Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Elämäntaito

Elämäntaito Yleinen

Uusi vuosi toivoa täynnä. Ja myös kevyempää elämää.

sunnuntai, tammikuu 10, 2021

Vuosi vaihtui meillä selvästi rauhallisemmin kuin parina edellisenä vuonna Aurinkorannikolla. Kiva uusi vuosi tämäkin, vaikkakin erilainen. Ystävien kanssa vähän kilisteltiin ja pelattiin lautapelejä aamukolmeen.

Olin jo hyvissä ajoissa päättänyt laittaa heti alkuvuodesta stopin jatkuvalle lihomiselle. Viime vuosi teki minusta koronalohtusyöjän. Kaipasin ihan ylettömästi kaikkea makeaa ja herkutteluöverit tuli vedettyä turhankin usein.

Huomasin, että vaatekaapissa alkoi olla yhä enemmän vaatteita, jotka eivät enää mahdu kunnolla päälle. Peiliin katsomisen paikka oli muutenkin kuin noin konkreettisesti. Lisääntynyt läski sai enemmän aikaan itseinhon reaktioita kuin kehopositiivisia tuntemuksia. Eikä iällä voi kaikkea selittää. Nämä kilot oli ihan itse hankittu.

Siispä ottamaan läskiä jenkkakahvoista, mutta hellästi. En halunnut mitään yletöntä laihdutuskuuria, jossa jokainen suupala punnitaan ja kaikesta kieltäydytään. Enemmänkin lähtökohtana oli järkevöittää ruokailutottumuksia ja lisätä liikuntaa. Jos on liikakilot tulleet pikku hiljaa, kai sitä voi ottaa vähän aikaa niistä eroon pääsemiseksi.

Sokerin syönnin päätin laittaa katkolle joksikin aikaa. Nyt ei vähään aikaan suklaata eikä leivonnaisia. Viiniäkin rajoitetusti. Tosin satunnaisissa spesiaalitapauksissa säännöistä poikkeaminen sallitaan, sillä paljon paremmalta tuntuu henkisesti, kun laihduttamiseen ei kohdista jyrkkiä kieltoja. Ihmismieli on kummallinen. Mitä enemmän jotain itseltään kieltää, sitä enemmän sitä rupeaa haluamaan.

Ja sitäpaitsi, ruoka on niin ihana asia elämässä, että sen kanssa ei kannata olla liian tiukkapipo. Herkuttelulle on oltava tilaa, kunhan muistaa vähän katsoa sen perään, mitä suustaan alas laittaa. Suklaata ei tarvita kaikkiin päiviin.

Minusta on tullut vähän iltakukkuja ja sitä kautta myös iltasyöppö. Iltakymmeneltä alkaa kummasti tehdä mieli jotain pientä iltapalaa. Ehkä vähän juustoa ja viinirypäleitä, pari voikkua tai suklaata kirjan seuraksi. Iltasyömingeille päätin sanoa myös hyvästit.

Katsotaan, mihin saakka näillä eväillä päästään.

Se toinen puoli laihduttamista, liikunnan lisääminen, ei nyt lähtenyt ihan toivotulla tavalla liikkeelle. Kävelylenkkien lisäksi päätin tehdä yhden sykettä nostattavan liikuntasuorituksen kerran viikossa.

Ilokseni huomasin, että meidän lähelle oli ajettu hiihtolatu ja mikäpä sen parempaa liikuntaa kuin hiihtäminen. Tosin kouluvuosien jälkeen en ole ollut oikein sinut tämän lajin kanssa, mutta hiihto nyt kuitenkin on istumatyöläisen kropalle mannaa.

Siispä eräs kaunis päivä suunnistin ladulle heti aamusta. Reipas pieni lenkki ja sitten pirtsakkana työpöydän ääreen. Olisi ehkä pitänyt ajatella etukäteen, onko hyvä juttu lähteä näillä hiihtotaidoilla ihan ensimmäiseksi vaativaan mäkiseen maastoon. Mutta tapani mukaan jälleen kerran teko ensin ajattelua.

Pakkasta oli muutama aste ja luisto mitä liukkain. Niinhän siinä sitten kävi, että jyrkimmässä mäessä vauhdin kiihtyessä turhan kovaksi tupsahdin takapuolelleni sillä seurauksella, että alaselkä ja häntäluu saivat kunnon tällin.

Ehkä tämäkin on yksi iän mukanaan tuomista rasitteista. Kun ennen kaatui, ei tuntunut missään. Nyt kun kaatuu, sattuu joka paikkaan.

Voisiko joku kertoa, miten pitkään kestää, kun häntäluu paranee? Istuminen tuottaa tuskaa ja selkä kipeytyy entisestään, kun joutuu hakemaan parempaa asentoa epäergonomisista asennoista.

Eniten tämä ongelma vaikeuttaa töiden tekoa. Istumatyöläisestä on nyt pakon edessä tullut enemmin seisomatyöläinen. Samalla myös v-käyrä nousee, kun hankalaa on niin istuminen kuin liikkuminen.

Ajelin viikolla lähikaupunkiin tutkailemaan vähän alennusmyyntejä. Haussa oli uudet ulkoiluhousut ja uusi kevytuntuvatoppis. (Edelliset kutistuivat 🙂 ).

Vannon Haglöfsin ulkoiluvaatteiden nimeen. Vaikka hinta onkin korkea, nämä tuotteet kestävät. Hyvällä tuurilla onneksi joskus onnistuu löytämään hyviä tuotteita alennusmyynneistä.

Tällä kertaa harmittelin housujen ja takkien mallien sopimattomuutta. Mitoitukset olivat selvästi tarkoitettu timmivartaloille. Pyöristyneelle täti-ihmiselle ei löytänyt sopivia housuja eikä takkia. Jos housujen vyötärö oli sopiva, housut olivat muuten liian suuret ja pituutta tuhottomasti liikaa. Tai jos takki oli olkalinjasta ja hihoista sopiva, vetoketjun sai hädin tuskin kiinni.

Luulen, etten ole ongelman kanssa yksin. Voisi heittää toiveen ulkoiluvaatteiden valmistajille mitoitusten suuntaan. Me kaikki ulkoiluvaatteita käyttävät emme ole litteävatsaisia tai kirahvijalkaisia.

Helmikuussa tekisi niin vietävästi mieli jonnekin reissuun. Etelästä ei liene uskalla vielä haaveilla, mutta katsotaan kutsuuko pohjoinen. Yritämme joka tapauksessa siirtää koronan pois ajatuksistamme ja lähteä varovaisesti ja järkevästi avaamaan elämää kodin ulkopuolelle.

Ja selvitä tästä talvesta. Kevättä ja valoa kohden ystävät.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Minun vuoteni 2020 aakkosina

torstai, joulukuu 31, 2020

Vuoden viimeisenä päivänä tekee mieli luoda vielä kerran silmäys monellakin tapaan kummalliseen vuoteen 2020.

Vuosi lähti valoisasti käyntiin aurinkoisissa fiiliksissä Costa del Solilla. Jossain kohtaa olin kuullut sanan korona, mutta siinä kohtaa se oli ongelma jossain kaukana Kiinassa. Muistan miettineeni, että miten ikävää, mutta onneksi ei kosketa meitä.

Sitten se tuli lähelle. Maaliskuun 5. päivä kuljimme miehen kanssa Malagan katuja ja ihmettelimme poikkeuksellista hiljaisuutta kaikkialla. Instagramissa kirjoitin näin: ”En ole koskaan nähnyt Malagaa näin rauhallisena. Vanhan kaupungin kadut ja aukiot, jotka normaalisti ovat täynnä ihmisiä ja elämää, olivat lähes typötyhjiä. Samoin ravintoloiden terassit, joista ei etenkään lounasaikaan meinaa löytää paikkaa, olivat oudon tyhjiä. Mitä ihmettä tämä oikein on?”

14. maaliskuuta Costa del Solille astui voimaan ulkonaliikkumiskielto. Kaupat, hotellit ja ravintolat sulkivat ovensa. Meidän Aurinkorannikon kevät päättyi kesken.

Mutta kerrataanpa taakse jäävää vuotta 2020 ja tunnelmia sen varrelta vähän tarkemmin. Lainaan Lähtöportti -blogin hauskaa ideaa, missä Mika on koonnut vuoden matkailuaakkoset. Koska minulla on matkoja ollut tänä vuonna poikkeuksellisen vähän, aakkostelin koko vuoteni enemminkin tuntemusten mukaan.

A – Andalusia

Matkarakkauteni, jonka kanssa suhteeni vain syveni alkuvuodesta. Ehdimme vuoden alkupuoliskolla käymään Malagan lisäksi Marbellassa, Torremolinoksessa ja lempikaupungissani Sevillassa.

Andalusiaan kiteytyy kaikki se, mikä matkailussa on minusta niin ihanaa. Sykkivät suurkaupungit, historialliset pikkukaupungit, valkoiset kylät, merenrannat, vuoristot, loistava ruoka ja espanjalaiset viinit unohtamatta tietenkään aurinkoa, joka paistelee suurimman osan vuotta.

B – Blogi

Rakas harrastus, joka vie valtavasti aikaa, mutta antaa niin paljon. Hämmästyin heinäkuussa kirjoittaneeni blogia jo viisi vuotta.

Blogi on minulle väline toteuttaa itseäni ja kokea luomisen ihanuutta kirjoittamisen ja valokuvaamisen kautta. Hetkinä, jolloin olen ahdistunut tai hetkinä, jolloin olen onnellinen, kirjoittaminen on ollut keino jakaa kokemuksia ja saada tunteet purettua kirjaimiksi. Kirjoittaminen on helpottanut oloa ja antanut mahdollisuuden jäsentää elämää ja tilanteita. Parasta tässä on tietysti se, että jossain joku lukee näitä riipustuksiani. Kiitos siitä sinulle.

C – Covid-19

Tätä vuotta ei voi ohittaa mitenkään mainitsematta koronaa. Tuo inhottava näkymätön uhka on ulottanut lonkeronsa oikeastaan vähän kaikkeen ja saanut maailman pois raiteiltaan. Ja onhan se muuttanut meidänkin elämää monella tapaa. Ilman koronaa tämä vuosi olisi taatusti ollut hyvin erilainen.

E – Epävarmuus

Päällimmäinen tunne tänä vuonna. Milloin tämä piina loppuu? Palataanko enää koskaan normaalisuuteen? Tuleeko aina vain uusi vaihe tai muuntautunut virus? Uskaltaako tulevaisuutta mitenkään suunnitella? Miten käy töiden? Uskaltaako lähteä mihinkään? Tehoaako rokote ja milloin sen saa?

Satoja kysymyksiä päivittäin, joihin kellään ei ole vastauksia. Epävarmuus on syönyt minua vuoden varrella paljon.

F – Fuengirola

Aurinkorannikon kaupunki, josta ollaan niin montaa mieltä. Meille tämä aurinkokaupunki on ollut toinen kotikaupunki kahden talven ajan ja hyvä kaupunki on ollutkin. Täällä on ollut helppoa ja seesteistä viettää erilaista talvea ja rakentaa toisenlaista arkea.

Juuri tässä kohtaa joulukuisessa pimeydessä koen suurta ikävää.

H – Herkuttelu

Jatkuva kotona olo käy selvästi painon päälle. Naurattaa joskus, että me syödessä jo suunnitellaan, mitä hyvää tehtäisiin seuraavaksi. Tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon aikaa kaikenlaiseen kokkailuun.

Työnjako meillä menee niin, että minä etsin reseptejä ja mies toteuttaa kokeilut. Tosin muutaman kerran olen yllätyksekseni eksynyt itsekin kakkuvuokien ääreen.

Ihan selvästi haen kaikenlaisesta herkuttelusta lohtua epävarmuuden täyttämään elämään. Ruoka on tuttua ja turvallista. Suuhun sulavan suklaan tuoma mielihyvä edustaa ehdottomasti turvallisuuden korkeinta tasoa.

I – Ikävä

Tunne, jota koen tälläkin hetkellä. Ikävöin matkoja ja maailmaa ympärilläni. Ikävöin matkojen suunnittelua, matkalaukun pakkaamista, lentokenttiä, sitä kihelmöivää tunnetta, kun astut uuteen matkakohteeseen, matkaseikkailuja, eksoottisia ruokakokemuksia, erilaista kauneutta ympärillä…

Ikävöin Espanjan talvea. Ikävöin takaisin vapautta. Ikävöin vakautta ja turvallisuuden tunnetta.

J – Joutilaisuus

Jos jotain tässä vuodessa on ollut paljon, niin vapaa-aikaa. Korona toi etelästä kotiin suunniteltua aikaisemmin, vei osan töistä ja loppuvuodesta napsahtivat päälle koko vuoden pitämättömät lomat. Onpahan saanut kerrankin maistaa, miltä tuntuu olla täysin jouten.

K – Kotoilu

Enpä muista, milloin viimeksi olisimme viettäneet näin paljon yhtäjaksoista aikaa vain kotosalla. Ei edes töiden takia tarvitse lähteä mökistä minnekään.

Villasukissa täällä vaan pyöritään päivät pitkät. Joskus on viikkoja, jolloin ulkoilun lisäksi poistutaan vain lähikauppaan. Välillä on tunne, että onpa meidän elämä kutistunut. Hyvinä päivinä tämä on ihanaa.

L – Luonto

Luonto on aina ollut minulle merkittävimpiä asioita hyvinvointini kannalta. Luulen, että tänä vuonna sen merkitys on vain korostunut entisestään. En voi elää ilman metsää. Luonto on minun masennuslääkkeeni, metsä turvallinen koronavapaa-alueeni.

M – Marjat

Jos olisi ollut normaali vuosi, M olisi ollut minulle aivan varmasti matkailu. Mutta koska nyt on ollut koronavuosi M kirjaimen paikan ovat saaneet pyhä yhdistelmä, metsä ja marjastus. Heinäkuun lakoista se mania alkoi ja tänä vuonna päättyi lokakuun karpaloihin.

Tämä oli käsittämättömän hieno marjavuosi. En koskaan elämäni aikana ole kerännyt niin paljon marjoja kuin tänä vuonna. Pakastin on pullollaan hilloja (suurin kiitos miehelle Pohjois-Karjalan tuliaisista), mustikoita, puolukoita ja karpaloita. Koska marjamaat ovat nyt ihan vieressä, saatoin päivällä pitää töistä pienen tauon ja käydä pikaisesti keräämässä muutaman litran vaikkapa puolukoita. Tämä on luksusta, jos mikä.

N – Nauru

Elämässä pitää olla naurua. Kun ilo katoaa, on jo paljon menetetty. Olen yrittänyt tänä vuonna nauraa mahdollisimman paljon.

O – Onni

Kun on vuoden aikana ollut paljon aikaa, on ollut myös paljon aikaa pohdiskella kaikenlaista. Kuten sitä, millaiset asiat tuovat elämääni onnea. Onnellisuutta on myös ymmärtää ihan tavallisissa arkipäiväisissä asioissa piilevä onni.

Ehkä suurin vuoden oppi on ollut onnen löytäminen kotona oleskelusta. En voi edelleenkään sanoa olevani mikään koti-ihminen, mutta jotain vietävän ihanaa tässä kotona hipsuttelussa on. Ainakin toisinaan.

P – Parisuhde

Onhan tämä ollut kummallista, että me molemmat vietämme kotosalla nyt ihan koko ajan 24/7. Täytyy myöntää, että törmäyskursseja välillä tulee ja parisuhde joutuu koetukselle. Kun on tottunut siihen, ettei olla koko ajan yhdessä, sitä kaipaa välillä enemmän omaa tilaa ja omaa aikaa.

Paljon on tarvittu sopeutumista, kompromisseja, vastaantuloa ja hyväksymistä. Välillä on sopuisaa, välillä räiskyvämpää. Onneksi toistaiseksi balanssi on aina löytynyt.

R – Retkeily

Koronavuosi on opettanut näkemään pienet asiat suurempina. Kuten esimerkiksi suuntaamaan matkoja lähialueelle ja kaivamaan sieltä retkeilykohteita, joihin ei ehkä normaali vuotena olisi tullut kiinnittäneeksi juurikaan huomiota.

On saatettu lähteä vain ajelemaan. Tehty köyhän miehen risteilyjä eli ajettu losseilla Saimaan saarille, tutkittu uusia rantoja, kuljettu retkeilyreittejä ja luontopolkuja. Käyty ongella, syöty eväitä kalliorannoilla tai etsitty metsän keskeltä laavu, jonne on voitu tehdä tulet. Ihan pieniä juttuja, jotka ovat tuoneet koronaturvallisesti vaihtelua arkeen.

S – Saimaa

Koen olevani kerrassaan etuoikeutettu voidessani asua tämän maailman hienoimman vesistön rannalla. Tuskin maltan odottaa ensi kesää ja meille (toivottavasti) rantautuvaa venettä, jolla päästään ajelemaan Saimaan saariston kauneuteen. Uskon, että tästä aukeaa ihan uusi ulottuvuus.

T – Terveys

Keväästä alkaen ilmassa on ollut joka ikinen päivä uhka terveyden menettämisestä. Ehkä vähän liiaksikin olen seurannut päivittäisiä koronalukemia ja huolestunut omasta ja läheisteni pysymisestä terveenä. Joka ikistä menoa on pitänyt punnita terveysriskin kannalta ja se, jos mikä, on pidemmän päälle aika syvältä.

Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän alkaa muutenkin miettimään terveyteen liittyviä asioita. Läheisten muistisairaudet, omat pikku kolotukset ja työkaverin äkillinen kuolema ovat saaneet kääntämään huomiota yhä enemmän terveyteen ja sen säilyttämiseen.

U – Uusi

Meidän vuotta ehkä eniten kuvaava adjektiivi on uusi. Tänä vuonna meille tuli uusi koti, uusi asuinpaikkakunta, uusi maakunta, uusi asumismuoto ja näiden muassa myös uusi elämäntapa.

Muutto kaupungista maalle oli iso muutos. Meidän tapaan päätös tehtiin nopeasti ja impulsiivisesti. Ehkä hyvä niin, sillä jos liikaa olisi jääty miettimään hyviä ja huonoja puolia, emme ehkä koskaan olisi olleet täysin valmiita ottamaan tätä askelta.

Täällä nyt kuitenkin ollaan metsän keskellä uudessa kodissa. Toistaiseksi tuntuu hyvältä.

V – Vanheneminen

Liekö pysähtymisellä kotiympyröihin vaikutusta siihen, että tunnen vanhenneeni tänä vuonna enemmän kuin koskaan aikaisemmin? Olen lihonut, olen kangistunut, olen hidastunut ja olen veltostunut. Mielestäni peilistä katsoo selvästi paljon vanhempi täti-ihminen kuin viime vuonna.

Tässä kohtaa kotinurkkiin pysähtyminen ei ilmiselvästi tee hyvää. Sanonnassa, vierivä kivi ei sammaloidu, taitaa olla vinha perä.

Y – Yhdessä

Juuri nyt yritän täyttää mieleni toivolla vaikka väkisin. Palauttakoon uusi vuosi valon ja tuokoon takaisin sosiaalisuuden. Tarvitsemme muita ihmisiä, tarvitsemme ystäviämme, tarvitsemme niitä, joiden kanssa jakaa tätä elämää. Tarvitsemme elämäämme takaisin kaikki mukavat asiat.

Koronavuosi on näyttänyt konkreettisesti sen, miten yhdessä olemme paljon enemmän. Korona-ongelma on yhteinen ja yhdessä tästä myös selvitään. Yhdessä mennään eteenpäin.

Onnellista ja huolettomampaa uutta vuotta teille kaikille.

 

Tällainen oli minun vuoteni. Entä millaiset ovat sinun elämäsi vuosiaakkoset? Löydätkö samanlaisia tuntemuksia?

Kuvat ovat Puumalan Liehtalanniemen museotilalta, joka oli yksi tämän vuoden päiväretkikohteistamme.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Saako välillä olla ihan laiska?

keskiviikko, joulukuu 23, 2020

Piiiiitkä loma pidetty ja töihin paluu koittanut. Tämä olikin monella tapaa poikkeuksellinen loma.

Kun eilen istahdin työpöytäni ääreen, muistelin entistä työntäyteistä elämääni. Aikaa, jolloin jatkuvasti päällimmäisenä oli toive enemmästä vapaa-ajasta ja haaveissa mahdollisuus toteuttaa itseään sen kymmenillä tavoilla.

-Jos olisi enemmän aikaa, voisi opiskella espanjaa, kokeilla leipomista, neuloa elämänsä ensimmäiset villasukat tai askarrella omin pikku kätösin joulukranssin. Uppoutua japanilaisen kukkasidonnan saloihin, makrokuvaukseen tai astangajoogaan. Lukea Tuntemattoman sotilaan ja Sinuhe engyptiläisen. Opetella tuntemaan Suomen linnut tai taivaan tähtikuviot. Haaveilin kaikesta siitä, mitä hienoa voisikaan tehdä, jos vain olisi aikaa.

Mennyt vuosi on ollut poikkeuksellista aikaa. Ensin korona vei osan töistä ja sitten loppuvuodelle pukkasi koko vuoden pitämättömät lomat, jotka oli suunniteltu pidempää Espanjan matkaa varten.

Ostimme syksyllä uuden kodin, muutimme maalle ja kotoilusta on tullut niin keskeinen osa elämäämme, että kohta lähipuiden rungot kuluvat halailusta puhki. Vapaa-aikaa on ollut ruhtinaallisesti. Jos vaan olisi ollut puhtia, aikaa olisi ollut tehdä vaikka mitä.

En muista, että koskaan aikaisemmin olisin viettänyt lomaa vain kotinurkissa. Jo lyhemmilläkin lomilla Helsinki-Vantaa on kutsunut tai sitten on hypätty autoon ja porhallettu keula kohti pohjoista. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että loma on lomaa vasta silloin, kun sen viettää jossain muualla kuin kotona.

Toisin oli nyt. Heh, kotona tuli vietettyä koko loma, jos nyt mukaan ei lasketa paria yön yli reissua Savon maalla ja muutamaa päiväreissua lähikaupunkeihin. On poltettu kynttilöitä, sisustettu kotia, luettu kirjoja (Luojan kiitos, että tässä koronakurimuksessa edes kirjastossa käynti on sallittua), lenkkeilty luonnossa ja syöty suklaata kaksin käsin.

Voi tytöt, kuinka paljon vapaa-aikaa on ollutkaan. Niin paljon, että nyt olisi ollut hyvää aikaa tehdä kaikkea sitä, mistä joskus menneisyydessä haaveilin. Vaan kuinkas sitten kävikään? En edes pitkän lomani aikana tehnyt mitään kehittävää tai erikoista. Kunhan olin. Ihan laiskana. Päivästä toiseen.

Vaihtelun vuoksi käytiin sentään fiilistelemässä joulua Tertin Kartanossa. Ja ihan hiljattain piipahdin jouluostoksilla Mikkelin Kenkäverossa.

Keväästä lähtien olisi ollut aikaa kehittää itseään monella tapaa. Kaivaa esille kaappiin hautautuneet espanjan oppikirjat, opetella neulomaan ne villasukat tai lukea Sinuhe egyptiläinen. Ei nyt tullut kuitenkaan tehtyä mitään näistä. Taivaan tähtikuviot kirjakin kävi meillä kotona kääntymässä. Piti viedä takaisin, kun lainausaika meni umpeen.

Pöydälle kertyi sen sijaan Jojo Moyesin rakkaushömppää ja useampi suklaarasia. Telkkarin ääressä tuli vietettyä maratoni-istuntoja kokonaisten sarjojen tuotantokausien parissa. Ja puhelimeni muistutti siitä, että ruutuaikani oli lisääntynyt 39 prosenttia. Hups, Facebookissa vierähti taas tunti ja toinen Spider-pasianssia pelaten. Se siitä kehittävästä tekemisestä.

Vaan elämä on. Valintoja. Olisihan se hienoa, jos olisi tarmokas ja tulisi tehtyä niitä parempia valintoja. Lisättyä henkistä pääomaa painokilojen sijaan. Käännettyä huuhailu ylevämpään tekemiseen ja vietettyä ”laatuaikaa”, jolla panostaa omaan itseen. Mutta, kun ei nyt vaan oikein irronnut.

Joulun alla käytiin pikaisesti Savonlinnassa ja syötiin tunnelmallinen jouluateria Olavinlinnassa.

Tämä loma meni nyt näin. Ihan loppumetreillä tosin yritin tehdä jotain poikkeavaa. Mutta sekin meni pieleen. Kerronpa teille.

Leipominen on minusta jotenkin kiehtovaa. En osaa leipoa, mutta haaveilen siitä, että löytäisin joskus itsestäni sisäisen leipurin. Seuraan intensiivisesti suurella mielenkiinnolla Koko Suomi leipoo ja Koko Britannia leipoo ohjelmia, jotka pyörivät TV:ssä tälläkin hetkellä.

Näistä inspiroituneena päätin leipoa jouluisen glögijuustokakun, olihan meille tulossa ystäviä yökylään. Miten ihanaa olisi illalla vetäistä pöytään itse leivottu joulukakku. Röyhentää vähän rintaa ja kertoa, että ihan ite tekaisin.

Hyvä ohje löytyi ja homma käyntiin. Sain tehtyä keksipohjan ja sen päälle tuorejuustomassan liivatteineen. Sitten oli päällimmäisen kiillekerroksen vuoro.

Olin katsonut etukäteen opetusvideon You Tubesta, jossa selkeästi näytettiin kuinka kiillekerros saadaan tasaisesti levitettyä kakun päälle lusikkaa apuna käyttäen. Neste ikään kuin valutetaan varovaisesti hiljaisena norona lusikkaa pitkin. Lopputuloksena olisi tasainen ja kaunis kiillekerros.

Jeps, selvä homma siihen saakka, kunnes rupesin valuttamaan nestettä kattilasta kakun päälle. En ymmärrä, mitä tapahtui, mutta se neste vaan valahti kattilasta tuorejuustomassan päälle yhdessä hujauksessa, plops. Kaukana oli kuulakas kakun päällinen. Sekava lopputulos muistutti lähinnä mannapuuroa, johon oli kaadettu reippaasti mehukeittoa.

Ei auttanut. Kakku kylmään ja sillä aikaa olisi hyvää aikaa rakentaa päälle kakun koristeita. Koska vaatimustasoa pitää aina olla, päätin tehdä sulatetusta valkosuklaata jotain hienoa. Olin nähnyt leipomisohjelmassa jonkun pursottelevan kauniita lumihiutaleita, jollaisia päätin myös itse tehdä.

Ei siitä sen enempää. Lopputuloksen näette alla. Miehen mielestä ne muistuttavat Covid-19 virusta.

Koko kakku oli muutenkin ihan epäonnistunut. Lässähtänyt gelatiinilta maistuva rasvainen mössö. Ei tullut hyvä kakku tällä kertaa.

Poikkeuksellisen laiskan loman jälkeen jäin miettimään, että entäpä jos vain hyväksyisi itsensä epätäydellisenä kaikkine heikkouksineen. Jos ei pysty olemaan se tehokas ja kaikkeen pystyvä superminä, niin voiko hyvällä omallatunnolla olla vaan se tavallinen ja mukavuudenhaluinen oma minä.

Voisinko kerrankin tyytyä vaikka kaupan valmistaikinan joulutorttuihin sen sijaan, että painin hermostuksissani vaativien täytekakkujen mailmassa ja yritän suorittamisella todistaa itselleni jotakin?

Kiitos ihanat lukijani tästä vuodesta. Kiitos, kun olette jaksaneet seurata jorinoitani, vaikka matkoja on tänä vuonna ollutkin niukalti. Nautitaan joulusta täysillä ja ollaan armollisia itsellemme. Harvan meistä joulupöytä on Hans Välimäki -tasoa, mutta siltikään joulu ei ole pilalla.

Laiskoja ja leppoisia hetkiä teidän kaikkien jouluun. Ollaan taas ensi vuonna kuulolla.

Annemaria

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Maalle muuttaneen ensifiilikset

sunnuntai, lokakuu 25, 2020

Korona saa ihmisen tekemään omituisia asioita. Kuten muuttamaan maalle reilun 2000 asukkaan pieneen etelä-savolaiseen kuntaan järven rannalle metsikön laitaan.

Mennyt kesä nosti luonnon merkityksen elämässämme entistä korkeampaan arvoon ja tässä sitä nyt ollaan. Uudessa kodissa, puutalossa Saimaan rannalla. Kotimme suurista ikkunoista näkyy metsää, pala Saimaata, rantakaislikkoa ja hieman vastapäistä rantaa. Muuta ei sitten oikein näykään.

Ainakin näin lomasesongin ulkopuolella ympärillämme vallitsee hiljaisuus ja rauha. Seurailemme päivittäin vaihtuvaa maisemataulua ja värimaailman muuttumista silmiemme edessä.

Saimaan kauneus ja sen kymmenet tunnelmat ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Järvi voi olla päivästä ja säästä riippuen niin erilainen. Upeimpia ovat olleet muutamat pakkasaamut. Auringon noustessa veden pinnan yläpuolella leijuu unenomainen usva, joka tekee maisemasta lähes epätodellisen.

Muutamana aamuna on ollut pakko ponkaista sängystä suoraan rantaan, jotta en missaisi tuota aamun ihmeellistä valoa ja tunnelmaa, joka kestää vain lyhyen hetken. Kun aurinko on ehtinyt liian korkealle, aamun taianomaisuus on menetetty.

Viime viikot ovat menneet hujauksessa kotia sisustellessa ja lopputulosta fiilistellessä. Vaikka tilaa on entistä enemmän, olemme pyrkineet sisustamaan kotimme niin, että turhaa tavaraa vältetään ja pyrkimys on aiempaa enemmän selkeälinjaiseen minimalismiin.

Jos jotain rakastan uudessa kodissamme eniten, se on sisään tunkeva valo ja kokonainen seinä korkeita ikkunoita. Katto on korkealla ja tuntuu kuin olisi entistä enemmän tilaa hengittää. Ja tietysti rakastan takkaa ja sen suloisen kodikasta lämpöä.

Takasta on tullut meille todellinen kodin sydän. Aamuvirkku mies laittaa ensitöikseen takkaan tulet, jolla saa yön aikana viilentyneet tilat nopeasti lämpimäksi. Itse rakastan nousta ylös aamuhämärässä, kun takka loimottaa tuvassa. Puita kuluu siihen malliin, että joudumme piakkoin tilaamaan jo uuden kuorman.

Marjamaniaa potevana olen ollut onnellinen koko syksyn siitä, kun marjamaat alkavat kutakuinkin kotiovelta. Kotimme molemmat pakastimet ovat nyt niin täynnä mustikoita ja puolukoita (aiemmin kerättyjen hillojen lisäksi), että saamme uurastaa talvikauden, jotta sato saadaan käytettyä.

Syksyn tullessa päivät lyhenevät ja kaikki maaseudulla asuvat tietävät, mitä se tarkoittaa ympäristössä, jossa ei ole katuvaloja. Pilkkopimeää. Vaikka tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun asumme maalla, sysipimeys jaksaa silti yllättää. Pihapiirin ulkopuolelle ei ole menemistä ilman tasku- tai otsalamppua. Onneksi meillä on mahdollisuus lenkkeillä päivällä valoisaan aikaan.

Pimeydessä tekee mieli laittaa lyhtyjä kaikkialle niin ulos kuin sisälle. Terassin kaidetta koristaa meillä nyt 2000 lampun led-valosarja, josta kieltämättä tulee jopa hieman liiankin jouluinen fiilis.

Syksyn aikana olemme päässeet kokemaan maalla asumisen lieveilmiöitä ei toivottujen asukkien muodossa. Loppusyksystä meillä oli kärpäsongelma. Aurinkoisina päivinä kymmenet kärpäset pölähtivät käsittämättömästi sisätiloihin, ja saimme leikkiä kärpästenherraa pyydystellen näitä ei toivottuja vieraita. Kokeiltu on nyt niin kärpäspaperit kuin elektroniset kärpäspyydykset. Ikkunat on pakko pestä tänä syksynä toistamiseen.

Ensimmäisten kylmien aikaan jostain seinien ja katon kätköistä alkoi kuulumaan epäilyttävää rapinaa ja pienten jalkojen vipellystä. Emme haluaisi alivuokralaisia, joten nyt on päästy kokeilemaan myös hiirenloukkujen tehokkuutta. Siltikään en voi mitään sille, että tunnen surua hiirten surmaamisesta.

Maalla asuminen edellyttää kaikenlaisissa hankinnoissa suurempaa suunnitelmallisuutta verrattuna kaupungissa asumiseen. Täällä ei niin vaan saa lähikaupoista kaikkea toivomaansa. Kunnan keskustasta löytyy pari pientä päivittäistavarakauppaa, mutta ymmärrettävästi valikoima ei voi olla kovin laaja. Joskus hyvällä onnella onnistuu saamaan vaikka tuoretta korianteria, joskus ei.

Noin kerran viikossa ajallamme johonkin lähikaupungeistamme ja teemme listaa niistä hankinnoista, mitä emme täältä saa. Menneellä viikolla vähän huvitti, kun onnistuimme käyttämään lähes koko päivän kaupungissa asiointiin. Lista oli pitkä, missä piti käydä ja mitä hankkia. Maalikyliltä tarvittiin mm. uusia ulkoiluvaatteita ja kumisaappaat.

Olen iloinen siitä, että vaikka uusi asuinpaikkakuntamme on pieni, täällä toimii kuitenkin ihan vireä kansalaisopisto. Jonkinlaista harrastustoimintaa on luvassa koko syys- ja talvikauden. Ilmoittauduin kerran viikossa kokoontuvaan jumpparyhmään. Täällä ilmeisesti kaikki tuntevat toisensa. Ainakin, jos jotain voi päätellä siitä, että alun nimenhuudossa kaikkien muiden nimet olivat tiedossa, paitsi omani.

Iloinen olen myös siitä, että keskustasta löytyy pieni kirjasto. Meistä tulee takuulla sen vakioasiakkaita.

Varmasti vielä viikkoja ihmettelemme uutta kotiamme ja asuinympäristöämme sekä opettelemme uudenlaista tapaa elää. Välillä nauramme sille, että olemme muuttaneet koronavapaalle vyöhykkeelle. Tästä perspektiivistä tuntuvat maailman koronahuolet kovin kaukaiselta.

Tuleva talvi jännittää meitä ehkä kaikkein eniten. Saa nähdä tylsistymmekö täällä luonnon keskellä tekemisen puutteesta. Näyttää ikävä kyllä siltä, että kaikenlaiset piristävät ulkomaanmatkat voi koko talvikauden osalta unohtaa. Luovuutta täytynee käyttää, jotta ei ihan taannuta.

Mustikkapiirakka on uunissa. Hei, meillä leivotaan, mikä on aika poikkeuksellista. Tästä näyttäisi alkavan meidän elämän uusi kotoiluvaihe.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Elämäntaito Yleinen

Uutta kohden

lauantai, elokuu 15, 2020

No nyt se on totta. Pitkäaikainen unelma toteutui ja meillä on nyt oma mökki. Tai loma-asunto. Tai no, itse asiassa ihan uusi kotitalo.

Blogiani seuranneet muistanevat kuinka alkukesästä kirjoittelin meidän laantumattomasta mökkikuumeesta. Vaikka kuinka laskettiin ja mietittiin, pakko oli todeta, ettei meillä ollut varaa nykyisen kotimme lisäksi sellaiseen mökkiin kuin unelmoimme eikä etenkään siltä osaa Saimaata, mistä halusimme.

Meillä on muutaman vuoden ajan ollut Saimaalta vuokramökki ja sen kautta tullut myös huomattua, että kesäkausi on jatkuvaa ajoa ja tavaroiden roudaamista kahden paikan välillä. Ja oikeastaan siitä se ajatus sitten lähti. Entäpä, jos se mökki olisikin samalla koti? Olisikin vain yksi paikka. Koti, joka olisi samalla myös se paljon kaivattu loma-asunto. Ja tarvitseeko sen mökin olla välttämättä erämaassa, jos järvi on lähellä?

Koronan aikana tuli myös entistä voimakkaammin todistettua, miten iso merkitys luonnolla on meidän hyvinvointimme kannalta. Metsä ja järvi ovat tulleet vuosi vuodelta yhä merkityksellisemmiksi ja läheisimmiksi.

Kaikki tapahtui loppujen lopuksi hyvin nopeasti. Niin nopeasti, että heikkoina epävarmuuden hetkinä jopa mietin, että mitä tulikaan tehtyä. Otimmeko liian suuria riskejä uuden asuinpaikan ja nykyisen asuntomme myymisen kanssa?

Vaikka avoinna olevia asioita on vieläkin, onneksi tällä hetkellä on paljon enemmän hyvän mielen tunteita ja luottamusta tulevaan. Muutamia kompromisseja jouduttiin tekemään, jotta talous pidetään jatkossakin hanskassa.

Ihan omaa rantaa emme saaneet, mutta muutaman kymmenen metrin päässä terassistamme samettinen hiekkabiitsi odottaa uijaa tai veneilijää. Ja saatiin me myös silmän kantamattomiin rantamaisemaa Saimaan huippupaikalta. Ja marjamaat ihan kotiovelta. On etuoikeutettua saada asua ja elää näin hienossa ympäristössä.

Viime viikot ovat menneet remonttia tehdessä. Pieniä ylläreitäkin on tullut, kuten ylimääräisiä rahareikiä ja korjaustarpeita, mutta pikku hiljaa saamme muokattua uuden kotimme toivotunlaiseksi.

Mukavaa on ollut huomata, että vaikka meissä ei kummassakaan minkäänlaista sisäistä remonttireiskaa asustele, siltikin yllättävän paljon pystyy itse tekemään. Maalipensseli ja petsilasta pysyy tumpelommankin kädessä. Ja uskokaa tai älkää, Youtuben videoista voi oikeasti oppia paljon.

Viimeisin voimanponnistus oli kahden makuuhuoneen tapetoiminen. Etukäteen vähän jännitti kuinkahan siinä tulee käymään, mutta hyvin kävi. Vaikka perhesopu oli välillä koetuksella, lopputuloksena oli kaksi raikkaan uuden ilmeen saanutta huonetta.

Siunaan myös niitä kaikkia taitavia kylän miehiä, jotka ajavat pihaan milloin lautakuorma lavalla, milloin putkimiehen setti pakissa. Hetken päästä on uutta kaidetta tai toimiva vesipiste. On ollut ilo huomata, miten paljon osaamista ja ammattitaitoa näinkin pienestä kunnasta löytyy.

Remppaa pukkaa.Työhuone puhkeaa kukkaan.Ja makkarissa saa aamuisin herätä linnun lauluun.

Hommaa piisaa, mutta pikku hiljaa askel askeleelta eteenpäin. Jos kaikki menee hyvin, vielä tämän vuoden aikana meidän asuinpaikkakuntamme tulee vaihtumaan. Ehkä meidän nopeita liikkeitä kuvaa myös se, ettemme oikeastaan vielä tässä kohtaa tiedä uudesta kotikunnastamme paljoakaan.

Wikipedia kertoi, että tätä etelä-savolaista kuntaa on siunattua melkoisella vesistörunsaudella, kokonaispinta-alasta vesistöä on peräti 36 prosenttia. Hieman nieleskelin huomatessani, että vakituisia asukkaita on vain reilut 2000, tosin kesäkuukausina tässä merkittävässä mökkikunnassa väkimäärä kolminkertaistuu.

Tämä on pienin paikkakunta, missä olemme koskaan asuneet. Hiljainen talvikausi vähän mietityttää, mutta katsotaan, miten meidän elomme täällä sujuu ilman katuvaloja ja kaupungin suomia palveluita. Tällä hetkellä nimittäin näyttää myös siltä, että suunniteltu talvikausi Etelä-Espanjassa jää koronan vuoksi haaveeksi.

Isoja muutoksia elämässä siis luvassa. Saavuttaakseen jotain uutta joskus on vaan pakko uskaltaa ja heittäytyä intuitionsa varaan. Tässä kohtaa tuntuu oikein hyvälle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Elämäntaito Ikääntyminen Yleinen

Unelmasta totta

lauantai, kesäkuu 27, 2020

Joka kevät ilmojen lämmetessä se pääsee valloilleen. Yleensä hekumaa kestää pari kuukautta. Sitten se pikku hiljaa laantuu ja juhannukseen mennessä tilanne on yleensä rauhoittunut. Kesäkuun loppuun mennessä olemme tulleet järkiimme ja kuumeilu on saatu taltutettua.

Tänä kesänä kävi toisin. Järjen ääntä ei kuulunut tai emme halunneet sitä kuulla. Mökkikuume ei laantunutkaan.

Pitkin alkukesää päivä toisensa jälkeen istuimme miehen kanssa keittiön pöytämme ääressä kumpikin omiin läppäreihinsä kiinnittyneinä. Selailimme päivittäin netin mökki-ilmoituksia, vaihdoimme suosikkejamme ja teimme listauksia siitä, mitä haluaisimme toiveidemme mökiltä.

Sähköt olivat ehdoton. Iso ja kalaisa vesistö, mieluiten meille tuttu Saimaa. Toimivuuden kannalta olisi hyvä, jos vesi tulisi ja menisi. Tilaa pitäisi olla sen verran, että mökillä viihtyisi pidempiäkin aikoja myös huonoilla keleillä. Käytännössä se tarkoitti riittävää oleskelutilaa, jonkin tasoista keittiötä ja erillistä makuuhuonetta tai nukkuma-aittaa. Sisävessakaan ei olisi pahitteeksi.

Sijaintina olisi hyvä sellainen mökki, joka ei olisi liian korvessa eikä saaressa ja jossa uskaltaisin yöpyä myös yksinäni. Isoja ikkunoita ja valoa pitäisi myös olla. Mökin pitäisi olla myös hyväkuntoinen; vuosia kestävää puuhamaata emme kaivanneet.

Kävimme katsomassa joitain potentiaalisia kandidaatteja, sellaisia mihin taloudellisesti kykenisimme. Niissä kaikissa oli aina joku vika, jonka yli emme päässeet. Ei vain tuntunut yhdenkään kohdalla siltä, että tässä olisi meidän paikkamme. Unelmamme hintalappu oli kasvanut liian korkeaksi.

Lopputulema oli se, että tajusimme unelmoivamme omakotitalovarusteisesta mökistä järven rannalta. Huono yhtälö siinä mielessä, ettei budjettimme taipuisi millään kaikilla mausteilla olevaan nykyaikaiseen mökkiin omalla rantatontilla.

Teimme laskelmia ja totesimme, ettei meillä vaan yksinkertaisesti ollut taloudellisia mahdollisuuksia tähän unelmaan. Jos oikeasti halusimme loma-asunnon, jostain olisi pakko lähteä tinkimään.

Mökkihaaveeseemme kytkeytyi paljolti myös eläköitymisen kynnyksellä olevan pariskunnan tulevaisuuden suunnitelmiin. Mitä haluaisimme tehdä seuraavien vuosikymmenten aikana? Minkälainen olisi tulevien vuosien haave elämäntavastamme, asuinympäristöstä ja unelma-asunnosta? Mitkä ovat niitä asioita, jotka tuovat elämäämme iloa ja sisältöä?

Jos jotain rakastan niin sitä, että olemme olleet elämässä aiemminkin valmiita suuriin muutoksiin. Olemme tarttuneet tilaisuuksiin, tehneet isojakin päätöksiä jopa pelkän intuition vallassa ja hypänneet hullun rohkeasti uusiin juttuihin.

Sattumilla on ollut usein syynsä tapahtumien kulkuun. Yksi ennalta-arvaamaton tilanne tai tapahtuma johtaa toiseen. Niin tälläkin kertaa.

Nyt nimittäin näyttää siltä, että meidän elämäämme on tulossa suuria muutoksia. Ystävääni lainaten, ehkä me olemme järjettömiä, mutta hyvällä tapaa.

Malja tulevalle.

Saimme sen unelmien (tai no lähes) mökin, mutta vähän eri tavalla kuin alunperin ajattelimme. Piti tinkiä vaateistamme, mutta siltikin saimme samaan pakettiin aika paljon toivomaamme.

Samalla tosin otimme tietoisia riskejä, mutta niidenkin suhteen olemme luottavaisia. Kaikki sormet ja varpaat ristissä toivomme ja uskomme, että kaikki käy parhain päin.

Tästä alkaa uusi vaihe. Kerron teille lisää, kun asiat etenevät. Yksi unelma on joka tapauksessa käymässä toteen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Alavireistä arkea

sunnuntai, toukokuu 3, 2020

Viikot seuraavat toisiaan. Kovin samanlaiset viikot.

En tiedä onko mitään järkeä kirjoittaa blogijuttua, kun ei ole oikein mitään asiaa. Toisaalta ajattelin, että joku lukija siellä jossain saattaa kokea samankaltaisia tuntemuksia, joten menköön tämä turina vaikka vertaistuesta.

Mikä lienee syynä, mutta olen ollut viime aikoina kumman pahantuulinen ja ärtyisä. Valoisa ja positiivinen puoleni on jossain piilossa enkä jaksa nähdä asioissa niin paljon hyvää kuin pitäisi.

Pääosin elämäni on kunnossa kuten ennenkin. En nyt vaan voi mitään sille, että ottaa päähän, vaikka en osaa edes kohdentaa, että mikä. Aivan kuin eteeni olisi kasautunut jäälautta, joka estää pääsyn selkeille vesille.

Tunnen itseni kumman väsyneeksi ja tarmottomaksi. Joudun käyttämään normaalia enemmän energiaa pakottaakseni itseni hoitamaan päivittäiset ja viikottaiset velvollisuuteni. Tähän aikaan keväästä olen yleensä tarmokas ja uutta suunnitteleva. Nyt vaan nysvään kotinurkissa saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Tuntuu kuin kaikki luovuus ja innostuneisuus olisi kadoksissa. Olen vieras jopa itselleni.

Päivät ovat kovin samanlaisia. En juuri käy missään, enkä tapaa ketään. Työni on muuttunut pelkästään kotityöksi, ja sekin tuntuu pidemmän päälle aika tylsältä. Koulutukset, uudet projektit ja asiakaskäynnit on kaikki peruttu. Tekisi mieli päästä jo kentälle liikkumaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Pelkästään arjen rutiineista en jaksa oikein innostua.

Kun ei tarvitse mennä mihinkään, tuntuu tarpeettomalta edes kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Samoissa pieruverkkareissa tulee kuljettua päivät läpeensä. Samalla tyytymättömyys omaan itseeni on lisääntynyt. Vaaka muistuttaa armottomasti siitä, että pitäisi liikkua enemmän ja syödä terveellisemmin. Ystävät jakavat kuvia pirteistä metsälenkeistä ja korona-ajan suunnitelluista vegekokkauksista. Minä vedän kaksin käsin suklaata ja iltaisin vannon aloittavani dieetin seuraavana päivänä.

Väliin tuntuu, että keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset harhailevat. Unohdin tänään esimerkiksi smoothieta tehdessä blenderiin lusikan. Onneksi siitä lähti sen verran suuri meteli, että tajusin heti, että jotain on vialla.

Suuri piristäjä tällä viikolla oli onneksi vappu, jolloin tapasimme ystäviämme. Olipa kivaa kokata ja syödä yhdessä. Tapamme mukaan pelattiin lautapelejä aamuyöhön. Korona-aika on kummasti nostanut esille ystävien arvon. Minä ainakin tarvitsen ympärilleni väliin muita ihmisiä ja ajatuksia.

Aiemmin kerroin, että korona on kuorinut minusta esiin sisäisen leipojan. Vapuksi syntyi elämäni kakku numero 2, tällä kertaa mango-passionhedelmä juustokakku. Leipominen on jollain lailla terapeuttista ja hassua kyllä, saan siitä outoa onnistumisen iloa. Näitä kokeiluja tulen varmasti jatkamaan huolimatta siitä, että vaaka on asiasta ilmiselvästi eri mieltä.

Matkat tai oikeastaan niiden puute pyörii mielessä, kuinkas muuten, vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan tällä hetkellä kovin matkailuvastainen. Kesän varalle ei oikein pysty mitään suunnittelemaan ja sekös harmittaa.

Huh, tulipas tästä tavanomaista synkempi purkaus. Toivottavasti te muut olette minua valoisampia ja kevätauringon myötä aktiivisempia. Lupaan, yritän keksiä teille seuraavalle kerralle iloisempaa kirjoitettavaa. Tästä alhosta pitäisi nyt kyllä pystyä nousemaan tavalla tai toisella.

Tämä kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Onko sillä ollut vaikutusta teidän muiden henkiseen hyvinvointiin?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Yleinen

Sekavissa tunnelmissa

sunnuntai, huhtikuu 26, 2020

Mistä voi matkabloggaaja kirjoittaa, kun ei voi matkustaa minnekään, eikä elämässä muutenkaan tapahdu mitään? No koronasta tietysti 🙂

Päätin aiemmin, etten kirjoittaisi hemmetin koronasta enää mitään. Kirjoitanpa nyt kuitenkin, sillä mikäpä muu se tätä pientä päätä tällä hetkellä enemmin mietityttäisi ja sekoittaisi. Ei voi mitään, korona hallitsee elämäämme kuin syöpäkasvain kantajaansa. Se sotkee arjen, on läsnä joka hetkessä ja tekee tulevaisuuden suunnittelusta mahdotonta.

Mieli on sekava. Kuukausi takaperin pelkäsin, sitten sopeuduin ja nyt turhaannun. En vaan yksinkertaisesti enää tiedä, mitä pitäisi ajatella kaikista kummallisista rajoituksista, joiden kanssa tässä joutuu tasapainoilemaan.

Jos ihan rehellinen olen, taustalla on myös epäilyä valtiovallan toimia kohtaan. Kiirettä ja poikkeustilannetta voi aina syyttää, mutta onko sittenkin toiminnassa liikaa sekoilua, epämääräistä roiskintaa, ristiriitaisia lausuntoja, paikkaansa pitämättömiä lupauksia ja toimenpiteitä, joiden tarpeellisuudella ei ole pohjaa. Asiantuntijat, onko heitä?

Korona-ajan unelma-arkea.

Reilu kuukausi sitten palasin Espanjasta ja seurasin kauhuissani maan räjähtävään nousuun lähteneitä koronakuolemia. Pelkäsin kuollakseni, että sama tilanne kohtaa meitäkin. Seurasin THL:n pahimpia kauhuskenaarioita ja odotin, että käyrät lähtevät meilläkin pystysuoraan nousuun.

Luulin, että porukkaa tulisi lakoamaan kymmenien ellei peräti satojen päivävauhtia ja sairaalat pursuaisivat täpötäysinä tehohoitopotilaista. Itse olin vihainen jopa lähikaupassa maitopurkkeja hakeville mummoille, joiden piti olla kotona karanteenissa.

Kuuliaisten kansalaisten tavoin metsälenkkejä lukuunottamatta emme käyneet missään, emme tavanneet ketään, tilasimme ruuat nettikaupasta ja eristäydyimme kodin seinien sisälle kuin sopulit koloonsa. Päivän kohokohta oli usein hallituksen tiedotustilaisuus, jossa Sanna Marin vakuuttavalla äänellä kertoi ikävistä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä, jotka käytännössä tarkoittivat yhteiskunnan toimintojen alasajoa.

Päivä päivältä odotimme nousevia käppyröitä ja sairastuvien tulvaa. Olin huolissani läheisteni terveydestä, mutta surin myös kaikkien yrittäjien puolesta, joilta kiellettiin yritystoiminnan harjoittaminen ja jotka jäivät puille paljaille ilman toimeentuloa. Ja ne, jotka pystyivät toimintaa jatkamaan, joutuivat laittamaan lapun luukulle, koska asiakkaat olivat kaikonneet.

Surulliseksi teki myös suuri lomautettujen määrä, talousennusteiden madonluvut ja työttömyyden kasvun uhkakuvat. Minne syövereihin me olimmekaan syöksymässä?

Mietitytti myös, miten mahtaa hoitokodissaan pärjätä iäkäs läheiseni, joka ei ehkä täysin ymmärrä koronamaailmaa, mutta joka ymmärtää sen, ettei kukaan käy häntä katsomassa. Huolehditaanko hänestä riittävästi? Miten hän saa ajan kulumaan, kun paikan yhteinen viikko-ohjelmakin on peruttu? Miten suurta yksinäisyyttä hän mahtaakaan tuntea?

Ystäväni kertoi, ettei hän ole nähnyt muistisairasta äitiään yli kuukauteen. Poikkeustilan julkistamisen aikoihin hän oli menossa katsomaan äitiään normaaliin tapaansa, mutta talon alaovi oli lukittu. Hoitaja oli tullut ovelle ja kertonut, etteivät vierailut ole enää sallittuja. Läheisiä ei oltu informoitu asiasta mitenkään, jotta tilanteeseen olisi voinut edes jossain määrin varautua. Sinne jäi äiti lähes oman onnensa nojaan vangiksi omaan kotiinsa. Tulee väkisinkin mieleen, että jos ei korona tapa, kuolevatko hylätyt vanhukset suruun, ikävään ja yksinäisyyteen?

Monen korona-arki lienee tällaista?

Meni viikko, kaksi, kolme, neljä koronan poikkeustilaa. Olemme alkaneet kaipaamaan vietävästi sosiaalista elämää, ystävien tapaamista, kahviloissa ja ravintoloissa käyntiä, matkoja, tapahtumia, kirjastoa, normaaliutta ylipäätään. Sopulikolossamme elo alkaa käydä tylsäksi ja turhauttavaksi. Pinna kiristyy tuon tuosta pienistä asioista ja miehen kanssa otetaan yhteen entistä useammin.

Yksi päivä mies katsoi netistä koronatilannekuvia Ruotsista. ”Hitsi, ne istuvat siellä terasseilla”, sanoi mies ja huokaisi syvään. Nauratti vähän tuo tilanne, mutta samalla tuli mieleen Osmo Soininvaaran mietteliääksi vetävä koronakirjoitus. Siinä vertailtiin Suomen ja Ruotsin koronatoimenpiteitä ja kyseenalaistettiin meidän linjaamme.

Onko lopputulema sellainen, että kuolleiden määrä on vuoden päästä samalla tasolla molemmissa maissa? Tosin sillä erolla, että Ruotsissa elelee edelleen hyvinvoiva kansa, joka porskuttaa täysillä. Sen sijaan meillä on sukellettu ennen näkemättömään lamaan, jota siivittävät suurtyöttömyys ja konkurssiaalto?

Juu meillä on tällä hetkellä vähemmän kuolemia, mutta tuleeko sille liian kallis hintalappu, jos uhraamme tulevan hyvinvointimme jo valmiiksi sairaiden ja/tai iäkkäiden suojelemiseksi? Tiedän, että on hirveää pohtia tällaista kylmällä analytiikalla ja jonkinlaista sohaisua ampiaispesään tämä onkin. Siltikin, kun katsoo meidän tilastolukuja, väkisinkin käy mielessä, että ovatko kaikki toimenpiteet sittenkään olleet tarkoituksenmukaisia, kenties jopa ylimitoitettuja?

24.4. meillä oli 177 koronan aiheuttamaa kuolemantapausta. Yli 90 %:lla näistä kuolleista oli yksi tai useampi pitkäaikaissairaus. Kuolleista 97 henkilöä oli yli 80-vuotiaita. Eipä käy kateeksi päättäjiä, jotka joutuvat arvottamaan ihmishengen hintaa versus talous. Ja kaiken yllä vaanii näkymätön koronapeikko, jonka käänteistä kukaan ei tiedä.

Hyvä tietysti, etteivät THL:n ennusteet toteutuneet (ainakaan vielä), mutta huonoa se, että kaikki massiiviset yhteiskunnan rajoitustoimenpiteet on mitoitettu ymmärtääkseni toisenlaisiin lukemiin. Hintalappu on iso puhumattakaan siitä, mitkä ovat tilanteen pitkittyessä kerrannaisvaikutukset sosiaalipuolen ongelmien kautta. Tuleeko meille sitä kautta lisää hoidettavia ja kuolemia? Olisiko sittenkin jo aika purkaa rajoituksia ja avata yhteiskuntaa normaalisuuteen?

Meidän korona-arki on väliin tällaista.

Me yritämme miehen kanssa pitää päät kunnossa. Meille tämä korona-arki ei ole mitään yhteistä laatuaikaa. On osattu pysähtyä kiireiltämme rauhoittumaan jo aiemminkin, luontosuhdekin on tullut luotua jo iät ajat sitten ja arjen pienistä asioista on osattu aina nauttia. Nyt vaan ollaan sellaisessa pattitilanteessa, että pelkkä kotoilu alkaa maistua puulta ja koti tuntua ahtaalta. Ei voi mitään, tylsää on.

Täytyy tunnustaa, olemme tehneet syntiä. Ystävät kävivät nimittäin salaa kylässä hiljattain. Emme halailleet, mutta saman pöydän ääressä istuttiin. Ette usko, miten hyvältä ja virkistävältä tuntui vaihtaa ajatuksia pitkästä aikaa muiden kanssa. Hassua, miten samalla tuli syyllinen olo. Tunsi itsensä lähinnä lainrikkojaksi, vaikka kyse oli vain ystäviemme tapaamisesta. Korona-arki on totisesti omituinen arki.

Milloin pääsisimmekään takaisin elämään, jossa ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä tavallisista asioista? Kukaan ei vaatisi olemaan tapaamatta vanhuksia, pitämään etäisyyttä muihin, olemaan menemättä mökille, käymättä ostoksilla tai käyttämättä palveluita.

Kuka olisi uskonut, että tällä hetkellä suurin haaveeni on normaali arki.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista