Browsing Category

Lappi

Samppanjaa tunturissa vähän toisella tapaa – Star Arctic Hotel, Saariselkä

Pieni mökki, iso ikkuna, tunturinäkymä ja lasissa samppanjaa. Olisin voinut jäädä vielä hetkeksi.

Majoituksen tarjosi Star Arctic Hotel

– Mikä toi talorivistö tuolla tunturin päällä oikein on, kysyin mieheltäni, kun saavuimme Saariselälle. Noita mökkejä ei kyllä ollut viimeksi täällä käydessämme.

Eipä ollut. Saariselän paraatipaikalle Kaunispään huipulle valmistui vuoden 2017 lopussa uusi hotellikokonaisuus, Star Arctic Hotel. Hotelli koostuu rivistöstä mökkimäisiä hotellihuoneita ja lasikattoisia revontulien tarkkailuun rakennettuja ”igluja”.

– Tuolla terassilla kyllä kelpaisi juoda samppanjaa ja katsella ympäröivää tunturimaisemaa, tokaisin miehelleni tietämättä, että muutaman päivän päästä haaveeni toteutuisi.

Nuo lasiseinäiset talot jäivät kummittelemaan päähäni sen verran tiukasti, että kirjoitin hotelliin. ”Matkabloggaaja tässä terve. Minusta tuntuu, että olen löytänyt täydellisen paikan juoda samppanjaa. ”

Kuva: Johannes WileniusKuva: Johannes Wilenius

Sinne me sitten suunnistimme, Star Arctic hotellille yöpymään matkani viimeisenä päivänä. Ajoimme alhaalta kylästä varsin vaatimattomalta vuokramökiltämme ylös tunturin huipulle mukana pullo samppanjaa ja kylmäsavulohileipiä. Ripaus luksusta oli odotettavissa.

Hotellin vastaanotto ja ravintola sijaitsivat erillisessä päärakennuksessa, jonka valtaisista ikkunoista tulvi sisään valoa pilvisestä päivästä huolimatta. Lämmin puunväri ja ryhdikäs musta tekivät korkeasta huonetilasta hyvällä tapaa skandinaavisen selkeän, mutta kodikkaan viihtyisän. Mietin, miten talvipäivänä olisi auvoista istua aulan nojatuolissa tulen loimutessa massiivisessa lapintakassa.

Harmi, ettei hotellin ravintola ollut nyt kesäaikaan avoinna. Olisi ollut mukavaa ruokailla tuolla tunturimaisemissa varsinkin, kun hotellilta vakuutettiin ravintolan panostavan paljon laadukkaaseen ruokaan.

Hotellihuoneet sijaitsivat rivitalotyyppisissä harjakattoisissa rakennuksissa, joiden ehdottomasti parasta antia oli loistava näköala ympäröivään tunturiin. Maisemia saattoi ihastella kattoon saakka olevista ikkunoista tai omalta terassilta. Väkisinkin tuli mieleen, miltä vaihtuva ”maisemataulu” näyttää syksyn ruskassa tai talven lumikinoksissa. Tai mikä paraatipaikka tämä olisikaan revontulien bongailuun.

Olin suunnitellut istuvani terassilla pitkän illan samppanjaa siemaillen ja illan pimenemistä seuraillen. Vaan luontoäiti päätti toisin ja kätki kauniin näkymän paksulla sumuverholla. Iltapuolella olimme totaalisen harmaan maailman ympäröimiä. Näkyvyyttä ei ollut lainkaan. Enpä haluaisi patikoida tunturissa tuollaisessa hernerokkasumussa.

Hetken aikaa maisema näytti tältä…kunnes sukelsimme sakeaan sumuun.

Tähän oli tyytyminen, mutta onneksi huoneessamme oli kodikasta. Vaikka huonetila oli pienehkö, kaikki tarpeellinen kompaktista koosta huolimatta löytyi. Pidin erityisesti reilun kokoisesta sohvasta, johon mahtui kaksi oikein mukavasti löhöilemään. Jääkaappi piti kuohuvan kylmänä ja vedenkeitin mahdollisti kahvien kiehautuksen.

Varsin mukavan oloiset sängyt sijaitsivat parvella. Turkispeiton alla oli leppoisaa ottaa pienet päikkärit.

Huoneen värimaailma noudatti samaa linjaa päärakennuksen kanssa. Täytyy tunnustaa, etten erityisesti pidä männystä sisustusmateriaalina, mutta sekään ei niin haitannut, koska kontrastia antoivat musta ja harmaa. Lapin alleviivausta sisustuksessa ei tällä kertaa tarvittu. Riitti kun katsoi ulos.

Star Arctic Hotel oli kahdelle aikuiselle kaikin puolin miellyttävä kokonaisuus. Vähän sellainen hykertelypesänen. Ihan äkkiä en muista, missä muualla Suomen Lapissa hotelli sijaitsisi yhtä hienolla paikalla ylhäällä tunturin huipun tuntumassa. Kylläpä olivat hotellin hulppeisiin maisemiin rakentaneet.

Yksi yö tuntui vain liian vähältä.

www.stararctichotel.com/fi

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Viikon putki Lapissa otti voimille

Kun lähtee eräjorman kanssa Lappiin, joutuu eräpirkko koville. Seitsemän päivää, 75,9 kilometriä, 106389 askelta jänkää ja tuntureita.

Lapissa on ilmiselvästi jotain maagista voimaa, joka saa liian vähän liikuntaa harrastavan täti-ihmisen ylittämään itsensä. Vielä silloinkin, kun tuntuu, etten enää jaksa, sitä kummasti vaan siirtää viimeisillä voimillaan vaelluskenkää toisen eteen ja pinnistää vielä hetken.

Eihän noissa yläpuolen lukemissa olisi mitään erikoista, jos ne olisi tepasteltu tasaisilla tieosuuksilla tai kunto olisi rautainen. Sen sijaan minulle nämä lukemat ovat vaatineet paljon hikeä ja sisua. Kipuamista tuntureille, hoipertelua kivikoissa ja ponnistelua suon hetteiköissä. Askelmittarin mukaan olen noussut viikon aikana 163 kerrosta.

Vaikka kroppa on ollut kovilla, patikointien jälkeinen euforia kuittaa kaiken. Väsyneessä kehossa elää virkistynyt mieli.

Help me!

Reilu viikko tuli vietettyä pääosin Saariselän maisemissa ja voin sanoa, että kyllä tykkäsin. Jo saapuminen Saariselälle on vaikuttavaa. Tie nousee tuntureiden välistä ylös puuttomalle vyöhykkeelle, paljakkaan. Tajuaa totisesti olevansa Lapissa.

Saariselän ympäristössä on sellainen kirjo patikointireittejä valittavana, että viikko tuntui aivan liian lyhyeltä ajalta. Vaikka parhaani tein, en sittenkään ennättänyt kuin pintaraapaista muutamia niistä paikoista, joihin olisin halunnut mennä.

Saariselän hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja vaellusreittejä.Lapin jätkiä oli kulkijalla usein seurana.

Täytyy antaa taas kerran lämpimiä kiitoksia Metsähallitukselle erinomaisesti hoidetuista retkeilypalveluista. Reiteillä on mukavia rakennuksia retkeilijöiden käyttöön, maastoon pääsee jopa rullatuolilla ja reittimerkinnät etenkin Saariselän alueella ovat erinomaisia. Jopa minä, tällainen suuntavaistoton urvelo, uskaltaisin lähteä yksin patikoimaan näille poluille.

Olin melkoisen hämmästynyt kuinka hulppeita rakennelmia metsiemme hallitus oli maastoon nikkaroinut. Saariselän Aurorapolulle olivat rakentaneet lähinnä kirkkoa muistuttavan revontulien katselupaikan ja viereen tasokkaan taukotuvan.

Inarin Tuulisjärvelle oli vastikään valmistunut yleiseen käyttöön ”luksusmökki” kalastajien ja retkeilijöiden tarpeisiin. Olen niin iloinen siitä, että veromarkkoja käytetään tällaisiin yleishyödyllisiin tarpeisiin. Tämä, jos mikä, on minusta kansanterveystyötä parhaimmillaan.

Kuukkeli tuli Tuulisjärvellä katsomaan olisiko tarjoilua.Yritettiin vähän kalastaakin, mutta tällä kertaa kala ei syönyt.

Tunturin huipulle patikointi on palkitsevaa. Ympärillä avautuva avara erämaa ja tuntureiden piirtämä maailma hiljentää ja herkistää. Tunturin laki on minun kirkkoni. Paikka, jossa tunnen pyhää rauhaa ja jumalallista läsnäoloa. Tunturissa on helppo hengittää ja puhdistaa päätä.

Eräjorma ja -pirkko.

Tuntureiden lisäksi jokakesäisellä Lapin reissulla minun on päästävä myös hillasoille. Sairastan hillamaniaa, pakkomielteistä halua rämpiä itseni totaalisen uupumuksen tilaan pitkin upottavia aapoja ja rämeitä. Iltaisin kroppani oli ilmiselvästi jonkun toisen, vanhan ja raihnaisen.

Kun on hillankiilto silmissä, sitä helposti unohtaa väsymyksensä. En yksinkertaisesti pysty istumaan Lapissa autossa ja katsomaan ohikiitäviä soita poikkeamatta säännöllisin väliajoin tarkistamaan olisiko hillaa tarjolla. Vaikka viimeisillä voimilla.

Tänä vuonna saalis jäi kovin heikoksi ja hillakeikoista tuli enemmänkin kadonneiden marjojen etsintää. Muutaman hillakilon eteen sai mittailla jänkää toden teolla. Miten se sanonta menikään ahneen lopusta? Minulla oli mukana iso matkalaukku, joka oli tarkoitus täyttää kotimatkalle hillasaaliilla. Ei nyt mennyt ihan suunnitellusti.

Tuolla olisi yksi hillasuo, millä ei ole vielä käyty.

Tätä kirjoittaessani istun lentokoneessa matkalla Ivalosta kohti Helsinkiä. Reilu viikko Saariselän maisemissa meni ihan liian nopeasti. Joka ikinen reissupäivä tuntui, että päivän tunnit eivät riitä kaikkeen haluamaani.

Olen niin iloinen tästä pyrähdyksestä ja kaikista upeista luontokokemuksista. Jos vielä Lapin kesän aurinko olisi näyttäytynyt hieman enemmän, matka olisi ollut täydellinen.

Sain matkaani lisäpituutta lentämällä molemmat suunnat Helsingistä Ivaloon. Pitkät automatkat ovat puuduttavia ja lyhyellä lomasella ne haukkaavat liian suuren palan matkasta. Lyhimmillään Helsingistä lentää Ivaloon puolessatoista tunnissa. Huomattavasti mukavampaa kuin körötellä autolla pysähdyksineen noin neljätoistatuntia.

Viimeinen yö vietettiin eriskummallisessa paikassa Kaunispään huipulla. Juotiin samppanjaa hulppeissa maisemassa tunturissa, joka loppuillasta kätki maisemansa ja meidät paksuun usvapeittoon. Mutta siitä tuonnempana.

En tiedä kuka viisas on sanonut: ”Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta.” Voisiko tuota enää paremmin sanoa?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Rovaniemen Monte Rosa – Lappia lautasella, mutta pitkälti asia on myös pihvi

Yhteistyössä Arctic City Hotel

Etanoita, pororilletteä, rautuskagenia, savuporokeittoa, kuningasrapukeittoa. Rovaniemen Monte Rosa -ravintolan ruokalista lupasi jo alkuruokien osalta hyvää. Hetken jo harkitsin, että jos söisinkin vain alkuruokia, sillä sen verran valinnan vaikeutta aiheutti jo pelkästään alkuruuan valinta.

Nälkä meillä molemmilla miehen kanssa oli melkoinen. Pitkä päivä takana ja syömiset jääneet vähille kaikessa Rovaniemi-fiilistelyssä. Mikäpä sen ihanampaa kuin istua tunnelmallisen ravintolan katettuun pöytään, saada eteensä lasillinen kuohuvaa ja mielenkiintoinen ruokalista. Menun pikainen tutkailu kertoi, että ravintolalla on selvästi kaksi linjaa: pihvit ja Lappi-maut.

Tämähän sopi meille. Erämaassa ”nälkiintynyt” mies oli heti ihastuksissaan pihveistä, sillä siitä oli kuulema pitkä aika, kun viimeksi oli saanut kunnon pihviä. Minä sen sijaan kallistuin Lappi-linjalle. Poroa sen olla pitää ja vielä kun lupaavat valmistaa sitä kahdella tapaa.

Mutta tuo alkuruoka. Miten oikeasti noista herkuista osaa valita? Poroa teki miehenkin mieli ja sinne valikoitui pororilletteä alkuun. Pitkällisen harkinnan jälkeen valintani kallistui rautuskageniin, omalla kohdallani kun tuo kala vie useimmiten voiton.

Pihvin valinta ei ollutkaan sitten kaikkein helpoimmasta päästä. Nyt piti tai siis sai päättää muutakin kuin pihvin kypsyysasteen. Mies pohdiskeli pitkään eri vaihtoehtoja.

Monte Rosan pihvimenu oli kerrassaan oivallinen. Erilaisia pihvejä oli valittavana neljää erilaista ja jokaisen pystyi saamaan kolmessa eri koossa. Sen lisäksi pihville pystyi valitsemaan toivomansa kastikkeen viidestä eri vaihtoehdosta. Ja jotta annoksen sai tuunattua loppuun saakka mieleisekseen, myös haluamansa lisukkeen (tai lisämaksusta useamman) pystyi valitsemaan listalta itse. Sanoisinpa, että tämä jos mikä on pihvinystävän pyhättö. Kerrassaan loistava idea, pihvi juuri sellaisena kuin haluat.

Monte Rosa näytti ja tuntui hyvältä. Hämärä tunnelmavalaistus, pöydillä aidot kynttilät ja taustalla rauhoittava musiikki. Sopivasti rustiikkista, mistä tuli mieleen sellainen lämminhenkinen ranskalainen bistro. Paikka, mihin kokoonnutaan ystävien kanssa hyvän ruuan ääreen.

Mukana oli myös ripaus lappitunnelmaa ja hyppysellinen romantiikkaa. Ei ihme, että myöhemmin ravintola alkoi täyttymään nimenomaan pariskunnista. Monte Rosa on todella kiva paikka kahdenkeskiselle kynttiläillalliselle.

Alkuun saimme hyvän paikallisen leipälajitelman. Lapinrieskaa, juurevaa ruisleipää ja tummaa saaristolaisleipää. Ja sitten varsinaisiin ruokiin.

Mies oli innoissaan pororillettestä, niin mausta kuin annoksen koosta. Oli kuulema pitkään haudutettua, pehmeää ja mureaa. Oma rautu-skagenini oli myös herkullista, mutta leipää oli minusta kalaan nähden himpun liikaa.

Poro maistui minullekin pääruuassa, vaikka vähän annoskateutta tulikin, kun katsoin miehen mehevää pihviä. 200 grammainen härän sisäfilepihvi kermaisella pippuri-konjakkikastikkeella näytti uppoavan alta aikayksikön. – Parasta, kuulin miehen mumisevan kaapiessaan viimeisiä kastikerippeitä lautaselta.

Parasta minusta oli myös juomamme huippuhyvä punaviini. Torresin marjaisa Purgatori oli loistovalinta porolle. Tarjoilija ilmiselvästi tiesi, mistä puhui suositellessaan tätä nektaria.

Koskaan ei voi olla niin täynnä, ettei jaksaisi jälkiruokaa. Minulle kiitos valkosuklaavanukasta marjojen kera. Jos vain jossain lukee sana suklaa, asiaa ei kohdallani tarvitse sen enempää miettiä. Mies uskoi lappilaisittain tuunattuun ranskalaisklassikkoon ja tilasi lakka crème bruléen.

Tämän jälkeen oltiinkin sitten niin sanotusti syöty itsemme pyörryksiin. Totesin ihastuttavalle tarjoilijalle, että tästä ravintolasta ei ilmeisesti lähdetä koskaan nälkäisinä pois.

Lähtiessä huomasin, että Monte Rosalle on myönnetty Paistinkääntäjien Rotisseurs-kilpi vuonna 2014. Tähän mennessä tämän ruokamaailman korkean arvostuksen ovat saaneet vain kaksi muuta rovaniemeläistä ravintolaa.

Monte Rosa sijaitsee Arctic City Hotellin katutasossa aivan Rovaniemen ydinkeskustassa.

www.monterosa.fi

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Pohjolan Picasson – Reidar Särestöniemen värikkään maailman jäljillä

Jos minulla olisi paljon rahaa, ostaisin taulun. En mitä tahansa taulua, vaan haluaisin seinälleni palan Lappia Reidar Särestöniemen maalaamana. Rakastan Särestöniemen värikylläistä lappitulkintaa ja sitä syvää luontoyhteyttä, mitä hänen taulunsa huokuvat.

Särestöniemet suurikokoiset maalaukset pyrkivät lähes seinältä ulos. Ne näyttävät ensi alkuun vahvoilta ja leiskuvan voimallisilta, mutta tarkemmin katsottuna ovat täynnä herkkyyttä. Särestöniemi on pystynyt vangitsemaan omintakeisella tyylillään Lapin luontoa ja sen eläimiä.

Kittilän Kaukosen kylässä kaukana kaikesta, on pihapiiri, Särestöniemen museoalue, joka kertoo tarinan yhden taiteilijan elämästä. Särestöniemi oli omavarainen tila, jonne ei ollut edes tietä, vaan matkaa kuljettiin sulan veden aikaan veneellä pitkin Ounasjokea. Tänne pikkupirttiin syntyi 1925 Lapin kuuluisimmaksi taiteilijaksi noussut Reidar Särestöniemi.

Vanhan Särestön rakennukset ovat restauroitu 2000-luvun alussa. Raidallinen räsymatto johdattaa tulijaa porstuasta tupaan. Ikkunalaudoilla kukkii pelargonioita ja orrella kuivuvat porotossut, nutukkaat. Odottaisi, että mikä hetki hyvänsä joku talon asukkaista tulisi toivottamaan vieraan tervetulleeksi.

Myöhemmin Reidar Särestöniemi rakennutti itselleen ateljeekodin kotitilansa läheisyyteen Ounasjoen varteen. Tästä rakennuksesta ei ikävä kyllä ole jäljellä kuin kivijalka, sillä uudenvuoden yönä 1977 tulipalo tuhosi rakennuksen täysin. Samalla tuhoutui taiteilijan koko omaisuus ja hänelle merkittävimmät omaan kokoelmaansa jättämänsä maalaukset. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut tästä ”kuolemasta”.

Sitä ennen ateljeen viereen oli noussut Reima ja Raili Pietilän suunnittelema kelohirsinen galleria vuonna 1972. Särestöniemellä alkoi liikkua kiinnostunutta yleisöä sen verran paljon, että pihapiiriin tarvittiin kokonaan erillinen näyttelyrakennus.

Kaksikerroksisen rakennuksen mielenkiintoisin osa on yläkerran uima-allas. Syvyyttä altaalla on usea metri aina hirsilinnan perustuksiin asti. Jollain lailla tuo uima-allas oli lähes absurdi täällä keskellä Lapin erämaata kelohirsien ympäröimänä. Ehkä se kuvaa omalla tavallaan Reidar Särestöniemen shokeeraavaa taiteilijapersoonaa.

Lehdistö rakasti tätä värikästä ja kiehtovaa Lapin asukkia, joka oli hyvä seuramies, erinomainen tarinankertoja, mutta samalla kertaa eksoottinen ja mystinen kuin ympäröivä Lapin luonto.

Särestöniemeä kutsuttiin Lapin shamaaniksi, Pohjolan Picassoksi ja Kittilän Hiideksi. Reidar komeili lehtikuvissa milloin puolialastomana, milloin pukeutuneena näyttävään afgaaniturkkiin. Olikohan Lapin äijän päällä nähty ennen värikkäitä thaisilkkipaitoja?

Nykyisin noissa kuvissa ei juuri mitään ihmeellistä olisi, mutta 70-luvun maailmassa Reidarin käytös oli poikkeuksellista ja rohkeaa. ”Puolivilli” taiteilijapersoona oli aikansa lööppikuningas.

Risto Louneman valokuva Reidarista 1960-luvun lopulta.

Palaneen taiteilijakodin tilalle valmistui jo seuraavana vuonna Pietilöiden suunnittelema uusi ateljeetalo hieman kauemmas joesta. Luin, että Reidar ei koskaan erityisemmin kotiutunut uuteen kotiinsa, vaan koki sen tyhjäksi ja vieraaksi. Surullisinta on, ettei taiteilija ehtinyt asua uudessa kodissaan kuin reilut kaksi vuotta, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1981 vain 56 vuoden iässä.

Kun kodin suurta valoisaa tupaa katselee, tulee väistämättäkin mieleen, että kaikki on jäänyt kesken. Työtakki roikkuu hengarissa, ikkunan vieressä värit, liidut, pensselit ja lastat odottavat taitavaa kättä, kiikkustuoli odottaa istujaa. Taiteilija vain on poissa.

Särestöniemen museoalueella kannattaa käydä. Esimerkiksi Leviltä matkaa tulee vain vajaat 50 kilometriä. Täällä on poikkeuksellinen taidenäyttely. Hienojen maalausten lisäksi oma kiinnostavuutensa on Särestöniemen museotilan rakennuksilla ja niiden tarinoilla. Tarinoilla siitä, mitä syntyi, kun voimakas intohimo maalaamiseen ajoi pohjoisen syrjäisen kolkan pojan maailman maineeseen.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” -Reidar Särestöniemi

https://www.sarestoniemimuseo.com/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Särkitunturi – ei niin korkea, mutta julmetun kaunis

Onneksi kaikki tunturit eivät ole pitkien matkojen ja suurten ponnistelujen takana. Yksi näistä on Muonion Särkitunturi, jonne kipuaminen onnistuu heikommallakin kunnolla. Pieni ponnistelu kannattaa, sillä ylhäällä odottavat hulppeat maisemat.

Pysytäänpä hetki vielä tunturitunnelmissa. Jos Pallastunturin Taivaskerolle kapuaminen otti voimille, toisen Muonion hienoista tuntureista, Särkitunturin, tavoittaa huomattavasti helpommin.

Jalat olivat edellisen päivän vaelluksesta vielä vähän höttöä, joten tämä reilun kuuden kilometrin talsiminen tuntui tälle päivälle juuri sopivalta.

Särkitunturi sijaitsee Rovaniementien (kantatie 79) varrella Särkijärven kohdalla. Leviltä matkaa tuli reilut 50 kilometriä.

Särkitunturi on 492 metriä korkea tunturi, jonka erityispiirteitä ovat kaunis näköala Pallaksen suuntaan sekä tunturin laella oleva lampi. Matkaa parkkipaikalta ylös huipulle on opasteen mukaan 3,2 kilometriä.

Tunturiin nousu oli helpohkoa, sillä lähes koko matkan sai kulkea tasaista hiekkatietä, joka nousi hiljalleen kohti tunturin lakea. Ainoastaan huipun tuntumassa maasto muuttui kiviseksi, mutta mistään rankasta rakkakivikosta ei ole kyse. Tukevaa polun pohjaa on jalkojen alle tarjolla koko matkan. Huipulla maasto on lähinnä kumpuilevaa kalliota.

Helpon saavutettavuutensa vuoksi Särkitunturi on sopiva retkikohde niin heikommin liikkuville kuin lapsiperheille. Lähdimme samaan aikaan parkkipaikalta seniori-ikäisen miesporukan kanssa ja niin vaan heistä jokainen jaksoi kivuta ylös asti.

Matkan voi hyvin taittaa ihan lenkkaripohjalta. Jos joissain kohdin nousu oli hieman jyrkempää, alastulo oli sitten sitäkin helpompaa. Kunhan muistaa palata samaa reittiä alas. Kuulin, että joku oli lähtenyt vahingossa tulemaan alas eri reittiä ja päätynyt kuuden kilometrin päähän parkkipaikalta. Tämä voisi kyllä onnistua minultakin. Eikä ihme, sillä huipun upeat maisemat saavat helposti pään pyörälle.

Puolessa välissä reittiä on lammen rannalla erinomainen kota tulipaikkoineen. Myös ylhäällä on nuotiopaikka, mutta ei polttopuita. Jos aikomuksesi on paistaa makkaraa laella, ota polttopuut mukaasi reitin varrelta tai tuo tullessasi.

Ylös kapuamisen vaivannäkö kannatti. Tunturin päältä avautuivat upeat näkymät järvi- ja tunturimaisemaan. Varsinkin Pallastunturit näyttäytyvät tänne hienosti. Laella oleva lampi kimmelteli kuin peili auringossa. Kirkas valo sai lammen veden näyttämään uskomattoman siniseltä. Hienoa kerrassaan.

Maisemia ihastellessa ja eväitä mussutellessa saimme ylhäällä menemään lähes parisen tuntia. Onnellinen olen siitä, että tulipa taas koettua palanen kauneinta Suomea.

Hyvät ajo-ohjeet Särkitunturin parkkipaikalle löydät Live now dream later -blogista täältä.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Aivojen puhdistusvaellus Muonion hienoimmalle tunturille Pallakselle

”Kun vain mahdollisuus tarjoutuu, lähden heti, sillä tuuli tunturista puhdistaa aivot talven aikana kertyneestä pölystä.”

– Tapio Wirkkala

Olen niin samaa mieltä herra Wirkkalan kanssa. On se vaan kumma juttu kun tunturiin pääsee, niin koko maailman murheet unohtuvat ja mieli on kepeä kuin mikä. Ja kun kasvoja koskettaa raikas tunturituuli, siinä on maailman ravitsevin seerumi niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Olin aiemmin nähnyt hienoja kuvia Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon kuuluvasta Pallastunturista ja mieli teki kovasti joskus päästä sinne. Tai itse asiassa kyse on tunturijonosta, jossa huippuja on peräti seitsemän. Eipä ihme, että Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.

Pallastuntureiden korkein kohta on Taivaskero, joka nousee 809 metrin korkeuteen. Koska asemapaikastamme Leviltä Pallakselle ei ollut kuin reilut 60 kilometriä, päätimme tehdä päiväretken Taivaskerolle, sääkin kun näytti meitä hienosti suosivan.

Kurvasimme Pallastunturin luontokeskuksen pihaan, mistä hain meille reittikartan ja sain ohjeet rengasreitille. 9 kilometrin mittainen Taivaskeron kierros lähtee aivan luontokeskuksen vierestä.

Vaikka kipuaminen ylös olikin minulle ajoittain rankkaa ja sai sykkeet nousemaan maksimiin, upeassa alkusyksyn auringossa kulkeminen ei tuntunut niin pahalta kuin etukäteen uumoilin. Sitä paitsi koko ajan paranevat maisemat ruokkivat jaksamista ja pienet tauot kahvikupposen ääressä antoivat sopivasti lisäpotkua. Pallas sijaitsee lähes kokonaan puurajan yläpuolella, joten näkymät olivat sen mukaiset.

Alkumatkasta näimme ne muutamat tiilet, jotka olivat jääneet jäljelle Suomen Matkailijayhdistyksen rakennuttamasta ensimmäisestä Pallaksen tunturihotellista vuodelta 1938. Miettikääpä, noissa olosuhteissa arvokasta funkishotellia rakennettiin peräti kaksi vuotta. Perustuksia muurattiin lumitunnelissa ja tiiletkin tehtiin lähistöllä. Hotellin huonekalut olivat itse Alvar Aallon suunnittelemia.

Pitkä ei hotellin historia ikävä kyllä ehtinyt olemaan. Sota tuli väliin ja lopulta saksalaiset räjäyttivät koko rakennuksen perääntyessään 1944. Melko nopeasti sodan jälkeen aloitettiin uuden hotellin rakentaminen, joka avattiin jo 1948. Sama perinteikäs Hotelli Pallas on toiminnassa yhä edelleenkin ja se kuuluu nykyisin Lapland Hotels -ketjulle.

Reitti oli aluksi soratietä, joka muuttui myöhemmin kiviseksi poluksi. Ylin osa huipulle kuljettiin rakkakivikossa. Väsymys painoi, mutta kyllä kannatti. Tässä kohtaa ymmärtää, miksi tätä kohtaa Suomesta kutsutaan Tunturi-Lapiksi. Näkymät olivat kerrassaan aivan mahtavat. Maailma ympärillämme oli suuri ja avara. Pyöreä tunturi toisensa jälkeen piirsi horisonttia.

Taivaskeron lakea koristi muistolaatta, joka kertoi, että tälle kohtaa sytytettiin olympiatuli vuonna 1952. Mielenkiintoisen paikanpa olivat valinneet.

Huipulla muuten puhalsi melkoinen tuuli. Vaikka alhaalla olisi kuinka hieno keli, muista ottaa mukaan pipo, lämmintä lisävaatetta ja/tai hupullinen takki. Reppuun pakatut ylimääräiset fleesit tulivat tarpeeseen.

Tulimme takaisin rengasreitin mukaisesti Laukukeron kautta ja laskeuduimme alas hiihtohissin reunaa. Tässä kohden alastulo oli aika kivistä, joten jalkoja sai asetella huolella. Jyrkkyyttä oli myös sen verran paljon, että lasku kävi erityisesti polviin. Jos tekisin reitin uudelleen, laskeutuisin ensin Vatikuruun ja kulkisin sieltä takaisin kurussa virtaavan joen viertä.

Alastullessa mietin millainen Pallas mahtaa olla talvella. Mielenkiintoista on, että Pallastuntureiden kahdeksan laskettelurinnettä ovat täysin luonnonlumisia, keinolumetusta ei käytetä lainkaan. Laskettelijoiden käytössä on vain kaksi ankkurihissiä. Jotenkin aika viehättävää, että alue on pyritty pitämään mahdollisimman luonnontilaisena.

Taivaskerolle kannattaa ehdottomasti kivuta, jos vähänkään kunto antaa myötä. Tulet kohtaamaan palan parasta Lapin maisemaa.

www.luontoon.fi/pallas-yllastunturi/reitit/pallastunturinrengasreitti

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Hotellitreffit Rovaniemellä – Arctic City Hotel ja ripaus pohjoisen eksotiikkaa

Yhteistyössä Arctic City Hotel

Rovaniemellä on Suomen kaupungeista minulle eräänlainen erikoisasema. Kun puuduttavan ja lukuisia tunteja kestäneen ajomatkan jälkeen on vihdoin saavuttu Rovaniemelle, tuntuu vaan niin vietävän hyvälle.

Rovaniemi on portti Lappiin, lupaus pohjoisen lumosta ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä seuraavien päivien aikana olisi odotettavissa. Rovaniemellä tuntuu siltä kuin koko loppu Lappi olisi vain poronkuseman päässä. Todellisuudessa Suomea jatkuu pohjoiseen vielä lähes 500 km.

Rovaniemi – Lapin aito kaupunki

Huolimatta siitä, että Rovaniemi nostaa suupielet ylöspäin, se on ollut meille lähinnä läpiajokaupunki. Rovaniemellä on pysähdytty käymään kaupassa tai kahvilla Joulupukin Pajakylässä. Määränpää on ollut aina jossain ylempänä.

Muutama vuosi takaperin keksin, että hyvänen aika, Rovaniemellehän lentää Helsingistä Norwegianilla halvimmillaan alle 30 euroa/suunta. Vain reilu tunti ja Lappi on käden ulottuvilla.

Sitten rupesin äimistelemään ulkomaista turistiryntäystä Rovaniemelle. Näytti siltä, että kaupunki imi puoleensa etenkin aasialaisia kuin kärpäspaperi. Itse sen sijaan en tuntenut Rovaniemeä juuri lainkaan. Vaikka kotimaassa paljon matkailenkin, en ollut edes ajatellut Rovaniemeä mahdollisena kaupunkikohteena. Mielenkiinto oli aina ulottunut kartalla ylemmäs.

Viime syksynä tultuani Luostolta päätin kerrankin viipyä Rovaniemellä yön yli. Ennen koneeni lähtöä ennätin tutkailemaan keskustaa siinä määrin, että taka-alalle jäi muhimaan tuntuma mukavasta kompaktin kokoisesta kaupungista.

Sen verran minussa elää lappihekumallinen turisti, että pidän siitä, ettei Rovaniemellä voi olla törmäämättä lappiaiheiseen hehkutukseen. Tänne, jos minne tämä lappimeininki sopii.

Poroon törmää pehmoleluna hotellin sängyllä, taideteoksena kävelykadulla, taljana matkamuistokaupoissa ja käristyksenä lähes jokaisessa ravintolassa. Revontulia muistuttavia vaihtuvia värivaloja on osattu käyttää hyödyksi eri tarkoituksissa ja joulupukille voi pudottaa kirjeen ostoskeskuksen käytävällä. Oma eksotiikkansa näillä lappijutuilla on myös kantasuomalaiselle etelän asukille tai no, ainakin minulle Lapista lumoutuneelle.

Hotellilomaselle Arctic City Hotelliin

Viime syksyn yöpymisestä kirjoittelin blogijutun Rovaniemen ihanimmasta ja tasokkaimmasta hotellista Arctic Light Hotellista täällä. Hiljattain huomasin, että samaan omistukseen kuuluu Rovaniemellä myös toinen keskustahotelli, vähän kuin isosisko, Arctic City Hotel. Isosisko sen tähden, että City Hotellilla on toimintavuosia takana jo 40.

Onnistuin löytämään edulliset Rovaniemen lennot tähän alkusyksyyn, ja niinpä sitten sovimme miehen kanssa treffit Rovaniemelle Arctic City Hotelliin. Mies oli eräjormaillut Pohjois-Lapissa jo lähes kolmisen viikkoa ja oli hyvillään (kai?), kun pystyi hetkeksi vaihtamaan moodia mukavuuksien pariin ja yöpymään makuupussin sijaan lakanoiden välissä. Toivottavasti myös hyvillään siitä, että näki väliin vaimoaan 🙂

Heti alkuun ilahdutti, että Arctic City Hotel tarjosi ilmaisen paikoituksen autolle. Iso etu, sillä kuinka useasti hotelliyölle onkaan tullut roimasti lisähintaa autopaikasta. Iso plussa tästä.

Hotellin aulatilat useine sohva- ja tuoliryhmineen olivat kodikkaat. Pientä ajan patinaa joissain rakenteissa oli nähtävänä, mutta sisustus oli ihan freesiä ilmeisesti uudehkon remontin jäljiltä.

Sohvanurkkauksen turkispeitto ja pehmeät samettityynyt houkuttelivat flunssaista olemustani puoleensa. Seiniä koristi lappiaiheinen taide ja iloinen joukko pehmoporoja makoili respan tiskillä. Hotellin ilmapiiri oli selvästi mutkattoman rentoa ja palvelu ylen ystävällistä.

Hotelli, jossa on helppo viihtyä

Perustason comfort-huoneemme oli pienehkö, mutta kaikin puolin asiallinen ja ilmeisesti myös hiljattain remontoitu. Huoneestamme löytyi kaikki tarvittava: maksuton wifi, kirjoituspöytä, taulutv, minibaari ja siisti kylppäri kylpyhuonetuotteineen. Ei mitään erityistä, mutta sellainen hyvää keskitasoa oleva perushuone.

Hotellin pääravintola on katutasossa toimiva à la carte ravintola Monte Rosa, jossa myös aamiainen tarjoillaan. Kävimme muuten testaamassa tämän Rovaniemellä jo käsitteeksi muodostuneen ravintolan ihan pidemmän kaavan mukaan. Näistä kokemuksista kuulette vähän myöhemmin.

Hotellin pohjakerrosta hallitsi perinteinen pubi Bull Bar & Grill. Enpä muista, että olisin vähän aikaan nähnyt niin hyviä juomatarjouksia kuin baarin happy hour´in aikana. Ilmiselvä viikonlopun biletyspaikka. Baarista sai myös monenmoista syömistä, kuten burgereita, ribsejä ja wingsejä.

Aamiainen parempi kuin useimmissa hotelleissa

Ison peukun antaisin Arctic City Hotellin loistavalle aamiaiselle. Sen verran laadukkaita raaka-aineita ja monipuolista kattausta oli tarjolla, että hotellin aamiainen nousee mielestäni selkeästi yli keskitason.

Vaikka en olisi jaksanutkaan, pakko oli tehdä tilaa myös aamiaispöydän herkuille kuten meheville pannareille ja hillovalikoimalle sekä suklaakakulle. Harjaantunut skumppasilmäni bongasi aamiaispöydästä myös kuohuvaista, mutta flunssasta johtuen se sai tällä kertaa jäädä väliin.

En yhtään ihmettele, että Arctic City hotelli näytti olevan liikematkustajien suosiossa. Tässä hotellissa yhdistyvät kaikki matkailijan tarvitsemat peruspalvelut hyvällä hinta-laatusuhteella. Tämä on niitä hotelleja, joissa on helppo viihtyä ja joissa rahalle saa paljon vastinetta.

Parempaa sijaintia ei voisi toivoa

Arctic City hotelli sijaitsee nimensä mukaisesti niin Rovaniemen keskustassa kuin hotelli vain voi olla. Kävelyetäisyydellä ovat merkittävimmät nähtävyydet kuten arktinen tiedekeskus ja museo Arktikum, Metsähallituksen tiedekeskus Pilke ja Rovaniemen taidemuseo Korundi. Ja jos ostoksille mielit, kävelykatu kauppoineen ja ravintoloineen on ihan vieressä samoin kuin keskustan ostoskeskukset.

Meillä ainakin meni aika kuin siivillä. Illalla kiertelimme keskustan katuja ja kauppoja, poikkesimme Ounasjoen rannalla, kävimme lasillisella viiniä ja illastimme pitkän kaavan mukaan. Seuraavana aamuna raahasin hieman vastahakakoisen mieheni jälleen kerran taidemuseoon.

Pikku-Olli ei nyt voi ottaa mukaan sitä poroa.

Korundissa on muuten 21.10.2018 saakka kiinnostava näyttely Lumen maa. Näyttely on koonnut yhteen 72 suomalaista talvea kuvaavaa teosta, maalauksia 1800-luvulta 2000-luvulle asti. Mukana ovat monet Suomen kultakauden merkittävimmistä taiteilijoista kuten Akseli Gallen-Kallela kuin myös oma suosikkini Reidar Särestöniemi.

Korundi on myös Lapin kamariorkesterin koti.

Jos toivot hotellilta pilkahduksen luksusta, valitse Arctic Light Hotel. Jos kaipaat perushyvää hotellia keskeisellä sijainnilla, hyvällä aamiaisella ja kohtuullisella hinnalla, Arctic City Hotel on oiva valinta.

Mitäpä, jos seuraavaksi lentäisitkin kaupunkilomalle Rovaniemelle?

http://www.cityhotel.fi/fi

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Rovaniemellä käyvät unelmat toteen

Ei ole sattumaa, että yhä useampi herra ja Rouva Wang Kiinasta on päätynyt matkustamaan Rovaniemelle. Reilun 60.000 asukkaan pohjoinen kaupunki on varautunut ottamaan hoteisiinsa yhä useamman Kaukoidän matkaajan.

Toiset kaupungit vain odottavat turisteja. Uskovat siihen, että kyllä jostain kumman syystä toiselta puolen maailmaa matkaava kansa heidät löytää. Toisaalla taas osataan tehdä määrätietoista brändinrakennusta ja markkinointia sen eteen, että matkailijavirrat suuntaavat toivottuun kohteeseen. Rovaniemi on erinomainen esimerkki siitä, miten pitkäjänteinen työ kannattaa.

Rovaniemellä on selvästi osattu koota yhteen eri toimijoiden matkailuosaamista ja rakentaa pohjoisen eksoottinen elämyspaketti, jolla on imua. Vuonna 2016 ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymiset nousivat yli 30 %. Suunta näyttää olevan vain ylöspäin.

Kun itse saavuin reilu viikko sitten Rovaniemen lentokentälle, olin kovin ihastuksissa. Jo lentokentällä nousivat esiin Suomi-design, Joulupukki ja Lappi. Samat teemat jatkuivat kulkiessa keskustan katuja. Pieniä yksityiskohtia siellä täällä. Ihailen sitä taitoa, millä Rovaniemellä on osattu virittää koko kaupunkikuva vahvaan Suomi- ja Lappi-brändiin.

Eipä siis ihme, että kaupungille sataa erilaisia matkailupalkintoja. 2016 Rovaniemelle myönnettiin Tasavallan Presidentin kansainvälistymispalkinto ja nyt viimeisimpänä VisitRovaniemelle Finnish Travel Gala 2017 vuoden matkailuyritys -palkinto. Rovaniemellä on selvästi hyvää pöhinää.

Rovaniemen lentokentällä voi istahtaa vaikka kiikkustuoliin.

Rovaniemeläisen kauppakeskuksen käytävällä nökötti suuri punainen postilaatikko. Tähän voi jättää postia ainoastaan Joulupukille. Kävelykadulle oli kokoontunut ryhmä koivunrunkoisia poroja. Hetken päästä katseeni kiinnittyi metallisiin poropatsaisiin ja liehuviin lippuihin. Rovaniemi Arctic Design Capital.

En voinut olla huomaamatta keskustan kaduilta ja kauppakeskuksista monia suomalaista designia myyviä liikkeitä. Huuma sai minutkin heittäytymään kunnon turistiksi, sillä lappihypetyksellä on taipumus tarttua. Oli pakko saada kotiin jokin matkamuisto Lapista. Menin Taigakorun myymälään ja ostin miniatyyrikokoisen poropatsaan. Pähkähullua.

Erään kauppakeskuksen pääkäytävällä oleva Hollywood Walk of Fame tyyppinen kävelykatu hymyilytti. Oman laattansa kauppakäytävälle olivat saaneet kuuluisista rovaniemeläisistä mm. Joulupukki, Antti Tuisku, Lordi, Anu Pentik ja Tanja Poutiainen.

Ostoskeskuksista löytyi mukavia soppeja vain pelkkään oleiluun. Kahvia saattoi siemailla vaikka kangaskatoksisessa divaanissa. Olisi tehnyt mieli kömpiä tuonne tyynyjen keskelle. Joulukoristelua näytti olevan vähän kaikkialla vaikka elettiin syyskuuta. Ihmettelin lapsille tarkoitettua hienoa leikkipaikkaa. Ilmainenko?

Tunnetuin rovaniemeläinen.

Keskustan ulkopuolella Joulupukin Pajakylä tyydyttää varmasti joulufriikeimmänkin päiväunet. Joulupukin voi tavata täällä vuoden jokaisena päivänä.

Mahtavaa Rovaniemi. Teillä on ollut visio, johon olette uskoneet. Unelmoitte, että jonain päivänä maailman metropoleissa oivalletaan, että kaukana pohjoisessa on pieni kaupunki, jonne kannattaa matkustaa. Nyt on aika unelmien käydä toteen. Joulupukin työtilanne näyttää turvatulta.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.