Browsing Category

Elämäntaito

Pieni ajatus yksinkertaisesta onnesta

Great things are done by a series of small things brought together. – Vincent van Gogh

Kävin tällä viikolla katsomassa Malagassa Van Gogh alive -esityksen ja näyttelyn. Taiteilijan maalauksia, ajatuksia ja elämänvaiheita tuotiin esiin uudella tapaa multimedian keinoin. Tunnetut maalaukset ikään kuin heräsivät eloon ja mielentiloiltaan ailahteleva taiteilija itse nousi henkiin.

Kokemus oli mielenkiintoinen, vaikka itselleni pienessä tilassa olikin vähän liikaa kaikkea. Nopealla tempolla ympärillä vaihtuvat kuvat ja tekstit jäivät hieman puolinaisiksi, enkä aina oikein tiennyt mihin katsoa tai keskittyä. Mutta sitä ei sovi kieltää, etteikö kokonaisuus olisi ollut vaikuttava elämys.

Näin jälkikäteen jäin miettimään monia Van Goghin ajatuksia elämästä, onnesta ja rakkaudesta. Löysin sieltä monia yhtymäkohtia omiin ajatuksiini. Kauneudenkaipuu, sisällä polttava tunteiden syvyys ja kirjo, elämänjano, seesteisyyden etsiminen, mm. näiden asioiden kanssa van Gogh painiskeli läpi elämänsä. Asioita, jotka tunnistan vahvasti myös omassa elämässäni.

Tässä viime päivinä olen miettinyt paljon elämän onnellisuutta. Oma osansa siinä on ollut mahdollisuus palata jälleen Costa del Solin maisemiin. Elämä täällä tekee minut yksinkertaisesti onnelliseksi. En tiedä johtuuko se useimmiten paistavasta auringosta, kuljeskelusta merenrannalla, uteliaisuudestani vierasta maata kohtaan vaiko vain muutoksesta arkirutiineihin. Mutta sen tiedän, että minun on ollut täällä hyvä olla.

Olen odottanut missä kohden alkaa ensihuuma rapisemaan ja tämä pakahduttava hyvän olon tunne hiipumaan. Missä kohden astuu esiin se monelta taholta mainostettu koti-ikävä?

Toistaiseksi joka kerta, kun olen astunut lentokoneesta Malagan kamaralle, minusta on vaan tuntunut siltä, että lakastunut olemukseni puhkeaa jälleen kukkaan ja alan elämään kuin hehkuva auringonkukka. Olen ollut yllättynyt siitä, että kotimme Suomessa on tuntunut lähinnä seiniltä ympärillä ja enemminkin ikävä ja ajatukseni ovat kääntyneet merenrantakaupunkiin reilun 3000 kilometrin päähän.

Tätä onnen kantamaa tunnetta eivät ole pystyneet latistamaan blogini juupas-eipäs -väittelyt siitä, onko oikein elää tällä tavalla talvipakolaisena. Onpa minua jopa yritetty syyllistää itsekkyydestä, kun ”hylkään” maailman onnellisimmaksi kehutun maan ja siinä ohessa velvoitteeni ja läheiseni. En ole kokenut, että tämä onneni olisi keneltäkään pois. Lapsettomana orpona saanen kai ihan hyvillä mielin nauttia olotilastani?

Eivät tätä onneani ole pystyneet heikentämään myöskään ne ihmiset, jotka julistavat säännöllisesti miten tylsää Aurinkorannikolla onkaan. Jotka hehkuttavat sitä, että kaksi viikkoa on maksimiaika, mitä täällä ylipäätään pystyy kestämään. Minulla ei vaan taida siellä kotona olla mitään niin ihmeellistä, mitä niin paljon kaipaisin ja ikävöisin. Vai mistäköhän se mahtaa johtua, että minulla on täällä yleensä aika mukavaa? Ja teen minä täällä totisesti muutakin kuin juon kuohuvaa 🙂

On hieno asia, että jokainen meistä voi onnensa löytää eri tavoin. Kukapa siihen voi mennä sanomaan, millaista onnellisuuden pitäisi olla ja mistä sen pitäisi koostua. Se, mitä minä kutsun onneksi, ei välttämättä ole kenenkään muun onnea.

Kuten tuossa alun van Goghin ajatuksessa sanotaan, elämän ihanuutta on se, että irralliset pienet jutut johtavat usein yhdessä johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Ja sitten huomaakin, kuinka hieno juttu näistä palasista on päässyt syntymään.

Vähän niin kuin meillä tämän Aurinkorannikolle tulon kanssa. Yllättävät käänteet ja pienet sattumat saivat aikaan sen, että elämäni viimeinen puoli vuotta on ollut aika erilaista kuin koskaan aiemmin. Hyvällä tavalla erilaista.

Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja tätä elämää minä niin paljon rakastan. Tässä hetkessä, tässä juuri nyt, piilee yksinkertaista onnea.

The way to know life is to love many things. – Vincent van Gogh

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Ähky kaikesta liiasta

Tavaraähky. Informaatioähky. Tapahtumaähky. Matkaähky…. Kutsuttakoon tätä nyt miksi vaan, mutta minua ilmeisemmin vaivaa ähky.

Tunne siitä, että kaikkea on ympärilläni liikaa, alkoi paikallisen marketin elintarvikeosastolla. Käyn Suomessa harvoin ruokakaupassa. Minua on siunattu miehellä, joka hoitaa meidän taloudessa pääosin ruokaostokset ja myös ruuanlaiton.

Nyt töiden takia joudun välillä jättämään Fuengirolan, lentämään Suomeen ja viettämään aikaa enemmän yksikseni. Se on tarkoittanut myös pakkoa tehdä entistä lähempää tuttavuutta ruokakauppojen kanssa.

Ruokaostosten teko on minusta hankalaa ja siksi olen venyttänyt kauppaan menoa usein niin, ettei jääkaapissa oikeasti ole muuta kuin se valo. Kunnon kansalaisen tavoin olen sitten vaellellut kylpyammeen kokoisten ostoskärryjen kanssa Prisman ruokaosaston käytävillä ja yrittänyt kuumeisesti keksiä kärryihini täytettä.

Kuten tiedätte, ongelma ei ole siinä, etteikö ostettavaa olisi. Ongelma on siinä, että minusta kaikkea on liikaa. Minä onneton ja harjaantumaton kuluttaja olen eksyksissä tuon kaiken ylettömän tavaramäärän keskellä. Jos en ole etukäteen suunnitellut, mitä hankkia ja tehnyt valmista ostoslistaa mukaan, olen kauppareissulla jotenkin hukassa mihin tarttua ja mitä valita. Terveisiä vaan yhdenlaiselta uusavuttomalta.

Ei riitä, että päätän ostaa pussin perunapakasteita. Olisi tarjolla kymmeniltä valmistajilta ranskalaisia, mikrovalmiita ranskalaisia, maalaisranskanperunoita, tikkuperunoita, lohkoperunoita, suikaleperunoita, viipaleperunoita, ristikkoperunoita, perunanoisetteja, puikulaperunoita, lankkuperunoita, kermaperunoita, pariisinperunoita, röstiperunoita… Kymmenen metriä pelkkää perunapakastetta. Kuka osaa enää valita? Help me!

Tarvitsemmeko todella 35 erilaista litran maitopurkkia tai 15 erilaista pientä ananassäilykepurkkia? Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että kaikkea tavaraa on kaupoissamme aivan liikaa.

Inhoan vanhojen aikojen haikailua, mutta tässä kohtaa minun tuli ikävä sinisen ja punaisen maitopurkin aikaa. Maailmaa, jossa pystyi tekemään selkeitä valintoja. Pieni ihminen on hukassa, kun valinnanvaraa on liian paljon.

Less is more.

Jos kaupoissa on minusta kaikkea liikaa, liikaan tavaramäärään törmään myös kotona. Olen ollut itse luomassa lisä-ähkyä omalla käyttäytymiselläni. Miksi meillä on kaapeissa lukuisia astioita, joita emme koskaan käytä? Miksi ostan koko ajan uusia vaatteita, vaikka vaatekaappini tanko on jo kääntynyt mutkalle liiasta painosta? Pahimmillaan osassa roikkuu vielä hintalappu kiinni. Entä mihin tarvitsen kymmeniä käsilaukkuja ja 18 huulipunaa?

Välillä minua vaivaa tunne, että elämässäni on materian lisäksi muutenkin kaikkea liikaa. Koko ajan eteen tulee uusia asioita, ärsykkeitä ja impulsseja, joihin pitäisi reagoida. Puhelimen näyttö räpsyy jatkuvasti uusista sähköposteista ja viestiäänet pimputtavat saapuneista viesteistä.

Tuntuu kuin elämästä olisi tullut Facebookin feedi, joka syöttää tasaisena virtana eteesi uutta materiaalia. Jos et tsekkaa tilannetta säännöllisesti, et ole ajan tasalla ja jäät ulkopuoliseksi.

Päässä tuntuu välillä tältä.

Omaa tilannettani on selvästi hämmentänyt myös tämä kahden maan väliä kelkkominen. On ollut haastavampaa kuin kuvittelin hypätä hetkeksi maasta toiseen, tunnelmasta toiseen, lomasta työhön, joutilaisuudesta kiireeseen ja pitää päänsä ja toimintakykynsä täysillä mukana. Ja hetken päästä moodi on käännettävä taasen toisin päin.

Yritän parhaan kykyni mukaan saada asiat järjestykseen, työt aikatauluun, rimpuilla asioiden ja tapahtumien keskellä saadakseni kaiken tasapainoon ja elämääni järjestystä. Ja siinä vaiheessa, kun kuvittelen olevani tilanteen herra, taas tulee uusia muuttujia, jotka sotkevat suunnitelmia. Ja siinä välissä lentelen väliä Helsinki-Malaga-Helsinki.

Huomaan, että olen alkanut unohtelemaan asioita ja keskittymiskykyni meinaa helposti herpaantua. Käykö pääkopalleni samoin kuin vanhalle tietokoneelleni: file is full and may be damaged? Pääni on selvästi alttiina liialliselle kuormitukselle. Mielen pitäisi saada välillä levätä.

Ja sitten tämän kaiken muun lisäksi painoakin on kertynyt ihan liikaa. Ähkyn sitä pystyy näköjään omista kiloistaankin saamaan.

Kuvat: pixabay.com

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

Kun oman ikäinen ihminen kuolee, se vaan tuntuu niin kovin pahalta.

Nuorempana en koskaan ajatellut kuolemaa. Se ei juurikaan ollut läsnä kaksi-, kolme- eikä oikeastaan edes vielä nelikymppisellekään minälle vuosikymmenen alkupuoliskolla. Kukaan lähipiiristäni ei ollut kuollut ja jotenkin omassa vahvuudessaan elämää piti itsestäänselvyytenä. Kaikki ikävät elämää rajaavat asiat tapahtuivat aina jollekin muulle, jollekin paljon vanhemmalle, jossain ihan muualla.

Sitten kuoli isäni. Ja vuosi sen jälkeen täysin yllättäen äitini. Minä olin tuolloin keski-ikäinen 45-vuotias. Kuolema tuli lähelle ja yhtäkkiä tajusin, että täällä ei eletäkään ikuisesti.

Tuossa kohden aloin ensimmäistä kertaa miettimään elämän rajallisuutta. Tuntui kummalliselta ajatella, että yksi kaunis päivä sinulle rakasta ja tärkeää ihmistä ei enää olekaan. Hänen numeronsa löytyy puhelimestasi, hänen kuvansa albumistasi ja hänen tekemänsä ruoka jääkaapista, ja sitten hän vain poistuu. Lopullisesti. Sitä oli niin vaikeaa ymmärtää. Ja niin vaikeaa hyväksyä.

Sitä mukaan, kun itselle tuli vuosia lisää, lähipiiristä poistui muitakin. Vanhusten kohdalla kuolema tuntui luonnolliselta, mutta sitten kun lähtökäskyn sai lähes oman ikäinen läheinen, se pani miettimään. Elämä on kuin suurta korttipeliä. Kuka saa häviäjän kortit? Kuka joutuu jättämään pelin kesken ja poistumaan pelipöydältä?

Viimeisen viikon aikana olen tullut kahdesti surulliseksi. Ensin Matti Nykäsen kuolemasta. Vain vuoden minua nuorempi. Sitten Olli Lindholm, kaksi vuotta minua nuorempi. Ei hitsi, molemmat liian nuoria kuolemaan. Joutsenlaulun joutuivat laulamaan aivan liian aikaisin. Pani taas miettimään, ettei olekaan itsestään selvää, että tämän ikäinen täällä porskuttaa ja painelee täysillä vielä vuosikymmeniä.

Jäin pohtimaan myös näiden kahden lahjakkaan suurmiehen taustoja. Toinen vähät välitti terveydestään ja elintavoistaan. Ennuste oli huono ja huonosti kävikin. Toinen taas oli tehnyt ryhtiliikkeen elämässään jo ajat sitten. Huonosti kävi myös hyväkuntoiselle himoliikkujalle. Niin helposti sitä kuvittelee, että kaikki on omassa kädessämme. Loppu on kuitenkin arpapeliä. Millaiset kortit sinulle on jaettu käteen.

Yksi iän mukanaan tuoma ilmiö omalla kohdallani on huoli läheisteni terveydestä. En koskaan aiemmin miettinyt tälläisia asioita. Kun itse ikääntyy, sitä myös lähipiiri ikääntyy ja yhdelle sun toiselle alkaa tulla kaikenlaista vaivaa ja sairautta. Vaikka kuinka toivoisimme, emme vaan pysy samanlaisina.

Jollain heikkenee toimintakyky, toisella pettää muisti ja yhdellä uusii vakava sairaus. Kaikille heille voi vain toivoa hyviä kortteja. Sitä niin kovin haluaisi pitää jokaisen rakkaansa lähellään mahdollisimman kauan. Ja toivoisi, että elämä voisi jatkua ja rullata eteenpäin niin kuin aina ennenkin.

Yksi asia on varmaa omalla kohdallani. Elettyä elämää on enemmän takana kuin edessäpäin. En koskaan allekirjoita sitä, että pitäisi elää kuin viimeistä päivää. Mutta siihen pyrin, että jokainen loppu elämäni päivä olisi hyvä päivä. Ja että tämän annetun ajan käyttäisin mahdollisimman viisaasti. Sitten kun täältä on pakko lähteä, voisin lähteä niin, ettei tarvitse katua tekemisiään eikä tekemättä jättämisiään.

Jokainen terve päivä on hyvä päivä. Tunnen suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että saan istua tässä juuri nyt toimintakykyisenä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Elämä on ihana seikkailu ja suurin lahja, mitä ikinä voimme saada.

R.I.P. Matti Nykänen ja Olli Lindholm

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Yhdeksän blogini omaa suosikkipostausta

Vanhoja blogikirjoituksia on veikeää lukea. Saa tehdä oman elämänsä aikamatkoja taaksepäin. Moni juttu nostattaa esiin menneiden hetkien ja tilanteiden tunnelmia ja mielialoja. Muistuu mieleen kuinka tuota kirjoittaessani podin selvästi matkaväsymystä, tuossa olin todella ärsyyntynyt, tuossa kohtaa niin onnellinen…

Voimakas tunneihminen kun olen, moniin juttuihin on virittynyt sellaista tunteenpaloa, joka näin jälkeenpäin jopa hymyilyttää. Rakastumiset matkakohteisiin tai nähtävyyksien aiheuttamat tunnelataukset on tullut riipustettua innostuksen hekumassa esiin.

Joukossa on muutamia sellaisia postauksia, joista pidän aivan erityisesti. Ne ovat henkilökohtaisia tunteenpurkauksia, haaveilua tai syvällisempää pohdiskelua ikääntymisestä, ihmisenä kasvamisesta ja tulevaisuuden haaveista.

Kaivelin blogiarkistoni kätköjä ja keräsin vanhoja aiemmin julkaistuja blogijuttuja, jotka ovat minulle edelleenkin tärkeitä. Vaikka sitä ajan myötä muuttuu ja asioista saattaa ajatella muutaman vuoden päästä jo eri tavoin, näiden juttujen takana seison, niin hyvässä kuin pahassa. S’il vous plaît, tässä omat suosikkipostaukseni.

Ihmisenä kasvamista

Uuden vuoden lupauksia en enää tee, mutta väliin tulee pohdiskeltua, onko kurssi oikea vai pitäisikö tehdä ryhtiliikkeitä puoleen tai toiseen. Joskus ajatuksille tarvitaan pieni irtiotto, kuten vuoden 2015 lopussa.

Onnellisuutta vähemmällä Pitkän matkan opetusLoman tarpeessa

Lappi sydämessä

Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta. Lappiin on joka kesä pakko päästä.

Puhdasta yksinkertaisuutta

Insipiroivat matkakohteet

Jopa runollista tunteenpaloa ja matkafiilistelyä.

9 tunnelmaa Gironasta Pariisi sinä olet kaunis

Tässä iässä jo uskaltaa

Heh, väliin pahasisuisemman täti-ihmisen tunteenpurkauksia.

Lupa mokataMiksi kukaan ei järjestä 50-ikäisille naisille (kulutus)juhlia

Mopo keulii

Ja joskus sitä vaan pääsee mopo vähän karkaamaan käsistä. Mutta kerranhan täällä vaan eletään.

Matkaöverit

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Elääkö auringossa viiniä lipittämällä pidempään?

Mitä luulette, kumpi kansa elää pidempään, suomalaiset vai espanjalaiset?

Itse olisin vastannut, että suomalaiset. Olemmehan pohjoismaalainen korkean elintason maa, jossa hyvä sosiaaliturva takaa kaikille kansalaisille jonkin asteisen työttömyysturvan, terveydenhoidon ja eläkkeen. Meillä on Espanjaa parempi tulotaso ja pienempi työttömyys. Meillä poltetaan tupakkaa vähemmän ja alkoholinkäyttömme on Espanjaa vähäisempää.

Väärin, oikea vastaus on espanjalaiset. Suomalaisten elinikä on 81,78 vuotta, kun Espanjassa vastaava luku on 82,83. Espanjalaisten tämän hetkinen eliniänennuste on maailman toiseksi korkein japanilaisten jälkeen.

Mitä ihmettä? Punaviiniä ryystävä ja kinkkua kaksin käsin vetävä kansako maailman kärkeä eliniän pituudessa? Mihin tässä nyt enää uskoa?

Liikkuva kansa

Kirjoittelin aiemmin blogissani ihmetteleväni hyväkuntoisia paikallisia eläkeläisiä, joita kohtaa Fuengirolan rantabulevardilla sankoin joukoin. Kävely näyttää olevan Espanjassa maan tapa. 76 % espanjalaisista ilmoittaa kävelevänsä vähintään 10 minuuttia neljästi viikossa.

Säännöllisellä liikunnalla on varmasti vaikutusta elinikään, mutta jäin miettimään mitenköhän suuri mahtaa olla auringon vaikutus. Ainakin on varmaa, että läpi vuoden jatkuva kesäkeli ja aurinkoinen sää houkuttelee lähtemään ulos.

Eipä ole itsellänikään ollut vaikeaa vetää aamuisin lenkkitrikoita päälle ja lähteä kuljeskelemaan pitkin Fuengirolan rantaa. Tähän aikaan marraskuuta vaivun Suomessa yleensä talvihorrokseen ja vedän lenkkikamojen sijaan peittoa syvemmälle korvia.

Onko aurinko sittenkin kaiken takana?

Välimeren ruokaa

Ruokavalion arvellaan olevan merkittävä syy espanjalaisten pitkään elinikään. Kala, kasvikset, hedelmät ja oliiviöljy kuuluvat espanjalaisten perusravintoon. Sydän- ja verisuonisairauksista johtuva kuolleisuus on espanjalaisilla koko maailman tasolla hyvin alhaista.

Välimerellinen ruokavalio on varmasti hyväksi, mutta omien havaintojeni mukaan espanjalaiset ovat myös melkoista lihansyöjäkansaa. Pihvilihaa ja ilmakuivattua kinkkua, jamónia, kuluu. Ja kaikenlainen uppopaistettu näyttää maistuvan. Selvä ristiriitahan tässä on.

Joku selittää asiaa sillä, että espanjalaiset syövät vähän prosessoitua ruokaa, mikä pitänee paikkansa. Sellaista määrää valmisruokia kaupoista ei löydy kuin vaikkapa meillä.

Oliiviöljy ja kinkku, siinäkö pitkän iän salaisuus?

Punaviiniä säännöllisesti

THL:n tilaston mukaan espanjalaiset ovat Euroopan ahkerimpia juomareita. Jopa 13 % maan kansalaisista käyttää alkoholia päivittäin ja vain 12 % juo harvemmin kuin kerran kuussa. Vastaavasti pohjoismaissa vain 2 % käyttää alkoholia päivittäin ja valtaosa juo harvemmin kuin kerran kuussa.

Alkoholin nauttimisen tiheyden lisäksi suuri ero espanjalaisten ja pohjoismaalaisten alkoholinkäytössä on kertakulutuksen määrässä. Vaikka Espanjassa käytetään alkoholia usein, sitä ei yleensä juoda kerralla suuria määriä.

Espanjassa juodaan eniten olutta, mutta hyvänä kakkosena tulee punaviini. Punaviinin antioksidanttien terveysvaikutuksista on paljon puhuttu. Varmastikin lasillisella punkkua silloin tällöin on myönteinen vaikutus terveyteen ja erityisesti sydän- ja verisuonisairauksien vähyyteen. Näin ainakin haluan uskoa tai muutenhan tässäkään kohdin ei olisi mitään järkeä. Miten ”juomarikansa” voi elää Euroopan pisimpään?

Onko punaviini maailman paras terveystuote?

Päästä tervettä kansaa

Espanjalaiset ilmeisesti voivat myös henkisesti hyvin. Maa on kuudenneksi alhaisimmalla sijalla itsemurhatilastossa kaikista OECD maista. Ikävä kyllä Suomi sijoittuu itsemurhissa Euroopan kärkikastiin Liettuan, Latvian, Unkarin ja Belgian jälkeen. Yli 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä.

Valon vaikutuksella voidaan varmasti selittää psyykkistä hyvinvointia johonkin asti, mutta itse veikkaisin, että kyse on myös etelä-eurooppalaisesta stressittömämmästä elämäntyylistä. Vaikka työpäivät ovat Espanjassa pidempiä kuin meillä ja työpäivä päättyy usein vasta iltakahdeksalta, työpäivää jaksotetaan erilaisilla tauoilla kuten siestalla.

Onkohan sittenkin niin, että ”mañjana”-meininki onkin hyväksi? Kaataako meidän suorittava ja tehokas yhteiskuntamme heikommat elon tiellä?

Positiivinen asenneko ratkaisee?

Hyvä ei ole ihmisen olla yksin

Luulenpa vahvasti myös, että espanjalaisten vilkas sosiaalinen elämä edesauttaa henkistä hyvinvointia ja pidentää osaltaan elinikää. Siinä missä meillä hautaudutaan omien seinien sisään ja podetaan yksinäisyyttä, espanjalainen suuntaa ulos tapaamaan ystäviään ja sukulaisiaan. Perhekeskeisyys on tärkeää ja ravintoloissa istutaan useamman sukupolven voimin.

Itse olen kiinnittänyt huomiota etenkin eläkeläisten vireään elämäntyyliin. Meillä mummot ja papat istuvat illat yksin kotinurkissa, Espanjassa kokoonnutaan yhteen toisten kanssa. Sosiaalinen vireys on ihan eri tasolla.

Minusta on ihanaa viikonloppuisin katsoa parhaisiinsa pukeutunutta vanhempaa porukkaa, joka kokoontuu kahviloihin ja ravintoloihin ystäviensä kanssa. Eräässäkin kahvilassa oli käytävillä vähän ahdasta, kun sen täyttivät pöytien viereen parkkeeratut rollaattorit.

Sitten kun minusta tulee kukkahattumummo, juuri tuollaista sosiaalista elämää haluaisin itsekin viettää. Se, että yksin kätkeytyy mökkiinsä, taannuttaa ja sairastuttaa. Tarvitsemme ihmisiä ja elämää ympärillemme.

Vilkas sosiaalinen elämä, senkö avulla elää pidempään?

Minusta on alkanut vahvasti tuntua, että espanjalaisessa yhteiskunnassa on jotakin sellaista, mistä pitäisi ottaa oppia. Vaikka taloudellisesti on ehkä tiukempaa, näyttää siltä, että espanjalaiset ovat onnellinen kansa. Ainakin, jos mittarina on ympärillä hymyilevät ihmiset. Kaikkialla on läsnä rentoutta ja hyväntuulisuutta, joka tarttuu.

Suorittavasta suomalaisesta yhteiskunnasta olemme hypänneet nautiskelevaan espanjalaiseen yhteiskuntaan. Tiukkapipotädiltä vaatii hetken totuttelua vaihtaa moodi toiseen ja ymmärtää, ettei kaikki ole niin vakavaa. Hampaat irvessä puurtamisen sijaan elämä voi olla hauskaa ja rentoa.

Minun espanjankurssini ensimmäinen oppitunti on oppia makeasti nauramaan.

Kiinnostaisiko sinua kokeilla elämistä Aurinkorannikolla? Me tehtiin vähän uusia asumisjärjestelyjä ja sitä kautta vapautui alkuvuodesta Fuengirolan Torreblancasta kahden makkarin skandinaavisesti sisustettu asunto. Jos kiinnostaa, ota yhteyttä sähköpostilla [email protected], niin välitän sinulle suomalaisen vuokranantajan yhteystiedot.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Tarvitsemme ihmisiä, jotka uskovat meihin

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin, että hän on hyvä jossain?

Olin viikonloppuna ystäväni järjestämissä juhlissa. Samaan aikaan oli virkistävää nähdä vanhoja tuttuja kuin myös tutustua uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin. Kuulumisia vaihdettiin, elämäntilanteita päivitettiin ja hyviä keskusteluja käytiin.

On aina mukavaa kuulla, kun joku on päässyt opiskelemaan juuri sille alalle ja siihen koulutukseen, kuin on eniten toivonut. Tai, että joku rakastaa työtään niin intohimoisesti, ettei halua kuuna päivänä sieltä eläkkeelle. Tai, että jonkun yritys on lähtenyt lentoon ja menestyy. Tai sitten joku on vaan uskaltanut astua elämässään uudelle, ehkä epävarmallekin tasolle. On vaan rohkeasti kuunnellut itseään.

Mikään näistä ei kuitenkaan ole sattumaa. Hyvä tuuri riittää harvoin pitkälle. Saavuttaakseen jotain on tarvittu poikkeuksetta paljon työtä. Takana on pitkäjänteistä ponnistelua ja puurtamista, luopumista ja melkoinen määrä uhrauksia. Tekemisen intohimoa. Sille, mitä rakastaa tai sille, mitä on halunnut, on pitänyt antaa paljon.

Siitä olen iloinen, että näillä ihmisillä on ollut mahdollisuus tavoitella toivomaansa tai peräti saavuttaa unelmansa. Visioista ja haaveista on tullut todellista. Uskon, että heidän itsensä lisäksi, joku muukin on uskonut siihen, mitä on tehty tai mihin pyritty. Joku on kannustanut jatkamaan.

Samoissa pippaloissa huomasin myös kuinka paljon talenttia monilla ihmisillä on, ilman, että se juurikaan pääsee näkyviin. Se, jos mikä harmittaa. On niin harmillista, jos osaaminen, kyvyt ja taidot jäävät piiloon.

Meistä jokainen saa nautintoa siitä, että tekemisemme huomataan ja kykymme pääsevät esiin. Ja, että joskus joku sanoo: sä oot niin hyvä. Aina voi kirjoittaa pöytälaatikkoon, kerätä valokuvia läppärin arkistoon, laulaa aamusuihkussa, maalailla omaksi iloksi, rustata upeita leivonnaisia lähipiirille tai askarrella luovia kokonaisuuksia iltapuhteina. Mutta, jos koskaan kukaan ei huomaa, miten hienoihin juttuihin pystyt, tekemisen palo ei koskaan pääse kunnolla hehkuun.

Silloin, kun sinulla on ilmiselviä lahjoja ja pystyt taidoillasi nousemaan muiden yläpuolelle, toivoisi, että nämä kyvyt nousisivat jollain tavalla esiin ja laajemman piirin tietoisuuteen. Johtaisivat jopa ihan uusille urille.

Yhdellä on lahja laulaa. Sen oikein näkee kuinka hän syttyy, kun pääsee ääneen. Koko ihminen pehmenee ja valaistuu. Intohimo musiikkiin puskee läpi. Kuinka toivoisin, että tuo ääni voisi ilahduttaa suurempia yleisöjä.

Tai että hän, joka pystyy loihtimaan taivaallisia kakkuluomuksia, voisi joskus saavuttaa kakkukeisarinnan tittelin ja tuottaa leivonnaisillaan makuelämyksiä mahdollisimman monille. Tai jakaa luovimmat, herkullisimmat ja villeimmät kakkureseptinsä tuhansille muille.

Tai hän, jolla on rautainen taito rakentaa vuoden parhaat juhlat, luovimmat koristelut ja silmiä hivelevän kauniit kattaukset, voisi joskus ilahduttaa taidoillaan muutakin kuin perhe- ja ystäväpiiriä.

Meistä jokaisen pitäisi saada edes jossain määrin tehdä juuri sitä, mitä rakastaa ja jossa on hyvä. Meidän pitäisi päästä näyttämään muille taitomme. Jokainen meistä kaipaa arvostusta, positiivista palautetta, kehujakin. Se, että voi kokea onnistuneensa ja joku sen huomaa, tekee onnelliseksi.

Uskon siihen, että silloin, kun tekemisiämme ohjaa intohimo, kaikki on mahdollista. Unelmien on mahdollista toteutua. Tuntemattomastakin voi tulla tunnettu ja arvostettu. Tekemisen palon lisäksi tähän tarvitaan julmetusti päämäärätietoista työtä. Tiellä menestykseen manun illallisia ei ole jaossa.

Toivoisin, että nämä lahjakkaat löytävät ympärillensä ihmisiä, jotka uskovat heidän osaamiseensa. Kuinka kukaan jaksaa itse uskoa siihen, että on hyvä jossain, jos kukaan ei koskaan sano sitä hänelle? Kaipaamme lähellemme ihmisiä ja mielipiteitä, joihin voimme peilata itseämme ja tekemisiämme. Onnellinen hän, jolla on ympärillään innostavia, inspiroivia ja ennen kaikkea kannustavia ihmisiä.

Kun seuraavan kerran näet ympärilläsi osaavan ja lahjakkaan ihmisen, joka on saanut aikaiseksi jotain upeaa tai joka on koskettanut jollain luovuuden alalla, kerro siitä hänelle. Se, että joku kehuu, tuntuu hyvältä, mutta se, että joku kannustaa ja uskoo sinuun, voi johtaa ihan johonkin uuteen. Vuoriakin sillä on kuulema siirretty.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Bloggaaja luupin takana – havaintoja tätiperspektiivistä

Matkablogeissa on viime aikoina ollut lähes trendinä nostaa esiin persoonaa blogin takaa. Tällaista kevyempää ”hömppää” on välillä kiva lukea ja yllättäviäkin asioita näistä ”paljastuksista” on noussut esiin. Samalla on tietysti mukava nähdä millainen tyyppi blogia oikein kirjoittaa ja saada vähän enemmän kasvoja bloggaajalle, jota tulee säännöllisesti seurattua.

Olen varmaan sen verran tylsä tyyppi, että tuntuu, ettei minusta löydy mitään mojovia paljastuksia. Ketään tuskin kiinnostaa se, että olen surkeaakin surkeampi keittiössä, pelkään ajaa autoa ulkomailla tai lempihetkiäni on juoda samppanjaa tunturin laella.

Sen sijaan ajattelin blogissani aina silloin tällöin julkaista ajankohtaisia pohdintoja tätimäiseen tapaani. Niitä sellaisia arjen tohinassa eteen tulleita pienempiä ja suurempia juttuja, joita jää vähän pidemmäksi aikaa kelaamaan.

Joskus esiin pompsahtaa iloisia ja yllättäviä juttuja, joista tulee hyvä mieli. Joskus taas kiukustuu niin vietävästi jostain tai joku asiaa saa kovin surulliseksi. Tai sitten mielensäpahoittaja nostaa päätään ja sitä kokee vaan olevansa niin väärin ymmärretty.

Kirjoittaminen on valtavan terapeuttisista. Tällaisesta yksittäisten arjen kokemusten kirjaamisesta saa omaa pääkoppaa samalla selkiytettyä. Kokeilepa vaikka itse, kuinka hyvin toimii, kun mieltä hiertäviä asioita kirjoittaa ylös. Samalla ikään kuin rykäisee huonot vibat ulos ja vahvistaa entisestään positiivisia tuntemuksia.

Pitemmittä puheitta, asiaan. Tässä otantaa ja ajatuksen virtaa lähipäiviltä.

Milloin nainen on vanha?

Olin mukana eräässä pilottihankkeessa, jossa kyseltiin eri ikäisiltä ihmisiltä heidän mielipiteitään elämän eri alueilta. Täti-ihmisen ikään ehtineenä suuri mielenkiinto kohdistui minulla kysymykseen: Mistä iästä alkaen nainen on mielestäsi vanha?

Tätä asiaa tiedusteltiin mm. nuorelta mieheltä, joka vastasi, että 50 vuodesta alkaen. Ja jäi vielä vähän miettimään, että ehkä sittenkin jo aikaisemmin.

Siinäs kuulitte totuuden. Ihan sama, vaikka kuinka nuorekkaaksi tuntisin itseni, vanha mikä vanha.

Sammakoiden päästely kielletty

On selvää, että asema velvoittaa, mutta joskus tuntuu, että yhdellä sanasammakolla on liian suuri painoarvo. Valitset väärän sanan väärässä paikassa ja heti ollaan leimaamassa syrjinnästä. Ihan sama kuinka hyvin olisit työsi hoitanut siihen saakka. Yksi sana voi olla tarpeeksi vahva syy potkuihin ja hyvän uran päättymiseen.

Sana ”ihmisroska” on huono ja leimaava sana ihan missä asiayhteydessä tahansa, mutta siltikin minun käy jotenkin sääliksi Riikka Moilasta. Erehtyväinen ihminen vain hänkin. Kukapa meistä ei joskus olisi ilmaissut asioita liian painokkaalla tai väärin valitulla termillä. Sitä vaan vahingossa lipsahtaa, vaikka ei pitäisi. Sitten menet aamulla töihin ja kuulet, että kiitos ja näkemiin. Sinä saat potkut. Aika rankkaa minusta.

Tyttöjen ja poikien jutut

Sukupuolineutraalisuus ja varhaiskasvatus pulpahtavat mediassa esiin tuon tuostakin. Hyvä asia on, että pojatkin saavat leikkiä prinsessaleikkejä, eikä kukaan pyri ohjailemaan lasten toimintaa sukupuolen mukaan.

Voi kuinka iloinen olisinkaan itse ollut aikoinani koulussa, jos ei olisi tarvinnut hikisin sormin virkata kieroja patalappuja, vaan olisin päässyt poikien kanssa puutöihin sorvailemaan ja naputtelemaan nauloja lankkuihin. Ikävä kyllä 70-luvun koulumaailmassa tunnettiin vain tyttöjen käsityöt ja poikien puutyöt.

Mutta sitä en millään jaksa ymmärtää, että nyt pitäisi ruveta elämään niin, ettei ole olemassa poikia eikä tyttöjä. Opettajat eivät saisi ryhmitellä lapsia enää sukupuolen mukaan, vaan heitä pitäisi kutsua henkilöinä etunimellä. Pannaan joutuvat sanat tytöt ja pojat, sillä opetushallituksen mukaan sukupuoli on vain yksi ominaisuus monien ominaisuuksien joukossa.

Hmmmm, minusta kuitenkin aika keskeinen ominaisuus, jota ei oikein voi mielestäni ohittaa tai vähätellä. On opetushallitus mitä mieltä tahansa, siitä nyt ei pääse mihinkään, että me vaan yhä edelleen synnymme tytöiksi ja pojiksi. Toisilla on pippeli ja toisilla pimppi. Tosin joku neropatti radiossa ehdotti, että tasapuolisuuden nimissä värkkejämme pitäisi ryhtyä kutsumaan etupyllyksi ja takapyllyksi.

Minusta on rikkaus, että meillä on päiväkodeissa, kouluissa ja työpaikoilla niin tyttöjä kuin poikia, miehiä ja naisia. Ja rikkautta on sekin, että saa olla tyttöjen juttuja ja poikien juttuja. Jos vaan haluaa. Olisin muuten tosi mielissäni, jos minua joku kutsuisi vielä tytöksi.

Ansioituneet kansanedustajat

Olisipa mukavaa lukea väliin kansanedustajista, jotka ansioituvat muullakin tavoin kuin nostamalla kyseenalaisia kulukorvauksia ja kuluttamalla surutta veronmaksajien rahoja. Tahtoo tässä mennä viimeinenkin uskonhippunen yhteisiä asioita hoitavaan kansan eturintamaan.

Jos vaan joku perustaisi sen Rohmupuolueen. Tietäisinpä seuraavalla kerralla ketä äänestää, sillä olisi edes yksi puolue, joka puhuisi totta. Slogan voisi vaikka olla: ”Meille kaikki, muille ei mitään”.

Täydellistä luomuruokaa

Mikä ihana syyskuun päivä. Aurinko paistaa, lämpöasteita on enemmän kuin tähän aikaan vuodesta voisi odottaa. Siltikin ilmassa on ihanaa kuulautta ja syksyistä pirtsakkuutta. Paras mahdollinen päivä metsäretkelle. Siellä ne odottavat metsässä tummanpunaiset puolukat ja pullukat herkkutatit.

Tuli niin valtavan hyvä mieli kulkiessa mäntykankaalla sienikassi terhakasti heiluen ja mennessä ropisevia puolukoita ämpäriin riipien. Miettikää millainen ihmeellinen luonto meillä on ja suurimmalla osalla vielä melkeinpä kotiovella. Sen kun vaan menet kenen tahansa omistamaan metsään ja keräilet antimista mitä huvittaa.

Kotiin tullessa saaliina oli puhdasta luomuruokaa. Tosin tänä vuonna tuliaisena myös useampi hirvikärpänen, mutta ei välitetä siitä.

Edellisenä päivänä Saimaasta vedettiin mato-ongilla hyvän kokoisia ahvenen körmyläisiä. Kaloista, sienistä ja marjoista sitten valmistettiin, (siis meillä mies valmisti), metsästäjä-keräilijäjälkeläisen täydellinen luonnosta haettu ateria.

On se vaan kuulkaa niin hienoa olla suomalainen.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

”Älä anna itseäsi toisten omistaa”

Runo, joka on merkinnyt minulle paljon.

Mitä sinulle merkitsee itsenäisyys? En nyt tarkoita sitä valtiollista itsenäisyyttä, mistä aina itsenäisyyspäivänä puhutaan, vaan ihan sinun oman elämäsi itsenäisyyttä.

Rupesin miettimään tätä asiaa, kun löysin vanhan muistikirjani, mihin olin kirjoittanut oheisen Anna-Mari Kaskisen runon. Olin aikoinaan kirjoittanut runon muistiin siitä syystä, että se kuvastaa omaa ajatusmaailmaani niin täysin.

Omaan elämääni liittyvä itsenäisyys ja tietynlainen riippumattomuus ovat aina olleet minulle tärkeitä ja tavoiteltavia. Nuorempana jopa ylikorostuneesti liiankin kanssa. Käsitteet itsenäisyys ja itsekkyys menivät välillä sekaisin. En sietänyt, että kukaan yritti suitsia päätöksiäni tai tekemisiäni. Halusin päättää itse asioistani ja valinnoistani minä itse -asenteella, vähän kuin 4-vuotias uhmaikäinen. Jos joku yritti vähänkään ripustautua, minun oli mentävä kauemmaksi. Kotoakin piti muuttaa pois jo varhain.

Moni asia elämässämme juontaa lapsuuteen. Uskon, että voimakas itsenäisyyden tarpeeni on perua nuoruuden ajan kokemuksista. Kasvoin perheessä, jossa äitini elämää kahlitsi mustasukkaisuuteen taipuvainen isäni. Päätin jo varhain, etten tulisi koskaan sallimaan sitä, että kukaan yrittäisi hallita elämääni. ”Älä anna itseäsi toisten omistaa. Varo ettei rajoillesi tehdä vankilaa”.

Oli onni löytää rinnalle elämänkumppani, jolle tietyt elämänvalinnat sopivat. Kun muut hankkivat lapsia, minä halusin koiria. Tuntui lähinnä ahdistavalta ajatus, että elämää pitäisi elää joidenkin normistandardien mukaan. Kaksi lasta, omakotitalo ja farmariauto eivät olleet minun juttuni. Taustalla tässäkin halu säilyttää toivomani itsenäisyys. Lapset tuntuivat liian sitovilta. Naimisiin menokin mietitytti.

Mieheni olisi halunnut mennä naimisiin jo melko pian suhteemme alkuvaiheessa. Minä puolestani odotin kymmenen vuotta ennen kuin vastasin myöntävästi. Virallinen avioliitto tuntui tuolloin rajoittavalta. Näin vanhempana tuo hieman hymyilyttää, sillä avo- tai avioliitto, ihan sama. Kyse on joka tapauksessa enemmin tahtotilasta kuin papin aamenesta. ”Piirrä itse ääriviivat läpikuultavat, joiden läpi näet rakkaat kasvot ihanat.”

Myös oma ammatinvalintani juontaa paljolti itsenäisyyden tarpeeseeni. Halusin myös työelämässä päättää pitkälti omista asioistani. Yrittäjyys oli itselleni hyvä valinta, vaikkakin pelkäämäni kahdeksasta neljään perusduunin rajoittavuus vaihtuikin usein pienyrittäjän arkeen kahdeksasta kahdeksaan. Joka tapauksessa työkuvioissa oli mukana yrittäjän vapaus ja itsenäisyys, vaikka sana itsenäisyys saikin tuolloin usein vivahteen velvollisuus.

Nuorempana itsenäisyys oli enemmän tekoja ja valintoja, joilla pyrin rakentamaan niin itsenäistä elämää kuin mahdollista. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin itsenäisyys on henkinen tila. Tietoisuus siitä, että olen vapaa tekemään asioita toivomallani tavalla ja toteuttamaan itseäni niiden asioiden kautta, jotka ovat minulle tärkeitä, riittää. Itsenäisyyttä ei tarvitse enää alleviivata samoin kuin nuorempana.

Toivottavasti olen vuosien saatossa oppinut ottamaan enemmän muut huomioon päätöksissäni. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän on tullut ymmärrystä siitä, kuinka paljon me tarvitsemme muita ihmisiä hyvään elämään.

Tässä kohtaa täytyy antaa tunnustusta omalle puolisolleni, joka on antanut minun toteuttaa omia unelmiani ja mennä ja tulla vapaasti. Minulle yksi parisuhteen keskeisimmistä asioista on, että vaikka yhdessä eletään, kummallakin pitää olla oma tilansa ja ne omat juttunsa. Emme voi omistaa toisiamme.

Tässä tosin piilee vaara. Helposti oman tilan ottaminen kääntyy siihen, että kumpikin kirjoittaa liian suurin kirjaimin sanan Minä. Parisuhteen tärkein pronomini pitäisi kuitenkin olla Me.

Matkustaminen ja uuden kokeminen matkojen kautta on minulle jonkin tason elinehto ja täytyy myöntää, että vaikka yhdessä on mukavaa matkustaa, pidän paljon myös yksin reissaamisesta. Jotain kutkuttavan viehättävää on siinä, että voi yksin sukeltaa seikkailuun uuteen maahan ja kaupunkiin. Samalla voi olla ihanan riippumaton kenestäkään ja tehdä vain niitä juttuja, joita itse haluaa.

Sama pätee parisuhteessa tietysti toisinkin päin. Terveisiä vaan miehelle tälläkin hetkellä sinne jonnekin Lapin erämaahan.

”Piirrä suuri avoin portti, josta kulkea, jota koskaan kukaan toinen ei voi sulkea.” Niin kauan kun tuo portti on auki ja tarpeeksi leveä pystyn hengittämään ja minun on hyvä olla. Toisaalta on ihanaa, että portin toisella puolen on koti jonne palata. Ja siellä kotona on joku, joka odottaa.

Kuinka paljon sinä tarvitset itsenäisyyttä? Mitä mieltä olet, onko itsenäisyyden tavoittelu itsekkyyttä?

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista