Suomen suurin matkablogiyhteisö
Lappi Luontomatkailu Suomi

Suvantotunnelmia – pieniä juttuja ja suuria tunteita

torstai, 16 syyskuun, 2021

Kylä, joki, punaiset talot, keltaiset kuistit ja taustalla siniset tunturit. Siinä Suvannon kylän pohjoinen maisema, joka tuli meille tutuksi kylässä vietettyjen syysviikkojen aikana. Elimme tavallista arkea, joka laittoi meidät myös miettimään ja tuntemaan syvällisiä.

Yhteistyössä Peloton pohjoinen kylä -hanke

Olimme Suvannossa Pelekosenniemellä, kuten paikalliset sanovat, kyläläisten vieraana tutustumassa pienen pohjoisen kylän elämään. Suvantoon meidät johdatti Peloton Pohjoinen Kylä -hankkeen uudisasukaskokeilu.

Viikkojen aikana elimme normaalia elämää ja imimme itseemme pienen itä-lappilaisen kylän sielunmaisemaa. Kylän raitti oli pääosin hiljainen. Paitsi silloin, kun alkoi hirvenmetsästys ja punapukuisten joukkoa kaahaili torppamme ohi yhtä mittaa. Meistä ainakin tuntui, että yhtäkkiä kylä puhkesi elämään. Metsästys oli selvästi koko kylää yhdistävä juttu.

Toisaalta ei ihme, että kaikki luontoon liittyvä oli vahvasti läsnä suvantolaisten elämässä. Luonnon keskellä, joskin myös sen armoilla, kylällä eletään. Luonnosta ammennetaan ravintoa ja hyvinvointia, antaapa se jollekin jopa toimeentuloa. Luonto jaksottaa elämää vuodenajoillaan ja luo puitteet lappilaiseen elämäntapaan.

Lapin luonto myös synnyttää voimakkaita tunteita. Sisällä läikähti, kun istuimme totaalisessa hiljaisuudessa Kitisen rannalla ja seurasimme auringon katoamista tuntureiden taakse. Tai tunteet olivat pinnalla myös silloin, kun seisoimme niskat kenossa pihallamme tähtikirkkaan taivaan alla ja koimme häivähdyksen revontulien ihmeellisyydestä. Tai kiipesimme Mairivaaralle ihastelemaan ruskan värittämää tunturimaisemaa. Suvanto oli meille monessa kohtaa tunteita ja tunnelmaa.

Mairivaaran maisemissa.Kylä joen rannalla.

Hämmästelimme paikallisia hyväkuntoisia eläkeläisiä. Huolimatta siitä, että elämää oli takana jo melkoisesti ja joillakin sairauksiakin jo vino pino, siltikin aktiivinen elämäntapa piti pintansa. Kairoilla jaksettiin kulkea edelleenkin, touhuta ja osallistua. ”Olemme aina oppineet tekemään paljon töitä. En oikeastaan osaisi edes olla jouten”, kertoi eräskin kylän asukas, jolla ikää oli jo yli 80.

Kirjoitin Instagramissa, että Suvanto opetti meitä näkemään syvemmin. Ympäristö riisui tarpeettoman, jolloin pystyi terävämmin huomaamaan sen, millä oikeasti oli merkitystä. Suvannossa tuli toimeen paljon vähemmällä. Esimerkiksi minulle Suvanto oli vapautusta ulkonäkökeskeisestä maailmasta ja kaikista ulkonäköpaineista. Pieni asia, mutta käytännössä tällä oli suuri merkitys.

Olen viime aikoina kokenut ikäkriisiä ja ollut rasittunut kaikesta vanhenemiseen liittyvästä. Sillä, miltä näytti, oliko tukka hyvin tai mitä päällensä laittoi, ei täällä ollut merkitystä. Tajusin jossain vaiheessa, että minulla oli päiviä, jolloin en katsonut peiliin kertaakaan tai päiviä, jolloin en muistanut kammata edes hiuksia. Suvannossa olin selvästi paljon tyytyväisempi omaa itseäni kohtaan. Nahisteltiin miehenkin kanssa normaalia vähemmän. Suvanto toi selvästi jotain rentoutta elämään.

Aarre sateenkaaren päässä? Vanhojen hirsitalojen tunnelmassa on jotain hyvin rauhoittavaa.

Meitä huvitti kuinka lähi- ja luomuruoka sai Suvanto-viikkojen aikana ihan uudenlaisen ulottuvuuden. Pakastinlokeromme oli pullollaan itsepyydettyä kalaa ja lähimetsistä kerättyjä marjoja ja sieniä. Huomasin kerrankin syödessämme, että koko ateria oli koottu aineksista, jotka olivat maksimissaan 500 metrin päässä majapaikastamme. Kala tuli edellisenä iltana kylän joesta Kitisestä, tatit omalta pihaltamme ja juurekset ja kasvikset naapurimme kasvimaalta. Naureskelin miehelle, että mehän elämme kuin entisaikojen metsästäjä-keräilijät.

Huomasimme, kuinka hienosti kyläyhteisössä toimi jakamistalous. Yksi kalasti ja jakoi saalistaan koko kylälle. Joku jakoi keräämiään marjoja ja joku tarjosi kasvimaansa antimia. Vieläkin on ikävä niitä maailman parhaita perunoita, Kaisun kasvattamia Lapin puikuloita.

Yksi parhaimmista asioista meidän Suvanto-vaiheessa olivat kaikki ihanat ja sydämelliset ihmiset, joita matkalla kohtasimme. Kuulimme mielenkiintoisia ja uskomattomia tositarinoita ihmiskohtaloista. Pääsimme mukaan onnellisiin, mutta myös traagisiin menneisyyden muistoihin. En voi kuin ihmetellä sitä positiivisuuden voimaa, millä on jaksettu aina vaan nousta ja puskea vaikeuksista eteenpäin ja traumoista valoon.

Meidän ihanat kyläkummit, vanhan kansakoulun uudisraivaajat, Vilma ja Janne (oikealla) ja talonvahti Manta.Paljon kokenut ja paljon nähnyt naapurin Martta.Kävi meillä vieraitakin. Kiitos käynnistä Pelkosenniemen kunnanjohtaja Päivi.Tätä jengiä jäi ihan ikävä.

Kylän puolesta meille oli nimetty kyläkummit, jotka huolehtivat käytännön asioista ja meidän ”juurruttamisesta” kyläyhteisöön. Kiitos ihanat Vilma ja Janne huolenpidosta ja tutustuttamisesta kylään, suloisesta majapaikasta ja herkullisista brunsseista. Kiitos sydämellinen Kaisu historiallisen tiedon jakamisesta ja kasvimaasi herkuista. Kiitos kylän kalastava poromies Esa veneesi lainasta, opastamisesta parhaille kala-apajille ja poronlihasta. Sinä kairojenmies todellakin tunnet kotikontusi varmaan paremmin kuin omat taskusi.

Joillekin Suvanto on hiljainen ja syrjäinen. Satunnainen ohikulkija ehkä huomaa vain nukkuvat talot, villiintyneet heinäpellot ja hiljaisen kylänraitin. Suvannolla on kuitenkin toinen puoli. Se on täynnä kauneutta, historiaa, rauhaa ja luonnollista aitoutta. Rikkautta, jota ei mitata rahassa.

Kuva: Tanja Sanila

Meidän oli aika lähteä. Lähdön ontto tunne on aina sama, kun Lappi pitää jättää taaksensa. Osa meistä jää vaeltamaan tuntureille, joille ja pohjoisen kairoille. Pääsimme tällä reissulla koskettamaan jotain hyvää ja syvää.

Haaveilemme edelleen siitä ajasta, että joku päivä Lappia voisi olla meidän elämässä enemmän ja pidempään.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Retkeilyvinkkejä Itä-Lappiin Pelkosenniemelle, Savukoskelle ja Sodankylään

lauantai, 11 syyskuun, 2021

Rakastan tuntureita ja rakastan soita. Jokaikinen Lapin matka on päästävä niin soille kuin kipuamaan jonkin tunturin laelle saamaan luontoterapiaa ja kokemaan lapinlumoa. Tunturimaisema on aina vaan yhtä mykistävää.

Iso osa Lapissa matkailua meille on luonnossa liikkuminen ja retkeily. Merkittyjä patikointipolkuja ei tarvitse useinkaan lähteä edes kovin kaukaa etsimään. Olitpa missä päin Lappia tahansa monipuolisia ja kunnoltaan monentasoisille sopivia retkeilyreittejä on tarjolla vähän kaikkialla. Iso kiitos tästä kuuluu Metsähallitukselle, joka rakentaa jatkuvasti uutta ja pitää entisistä luontokohteista erinomaista huolta. Tässä kohtaa iloinen veronmaksaja kiittää.

Vietimme kolmisen viikkoa Pelkosenniemellä Suvannon kylässä. Tuossa ajassa tuli kivuttua neljään tunturiin ja lompsittua kahdelle valtaisalle aapasuolle. Osa kohteista oli meille entuudestaan tuttuja, mutta mukaan mahtui myös ihan uusia tuttavuuksia.

Tunturimaisemissa värit ovat usein kaikkein voimakkaimmat.

Ne vanhat kestosuosikkimme Pyhä ja Luosto

Aloitetaanpa minulle kaikkein rakkaimmasta tunturista, Sodankylän Luostotuntureiden korkeimmasta laesta Ukko-Luostosta (514 m).

Meillä oli aikoinaan Luostolla loma-asunto, joka on syynä siihen, että Ukko-Luostolle on tullut kivuttua kymmeniä kertoja. Sen rinteillä on alkukesästä leikitty lumisotaa, uutenavuotena kivuttu lumen peittämiä portaita ylöspäin katsomaan ilotulitusta ja syksyisin istuttu tunturin laella ihailemassa ruskan värikylläisyyttä.

Mieleenpainuvimmat retket teimme aina juhannusöinä. Usean vuoden ajan pakkasimme reppuun pullon samppanjaa ja kipusimme ylös tunturiin ihmettelemään yötöntä yötä ja siemailemaan samppanjaa muovimukista. Sanoin aina miehelle, ettei missään, eikä koskaan samppanja maistu niin hyvältä kuin Ukko-Luoston huipulla juhannusyönä muovimukista.

Tällä reissulla meitä ihastutti alkava ruska, mutta myös Metsähallituksen rakentamat huipulle johtavat uudet portaat. Olipahan tehty kerrassaan tukevat portaat molemmin puolisine kaiteineen ja sen lisäksi loppunousua oli tasoitettu tasaisella hiekkapolulla. Ei tarvinnut kivikoissa ja juurakoissa jalkojaan asetella kuten aiemmin. Ukko-Luostolle nousu on tehty nyt todella helpoksi.

Vaikka portaita onkin yhteensä 575, väliin on tehty näköalatasanteita ja penkkejä lepuuttamista varten. Kun tunturiin mennään, nousua tietysti on, mutta muuten reitti on nykyisin mielestäni helppokulkuinen ja sopii sellaisellekin, joka ei muuten retkeilyreiteille eksyisi. Ja jos ei jaksa ihan ylös asti kivuta, upeista maisemista pääsee nauttimaan jo paljon alempaa.

Auton voi jättää Luoston portille laskettelukeskuksen parkkipaikalle ja lähteä siitä kulkemaan latupohjaan tehtyä retkeilyreittiä pitkin kohti tunturiin nousevia portaita. Tälle reitille tulee mittaa edestakaisin noin nelisen kilometriä (portaat ja loppunousu edestakaisin noin 2 km).

Toinen vaihtoehto on tehdä rengasreitti Tikkalaavun kautta ja tulla portaita pitkin alas. Tuolloin reitin pituus on noin 6,5 km.

Ukko-Luosto huiputetaan tukevilla puu- ja kiviportailla.Viimeinen nousu on hiekkapolkua.

Toinen tunnettu tunturi on naapurikunnassa Pelkosenniemellä Pyhän laskettelukeskuksen Kultakero (n. 500 m). Kyse on itse asiassa laskettelurinteiden korkeimmasta kohdasta.

Periaatteessa rinteitä voi nousta ylös ihan mistä tahansa, mutta helpointa on kulkea ylös johtavaa huoltotietä pitkin. Auton voi ajaa alhaalta kylästä hieman ylemmäs hotelleiden parkkipaikalle ja lähteä kulkemaan Tajukankaan kautta kiertävää tietä pitkin.

Kuljimme alkumatkasta tuota hiekkatietä pitkin, mutta se tuntui meistä vähän tylsältä ja siksi päätimme ”oikaista” ja nousta suoraan rinteen kautta. Täytyy myöntää, että alhaalta katsottuna nousu ei näyttänyt ollenkaan niin rankalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Saipahan siinä sykkeen nousemaan ihan kunnolla.

Takaisin alas palasimme laskeutumalla ylhäällä olevien maisemamökkien takaa rinteiden pohjoispuolta. Vaikka varsinaista polkua emme löytäneet, maisemat olivat tällä puolella meistä kaikkein kauneimmat.

Vähän jouduimme kompastelemaan rakkakivikossa, mutta pääosin alastulo oli kaunista metsämaastoa. Alhaalla tulimme hiekkapäällysteiselle retkeilyreitille (samalle, mitä pitkin olimme menomatkalla kulkeneet) ja palasimme takaisin autolle Huttulaavun kautta. Hiekkatietä pitkin edestakainen matka ylös on reilut 6 km. Meidän pidempi versio arviolta pari kilometriä pidempi.

Pyhän luontokeskus Naavasta saa retkeilykarttoja sekä hyvää tietoa alueen patikointimahdollisuuksista. Valitettavasti yksi suosituimmista reiteistä, Isokurun kautta Karhunjuomalammelle, on suljettu vielä tämän syyskauden huoltotöiden takia.

Paras näköalapaikka revontulien katseluun.Tajukankaalle oli ilmestynyt seikkailurata. Minua ei saisi mistään hinnasta tuonne ylös keikkumaan.Vähän retrotunnelmaa. Ylös oli rakenteilla uusi tuolihissi. Tämä vanhus lienee vuosikymmenten takaa (tarkoitan tuolia).

Kivitunturin vähemmän tunnetut luontoreitit

Savukoskella sijaitseva Kivitunturi ei ehkä ole niinkään tunnettu eikä tarjoile hulppeimpia näköaloja, mutta sen kaksi rengasreittiä ovat ehdottomasti käymisen arvoisia. Valittavana on helpompi vajaan 6 kilometrin reitti (punaisella merkitty) tai hieman vaativampi vajaan 10 kilometrin Sotsonportin kierros (keltaisella merkitty).

Parasta Kivitunturin reiteissä on ehdottomasti vaihteleva tunturimaasto, jääkauden kuljettamat kiviröykkiöt ja kiinnostavat nähtävyydet, kuten Luojanluomalaavu, riippusilta ja Pirunkuru. Nimensä mukaisesti maasto on kivistä, joten suurimmalla osalla polkua joutuu askeleidensa perään katsomaan. Jyrkimpiin nousuihin on tehty portaita helpottamaan kipuamista ja suo-osuudet pystyy kulkemaan pitkospuita pitkin.

Meille tämä oli jo toinen kerta Kivitunturilla, mutta yhtä ihastuksissani olin tälläkin kertaa. Maisema on kiinnostava vanhoine keloineen, käkkyrämäntyineen ja kivimuodostelmineen. Käyntihetkellä ruskakin antoi viitteitä, joka entisestään antoi maisemalle upeutta.

Lähtöpaikalla on keittokatos ja Äitipetäjänlammella laavu nuotiopaikkoineen.

Alkumatkasta kuljettiin kauniilla mäntykankaalla.Aamun porrastreeni.Luojanluomalaavu.

Mairivaara hänelle, joka kulkee omia polkujaan

Suvannon kylän lähin tunturi on ainakin minulle aiemmin täysin tuntematon Mairivaara (358 m). Mairivaaralle pääsee kääntymällä Pyhä – Pelkosenniemi tieltä (tie 9621) Mairivaarantielle (tienristeykseen n. 15 km Pyhältä, tie kääntyy vasemmalle).

Ajoimme Mairivaarantietä 9,2 km ja jätimme automme moottorikelkkareitin viereen, mitä pitkin nousimme alkutaipaleen. Tunturiin ei johda mitään merkittyä reittiä, mutta kyseistä moottorikelkkauraa samoin kuin mönkijäuria kannattaa käyttää hyödyksi.

Siinä vaiheessa, kun moottorikelkkareitti alkoi kaartaa enemmän vasemmalle, me erkanimme enemmän etuoikealle pitkin tunturin kuvetta. Kuljimme aluksi metsäistä rinneosuutta, joka lopussa ennen lakea muuttui rakkakivikoksi.

Ponnistelu ylös kannatti, sillä näköalat tunturin molempiin suuntaan ovat aivan ihastuttavat. Nousua tietysti tännekin tulee, mutta nousu ei ollut mitenkään erityisen vaativa lopun kivikkoa lukuunottamatta.

Mairivaara oli mukava ja kaunis uusi tuttavuus.Nousun vaikein osuus.Hirmuisen kokoinen pahka (se alempi).

Kilpiaapa ja Sokanaapa suo- ja lintufriikeille

Soissa on minusta jotain kiehtovaa. Ne tuoksuvat hyvälle ja eteeriselle, raikkaalle suopursulle ja rahkasammaleelle, ja ovat kerrassaan kauniita. Erityisesti suuret aapasuot, jotka tuntuvat jatkuvan maan ääriin, ovat lemppareitani.

Vuodenajan mukaan suot vaihtavat väritystään kuin kameleontit. Näin syksyisin ne muuttuvat syvän terrakotan värisiksi ja kaunistuvat vain entisestään. Ja kun suota peittäviä sammaleita tarkemmin tutkii, huomaa, miten niihin kätkeytyy erilaisia struktuureita ja väripintoja.

Ymmärrän hyvin, miksi suot ovat linnuille ja niiden bongareille paratiiseja. Suolla on hyvä pesiä niin kahlaajien kuin muidenkin siivekkäiden ja erityisesti pohjoisen soilla lajeja on paljon. Ravintoa riittää selkärangattomista hyönteisiin.

En ole koskaan käynyt soilla alkukesästä muuttolintujen saavuttua, joten voin vain kuvitella kuinka valtaisa vipinä ja äänimaailma noilla soilla mahtaa tuolloin olla. Näin syksyllä lintujen kannalta oli hiljaista, olivat kai jo muuttanut muille maille, mutta ihanaa siellä siltikin oli. Ja mikä parasta, nyt syksyllä saa olla pienemmiltä lentäviltä ihan rauhassa.

Jos suo kiinnostaa, suosittelen käymään Pelkosenniemellä yhdellä maamme suurimmista aapasoista Kilpiaavalla. Paikan pitkospuut uusittiin talkoovoimin hiljattain ja nyt suolla tepasteleminen on kerrassaan helppoa. En muista olisinko koskaan nähnyt yhtä pitkiä yhtäjaksoisia pitkoksia.

Kilpiaavalle pääsee jättämällä auton Pelkosenniemen keskustan koulun pihaan ja lähtemällä siitä kulkemaan koulun takaa latupohjaa pitkin. Vanhan koulun taakse ollaan rakentamassa uutta koulua ja vähän harhailimme rakennustyömaalla ennen kuin ymmärsimme kulkea rakennustyömaan sivuitse ja pääsimme oikealle reitille.

Alkuosuus on vähän tylsää, mutta heti kun päästään varsinaisen reitin alkuun ja sukelletaan metsään, kauneutta piisaa. Varsinainen reitti on merkitty valkoisilla puisilla pylväillä. Alkumatka kulki metsäpolkua pitkin, sitten saavuttiin pitkoksia pitkin herkkään vihreään sammalikkoon ja lopulta varsinaiselle aapasuolle, joka tuntui jatkuvan äärettömyyteen.

Kilpiaavalla on kokoa 2400 hehtaarin verran ja se on pituudeltaan noin 10 kilometrin mittainen avosuo. Kilpiaavan kohdalla yhdistyvät kolme Lapin suurta jokea, Kemijoki, Luiro ja Kitinen.

Pitkospuut päättyvät lintutorniin. Maisema on kaunis, sillä suoraan edessä siintää Pyhän tunturijono. Noin sata metriä ennen lintutornia jää oikealle upouusi laavu tulipaikkoineen. Täällä on hyvä paistaa makkarat, tosin koska suolla ja melkoisessa pusikossa ollaan, luulenpa, että kesällä saattaa ei-toivottua seuraa piisata…

Reitti on tasainen ja helppo, josta suurimman osan voi kulkea pitkospuita pitkin. Matkaa edestakaisin autolta tuli arviolta noin 5 kilometriä.

Mitä lie tuo vihreä kasvillisuus, mutta herkkää on.On pitkoksilla pituutta, jos sitten suolla kokoa.Monenlaista ja monenväristä pintaa.Pyhä näkyy taustalla.Hienon laavun olivat myös rakentaneet.

Toinen mielenkiintoinen Pelkosenniemen aapasuo on Sokanaapa, joka on myös yksi Luirojoen suoalueista. Parkkipaikka ja reitin lähtöpaikka on Savukoskentien varrella (tie 965).

Reitti ei ole pitkä, vain reilut kilsa edestakaisin. Alunperin reitti on tehty esteettömäksi niin, että sinne pääsi myös pyörätuolilla tai lastenrattaiden kanssa. Vuosien saatossa pitkokset ovat menneet huonoon kuntoon, joten ihan esteetön reitti ei enää nykyisellään ole. Vaikka alussa varoiteltiin pitkospuiden huonosta kunnosta, jalkaisin liikkuvalle reitillä kulkemisessa ei ollut mitään ongelmaa.

Pitkokset, tai enemmänkin lankkusilta, johtaa lintutorniin, josta näkee ympäröivään avaruuteen vieläkin paremmin. Kaunista ja tuoksuvaa täälläkin.

Suo alkoi saada jo syysvärityksen.Lintuja ei juuri näkynyt, muutama merkki kylläkin.Näyttäisi tulevan hyvä karpalosato. Harmi, kun olivat vielä raakoja.

Nyt kannattaa matkata Lappiin. Tällä hetkellä siellä on mitä kaunein ruska-aika aluillaan.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Yleinen

Vilman, Jannen ja Suvannon vanhan kansakoulun uusi elämä

sunnuntai, 5 syyskuun, 2021

On ihmisiä, joilla on unelmia. Sitten on sellaisia ihmisiä, kuten Vilma ja Janne, jotka tekevät unelmista totta. Huolimatta siitä, että lähes koko elämä on pitänyt laittaa rohkeasti uusiksi.

Pelkosenniemellä piskuisen Suvannon kylän entisen kansakoulun ikkunoista tuikkii valoa. Valon koulurakennukseen sytyttivät Vilma ja Janne, kylän rohkeat uudisasukkaat, jotka muuttivat punaiseen taloon kolme vuotta takaperin.

Kolme vuotta sitten he olivat helsinkiläisiä, vastikään toisensa kohdanneita. Siinä vaiheessa, kun yhteinen tulevaisuus alkoi näyttää todennäköiseltä, esiin nousi haave maalle muuttamisesta. Mutta sitä ei kumpikaan osannut aavistaa, mitä maalle muuttaminen tulisi heidän kohdallaan tarkoittamaan.

Jossain vaiheessa Lappi rupesi kiinnostamaan, mutta ei kuitenkaan Pelkosenniemi. Janne oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa kunnan keskustassa ja oli pois sulkenut entisen kotipaikkakuntansa potentiaalisten talonetsintäpaikkakuntien listalta.

Mutta sitten tarttui sattuma peliin vai oliko se sittenkin johdatus? Pelkosenniemellä lähes 100-vuotias entinen kansakoulu tuli myyntiin Senaattikiinteistölle. Juuri sopivan kokoinen, juuri sopivan vanha, juuri sopivan hyväkuntoinen… Ja tuo koulurakennus sijaitsi sitä paitsi Suvannon kylässä, jossa Jannen sukua oli asunut peräti viiden sukupolven ajan.

Siitä lähti unelma lentoon. Pariskunta matkusti Helsingistä taloa katsomaan ja ilmeisesti rakkaus syttyi. Muutamaa viikkoa myöhemmin he saivat yllättävän puhelinsoiton. ”Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty”.

Vilma kertoi, että ensimmäinen reaktio oli kauhistus. Apua, mitä olemmekaan menneet tekemään! Koko elämä menisi kerta heitolla uusiksi.

Ja niinhän se menikin. Jotta molemmat pystyivät pitämään työnsä, tarkoitti se käytännössä yrittäjiksi ryhtymistä. Sama työ tosin molemmilla on edelleen. Vilma suunnittelee tekstiileitä ja Janne toimii IT-teknologian parissa, työtä vain tehdään nyt täysipäiväisesti etänä Lapista käsin.

Kyse oli myös yhteen muuttamisesta, ensimmäisestä omistusasunnosta ja suurkaupungin vaihtumisesta vajaan parinkymmenen asukkaan syrjäiseen pikkukylään Lapin perukoille. Keneltä tahansa näin suuri muutos vaatii melkoista rohkeutta ja heittäytymisen taitoa uuteen ja tuntemattomaan.

– Vaikka sopeutumista erilaisiin uusiin eteen tuleviin asioihin on tarvittu, kaikki on mennyt yllättävän hyvin, sanoo Vilma.

Perhekin on kasvanut. Ensin kansakouluun muutti lapinporokoira Manta ja vajaa pari vuotta sitten syntyi Seeti-poika.

Pariskuntaa yhdistää selvästi rakkaus luontoa kohtaan. – Jos minulla on paha päivä, lähden ulos metsään ja palaan useimmiten paremmalla tuulella, Vilma kertoo. Luovaa työtä tekevälle Lappi on muutenkin insipiroiva ympäristö. Vilman kynästä on syntynyt useita pohjoisen luonnon innoittamia kuoseja Vallilalle, kuten Peippo ja Tunturi.

Suvannon etu on siinä, että Pelkosenniemen taajama on vain 20 kilometrin päässä ja noin puolen tunnin ajomatkan päässä on Pyhän laskettelukeskus, joka tuo oman lisänsä kunnan palvelutarjontaan. Pyhällä on myös aika ajoin kulttuuritarjontaa, jota Vilma kertoo toisinaan kaipaavansa nykyistä enemmän.

– Eikä olisi pahitteeksi, jos saisimme kylälle lisää uusia asukkaita, kertovat molemmat hymyillen.

– Seeti-poikamme on kylän nuorin asukas ja seuraavaksi nuorin onkin Vilma 37 vee, naureskelee Janne. Suvantoa, niin kuin useita Lapin pikku kuntia, vaivaa asukkaiden ikääntyminen ja väen väheneminen. Jotta kylä säilyttää elinvoimansa ja kehittyy, aktiivisia ihmisiä olisi hyvä saada joukkoon.

Minulla oli onni tutustua Vilmaan ja Janneen Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Muutimme mieheni kanssa muutamaksi viikoksi asumaan Suvannon kylään Vilman ja Jannen naapuriin. Pariskunta on toiminut meidän kyläkummeina eli auttanut meitä tutustumaan uuteen asuinpaikkaamme ja opastanut erilaisissa käytännön asioissa.

Kun ensimmäisen kerran näin Vilman ja Jannen kodin, ymmärsin heti, miksi rakkaus vanhaa kyläkoulua kohtaan oli heillä syttynyt. Koulu on kertakaikkisen ihastuttava hirsiseinineen, avarine huoneineen ja isoine ikkunoineen. Asuinneliöitä on noin 200 eli sopivasti tavallisen omakotitalon verran.

Koulun vanha luokkahuone on erityinen, koska se on jätetty ennalleen pulpetteineen, helmitauluineen ja urkuharmooneineen. Tämän huoneen tunnelmassa on jotain selittämätöntä hyvää vanhan ajan meininkiä. Myös Vilman työtila on tässä huoneessa ja olen melkeinpä kateellinen hänelle noin kauniista työympäristöstä.

Viimeinen virallinen oppitunti koululla pidettiin 1966, jonka jälkeen Suvannon koulu lopetti toimintansa. Satunnaista opetusta koululla on annettu senkin jälkeen. Tiloissa on pidetty mm. kuvataideleirejä, eikä ihme. Koko Suvannon mielenkiintoinen museokylä vanhoine rakennuksineen onkin täydellinen miljöö erilaiseen taiteelliseen toimintaan.

Vilma ja Janne raottivat vähän myös tulevaisuuden haaveitaan. Pohdinnassa on yhteinen lastenkirja, jonka tarinat Janne kirjoittaisi ja Vilma kuvittaisi. Voisin kuvitella, että juuri tällaisessa ympäristössä syntyy tarinoita.

Lapissa on ilmiselvästi luovuutta lisäävää voimaa. Toivottavasti tulevaisuudessa mahdollisimman monen Suvannon talon ikkunasta tuikkii valoa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Lappi Luontomatkailu Majoitus Suomessa Suomi

Lapin pikkukylän historiaa huokuva majapaikka

tiistai, 31 elokuun, 2021

Tämä on Terva-Karkon torppa. Ihan varmaa ikää ei tiedetä, mutta Pelkosenniemen Suvannon kylässä tämä hirsimökki on seisonut samalla paikalla ainakin reilut 130 vuotta, ehkä enemmänkin. Talo on yksi Suvannon vanhimpia säilyneitä asuinrakennuksia.

Yhteistyössä: Peloton pohjoinen kylä -hanke

Yksi asia on varmaa. Paljon ovat torpan vanhat hirret nähneet elämää. Mökin rakensi aikoinaan tervanpolttaja Kalle Joosepinpoika Ollila (1839-1896). Tässä torpassa on vuosikymmenten saatossa asunut monta sukupolvea ja täällä on kasvatettu monta lasta. Ruokaa perheiden pöytiin saatiin läheisiltä pelloilta, vesiltä ja metsistä.

Ja nyt näiden tunnelmallisten hirsiseinien sisään olemme saaneet muuttaa hetkeksi me, bloggaava kukkamekkotäti ja sen kokkaava ja kalasteleva mies. Sivelen välillä vanhoja seiniä ja yritän kovasti miettiä, millaista elämä on täällä pohjoisen perukoilla aikoinaan ollut. Ehkä köyhyyttä, ehkä joskus myös kurjuutta. Mutta varmasti myös onnea ja yhteisöllisyyttä.

Meillä ei ole sisävessaa, ei kylppäriä eikä suihkua. Neliöitäkään ei ole nykyihmiselle kovin paljoa. Vaatimattomana tätä mökkiä moni pitäisi. Mutta jotenkin meistä tuntuu, että täällä meillä on siltikin kaikki tarvittava. Torpan henki opettaa, että vähemmälläkin tulee toimeen.

Tuvassa on massiivinen uuni, joka tarjoaa suloista lämpöään muutamalla pesällisellä pitkään. Meillä on piskuinen keittiö kokkaamiseen, jonne tulee kylmä ja lämmin vesi. Meillä on tunnelmallinen makuuhuone, jonka hiljaisuudessa nukkuu paremmin kuin missään muualla. Ja meillä on tämä ainutlaatuinen rauhoittava ilmapiiri. Ja meillä on piha, joka oikeastaan onkin metsä. Yhtä ne ovat. Tähän aikaan vuodesta melkoisen vaitonaisia.

Pihalla on sauna ja ulkohuussi. Jälkimmäistä aluksi nikottelin, mutta kyllä me jo nyt aletaan tulla keskenämme toimeen.

Talon ikä näkyy ja kuuluu. Kuluneet lattialankut narahtelevat jalkojen alla, ovet kitisevät raotettaessa ja alkuperäiset epätasaiset ikkunalasit saavat maiseman keinumaan. Kotini on kirjaimellisesti museoni.

Ulkona odottavat runsaat marja-, sieni- ja riistamaastot, monipuoliset kala-apajat ja retkeilyreitit. Talvisin pääsee hiihtämään, moottorikelkkailemaan ja jopa laskettelemaan sijaitseehan Pyhä vain puolen tunnin ajomatkan päässä eikä pitkä ole matka Luostollekaan.

Jos haluat kokea erilaista majoitusta Lapissa, Terva-Karkon torppa on vuokrauksessa Airbnb:llä. Jollekin tämä on varmasti vaatimaton majapaikka, jollekin toiselle harvinaislaatuista herkkua. Tässä linkki ja lisätietoa.

Olisipa melkoisen eksoottista ja tunnelmallista viettää täällä täysin erilainen joulu.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Luontomatkailu Suomi

Suvanto – unohdettu kylä Jumalan selän takana vai paikka parempaan elämänlaatuun?

lauantai, 28 elokuun, 2021

Itä-Lapin pikkukylä Suvanto on harvinaisen hyvin säilynyt. Jos olet heikkona vanhoihin hirsitaloihin, todennäköisesti rakastat tätä kylää. Mutta millaista on normielämä Suvannossa? Siitä tulimme ottamaan selvää.

Yhteistyössä Peloton pohjoinen kylä -hankkeen kanssa

Kylän raitti on hiljainen. Puiden välistä pilkistelee punamultataloja vanhojen peltojen laitamilla. Pääskyset istuvat rivissä sähkölinjalla kuin arvostellakseen kylään eksyneet. Ainut, joka noteeraa tulijan on porokoira, joka ilmoittaa vieraat saapuneiksi. Olemme tulleet pittoreskiin Suvannon kylään Pelkosenniemelle.

Kurvaamme soman hirsitorpan pihalle, joka tulee olemaan kotimme seuraavien viikkojen aikana. Paikalliset tuntevat tämän noin 140-vuotiaan talovanhuksen Ollilana tai Terva-Karkon torppana taloa aiemmin asuttaneiden miesten mukaan.

Tulimme Suvannon kylälle asumaan, aistimaan ja kokemaan itälappilaista elämää Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Olemme yhdet onnekkaat, jotka valittiin kokeilemaan ”uudisasukkaan” roolia yhteen ehkä Lapin pienimmistä kylistä. Vakituisia asukkaita Suvannossa on parikymmentä, kesäasukkaita toinen mokoma.

Suvantoon johtaa mittava silta yli Kitisen.Tarkkailijat aitiopaikalla.Tunturi ja joki – siinä Suvannon sielunmaisema.Vanhaa peltoa ja punamultataloja.Terva-Karkon torpan ”uudisasukas”.

Suvanto sijaitsee syrjässä valtaväyliltä eikä tänne noin vain eksytä. Suvantoon pitää varta vasten tulla. Matkaa kunnan keskustaan Pelkosenniemelle on noin 20 kilometriä, naapurikuntiin Sodankylään noin 50 ja Kemijärvelle hieman enemmän.

Tunnetuimmat maamerkit lienevät Pyhä (25 km) ja Luosto (39 km). Molemmat tunturit, Pyhätunturi ja Ukko-Luosto, piirtävät kylän horisonttia. Maisema kertoo, että Lapissa ollaan, vaikka rakennustyyli voisi helposti viitata Pohjois-Pohjanmaalle.

Suvanto syntyi 350 vuotta sitten Kitisen joen varteen, kun 1600-luvun lopussa uudisasukkaat lähtivät kulkemaan jokea pitkin ja etsimään uusia kalastus-, metsästys- ja viljelysmaita. Varsinainen kylän kasvu alkoi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, jolta ajalta suurin osa kylän vanhoista taloista on peräisin. Vaan sitten syttyi sota ja asukkaat joutuivat evakkoon.

Onnea oli sodassa sen verran, että Suvanto säilyi Lapin sodan tuholta. Vaikka saksalaiset perääntyessään polttivat suurimman osan Lappia, Suvanto säilyi koskemattomana. Miksi näin, sitä ei kukaan tiedä. Oliko kenties jonkun saksalaisupseerin sydän jäänyt Suvantoon?

Tämä on kuitenkin asia, joka tekee Suvannosta ainutlaatuisen. Alkuperäiset hirsirakennukset seisovat edelleen paikoillaan. Alue on harvinainen museokylä, jonka rakentamista ja korjausta valvoo Museovirasto.

On tietysti hienoa, että tällaisia historiallisia aarteita vaalitaan ja valvotaan, ettei mitään peruuttamatonta päästä tekemään. Toisaalta, kun kuuntelin kyläläisten mielipiteitä, väkisinkin tuli mieleen, että Museoviraston tiukka linja voi olla myös haitallinen kylän kehitykselle. Uusille rakennuksille on vaikea saada rakennuslupia ja vanhojen rakennusten kunnostaminen voi tulla yllättävän kalliiksi. Esimerkiksi pärekaton teko on käsityötä ja sen elinikä melko lyhyt. Asioilla on aina puolensa.

Punaisia tupia ja keltaisia kuisteja.Vanhat ladot ja riihet ovat saaneet uudet pärekatot.Vielä vanhempaa kuin vanha.

Joka tapauksessa nämä yli satavuotiaat elämää nähneet hirsitalot ovat ihastuttavia ja ansaitsevat arvoisensa kohtelun. Sitä tunnelmaa, mitä noiden vanhojen hirsiseinien sisään kätkeytyy, ei pysty suurella rahallakaan saamaan uudisrakennukseen.

Olin iloinen nähdessäni kylällä monta remontoitua rakennusta, mutta ikävä kyllä myös monta huonokuntoista taloa. Suurin osa näistä kunnostusta kipeästi kaipaavista torpista on sellaisia, jotka ovat perittyjä ja joiden omistajat asuvat kaukana eikä heillä tunnu olevan mielenkiintoa omaisuuttaan kohtaan.

On surullista, että tuollaiset talokaunokaiset jätetään täysin heitteille. Ihmetellä sopii, mikseivät omistajat myy kiinteistöjään, jos itsellä ei ole intressejä pitää huolta talostaan. Joku onnellinen uusi omistaja saisi ainutlaatuiset puitteet, minne luoda unelmiensa koti tai tunnelmallinen loma-asunto. Samalla kylä saisi myös uusia, kipeästi kaivattuja asukkaita.

Suvantoa, kuten useimpaa lappilaista pikkukylää, uhkaa väen vanheneminen ja asukkaiden väheneminen. Mitä tapahtuu noille taloille, kun iäkkäistä asukkaista aika jättää? Huoleen on oikeasti aihetta. Miten säilyttää nämä talot hengissä myös tuleville sukupolville?

Itse uskon vahvasti siihen, että luonto, siihen liittyvät elämykset ja aktiviteetit sekä harvinaislaatuinen hiljaisuus ja rauha ovat asioita, joita tullaan yhä enemmän hakemaan. Siinä on ehkäpä myös Suvannon vahvuus ja tulevaisuus.

Mutta uudisasukkaita varten tarvitaan asuntoja. Omaleimaisia koteja, jotka kilpailevat hinnoillaan tai edullisia rantatontteja, joille rakentamista joku Museovirasto ei torpedoi. Parempi kehittyä arvostaen vanhaa ja sallia samalla uutta, kuin ränsistyä ja lahota ajan saatossa.

Tuntureiden ympäröimä hiljaisuus.

Olemme asustaneet vasta viikon tässä erikoislaatuisessa kylässä ja saaneet pintaraapaisua siitä, millaista on elämä näin pienessä kyläyhteisössä. Muutamiin paikallisiinkin olemme jo ennättäneet tutustua. Täällä on joko eletty koko elämä tai palattu kotikonnuille paluumuuttajina tai miniäksi taloon. Joillain on seudulla sukujuuria ja siksi loma-asunnon ostaminen Suvannosta on tuntunut luontevalta. Olemme myös kohdanneet pariskunnan, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja muutti pääkaupunkiseudulta Suvantoon. Monenlaisia tarinoita, monenlaisia taustoja, monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä.

Ja sitten meillä on uusia nelijalkaisia ystäviä: naapurimme porokoira Manta, suomenhevonen Sinttu ja sen johtama monikymmenpäinen lammaskatras.

Näyttää siltä, että lähes kaikki täällä metsästävät, sillä sen verran usein kuulee juttujen juurien liikkuvan metsästyksessä, jos sitten kalastuksessakin. Tiedoksi muuten, että paikalliseen metsästysseuraan pääsevät mukaan tosi toimiin myös ulkopaikkakuntalaiset.

Naapurin Manta.Pomo Sinttu ja sen katras.Uudet ystävämme.Lammaskuiskaaja.

Olin aluksi vähän huolissani siitä, että tuleeko meillä käymään aika täällä pitkäksi. Nyt näyttää siltä, että asian laita saattaakin olla ihan päinvastainen.

Ensimmäiset päivät on pitänyt kerätä lähimetsien mustikoita, tyhjentää vattupuskat ja ottaa talteen täydelliset herkkutatit, joita nousee meidän pihaan ihan yhtä mittaa. Sitten on pitänyt kulkea ihmettelemässä kylänraittia ja kuvaamassa idyllistä talorepertuaaria. Sitten on pitänyt kokeilla kalastusta Kitisellä, käydä nauttimassa Brita-lakkakakkua paikallisessa kesäkahvilassa ja tehdä päiväretkiä naapurikyliin. Tai ihmetellä kauniita auringonlaskuja Kitisen rannalla skumppaa siemaillen. Etätöitäkin olen jo ehtinyt kokeilemaan.

Ja ehdottomasti on pitänyt nauttia luonnonrauhasta ja sellaisesta hyvästä kiireettömyydestä. Kylän pysähtynyt tunnelma rauhoittaa. Kun aamuvarhaisella avaa pirtin oven, äänimaailma on huikea. Lintuja täällä on ihan käsittämättömän paljon. Joku mainitsikin, että Suvanto on lintubongarin paratiisi erityisesti keväisin. Kitinen kokoaa vesilinnustoa ja metsissä kohtaa runsaan Lapin muuttolinnuston pikkulinnuista petolintuihin.

Lähiretkeilyä.Kylän kesäkahvilan ihanaa kakkua.Lähiruokaa pihalta.Iltakalassa.

Tämä on vasta alkua. Taputtelen edelleenkin ihastuksissamme torppamme seiniä. Meillä on pientä, mutta somaa. Vähän kuin nukkekodissa asuttaisiin. Pelkäsin aluksi kuinka tulen ulkovessan kanssa toimeen ja monta viikkoa pelkällä saunalla ilman suihkua. Ihminen näköjään sopeutuu. Hyvin on toistaiseksi mennyt.

Tapasimme eilen muita hankkeen ”uudisasukkaita”. Joku kertoi, että Lapin syrjäseutu on opettanut hänelle kuinka vähällä ihminen oikeasti tulee toimeen. Tähän voimme täysin yhtyä.

Entä, miten on mies viihtynyt, vaikka hän ei saakaan niin suuria kiksejä näistä hirsitaloista kuin minä? Luulen, että ihan hyvin. Gone fishing.

Olette pyytäneet laittamaan kuvia ja lisätietoja mökistä, jossa asumme. Olkaa huoletta, kohta on tulossa. Myös ihanien naapuriemme Jannen ja Vilman koti vanhassa kansakoulussa näyttää kiinnostavan. Siitäkin tulossa juttua lähiaikoina.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Lappi Luontomatkailu Retkeily Suomi

Miksi sinne Lappiin on aina päästävä?

sunnuntai, 22 elokuun, 2021

Vuoden takainen kesä oli kummallinen kesä. Ei pelkästään sen takia, että korona sulki maailman ja torppasi myös kotimaan matkailun. Kummallinen kesä meille se oli myös sen takia, että vuosikymmenten jatkumo joka kesäisestä Lapin reissustamme jäi väliin.

Tänä kesänä päätimme, että yksi asia on varmaa: ainakin Lappiin on kesällä päästävä. Näin kävikin ja oikein pitkän kaavan mukaan. Alunperin kahdeksi viikoksi suunniteltu matkamme piteni puolella ja Lappi-elämää pääsemme nauttimaan kokonaisen kuukauden päivät.

Ensimmäinen Lappi-viikkomme suuntautui jo kuudetta kertaa meidän lempikohteeseemme Inarin Paadar-järvelle. Kutsuttakoon viikkoa vaikka kahden hengen kalastusretriitiksi, päänpuhdistusviikoksi tai parisuhdeleiriksi, joka tapauksessa viikko Lapin erämaassa kaukana kaikesta tekee hyvää niin mielelle kuin fysiikalle.

Koska pohjoisen kaukaiselle poropirtille ei mene tietä, poromies Sulo kuljettaa meidät perille jokiveneellä. Kun katsoo meidän valtaisaa tavaramäärää, ymmärtää hyvin, ettei meistä ikinä olisi rinkkamatkailijoiksi.

Vaikka kuinka yritimme miettiä, että otetaan mukaan vain välttämätön, en voi ymmärtää kuinka meillä siltikin on mukana kaksi retkituolia, perämoottori, kuusi kalastusvapaa, kaksi pulloa samppanjaa (tämä on välttämätöntä), veitsikokoelma, laaja viehevalikoima, melkoinen määrä erilaisia ulkoiluvaatteita, kylmälaukku, kolmella objektiivilla ja järkkärillä varustettu kamerareppu ja kaksi paria kumisaappaita vain jotain mainitakseni.

Taksikyyti matkalla erämaahan.Jospa Paadar olisi näyttäytynyt tällä reissulla vähän useammin tällaisena.Ei tarvitse tänne Vichyä kanniskella.Komeat parrat olivat männyt kasvattaneet.

Siltikin ne kaikkein tärkeimmät asiat jäivät tänä vuonna puuttumaan: villapipoa ja hanskoja olisin moneen otteeseen kaivannut. Kelit muuttuivat melkoisen ikäviksi. Suurimman osaa viikkoa meitä palellutti pohjoinen tuuli ja piiskaava sade. Venekalastukseen sellainen pahin mahdollinen keli, jonka kylmyys kaivertuu luihin ja ytimiin. Vaikka kylmyyttä vielä olisi hetken kestänytkin, tuuli tuiversi järveä väliin sen verran ankarasti, ettei pikku veneellä ollut selälle mitään asiaa.

Mutta onneksi Paadarin kalakanta on sen verran hyvä, että kalaruuassa pysyttiin. Harjukset, ahvenet, hauki ja yksi mitallinen taimenkin ilahduttivat kalastajamuijaa ja sen miestä. Kalaa syötiin suurimmaksi osaksi viikon aikana.

KalastajaKalastajan paleleva muija.Saalistakin saatiin.Se kaikkein toivotuin.

Parina tyynempänä iltana jaksoimme taas kerran ihmetellä erämaan hiljaisuutta ja käsittämätöntä rauhaa. Mitä nyt väliin kalastuskaverimme kaakkuri teki kaakattavia ylilentojaan ja vastarannan kurkipariskunta ilmoitti olemassaolostaan.

Se, että ympäristöstä on riisuttu kaikkinainen hälinä ja ylimääräiset ärsykkeet, tekee ihmiselle äärettömän hyvää. On kerrankin aikaa, rauhaa ja mahdollisuus keskittyä vain hetkeen ja omiin fiiliksiin. Ehkä nähdä paremmin myös se oma kalakaveri, kun kummallakaan ei ole mahdollisuutta kätkeytyä läppärin tai puhelimen tarjoamaan nettimaailmaan.

Täytyy myöntää, että hieman oudolta tuntui, kun totutun tavan mukaan aamuisin tarttui kännykkään ja tajusi, ettei verkkoa oikeasti olekaan. Pian opimme, että heikko yhteys ulkomaailmaan onnistuu vain yhdessä paikassa rannassa, jos aina sielläkään. Koska sähköjä ei ollut, puhelimen akkuakin piti säästää, joten tällä viikolla puhelimella ei juuri ollut valtaa meihin. Hyvä niin. Tällaista irtiottoa nettimaailmasta ainakin minä tarvitsen välillä, sillä myönnän olevani jossain määrin addiktoitunut.

Erämaa ja sen lumoava rauha.Luonto työstää taidetta.Lemmenjoen kultaa?Bileperjantai.

Jos yksi osa Lapin ihanuutta on erämaan rauha, se toinen tärkeä on luonnon kauneus. Joskus se on rantojen karua piirtoa, joskus tunturien avaruutta, joskus koskematonta erämaata. Lapin taikaa, Lapin lumoa, Lapin hulluutta, mitä vaan. Olen onnellinen, koska minulla on tämä rakkaussuhde pohjoisen kanssa.

Lisää tätä lajia rakkautta tulen saamaan seuraavien viikkojen aikana. Pelkosenniemen mielenkiintoisesta Suvannon kylästä on saatu jo esimaistelua. Pienen kyläyhteisön sydämellisiä ihmisiä, historian havinaa, vanhojen hirsitalojen romantiikkaa ja aitoa lappilaista maaseudun elämänmenoa. Ihan uusi näkökulma syventää Lappi-suhdetta. Iloisesti eteenpäin kohti uusia juttuja!

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Taide Yleinen

Havaintoja heinäkuulta – paluuta normaaliin ja monta mukavaa asiaa

lauantai, 7 elokuun, 2021

Istuimme neljän ystävämme kanssa terassillamme hämärtyvässä kesäyössä. Edellisestä tapaamisestamme oli vierähtänyt pitkä rupeama, sillä korona oli jo kertaalleen sotkenut sovitut kuviot. Minulle tuli valtavan hyvä mieli. Hyvä mieli siitä, että ympärillä oli ystäviä ja elämää. Elämä on palaamassa normaaliksi, kiitos myös kahden rokotteen.

Menneet heinäkuun viikot ovat osoittaneet minulle konkreettisesti monen asian merkityksellisyyden. Kun sinulta otetaan jotain pois, huomaat sen arvon ihan eri tavalla. Koronavuosi supisti sosiaalista elämää, leikkasi matkoja ja jäädytti kulttuurinautinnot. Vaikka olen kova nauramaan tuntuu, että vuosi kuihdutti myös nauruni tai no, ainakin vaimensi hersyvimmän osan siitä.

Iloa kulttuurista

Tuntui herkulliselta nauraa pitkästä aikaa sydämensä kyllyydestä. Kävimme katsomassa Ismo Leikolan kesäkiertueen stand up -esityksen ”Jos nyt ihan rehellisiä ollaan”. Ismo on kyllä melkoinen alansa ammattilainen. Ihailen hänen oivaltamisen kykyä löytää huvittavia puolia tavallisista arkisista asioista. Yleisön ulvoessa naurusta mietin, kuinka kautta aikojen vaikeiden aikojen vastapainoksi ihmiset ovat tarvinneet leivän lisäksi myös ”sirkushuveja”. Yhdessä nauraminen ilmiselvästi voimaannuttaa.

Muiden ihmisten lisäksi tarvitsemme kulttuuria, asioita, jotka ruokkivat aistejamme ja synnyttävät mielihyvän kokemuksia. Älkää siis hyvä valtiovalta koronan varjolla viekö meiltä kulttuuria! Tällaisina aikoina tarvitsemme sitä entistä enemmän.

Toinen lähiviikkojen kulttuurinautinto oli käynti Mäntyharjulla Taidekeskus Salmelassa. En muista milloin viimeksi olen nauttinut yhtä paljon taidenäyttelystä. Salmelan tämän vuotinen näyttely oli monipuolinen ja löysin sieltä paljon omaa silmää viehättävää.

Mikäli et ole käynyt Taidekeskus Salmelassa, vielä ennättää tänä kesänä, jos kiirettä pitää. Näyttely on avoinna 15.8. saakka. Suosittelen lämmöllä, sillä alue on muutenkin oikein viehko.

Tänä vuonna Taidekeskus Salmelassa viehättivät erikoisesti erilaiset patsaat.Salmela alueena on nähtävyys jo itsessään.

Paluu kouluvuosiin

Yksi hauska ja poikkeuksellinen viime viikkojen kokemus oli luokkakokous. Vuosissa mentiin melkoinen harppaus taaksepäin, sillä kyseessä oli yläasteen yhdeksäs luokka. Ajassa tämä tarkoitti aikaa 43 vuotta sitten. Vähän jänskäsin sitä vieläkö kukaan tunnistaa, sillä kilojakin oli välissä päässyt kertymään lisää lähes kaksikymmentä.

Vaan kyllähän kaikki tunnistettiin ja löytyihän sieltä takaa nuoret versiot meistä. Mielenkiintoista oli myös huomata, miten tietyt peruspiirteemme säilyvät koko elinikämme. Ken oli kouluaikana suupaltti oli sitä edelleen ja päin vastoin.

Oli kiinnostavaa kiertää entistä kouluamme ja saada tuulahdus siitä, millaista on kouluelämä tänä päivänä. Meitä hämmästyttivät ala-aulaan ilmestyneet biljardi- ja pingispöydät, käytävien viihtyisät oleskelutilat sekä säädettävät työtuolit ja pöydät. Kadonneet olivat liitutaulut, liikuntasalin puolapuut ja ne köydet, joita pitkin en pystynyt koskaan kipuamaan.

Entiset koulutilat synnyttivät paljon muistoja, niin hyviä, jos sitten huonojakin. Eipä muuten onnistunut enää kaiteita pitkin laskeminen kuten silloin ennen. Olivat menneet nähkääs korottamaan noita kaiteita, turvallisuussyistä ehkäpä. Elämä oli ennen turvattomampaa, mutta oliko se sittenkin hauskempaa?

Miten paljon suuremmalta juhlasali tuntuikaan aikoinaan.Jotain pysyvääkin koulussamme oli. Ala-aulan kaunis laatoitus oli entisellään.

Lappiin uudisasukkaaksi

Seuraavaksi sitten iloinen uutinen. Kerroin aiemmin, että tulemme tänä kesänä olemaan Lapissa suunniteltua pidempään. Syynä on se, että tulimme valituksi mielenkiintoiseen hankkeeseen ”pelottomiksi uudisasukkaiksi” Pohjois-Lapin pieneen kyläyhteisöön.

Meidän sijoituspaikkamme on Pelkosenniemellä Suvannon kylässä, joka tunnetaan harvinaislaatuisena museokylänä. Syrjäisen sijaintinsa vuoksi kylä säästyi polttamiselta Lapin sodassa ja nykyisin sen historiallisesti arvokas rakennuskanta on Museoviraston suojeluksessa.

Odotamme innolla ”muuttoa” ainutlaatuiseen miljööseen ja mahdollisuutta päästä kokemaan lappilaista pikkukylän elämää. Mies on erityisen innoissaan Kitisen rannassa odottavasta soutuveneestä. Minä taas olen täpinöissä yli 100-vuotiaasta talovanhuksesta, jonka suojissa tulemme asustelemaan.

Valmiina uusiin seikkailuihin. Saimaa vaihtuu nyt hetkeksi Lapin maisemiin.

Ihan järjettömän hyvältä tuntuu päästä piakkoin Lappiin, kuten myös se, että tiedossa on uusia seikkailuja ja kokemuksia. Etukäteen jännitän sitä, vieläkö löytyy lakkoja, saadaanko kalaa ja ennätetäänkö näkemään ruskaa.

Ensi alkuun koukkaamme kalareissulle Inarin kautta. Innostus lienee paras sana kuvaamaan vallitsevaa olotilaani. En jaksaisi enää millään odottaa. On kertakaikkisen ihanaa päästä jälleen reissuun.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Luontomatkailu Majoitus Suomessa Suomi

”Apua, se on karhu!” Millaista oli viettää kesäyö karhuntarkkailumökissä?

sunnuntai, 1 elokuun, 2021

On kokemuksia, joita ei unohda koskaan. Kuten se, kun istut yksin mökissäsi yön hiljaisuudessa keskellä kainuulaista erämaata ja yhtäkkiä näet karhun, joka kävelee suoraan sinua kohti.

Kaupallinen yhteistyö: Wild Taiga Kuhmo – Suomussalmi

Kyllä meni kuulkaa pasmat sekaisin siinä kohtaan, kun karhu ilmaantui näkyviin ja päätti suunnistaa suoraan ikkunani eteen. Luulin olevani karhuntarkkailumökissäni hyvin valmistautuneena metsän kuninkaan kohtaamiseen. Kamerasta oli tarkastettu valotukset ja aukot moneen kertaan ja jonkinlaisen strategiankin olin luonut itselleni, miten toimia h-hetkellä.

Vaan sitten, kun kuhmolaisessa kesäillassa elämäni ensimmäisestä karhuhavainnosta tuli totta, kaikki muu meni pieleen paitsi se valtava tunteiden kirjo, mitä siinä kohtaa koin. Tajuttoman jännityksen lisäksi minut valtasi tunnemyrsky, joka oli samaan aikaan kiehtovaa ihastusta, liikutusta ja kiitollisuutta tämän upean suurpedon näkemisestä.

Innostukseni oli myös niin valtava, että se jätti taka-alalle ensimmäisen hieman pelonsekaisen reaktioni. ”Apua, se on karhu”, oli hetken päästä ”ihanaa, se on karhu” -tunne.

Kaikki valmiina ennen sössimistä.Mesikämmen lähestyy.”Hyvänen aika, sehän tulee suoraan kohti.”Kun on mahdollista katsoa karhua suoraan silmiin, ei ihme, että tarkennus meni metsään.Sitten se vain kääntyi ja palasi sinne, mistä tulikin.

Vietin yhden yön Kuhmossa lähellä Vartiuksen raja-asemaa Bear Centren karhuntarkkailumökissä. Yrityksellä on rajanpinnassa 29 kuvauskojua, viisi luksusmökkiä ja karhutalo karhujentarkkailuun.

Minulle oli varattu ”luxusmökki”, jossa karhuyön viettoon oli kerrassaan hienot puitteet. Mökissäni oli parisänky, hyvin varusteltu pieni keittiö astioineen, tasokas kylpyhuone ja parasta kaikessa, isot ikkunat metsään ja alapuolella pilkottavalle suolle. Karhuyö luksusmökissä on hulppea lahjaidea hänelle, joka arvostaa elämyksiä tavaraa enemmän. Täällä oli jopa samppanjalasit, joten ei tarvitse samppista muovimukista siemailla.

Minun olisi ollut mahdollista siirtyä yöksi jollekin paikan kuvauskojuista, jossa karhujen kohtaaminen olisi ollut vielä intensiivisempää. Kojut sijaitsevat aivan pelipaikoilla soiden ja lampien reunamilla. Voin kuvitella, että elämys on niissä vielä kokonaisvaltaisempi äänineen ja tuoksuineen.

Vaatimattomat kojut on suunniteltu nimenomaan kuvauspaikoiksi kuvausaukkoineen. Monissa kojuissa pääsee kuvaamaan jopa useaan suuntaan ja usealta korkeudelta. Kojuja on valittavissa erilaisissa ympäristöissä, kuten suo-, metsä-, lampi- ja kalliotaustoilla.

Viime hetkellä kuitenkin peruin mahdollisuuden siirtyä kuvauskojulle. Takana oli yli viikon kestänyt hellejakso ja vierailupäivänä lämpötila liikkui lähellä 30 astetta eikä luvattu tuuleton yökään toisi paljoa helpotusta. Mietin, että pienissä kuvauskojuissa olisi varmaan todella kuuma. Olin yksin matkassa ja huolestuin siitä, jos minua alkaa jossain vaiheessa ahdistamaan. Kuvauskojuista on ehdoton poistumiskielto ennen aamuseitsemää. Tällä kertaa luksusmökkini veti pidemmän korren.

Karhujen yö kaikilla mukavuuksilla.Kuvauskojut ovat vaatimattomia, mutta maisema täydellinen.Kuvauskojuilla on talvimakuupussein varustetut punkat.

Yksi Bear Centren karhuntarkkailumahdollisuuksista on karhutalo, jonne voi ostaa joko yön yli reissun tai iltaretken. Kahdessa kerroksessa sijaitseva karhutalo on suunniteltu hienosti niin, että suljettavilla liukuovilla saa omalle porukalle yksityisyyttä. Karhutalossa on useampi wc, jääkaappi, kahvin- ja vedenkeittomahdollisuus sekä kerrossänkyjä lepäämistä varten. Pienellä mäellä sijaitsevalta talolta avautuivat hyvät näkymät ympäröivään luontoon.

Mökit ja kojut sijaitsevat noin 400-900 metrin päässä päätalolta. Luksusmökin pihaan pääsee ajamaan autolla, muille rakennuksille kävellään. Perille pääsee kuivin jaloin ilman kumisaappaita, sillä suo-osuuksilla on pitkospuut.

Kaikkiin hintoihin sisältyy eväspaketti. Sen lisäksi päätalolla on mahdollisuus ruokailla ennen mökeille tai kojuille siirtymistä tai nauttia aamiaista karhuyön jälkeen. Päätalon pihapiirissä on myös talo, jonne voi jäädä aamulla nukkumaan.

Ennen kohteisiin siirtymistä pidettiin yhteinen info, jossa painotettiin ehdotonta hiljaisuutta erityisesti kuvauskojuilla. Ohuiden seinien läpi äänet kuuluvat helposti ja voivat helposti säikyttää arat karhut tiehensä eikä muutenkaan haluttu karhujen tottuvan ihmisiin. Infon jälkeen kaikki retkeläiset saatettiin mökkeihinsä. Karhutalon iltaretkeläiset lisäksi noudettiin illalla yhtenä ryhmänä.

Karhutalo on loistava paikka karhujen tarkkailuun.Kojuille oli helppo siirtyä pitkospuita pitkin.

Minkälainen oli sitten oma karhuyöni? Ensimmäiset tunnit menivät odotellessa. Mökin ilmanvaihtolaite piti taustalla pientä hurinaa, joten sammutin senkin pois häiritsemästä. Sitten olikin aivan hiirenhiljaista, mitä nyt väliin jossain rääkäisi korppi tai lokit pitivät ajoittaista metakkaansa.

Tuntui jännittävältä tuijottaa metsää ympärillä, sillä mikä hetki hyvänsä jostain saattaisi ilmaantua karhu näkösälle. Bear Centren mukaan siihen oli yli 90 prosentin todennäköisyys. Alueella liikuskelee noin 30 karhua ja hyvällä onnella voi nähdä myös ahman tai suden.

Sitten havahdun. Suon takana melko kaukana näen tumman liikkuvan hahmon, joka ikävä kyllä hetken päästä häviää puiden suojaan. Varmaankin se oli karhu, en vain ehtinyt nähdä sitä tarpeeksi hyvin.

Vilkaisen puhelintani, jossa WhatsApp-viestit välkkyvät. Liityin viestirinkiin, jossa lähinnä kuvaajat eri kojuilla jakavat havaintojaan karhujen liikkeistä. Karhu oli nähty usealta kojulta. Harmittelen sitä, etten tutustunut etukäteen mökkien sijainteihin. Se, että karhu kulkee A-mökkiä kohti, ei sanonut minulle ikävä kyllä yhtään mitään.

Tuijotan edessä olevaa näkymää niin, että silmiin sattuu. Sitten alkaa tapahtua. Suolle ilmestyy karhu, joka suunnistaa suoraan minua kohti. Hitaasti, mutta tasaisen rytmikkäästi, se lähestyy. Tartun kameraani ja yritän saada mesikämmenen ikuistettua. Sählään kameran säätöjen kanssa ja lopputuloksena huomasin myöhemmin saaneeni karhu puskassa, karhu puun takana ja karhu epätarkkana kuvia. Nyt ymmärrän kuinka vaikeaa osaamattoman on saada liikkuvasta kohteesta kunnon kuvaa.

Hetken päästä karhu on enää muutaman metrin päässä ikkunastani. Pystyn katsomaan sitä suoraan silmiin. Se nostaa kuononsa hieman yläviistoon, nuuhkaisee ja kääntyy harmillisesti pois päin sinne, mistä on tullutkin. Muutama lokki seuraa kontion kintereillä. Kädet tärisevät, sydämessä muljahtelee ja pulssini tykyttää. Hetki on ollut ainutlaatuinen.

Mökin takaseinän tuuletusikkuna oli raollaan ja mietin, että mahtoikohan karhu haistaa minut siitä. Suljen ikkunan silläkin uhalla, että mökissä on älyttömän kuuma.

Hitaasti vakain askelin tämä kontio kävi kääntymässä ikkunani edessä.Metsän kuninkaan kuninkaalliset jäljet.

Mietin kuinka mahtavaa on, että maassamme on tällaisia suurpetoja kuin karhu, ahma ja susi. Tulen aina surulliseksi siitä, miten yhä edelleen suurpetomme kohtaavat vanhakantaista teilaamisasennetta, jossa petomme nähdään yksipuoleisesti vain vaaroina ja tappajina.

Olin edellisenä päivänä käynyt Kuhmossa Luontokeskus Petolassa, jossa näin menneiltä vuosilta koottuja lehtiotsikoita. Karhu esiintyi otsikoissa pääosin ronskina tappajana ja susi hirvenraatelijana sen sijaan, että ne nähtäisiin metsiemme mahtavana rikkautena. Toivoin hartaasti näkevänä tänä yönä myös voimaeläimeni suden.

Mutustelen eväitäni ja nautiskelen pikakahvia pysyäkseni hereillä. Harmittelen tässä kohtaa, että olen yksin reissussa. Olisi helpompaa, jos voisi toisen kanssa pitää vahtia vuoron perään, sillä väsymys alkaa painamaan. Onneksi on sentään valoisa kesäyö eikä pimeää juurikaan tule.

Vilkaisen puhelintani ja huomaan, että joku on nähnyt myös ahman. Karhuistakin on useita havaintoja ja muutama loistava karhukuvakin on tullut jakoon.

Ennen yhtätoista tapahtuu jälleen. Tällä kertaa karhu saapuu suon toiselta reunalta, tulee mökin ikkunoiden eteen, aikailee hetken, tekee pienen kiepin ja palaa sitten takaisin metsikköön. Saan videokuvattua osan kontion pyörähdyksestä kamerallani. Mukavaa on saada karhu tallennettua, mutta toisaalta olisi niin kiehtovaa keskittyä vain tarkkailemaan sitä. Kovin kauaa ei tämäkään nalle pysyttele näytillä.

Pari ihastuttavaa Katja Alahuhdan ottamaa karhukuvaa. Katja huolehtii asiakkaista Bear Centressä.Kuva: Katja Alahuhta

Kuva: Katja Alahuhta

Jaksan sinnitellä valveilla vähän yli yhteen ja nähdä kauempaa vielä yhden karhun. Saanpa myös todeta, että säikähdettyään jotain karhu on todella nopea pinkaistessaan pakoon. Laitan puhelimen herättämään aamuneljältä, sillä kukapa raaskisi nukkua kauaa tällaisena yönä.

Neljältä olen taas nuokkumassa tarkkailuasemissani. Kuinkahan monta karhukäyntiä mahdoin missata nukkuessani? Viideltä näen tämän reissun viimeisen karhun. Se tassuttelee alla olevan suon poikki ja katoaa metsän kätköihin. Kyllä se vaan on komea eläin.

Kiitos Bear Centre mahdollisuudesta kokea tämä mahtava elämys. Ja kiitos paikan oppaalle ja ilopillerille Katjalle kaikesta huolenpidosta. Katjan kanssa käytiin vielä seuraavana aamuna katsomassa erilaisia kuvauskojuja. Karhunjäljet lähellä mökkiäni kertoivat siitä, etten sittenkin nähnyt yöllä vain unta.

https://bearcentre.fi

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista