Suomen suurin matkablogiyhteisö
Yleinen

Kuusi opettavaista tuntia sairaalan päivystyspoliklinikalla

lauantai, syyskuu 5, 2020

Käynti sairaalan päivystyspoliklinikalla avasi silmäni monella tapaa. Pääsin kurkistamaan maailmaan, joka oli minulle tuiki tuntematon. Samalla koin piinaavaa pelkoa ja äärimmäistä helpottuneisuutta.

Voin pitää itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun ei ole ollut paljoakaan tarvetta availla oman tai läheisteni sairauksien takia sairaaloiden ovia. Sairaalamaailma on jäänyt vieraaksi ja siitä varmaan johtuu, että minulle tulee aina kummallisen  jännittynyt, ehkä jopa vähän ahdistunut olo, astuessani sairaalan ovien sisäpuolelle.

Niin kävi tälläkin kertaa. Voimakas vatsakipu ajoi työterveyden kautta sairaalan päivystyspoliklinikalle, paikkaan, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin.

Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus lienee paras kuvaus tunnetilasta, joka iski päälle. Olin oudossa tilanteessa, oudossa paikassa, täysin toisten ohjeistettavissa. Asettauduin pitkäkseni minulle osoitettuun vuoteeseen, puin sairaalan vermeet päälleni ja sitten alkoi pitkä odotus.

Pelottava tilanne.

Tällaisissa tilanteissa tulee usein miettineeksi ihan absurdeja juttuja. Kuten sitä, että miksi sairaalan vaatteiden täytyy olla niin rumia. Tulee entisestään kurjempi olo sairaalan rujoissa pyjamissa. Harmittelin myös sitä, että olin juuri tänään pukenut päälleni näin rumat alusvaatteet. Tiedän, tämä on aivan älytön ajatus, mutta ehkä juuri outo ja hermostuttava tilanne saa tarttumaan johonkin tuiki tavanomaiseen.

Voin muuten sanoa, että sääliksi käy hoitohenkilökuntaa, joka joutuu työskentelemään koko työpäivän kasvomaskien kanssa. Ovat kertakaikkisen epämukavia ja huonosti istuvia. Maskiin ei saisi koskea, vaikka väkisin tulee yhtämittaa tunne, että sen asentoa pitäisi korjata. Mitä lie Tiina Jylhä -malleja, mutta maski kutitti ja kuumotti, sai silmälasit huurtumaan ja jos otti rillit pois, maskin yläreuna tökki alaluomea.

Siinä maatessa oli aikaa kuunnella ja seurailla, mitä ympäristössä tapahtui. Ja kyllähän siellä tapahtui. Vähän oli kuin olisin seurannut telkkarin tapahtumarikasta sairaalasarjaa.

Toisella puolella vartija ja hoitajat yrittivät rauhoitella aggressiivista nuorukaista, joka ei osoittautunut kovin yhteistyöhaluiseksi. Korona on täällä työskenteleville itse asiassa vain yksi uhka muiden joukossa. Väkivallan uhka lienee näissä hommissa päivittäistä, ainakin käytävällä näytti päivystävän samaan aikaan kaksikin vartijaa. Pani myös miettimään, että mikähän on mennyt tuonkin nuoren elämässä niin pahasti pieleen, ettei halua tai pysty ottamaan edes hoitavaa apua vastaan.

Toisella puolella hoitaja yritti saada selvyyttä dementoituneen ja huonokuuloisen vanhuksen tilasta. Hoitaja joutuu huutamaan kysymykset, mutta vastausten saaminen osoittautui silti haastavaksi.

”Miksi te olette tulleet tänne”, huutaa hoitaja. ”En mie tiiä”, vastaa vanhus. ”Onko teillä kipuja?”, hoitaja jatkaa. ”Ei miulla vissiin ole.” ”Tiedättekö, missä te olette?”. Ei vastausta. ”Missä te asutte?” Ei vastausta. ”Tiedättekö mikä päivä tänään on?” ”En mie muista”, vastaa vanhus. ”Muistatteko, mikä vuosi nyt on?”, kysyy hoitaja viimeksi. ”Jotain 1900 aloittaa vanhus”. Hoidon tarpeen kartoituksessa näytti nyt olevan melkoista haastetta.

Käytävältä alkoi kuulua kovaa metakkaa. ”Saatanan apina, älä koske minuun”, raivoaa sisään tuotu uusi potilas, sanottakoon häntä vaikka kassialmaksi. Siinä saivat haistattelujen kera kuulla kunniansa koko hoitohenkilökunta. Vartijaa tarvittiin useaan otteeseen rauhoittelemaan kierroksilla käyvää karkeasuista naista.

Mietin mielessäni miltä minusta tuntuisi, jos joutuisin työssäni kokemaan haistattelua päivittäin. Kaikkeen varmaan tottuu ja nahka paksuuntuu, mutta siltikin se tuntuu kovin ikävältä. Samalla ajattelin myös sitä, että on hienoa, että on tällainen yhteiskunta, jossa hoito kuuluu kaikille, myös niille kaikista heikoimmassa asemassa oleville.

Tämä nainen kesti kutakuinkin rauhallisena, mitä nyt vähän vapisutti.

Oma tapaukseni myös eteni. Hoitaja kävi ottamassa muutaman putkilon verta. Kyynärtaipeeseen asennettiin kanyyli ja lääkäri kävi tutkimassa ja kysymässä tilanteestani. Sitten taas odoteltiin. Vilkaisin aina välillä puhelimeeni ladattua Koronavilkkua. Ei havaittuja altistumisia.

Vähän ihmettelin sitä, että minulta otettiin samat kokeet uudelleen kuin aiemmin tänään Terveystalon työterveydessä. Liekö joku tietoturvaan liittyvä asia, etteivät eri tahojen hoitolaitokset voi päästä näkemään toistensa tiedostoja? Minusta tämä tuntui lähinnä rahan haaskaukselta. Olin valmis näyttämään sairaanhoitajalle Oma Terveys sivustoon kirjaantuneet tulokset, mutta tämä ei käynyt. Jokainen taho haluaa näköjään tehdä omat testit.

Hoitaja tuli kertomaan, että minun piti valmistautua siihen, että kohta mennään TT-kuviin. Audi TT on ainut, mikä tuosta kirjainyhdistelmästä tuli mieleen, joten googlaus oli paikallaan. Tietokonetomografiasta oli kyse eli jonkinlaisesta kehon viipaleröntgenkuvauksesta.

Porukkaa tuli päivystykseen yhä vaan lisää. Näytti siltä, että suurin osa poliklinikan asiakkaista oli vanhuksia ja erityisesti kaatumisillaan itseään kolhinneita. Jäin miettimään, että ihmisten eliniän vain kasvaessa, riittääkö hoitokapasiteetti? Vanhusten hoitotarve tulee kasvamaan rajusti ja sitomaan suurimman osa hoitoresursseista. Kun ja jos itse olen tuossa tilanteessa, välittääkö enää kukaan? Onko meitä vaan yksinkertaisesti reursseihin nähden liikaa?

Hetken päästä hoitaja tuli hakemaan minua kuvauksiin. Muistin nähneeni jossain tv-ohjelmassa kyseisen TT-kuvaushärvelin. Tutkimuksessa maataan selällään ja ympärillä pyörähtää muutaman kerran pyöreä karusellimainen yksikkö. Kuvaus oli täysin kivuton, mitä nyt varjoaineen laittaminen tuntui hieman epämiellyttävältä. Koko juttu kesti vain muutaman minuutin.

Kiitin taas yhteiskuntaa, joka mahdollistaa tällaisen tutkimuksen. Valvomossa olevasta henkilömäärästä päätellen kyse ei ollut ihan halvasta toimenpiteestä.

Paluumatkalla vuoteelleni yritän ottaa vettä, mutta hoitaja tuli nopeasti kieltämään juomisen. Koska ei tiedetä vielä jatkotoimenpiteistä, en saisi juoda.

Seuraavaksi vierelleni tuotiin tippapulloteline. Verensokerini on kuulema niin alhainen, että minua piti nesteyttää. ”Kunhan kirurgi ehtii, hän tulee kertomaan tuloksista ja jatkotoimenpiteistä”, hoitaja valaisee minua. Mitä, apua? Onko tämä jotain vakavaa? Aloin olla toden teolla huolissani.

Tässä kohtaa tietämättömyys lisää tuskaa. Kun ei tunne sairaalan käytäntöjä, jopa tippapullo tuntuu pelottavalta.

Seuraavat pari tuntia olivat piinaavan pitkät. Alkoi suorastaan vapisuttamaan. Siinä odotellessa oli aikaa miettiä kaikenlaista. Mitä tekisin, jos saisin huonoja uutisia? Miltä tuntuisi, jos yhtäkkiä kaikki pantaisiin uusiksi? Tai miltä mahtaisi tuntua, jos pitäisi valmistautua siihen, että tämä elämä olisi tässä? Loppupelissä oikeastaan terveys on ainut, jolla on merkitystä. Jos saisin terveen paperit, lupasin olla vähemmän huolissani kaikesta.

Sitten lääkäri tuli ja kertoi ”hyvät” uutiset. Minulla oli tulehdus suolistossa, joka oli lääkkeillä hoidettavissa. Olisin voinut halata tuota nuorta naislääkäriä. Voisin pukea päälleni ja lähteä sairaalasta kotiin. Jatkaa elämääni normaalisti. Nauttia tulevista päivistä täysillä.

Espanjassa ihmiset kokoontuivat iltaisin koronan riehuessa taputtamaan käsiään kunnianosoituksena hoitohenkilökunnan työlle. Minä taidan nyt vähän taputtaa itsekseni päivystyspoliklinikan henkilökunnalle kiitokseksi saamastani hyvästä hoidosta.

Jaksamista teille kaikille hoitoalan osaajille vaativaan työhön, joka on täynnä monella tapaa haastavia tilanteita. Ja taputan minä myös suomalaiselle tasavertaiselle terveydenhoidolle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

You Might Also Like

14 Comments

  • Reply Helena lauantai, syyskuu 5, 2020 at 10:15

    Palkassa ei tuo arvostus vain tule ilmeisesti koskaan näkymään.. (eikä tämä koske kirjoittajaa). Hoitajat pakotetaan myös esim. ottamaan flunssapiikki, vaikka kaikilla muilla on itsemääräämisoikeus. Tunnen monta hoitajaa, jotka rokote on vienyt sairaslomalle. T. Hoitotyön jättänyt

    • Reply Annemaria sunnuntai, syyskuu 6, 2020 at 19:21

      Ikävä kyllä hoitoala taitaa olla aika aliarvostettu, jos palkalla mitataan.

  • Reply Arja Huovinen lauantai, syyskuu 5, 2020 at 12:28

    Tsemppii Anne. Onneks lääkkeillä. Miul oli kerran oudot vatsakivut jotka vei päivystykseen. Oli ihan itkuolo laittaa ne sairaalavaatteet päälle ja aina sai sanoa nimensä ja sotunsa kun verta otettiin. Minun veritietoja ei siel ollu, vaik oli 2 lasta synnyttänyt ekks:ssa, jossain arkistoissa ne oli. Selvis että on sappi tulehdus ja oikeasti siinä vaiheessa että tähystysleikkauksella sappi pois. Pelotti ainoastaan nukutus. Ihailin hoitajia osastolla. Ja osasto pappikin pyörähti huoneessa. Loppu hyvin , kaikki hyvin.
    Tv. Arja

    • Reply Annemaria sunnuntai, syyskuu 6, 2020 at 19:25

      Kyllä se aika huolestuttavaa ja pelottavaakin on, kun keho kipuilee, eikä tietoa ole, mikä on kivun takana. Sairaalaympäristö ainakin minulla tuottaa myös oman pelonsekaisen fiiliksen. Onneksi sinullakin kaikki meni hyvin.

      • Reply Raija maanantai, syyskuu 7, 2020 at 21:12

        Ikävä sairastuminen mutta onneksi ei ollut vakavampaa. Kaikenlaista ennättää tuossa tilanteessa ajatella. Suomessa on hyvä sairastaa. Pikaista toipumista 🙂

        • Reply Annemaria tiistai, syyskuu 8, 2020 at 22:35

          Kiitos Raija. Säikähdyksellä selvisin. Nyt jo ihan kunnossa 🙂

  • Reply Raija Manner lauantai, syyskuu 5, 2020 at 19:34

    Samaa mieltä kanssasi tuosta päivystyksen henkilökunnan raskaasta työstä. Minä myös jouduin Tampereella keväällä ensiapuun yöllä ja olipa kokemus. Kokemus sen vuoksi, että minkälainen härdelli siellä yöllä oli. Joku tatuoitu ”gorilla” lukitsi itsensä vessaan ja tarvittiin vartijoita kaksi ja muutama poliisi hoitelemaan kaveria ulos. Ei kuitenkaan ulos saatu ja sitten päädyttiin ottaa ovi saranoiltaan pois. Näin kaiken tapahtuneen sängyltäni ja sitten minua tultiinkin jo hakemaan ambulanssitaksilla jatkohoitoon toiseen sairaalaan. Sanoin kyllä siinä, että minähän en täältä lähde mihinkään, täällä on niin ”jännää” 😂 mutta lähdettävähän se oli. Iso hatun nosto henkilökunnalle rauhallisuudesta tilanteessa kuin tilanteessa, ei kyllä käy kateeksi juuri tuota ensiavun henkilökunnan raskasta työtä.
    Meitä potilaita lun on joka lähtöön. Aina se sairaalaan joutuminen on vähän jännittävää, kun en minäkään ole kuin pari kertaa sinne joutunut menemään, mutta kun sieltä avun on saanut niin on syytä olla tyytyväinen.
    Tervettä syksyä ja espanjaan lähtöä odotellen, tämän vuoden asunnot ja lennot peruttu.

    • Reply Annemaria sunnuntai, syyskuu 6, 2020 at 19:31

      Oli minustakin yllättävää, miten kaikenlaisten asioiden kanssa päivystyspoliklinikan henkilökunta joutuukaan tekemisiin. Moni varmaan toivoisi, että voisi keskittyä täysin perustyöhön, ihmisten hoitamiseen, mutta hoitotyö saa täällä kyllä ihan uudet ulottuvuudet. Ihailin kyllä myös tiota psykologista ammattitaitoa selvitä tilanteesta kuin tilanteesta.

      Täällä myös odotellaan, että päästäisiin jossain vaiheessa Espanjaan 🙂

  • Reply shayla76 sunnuntai, syyskuu 6, 2020 at 00:20

    Onneksi sinulle sentään kävi hyvin. Itse viime vuoden alussa kävi huonommin. Keskellä yötä vatsakivuissa akuuttiin taksilla ja ihan samanlaisia juttuja siellä tapahtui minulle. Kävi sitten ilmi että paksusuolessa oli hyvin pieni reikä. Leikkaus joka muuttui tähystysleikkauksesta avoleikkaukseksi kun eivät löytäneet reikää kun vatsaontelossa oli mätää. 7pv niin paha olo nukutuslääkkeistä ettei mitään saanut syötyä pahalta ololta ja 10kg nestettä lisää painoon joka onneksi kaikki melkein katosi sairaalassa. Jalat oli kyllä tönköt. Sen jälkeen sitten vielä pari-3 kk toipumista kun isompi avaus vatsaan. Eipäs muuten tuokaan ollut ainoa kun 3 viikkoa aikaisemmin liukastuin (tammikuun lopulla viime vuonna) ja mursin kyynärpään luun. Onneksi ei tullut kipsiä mikä olisi tuota sairaala reissua kyllä haitannut ja töihin olin matkalla niin meni heidän piikkiin yksityislääkärillä käynnit ja fysioterapia. Onneksi ei maskejakaan silloin tarvinnut käyttää.

    • Reply Annemaria sunnuntai, syyskuu 6, 2020 at 19:34

      Kurjia tuollaiset asiat, mutta onneksi sinullakin saatiin sairaudet ja loukkaantumiset hoidettua. Tällaista tämä elämä on. Koskaan ei tiedä, mitä päivät tuovat tullessaan.

  • Reply Mermar tiistai, syyskuu 8, 2020 at 21:57

    Hyvä, että syy sairastumiseen löytyi ja sait avun. Myönnän, että sairaalavaatteet ovat sikarumia. Ja senkin myönnän, että maskin käyttö koko päivän on melko tuskallista. Minäkin olen sitä työssäni hoitoalalla joutunut käyttämään jo ennen Korona-virusta aivan muista syistä, niinkuin meistä moni.
    Naurattaa tuo Tiina Jylhä-maski vertaus, Tamperelaisena vielä enemmän, jota en viitsi tässä avata.
    Yhtämieltä olen kanssasi suomalaisen terveydenhuollon korkeasta tasosta, hyvissä käsissä ollaan.

    • Reply Annemaria tiistai, syyskuu 8, 2020 at 22:41

      Kyllä tsemppiajatuksia lähetin hoitoalalla työskenteleville noista epämukavista maskeista. Mutta kuten yksi päivystyksen hoitajista sanoi, ihminen näköjään tottuu kaikkeen. Siltikin aika ikävä työkumppani. Kyllä minäkin luotan suomalaiseen terveydenhoitoon ja henkilökunnan korkeaan ammattitaitoon. Hyvää ja huolehtivaa hoitoa sain.

  • Reply Elina perjantai, syyskuu 11, 2020 at 13:50

    Huh, onneksi kyseessä oli ”vain” tulehdus. Itsekin jouduin vähän aikaa sitten hetkeksi sairaalaan. Onneksi sain erinomaista hoitoa eivätkä ne sairaalakalusteetkaan niin pelottavia olleet kuin muistelin.

    • Reply Annemaria lauantai, syyskuu 12, 2020 at 10:33

      Kyllähän tuo sairaalan ovien sisäpuolella käyminen potilaana on aika pysähdyttävä ja jopa vähän pelottavakin tilanne, ainakin minusta. Onneksi tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä. Asiaa kyllä helpottaa paljon se, että tuntee olevansa hyvissä käsissä.

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.