Jotta emme unohtaisi

Tallinnan Patarei paljastaa palan synkkää naapurimaan historiaa.

Olen halunnut matkoilla suojella itseäni historian julmuuksia esittäviltä nähtävyyksiltä. Herkkänä ihmisenä tuntuu, että niistä tulee liian paha mieli ja ahdistus, enkä halua reissussa tieten tahtoen kokea sen kaltaisia ikäviä tuntemuksia.

Siltikin historian kauheuksista kertoviin museoihin pitäisi mennä. Ihan sen takia, että ihmiskunnan pelottavat käänteet ja tapahtumat eivät unohtuisi. Siksi päätin kerrankin uhmata rohkeasti tunnekynnystäni ja suuntasin viime viikolla Tallinnan pahamaineiseen Patarein vankilaan.

Menin Patareihin myös uteliaisuuttani. Bloggaajakollegat olivat jutuissaan kertoneet Patarein vaikuttavuudesta ja kuvauksellisuudesta ja halusin itsekin nähdä, mitä tiilimuurien sisään oikein kätkeytyy.

Vankila on avattu yleisölle nyt kesäajaksi toistamiseen. Hyvä näin, sillä melkoisen poikkeuksellinen ja hiljentävä matkailukohde se kieltämättä oli.

Patarei on entinen linnoitus ja sotilaiden kasarmi, jonne perustettiin Viron keskusvankila vuonna 1920. Viimeiset vangit siirrettiin pois vasta vuonna 2002, jolloin vankila lakkautettiin. Kun näki, missä kunnossa vankila tiloiltaan oli, ei voinut kuin ihmetellä miten pitkään vankien täytyi selviytyä noissa kelvottomissa ja iljettävissä tiloissa.

Vankila on käynyt läpi Viron itsenäisyyden ajan, Neuvostoliiiton miehityksen ajan ja kansallissosialistisen Saksan ajanjakson. Järkyttävin aika osui vuosiin 1940-1991, jolloin ensin Saksa, sitten Neuvostoliitto, käytti Patareita poliittisten vankien säilytys-, kidutus- ja teloituspaikkana.

Joidenkin arvioiden mukaan tuolloin vangittiin ideologisin syin arviolta jopa 45 000 Viron kansalaista ja asukasta. Myös suurin osa Viron juutalaisista teloitettiin Patarein vankilassa vuonna 1941.

Oli mitä kaunein alkusyksyn päivä, kun tallustelin noin parin kilometrin matkan Tallinnan keskustasta Kalamajan alueella sijaitsevaan vankilakompleksiin. Ihastelin matkalla meren rannalle nousevia kauniita uudisrakennuksia ja nautiskelin auringonvalossa kylpevästä merenrantamaisemasta.

Sitten astuin vankilan portista sisään. Siitä eteenpäin maailma oli totaalisen erilainen. Synkkä ja lohduton. Pimeä ja kalsea. Likainen ja luotaantyöntävä.

Patarei on paikka, jonka tiiliseinät osasivat puhua. Minusta lähes tuntui, että kuulin tuskaiset huudot ja tunsin puistattavan karmivuuden, mitä noiden kylmien kiviseinien sisään on kätkeytynyt. Pimeisiin selleihin, ankeisiin tutkintahuoneisiin ja synkkiin käytäviin oli liimautunut kärsimys ja kuolema.

Patarei on täynnä tarinoita ihmisen hädästä ja aatteen julmuudesta. Noiden seinien sisällä ei ole tunnettu toivoa eikä inhimillisyyttä. Ihmisyydellä ei ole ollut minkäänlaista arvoa.

Vankilan historiallista merkitystä ja vaikuttavuutta lisäsi sen autenttisuus. Näytti siltä kuin viimeinen vanki olisi siirretty rakennuksesta pois aivan äskettäin. Tunnelma oli todentuntuinen ja siksi julmuus tuntui niin käsin kosketeltavalta.

Patarei oli se paikka, jonne vietiin Viron poliittisten mielipiteiden perusteella vangitut ja jonne näiden syyttömien matka yleensä myös päättyi. Järkyttävää ajatella, että vankilan teloitusosasto oli toiminnassa aina vuoteen 1991.

Turvassa ei ollut kukaan. Riitti, jos sinulla oli ”väärä” kansallisuus, väärä uskonto, väärä asema, väärä koulutus tai väärä mielipide. Tai vaikka olisit ollut kommunistisen puolueen aktiivijäsen, sinusta saatettiin silti tehdä maanpetturi. Kansaa hallittiin pelolla ja oikeus oli korvattu mielivallalla.

Vankilan sokkeloita ja kerroksia kulkiessa ahdistuksen määrä vain kasvoi. Selli toisensa perään kertoi vangittujen lohduttomia tarinoita. Minusta tuntui kuin olisin katsonut kauhufilmiä, jota oli pakko katsoa vaikka en olisi halunnut. Mutta minun piti saada tietää.

Patarei on raskas pala historiaa, jota ei tulisi koskaan unohtaa. Se on oppitunti ihmisarvon ja vapauden puolesta. Oppitunti siitä, mitä on seurannut, kun nämä ihmisyyden arvot on yhteiskunnasta riisuttu. En voinut välttyä ajatukselta kuinka onnekkaita olimme, ettei tämä historia ollut osa meidänkin historiaa. Tämä kaikki on tapahtunut niin lähellä ja vasta niin vähän aikaa sitten.

Huokaisin syvään, kun astuin vankilarakennuksesta ulos aurinkoon. Mietin pitkään kuinka monen syyttömän ihmisen elämä päättyi noiden synkkien tiiliseinien sisälle. Kuinka järkyttävän paljon oli heitä, joilla ei ollut enää koskaan mahdollisuutta nähdä päivän valoa ja astua ulos vapauteen.

Jos haluat käydä Patareissa, pidä kiirettä.”Kommunismi on vankila” -näyttely Patareissa on avoinna enää syyskuun 2019 loppuun, jolloin vankila sulkeutuu toistaiseksi.

https://patareiprison.org/en/visit/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Virpi/Hätälasku matkablogi tiistai, syyskuu 10, 2019 at 08:37

    Olen halunnut käydä Patareissa, mutta on ehkä ihan hyvä etten ole käynyt. Ei siksi, etteikö tätä osaa historiaa tulisi muistaa, minusta vain tuntuu, että olisin puhjennut tuolla itkuun eikä nuo seinät olisi jättäneet minua rauhaan pitkään aikaan. Koskettava kirjoitus!

    • Reply Annemaria tiistai, syyskuu 10, 2019 at 20:25

      Vähän samansuuntaisia tuntemuksia ja pelkoja oli mullakin. Vaikka rankka kokemus olikin, kannatti silti käydä. Itsenäisyyden ja vapauden merkitys nousivat ihan uuteen valoon.

  • Reply Merja torstai, syyskuu 12, 2019 at 23:51

    Hei, vaikka olenkin kovin kiinnostunut historiasta, jätän yleensä tämäntapaiset paikat käymättä. Pelkään mitä tuntemuksia ne minussa herättävät, vaikka tosiasiat tiedostankin. Siksi on keskitysleirit, vankilat ja katakombit saaneet olla rauhassa matkoillani. Käyn kyllä hautausmailla ja muistomerkeillä,
    mutta ne eivät nyt yleensä ole niin karmaisevia.

    • Reply Annemaria perjantai, syyskuu 13, 2019 at 14:26

      Samanlaisia ajatuksia on mullakin ollut ja yleensä olen myös jättänyt tällaiset kohteet väliin. Tiedän herkkyyteni tässä kohtaa ja siksi vähän jännitin tätäkin paikkaa. Mutta kuten tuossa aiemmassa kommentissa totesin, siltikin kannatti kohdata tämä puoli lähihistoriaa. Joskus tarvitaan historian rumuutta, joka kirkastaa tämän hetken.

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.