Matkan jälkeen pahoin- vai hyvinvointia?

Onko elämää pitkän matkan jälkeen? Olen ollut vain seitsemisen viikkoa reissun päällä ja siltikin paluu normiarkeen tuottaa vaikeuksia. Sen jälkeen, kun suurin ilo läheisten näkemisestä hieman hiipui, hyökkäsi marraskuinen alakulo. Valoton sumuhämärä kietoi seittiinsä, lamautti toimintatarmon ja tappoi innon. Olo on kuin syksyn lepattavalla lehdellä puussa. Tuuli riepottaisi irti, kutsuisi muuanne lentämään, mutta siinä oksassa vaan pysyy.

lehtiä

Kaiken kokemani jälkeen minun pitäisi olla täydessä iskussa: energinen, säkenöivä, intoa puhkuva. Sen sijaan olen tarmoton ja aikaansaamaton. Suorastaan laiska velttoilija. Minua ei vaivaa masennus, ei uupumus, ei työperäinen stressi (herraties työtä olen tehnyt viimeksi ties milloin), ei hermostuneisuus, ei turhautuminen, ei kyllästyminen, ei yksinäisyys… Ongelma on juuri siinä, minua ei oikeastaan vaivaa mikään, mutta siltikin olen vieras itselleni. Kuinka voin olla puolilta päivin vielä aamutakissa? Toisaalta onko sillä edes väliä, kohtahan on taas pimeää? Päivät kuluvat, enkä saa mitään tehdyksi, en tartuttua mihinkään.

Päivän saldo on tyhjä konvehtirasia, mikroaterian kuoret ja pari päivitystä Facebookiin. Liikkunut olen vain tietokoneen ja jääkaapin väliä. Kaikki suunnittelemani on tekemättä. Kuka on lyhentänyt päiväni? Vuorokaudessani on selvästi vähemmän tunteja kuin aikaisemmin.

riitettä

Öisin unissasi olen yhä matkalla Espanjan auringon alla. Milloin se aurinko on Katalonian aurinko, milloin Andalusian kuuma ja kostea. Joka tapauksessa öisin olen valossa. Kun aamulla avaan pimeässä silmäni, en tiedä heti missä olen. Kehoni on vuoteessani, mieleni muualla. Haluan olla tässä, mutta samaan aikaan toisaalla. En jaksaisi nousta.

Seitsemän viikkoa vietin epätodellista arkea. Välitilaa, jossa ei ollut ikäviä uutisia, ei työpaineita, ei tekemättömiä kotitöitä, ei ihmissuhdeongelmia, ei velvotteita, ei huolta tästä päivästä eikä huomisesta. Oli vain uusi aurinkoinen päivä uusine seikkailuineen. Aamuisin kysyin itseltäni: mitä haluaisitkaan tänään tehdä, entä mitä syödä, entä minne mennä?

En saa nyt otetta asioihin, en pääse mukaan arjen rutiineihin. En pääse välitilasta takaisin.

Yhdestä asiasta olen onnellinen. Ensi viikolla alkavat työt. Ehkä sitten tilanne normalisoituu ja palaan ruotuun. En olisi koskaan uskonut, että voisin olla hyvilläni töihin palaamisesta. Näin nyt kuitenkin on. Elämäni tarvitsee selvästi rutiineja.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi on nyt Facebookissa. Jos olet tykännyt blogista, käy tykkäämässä Facebookissa (www.facebook.com/samppanjaamuovimukista).

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.