All Posts By

Annemaria

Samppanjaa tunturissa vähän toisella tapaa – Star Arctic Hotel, Saariselkä

Pieni mökki, iso ikkuna, tunturinäkymä ja lasissa samppanjaa. Olisin voinut jäädä vielä hetkeksi.

Majoituksen tarjosi Star Arctic Hotel

– Mikä toi talorivistö tuolla tunturin päällä oikein on, kysyin mieheltäni, kun saavuimme Saariselälle. Noita mökkejä ei kyllä ollut viimeksi täällä käydessämme.

Eipä ollut. Saariselän paraatipaikalle Kaunispään huipulle valmistui vuoden 2017 lopussa uusi hotellikokonaisuus, Star Arctic Hotel. Hotelli koostuu rivistöstä mökkimäisiä hotellihuoneita ja lasikattoisia revontulien tarkkailuun rakennettuja ”igluja”.

– Tuolla terassilla kyllä kelpaisi juoda samppanjaa ja katsella ympäröivää tunturimaisemaa, tokaisin miehelleni tietämättä, että muutaman päivän päästä haaveeni toteutuisi.

Nuo lasiseinäiset talot jäivät kummittelemaan päähäni sen verran tiukasti, että kirjoitin hotelliin. ”Matkabloggaaja tässä terve. Minusta tuntuu, että olen löytänyt täydellisen paikan juoda samppanjaa. ”

Kuva: Johannes WileniusKuva: Johannes Wilenius

Sinne me sitten suunnistimme, Star Arctic hotellille yöpymään matkani viimeisenä päivänä. Ajoimme alhaalta kylästä varsin vaatimattomalta vuokramökiltämme ylös tunturin huipulle mukana pullo samppanjaa ja kylmäsavulohileipiä. Ripaus luksusta oli odotettavissa.

Hotellin vastaanotto ja ravintola sijaitsivat erillisessä päärakennuksessa, jonka valtaisista ikkunoista tulvi sisään valoa pilvisestä päivästä huolimatta. Lämmin puunväri ja ryhdikäs musta tekivät korkeasta huonetilasta hyvällä tapaa skandinaavisen selkeän, mutta kodikkaan viihtyisän. Mietin, miten talvipäivänä olisi auvoista istua aulan nojatuolissa tulen loimutessa massiivisessa lapintakassa.

Harmi, ettei hotellin ravintola ollut nyt kesäaikaan avoinna. Olisi ollut mukavaa ruokailla tuolla tunturimaisemissa varsinkin, kun hotellilta vakuutettiin ravintolan panostavan paljon laadukkaaseen ruokaan.

Hotellihuoneet sijaitsivat rivitalotyyppisissä harjakattoisissa rakennuksissa, joiden ehdottomasti parasta antia oli loistava näköala ympäröivään tunturiin. Maisemia saattoi ihastella kattoon saakka olevista ikkunoista tai omalta terassilta. Väkisinkin tuli mieleen, miltä vaihtuva ”maisemataulu” näyttää syksyn ruskassa tai talven lumikinoksissa. Tai mikä paraatipaikka tämä olisikaan revontulien bongailuun.

Olin suunnitellut istuvani terassilla pitkän illan samppanjaa siemaillen ja illan pimenemistä seuraillen. Vaan luontoäiti päätti toisin ja kätki kauniin näkymän paksulla sumuverholla. Iltapuolella olimme totaalisen harmaan maailman ympäröimiä. Näkyvyyttä ei ollut lainkaan. Enpä haluaisi patikoida tunturissa tuollaisessa hernerokkasumussa.

Hetken aikaa maisema näytti tältä…kunnes sukelsimme sakeaan sumuun.

Tähän oli tyytyminen, mutta onneksi huoneessamme oli kodikasta. Vaikka huonetila oli pienehkö, kaikki tarpeellinen kompaktista koosta huolimatta löytyi. Pidin erityisesti reilun kokoisesta sohvasta, johon mahtui kaksi oikein mukavasti löhöilemään. Jääkaappi piti kuohuvan kylmänä ja vedenkeitin mahdollisti kahvien kiehautuksen.

Varsin mukavan oloiset sängyt sijaitsivat parvella. Turkispeiton alla oli leppoisaa ottaa pienet päikkärit.

Huoneen värimaailma noudatti samaa linjaa päärakennuksen kanssa. Täytyy tunnustaa, etten erityisesti pidä männystä sisustusmateriaalina, mutta sekään ei niin haitannut, koska kontrastia antoivat musta ja harmaa. Lapin alleviivausta sisustuksessa ei tällä kertaa tarvittu. Riitti kun katsoi ulos.

Star Arctic Hotel oli kahdelle aikuiselle kaikin puolin miellyttävä kokonaisuus. Vähän sellainen hykertelypesänen. Ihan äkkiä en muista, missä muualla Suomen Lapissa hotelli sijaitsisi yhtä hienolla paikalla ylhäällä tunturin huipun tuntumassa. Kylläpä olivat hotellin hulppeisiin maisemiin rakentaneet.

Yksi yö tuntui vain liian vähältä.

www.stararctichotel.com/fi

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

3 x helposti tunturiin Saariselällä

Rakastan tuntureita. En ihan äkkiä keksi rauhoittavampaa ja mieltä ylentävämpää paikkaa kuin istua tunturin laella elämän menoa miettimässä. Tunturissa valtaa aina kummallinen hyvän olon tunne, lähestulkoon voittajafiilis. Maailma murheineen on jossain kaukana, ulkopuolella.

Päästäkseen tunturin huipulle on tarvittu joskus tiukkaakin ponnistelua ja askeltensa tarkkaa asettelua rakkakivikossa. Mutta onneksi on niitäkin tuntureita, joissa käynti on lähinnä kuin kevyt sunnuntailenkki. Tästä saa usein kiittää Metsähallitusta, joka on tasoittanut patikoijalle reittejä tasaiseksi kulkea.

Palasin hiljattain Saariselältä ja olin kerrassaan otettu paikan monipuolisista patikointireiteistä. Kaiken kuntoisille löytyi valinnanvaraa pituuksissa, vaativuustasoissa ja kohteissa. Merkityille reiteille maastoon saattoi lähteä useaksi päiväksi tai pelkästään tunniksi tai pariksi.

Panin ilolla merkille, että Saariselän alueella on tuntureita, jonne pääsee melko vaivattomasti heikommallakin kunnolla tai  pienten lasten kanssa. Aina ei tarvita kilometrien pituista vaeltamista pitkin maita ja mantuja saavuttaakseen tunturin huipun ja sieltä avautuvat hulppeat näköalat.

Tässä kolme helppoa tapaa päästä tunturiin Saariselällä.

Kaunispää

Naureskelin, että Saariselällä voi varmaan tehdä Suomen helpoimman tunturikäynnin. Kaunispään huipulle pääsee näköaloja ihailemaan ajelemalla autolla pitkin asfalttitietä ihan huipulle asti.

Eikä Kaunispäälle meno ole hankalaa jalkapatikassakaan. Kutakuinkin Saariselän kappelin kohdalta lähtee opastettu noin kahden kilometrin reitti ylös, joka nousee loma-asutusten lomasta. Lähes koko matkan pääsee kulkemaan päällystettyä tietä pitkin, eikä nousukaan ollut ainakaan minusta mitenkään jyrkkää tai rankkaa. Enempi sellaista tavallista tallustelua.

Huipulle pääsee hiihtohissillä myös kesäaikaan. Jos kunto on heikko, nouse ylös hiihtohissillä ja tule alas kävellen.

Ylhäällä on kahvila/ravintola ja matkamuistomyymälä. Kiva kohde hilppasta vaikka maisemakaffeille.

Tämä oli ehkä vähän huono sää mennä Kaunispään huipulle 🙂

Urupää

Aja noin neljä kilometriä Saariselältä päätietä E75 Ivaloon päin. Urupään tienviitan jälkeen on tien reunassa oikealla parkkipaikka (siinä kohdassa mihin vasemmalla oleva puinen poroaita päättyy). Jätä auto tähän ja lähde kulkemaan pientä polkua ylöspäin.

Tulet hämmästymään, miten hieno tunturimaisema aukeaa hetken päästä ensimmäisen nyppylän saavutettuasi. Oli vaikea ymmärtää, että valtatie kulkee lähes vieressä, sillä maisemat ovat sitä luokkaa kuin olisit kaukana Lapin erämaassa.

Ensimmäinen vastaantuleva korkeampi laki on Urupää (se, jossa on masto). Jos haluat jatkaa pidemmälle, vieressä on valloitettavaksi seuraava huippu, Palopää.

Kiilopää

Kiilopään tunturi sijaitsee Urho Kekkosen kansallispuiston alueella puoleksi Inarin, puoleksi Sodankylän kunnassa. Reitti ylös tunturiin ei ole vaikea kulkea, mutta nousu on jyrkähkö ja voi tuntua rankalta. Portaita on kaiken kaikkiaan 860. Portaikkojen reunamilla on useita lepotasanteita, joten matkaa voi taittaa pala palalta.

Jätä auto Kiilopään matkailukeskuksen parkkipaikalle ja lähde kulkemaan siitä aluksi hiekalla tasoiteltua tietä pitkin. Ensin tulet loiville kiviportaille ja sen jälkeen jyrkin nousuosuus tapahtuu pitkin puuportaita. Matkaa huipulle on noin kaksi kilometriä.

Jos suinkin mahdollista, pyri aina valitsemaan tunturiin menoon mahdollisimman kirkas sää. Saat paljon enemmän irti näkymistä, kun maailma ympärilläsi aukeaa kauas horisonttiin. Ylhäällä sumu on usein myös sakeampaa kuin alhaalla. Lisäksi tunturin laella tuulee usein navakasti. Älä lähde matkaan ilman hattua, vaikka alhaalla olisi mitä parhain sää.

Meillä oli tällä reissulla vähän huonoa tuuria kelien suhteen, sillä sää oli pääosin harmaa ja pilvinen. Ja tämähän näkyy ikävä kyllä latteina kuvina.

Mutta tunturi on aina tunturi. Raskaan pilviverhon allakin tuntuu, että taivas on korkealla ja maailma on avara. Tunturissa on helppo hengittää, satoi tai paistoi.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Inspiroiva päivämatka Tallinnaan – aina jotain uutta

Kun kuvittelit tuntevasi Tallinnaa edes vähän, huomaatkin, ettet tunne sitä oikeastaan yhtään.

Kesämatkan bloggaajille ja toimittajille tarjosi Tallink Silja

Blogiani seuranneet ovat varsin huomanneet, että hehkuttelen usein lyhyitä matkoja lähialueelle. Aina ei tarvitse mennä kauas löytääkseen mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa. Parasta tässä on myös se, että lähimatkoja pystyy tekemään melko pienellä budjetilla.

Tuttu kestosuosikki Tallinna on niin helppo saavuttaa, että luokittelisin sen jo lähimatkailun piiriin, vaikka vähän merta edemmäs mennäänkin. Kun aamulaivalla lähtee, päivässä ehtii paljon ja illaksi vielä takaisin Helsinkiin.

Pari tuntia Helsingistä ja miljöö on ihan toinen.

Megastar on tähti Tallinnan laivojen joukossa

Osallistuin tällä viikolla Tallink Siljan järjestämälle lehdistömatkalle Tallinnaan uudehkolla Megastar -aluksella. Kaukana ovat ajat kämäsistä ja kulahtaneista Tallinnan autolautoista. Megastar on kerrassaan viihtyisä ja tasokas alus. Valoa, tilaa ja tyylikkyyttä on kuin viiden tähden hotellissa.

Laiva on selvästi panostanut ostosmatkailuun. Myymälätilaa oli peräti kahdessa kerroksessa. Panin merkille, että viininystävää hemmoteltiin melkoisen runsaalla valikoimalla. Itselleni lähti mukaan pari pulloa oivaa laivan samppanjaa Ayalaa.

Jos shoppailu kiinnostaa, kannattaa piipahtaa myös Tallinnan D-laivaterminaalin toisessa kerroksessa olevassa Sadama Market outletissä. Kyse on kaupasta, jossa myydään laivojen poistotuotteita merkittävin alennuksin.

Teimme matkaa mennen tullen laivan Business Loungessa. 65 euron lisähintaan on tarjolla kylmiä ja lämpimiä ruokia sekä ihan hyvä valikoima virvokkeita, viinejä ja muita alkoholijuomia. Pidin erityisesti buffetpöydän kalatarjonnasta ja runsaasta vihannesten käytöstä. Ihan ilmaistahan tuo ei ole, mutta hintansa väärtiä silloin, jos haluat matkustaa rauhallisemmissa puitteissa ja saada matkaasi ripauksen lisämaustetta.

Megastar on avara ja valoisa. Kuva: Tallink SiljaBusiness Loungessa vielä tyylikkäämmin. Kuva: Tallink SiljaHyvästä kalavalikoimasta kiitosta.Juomaakin oli joka makuun.Shoppailua kahdessa kerroksessa. Kuva: Tallink Silja

Fotografiska – käyntilistalle ehdottomasti

Pressimatkamme pääkohde oli Tallinnan uusin taidekeskus, Telliskiven alueelle kesäkuussa avattu Fotografiska. Jos jotain voi päätellä siitä huomiosta, millä paikkaa on mediassa parin viime kuukauden ajan hehkutettu, museosta taitaa tulla melkoinen yleisömagneetti.

Fotografiska on tukholmalaislähtöinen valokuvaukseen keskittynyt taidekeskus, joka on vähän kuin Guggenheim valokuvataiteen alalla. Tallinnan jälkeen vastaavat keskukset aukeavat seuraavaksi New Yorkiin ja Lontooseen.

Fotografiskan avajaisnäyttelyiden ehdoton helmi on brittiläisen valokuvaaja Jimmy Nelsonin näyttely Homage to Humanity (Kunnianosoitus ihmiskunnalle). En muista, että olisin koskaan nähnyt niin intensiivisiä valokuvia. Hahmot tuntuvat astuvan ulos kuvista.

Nelsonin näyttely on eräänlainen matka maailman ympäri maailman kauneimpiin paikkoihin ja eksoottisimpien kansojen ja heimojen pariin. Valokuvaaja on rakentanut täydellisiä henkilöpotretteja klassisen muotokuvasommittelun ehdoilla. Mallit vain ovat melkoisen poikkeavia.

Nelson on pystynyt tuomaan esiin vaikuttavalla tavalla kuvauskohteidensa persoonan. Otokset ovat paljon enemmän kuin pelkkiä kuvia. Homage to Humanity -näyttely on Tallinnassa nähtävänä enää 8.9.2019 saakka ja jatkaa sieltä Tukholman Fotografiskaan. Tämä on näyttely, joka kannattaa ehdottomasti nähdä.

Muita avajaiskauden näyttelyitä ovat norjalaisen Anja Niemen draamalliset lavastekuvat, suomalaisen Pentti Sammallahden mustavalkoiset realistiset ympäristökuvat ja virolaisen Anna-Stina Treumundin naiskuvat.

Poikkea myös Fotografiskan ylimmässä kerroksessa. Siellä on kiva näköalaravintola terasseineen ja drinkkibaari.

Luulitko tunteneesi jo vanhankaupungin?

Tallinnan asiantuntija Henna Mikkilä oli matkallamme kertomassa vähemmän tunnetuista Tallinna-tärpeistä. Tallinna on todellinen runsaudensarvi, jossa kannattaa ehdottomasti poiketa valtaväylien ulkopuolelle. Henna suositteli mm. vanhankaupungin sivukujia, joiden kätköistä löytyy ihastuttavia kahviloita, ravintoloita, gallerioita ja kauppoja.

Tiesitkö, että Tallinnan vanhassakaupungissa on esimerkiksi dominikaaniluostari, ukrainalainen kirkko ja salakapakoita?

Hennan matkavinkkejä pääsee lukemaan sivustolta www.sooloiluja.com. Henna houstaa myös Tallinnatärpit nimistä keskustelusivustoa Facebookissa.

Tämän oven takaa löytyy ukrainalainen kulttuurikeskus ja kirkko.Galleria Kakusta voi ostaa vaikka tuunatun fillarintai vuokrata päiväksi vaaleanpunaisen vespan 30 eurolla.

Tallinna on Ruokakaupunki

Tallinnan kohdalla ruokakaupunki täytyy ehdottomasti kirjoittaa isolla kirjaimella. Jos Tallinnaan kannattaa mennä kulttuurin perässä, sinne kannattaa ehdottomasti mennä myös ruuan perässä. Vaikka väitetään, että Tallinnassa hinnat ovat nousseet, kyllä siellä minusta edelleen syö edullisesti.

Hyviä ravintoloita on sellainen kattaus, että joka ainut kerta Tallinnassa on vaikea päättää, minne suuntaisi ja minkä valitsisi. Tosin ravintoloita tulee ja menee sitä vauhtia, että vaikeaa on myös pysyä perässä.

Tällä reissulla kävimme tutustumassa yhteen uusimmista tulokkaista, Tallinkin omistamaan italialaiseen Flavoreen. Ravintolan erikoisuus on viiniseinä, jossa on tarjolla 16 italialaista viiniä ja 8 italialaista väkevää alkoholijuomaa.

Ideana on, että asiakas saa käyttöönsä ”luottokortin”, jolla voi hakea viiniseinän automaateista juomia joko 4, 12 tai 24 cl:n annoksina. Seinä toimii minusta parhaiten silloin, kun haluat maistella pieninä annoksina erilaisia viinejä. Helppo tapa järjestää omaehtoinen italialaisten viinien tasting.

Voihan Tallinna, miten ihana sinä oletkaan ja niin mukavan lähellä. Lupaan käydä jatkossa kylässä useammin.

PS: Sain Hennan matkavinkeistä niin kutkuttavia ja inspiroivia tärppejä, että nyt syksyllä tarvitaan heti perään uusi reissu. Tulossa siis Tallinnan löytöretkimatka 🙂

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Viikon putki Lapissa otti voimille

Kun lähtee eräjorman kanssa Lappiin, joutuu eräpirkko koville. Seitsemän päivää, 75,9 kilometriä, 106389 askelta jänkää ja tuntureita.

Lapissa on ilmiselvästi jotain maagista voimaa, joka saa liian vähän liikuntaa harrastavan täti-ihmisen ylittämään itsensä. Vielä silloinkin, kun tuntuu, etten enää jaksa, sitä kummasti vaan siirtää viimeisillä voimillaan vaelluskenkää toisen eteen ja pinnistää vielä hetken.

Eihän noissa yläpuolen lukemissa olisi mitään erikoista, jos ne olisi tepasteltu tasaisilla tieosuuksilla tai kunto olisi rautainen. Sen sijaan minulle nämä lukemat ovat vaatineet paljon hikeä ja sisua. Kipuamista tuntureille, hoipertelua kivikoissa ja ponnistelua suon hetteiköissä. Askelmittarin mukaan olen noussut viikon aikana 163 kerrosta.

Vaikka kroppa on ollut kovilla, patikointien jälkeinen euforia kuittaa kaiken. Väsyneessä kehossa elää virkistynyt mieli.

Help me!

Reilu viikko tuli vietettyä pääosin Saariselän maisemissa ja voin sanoa, että kyllä tykkäsin. Jo saapuminen Saariselälle on vaikuttavaa. Tie nousee tuntureiden välistä ylös puuttomalle vyöhykkeelle, paljakkaan. Tajuaa totisesti olevansa Lapissa.

Saariselän ympäristössä on sellainen kirjo patikointireittejä valittavana, että viikko tuntui aivan liian lyhyeltä ajalta. Vaikka parhaani tein, en sittenkään ennättänyt kuin pintaraapaista muutamia niistä paikoista, joihin olisin halunnut mennä.

Saariselän hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja vaellusreittejä.Lapin jätkiä oli kulkijalla usein seurana.

Täytyy antaa taas kerran lämpimiä kiitoksia Metsähallitukselle erinomaisesti hoidetuista retkeilypalveluista. Reiteillä on mukavia rakennuksia retkeilijöiden käyttöön, maastoon pääsee jopa rullatuolilla ja reittimerkinnät etenkin Saariselän alueella ovat erinomaisia. Jopa minä, tällainen suuntavaistoton urvelo, uskaltaisin lähteä yksin patikoimaan näille poluille.

Olin melkoisen hämmästynyt kuinka hulppeita rakennelmia metsiemme hallitus oli maastoon nikkaroinut. Saariselän Aurorapolulle olivat rakentaneet lähinnä kirkkoa muistuttavan revontulien katselupaikan ja viereen tasokkaan taukotuvan.

Inarin Tuulisjärvelle oli vastikään valmistunut yleiseen käyttöön ”luksusmökki” kalastajien ja retkeilijöiden tarpeisiin. Olen niin iloinen siitä, että veromarkkoja käytetään tällaisiin yleishyödyllisiin tarpeisiin. Tämä, jos mikä, on minusta kansanterveystyötä parhaimmillaan.

Kuukkeli tuli Tuulisjärvellä katsomaan olisiko tarjoilua.Yritettiin vähän kalastaakin, mutta tällä kertaa kala ei syönyt.

Tunturin huipulle patikointi on palkitsevaa. Ympärillä avautuva avara erämaa ja tuntureiden piirtämä maailma hiljentää ja herkistää. Tunturin laki on minun kirkkoni. Paikka, jossa tunnen pyhää rauhaa ja jumalallista läsnäoloa. Tunturissa on helppo hengittää ja puhdistaa päätä.

Eräjorma ja -pirkko.

Tuntureiden lisäksi jokakesäisellä Lapin reissulla minun on päästävä myös hillasoille. Sairastan hillamaniaa, pakkomielteistä halua rämpiä itseni totaalisen uupumuksen tilaan pitkin upottavia aapoja ja rämeitä. Iltaisin kroppani oli ilmiselvästi jonkun toisen, vanhan ja raihnaisen.

Kun on hillankiilto silmissä, sitä helposti unohtaa väsymyksensä. En yksinkertaisesti pysty istumaan Lapissa autossa ja katsomaan ohikiitäviä soita poikkeamatta säännöllisin väliajoin tarkistamaan olisiko hillaa tarjolla. Vaikka viimeisillä voimilla.

Tänä vuonna saalis jäi kovin heikoksi ja hillakeikoista tuli enemmänkin kadonneiden marjojen etsintää. Muutaman hillakilon eteen sai mittailla jänkää toden teolla. Miten se sanonta menikään ahneen lopusta? Minulla oli mukana iso matkalaukku, joka oli tarkoitus täyttää kotimatkalle hillasaaliilla. Ei nyt mennyt ihan suunnitellusti.

Tuolla olisi yksi hillasuo, millä ei ole vielä käyty.

Tätä kirjoittaessani istun lentokoneessa matkalla Ivalosta kohti Helsinkiä. Reilu viikko Saariselän maisemissa meni ihan liian nopeasti. Joka ikinen reissupäivä tuntui, että päivän tunnit eivät riitä kaikkeen haluamaani.

Olen niin iloinen tästä pyrähdyksestä ja kaikista upeista luontokokemuksista. Jos vielä Lapin kesän aurinko olisi näyttäytynyt hieman enemmän, matka olisi ollut täydellinen.

Sain matkaani lisäpituutta lentämällä molemmat suunnat Helsingistä Ivaloon. Pitkät automatkat ovat puuduttavia ja lyhyellä lomasella ne haukkaavat liian suuren palan matkasta. Lyhimmillään Helsingistä lentää Ivaloon puolessatoista tunnissa. Huomattavasti mukavampaa kuin körötellä autolla pysähdyksineen noin neljätoistatuntia.

Viimeinen yö vietettiin eriskummallisessa paikassa Kaunispään huipulla. Juotiin samppanjaa hulppeissa maisemassa tunturissa, joka loppuillasta kätki maisemansa ja meidät paksuun usvapeittoon. Mutta siitä tuonnempana.

En tiedä kuka viisas on sanonut: ”Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta.” Voisiko tuota enää paremmin sanoa?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Ikä ei tule yksinään – näistä asioista huomaan eläneeni jo vähän pidempään

Yksi päivä sitä vain ymmärtää, että hitto soikoon, elettyä elämää on takana jo huomattavasti enemmän kuin koskaan voi olla edessäpäin. Suurin osa elämästä on eletty, ei voi mitään.

Naureskelin itselleni eräänä päivänä, kun huomasin lukevani paikallislehdestä kuolinilmoituksia. Toki niitä on tullut vilkaisseeksi ohimennen aiemminkin, mutta nyt ihan eri intensiteetillä. Nimien lisäksi tarkistin myös syntymävuodet.

60 oli ennen paljon ikävuosia ja sen ikäiset tuli luokiteltua sarjaan eläkeläiset. Nykyisin 60 on ihan sopiva ikä (vaikka väliin ajattelen, että onneksi sentään siihen on vielä muutama vuosi). Vähän kuin toinen vaihe nuoruuden jälkeen, jolloin alkaa tuntemaan itsensä, jos ei niin villiksi, niin kutakuinkin aika vapaaksi.

Vaikka viralliseen eläkeikään on vielä matkaa, varmuuden vuoksi on pitänyt tarkistaa Eläketurvakeskuksen eläkelaskurista oma eläkeikä ja tulevan eläkkeen määrä. Kauheaa, miten vähän tuloa on tulevaisuudessa odotettavissa. Ainakin se vahvistaa tietoisuutta, että parasta panna töpinäksi nyt niiden asioiden kohdalla, mitä loppu elämältä odottaa.

Huomaan lukevani mediasta hyvin tarkkaan ihmisten ikää koskevat tiedot, erityisesti silloin, kun ne liippaavat läheltä omaani. Tahtomattaan tulee tehtyä ikäskannausta. – Onpa tuokin vanhan näköinen ikäisekseen. Tai on tuotakin varmasti leikelty, ei se muuten olisi noin nuoren näköinen. Ennen mielipiteeni oli ehdoton ei kauneusleikkausten suhteen. Nyt pientä fiksaamista voisi jopa harkita.

Luen kiinnostuksella myös kaikki terveyttä koskevat artikkelit, kuten mitä pitää syödä ja mitä välttää tai mistä tunnistan eri sairauksien oireita. Ennen olisin ohittanut nämä jutut ilman suurempaa mielenkiintoa. Kaikki terveyteen liittyvä info on saanut ihan uuden merkityksen.

On se vaan kummallista, että ympärillä muut vanhenevat nopeampaa tahtia kuin itse. Vai eikö peilistä oikein selkeästi enää näe? Ei sinänsä ihme, sillä ilman laseja ei kyllä nykyisin näe mitään. En muuten ymmärrä yhtään, miksi ovat kaupoissa alkaneet teitittelemään ja rouvittelemaan.

Ystävä- ja tuttavapiiri on alkanut esittelemään lastenlastensa kuvia. Miten oikeasti minun ikäisillä ihmisillä voi olla lapsenlapsia? Miten kauhean nuorina ne ovat tehneet lapsensa?

Samassa piirissä myös yksi toisensa jälkeen on joutunut viime aikoina sanomaan lopulliset hyvästit vanhemmilleen. Niin väistämätöntä, mutta siltikin niin surullista. Moni kipuilee dementoituneiden tai muuten sairaiden vanhempiensa kanssa.

Omassa itsessä tapahtuvat ulkonäön muutokset lähinnä itkettävät, mutta omassa käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset sen sijaan ovat vähän huvittavia. Muistan, kun vielä jokunen vuosi sitten vannoin korkkareitten perään. Vaikka ne usein olivatkin epämukavat jalassa, tykkäsin siltikin kulkea korot kopisten. Vaikka kuinka pinnistelin muistia, en muista milloin viimeksi olen kulkenut kunnon koroissa. Kummasti jalkinevalinta on kääntynyt mukaviin pehmustettuihin lättäpohjiin. Vannon Skechersien nimeen. Harmittaa vain ne kymmenet parit vähälle käytölle jääneitä kauniita kenkiä kaapin koristeena. Kaikki kunnia Kirsti Paakkaselle.

Mukavuudenhalu on muutenkin kasvanut. Pitkiä lentoja ei jaksaisi millään, telttaretkelle tarvitaan vähintään 10 sentin patja, painavia kantamuksia ei halua enää raahata ja yökylän sijaan mieluimmin ajaa kotiin yöksi. Ja silloin, kun ilta syystä tai toisesta vierähtää aamutunneille, tarvitaan koko seuraava päivä palautumiseen.

Vaateostoksilla käynti on alkanut ahdistamaan. Ennen sai vetää päälle vaatteen kuin vaatteen ja hyvältä näytti. Nyt kaupat ovat täynnä kikkanoita pikkutyttöjen vaatteita, jotka kirraavat joko vyötäröltä tai rinnasta. Mistä oikeasti löytäisi aikuisten vaatteita, jotka eivät ole mummomallistoa?

Yhtäkkiä olen huomannut, että joudun yhä useammin googlettamaan outoja sanoja, joita en ymmärrä. Voisiko joku kertoa mitä tarkoittaa fleksaaminen, flossaus, ripata tai yksä? Suurin osa laulajistakin alkaa olla sarjaa never heard.

Kropassa on alkanut olla omituisia kolotuksia ja omituista jäykkyyttä. Kaiken normaalista poikkeavan liikkumisen tuntee seuraavana päivänä. Mihin oikein on kadonnut entinen elastisuus ja notkeus? Ja mistä onkaan kotoisin vyötäröni pelastusrengas? Lähestynkö kauhuskenaariota lihapullasta, johon on isketty hammastikut?

Vaaka ja peili eivät ole olleet ystäviäni pitkän aikaa. Onneksi sentään on ihania oman ikäluokan ystäviä, joiden kanssa ollaan kaikki samassa veneessä. Ikä ei meitä jalosta, mutta hurtti huumori sitäkin enemmän. Ei ole tarvetta ottaa itseään enää niin vakavasti. Pannaan kukkamekko päälle ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Hyvältä näyttää, ainakin omasta mielestä.

Ja onneksi meitä on kotona kaksi samaa vauhtia vanhenevaa. Joku päivä tulee aika, ettei kaikki enää onnistu. Silloin toivoisin, että sinä voisit olla minulle tarvittaessa käsi, niin minä olisin sinulle jalka. Jos et kuule, voin olla sinulle korva, jos sinä olet minulle silmä. Elämää tämä vaan on. Ja vanhenemista. Halusi tai ei.

Millaisista asioista sinä huomaat tulleesi vähän vanhemmaksi?

 

Kuvat ovat Pulsan Asemalta Lappeenrannasta.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Imatra – mainettaan parempi

Naapuripaikkakuntien välillä on usein viha-rakkausuhde. Ajatellaanpa vaikka rakasta naapuriamme Ruotsia. Kukapa ei olisi Suomessa kuullut vähätteleviä ruotsalaisvitsejä tai naureskellut ruotsalaisten diskuteeraamiselle, hapansilakoille tai sukellusvenejahdeille.

Vähän samanlainen asetelma minusta on aina ollut kotikaupunkini Lappeenrannan ja naapurikaupunki Imatran välillä. Kärjistettynä lappeenrantalaiset väheksyvät Imatraa pienenä käpykylänä, jolla ei ole edes kunnon keskustaa.

Naapuri on vähän sellainen harmiton, hajuton ja mauton rajanylityskaupunki, jossa ei ole juuri mitään mielenkiintoa ja josta ei ole juuri mitään sanottavaa. Vai onko oikeasti niin, ettei Imatrasta ole mitään kerrottavaa?

On kerrottavaa, etenkin, jos asiaa tarkastellaan matkailun näkökulmasta. Tiesittekö, että Imatran matkailun juuret juontavat niin kauas kuin 1700-luvulle asti? 1772 vapaana kuohuvan Imatrankosken kuohuja tuli katsomaan jopa itse keisarinna Katariina II hoviseurueineen.

Imatrankoski on tiettävästi Suomen vanhin matkailunähtävyys, joka tunnettiin 1800-luvulla koko Euroopassa. Koski keräsi paikkakunnalle erityisesti Pietarin aatelia ja Suomen suuriruhtinaskunnan ylhäisöä. Siitä tuli myös merkittävä taiteilijoiden ja säveltäjien inspiraation lähde. Jotain matkailun vilkkaudesta kuvaa se, että 1800-luvulla Pietarista tuli Imatralle 14 junavuoroa päivittäin.

Hurjana virtaavalla koskella oli myös pimeämpi puoli. Turhan moni päätti päivänsä kosken kuohuihin. Ikävä kyllä liian usein kyseessä oli petetyn rakkauden uhri.

Mutta voi Imatra, mitä menitte tekemään. Menitte 1920-1930 -luvuilla rakentamaan voimalaitoksen koskeenne, jonka seurauksena Suomen merkittävimmästä matkailunähtävyydestä jäi jäljelle vain toistakymmentä metriä syvä kuiva uoma. Samalla tuhositte myös merkittävän lohijoen.

Nykyisin Imatrankoski kuohuu ainoastaan näytösluontoisesti tai huoltotöiden yhteydessä. Parin viime vuoden aikana koskinäytöksiä ei ole järjestetty patoremontin takia, mutta tänä kesänä koski taas kuohuu.

Monen vuoden tauon jälkeen päätin itse tehdä pienen päiväretken Imatralle ja lähteä tarkastelemaan kaupunkia enempi turistin näkökulmasta. Ja tottakai koskinäytös kuului ohjelmaani.

En enää muistanut, miten vaikuttavaa kosken kuohuminen olikaan. Samaan aikaan kun patoluukut avattiin ja vesi alkoi virrata, Sibeliuksen Karelia-sarjan melodiat pärähtivät soimaan.

Kauaa ei mennyt, kun tyhjä joenuoma täyttyi vedestä ja vajaan 20 minuutin ajan saattoi saada jonkinlaista kuvaa siitä, miltä vapaana virtaava kaupungin läpäisevä koski on aikoinaan näyttänyt. Koskinäytöksissä vettä vapautetaan noin 600 kuutiometriä sekunnissa, mutta luin, että vapaana virtaavan kosken meno oli aikoinaan vieläkin hurjempaa.

Suosittelen lämpimästi Imatran koskinäytöstä. Veden kuohunta ja kosken pauhu olivat upeaa ja vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kesän koskinäytösten aikataulut löydät täältä.

Samalla kannattaa käydä vilkaisemassa kosken rannalla olevaa jyhkeää Imatran Valtionhotellia. Tämä kaunis jugendlinna valmistui lisääntyneen matkailujoukon tarpeisiin 1903. Hotellin alkuperäinen nimi oli lukemani mukaan Grand Hôtel Cascade. Nimi kuulostaa niin kansainväliseltä ja hienostuneelta, mistä voikin jotain päätellä siitä, minkä tyyppisiä matkailijoita Imatralla aikoinaan kävi.

Itselleni Valtionhotellilla on oma erityinen asemansa johtuen siitä, että häämme vietettiin siellä aikoinaan. Hyvänen aika, onko siitä jo oikeasti yli 20 vuotta? Jatkot järjestettiin hotellin pyöreässä tornisviitissä, josta on hienot näkymät Imatrankoskelle.

Huomasin muuten, että Imatran Valtionhotellia vastapäätä kauniissa, vanhassa pylvästalossa on nykyisin museo. Entiseen lääkäri Henrik Piponiuksen taloon oli perustettu Lotta- ja veteraanimuseo.

Vaikka sotahistoria ei kauheasti kiinnostaisikaan, museossa kannattaa silti käydä. Kyse on yhä edelleen asutusta talosta, jonka huoneissa on paljon katsottavaa. Eila ja Reino Ikävalkon vuosien varrella keräämää antiikkia ja runsasta esineistöä oli mielenkiintoista tutkailla. On ihan eri asia käydä varta vasten näyttelyksi rakennetussa museossa kuin katsella tiloja, joissa on pitkä historia oikeasti elettyä elämää.

Jos sinulla on aikaa, kiertele myös koskea ympäröivää Kruununpuistoa. Kyse on alunperin 1842 perustetusta Suomen vanhimmasta luonnonsuojelualueesta.

Puistossa kiertelee mukavia reittejä ja muutama vuosi sitten rakennettu kaupunkipuro kiemurtelee pitkin puiston reunamia. En tiedä pitääkö oikeasti paikkaansa, mutta jossain tekstissä väitettiin, että purosta voi bongata jopa taimenia.

Ja makoileehan puistossa myös Imatran tunnuspatsas Imatran Impi. Onko vain vilkkaan mielikuvitukseni ansiota, mutta minusta tuo patsas on jotenkin hhmmm… eroottinen.

(Jälkihuomio: olin kirjoittanut patsaan nimen aluksi väärin ja nimennyt sen Imatran Inkeriksi. Kiitos korjauksesta. Nyt kyllä vähän nolottaa oma tulkintani patsaasta, kun kuulin kommentissa minkä muistoksi patsas on tehty.)

Matkailu näyttää edelleen kukoistavan Imatralla, ainakin jos sitä mitataan kaduilla kulkevien venäläisturistien määrässä. Tosin aateliset ovat saaneet väistyä ihan tavallisen ostosmatkailijan tieltä. Ei sinänsä ihme, sillä lähin raja-asema Svetogorsk on Imatran keskustasta vain seitsemän kilometrin päässä.

Kuten näette, ei Imatraa kannata väheksyä. Ei edes syntyperäisen lappeenrantalaisen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Yhden viikonlopun oivalluksia

Kun kesäviikonloppuna suunnitelmat eivät mene ihan putkeen, ei kannata jäädä murehtimaan. Sen sijaan kannattaa tarttua hetkeen.

Viime viikonlopusta opin ainakin sen, että on turha harmistua, jos asiat eivät mene ihan niin kuin olisi alunperin niiden toivonut menevän. Loppujen lopuksi yksi asia johtaa toiseen ja toteutumattomien suunnitelmien tilalle napsahteleekin eteen kaikkea uutta ja yllättävää. Mennäänpä viime viikonloppuun.

Koko viikon sää oli mukavan kesäinen ja viikonlopulle luvassa jopa helteitä. Ystäväni suunnittelivat veneretkeä Saimaalle kohteenaan iki-ihana Sahanlahti Resort Puumalassa ja pyysivät minua mukaan. Sehän sopi mainiosti. Mies oli lähtenyt Lappiin eikä kesäleskellä ollut mitään muutakaan suunnitelmissa.

Veneellä Saimaalle ja mukana mainiot laivakoirat Hugo ja Väinö.

Ystäväni on mestari bongaamaan kaikki oivat kesätapahtumat ja niinpä nytkin WhatsAppiini pimpsahti viesti: Sahanlahdessa on perjantai-iltana italialaisen ruuan illallismenu, osallistutaanko? Ruokatapahtumat saavat minut aina innostumaan ja mikäpä parempaa kuin yhdistää veneilyviikonloppu ruokakokemuksiin. Ehdottomasti osallistutaan.

Kaikki hyvin vielä torstaihin, kunnes Sahanlahdesta soitettiin, etteivät he valitettavasti pysty järjestämään meille sovittua veneen kylkipaikkaa perjantaina. Vierasvenelaituri on buukattu aivan täyteen. Toisaalta myös italialainen teemailtakin on täynnä, joten emme mahtuisikaan siihenkään. Harmillista, sillä nyt hyvät suunnitelmamme kariutuivat. Kesäviikonloppuisin pitäisi vaan olla hereillä paljon aikaisemmin.

Saimaa, niin parasta kaikkina vuorokaudenaikoina.

Päätimme joka tapauksessa lähteä perjantaina veneellä Saimaalle ja ajella Sahanlahden sijaan kohti vuokramökkiämme. Halutessamme voisimme jatkaa sieltä lauantaina Sahanlahteen.

Hyvä ajatus sekin siihen asti, kunnes koitti perjantai. Silloin nimittäin aurinko unohti meidät ja sää muuttui. Iltapäivällä alkoi taivas tiputtamaan vettä navakan pohjoistuulen saattelemana.

Olimme lähtövalmiina tavarat pakattuina ja kutakuinkin ei kun menoksi -asenteella varustettuina. Ainut ongelma oli tuo puuskainen tuuli, joka näytti vain nostavan kierroksia iltaa kohden. Kapteenimme oli sitä mieltä, että tuolla tuulella veneen paikoitus mökkilaituriin tulisi olemaan haasteellista, varsinkin kun me apujoukot olimme veneilyn suhteen melko peukalottomia.

Mietimme kaikki eri vaihtoehdot läpi ja päätimme yöpyä veneessä kotisatamassa, vaikka emme illalla pääsisikään matkaan. Säätiedotuksen mukaan viimeistään aamulla pitäisi tuulen tyyntyä, joten olisimmehan ainakin lähtövalmiita aamuvarhaisesta. Eikö sitä kerran voisi yöpyä vierasvenelaiturin sijaan yhtä hyvin kotisatamassa? Tulisipa tehtyä sellainen staycation hotellin sijaan veneessä.

Avasimme skumppapullon ja katselimme satamassa kylmissään kärvisteleviä lomalaisia. Ihmetyttää aina se, että suomalainen pukee lomalla shortsit jalkaan vaikka lämpötila olisi hädin tuskin kymmenen asteen yläpuolella.

Lappeenrannan satama-alueelta löytyy mittava määrä mukavia kesäterasseja, mutta tällä kelillä jotensakaan ei nyt mieli lämmennyt niille. Sen sijaan ystäväni huomasi läheisen kahvilan Satamatie 6:n bändi-illan. Siis sinne, vielä kun kyse oli ilmaiskonsertista.

Olinpa iloinen, että tuli mentyä. Taitava solisti Susanna Syrjäläinen yhtyeineen tarjosi kerrassaan lyyrisesti koskettavan musiikki-illan. Ilman tätä olosuhteiden pakosta -yöpymistä, en olisi tuohonkaan konserttiin eksynyt. Jos Lappeenrannassa olet liikkeellä, tarkistapa Facebookista tämän muikean kahvilan ohjelmatarjonta.

Hieman erilainen staycation.Satamatie 6:ssa oli tupa täysi.

Illalla veneessä ihmettelimme ohitsemme lipuvaa luksuslaivaa. Piti vähän hieraista silmiä, sillä tällaisia kapistuksia odottaisi näkevän ennemmin Monacossa kuin Lappeenrannassa. Laivan nimen googlettaminen kertoi kyseessä olevan 35-metrinen sveitsiläisen liikemiehen alus. Sama tyyppi, joka on pitänyt laivakonttuuria Saimaalla edellisenäkin kesänä, tosin silloin hieman pienemmällä jahdillaan.

Ehkäpä Saimaan hienoudesta kertoo jotain se, että miljardööri, joka voisi valita kesänviettopaikakseen maailmalta minkä kolkan tahansa, tulee Saimaalle ja Lappeenrantaan. Syystäkin voi olla kotiseutuylpeä.

Kotisatamayöpyminen oli itse asiassa aika hauska juttu. Illalla pelattiin korttia ja nukkumaan tuli mentyä vasta aamuyön tunteina. Tuuli keinutti sopivasti uneen. Heräsin aamulla siihen, että kapteeni käynnisteli koneen ja lähdettiin matkaan.

Taivas oli edelleen paksussa pilvessä, kun saavuimme mökille. Ensimmäiseksi laitettiin sauna lämpiämään. Jos jotain rakastan, niin puulämmitteisen rantasaunan lämmityksestä lähtevää tuoksua. Tähän tuoksuun kun lisätään rantasaunan lempeät löylyt ja pulahtaminen raikkaaseen veteen, ollaan minusta kiteytetty suomalaisen syvin sielunmaisema. Tarvitseeko sitä vielä jotain muuta ollakseen onnellinen?

Päätimme jatkaa saunomisen jälkeen matkaamme sittenkin Sahanlahteen, koska keli näytti paranevan ihan silmissä. Sahanlahti Resort on ollut minulle sellainen jokakesäinen must-juttu. Upea sijainti Suur-Saimaan rannalla, hyvä ravintola, maailman paras rantasauna, Saimaan paras kesäterassi, monipuolinen ohjelmatarjonta, viehättävät majoitusvaihtoehdot, hyvä vierasvenelaituri ja ehdottomasti paras kesätunnelma. Tässä mestassa on vaan sitä jotakin, joka saa hakeutumaan sinne kesä toisensa jälkeen.

Kävimme Sahanlahden Koskivahti-ravintolassa toteamassa, että Puumalan muikut eivät koskaan petä. Tarjolla on myös silmän ruokaa, sillä ravintolan terassilta aukeaa alas kappale kauneinta Saimaata.

Sahanlahti – kesän mansikkapaikka Saimaalla.

Muutaman vuoden ajan Sahanlahdessa on toiminut Sahan Elämysverstas, rakennus, jossa kesäaikaan on tarjolla erilaisia esityksiä, kuten teatteria ja konsertteja. Meidän onneksemme illalla esiintyisi Sikahauska Stand up -klubi, joten uusi käänne suunnitelmiimme oli tulossa jälleen.

Ja taas olin iloinen, että sattumalta istuin illalla Sahanlahden Elämysverstaan penkillä saamassa nauramisesta lisää ikää. Neljä kaverusta tarjosivat hervottoman hauskan shown. Minuun iski erityisesti Mikko Vaismaan taitava tilannekomiikka.

Lämmin kesäilta oli kiva päättää Sahanlahden Rantamakasiinin kesäterassilla. Saimaa oli tyyni ja heinäkuinen ilta kerrankin lempeä.

Kun seuraavana päivänä ajelimme veneellä takaisin kohti Lappeenrantaa, olin jotenkin tajuttoman kiitollinen. Ensinnäkin kiitollinen siitä, että olen syntynyt näin suunnattoman hienoon maahan. Mietin kaikkea kauneutta, mitä ohitimme paluumatkan varrella. Suuria Saimaan selkiä, karuja kalliorantoja, asumattomia saaria ja neitseellisiä hiekkarantoja. Joka puolella tilaa, avaruutta ja puhdasta luontoa.

Tässä kohtaa, venhosen huristella pitkin suuria selkiä, tajusin, etten halua viettää kesiäni enää missään muualla kuin Suomessa. Onneni on täysi, jos voin valita Saimaan ja hetkittäin ehkä myös Tunturi-Lapin. Meillä on niin paljon sellaista aitoa luonnon muovaamaa karismaa, että tätä ei voi korvata minulle mikään muu. Suomi ja kesä ovat minulle mansikka ja mustikka, hilla ja kanttarelli. Kaikki hyvä, puhdas, terveellinen ja aito samassa paketissa.

En muista, että olisin koskaan aiemmin tuntenut samanlaista kotiseuturakkautta. Minun etuoikeuteni on olla suomalainen ja onneni elää Saimaan kainalossa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Armoa vai ankaruutta?

Helsingin taidemuseon vessassa oli teksti: ”Tiedä kuinka kaunis olet”. Jäin sitä miettimään.

Perjantai-iltapäivä. Viikon työt pulkassa ja kesäviikonloppu ovella. Heinäkuu, 12 astetta lämmintä, tuulee napakasti ja ilmassa sateen uhka. Voitaisiin mennä mökille, mutta jotenkaan ei hosita. Kesäviikonloppufiilis on kadoksissa. Laiskottaa.

Sen sijaan söin koko levyllisen lempparisuklaatani. Yhdeltä istumalta tosta vain. 200 grammaa rasvaa ja sokeria. Sitten vedin kahden tunnin nokoset sokerihumalassa. Loppuillan haahuilin netissä lukien iltapäivälehtien hömppäjuttuja. Saatoinpa pelata muutaman spider-pasianssin. Loppuilta meni telkkarin ääressä kaukosäädin kädessä.

Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Juuri näin ei pitänyt aloittaa viikonloppua.

Paremminkin olisin voinut valita, taas kerran. Lähteä työpäivän jälkeen piristävälle lenkille, tekaista sen jälkeen kevyen ja ravitsevan salaattiannoksen ja opiskella illalla vaikka espanjaa. Olisin ollut itseeni tyytyväisempi, mutta olisinko sittenkään ollut yhtään onnellisempi?

Nuorempana minulla oli väliin itsenipieksemispuuskia. Anne Ankara otti välillä vallan ja pakotti minut juoksemaan kuntosalin juoksumatolla kuin hikinen eläin. Tai syömään kaksi viikkoa vihanneskeittoa ranskalaisen ihmedieetin mukaan, joka itse asiassa aiheutti minulle jatkuvaa päänsärkyä. Tai viimeisin hulluus oli personal trainerin palkkaaminen, joka piiskasi minua treeneihin, jotka maistuivat oksennuksena suussa.

Tyytyväisyys omaa itseäni kohtaan piti hankkia suorituksilla. Ja silloin, kun tuota odotusarvoa ei pystynyt täyttämään, tuloksena oli pelkkää itseinhoa.

Pakottamalla pääsee hetken eteenpäin, mutta harvoin maaliin.

Tarvittiin 56 vuotta ennen kuin aloin ymmärtää, että hyvään elämään tarvitaan enemmän armoa kuin ankaruutta. Älkää käsittäkö väärin. En tarkoita, että elämän tulisi olla kermakakkuhöttöä ja siihen ei pitäisi sisältyä vaateita tai tavoitteita. Ei elämän tule olla liian helppoa, muttei myöskään jatkuvaa piiskan vinguttamista hampaat irveessä. Lopputulos on parempi, kun asioita tehdään mielihyvän, rentouden ja itsensä hyväksymisen kautta.

Ihan hyvä vaikkei täydellinen.

Laiskan perjantai-illan jälkeen tuli puuhakas lauantai. Aurinko paistoi ja hurautettiin autolla mökille. Mentiin metsään, poimittiin mustikoita, grillattiin terveellistä ruokaa ja lämmitettiin illalla sauna. Nautittiin muustakin kuin Lindauerin suosikkikuoharistani.

Onnellinen se päivä, kun hyväksyin sen, ettei tarvitse yrittää olla täydellinen. Kauneus on loppujen lopuksi omassa silmässä. Kun itsensä hyväksyy puutteineen, paheineen ja inhimillisyyksineen, elämässä on vähemmän ahdistusta. Hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä sen sijaan enemmän.

Kyllähän sitä omassa habituksessa harmittaa moni asia kuten se, että paino on noussut useamman kilon. Mutta loppujen lopuksi onko se sittenkään niin merkityksellistä, jos kohtuudessa kestetään?

Joka päivä ei jaksa olla yhtä tarmokas, mutta eikö sekin ole aika inhimillistä? Ja mitä siitä, etten tiedä ja osaa kaikkea, mitä haluaisin. Voin hyvin myöntää olevani tietämätön tai väärässä. Pätemisen ajat ovat takanapäin. Itse asiassa ihmiset, joilla on pätemisen tarve ja oikeassa olemisen pakko, ovat rasittavia.

Tästä eteenpäinkin tulen tekemään huonoja valintoja. Jos en tänään pysty olemaan ihanneminäni, pystyn siihen ehkä huomenna. Koska liha on heikko, saatan tänään syödä salaatin sijaan lisää suklaata.

Huomenna on uusi päivä siirtää vuoria.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista