Browsing Category

Andalusia

Pääsiäinen Andalusiassa – hieman häkellyttävää kansanperinnettä

Nuoret miehet kantamassa tonnien painoisia Jeesus ja Neitsyt Maria patsaita. Pääsiäiskulkueet täyttävät Andalusian kaupunkien ja kylien kadut.

Olen varmaankin järjiltäni. Vai, mitä olette mieltä siitä, että voin tuijottaa tuntitolkulla Andalusian TV:stä pääsiäiskulkueiden hidasta ja yksitoikkoista menoa pitkin Malagan ja Sevillan katuja? Sadat miehet kantavat satoja Jeesus ja Neitsyt Maria patsasviritelmiä pitkin kaupunkien katuja. Suoraa lähetystä näistä kulkueista voi katsoa Andalusian tv-kanavalta koko pääsiäisviikon, Semana Santan, lähes 24/7 joka ikinen päivä.

Sen lisäksi minun on pitänyt käydä katsomassa kulkueita ja tronojen eli patsaslavettien kantoa livenä Fuengirolan vanhassa kaupungissa ja naapurikaupunki Benalmádenassa. Olen koukuttuneen kiinnostunut tästä vanhasta perinteestä, vaikka en, anteeksi vaan, tästä hieman omituisesta sekamelskasta ymmärräkään oikein yhtikäs mitään.

Jotain äärimmäisen kiehtovaa on siinä, että jopa useita tonneja painavia patsaslavetteja kannetaan jopa usean sadan ihmisen voimin. Ja näin on tehty vuosisatoja. Mitä suurempi kaupunki, sen suuremmat lavaviritelmät ja sitä mittavammat kulkueet.

Benalmádenassa kantajiksi oli kelpuutettu myös naiset.

Korkeat patsasviritelmät huojuvat ja heiluvat kapeilla kaduilla, joissa on tiivis tunnelma reunustoille katsomaan tulleesta yleisöstä. Homma näyttää itse asiassa jopa pelottavalta. Mitä jos tuo valtaisan kokoinen ja painava viritelmä lähtisi tungoksessa kaatumaan?

Menoa tahdittaa yksinkertainen rummutus ja puhallinmusiikki. En voi mitään sille, että soinnista tulee mieleen Kummisetä elokuvien musiikki. Sen lisäksi kulkueiden ympärillä häärää huppupäistä suippolakkiporukkaa, joiden asut yhdistää väistämättä Ku Klux Klanin kaapuihin. Joissain kulkueissa mukana on myös mustiin pukeutuneita naisia.

Suitsukkeen katku täyttää ilman, kynttilän liekit lepattavat patsaslaveteissa ja yläpuolisilta parvekkeilta heitellään ruusun terälehtiä. Väliin soitto lakkaa ja kulkue pysähtyy, kun jostain parvekkeelta lauletaan ylipursuavan tunteenpaloista valitussikermää.

Ja taas meno jatkuu, askel askeleelta, hitaasti metri metriltä. Muutaman kymmenen metrin välein kumautellaan kelloon merkiksi tauosta. Tronot ovat tosiaan niin painavia, että kantajat tarvitsevat lepotaukoja vähän väliä.

Huppupäät ovat päässeet jopa pääsiäisleivokseen.

Kulkueista vastaavat katolisen kirkon hyväksymät veljeskunnat, joista vanhimmat on perustettu jo 1200-luvulla. Mielenkiintoista näissä kulkueissa on jopa ulkopuoliselle välittyvä voimakas yhteisöllisyyden tunne. Jokainen mukanaolija on osa vanhaa perinnettä. Mukana on kaiken ikäisiä pienistä lapsista vanhuksiin.

Pääosin tronojen kantamisesta vastaavat nuorehkot miehet, joille tehtävä on ilmeisemmin kunnia-asia. Joillain paikkakunnilla osa kulkueista jouduttiin sateen vuoksi perumaan. Pettymys oli kantajille selvästi suuri, sillä näinpä aikuisten miesten puhkeavan jopa kyyneliin harmista. Monisatapäiset kulkueet vaativat takuulla valtaisan määrän talkootyötä.

On hienoa, että tällaiset traditiot säilyvät ja jatkavat vuosisataisia perinteitä. Vaikka kaikille kulkueisiin osallistuminen ei edustaisikaan niin voimakkaita uskonnollisia tarkoitusperiä, on siihen osallistuminen selkeästi yksi tapa ilmaista omaa kansallista identiteettiä.

Väkisinkin tuli mieleen, että meillä mietitään sitä, pitäisikö suvivirren laulamisesta kouluissa luopua.

Mukava blogijuttu Espanjan pääsiäisperinteestä löytyy Eevagamunda -blogista täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Frigiliana – ehkä se kaikkein kaunein Andalusian valkoinen kylä

Rakastan Andalusian valkoisia kyliä. Siitäkin huolimatta, että ne muistuttavat toisiaan. Viimeisten kuukausien aikana on tullut nähtyä yksi jos toinenkin valkoinen kylä, pueblo blanco, enkä oikeastaan osaa edes sanoa, eroavatko ne juurikaan toisistaan.

Valkoiset kivitalot jököttävät kerroksittain pitkin rinteitä. Kapeat kujat johdattavat kulkijaa yhä ylemmäs näköalojen aina vain parantuessa. Vuorijono piirtää horisonttia.

Talojen vierustoja myötäilevät kymmenet kukkaruukut, joiden viherkasvit ja kukat tuovat kontrastia muuten valkoiseen maailmaan. Jokunen väriläiskä on saanut sijansa talojen seiniltä.

Elämänmeno kylissä on verkkaista, mitä nyt alemmilla tasoilla keskusaukion ympäristössä turistit hypistelevät matkamuistoja tai paistattelevat päivää ravintoloiden terasseilla. Ylemmillä kujilla on hiljaisempaa. Ehkä kohtaat vain satunnaisen vanhuksen, jonka kanssa voi vaihtaa tervehdykset tai päiväunia vetelevän raukean simasuukissan. Näillä kujilla aika tuntuu pysähtyneen.

Mitä aurinkoisempi keli, sitä valkoisemmiksi ja hohtavimmiksi talot muuttuvat. Ja sitä sinisemmältä talojen väleistä pilkottava sininen taivas näyttää. Kontrasti on jyrkkä ja yksinkertaisuudessaan kaunis.

Juuri tällaiselta näytti valkoisista kylistä ehkä se kaikkein viehättävin, Frigiliana.

Kuuden kilometrin päässä rannikkokaupunki Nerjasta sijaitseva 3000 asukkaan kylä sijaitsee noin 300 metrin korkeudessa vuoristossa. Nerjan linja-autoasemalta pääsee kätevästi bussilla reilun euron hintaan. Tarkista kuitenkin bussien aikataulut. Esimerkiksi sunnuntaisin bussi kulkee vain kuusi kertaa suuntaansa päivän aikana.

Frigiliana oli viehättävä ja kuvauksellinen. Talot olivat hyvinhoidettuja ja lähes joka nurkka pursuili kaikenlaisia pikkusieviä yksityiskohtia. Kameralla riitti töitä huolimatta siitä, että nousu ylemmäs oli hikistä puuhaa auringon ollessa tällä kertaa melkoisen armoton. Toisaalta kirkkaassa auringonvalossa valkoiset kylät ovat minusta parhaimmillaan. Mitä aurinkoisempaa, sen valkoisempaa.

Jäin miettimään sitä, miltä tuollainen kylä näyttäisi iltavalaistuksessa. Romantisoin itseni istumassa lyhtyjen valossa terassilla tähtikirkkaan taivaan alla. Tämä pitäisi kyllä kokea ja päiväretken sijaan jäädäkin yöksi.

Millainen tunnelma mahtaisi olla, kun turistit ovat lähteneet ja rauha palannut pieneen kylään? Siitä pitänee ottaa vielä jossain vaiheessa selvää. Frigiliana oli maineensa veroinen. Andalusian kaunein ja romanttisin kylä, kenties.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Täydellinen lomamoodi – rantalomanen Nerjassa

Hola pitkästä aikaa. Päivät kuluvat sellaista haipakkaa, etten edes blogia ole viimeiseen viikkoon ennättänyt päivittämään. Aika vaan soljuu sulavasti ihan tavallisen arjen merkeissä. Kaupassa käyntiä, kotiaskareita, merenrantalenkkejä, kampaajalla käyntiä, muutama päivä vieraiden houstaamista ja jossain välissä vähän shoppailuakin.

Vaihtelevien ja melko viileiden päivien jälkeen sää on vaihtunut lähes helteisiin keleihin. Huomasin, että omasta garderoobistani uupuu kevyitä kesävaatteita ja siksi on pitänyt kierrellä vähän vaatekauppoja kesämekkoa ja -puseroita metsästäen.

Fuengirola on minusta oiva ostoskaupunki. Jos et ole merkkivaatteiden perään, mukavan hintaista kesäretonkia täältä saa kohtuuhinnalla. Erityisen ihastuksissa olen edullisiin pellavavaatteisiin, joista Suomessa saa maksaa usein moninkertaisen hinnan.

Se, mistä itse asiassa piti kertoa, on meidän viikonlopun rantalomanen. Lähdimme ihan ex tempore pikku matkalle inspiroituneena säätiedotuksesta, joka  lupasi viikonlopulle mahtavan lämmintä ja aurinkoista. Mielessä siinsi turkoosinvärinen meri ja pieni rantakaupunki.

Kun ulkomailla asustelee pidemmän aikaa, tuntuu ihan siltä kuin maan sisällä matkatessa tekisi uusia ulkomaanmatkoja. Ainut ero on siinä, ettei tarvitse lentää mihinkään, eikä matkustaa tuntitolkulla. Eikä myöskään maksaa paljoa, niin kuin ei nytkään.

Kissanpäiviä

Löysin meille erittäin kohtuuhintaisen majoituksen Nerjasta, reilun 20 000 asukkaan rantakaupungista 50 kilometrin päästä Malagasta itään.

Tuumasta toimeen, parin yön hotellivaraus sisään ja seuraavana aamupäivänä matkasimme paikallisjunalla kotipysäkiltä ensin Malagan Maria Zampranon rautatieasemalle ja sieltä viereiseltä bussiasemalta Nerjaan. Reilun tunnin mittainen bussimatka kustantaa ainoastaan noin viisi euroa/suunta.

Vähän naureskelimme matkalla, että lähdimme kotoa Fuengirolasta parin päivän rantalomalle. Olen käynyt Nerjassa muutama vuosi takaperin ja siitä jäi ihan positiivinen kuva. Edellisen matkani pääsyy oli Nerjan merkittävin nähtävyys tippukiviluolat.

Tällä kertaa halusin käydä Nerjasta muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa Frigilianassa. Tätä piskuista vuoristokylää pidetään yhtenä Andalusian kauneimmista valkoisista kylistä ja ihastuttavahan se olikin. Frigilianasta tulossa juttua vähän myöhemmin.

Parasta Nerjassa ovat kauniit rannat ja näköalat. Ja onhan Nerjassa toki muutakin kauneutta.

Jänskäsin vähän valittua majapaikkaamme. Ydinkeskustassa sijaitseva Mena Plaza hotelli oli saanut booking.comissa loistavat arvostelut, eikä 54 euron vuorokausihinta parvekkeellisesta huoneesta aamiaisella päätä huimannut. Se mikä vähän arvelutti oli hotellin vain kahden tähden luokitus.

Ennakkoluulot olivat turhaa. Oikeastaan en tajua, miksi hotelli on luokiteltu noin alas, sillä kolme tähteä sille olisi kuulunut mennen tullen. Mena Plaza on siisti ja melko uusi hotelli. Sijainti ydinkeskustassa on loistava lähellä linja-autoasemaa, rantaa sekä ravintola- ja ostoskatuja. Sängyt olivat hyvät ja buffetaamiainen parempi kuin monissa neljän tähden hotelleissa. Plussaa myös huoneen tyhjästä jääkaapista, jonne sai mukavasti cavan ja vesipullot kylmään. Ainut miinus oli, ettei missään mainittu, että hotellin katolla oleva uima-allas oli remontissa.

Nerja on viehättävä lomakaupunki. Ehkä liian pieni pidempään asumiseen, mutta mataline taloineen ja viehättävine katuineen täydellinen lomakohde erityisesti, jos pidät auringosta ja rannoista.

Kauniit kallioiden reunustamat hiekkapoukamat, upeat näköalat ja lukuisat kiinnostavan näköiset ravintolat saivat ainakin meidät viihtymään. Ja pilvettömältä taivaalta hehkuva aurinko käänsi parhaimman lomamoodin päälle.

Mena Plaza hotelli Nerjassa on yli 300 ravintolaa, mistä valita. Lomatunnelmissa.

En tiedä tekeekö Nerjaan enää kukaan suomalaisista seuramatkajärjestäjistä matkoja, sillä suomen kieltä ei juurikaan kaduilla kuulunut. Kaupunki näytti olevan englantilaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten suosiossa ainakin kaduilla kuultujen kielten perusteella.

Nerjan kaupunki mainostaa itseään Euroopan parhaalla ilmastolla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Nerjan sijainti on muita Costa del Solin kaupunkeja lämpimämpi ja kosteampi. Tästä syystä ympäristö on täynnä hedelmä- ja vihannesviljelmiä, mm. avokado- ja mangopuita näytti olevan vähän kaikkialla.

Vieraassa kaupungissa ruokapaikan löytäminen on aina tuuripeliä. Tällä kertaa meillä kävi mäihä. Bongasin keskustasta pelkistetysti sisustetun Pápalo -nimisen ravintolan. Seinään kiinnitetty aasialaisvivahteinen ruokalista herätti kiinnostusta, sillä tässä kohtaa meitä on alkanut perinteinen andalusialainen keittiö tapaksineen jo vähän kyllästyttää.

Perfecto, tekisi Pápalosta mieli sanoa. Kauniita annoksia, jotka tarjoiltiin kauniilta astioilta, makumaailmaltaan vivahteikasta hieman erilaista fuusiokeittiötä, ystävällistä palvelua eikä mitään kohtuuttoman hintaista. Ravintola on avannut ovensa viime joulukuussa.

Seuraavana iltana päätimme vähän säästää ja mennä edullisesti pizza/salaattilinjalla. Nyt ei mennyt ihan putkeen, mutta niinhän se on, että sitä saa mitä tilaa. Aina ei onnistu syömään halvalla hyvin, ei edes Espanjassa.

Pápalo oli meille mieleen.

Nerjan keskustassa, meren äärellä, on upeista näköaloistaan tunnettu Balcón de Europa, Euroopan parveke, josta tosiaan avautuu ihastuttava näkymä alas merelle. Minun teki viimeisenä iltanamme mieli mennä istuskelemaan jonnekin rannan yläpuolella sijaitsevista ravintoloista, joista avautuu hienot näkymät merelle.

Yleensä näissä näköalapaikoissa saa maksaa ”näköalalisää”, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että juomien hinnat ovat roimasti kalliimpia kuin missään muualla. Balcón de Europan vasemmalla puolella on pieni kahvila/baari Calabella. Sisustus on jäänyt menneille vuosikymmenille, eikä paljoa houkuttele poikkeamaan sisään. Mutta mene kuitenkin.

Kahvilan perällä ulkoterassilla ei ole kuin muutama pöytä, mutta ne sijaitsevat parhaimmalla mahdollisella näköalapaikalla. Ja mikä parasta, tässä paikassa ei rokotettu hinnoilla. Neljän euron mojitossa jäämurska oli nuijittu käsin, mutta maku oli aito. Enpä keksi äkkiseltään parempaa paikkaa siemailla drinksua pimenevässä etelän illassa.

Balcón de Europa Täydellinen mojitohetki.

Nerjasta kannattaa käydä. Kaupunki on pieni, joten huippusesonkina se on varsin aika täysi ja tukkoinen. Jos voit, mene syksyllä tai näin keväällä ja mieluiten aurinkoisella säällä. Nerja on idylli aurinkoisesta rantakaupungista. Turkoosin värinen kirkas meri houkuttelee, vaikka ei niin rantaihminen olisikaan. Lomatunnelma on taattu.

Aiemmasta Nerjan reissusta voit lukea täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

La Concepción – hurmaava puutarhakohde Malagassa

Kello 11 Malagan Maria Zambranon bussiaseman laituri numero 1. Hetken päästä sukellan vihreään valtakuntaan.

Kiitos sille lukijalleni, joka kehotti minua kukkafriikkiä tutustumaan Malagan kasvitieteelliseen puutarhaan. Jardín Botánico Histórico La Concepción on paras kaupunkikohde aurinkoisena päivänä etenkin, jos vihreä kiinnostaa muutenkin kuin puolueen värinä.

Noin kahdeksan kilometrin päässä Malagan keskustasta sijaitsevaan puutarhaan pääsee kätevimmin Maria Zambranon bussi- ja juna-asemalta Malaga Toursin pikkubussilla. Bussi lähtee linja-autoaseman laiturilta numero 1 ja pysähtyy myös rautatieaseman edessä Malaga Toursin turistipysäkillä. Bussit kulkevat 90 minuutin välein (huhtikuu 2019). Aikataulut näet täältä. Samalla bussilla pääsee myös Malagan automuseoon ja venäläisen taiteen museoon.

Vaikka Malagassa ei puistoista ole pulaa, reilun viiden euron pääsymaksu antoi enemmän kuin osasin odottaa. Alue itsessään on suuri, kuljettavia reittejä yli 3,5 hehtaarin alueella riittää talsittavaksi.

Puutarha on alunperin kahden vauraan porvarissuvun luomus. Se on saanut alkunsa 1855, kun trooppisista kasveista innostunut pariskunta tilasi eksoottisia kasveja ja puita ympäri maailmaa. 1911 puisto siirtyi toisen vaikutusvaltaisen suvun haltuun, joka jatkoi edelleen alueen rakentamista ja kehittämistä.

1943 La Conceptión Botanical Garden julistettiin kansalliseksi aarteeksi ja 50 vuotta myöhemmin siitä tuli kaupungin omaisuutta. Yleisölle puistoalue on ollut avoinna vuodesta 1994 alkaen.

Vaikka käyntihetkellämme elettiin kevättä ja kukkaloisto ei ollut sitä, mitä se varsin kesäkuukausina tulee olemaan, siltikin tämä kauneus sai minut hullaantumaan. Puutarha on yksinkertaisesti ihastuttava palmukujineen, trooppisine viidakkomaisine pöheikköineen, vesialtaineen ja ikivanhoine puineen.

Auringolla oli tarpeeksi leikkitilaa eri muotoisilla lehtipinnoilla ja valojen ja varjojen vaihtelua on hauska seurata. Kauniita yksityiskohtia oli niin, ettei aina tiennyt minne katsoa.

Kuten monissa muissa kasvitieteellisissa puutarhoissa, täällä ei ollut katettua osaa, vaan kokonaisuus oli täysin puistomaista, maastoltaan vaihtelevaa ulkoaluetta. Varustaudu siksi hyvillä jalkineilla.

Yksi ihastuttavin osa puutarhaa oli vanhan kartanon viereen rakennettu pergola, jonka kattoa koristi käyntihetkellämme täydessä kukassa oleva kiinansinisade. Kokonaisuus oli niin kaunis, että mietin minkälainen kaunosielu on ollut suunnittelemassa tuota herkkää rakennelmaa. Sama kaunosielu on varmaan halunnut kasvien katveeseen romanttisen kaarisillan. Puutarhat kätkivät minusta sisäänsä paljon romantiikkaa.

Kasvien lisäksi puistossa asustelee myös oma eläimistönsä.

Yli 3000 kasvilajin kirjo tarjoilee nähtävää ja ihmeteltävää yhden päiväretken verran. Harmittelin sitä, ettei reppuun tullut pakattua eväitä ja viinipulloa. Alueella oli mukavissa paikoissa useita piknic-pöytäryhmiä ja vähän kadehtien seurasin erästä pariskuntaa, jotka nautiskelivat helmeilevää skumppaa valtaisien peikonlehtien ympäröimänä. Alueella on tosin ihan mukava kahvila, josta saa myös pientä syömistä.

Huhtikuisena arkipäivänä puistossa oli mukavan väljää ja reiteillä sai käyskennellä lähes yksikseen. Viikonloppuisin väenpaljoutta on lukemani mukaan ihan eri malliin, joten jos voit, mene viikolla. Maanantaisin puisto on suljettu. Aukioloajat löydät täältä.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Caminito del Rey – huikea vaellusreitti pitkin vuorenseinämiä

Voi ei! Miksi juuri tänään pitää sataa? Taivaalla on mustat pilvet ja kaikki säätiedotukset ennustavat päivälle rankkaa sadetta. Tänään olin päättänyt voittaa itseni.

Olimme lähdössä Caminito del Reylle, Kuninkaan polkuna tunnetulle Malagan maakunnassa sijaitsevalle vaellusreitille. Kastumista enemmän huolestutti se, että kovalla sateella ja tuulella vuorenrinteitä kulkeva reitti saatetaan kokonaan sulkea.

Jännitti minua kyllä vähän muutenkin. Vaikka en pode mitään superkovaa korkeanpaikankammoa, en siltikään erityisesti viihdy missään korkeuksissa. Tiedättekö sen inhottavan tunteen, kun korkeissa paikoissa huimaa ja tuntuu kuin jokin outo voima imaisee sinut alas?

Olin nähnyt Caminito del Reystä kuvia, joissa kapeat vaellusreitit kiemurtelevat järkyttävissä korkeuksissa vuorten seinämillä kuin tyhjän päällä. Selviäisinkö pyörtymättä?

Reitille saavuttiin tunnelin kautta. Kypärät päähän ja valmiina lähtöön. Alkumatka kuljettiin vähän alempana.

Meidän onneksemme säätiedotus ei ihan pitänyt paikkaansa ja sade kasteli hetkittäin vasta kun olimme selvittäneet reitin jo loppumetreille. Valokuvaamisen kannalta oli tietysti ikävää, että pilvirintaman alla miljöö ei ollut parhaissa väreissään ja alhaalla kanjonissa virtaava Guadalhorce joki näytti masentavan ruskealta.

Siltikin Caminito del Rey oli upea ja kannatti ehdottomasti kokea. Yli 400 metrin korkuiset pystysuorat kalliojyrkänteet antavat maisemalle melkoisen perspektiivin. Alhaalla rotkossa kuohuu joki, yläpuolella lentelevät korppikotkat ja sinä kuljet jossain välimaastossa metrin levyistä kävelysiltaa pitkin. Mitään vastaavaa en ole koskaan aiemmin kokenut.

Vaikka reitillä on hurja maine menneisyydestä yhtenä maailman vaarallisimmista vaellusreiteistä, tänä päivänä se on suosittu matkailunähtävyys, jossa ei ole mitään pelättävää. Ainut pelättävä asia minusta on omassa päässä oleva korkeanpaikanpelko.

Reitti rakennettiin alunperin voimalaitoksen patotyömiesten toimesta huoltoreitiksi 1900-luvun alussa. Tosin jonkun tarinan mukaan rakennusmiehinä käytettiin vankeja, jotka rakensivat kävelysiltoja vuoren seinämille henkensä uhalla. Nimi Caminito del Rey eli Kuninkaan polku tulee siitä, että Espanjan kuningas Alfonso XIII kulki itse reittiä pitkin padon avajaisiin.

Aikojen saatossa kävelyreitti rapistui ja pääsi huonoon kuntoon. Siltikin jotkut hurjapäät halusivat kokea hieman adrenaliinipiikkejä sillä seurauksella, ettei kuolonuhreilta ja onnettomuuksilta vältytty. Polku suljettiin vuonna 2000 ja se avattiin uudelleenrakennettuna vuonna 2015. Nyt siitä on kehkeytynyt yksi Andalusian suosituimmista matkailunähtävyyksistä.

Vanha reitti kulkee alla.Lankkusillat johtivat aina vain korkeammalle.

Reilun seitsemän kilometrin reitti on helpohko ja siitä selviää ihan tavallisella kävelykyvyllä ja peruskunnolla. Vaikeakulkuista maastoa ei ole ja nousutkin tapahtuivat portaita pitkin. Kolmisen kilometriä kuljetaan vuoren seinämille rakennetuilla lankkusilloilla ja muu osa reitistä kulkee melko tasaista metsätietä pitkin.

Caminito del Reylle ajaa Malagasta ja Fuengirolasta reilussa tunnissa. Julkisillakin kuulema pääsee juna/bussi -yhdistelmällä. Haastavinta näyttäisi olevan lippujen saanti. Yritin itse hankkia meille määräkiintiöitettyjä lippuja noin pari viikkoa ennen ajateltua matkaa. Olin kuitenkin auttamattomasti myöhässä. Liput olivat loppuunmyyty kaikille toivomillemme päiville. Lippuja pääsee ostamaan täältä.

Käännyimme matkatoiveissamme valmismatkojen puoleen, mikä osoittautuikin hyväksi ja helpoksi vaihtoehdoksi. Ostimme matkapaketin Torreblancan rantakadulla sijaitsevalta Exchange Antonio -nimisestä yrityksestä.

38 euron hintaan sisältyi edestakainen bussimatka, aamiainen huoltoasemalla ennen reitille lähtöä, sisäänpääsylippu ja opastus englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Ainut miinus oli, että mennen tullen aikaa tuhraantui paljon siihen, että bussi noukki matkalaisia Benalmádenan ja Torremolinoksen hotelleilta.

Vaivattomuuden lisäksi oli mukavaa, että reitin kulkuun oli varattu riittävästi aikaa. Alunperin pelkäsin, että joudumme kulkemaan yhdessä ryhmässä, mutta turhaan. Meille annettiin päätepisteelle bussin lähtöaika ja kukin sai kulkea omia menojaan tai halutessaan oppaan johdolla.

Eihän meitä yhtään pelota.

Miten sitten selvisin? Iskikö paniikki? Ei ollenkaan, kaikki meni ongelmitta. Yllätyin itsekin, etten kokenut missään kohtaa pelon tunnetta. Ympärille avautuvat näköalat olivat niin huikeat, että maisemahuumassa unohtui täysin, että välillä oltiin vuorenseinämällä jopa 100 metrin korkeudessa. Tasaiset lankkusillat tekivät reitin varmaksi astua, eikä siinä päässyt tuntemaan samaa epävarmuutta kuin luonnonpolkua pitkin astellessa.

Pari kuumottavaa kohtaa reitillä tosin oli. Toinen oli lasialustainen näköalapaikka, mutta sinnekään ei olisi ollut pakko mennä, jos olisi tuntunut pahalta. Kaikista pelottavin osuus minusta oli rotkon ylittävä riippusilta. Sekin meni ihan hienosti, kun kohdistin katseeni suoraan vastapuolelle enkä jäänyt pälyilemään alas. Onneksi silta ei myöskään paljoa keinunut.

Reitin jännittävin osuus. Loppu olikin sitten leppoisaa kulkua kauniissa maisemissa. Reitin voi kävellä vain yhteen suuntaan pohjoisesta etelään.

Nyt jälkeenpäin kun katselin polulta otettuja valokuvia, reitti näyttää minusta niissä hurjemmalta kuin sen todellisuudessa koin. Jos vähänkään emmit, että uskallatko, uskalla! Kokemus oli hieno ja luontokokemuksena kerrassaan erilainen. Olisi kyllä jäänyt harmittamaan, jos ei olisi tullut mentyä. Yksi hieno kokemus olisi jäänyt saamatta.

Caminito del Reysta kirjoitti hiljattain myös Gia Matkakuume -blogissa.

www.caminitodelrey.info/en/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Andalusian Arcos de la Frontera – historialla kuorrutettu valkoinen kaupunki

Puikkelehdimme autollamme valkoisten talojen labyrintissa pitkin yksisuuntaisia katuja. Määränpäämme oli ylhäällä yli 150 metrin korkeudessa sijaitseva Parador-hotellimme.

Tiet kävivät yhä kapeammiksi ja siinä kohtaa, kun sukelsimme kaupungin vanhan muurin aukosta sisään, olin lähes varma ettemme mahtuisi. Teki mieli vetää auton sivupeilit sisäänpäin. Mahduimme sittenkin, nipin napin.

Olimme saapuneet Andalusian Arcos de la Fronteran vanhaan kaupunkiin, vajaan 70 kilometrin päähän tunnetummasta kaupungista Cadizista. Valkoisen kaupungin kellotapulin kellot soittivat meille tervetuloa jymeästi kumahdellen.

Vanhan kirkon ja hotellimme lisäksi Plaza del Cabildon -aukiota reunustivat kaupungintalo ja sen takaa uhmakkaasti nouseva Arcosin keskiaikainen linna.

AjoväyläAjanilmoittajaOlikohan ihan hyvä juttu kaupungintalon rakentaminen keskiaikaisen linnan kupeeseen?Paradorista aukesi hienot näkymät.

Arcos de la Fronteran nimi on suomennettuna rajan kaaret, joka juontaa sen vanhaan historiaan. Keskiajalla kaupunki oli muslimien Taifa de Arcos -kuningaskunnan pääkaupunki ja siltä ajalta on myös hotellimme vastapäätä kurottava Arcos de la Fronteran linna. 1200-luvulla kaupunki on ollut rajakaupunki Espanjan valtataisteluissa maureja vastaan.

Kristittyjen ottaessa vallan 1400-luvun lopulla kaupungista tuli Arcosin herttuakunnan pääkaupunki ja linna sai uudet asukkaat, Arcosin herttuat. Tuolloin myös Cabildo-aukion pohjoislaidalla oleva maurien moskeija sai väistyä barokkigoottilaisen kirkon tieltä.

Tuntui jotenkin ihmeelliseltä seistä yhtäkkiä kaiken tuon historian keskiössä. Kaukana alhaalla virtasi Andalusian pisin joki Guadalete, joka on nähnyt kaiken tämän myllerryksen vuosisatojen ajan.

Tämä hienolla näköalapaikalla sijaitseva historiallinen aukio olisi ansainnut minusta loistavammat puitteet. Nyt se on lähinnä parkkipaikka. Liekö käytännön syistä johtuvaa, sillä linnan edessä on Arcos de la Fronteran kaupungintalo ja sitä vastapäätä hotellimme. Parkkipaikkatarve vanhassa kaupungissa on huutava.

Näistä huppupäistä tulee kyllä mieleen ihan muut tyypit…

Majapaikkamme Parador de Arcos de la Frontera, entinen oikeustalo, on saanut uuden elämän hotellina. Ja oikein hyvän sellaisen on saanutkin. Linnamainen hotelli on täynnä tunnelmaa, mielenkiintoisia yksityiskohtia ja wau, mitä näköaloja.

Nyt jälkeenpäin mietin, että tuli ehkä säästettyä väärässä kohtaa. Olisi sittenkin pitänyt ottaa kalliimpi parvekkeellinen huone, josta aukesi näköalat pitkälle laaksoon ja vuorille. Näistä näköaloista toki pääsi nauttimaan hotellin muissa tiloissa. Jos täällä suunnalla liikut, hiekkakivijyrkänteen laitamalla sijaitsevan hotellin terassilla kannattaa nauttia kahvikupponen vaikka et hotellissa yöpyisikään.

Parador de Arcos de la Frontera

Palataanpa Arcos de la Fronteran kaupunkiin. Ei uskoisi, että tässä kaupungissa (tekisi mieli sanoa kylässä) on peräti noin 30 000 asukasta. Kaupunki jakautuu alhaalla olevaan uuteen kaupunkiin, jokilaaksoon ja ylhäällä olevaan valkoiseen ”kylään”.

Vähän jäi harmittamaan liian lyhyeksi osoittautunut visiittimme. Olisi pitänyt antaa kaupungille ehdottomasti ainakin kaksi yötä. Yhden yön pikakäynnillä ehdimme hädin tuskin tutustua tähän historialla kuorrutettuun osaan.

Arcos de la Fronteran vanha kaupunki kuuluu Andalusian valkoisten kylien matkailureitistöön (ruta de los pueblos blancos). Joidenkin mielestä ylhäällä hiekkakivikukkulalla sijaitseva vanha kaupunki on yksi kauneimmista kylistä, valkoisten kylien kuningattareksi kutsuttu.

Ihan äkkiä ei tule mieleen mukavampaa tapaa viettää matkapäivää, kuin eksyä tällaisen kylämäisen kaupunginosan kapeille labyrinttikujille. Istuutua väliin lasilliselle paljon nähneiden kiviseinien varjoon ja vaan fiilistellä.

Luin jostain, että Arcos del Frontera on suosittu matkailukohde, mutta ainakin maaliskuun alkupuoliskolla siellä sai hyvin rauhakseltaan kuljeskella. Muutama harva turisti siellä täällä ja muutama paikallinen istumassa sherrylasillisella kantakuppilassaan.

Illalla sängyssä mietin kaupungin vanhaa linnaa, jonne ei päässyt, koska se on yksityisomistuksessa. Yritin myöhemmin uteliaisuuttani löytää tiedon kuka kumma omistaa tuollaisen mittavan historiallisen rakennuksen. Uusi omistaja on ostanut romahtamispisteessa olleen linnan vanhalta aatelissuvulta 1990-luvulla ja kunnostanut sen. 1993 linna on julistettu Espanjan kulttuuriperintökohteeksi. Tietoa siitä kuka on omistaja en löytänyt.

Historia on Arcos del Fronterassa läsnä kaikkialla.

Ennen nukahtamista aukion vanha kellotorni ilmoitti kumeilla lyönneillä kellon olevan 11. Koska huoneemme sijaitsi aivan kellotornin vieressä, mekkala oli melkoinen. Mietimmekin, että mahtaako nukkumisesta tulla mitään. Kuulin vielä puoli kahdentoista lyönnin ja sitten nukahdin. Liekö kellot yöksi vaimennettu tai sitten vaan nukuimme tosi sikeästi. Historian havina oli täyttänyt pääni.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Antequera – kaupunki, jolla on andalusialaisen maalaisserkun sielu

Kun suurin osa Aurinkorannikon kaupungeista on jo nähty, uteliaisuus ajaa syvemmälle sisämaahan.

Ihan Andalusian sydämessä, noin 60 km Malagasta pohjoiseen, on historiallinen kaupunki Antequera. Jo nimikin viittaa antiikkiin ja muinoin kaupunkia hallinneisiin roomalaisiin.

Me eksyimme Antequeraan oikeastaan siellä olevan Parador-hotellin ansiosta. Paradorit ovat Espanjan valtion ylläpitämiä hotelleja, jotka ovat joko historiallisesti merkittävissä rakennuksissa tai ne sijaitsevat luonnon kauniilla paikalla. Ja sitten ovat Antequeran kaltaiset kaupunki-Paradorit, jotka toimivat jonkin asteisina rauhoittavina keitaina.

Parador de Antequera

Samalla oli mahdollisuus tutustua vanhaan andalusialaiseen kaupunkiin, jota turismi ei paljoa heiluttele. Ja sellainen Antequera juuri oli, aito ja hyvin periandalusialainen. Aukioita, kirkkoja, puistoja, valkoisia taloja, härkätaisteluareena ja kaupungin kruununa ylhäällä maurien rakentama linnake.

Ylös Alcazaban linnoitukseen kannattaa ehdottomasti kivuta. Ylhäältä avautuvat hienot näkymät reilun 40 000 asukkaan kaupungin ylle ja sitä ympäröivään vuoristoon. Neljän euron pääsymaksu kannattaa maksaa ihan jo näköalojen takia.

Kaupungin laitamilla sijaitsevat Unescon maailmanperintöluetteloon listatut dolmenit eli tuhansia vuosia vanhat hautakammiot ovat monille kaupungin merkittävin nähtävyys. Me jätimme nämä kuitenkin väliin, sillä tässä kohden myönnän moukkamaisuuteni. Erilaiset arkeologiset löydöt eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini.

Sen sijaan kiersimme kaupungin katuja, ihastelimme kauniita rakennuksia, nautimme lähes helteisestä kevätkelistä ja istuskelimme siellä sun täällä paikalliselämää aistimassa. Tapamme mukaan bongasimme myös tukun kiinnostavia ravintoloita ja maistelimme tapaksia muutamissa paikoissa. Vähän jäi sellainen kuva, että Antequerahan taitaa olla ihan kelpo ruokakaupunki.

Venytimme nälkäämme iltaa varten, sillä olimme päättäneet syödä hotellimme ravintolassa. Päätös oli hyvä, sillä Parador de Antequeran ravintolan menu oli erinomainen. En tosin tiedä miksi menu oli ilmiselvästi mitoitettu sumopainijoille, sillä osa annoksista oli aivan älyttömän suuria. Meidän mielestä yhdestä menusta olisi hyvin syönyt kaksi.

Hotellin aamiainen oli ihastuttava. Herkullisia juustoja, tuoreita hedelmiä, maukkaita leikkeleitä ja valtaisa valikoima erilaisia leivonnaisia. Näyttää olevan maan tapa, että makeaa on aamiaispöydässä enemmän kuin tarpeeksi.

Jos yövyt Paradoreissa, aamiainen kannattaa ehdottomasti sisällyttää varaukseen. Kolmen Parador-kokemuksen perusteella, näissä hotelleissa on minusta yhdet parhaimmista hotelliaamiaisista, mitä Espanjassa on tullut eteen.

Ei Antequerassa minusta mitään ihmeellistä näkemistä ole, mutta mukava ja käymisen arvoinen kaupunki se joka tapauksessa on. Kaupungin aitous on ehkä sen paras anti.

Samaa mieltä näyttää olleen myös Malagassa asuva Eeva Eevagamunda -blogissaan. Eeva nimesi Antequeran Andalusian valkoisten kylien isoveljeksi. Ja sitä se varmasti on. Kaunis kylä, joka on naamioitunut kaupungiksi. Vai onko se sittenkin maalaisserkku, joka yrittää olla enemmän kaupunkilainen kuin onkaan?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

On siis kevät, kuljen Välimeren rantaa

Eipä paljoa uskoisi, että Espanjassa eletään vielä talvikautta, sillä virallisesti maa siirtyy kevätaikaan vasta 21.3. Minusta Aurinkorannikolla tuoksuu ja tuntuu jo ihan kesältä.

Olin helmikuussa reilut pari viikkoa Suomessa ja kun palasin kuun lopussa Fuengirolaan takaisin, tulin suomalaisittain katsottuna kesään. Muutos on ollut ällistyttävän nopeaa. Linnut konsertoivat, puut vihertävät ja kaikkialle on puhjennut kukkia. Jossei ihan täyttä kesää eletä, niin Costa del Sol kihisee joka tapauksessa kevättä.

Koko Fuengirola näyttää heräilevän talviunestaan. Kaupungin rannoilla on elämää ihan eri malliin kuin aiemmin ja koko talvikauden kiinni olevat ravintolat ovat alkaneet availla oviaan. Mansikkakausi on hippeimmillään ja mansikoita saa halvimmillaan jopa euron kilohintaan.

Shortsit on saanut kaivaa esiin ja auringossa tuntuu paahteiselta. Jopa niin kuumalta, että terasseilla hakeutuu jo mieluimmin varjopöytiin. Toissapäiväisen pitkän aurinkolenkin jäljiltä päänahka on palanut ja käsivarsissa on uusi vaaleanpunainen sävy.

Siltikin lämpö tuntuu niin ihanalta, että tekisi mieli olla ulkona kaiken aikaa. Kulkea kilometritolkulla merenrantaa, työntää varpaansa hiekkaan ja antautua auringolle. Kuka muistaakaan enää lunta ja pakkasta?

Kukkahattutäti minussa on ottanut taas vallan. Fuengirolaan muuton alkuaikoina jaksoin kuvata innolla palmuja ja appelsiinipuita. Nyt niistä on tullut arkea ilman, että niitä juurikaan huomaa.

Sen sijaan kameran linssiin ovat päätyneet kaikkialla keltaisenaan kukkivat mimosat, punaisen eri väreissä hehkuvat ihmeköynnökset eli bougainvilleat ja violetit jakarandat. Joulutähdet katukuvassa ovat vaihtuneet värikkäisiin kesäkukkiin.

Puu täynnä punaisia pulloharjoja. Tietääkö kukaan nimeä tälle hauskalle puulle?Jopa kaktukset ovat intoutuneet kukkimaan.

Kevättä rinnassa tuntuu olevan itsellänikin. Sellaista hulvatonta fiilistä, joka aiheuttaa levottomuutta ja saa tekemään kaikkea hauskaa. Kuten hyppäämään hetken mielijohteesta valkoisen hevosen selkään.

No, ei nyt ihan oikean. Yhtenä iltana bongasimme ystäväni kanssa Fuengirolan rantakadulta vanhan ajan karusellin. Tiedättehän sellaisen kauniin kokonaisuuden, missä valot vilkkuvat, musiikki soi ja hevoset ja eksoottiset eläimet pyörivät ympyrää. Hetken päästä me kaksi täti-ihmistä istuimme uljaina ratsujemme selässä ja jakelimme ohikulkijoille kuninkaallisia vilkutuksia.

Voisiko joku kertoa kuinka tänne selkään pääsee?

Costa del Solin kaupat pursuavat herkullisen värisiä kesävaatteita ja kenkäkaupoissa talvisaappaat ovat saaneet väistyä sandaalien tieltä. Voitte uskoa, että ihanaa valikoimaa riittää.

Ystäväni kanssa pidettiin naistenpäivä eli pyhitimme puoli päivää puhtaasti shoppailulle. Kun Fuengirolan Los Bolichesin kaupunginosasta lähtee kulkemaan bussikatuna tunnettua katua keskustaa kohden, vaatekauppoja piisaa väsymiseen saakka.

Raskasta päivää piti tietty virkistää väliin lasillisella kuohuvaa. Yksi lempipaikkojani tähän on Tatin -nimisen ravintolan terassi Plaza Chinorros -aukiolla vanhassa keskustassa. Laatucavaa ja hymyilevää palvelua. Välillä naurattaa tarjoilijan ja minun välinen kommunikointi. Tarjoilija puhuu minulle huonoa suomea, minä taasen hänelle vieläkin heikompaa espanjaa.

Löysimme muuten Fuengirolasta aivan loistavan ruokapaikan, Onko teistä kukaan kokeillut Fuengirolan Constitucion aukion lähellä olevaa Arte y Cocina -ravintolaa? Harvoin kohtaa niin täydellistä ruokakokemusta, jossa ei yksikään osatekijä sakkaa.

Ravintolan miljöö on pelkistetyn trendikäs, mutta kotoinen. Tarjoilijalla oli pilkettä silmäkulmassa, mutta taattua ammattitaitoa. Ja se ruoka! Maukasta, mietittyä ja kaunista, tekisi melkein mieli sanoa täydellistä. Tämä italialaisomisteinen ravintola todella tekee ruuasta taidetta.

Miehen kanssa on väliin pelattu aamuisin padelia. En ollut kuullutkaan kyseisestä pelistä ennen ensimmäistä Fuengirola-matkaani. Kyse on mailapelistä, joka on vähän kuin tenniksen ja squashin välimuoto ja jota pelataan lyhytvartisilla reikämailoilla tenniskenttää pienemmällä kentällä.

Eipä me juurikaan säännöistä mitään ymmärretä, kunhan nyt lätkitään. Aikamoisen suosittu peli näyttää tällä alueella olevan ja ennen kaikkea superhyvää liikuntaa. Sitä en vaan ymmärrä, kuinka tästä pelistä saa aina takapuolen niin kipeäksi?

Useamman Fuengirolassa vietetyn kuukauden jälkeen mietittiin miehen kanssa sitä, onko meille kertaakaan tullut kyllästymisen tunnetta. Sellaista tylsistymisen tunnetta, kun ensi-ihastus laantuu ja arki astuu kuvioihin. Ihan vilpittömästi, ei ole tullut. Ei kummallekaan. Ei ainakaan vielä.

Melkeinpä meille on käynyt päinvastoin. Fuengirolaan on ollut helppoa kotiutua ja mitä enemmän sitä on oppinut tuntemaan, sitä mukavampaa tarjontaa kaupungista löytyy. Costa del Solin alue taas on yllättänyt monipuolisuudellaan ja koko Andalusia taas ihastuttanut historiallisilla kaupungeillaan ja tunnelmallisilla kylillään.

Niin, tässä kohtaa on vain yksi huoli. Aika käy vähiin. Huhtikuun loppu koittaa nopeammin kuin toivoisi, ja jossain siellä siintää kotiin lähdön aika. Sitä ennen ottakaamme tästä ihanuudesta irti kaikki mahdollinen. Salud hyvälle keväälle!

Matkakuume -blogin Gia on ollut samoissa fiiliksissä jo kuukausi sitten. Naurattaa miten samanlaiset tuntemukset mielessä käy, jopa ihan saman biisinkin kautta:  On siis kesä, kuljen Fuengirolan rantaa

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista