ylpeä tiskistään. Vastapaistetut kotileivonnaiset, ruisleivät ja karjalaiset perinneherkut, kuten karjalanpiirakat, vatruskat ja kukkoset kilpailevat ihan eri sarjassa kuin teolliset raakapakasteet. Jos näillä seuduilla liikuskelet, tänne kannattaa pysähtyä ihan vain herkkutuliaisten ostoon.

Irman Tuvalla on myynnissä myös tohmajärveläistä Jarmon rypsisikaa ja lihajalosteita, kuten makkaraa ja savulihaa.

Kunnollista konstailematonta kotiruokaa ja karjalaisia itseleivottuja paistoksia.

Ennen seuraavaa paikkaa, Ilomantsia, tein vielä pienen rundin Kiteen keskustassa. Matkalla bongasin rinteeltä kauniin kivikirkon, jonne en ikävä kyllä päässyt sisälle. Myöhemmin luin, että kirkko ja sen lähellä oleva pappila kuuluvat Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.

Komea oli kirkko Kitteellä.

Tiesittekö muuten, että Kitee on kaupunki? Itse en tiennyt ja sain tämän tietää vasta jutellessani paikallisten kanssa. Asukkaita Kitteellä, kuten paikalliset kaupunkiansa kutsuvat, on reilut 10000. Sen verran leppoisalta kiteeläinen meininki tuntui ja ihmiset niin ystävällisiltä, että pieni kaupunki tuntui enemmän maaseutumaiselta. Sellaisella hyvällä ja aidolla tavalla.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Majoitus Suomessa Museot Museot Suomi Pohjois-Karjala Ravintolat Suomessa Ruoka ja viini Suomen kaupungit Suomi Taide

Joensuussa maistui karjalainen kulttuuri ja gastronomia

sunnuntai, 14 helmikuun, 2021

Ismo Alanko, Abloy ja Ilosaarirock. Siinä oikeastaan ainoat asiat, jotka tiesin Joensuusta entuudestaan. Jostain kumman syystä itärajaa ajaessamme kaasupoljinta ei tullut Joensuun kohdalla koskaan hiljennettyä. Olisi kannattanut. Siellä on kuulkaa oikein mukava karjalaiskaupunki.

Kaupallinen yhteistyö: Kalitka- the development of cross-border gastronomic tourism -hanke

Piti oikein Wikipediasta tarkistaa Joensuun faktat. Asukasluvultaan Suomen 12. suurin kaupunki, asukkaita vajaat 77000. Yhteistä rajaa Venäjän kanssa lähes 30 kilometriä. Pielisjoki jakaa kaupungin kahtia, kaupungin nimen mukaisesti ollaan Pielisjoen suulla.

Joensuun keskusta tuntui kaltaiselleni suuntavammaiselle selkeältä. Kaupungin keskiössä on tori, jonka ympärille keskittyvät kaupat ja palvelut. Turistille kaikki merkittävä on lähellä. Rakastan tällaisia kaupunkeja, joissa on helppo liikkua ja joissa pikaisellakin käynnillä saa paljon irti.

Kivoja kulttuurikohteita

Katseeni kiinnittyy ensimmäiseksi torin laidan komeaan teatterirakennukseen. Tarkempi tutkailu kertoo kyseessä olevan 1914 valmistuneen Eliel Saarisen suunnitteleman kansallisromantiikkaa ja jugendia yhdistelevän komistuksen. Mietin mielessäni, että kaupungin, jossa on näin upea teatteri, kulttuurin on täytynyt olla arvossaan jo varhain.

Täällä on muuten kiva esittelyvideo teatterista ”Joensuun kaupunginteatteri tanssien”. Tuli heti sellainen olo, että tekisi mieli laittaa vähän parempaa päälle ja lähteä juuri tuohon teatteriin.

Teatteri kerää katseet

Taiteen ystävän kannattaa suunnistaa myös toiseen kauniiseen rakennukseen, Joensuun taidemuseo Onniin. Useat maalaukset olivat saaneet rinnalleen kalusteryhmiä, jotka loivat tuntua kuin jonkun olohuoneessa olisi vieraillut. Tosin ei kenen tahansa olohuoneessa, sillä seinillä oli melkoista arvotaidetta: Schjerfbeckiä, Järnefeltiä, Gallen-Kallelaa, Edelfeltiä, Halosta… Itse pidin eniten Rafael Wardin värikylläisistä maalauksista, joita museossa oli ilahduttavasti useita.

Pari huonetta oli pyhitetty kirkkotaiteelle, muttei suinkaan tylsästi. Pogostan Hilikan ja Juhani Berghemin ikonikokoelma vie taustamusiikkeineen ortodoksisuuden maailmaan. Vanhaa kirkkotaidetta taas pääsee katselemaan Madonna-huoneessa, joka on kuin pieni hämyinen kappeli. Hienoja kokonaisuuksia ja hieno toteutus.

Minua olisi kiinnostanut myös Kiinan taiteen kokoelma, mutta valitettavasti se oli käyntihetkelläni suljettuna uudistustöitä varten.

Karjalaista historiaa, valokuvia ja esineistöä on esillä usean näyttelyhuoneen verran Pohjois-Karjalan museo Hilmassa.

www.joensuuntaidemuseo.fi

www.pohjoiskarjalanmuseo.fi

Taidemuseo Onni oli onnea taiteen ystävälle.Pohjois-Karjalan museossa pääsee uppoutumaan Karjalan sotahistoriaan.

Lietsussa kuin kotonaan

Yhdenlaista nykykarjalaisuutta voi kokea sympaattisessa Huoneistohotelli Lietsussa. Reilun vuoden ikäisessä hotellissa on kahdessa kerroksessa kolmisenkymmentä yksilöllistä huonetta, joissa jokaisessa on hyvin varustettu keittiö ja pyykinpesukone. Huoneet ovat nimetty karjalaisin nimin ja jokaisella huoneella on oma tarinansa, jota huoneen esineistö ilmentää.

Entiseen postitaloon remontoitu hotelli on sellainen hyvän mielen majapaikka. Hotellin tarpeistoa on kerätty eri puolilta Pohjois-Karjalaa ja ylipäätään kaikessa on pyritty käyttämään mahdollisimman paljon paikallisten yrittäjien tuotteita. Uutta ja vanhaa on yhdistetty saumattomasti ja hauskasti.

Mukava lisä oli yhteinen ”tupa”, jossa saattoi lukea päivän lehdet ja napata kahvikoneesta espresson. Suosittelen myös käyttämään hotellin viihtyisää saunaosastoa. Tämä on kaikkea muuta kuin monelle hotellille tyypillinen kolkko saunatila.

Näin korona-aikaan arvostin hotellin helppoa sisäänkirjautumista, jonka saattoi tehdä netissä. Huoneeseen pääsi sisään saadulla koodilla ilman, että tarvitsi olla kontaktissa kehenkään. Tosin hotellilla on niin mukavaa henkilökuntaa, että heidän kanssaan kyllä mieluusti asioi.

Mikäli arvostat persoonallista boutigue-tyyppistä majapaikkaa, Lietsu on nappivalinta.

www.lietsuhotel.fi

Lietsussa olisi viihtynyt pidempäänkin.

Joensuu on varteenotettava ruokakaupunki

Ruoka se on aina mielessä, kun matkalla ollaan. Ja vieraassa kaupungissa aina päällimmäisenä kysymys, minne mennä syömään. Ainakin minulle ruokakokemukset ovat iso osa onnistunutta matkaa. Kuulun jopa niin hurahtaneihin, jotka voivat matkustaa pelkästään hyvän ruuan perässä.

Tällä kertaa olin onnekas, sillä molemmat Joensuun ruokakokemukset olivat ihan huippuja. Lounastin uutukaisessa ravintola Filipofissa. Aivan ihastuttava paikka vanhassa hirsirakennuksessa. Samojen hirsiseinien sisällä on toiminut mm. Joensuun legendaarinen ”Ukko Vilipohvin” sekatavarakauppa ja kieltolain päätyttyä Joensuun ensimmäinen viinakauppa Oy Alkoholiliike Ab.

Melkoinen kulttuuriteko on tehty pelastamalla tämä vanha talokaunotar. Ravintola Filipofissa yhdistyy onnistuneesti trendikäs sisustus ja historiallinen miljöö. Kauniit vanhat hirret ja kakluunit tuovat tilaan lämminhenkistä ajanpatinaa.

Mutta Filipof on muutakin kuin vain kaunis kuori. Lounas antoi osviittaa siitä, että ruuan kanssa täällä ollaan tosissaan. Fenkolirisotto oli täydellistä ja taivaallisen hyvää. Lounaan lisäksi tarjoillaan bistrohenkisiä annoksia ja parillisten viikkojen sunnuntaisin brunssia. Lisäksi Filipofissa toimii viihtyisä pubi.

www.ravintolafilipof.fi

Ravintola Filipof – kaunis ulkoa ja sisältä.

Ehkä asteen fiinimpi ruokapaikka on menukokonaisuuksia tarjoava ravintola Kielo. Seisemänosaisen Kielo-menun sai myös kasvisversiona.

Menu oli kiinnostava vaellus Aasiasta Venäjälle ja siihen väliin sijoittui pohjoiskarjalainen makumaailma juureksia, marjoja, kalaa ja lintua. Lautasilta löytyi yllättäviä makuyhdistelmiä ja loistavia kastikkeita. Annokset olivat kaiken lisäksi kauniisti esillepantuja.

Makujen lisäksi jäin kaiholla muistelemaan myös paikan omaa hapanjuurileipää ja loistavaa katalonialaista punaviiniä Jaspi Maragdaa.

Tykkäsin myös kovin ravintolan lämpimästä ja hämyisestä tunnelmasta. Täällä viihtyi hyvin yksinkin, sillä pöydät oli sijoiteltu niin, että omaan rauhaansa saattoi ”piiloutua”. Kielo on minusta The Paikka, kun haluat löytää romanttisen mestan kahdenkeskiseen illalliseen.

Kielo on muuten mukana Pohjoismaisessa 360° Eat Guidessa, ravintolaoppaassa, joka arvioi ja luokittelee Pohjoismaiden parhaat ravintolat. Koko Suomesta listalle pääsi viime vuonna ainoastaan 11 ravintolaa, joten hieno saavutus olla mukana tasokkaassa joukossa.

www.ravintolakielo.fi

Ravintola Kielon hämyistä tunnelmaa.

Tutustuminen Joensuuhun jäi minulla tällä reissulla pahasti kesken. Esimerkiksi kiinnostavaan käsityö- ja sisustuskauppojen ryppääseen Taitokortteliin ehdin tutustua vain päällisin puolin.

Valitettavasti en jaksanut tällä kertaa nauttia myöskään Kauppaneuvoksen kahvilan herkullisen kakkuvitriinin annista. Käymättä jäi myös tapahtumapuutarha Botania, jota niin moni minulle suositteli.

Jäipähän monta hyvää syytä tulla uudelleen. Joensuulla on jatkossa ehdottomasti paikka kiinnostavien kaupunkikohteiden joukossa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Majoitus Suomessa Museot Suomi Pohjois-Karjala Ravintolat Suomessa Ruoka ja viini Suomen kaupungit Suomi

Road tripillä Pohjois-Karjalassa: Joensuu – Kitee – Ilomantsi -reitin parhaat palat matkailijalle

keskiviikko, 10 helmikuun, 2021

Miltä maistuu, näyttää ja tuntuu nykypäivän karjalaisuus? Kiersin kolme päivää Pohjois-Karjalaa ja tein rengasmatkan reitillä Joensuu – Kitee – Ilomantsi – Joensuu. Tässä reissuni parhaat tärpit: missä syödä, missä käydä ja missä yöpyä.

Kaupallinen yhteistyö: Kalitka- the development of cross-border gastronomic tourism -hanke

Matkani liittyi Kalitka-ruokamatkailuhankkeeseen (Karelia CBC), jonka tarkoituksena on edistää karjalaiseen ruokakulttuuriin perustuvaa matkailua Pohjois-Karjalassa sekä Karjalan tasavallassa. Koska korona, ikävä kyllä rajan ylittävälle matkailulle ei ollut mahdollisuutta. Toisaalta tulipa jälleen todistettua kuinka paljon kiinnostavia paikkoja meillä koti-Suomessa on.

Pohjois-Karjala on erinomainen esimerkki siitä, että ruuan perässä kannattaa matkustaa. Ei liene yllätys, että seitsemän ruokalajin menu fine dining -ravintolassa oli herkullinen, mutta hyvältä maistui myös kunnon kotiruokalounas piskuisessa lounaskahvilassa.

Pelkän ruuan perässä voi hyvin matkustaa, mutta miksei yhdistäisi siihen samalla luonto- ja kulttuurielämyksiä? Vajaan 300 kilometrin matkalla siirryin kaupungista korpien kätköön, sain kokea täydellistä luonnonrauhaa, nähdä kiinnostavia näyttelyitä ja ennen kaikkea syödä hyvin. Karjalaisuus lautasella on totisesti muutakin kuin ikonista karjalanpaistia ja -piirakoita.

Joensuu – ruuan ja kulttuurin karjalaiskaupunki

Aloitin matkani Joensuusta, Pohjois-Karjalan maaseutukeskuksesta. Muutamaa aiempaa pikakäyntiä lukuunottamatta en tuntenut kaupunkia juuri lainkaan. Nähtävyyksiin tutustuminen jäi ajan puutteen vuoksi hieman vajavaiseksi tälläkin kertaa, mutta ruuan osalta tuli todistettua, että Joensuun voi liittää maamme vahvoihin ruokakaupunkeihin.

Kaupungissa on parikin vastikään toimintansa aloittanutta matkailijaa kiinnostavaa yritystä. Lounastin uudenkarheassa ravintola Filipofissa, joka sijaitsee hiljattain remontoidussa vanhassa hirsitalossa. Samojen hirsiseinien sisällä toimi 1800-luvulla aloittanut karjalainen sekatavarakauppa. Nyt talon historia saa jatkoa bistrotyyppisestä ravintolasta.

Ravintola Filipof on uuden ajan karjalaisuutta, sopiva sekoitus uutta ja vanhaa. Samassa paketissa historian havinaa, trendikästä ruokaa ja tyylikästä sisustusta. Sen lisäksi, että miljöö on kaunis, lounas antoi vahvan lupauksen ruuan korkeasta tasosta.

Toinen uusista matkailurityksistä on reilun vuoden toiminut Huoneistohotelli Lietsu. Ydinkeskustassa Pielisjoen varrella sijaitseva hotelli on erinomainen esimerkki karjalaisesta vieraanvaraisuudesta ja hyvällä tavalla erilaisesta hotellikokemuksesta.

Kuvaavaa on hotellin sivuilta löytynyt sanonta: ”kotonas tunnet olevasi, omana ihtenäs asuvasi.” Lietsussa pystyi oman huoneen ulkopuolella himpsuttelemaan villasukissa kuin kotona konsanaan.

Ravintola FilipofHuoneistohotelli Lietsu

Mikäli mielit ruokailemaan kaupungin parhaaksi rankattuun ravintolaan, ravintola Kielo on hyvä valinta. Usean ruokalajin menussa oli viitteitä niin Pohjois-Karjalasta kuin rajan takaa Venäjältä, mutta myös ripaus fuusiovaikutteita aasialaisesta keittiöstä. Ei ihme, että Kielo oli ehdolla pohjoismaiseen ravintolaoppaaseen vuoden ravintolaksi.

Joensuun ehkä paras kakkuvitriini on Taitokorttelin Kauppaneuvoksen kahvilassa. Samassa rakennuksessa ja pihapiirissä on myös kaikkea muuta matkailijaa kiinnostavaa kuten sisustus- ja käsityömyymälöitä.

Taidemuseoiden ystävänä suunnistin ilman muuta Joensuun taidemuseo Onniin. Kauniissa rakennuksessa sijaitseva näyttely ei ole suuren suuri, mutta se yllätti tasollaan. Suomen kultakauden nimekkäiden taiteilijoiden maalauksia oli seinillä useita.

Kannattaa käydä katsomassa myös ylimmän kerroksen Hilkka ja Juhani Berghemin kiinnostava ikonikokoelma. Jos ortodoksisuus kiinnostaa enemmänkin, Joensuussa toimii myös ortodoksinen kulttuurikeskus, jossa on pienimuotoinen ortodoksikristityn elämänvaiheita kuvaava näyttely.

Mikäli haluat pureutua karjalaiseen historiaan tarkemmin, hyvä paikka siihen on Pohjois-Karjalan museo Hilma. Siellä on rakennettuna mm. menetetyn Sortavalan kaupungin pienoismalli.

Ravintola KieloKauppaneuvoksen kahvilaJoensuun taidemuseo Onni

Tohmajärven puutaidekeskuksesta Kiteelle Nightwish-näyttelyyn

Ajaessani Joensuusta kohti Kiteetä poikkesin Tohmajärvellä Puun Sielu -näyttelyssä. Parin kilometrin päässä kuutostieltä, metsäisen tien päässä, nökötti jämäkästi mitä kaunein hirsilinna.

Perinteiseen karjalaiseen tyyliin rakennettu jyhkeä hirsitalo on jo nähtävyys itsessään. Erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee talon alakerran galleria, jossa on esillä kansainvälinen kokoelma puusta eri tekniikoilla toteutettuja taideteoksia.

Tohmajärveltä jatkoin vielä 27 kilometriä eteenpäin Kiteen keskustaan A Nightwish Story -näyttelyyn. Kaikki tuntevat maailmankuulun Nightwish-yhtyeen, mutta tiesitkö, että maailmanvalloituksen juuret juontavat Pohjois-Karjalaan Kiteelle?

Itseoikeutetusti Kitee on saanut oikeuden perustaa kaupunkiin yhtyeen vaiheista kertovan näyttelyn. Bändin faneille paikka on varmasti yhdenlainen pyhiinvaelluskohde, vaikka kyllähän autenttisen aineiston kanssa sai ajan kulumaan asialle vihkiytymätönkin.

Jos haluat nauttia Kiteellä kunnollista konstailematonta kotiruokaa, suuntaa Irman tuvalle. Kotoisen oloisessa lounaskahvilassa kaikki tehdään alusta pitäen itse. Minulle täysin vieras perunavelli maistui samettiselle ja kaalilaatikko oli ihan parasta.

Irman tuvan tiski pursusi herkullisia kotileivonnaisia. Itse tehtyjä karjalanpiirakoita, kukkosia, vatruskoita, korvapuusteja, munkkirinkeleitä, marjapiirakoita ja rukiista ruisleipää. Täältä kannattaa hakea herkkutuliaiset.

Onnela ja Puun Sielu -näyttelyA Nightwish StoryIrman tupa

Ilomantsi paratiisi on

Juice oli oikeassa sarkastisessa laulussaan Ilomantsi. Omat kokemukseni Ilomantsista juontavat kauas lapsuuteni sukulaisreissuille, eikä minulla ollut minkäänlaista aikuisiän kokemusta tästä itäisimmästä Suomen kunnasta. Se, mitä tältä käynniltä ammensin, oli silkkaa ”paratiisia”.

Yövyin Suomen itäisimmässä majapaikassa Ilomantsin Möhkön kylässä Möhkön Rajakartanossa. Venäjän rajalle matkaa on vain pari kilometriä. Koitajoen rannalla sijaitsevan mummolahenkisen matkailuyrityksen parasta antia on täydellinen luonnonrauha ja paikan emännän valmistama loistava karjalainen kotiruoka.

Valtaisien hankien keskellä yritin kuvitella kuinka kaunista täällä kesäisin onkaan. Möhköön täytyy ehdottomasti palata kesällä kalastamaan.

Möhkön Rajakartanon läheisyydessä on Petkeljärven kansallispuisto. Aika kiva olisi päästä patikoimaan tuonne harju- ja järvimaisemiin. Kannattaa katsastaa myös Möhkön vanha ruukkialue ja piipahtaa Ruukin museossa.

Ilomantsin kirkolla suosittelen ajamaan Parppeinvaaralle. Runokylänä tunnetulla alueella on paljon karjalaisuuteen pohjautuvaa nähtävää ja koettavaa, kuten Runonlaulajien pirtti, Rajakenraali Raappanan maja, Kaikkien Pyhien tsasouna, Luontopirtti Mesikkä, museoaitat ja ravintola Parppeinpirtti. Tosin talvikaudella osa paikoista on avoinna vain sesonkiaikaan.

Söin lounaan Parppeinpirtin lounasbuffassa. Perustason lounasruokaa kivassa karjalaisessa miljöössä vaaran huipulla. Sunnuntaisin ja sesonkiaikana ravintola kattaa nykykarjalaisen pitopöydän.

Möhkön RajakartanoKoitajokiRavintola Parppeinpirtti

Piipahdin pikaisesti myös Hermannin viinitilan myymälässä hankkimassa tuliaiseksi pullon paikallista kuohuviiniä. Kesäisin yritys pyörittää näköalaravintola Hermannin viinitornia Ilomantsin vesitornin huipulla. Skumppaa 33 metrin korkeudessa kuulostaa hyvältä.

Kuulin paikallisilta, että Ilomantsissa on hyvät valaistut hiihtoladut hienoissa maisemissa. Tässäkin yksi hyvä syy lähteä Pohjois-Karjalaan vaikka talviloman viettoon. Laduilla on tilaa ja majoittumaan pääsee halutessa korven keskelle, joten koronaturvallinen matkailu täällä harvaan asutulla seudulla onnistuu.

Kerron tulevissa blogijutuissani käyntikohteista tarkemmin. Itse innostuin Pohjois-Karjalasta sen verran paljon, että suunnittelen alkukesästä palaavani uudelleen.

Sen lisäksi, että näiden kolmen matkapäivän aikana söin hyvin ja paljon (lue liian paljon), tapasin myös ihania, välittömiä ihmisiä, joiden kanssa olisin voinut jatkaa juttua vaikka kuinka kauan. Jossain syvällä tunsin hengenheimolaisuutta, olenhan itsekin juuriltani puoliksi pohjoiskarjalainen. Ehkä tämä selittää sen, miksi olen niin kova puhumaan.

”Elekeekä hökkyilkö, asjathan lutviutuu ylleesä ihestää”, letkautetaan karjalaisessa sananlaskussa. Liekö tässä syy siihen, että Pohjois-Karjalassa on selvästi helppoa olla?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Etelä-Karjala Majoitus Suomessa Museot Museot Suomi Suomen kaupungit Suomi

Imatra – mainettaan parempi

torstai, 1 elokuun, 2019

Naapuripaikkakuntien välillä on usein viha-rakkausuhde. Ajatellaanpa vaikka rakasta naapuriamme Ruotsia. Kukapa ei olisi Suomessa kuullut vähätteleviä ruotsalaisvitsejä tai naureskellut ruotsalaisten diskuteeraamiselle, hapansilakoille tai sukellusvenejahdeille.

Vähän samanlainen asetelma minusta on aina ollut kotikaupunkini Lappeenrannan ja naapurikaupunki Imatran välillä. Kärjistettynä lappeenrantalaiset väheksyvät Imatraa pienenä käpykylänä, jolla ei ole edes kunnon keskustaa.

Naapuri on vähän sellainen harmiton, hajuton ja mauton rajanylityskaupunki, jossa ei ole juuri mitään mielenkiintoa ja josta ei ole juuri mitään sanottavaa. Vai onko oikeasti niin, ettei Imatrasta ole mitään kerrottavaa?

On kerrottavaa, etenkin, jos asiaa tarkastellaan matkailun näkökulmasta. Tiesittekö, että Imatran matkailun juuret juontavat niin kauas kuin 1700-luvulle asti? 1772 vapaana kuohuvan Imatrankosken kuohuja tuli katsomaan jopa itse keisarinna Katariina II hoviseurueineen.

Imatrankoski on tiettävästi Suomen vanhin matkailunähtävyys, joka tunnettiin 1800-luvulla koko Euroopassa. Koski keräsi paikkakunnalle erityisesti Pietarin aatelia ja Suomen suuriruhtinaskunnan ylhäisöä. Siitä tuli myös merkittävä taiteilijoiden ja säveltäjien inspiraation lähde. Jotain matkailun vilkkaudesta kuvaa se, että 1800-luvulla Pietarista tuli Imatralle 14 junavuoroa päivittäin.

Hurjana virtaavalla koskella oli myös pimeämpi puoli. Turhan moni päätti päivänsä kosken kuohuihin. Ikävä kyllä liian usein kyseessä oli petetyn rakkauden uhri.

Mutta voi Imatra, mitä menitte tekemään. Menitte 1920-1930 -luvuilla rakentamaan voimalaitoksen koskeenne, jonka seurauksena Suomen merkittävimmästä matkailunähtävyydestä jäi jäljelle vain toistakymmentä metriä syvä kuiva uoma. Samalla tuhositte myös merkittävän lohijoen.

Nykyisin Imatrankoski kuohuu ainoastaan näytösluontoisesti tai huoltotöiden yhteydessä. Parin viime vuoden aikana koskinäytöksiä ei ole järjestetty patoremontin takia, mutta tänä kesänä koski taas kuohuu.

Monen vuoden tauon jälkeen päätin itse tehdä pienen päiväretken Imatralle ja lähteä tarkastelemaan kaupunkia enempi turistin näkökulmasta. Ja tottakai koskinäytös kuului ohjelmaani.

En enää muistanut, miten vaikuttavaa kosken kuohuminen olikaan. Samaan aikaan kun patoluukut avattiin ja vesi alkoi virrata, Sibeliuksen Karelia-sarjan melodiat pärähtivät soimaan.

Kauaa ei mennyt, kun tyhjä joenuoma täyttyi vedestä ja vajaan 20 minuutin ajan saattoi saada jonkinlaista kuvaa siitä, miltä vapaana virtaava kaupungin läpäisevä koski on aikoinaan näyttänyt. Koskinäytöksissä vettä vapautetaan noin 600 kuutiometriä sekunnissa, mutta luin, että vapaana virtaavan kosken meno oli aikoinaan vieläkin hurjempaa.

Suosittelen lämpimästi Imatran koskinäytöstä. Veden kuohunta ja kosken pauhu olivat upeaa ja vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kesän koskinäytösten aikataulut löydät täältä.

Samalla kannattaa käydä vilkaisemassa kosken rannalla olevaa jyhkeää Imatran Valtionhotellia. Tämä kaunis jugendlinna valmistui lisääntyneen matkailujoukon tarpeisiin 1903. Hotellin alkuperäinen nimi oli lukemani mukaan Grand Hôtel Cascade. Nimi kuulostaa niin kansainväliseltä ja hienostuneelta, mistä voikin jotain päätellä siitä, minkä tyyppisiä matkailijoita Imatralla aikoinaan kävi.

Itselleni Valtionhotellilla on oma erityinen asemansa johtuen siitä, että häämme vietettiin siellä aikoinaan. Hyvänen aika, onko siitä jo oikeasti yli 20 vuotta? Jatkot järjestettiin hotellin pyöreässä tornisviitissä, josta on hienot näkymät Imatrankoskelle.

Huomasin muuten, että Imatran Valtionhotellia vastapäätä kauniissa, vanhassa pylvästalossa on nykyisin museo. Entiseen lääkäri Henrik Piponiuksen taloon oli perustettu Lotta- ja veteraanimuseo.

Vaikka sotahistoria ei kauheasti kiinnostaisikaan, museossa kannattaa silti käydä. Kyse on yhä edelleen asutusta talosta, jonka huoneissa on paljon katsottavaa. Eila ja Reino Ikävalkon vuosien varrella keräämää antiikkia ja runsasta esineistöä oli mielenkiintoista tutkailla. On ihan eri asia käydä varta vasten näyttelyksi rakennetussa museossa kuin katsella tiloja, joissa on pitkä historia oikeasti elettyä elämää.

Jos sinulla on aikaa, kiertele myös koskea ympäröivää Kruununpuistoa. Kyse on alunperin 1842 perustetusta Suomen vanhimmasta luonnonsuojelualueesta.

Puistossa kiertelee mukavia reittejä ja muutama vuosi sitten rakennettu kaupunkipuro kiemurtelee pitkin puiston reunamia. En tiedä pitääkö oikeasti paikkaansa, mutta jossain tekstissä väitettiin, että purosta voi bongata jopa taimenia.

Ja makoileehan puistossa myös Imatran tunnuspatsas Imatran Impi. Onko vain vilkkaan mielikuvitukseni ansiota, mutta minusta tuo patsas on jotenkin hhmmm… eroottinen.

(Jälkihuomio: olin kirjoittanut patsaan nimen aluksi väärin ja nimennyt sen Imatran Inkeriksi. Kiitos korjauksesta. Nyt kyllä vähän nolottaa oma tulkintani patsaasta, kun kuulin kommentissa minkä muistoksi patsas on tehty.)

Matkailu näyttää edelleen kukoistavan Imatralla, ainakin jos sitä mitataan kaduilla kulkevien venäläisturistien määrässä. Tosin aateliset ovat saaneet väistyä ihan tavallisen ostosmatkailijan tieltä. Ei sinänsä ihme, sillä lähin raja-asema Svetogorsk on Imatran keskustasta vain seitsemän kilometrin päässä.

Kuten näette, ei Imatraa kannata väheksyä. Ei edes syntyperäisen lappeenrantalaisen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista