Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Elämäntaito

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Unelmasta totta

lauantai, 27 kesäkuun, 2020

Joka kevät ilmojen lämmetessä se pääsee valloilleen. Yleensä hekumaa kestää pari kuukautta. Sitten se pikku hiljaa laantuu ja juhannukseen mennessä tilanne on yleensä rauhoittunut. Kesäkuun loppuun mennessä olemme tulleet järkiimme ja kuumeilu on saatu taltutettua.

Tänä kesänä kävi toisin. Järjen ääntä ei kuulunut tai emme halunneet sitä kuulla. Mökkikuume ei laantunutkaan.

Pitkin alkukesää päivä toisensa jälkeen istuimme miehen kanssa keittiön pöytämme ääressä kumpikin omiin läppäreihinsä kiinnittyneinä. Selailimme päivittäin netin mökki-ilmoituksia, vaihdoimme suosikkejamme ja teimme listauksia siitä, mitä haluaisimme toiveidemme mökiltä.

Sähköt olivat ehdoton. Iso ja kalaisa vesistö, mieluiten meille tuttu Saimaa. Toimivuuden kannalta olisi hyvä, jos vesi tulisi ja menisi. Tilaa pitäisi olla sen verran, että mökillä viihtyisi pidempiäkin aikoja myös huonoilla keleillä. Käytännössä se tarkoitti riittävää oleskelutilaa, jonkin tasoista keittiötä ja erillistä makuuhuonetta tai nukkuma-aittaa. Sisävessakaan ei olisi pahitteeksi.

Sijaintina olisi hyvä sellainen mökki, joka ei olisi liian korvessa eikä saaressa ja jossa uskaltaisin yöpyä myös yksinäni. Isoja ikkunoita ja valoa pitäisi myös olla. Mökin pitäisi olla myös hyväkuntoinen; vuosia kestävää puuhamaata emme kaivanneet.

Kävimme katsomassa joitain potentiaalisia kandidaatteja, sellaisia mihin taloudellisesti kykenisimme. Niissä kaikissa oli aina joku vika, jonka yli emme päässeet. Ei vain tuntunut yhdenkään kohdalla siltä, että tässä olisi meidän paikkamme. Unelmamme hintalappu oli kasvanut liian korkeaksi.

Lopputulema oli se, että tajusimme unelmoivamme omakotitalovarusteisesta mökistä järven rannalta. Huono yhtälö siinä mielessä, ettei budjettimme taipuisi millään kaikilla mausteilla olevaan nykyaikaiseen mökkiin omalla rantatontilla.

Teimme laskelmia ja totesimme, ettei meillä vaan yksinkertaisesti ollut taloudellisia mahdollisuuksia tähän unelmaan. Jos oikeasti halusimme loma-asunnon, jostain olisi pakko lähteä tinkimään.

Mökkihaaveeseemme kytkeytyi paljolti myös eläköitymisen kynnyksellä olevan pariskunnan tulevaisuuden suunnitelmiin. Mitä haluaisimme tehdä seuraavien vuosikymmenten aikana? Minkälainen olisi tulevien vuosien haave elämäntavastamme, asuinympäristöstä ja unelma-asunnosta? Mitkä ovat niitä asioita, jotka tuovat elämäämme iloa ja sisältöä?

Jos jotain rakastan niin sitä, että olemme olleet elämässä aiemminkin valmiita suuriin muutoksiin. Olemme tarttuneet tilaisuuksiin, tehneet isojakin päätöksiä jopa pelkän intuition vallassa ja hypänneet hullun rohkeasti uusiin juttuihin.

Sattumilla on ollut usein syynsä tapahtumien kulkuun. Yksi ennalta-arvaamaton tilanne tai tapahtuma johtaa toiseen. Niin tälläkin kertaa.

Nyt nimittäin näyttää siltä, että meidän elämäämme on tulossa suuria muutoksia. Ystävääni lainaten, ehkä me olemme järjettömiä, mutta hyvällä tapaa.

Malja tulevalle.

Saimme sen unelmien (tai no lähes) mökin, mutta vähän eri tavalla kuin alunperin ajattelimme. Piti tinkiä vaateistamme, mutta siltikin saimme samaan pakettiin aika paljon toivomaamme.

Samalla tosin otimme tietoisia riskejä, mutta niidenkin suhteen olemme luottavaisia. Kaikki sormet ja varpaat ristissä toivomme ja uskomme, että kaikki käy parhain päin.

Tästä alkaa uusi vaihe. Kerron teille lisää, kun asiat etenevät. Yksi unelma on joka tapauksessa käymässä toteen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Alavireistä arkea

sunnuntai, 3 toukokuun, 2020

Viikot seuraavat toisiaan. Kovin samanlaiset viikot.

En tiedä onko mitään järkeä kirjoittaa blogijuttua, kun ei ole oikein mitään asiaa. Toisaalta ajattelin, että joku lukija siellä jossain saattaa kokea samankaltaisia tuntemuksia, joten menköön tämä turina vaikka vertaistuesta.

Mikä lienee syynä, mutta olen ollut viime aikoina kumman pahantuulinen ja ärtyisä. Valoisa ja positiivinen puoleni on jossain piilossa enkä jaksa nähdä asioissa niin paljon hyvää kuin pitäisi.

Pääosin elämäni on kunnossa kuten ennenkin. En nyt vaan voi mitään sille, että ottaa päähän, vaikka en osaa edes kohdentaa, että mikä. Aivan kuin eteeni olisi kasautunut jäälautta, joka estää pääsyn selkeille vesille.

Tunnen itseni kumman väsyneeksi ja tarmottomaksi. Joudun käyttämään normaalia enemmän energiaa pakottaakseni itseni hoitamaan päivittäiset ja viikottaiset velvollisuuteni. Tähän aikaan keväästä olen yleensä tarmokas ja uutta suunnitteleva. Nyt vaan nysvään kotinurkissa saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Tuntuu kuin kaikki luovuus ja innostuneisuus olisi kadoksissa. Olen vieras jopa itselleni.

Päivät ovat kovin samanlaisia. En juuri käy missään, enkä tapaa ketään. Työni on muuttunut pelkästään kotityöksi, ja sekin tuntuu pidemmän päälle aika tylsältä. Koulutukset, uudet projektit ja asiakaskäynnit on kaikki peruttu. Tekisi mieli päästä jo kentälle liikkumaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Pelkästään arjen rutiineista en jaksa oikein innostua.

Kun ei tarvitse mennä mihinkään, tuntuu tarpeettomalta edes kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Samoissa pieruverkkareissa tulee kuljettua päivät läpeensä. Samalla tyytymättömyys omaan itseeni on lisääntynyt. Vaaka muistuttaa armottomasti siitä, että pitäisi liikkua enemmän ja syödä terveellisemmin. Ystävät jakavat kuvia pirteistä metsälenkeistä ja korona-ajan suunnitelluista vegekokkauksista. Minä vedän kaksin käsin suklaata ja iltaisin vannon aloittavani dieetin seuraavana päivänä.

Väliin tuntuu, että keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset harhailevat. Unohdin tänään esimerkiksi smoothieta tehdessä blenderiin lusikan. Onneksi siitä lähti sen verran suuri meteli, että tajusin heti, että jotain on vialla.

Suuri piristäjä tällä viikolla oli onneksi vappu, jolloin tapasimme ystäviämme. Olipa kivaa kokata ja syödä yhdessä. Tapamme mukaan pelattiin lautapelejä aamuyöhön. Korona-aika on kummasti nostanut esille ystävien arvon. Minä ainakin tarvitsen ympärilleni väliin muita ihmisiä ja ajatuksia.

Aiemmin kerroin, että korona on kuorinut minusta esiin sisäisen leipojan. Vapuksi syntyi elämäni kakku numero 2, tällä kertaa mango-passionhedelmä juustokakku. Leipominen on jollain lailla terapeuttista ja hassua kyllä, saan siitä outoa onnistumisen iloa. Näitä kokeiluja tulen varmasti jatkamaan huolimatta siitä, että vaaka on asiasta ilmiselvästi eri mieltä.

Matkat tai oikeastaan niiden puute pyörii mielessä, kuinkas muuten, vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan tällä hetkellä kovin matkailuvastainen. Kesän varalle ei oikein pysty mitään suunnittelemaan ja sekös harmittaa.

Huh, tulipas tästä tavanomaista synkempi purkaus. Toivottavasti te muut olette minua valoisampia ja kevätauringon myötä aktiivisempia. Lupaan, yritän keksiä teille seuraavalle kerralle iloisempaa kirjoitettavaa. Tästä alhosta pitäisi nyt kyllä pystyä nousemaan tavalla tai toisella.

Tämä kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Onko sillä ollut vaikutusta teidän muiden henkiseen hyvinvointiin?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Sekavissa tunnelmissa

sunnuntai, 26 huhtikuun, 2020

Mistä voi matkabloggaaja kirjoittaa, kun ei voi matkustaa minnekään, eikä elämässä muutenkaan tapahdu mitään? No koronasta tietysti 🙂

Päätin aiemmin, etten kirjoittaisi hemmetin koronasta enää mitään. Kirjoitanpa nyt kuitenkin, sillä mikäpä muu se tätä pientä päätä tällä hetkellä enemmin mietityttäisi ja sekoittaisi. Ei voi mitään, korona hallitsee elämäämme kuin syöpäkasvain kantajaansa. Se sotkee arjen, on läsnä joka hetkessä ja tekee tulevaisuuden suunnittelusta mahdotonta.

Mieli on sekava. Kuukausi takaperin pelkäsin, sitten sopeuduin ja nyt turhaannun. En vaan yksinkertaisesti enää tiedä, mitä pitäisi ajatella kaikista kummallisista rajoituksista, joiden kanssa tässä joutuu tasapainoilemaan.

Jos ihan rehellinen olen, taustalla on myös epäilyä valtiovallan toimia kohtaan. Kiirettä ja poikkeustilannetta voi aina syyttää, mutta onko sittenkin toiminnassa liikaa sekoilua, epämääräistä roiskintaa, ristiriitaisia lausuntoja, paikkaansa pitämättömiä lupauksia ja toimenpiteitä, joiden tarpeellisuudella ei ole pohjaa. Asiantuntijat, onko heitä?

Korona-ajan unelma-arkea.

Reilu kuukausi sitten palasin Espanjasta ja seurasin kauhuissani maan räjähtävään nousuun lähteneitä koronakuolemia. Pelkäsin kuollakseni, että sama tilanne kohtaa meitäkin. Seurasin THL:n pahimpia kauhuskenaarioita ja odotin, että käyrät lähtevät meilläkin pystysuoraan nousuun.

Luulin, että porukkaa tulisi lakoamaan kymmenien ellei peräti satojen päivävauhtia ja sairaalat pursuaisivat täpötäysinä tehohoitopotilaista. Itse olin vihainen jopa lähikaupassa maitopurkkeja hakeville mummoille, joiden piti olla kotona karanteenissa.

Kuuliaisten kansalaisten tavoin metsälenkkejä lukuunottamatta emme käyneet missään, emme tavanneet ketään, tilasimme ruuat nettikaupasta ja eristäydyimme kodin seinien sisälle kuin sopulit koloonsa. Päivän kohokohta oli usein hallituksen tiedotustilaisuus, jossa Sanna Marin vakuuttavalla äänellä kertoi ikävistä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä, jotka käytännössä tarkoittivat yhteiskunnan toimintojen alasajoa.

Päivä päivältä odotimme nousevia käppyröitä ja sairastuvien tulvaa. Olin huolissani läheisteni terveydestä, mutta surin myös kaikkien yrittäjien puolesta, joilta kiellettiin yritystoiminnan harjoittaminen ja jotka jäivät puille paljaille ilman toimeentuloa. Ja ne, jotka pystyivät toimintaa jatkamaan, joutuivat laittamaan lapun luukulle, koska asiakkaat olivat kaikonneet.

Surulliseksi teki myös suuri lomautettujen määrä, talousennusteiden madonluvut ja työttömyyden kasvun uhkakuvat. Minne syövereihin me olimmekaan syöksymässä?

Mietitytti myös, miten mahtaa hoitokodissaan pärjätä iäkäs läheiseni, joka ei ehkä täysin ymmärrä koronamaailmaa, mutta joka ymmärtää sen, ettei kukaan käy häntä katsomassa. Huolehditaanko hänestä riittävästi? Miten hän saa ajan kulumaan, kun paikan yhteinen viikko-ohjelmakin on peruttu? Miten suurta yksinäisyyttä hän mahtaakaan tuntea?

Ystäväni kertoi, ettei hän ole nähnyt muistisairasta äitiään yli kuukauteen. Poikkeustilan julkistamisen aikoihin hän oli menossa katsomaan äitiään normaaliin tapaansa, mutta talon alaovi oli lukittu. Hoitaja oli tullut ovelle ja kertonut, etteivät vierailut ole enää sallittuja. Läheisiä ei oltu informoitu asiasta mitenkään, jotta tilanteeseen olisi voinut edes jossain määrin varautua. Sinne jäi äiti lähes oman onnensa nojaan vangiksi omaan kotiinsa. Tulee väkisinkin mieleen, että jos ei korona tapa, kuolevatko hylätyt vanhukset suruun, ikävään ja yksinäisyyteen?

Monen korona-arki lienee tällaista?

Meni viikko, kaksi, kolme, neljä koronan poikkeustilaa. Olemme alkaneet kaipaamaan vietävästi sosiaalista elämää, ystävien tapaamista, kahviloissa ja ravintoloissa käyntiä, matkoja, tapahtumia, kirjastoa, normaaliutta ylipäätään. Sopulikolossamme elo alkaa käydä tylsäksi ja turhauttavaksi. Pinna kiristyy tuon tuosta pienistä asioista ja miehen kanssa otetaan yhteen entistä useammin.

Yksi päivä mies katsoi netistä koronatilannekuvia Ruotsista. ”Hitsi, ne istuvat siellä terasseilla”, sanoi mies ja huokaisi syvään. Nauratti vähän tuo tilanne, mutta samalla tuli mieleen Osmo Soininvaaran mietteliääksi vetävä koronakirjoitus. Siinä vertailtiin Suomen ja Ruotsin koronatoimenpiteitä ja kyseenalaistettiin meidän linjaamme.

Onko lopputulema sellainen, että kuolleiden määrä on vuoden päästä samalla tasolla molemmissa maissa? Tosin sillä erolla, että Ruotsissa elelee edelleen hyvinvoiva kansa, joka porskuttaa täysillä. Sen sijaan meillä on sukellettu ennen näkemättömään lamaan, jota siivittävät suurtyöttömyys ja konkurssiaalto?

Juu meillä on tällä hetkellä vähemmän kuolemia, mutta tuleeko sille liian kallis hintalappu, jos uhraamme tulevan hyvinvointimme jo valmiiksi sairaiden ja/tai iäkkäiden suojelemiseksi? Tiedän, että on hirveää pohtia tällaista kylmällä analytiikalla ja jonkinlaista sohaisua ampiaispesään tämä onkin. Siltikin, kun katsoo meidän tilastolukuja, väkisinkin käy mielessä, että ovatko kaikki toimenpiteet sittenkään olleet tarkoituksenmukaisia, kenties jopa ylimitoitettuja?

24.4. meillä oli 177 koronan aiheuttamaa kuolemantapausta. Yli 90 %:lla näistä kuolleista oli yksi tai useampi pitkäaikaissairaus. Kuolleista 97 henkilöä oli yli 80-vuotiaita. Eipä käy kateeksi päättäjiä, jotka joutuvat arvottamaan ihmishengen hintaa versus talous. Ja kaiken yllä vaanii näkymätön koronapeikko, jonka käänteistä kukaan ei tiedä.

Hyvä tietysti, etteivät THL:n ennusteet toteutuneet (ainakaan vielä), mutta huonoa se, että kaikki massiiviset yhteiskunnan rajoitustoimenpiteet on mitoitettu ymmärtääkseni toisenlaisiin lukemiin. Hintalappu on iso puhumattakaan siitä, mitkä ovat tilanteen pitkittyessä kerrannaisvaikutukset sosiaalipuolen ongelmien kautta. Tuleeko meille sitä kautta lisää hoidettavia ja kuolemia? Olisiko sittenkin jo aika purkaa rajoituksia ja avata yhteiskuntaa normaalisuuteen?

Meidän korona-arki on väliin tällaista.

Me yritämme miehen kanssa pitää päät kunnossa. Meille tämä korona-arki ei ole mitään yhteistä laatuaikaa. On osattu pysähtyä kiireiltämme rauhoittumaan jo aiemminkin, luontosuhdekin on tullut luotua jo iät ajat sitten ja arjen pienistä asioista on osattu aina nauttia. Nyt vaan ollaan sellaisessa pattitilanteessa, että pelkkä kotoilu alkaa maistua puulta ja koti tuntua ahtaalta. Ei voi mitään, tylsää on.

Täytyy tunnustaa, olemme tehneet syntiä. Ystävät kävivät nimittäin salaa kylässä hiljattain. Emme halailleet, mutta saman pöydän ääressä istuttiin. Ette usko, miten hyvältä ja virkistävältä tuntui vaihtaa ajatuksia pitkästä aikaa muiden kanssa. Hassua, miten samalla tuli syyllinen olo. Tunsi itsensä lähinnä lainrikkojaksi, vaikka kyse oli vain ystäviemme tapaamisesta. Korona-arki on totisesti omituinen arki.

Milloin pääsisimmekään takaisin elämään, jossa ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä tavallisista asioista? Kukaan ei vaatisi olemaan tapaamatta vanhuksia, pitämään etäisyyttä muihin, olemaan menemättä mökille, käymättä ostoksilla tai käyttämättä palveluita.

Kuka olisi uskonut, että tällä hetkellä suurin haaveeni on normaali arki.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Lappi Retkeily Suomi

Tähtihetkiä Lapin reissuilta

sunnuntai, 19 huhtikuun, 2020

Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta. Ei koskaan.

Kävin tänään vanhoja kuva-arkistoja läpi siivotakseni pois turhia kuvia. Vuosien varrella on tullut näpsittyä melkoinen määrä ruutuja, joiden joukossa on paljon sellaista kuva-aineistoa, jota on turha säilytellä.

Vanhojen valokuvien tutkaileminen on jotenkin terapeuttista. Vanhat muistot lähestulkoon liikuttavat. Kuviin liittyy niin paljon muistoja ja tunnelmia eri paikoista ja tilanteista. Tuntui kuin kuvia selatessa olisin muutaman tunnin aikana tehnyt aikamatkan elämäni viimeisimpiin vuosikymmeniin.

Hyvää huomenta luksusmajoituksesta. Punaiselta matolta valmiina päivän koitoksiin.Alkusyksystä punaista mattoa levitellään pohjoisen maastoon.

Lappi-rakkautta

En edes muistanut, miten monissa paikoissa onkaan tullut käytyä vilkkaimpien matkavuosien aikana. Eniten valokuvia oli Suomen Lapista, eikä ihme. Onhan me miehen kanssa matkailtu siellä lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, tiiviimmin viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Olemme mökkeilleet, retkeilleet, vaeltaneet, telttailleet, kalastelleet, hillastaneet, hiihdelleet, ja aiemmin myös lasketelleet. Ylipäätään olemme liikkuneet Lapin luonnossa monipuolisesti kaikkina vuodenaikoina.

Suomen Lappi on tullut näiden vuosikymmenten aikana kovin rakkaaksi ja läheiseksi. Joka vuosi on ollut vähän kuin pakkopolte päästä sinne edes kerran. Minusta Lapissa oleskelu on tehnyt aina hyvää myös parisuhteellemme. Olemme Lapissa ikään kuin kahdenkeskisellä parisuhdeleirillä.

Vuosien varrella muutamasta Lapin kolkasta on tullut minulle erityinen. Jos olen löytänyt uusimman mansikkapaikkani Espanjan Andalusiasta, on minulla muutama mansikkapaikka entuudestaan myös pohjoisessa. Kerronpa teille vähän pohjoisen tähtihetkistäni.

Lapin kultaa. Rakastan hillastamista ja tähtihetki on aina kun saa saalista.Tähtihetkiä ovat myös ne kultaiset ja kummalliset pohjoisen yöt, jolloin aurinko ei  laske.Huippuhetkiä ovat myös Lapin kultaiset suot, jotka tuoksuvat niin hyvälle.

Yhteisiä kalareissuja ja se elämäni kala

Mieheni on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa innokas kalastaja. Jokainen kalastajan vaimo tietää, että jos haluaa kalastavan miehensä kanssa viettää lomilla yhteistä aikaa, paras tapa siihen on alkaa kalastaa myös itse.

Näin kävi meille, kalastuksesta tuli yhteinen harrastuksemme. Odotimme kesälomiamme kuin kuuta nousevaa päästäksemme Lappiin ja kalaan. Miten ihanaa ja vapauttavaa oli, kun saattoi pakata auton täyteen retkeilyvarusteita ja vapoja. Tosin sitä puolet tavaratilasta täyttävää kahdentoista sentin patjaa mies ei oikein tahtonut ymmärtää…

Vuosien varrella monet pohjoisen joet ja järvet tulivat tutuiksi. Kaunein tietämäni joki minusta on edelleenkin Teno, Inarin Juutuan tullessa hyvänä kakkosena. Osan aikaa kalamatkoillamme yövyimme usein teltassa maastossa tai leirintäalueilla, jossain vaiheessa siirryimme yleensä lakanoiden väliin mökki- tai hotellimajoitukseen. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän jälkimmäiset vaihtoehdot ovat kummasti vieneet pidemmän korren.

Olin juuri saanut upouudet kalastusvermeet. Ikävä kyllä perhokalastajaa minusta ei koskaan tullut miehen toiveista huolimatta.Kalastajan muija.

Kaikkein rakkain kalastuskohde meille on ehdottomasti ollut Inarin Paadarjärvi. Löysin aikoinani erämaiselta järveltä vanhan poropirtin, jota oli alettu vuokrata matkailukäyttöön. Kaukana kaikesta olevalle mökille ei johda edes tietä, vaan poromies Sulo vie meidät perille jokiveneellä ja hakee, kun sovitaan. Täällä olemme käyneet kalassa säännöllisesti usean vuoden ajan.

Missään muualla ahti ei ole ollut meille yhtä runsaskätinen. Paadarilla olen saanut sen elämäni merkittävimmän kalan, taimenen jollaisesta en koon puolesta ole tohtinut edes uneksia. Tuollaista kalojen kalaa ei varmaan koskaan tule kohdalleni uudelleen. Paadarin kalajumala on ollut meille suotuisa jatkossakin.

Suosittelen muutenkin Inaria matkakohteeksi, vaikka et niin erähenkiseksi tuntisikaan itseäsi. Jos näillä nurkilla viipyilet, käy tutustumassa mielenkiintoiseen saamelaiskeskukseen Siidaan, tee risteily katamaraanialuksella upealla Inarinjärvellä, retkeile Juutuanjoen kauniissa maisemissa ja syö tasokkaasti Inarin Kultahovin palkitussa Aanaar-ravintolassa.

Paadarin upeaa hiekkabiitsiä. Voiko olla hienompaa veneretkikohdetta?Tällä kertaa oli hymy vähän herkässä.

Luostolla muutakin kuin lystinpitoa

Kun Lappi-rakkautemme alkoi syvetä, rupesi mielessä pyörimään ajatus oman kiintopisteen hankkimisesta pohjoisesta. Tutkailimme eri vaihtoehtoja ja punnitsimme niitä budjettiimme, toiveisiimme ja ajomatkaan nähden.

Luontoa ja rauhaa rakastavina katseemme kääntyi Luostoon. Kun alueelta löytyi hinnaltaan sopiva rivarinpätkä, päätös oli selvä. Meistä tuli useaksi vuodeksi kelomökinomistajia Lapista.

Luoston mökkimme rytmitti vuottamme. Joulu, juhannus, loppukesä ja syksy olivat meille Luosto-aikaa. Usean vuoden aikana kesä aloitettiin kiipeämällä juhannusyönä tunturiin Ukkoluoston huipulle juomaan samppanjaa ja ihmettelemään yötöntä yötä. Tästä tuli meille traditio ja yksi vuoden kohokohdista. Suomen kesä tuli näin korkattua.

Luoston juhannus ja yötön yö.

Kesälomat vietettiin aina Luostolla ja sen ympäristössä hillastellen, retkeillen ja kalastellen. Juhannuksen lisäksi toinen vuoden kohokohdista oli Luoston kelomökissä vietetty joulu. En ihan äkkiä tiedä, mistä löytäisin vastaavaa joulutunnelmaa. Se aito joulunhenki asuu ilmiselvästi täällä.

Levottomia sieluja kun olemme, Lapin matkailumme alkoi laajentua muuanne ja huomasimme kuin varkain viettävämme lomapäiviä usein jossain muualla pohjoisessa. Möimme loma-asuntomme muutama vuosi takaperin, osin myös sen hetkisen aikapulan takia. Oli turha kiinnittäytyä samaan kohteeseen, kun mieli teki usein uusille seikkailumaille. Mutta edelleen Luostolla on minulle erityinen sija sydämessä. Se on tarjonnut meille niin monta Lapin parasta tähtihetkeä.

Joulu Luostolla on aina ollut tähtihetki.

Koskettava Lappi

On ehkä jotenkin kliseistä puhua lapinlumosta, mutta kaikki, joita Lappi on koskettanut tietävät, mitä tarkoitan. Lappi oikeasti lumoaa ja koukuttaa.

Mietin tänään niitä kaikkia Lapin yrittäjiä, joilta perhanan korona on keskeyttänyt kevätsesongin ja vienyt ison siivun toimeentulosta. Toivon kovasti, että kun tästä piinasta päästään, mahdollisimman moni suuntaa kohti upeaa pohjoisinta osaa maatamme. Kenties sinullekin käy kuten minulle; löydät elämääsi suuren rakkauden ja koet oman elämäsi tähtihetkiä.

Inspiraatioksi kaikille, tässä vielä lisää pohjoisen tähtitunnelmia:

Haltin valloitus. Voiko Suomessa oikeasti olla näin upeita maisemia?On aina tähtihetki syödä itse pyydettyä kalaa.Ja juoda samppanjaa tällaisissa maisemissa.Lapissa ei tarvitse hienostella. Voi olla ihan oma itsensä. Lappi on paras paikka ajatuksille ja unelmille. Tähtihetkiä parhaasta päästä.

Lapin majoittajia, joita suosittelen:

Hotelli Inarin Kultahovi

Inarin Poropirtit

Holiday Village Valle, Utsjoki

Ylläs Lodge 67°, Äkäslompolo

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Andalusia Costa del Sol Elämäntaito Espanja Fuengirola

Miten Espanja on muuttanut minua?

sunnuntai, 12 huhtikuun, 2020

Tämän jutun kirjoitusaikoja minun piti laskeutua Malagaan. Espanjan talvikaudesta olisi ollut jäljellä vielä kolme odotettua viikkoa. Vaan toisin kävi. Ei tullut matkaa, ei tullut uusia seikkailuja Andalusian auringon alla. Tuli raivostuttava korona.

Olen jotenkuten pystynyt hyväksymään matkani yllättävän peruuntumisen. Väistämättömille asioille ei voi mitään vaikka kuinka hakkaisi päätä seinään. En voi myöskään mitään sille, että taustalla nakertaa harmitus. Espanjan kevätkausi päättyi niin yllättäen aivan kesken. Minulla on Espanjaa ikävä. Iso ikävä.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut onnellinen voidessani viettää Espanjassa pidempiä jaksoja. Olen saanut kurkistaa Andalusian elämään ja kulttuuriin monipuolisesti, matkustaa aluetta laajalti, aistia sen tunnelmaa ja hengittää sen ilmapiiriä.

Kaikella Espanjassa vietetyllä ajalla on ollut vaikutusta minuun, niin pienissä kuin suuremmissa asioissa. Minkälaisia vaikutuksia sitten Espanjassa vietetyllä ajalla on ollut?

Espanjalainen arki on tuntunut niin hyvältä, että joskus mietin, onko se vain vaaleanpunainen kupla, joka jossain vaiheessa puhkeaa.

Naisellisuus kunniaan

Vaatekaappiini on alkanut kertyä entisestä poikkeavia retonkeja. Huomasin jossain kohtaa, että kaikissa viime aikoina ostamissani vaatteissa on röyhelöitä, rimpsuja tai jotain muuta naisellista hörhelöä. Entinen minäni valitsi yksinkertaisia ja suoraviivaisia vaatteita. Nyt minua viehättävät selvästi runsaammat ja naisellisemmat mallit. Ja mekkoja, niitä pitää ehdottomasti olla.

Tajusin yhtymäkohdan Andalusiaan siivotessani tietokoneeni kuva-arkistoa. Olin ottanut kymmenittäin kuvia flamencopuvuista, ihastellut näyteikkunoista näitä upeita röyhelöluomuksia ja käynyt alan liikkeissä hipeltämässä värikkäitä ja runsaita kuoseja. Huomaamattani olin siirtänyt ihailemaani naisellista flamenco-henkeä omaan vaatekaappiini.

Espanjalainen nainen on minusta pohjoismaista kanssasisartaan naisellisempi. Meikkiä, koruja, korkkareita ja mekkoja näkee katukuvassa selvästi totuttua enemmän. Kaikkea naisellisuutta korostavaa on joskus jopa ylikorostetun runsaasti. Paikallisia tv-ohjelmia seuratessa olen jopa ihmetellyt, miksi luonnostaan kauniit naiset käyttävät niin voimakasta meikkiä. Silmämeikissä ei säästellä ja huulipunaa, sitä ei sovi unohtaa. Mitä punaisempaa, sen parempi. Nudesävyt ja minimalismi eivät ole espanjalaista naista varten.

Olen saanut tästäkin ilmiselviä vaikutteita, sillä omaan laukkuuni on eksynyt entistä punaisempia huulipunia. Ja huulipunasta on tullut muutenkin päivittäinen must. Ehkä nyt juuri ja juuri voin viedä roskat ilman punattuja huulia, mutta muuten ihmisten ilmoille en enää lähde ilman huulipunaa.

Eikä nyt ole enää niin väliä, jos puvun dekoltee yltää vähän alemmas. Espanjassa tämä näyttää olevan ihan peruskauraa. Naisellisuus saa ja sen tulee näkyä.

Espanjalla on ollut vaikutusta pukeutumiseeni ja tyyliini.

Volyymia olla pitää

Kun espanjalaiset keskustelevat, ääntä riittää. Maan tapa näyttää olevan, että kun puhutaan, ei tosiaankaan kuiskailla. Olen usein ihmetellyt paikallisten tapaa kailottaa täysillä esimerkiksi puhelimeen tai vieressä istuvalle kumppanille. Eikä näytä myöskään yhtään haittaavan vaikka kaikki ympärillä olevat vieraat ihmiset kuulevat keskustelun aivan selvästi.

Ravintoloissa ei tarvita taustamusiikkia peittämään kiusallista hiljaisuutta, sillä sellaista ei koskaan pääse tulemaan. Jo muutaman paikallisen keskustelu riittää täyttämään tilan. Jos sattuu olemaan ravintolassa, mikä on täynnä paikallista porukkaa, joutuu huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan vastapäätä istuvalle kumppanille. Ja uskokaa pois, tämä kuuluvampi puhetapa tarttuu ja jää helposti päälle.

Olen huomannut itsessäni, että etenkin, jos innostun tai suutun jostain asiasta, alan puhumaan selvästi totuttua äänekkäämmin ja nopeammalla puherytmillä. Volyymi ikään kuin tehostaa puheen vaikutusta. En myöskään nykyisin enää häiriinny ympäröivästä metelistä samoin kuin aiemmin. Siitä on tullut niin kovin tavallista. Hillitty ja pidättyväinen suomalainen minussa on saanut selvästi uutta temperamenttia.

Kaipaan ihmisiä ympärille

47 miljoonan asukkaan Espanjassa väkeä riittää joka kulmalle. Sosiaaliset espanjalaiset viettävät muutenkin paljon aikaa ulkosalla ja siihen kun lisätään myös sankka joukko turisteja, vilkasta elämää ympärillä piisaa myös Aurinkorannikolla kaikkina viikonpäivinä.

Rauhaan tottunut suomalainen minussa on alkanut pitämään siitä, että ihmisiä on ympärillä menit minne menit. Kun kontrasti Suomeen on perin suuri, oma kotikaupunkini tuntuu kolkon kuolleelta, tylsältä ja värittömältä. Kaduilta puuttuu elämä ja sen myötä kiinnostavuus. Jos kaipaan rauhaa, menen metsään. Kaupungissa kuuluu olla elämää.

Arjella ja arjella on eroa

Miten usein (etenkin nyt koronan aikana) kuulee sanottavan, että tavallinen arki on parasta. Hmmm, arki on hyvää, mutta se riippuu paljon siitä, millaista arkea tarkoitetaan. Selitänpä vähän.

Elän kahdenlaista arkea, espanjalaista ja suomalaista. Suomen arjessa paiskin töitä, valitan huonoja kelejä, liikun liian vähän, elinpiirini on aika suppea ja elämä muutenkin melko tapahtumaköyhää. Pääosin elämämme rajoittuu kotimme seinien sisälle.

Espanjan arjessa vietämme paljon aikaa ulkona, syömme usein ravintoloissa, notkumme kahviloissa, vietämme sosiaalisempaa elämää, kävelemme lähes päivittäin pitkiä matkoja, matkustelemme ja teemme erilaisia ”mikroseikkailuja” lähiympäristöön. Arjessa on mukana sellainen mukava flow-tila, joka ruokkii hyväntuulisuutta ja innostumista. Olen joskus sanonut, että Espanjan arki on vähän kuin arkea potenssiin kaksi.

Tavallista arkea Andalusiassa.

Niinhän siinä sitten on käynyt, että kun Malagan kone laskeutuu Helsinkiin, on kuin hymy katoaisi kasvoilta. Ymmärrän hyvin, että elämme Espanjassa eräänlaisessa onnellisuuskuplassa, mutta ikävä kyllä se saa tämän suomalaisen normiarjen näyttämään harmaalta ja lattealta, vähän kuin marraskuuta vertaisi kesäkuuhun.

Suuri kontrasti kahden todellisuuden välillä ei aina ole hyvä juttu. Ennen, kun en paremmasta tiennyt, olin ihan tyytyväinen suomalaiseen arkeeni, joka oli sitä tavallista peruspuurtamista ilman suurempia kohokohtia. Espanjassa asumisen myötä olen päässyt kurkistamaan toisenlaiseen arkeen, joka tuntuu niin vietävän hyvältä. Kun enemmän saa, muuttuuko sitä vaan vaativammaksi? Tiedän, että vähään tyytymistä pidetään hyveenä, mutta minkäs sitä ihminen tunteilleen voi.

Korona on tuonut taivaalle tummia pilviä.

Tällä hetkellä koronamyllerryksen keskellä kukaan ei pysty sanomaan, milloin päästään normaaliin elämään ja millaiseksi maailma palaa koronan jälkeen. Entä, jos samanlaista vapaata ja huoletonta Espanja-arkea ei enää tulekaan?

Joka tapauksessa Espanja on jättänyt minuun vahvan jäljen. Samalla myös ikävän ja kaipuun maistaa Espanjaa lisää. Odotan toki tulevaa kesää Suomessa, mutta samalla myös seuraavaa talvikautta Andalusiassa. Luulen, että olen löytänyt mansikkapaikkani.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Löydä onnesi ja tee asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi

keskiviikko, 29 tammikuun, 2020

Menneellä viikolla olen miettinyt paljon onnea ja sitä millaiset asiat tekevät minut onnelliseksi.

Kuulostaako otsikko vähän kliseiseltä ja jopa banaalilta? Helppohan se on sanoa, mutta kun matti on päässyt kukkaroon, perhe ja työ huutavat vaateita, kaikessa on riittämättömyyden tunne ja terveyskin vielä reistailee. Ole siinä sitten onnellinen ja toimi seppänä, joka takoo omaa onneansa.

Mutta toisaalta, tämä kaikki on elämää. Sitä jokapäiväistä tapahtumien ketjua, johon liittyy niin hyviä kuin huonoja asioita, iloa ja surua, onnistumisia ja epäonnistumisia, työtä ja arkea, mustaa ja vaaleanpunaista. Tie on joskus raskas kulkea, asiat takkuavat ja suru on piiloutunut puseroon.

Siltikin uskon vahvasti, että siellä samaisen puseron laskoksissa lymyilee myös onni. Sillä vaan on aina taipumusta olla hetkittäin kadoksissa ja muuttaa muotoaan elämäntilanteiden muuttuessa. Joskus, kun olosuhteet ovat onnesi tiellä, on vaan pakko puristaa onnea esiin vaikka väkisin. Muuten ei jaksa.

Onnelle on varmasti niin monta määritelmää kuin on meitä ”onnenonkijoita” (miksi se on muuten negatiivinen sana?) vai pitäisikö puhua onnellisuuden onkijoista. Jollekin onni on jotain suurta ja ihmeellistä, toiselle sellaisia pieniä arjen valonpilkahduksia. Mutta, jotta onnea kohden voi kurkottaa, joskus on ihan hyvä miettiä, mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi. Helpompi on kaivaa onni esiin, jos tietää, mitä etsii tai ainakin tiedostaa, mikä tekee onnettomaksi.

Minulle onni on henkistä hyvinvointia ja tasapainoista mielentilaa, jolloin naurattaa vähän niin kuin sisältäpäin. Sellaista hyvää balanssia itseni ja ympäristöni vuoropuhelussa. Voin olla tyytyväinen itseeni ja voin heijastaa hyväksyntää läheltäni. Asiat on mallillaan, velvoitteet hoidettu, arki rullaa, parisuhde on seesteistä, vapaa-aikaa on riittävästi ja elämässä tapahtuu mukavia asioita.

Minun onneeni liittyy usein jonkin sortin vapautta, mahdollisuutta toteuttaa itseäni. Matkailu on yksi suurimmista intohimoistani. Se tuo mukanaan paljon asioita ja elämyksiä, jotka lisäävät elämäniloani ja täydentävät onneani.

Joskus onneni voi hetkittäin olla jopa yksinäisyyttä. Mutta jotta onni olisi täydellistä, minä tarvitsen onneeni myös toista ihmistä. Tietoa siitä, että lähellä on joku, jolle olen tärkeä ja joka välittää. Joku, joka on peruskallioni ja kiinnityspoijuni, vaikka maailma kuinka ympärilläni myrskyäisi. Joskus se peruskallio voi tuntua liian kovalta, joskus tylsältä, mutta kun se on siinä ja kestää vuodesta toiseen, se luo vakautta, joka tuntuu onnelta.

Onneni on huipussaan silloin, kun voin kokea vapauttavaa huolettomuutta. Tämä minulle on ehkä se kaikkein vaikein tavoite. Olen liiankin kanssa asioista stressaava tyyppi ja pyöritän sisälläni koko maailman murheita, halusin tai en. Tunnollisuus on minussa enempi paheeni kuin hyveeni, velvoitteet seuraavat kaikkialle ja huolisäkki on usein pullollaan. Jos vaan oppisin laskemaan enemmän irti niin luulenpa, että olisi helpompi olla onnellisempi.

Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää kuinka suuri osa onnea on terveys. Kun mikään ei rajoita tavanomaista toimintaa, kun minnekään ei koske ja kun elimistö voi hyvin, on paljon syytä olla onnellinen.

Jos väittäisin, ettei onni ole minulle materiaa, valehtelisin. Ei raha yksin tuo onnea, mutta köyhyyttä kokeneena tiedän, ettei sitä tuo myöskään rahan puute. Päinvastoin. Minun onneni tarvitsee jonkin asteista taloudellista turvallisuutta. Ja sitä paitsi raha mahdollistaa monen sellaisen asian tekemisen, joka tuo minulle onnea. Siksi työnsyrjässä on pakko pysyä vielä muutama vuosi, vaikka työ ei itsessään minulle tällä hetkellä juuri onnea tuokaan.

Olen miettinyt paljon myös sitä, mitkä asiat nakertavat onneani. Jokainen meistä tietää kuinka paljon energiaa vievät sellaiset ihmiset, jotka kylvävät eripuraa ja lietsovat negatiivista ilmapiiriä. Kenties kateellisuuden kalvamat tyypit, jotka eivät oikeasti toivo parastasi tai onnistumistasi. Edessäpäin ovat”ystäviä”, mutta selkäsi takana muuttuvat pistäviksi käärmeiksi. Onnellisuuden kannalta olisi parempi karistaa nämä tapaukset vaikutuspiiristä.

Jos kuuntelet liikaa muiden ihmisten mielipiteitä, voit helposti mennä onnesi kanssa allikkoon. Aina on niitä, jotka kertovat, mitä pitää tehdä ja mitä ei saa tehdä. Joskus on vaan hyväksi pitää oma päänsä, vaikka joutuisitkin tekemään asioita vastoin yleistä mielipidettä tai lähipiirisi toiveita.

Onni on perustarve ja se kuuluu kaikille. Jos et toiminnallasi loukkaa tietoisesti muita, pidä oma kurssisi ja tee asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Kyse on kuitenkin sinun onnestasi.

Minä lennän piakkoin takaisin Aurinkorannikolle. Yhdestä asiasta olen aivan varma. Tällä hetkellä tämä asia tekee minut onnelliseksi.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Fuengirola Yleinen

Viikon varrella koettua ja värien kaipuuta

lauantai, 18 tammikuun, 2020

Suomen tammikuu näyttää marraskuulta. Katsoin lentokoneen ikkunasta ulos ja mietin, että kuka on sammuttanut kaikki valot.

Kotona jälleen pienen mutkan kautta. Malagan kone oli lähes tunnin myöhässä, minkä seurauksena missasin viimeisen junan. Ei auttanut muu kuin yöpyä lentokenttähotellissa ja nauttia Pringles-illallinen hytin kokoisessa huoneessa. Aamulla herätys viideltä, jotta ennättäisin ensimmäiseen junaan ja aloittamaan duunit ajoissa. Tästä se arki taas lähtee.

Aamiaisella huomasin, että tomaatit eivät maistuneet miltään. Voi näitä suomalaisia keinovalon alla kypsytettyjä kasvihuonevihanneksia. Tomaatilla ja tomaatilla on eroa. Jos aina napsii mauttomia vihanneksia, sitä unohtaa jossain vaiheessa, miltä maistuu auringon kypsentämä mehukas punaposki.

Olipa mielenkiintoista kuunnella lentokenttäbussissa kahden matkailijan keskustelua. Höristelin korviani, kun kuulin Herra X:n kommentteja Fuengirolasta. ”Sellainen suomalaisghettohan se on. Ei siellä muuta ole kuin suomalaisia, suomikauppoja ja suomiravintoloita. Jopa kadunnimet ovat suomenkielellä. Asunnot ovat homeisia, kosteita ja vetoisia. Sähkö on monta kertaa Suomea kalliimpaa ja sääkin on talvella ihan jäätävää. Kuka sinne nyt haluaa?”

Ei herra itse ollut Fuengirolassa käynyt, mutta tuttavat olivat kertoneet. Siksi hän oli lähdössä Kanarialle, se kun on sitä paljon aidompaa Espanjaa. Mitäpä tuohon nyt mitään sanomaan. Sieltähän ne tulivat taas kaikki Fuengirolan stereotypiat ”asiantuntijan” suusta. Hyvää matkaa vaan.

Kotona oli ihanaa mennä kylppäriin, joka oli lämmin. Vaikka Espanjan asuntomme saa lämpimäksi lämpöpumpuilla, kylppärimme on ilman minkäänlaista lämmitystä ja siksi aina aika viileä. Pyyhkeet on pakko nostaa kuivumaan muuanne.

Oli pitkästä aikaa ihanaa tepastella paljain jaloin lämpimällä lattialla. Tuli mieleen ne kotikaupunkini intialaisopiskelijat, joiden suurin huoli Suomeen muutossa oli ollut, että miten he tarkenevat asunnoissaan näin kylmässä maassa. Olivat onneksi joltain kuulleet, että täältä saa ostaa sellaisia lämpimiä makuupusseja, jotka kestävät jopa pakkasasteita.

Pitkän tauon jälkeen tuntui töiden aloittaminen ihan hyvältä. Luulin lamaantuvani paluusta, mutta minullahan onkin ihan hyvä flow päällä. Tauko on selvästi tehnyt hyvää. Normiarki tässä kohtaa ei maistukaan niin puisevalta kuin kuvittelin.

Olin unohtanut, miten aikaisin tulee pimeää. Missä välissä se päivä oikein olikaan? En ehtinyt huomaamaan.

Parina ensimmäisenä aamuna herättyäni en ole heti muistanut missä olen. On pitänyt vähän aikaa tuijotella makuuhuoneen seiniä ja tehdä tuttavuutta tämän toisen todellisuuden kanssa. En tiedä mistä johtuu, että olen nähnyt poikkeuksellisen paljon unia, hyvin sekavia sellaisia.

Toissapäivänä olisi pitänyt olla Matkailumessuilla Helsingissä. Tarkastelin työtilannettani ja totesin, että nyt on pakko laittaa jäitä hattuun ja leipätyö etusijalle. Harmitti jättää väliin kaikki kivat kutsut, mutta tässä kohtaa tarvitsen jokaisen työpäivän selvitäkseni aikatauluista.

Toisaalta epämääräisen käytävävaeltelun ja osastolta toiselle marhaamisen rinnalle haluaisin mennä messuille paremmalla suunnittelulla. Ottaa etukäteen yhteyttä mahdollisiin uusiin yhteistyökumppaneihin ja valmistautua miettimällä, mitä annettavaa bloggaajana minulle eri yrityksille voisi olla. Onneksi on uudet messut vuoden päästä. Sinne tähdätään.

Kävin katsomassa uuden kotimaisen elokuvan Teräsleidit. Typerästä ja täysin sopimattomasta nimestään huolimatta leffa oli ihan viihdyttävä ja antoi jopa ajattelemisen aihetta. Se, että vanhat naiset juovat viinaa ja harrastavat seksiä oli kuitenkin vain sivuseikka. Taustalla oli vakavampaa sanomaa. Onko pakko elää 75-vuotiaaksi ymmärtääkseen vasta, että omia toiveitaan pitää kuunnella?

Vähän väkisin kootun juonikuvion sai pysymään kasassa väliin jopa herkullinen ja kärkevä dialogi. Ja ehdottomasti nuo kolme upeaa ja kokenutta naisnäyttelijää: Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta. Erityisen iloinen olen myös siitä, että tässä elokuvassa on iäkkään naisen poikkeava näkökulma. Muutakin voi tehdä kuin osallistua pelargoniakerhoon…

Tuli mieleen eräs lukemani ajatus: kuolinvuoteella moni harmittelee sitä, mitä jäi tekemättä, ei niinkään sitä, mitä tuli tehdyksi. Olisiko tässä jotain muistettavaa loppu elämälle?

Viikon varren askelmittari näyttää heikkoja lukemia. Viime vuoden malliin, mieli ei halua ulos synkkyyteen. Olen poistunut kotoa vain sen verran kuin työasiat vaativat. Viikon saldo Fugessa 56,4 km + päälle 1 x padel ja 1x pingis. Lukemat viikolta kotisuomesta 19,3 km. Pitäisi varmaan laittaa jonkin sortin pakkovaihde ja ruoskinta päälle.

Mikä on sinusta suurin ero arjen välillä Suomessa ja Espanjassa, kysyi ystäväni. Hmmm, tammikuinen arki on Suomessa harmaa. Espanjan arki on kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti paljon värikkäämpi. Osittain sitruunankeltainen, osittain palmunvihreä, vähän appelsiininoranssia, merensinistä ja häivähdys bougainvilleanpunaista. Voi hyvänen aika, miten paljon auringon lisäksi kaipaankaan noita Espanjan asuinmiljööni värejä.

Älkää sitten ihmetelkö, miksei hosita lähteä lenkille.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Asenne ratkaisee

perjantai, 3 tammikuun, 2020

On kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä. – Albert Einstein

Joka ikinen vuodenvaihde aiheuttaa minulla jonkin sortin itsetutkiskelua. Tekee mieli pohtia sitä, miten meni viime vuosi niin kuin omasta mielestä ja mitä toivoisin elämääni lisää tulevalle vuodelle.

Olen ajat sitten luopunut uudenvuoden lupausten teosta. Eiväthän ne kohdallani kuitenkaan pidä. Sen sijaan parempi tapa on miettiä omaa tekemistäni ja sitä, voisinko omalla toiminnallani tehdä tulevasta vuodesta entistä paremman. Voinko esimerkiksi omalla suhtautumisellani parantaa omaa ja läheisteni hyvinvointia? Pystyisinkö vahvistamaan parhaita luonteenpiirteitäni ja heikentämään negatiivisia?

Jos jotain tämä elämä on opettanut niin sen, että oikeastaan ainut asia mihin voi vaikuttaa on oma asenne ja oma toiminta. On turhaa hakata päätä seinään ja kuvitella, että muiden tekemisiin voi vaikuttaa. Siinä harvoin onnistuu, jos ylipäätään koskaan. Mikset sinä koskaan tai miksi sinä aina…? Tämä keskustelu harvoin johtaa yhtään mihinkään. Ainut, mitä sillä saa aikaan, on eripuraa.

Ei mies lopeta tupakoimista sen takia, että sanon niin tai en minä lisää liikuntaa siksi, että joku muu haluaa. En minä pysty muita muuttamaan eikä kukaan voi muuttaa minua. Muutos lähtee aina meistä itsestämme. Ainut, mihin pystyn oikeasti vaikuttamaan on oma toimintani ja oma asenteeni. Parasta siis keskittyä niihin.

Meillä kaikilla on hyvät puolemme, jos sitten ne huonot ja heikot kohtamme. Voisin itse tehdä pitkän listan asioista, jotka ärsyttävät omassa itsessäni. Vaan kuinka vaikeaa onkaan päästä eroon syvään juurtuneista käyttäytymistavoistaan? Sieltä ne aina uudestaan nostavat päätään, vaikka kuinka ajattelee, etten sorru enää reagoimaan johonkin asiaan totutulla negatiivisella tavalla. Käyttäytymisen syyt ovat usein syvällä ja juontavat menneisyyteen, joskus jopa lapsuuteen.

Paljon helpompaa on nostaa esiin hyvät puolensa ja keskittyä niihin. Olen itse taipuvainen itseruoskintaan ja ankaruuteen. On pitänyt opetella olemaan oman itseni paras ystävä ennemmin kuin pahin vihollinen.

Uutukaisen vuoden alkajaisiksi päätin keskittyä vahvuuksiini ja listata viisi parasta luonteenpiirrettäni. Uskon siihen, että jos pystyn entisestään vahvistamaan näitä ominaisuuksiani, pystyn luomaan parempaa tulevaisuutta niin itselleni kuin läheisilleni.

1. Posititiivinen asenne

Vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaa, asenteen merkitystä ei voi koskaan väheksyä. Se oikeastaan vaikuttaa niin paljon siihen, miten me koemme ympäröivän maailmamme.

Voin pitää itseäni onnellisena, että koen olevani aika tavalla positiivinen ihminen, yltiöpositiivinen mieheni mukaan. Haluan, että maailmassani on paljon enemmän kyllä-alkuisia kuin ei-alkuisia lauseita. Kyllä onnistuu, kyllä kannattaa, kyllä osaan, kyllä opin, kyllä jaksan, kyllä selviän, kyllä kaikki järjestyy…

Voi olla, että kaikki ei mene aina suunnitellusti, mutta parempi lähteä liikkeelle sillä asenteella, että hyvä tästä tulee. Inhoan eniten ”pessimisti ei pety” -asennetta. Onko pakko jo etukäteen teilata, jos ei ole edes kokeillut? Tai jo etukäteen heittää rukkaset tiskiin: ei tämä kuitenkaan onnistu? Entäpä jos sittenkin vähän pidemmälle kokeiltaisiin ja katsottaisiin?

Olen vahvasti sitä mieltä, että asenne vaikuttaa pitkälti siihen, miksi joidenkin elämä tuntuu sisältävän paljon enemmän onnea kuin toisten. Vastoinkäymisiä ja ongelmia meillä on kaikilla, mutta paljon on kuitenkin kiinni siitä, kuinka paljon antaa niiden masentaa ja kaataa. Mitä enemmän positiivista mielialaa, sitä onnellisempaa ja parempaa elämää.

Itselleni muistutukseksi tälle vuodelle: älä mieti niin paljon sitä, mitä sinulla ei ole. Keskity siihen, mitä kaikkea sinulla on. Lasi on toivottavasti aina enemmän puoli täysi kuin puoli tyhjä.

2. Aktiivinen elämänasenne

Omasta mielestäni olen aika touhukas tapaus. Tykkään tehdä erilaisia asioita, olen utelias ja kiinnostunut vähän kaikesta. Innostun helposti, mikä ilmenee usein siinä, että minulla on samaan aikaan monta rautaa tulessa. Se huono puoli tässä on, että usein käy niin, että asiat tuppaavat jäämään vähän vaiheeseen. Tai sitten joku juttu vie minut kokonaan ja unohdan kaiken muun.

Toisaalta se hyvä puoli on, että touhukkaana pysyn vireänä. Minulla on harvoin tylsää, sillä aina on tarjolla jotain kiinnostavaa tekemistä. Kaipaan elämääni paljon vaihtelua ja se jos mikä vie minua eteenpäin uusiin juttuihin.

Oppi tälle vuodelle: keskity olennaiseen, äläkä haali itsellesi liikaa asioita. Älä myöskään unohda läheisiäsi ja ystäviäsi, vaikka sinulla olisi kuinka mielenkiintoisia juttuja meneillään. Ja se kotikin vaatii osansa ajastani.

3. Hyväntahtoisuus

Kateellisuus tai katkeruus ovat asioita, joita en tunnista. Erityisesti läheisilleni ja ystävilleni toivon kaikkea hyvää, onnea ja menestystä.

Kateellisuutta minun on muutenkin vaikea ymmärtää. Jos joku menestyy tai saavuttaa jotain, se on ihan valtavan hienoa. Koska menestyksen taustalla on usein pitkäjänteinen työ ja osaaminen, kannattaa enemmän miettiä, voisinko itse oppia tästä jotakin.

Minulla on terävä kieli, jota tulee suitsia ja pitää enemmän kurissa. Vaikka en tarkoittaisikaan mitään pahaa, tulen joskus sanoneeksi asioita, jotka tahtomattani voivat loukata. Myös silkan hyväntahtoisen asenteen lisäksi, voisin tarjota läheisilleni enemmän konkreettista apua.

4. Iloisuus

Kukapa ei olisi kuullut sanontaa ”Ilo irti vaikka syrän märkänis”. Naurulla on ihme mahti. Se yhdistää, lohduttaa, vapauttaa ja rentouttaa. Nauru ja iloa ei voi elämässä olla koskaan liikaa. Olen tietoisesti pitänyt itsessäsi naurun herkässä.

Iloa minulle syntyy hyvinkin pienistä asioista. Valmis aamiainen, jokin visuaalisti kaunis yksityiskohta, ystävän kannustus, aurinkoinen päivä, hyvä ruoka, onnistunut työjuttu, oikeastaan joka päivä on niin tuhottaman monta asiaa olla onnellinen.

Mies meillä varmasti tietää, että saatan sanoa monta kertaa päivässä ”voi, olen niin iloinen.” Tämä lempimottoni ja kyky poimia arjen keskeltä pieniä ilonnaiheita saatelkoon tätäkin vuotta.

5. Herkkyys

Jos ystäviltäni kysyttäisiin, pitävätkö he minua herkkänä, luulen etteivät. En ole niitä ihmisiä, joille tulee helposti tippa silmään liikuttumisesta. Sen sijaan, minua herkistävät voimakkaasti erilaiset visuaaliset asiat ja tässä kohtaa koen itseni joskus erilaiseksi. Koen, että minulla on laaja tunneskaala luontoon, taiteisiin ja muihin visuaalisiin asioihin.

Tätä on vaikea selittää, parempi sana voisi olla ehkä intohimo. Saan niin suuria kiksejä ja syviä tuntemuksia esimerkiksi kauniista maisemasta, jonka värjää juuri oikea valo tai vaan upeista seinäkaakeleista tai intohimoisesta flamencoesityksestä, jonka näin viime viikolla. Saatan haltioitua aivan totaalisesti jollekin toiselle merkityksettömästä ja pienestä jutusta, mutta minulle suuresta ja vaikuttavasta.

Juttuni alkoi itse Einsteinin lainauksella: On kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä. Viimeisessä lauseessa on niin paljon sellaista asennetta, jota soisin itselleni entistä enemmän. Ei se huono asia ole, jos linsseihin laittaa vähän vaaleanpunaista filtteriä. Muutenhan niin moni asia näyttäytyy liian usein liian harmaana.

Odotan, että tästä vuodesta tulee ihmeellinen vuosi.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista