Suomen suurin matkablogiyhteisö
Lappi Suomi

Vain muutaman marjan tähden

keskiviikko, 5 elokuun, 2015

Koska mies tykkää enempi kalastaa ja minä marjastaa,  päätimme tehdä tänään lomakompromissin. Mies lähti kalaan, minä polkupyörällä tarkastamaan lähialueen hillasoita. Yksin metsään menemisessä kohdallani tosin piilee pienoinen riski. Eksyn nimittäin joka paikassa ja varsinkin marjametsä on kaikista ympäristöistä se riskialttein.

Parantaakseni omaa turvallisuuttani ja läheisteni mielenrauhaa olen kehittänyt systeemin, joka on toiminut tähän asti hyvin. Raahaan polkupyörän mukanani metsän reunaan mahdollisimman näkyvälle paikalle. Tämän jälkeen marjastaminen ja kulkeminen on sallittu niin kauas kuin fillari vain on näkyvissä.  Etenkin avosoilla tämä menetelmä toimii oikein hyvin. Pyörä näkyy kauas ja suunta pysyy.

Tänään kypsien hillojen löytäminen oli haasteellista. Punaisia raakileita vilkkui siellä täällä, mutta löytääkseni jotain poimittavaa, piti polkea jänkää ihan tosissaan. Sateinen kesä oli myös vetistyttänyt suot siihen malliin, että tuli huolella valita mihin jalalla astuu.

Tähän saakka kaikki oli hyvin. Muutama kypsäkin hilla löytyi, joka johdatti taas seuraavalle mättäälle ja seuraavalle marjalle. Oikaisin välillä selkääni ja tarkistin pyörän paikan. Ette voi uskoa, mutta se oli hävinnyt! Vielä hetki sitten fillarini oli seisonut rauhoittavana maamerkkinä suon reunalla, mutta nyt sitä ei näkynyt missään, ei edessä, ei takana, ei oikealla, ei vasemmalla. Enää en ollut edes ihan varma, mistä suunnasta ylipäätään olin tullut.

Jos olet joskus eksynyt maastossa, tiedät sen ikävän tunteen ja ensireaktion mikä sinut valtaa. Ympäristö näyttää samalta joka suuntaan, eikä oikein ole mitään, mihin pystyisi tarttumaan tai mistä suuntaa hakemaan. Tässä kohtaa ei auta kuin yrittää rauhoittaa itseään ja miettiä, mistä suunnasta luulee tulleensa. Itse olin tällä kertaa onnekas, sillä olin suolle tullessani pannut merkille vastapäisen tunturin ja minulla oli epämääräinen käsitys, mistä suunnasta kutakuinkin olin suolle pölähtänyt. Vaan missä ihmeessä se pyörä piileskeli?

Öttiäisarmeijan hyökkäykset ympärilläni vain lisääntyivät ja olo alkoi käydä kaikkinensa epämukavaksi. Mäkärät tunkivat hatun alle ja itikat inisivät verenhimoisina jo näkökenttää haitaten. Lähdin kulkemaan suuntaan, jossa kuvittelin tien olevan. Jonkin matkaa rämmittyäni, tie löytyi kuin löytyikin ja olo helpottui. Nyt piti enää löytää se hempskutin pyörä, mutta lähtisinkö etsimään sitä oikealle vai vasemmalle? Siitäpä ei ollut mitään käsitystä.

Hetken asiaa harkittuani päätin kulkea metsän reunaa vasemmalle niin, että tie pysyisi kutakuinkin vielä näkyvissä oikealla puolella ja samalla näkisin, mikäli polkupyöräni pilkottaisi kulkusuunnassa vasemmalla. Kuljin arviolta kolmisensataa metriä, kunnes näin polkupyöräni ohjaustangon töröttävän maastossa. Pehmeä rahkasammal oli pettänyt kulkuneuvon jalan alla ja se oli romahtanut pöpelikköön. Tässä siis syy, miksi pyöräni niin yhtäkkiä katosi näköpiiristä.

Raahasin fillarin helpottuneena tielle ja poljin väsyksissä takaisin mökille. Peiliin vilkaisu osoitti, että itikkabotoxia oli tullut tällä reissulla riittämiin. Sen verran monilla pistimillä olin reijitetty. Seuraavalla kerralla taidan lähteä kalaan.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.