Aikamatkalla vuoteen 2017

Ei, täällä ei ole tarjolla aikakonetta, eikä lippuja menneisyyteen. Tällä kertaa aikamatka suoritetaan omassa pienessä päässäni, siihen päivään saakka, jolloin meidän pienen perheen elämä mullistui. Vuoden 2017 lokakuun ensimmäinen päivä oli se, jolloin meidän perhe muutti Maltalle.

Vuoden 2017 syyskuun lopussa meidän vuokrakolmiossa riitti vilskettä, kun yritin yhden 1,5-vuotiaan ja yhden 3,5-vuotiaan kanssa pakata meidän vuosien elämää pahvilaatikoihin.

Auttavien käsien ansiosta se onnistu vallan mainiosti ja syyskuun viimeisenä päivänä meidän elämä oli sullottu pieneen synkkään varastoon. Edelleen muistan useiden tavaroiden järjestyksen ja myös sen, että rakas antrasiitinharmaa Moccamasterini odottaa minua heti oven takana. Tietenkin muistan sen, sillä rakas siskoni sen siihen nosti – jotta voisimme keittää muuttokahvit kun tulette takaisin, hän kertoi.

Vielä ei olla palattu takaisin, mutta vannon sen, että joku päivä keitän vielä tuhansia kahvikuppeja siskolleni tuolla keittimellä. Varastoon sulloutui Moccamasterin lisäksi myös paljon muuta, muun muassa lasten koko elämä.

Vain harvoja tavaroita lähetettiin etukäteen paikanpäälle. Aikeena oli viipyä ehkä puolisen vuotta, maksimissaan vuosi. Puoli vuotta vaihtuikin vuoteen, vuosi kahteen. Edelleen ollaan samalla tiellä, vailla tietoa ensi vuodesta.

Mutta takaisin parin vuoden takaiseen. Muistan edelleen, kun pakkasin matkalaukut täyteen, nappasin mukaan pienemmälle lapselle vasta ostetun autonistuimen ja Emmaljungan Scooter-rattaat. Me kolme lähdimme kohti Maltaa mukanamme nämä, ripaus seikkailumieltä, kulaus intoa ja kourallinen ikävää.

Kuluneet kaksi vuotta on opettaneet paljon. Ne on opettanut hurjasti kiitollisuudesta, rakkaudesta, ikävästä ja monesta muusta tunteesta, joita ei olisi kokenut Suomessa. Meidän perhe matkasi asumaan yli 4 000 kilometrin päähän rakkaista perheenjäsenistä, joita ikävöidään harvase päivä.

Muistan edelleen meidän kolmion ulko-oven, joka aikanaan kävi päivän aikana useaankin kertaan. Koti oli kuin muumien talo, johon kaikki oli tervetulleita. Itseasiassa meidän esikoinen saattoi joskus erehtyä luulemaan, että hänen rakas mummansa ehkä jopa asuikin saman katon alla.

Tämä muumitalo vaihtui kuitenkin maltalaiseen kerrostaloon, jossa oli neljä kerrosta ja neljä asuntoa. Yläkerrassa asui silloisen vuokranantajamme vanha äiti, joka katseli italialaisia saippuasarjoja aivan liian kovilla äänillä.

Alakerrassa asui vanha rouva, joka jaksoi aina kysellä kuulumisia. Lähikaupan kauppias silitteli lasten päitä ja muistaa edelleen molempien lasten nimet, jopa toisen lapsen perisuomalainen nimi on hänelle jo tuttu. Kadulla taasen vastaantulija saattaa sanoa sinulle hei, ehkä jopa kehaista.

Ensimmäinen talvi oli totuttelua, kuten oli myös kevätkin. Vuoden varrelle mahtui runsaasti Suomenvierailuita, sekä myös Suomesta saapuneita vieraita. Esikoinen kaipasi Suomea vähän väliä, pienempi taasen tuskin edes muisti, millaista siellä oli asua.

Jos vuoden 2017 lokakuu oli meille muutosten kuukausi, niin oli myös vuoden 2018 samainen kuukausi. Se oli nimittäin kuukausi, kun meidän helmikuussa 4 vuotta täyttänyt poika suuntasi kohti maltalaista esikoulua.

1.10.2018 pakkasin esikoiselleni reppuun eväsrasian ja vesipullon. Päälle puettiin kouluvaatteet, kengiksi valkoiset nahkatennarit, jotka kiristivät lapsen jalassa takuuvarmasti yhtä paljon, kuin tuskanpala äidin kurkussa.

Maltalainen koulu, sekä myös esikoulu, eli Kinder, poikkeaa paljolti suomalaisesta. Meillä ei esimerkiksi lapsia saateta opettajille saakka, vaan heidät jätetään koulun aulaan, jossa valvojat seuraa, että jokainen lapsi suuntaa kohti luokkaa.

Näin tapahtui myös hänen ensimmäisenä koulupäivänään. Silloin jouduin jättämään täysin kielitaidottoman lapseni koulun aulaan hirveän hälinän keskelle yrittäen huutaa eräälle maltalaiselle valvojalle, että hän ei sitten osaa sanaakaan englantia.

Hänen tarinastaan tulikin historiaa, eikä tänä päivänä uskoisi, että englantia on jouduttu puhumaan ja harjoittelemaan väkisin vasta vuoden verran.

Toisen lapsen kohdalla kynnys kouluun viemiseen olikin jo helpompi. Vuoden 2019 helmikuussa meidän tuolloin vielä alle 3-vuotias poika aloitti myöskin Kinder-taipaleensa. Hän oli ehtinyt harjoitella englantia jo useiden lastenhoitajien kanssa, jotka häntä oli kotona hoitaneet.

Tänä vuonna pienempi jatkoi koulutietään Kinderissä, isompi matkasi kohti ala-astetta.

Meidän kulunut kaksi vuotta on pitänyt sisällään runsaasti kasvutarinoita, lapsilta ja aikuisilta.

Tulevaisuudelta odotan samanlaisia, vaikka en vielä tiedäkään, mitä meidän perheessämme tulevaisuus tarkoittaa. Mutta sen tiedän, että me jatkamme matkaa perheenä – täällä, Suomessa tai tarvittaessa vaikka Siperiassa.

Ps. Itse blogin nimen kanssa en koe olleeni järin nokkela. Ajatuksena blogi syntyi koti-ikävästä ja nimikin siihen liittyi. Kerran kerroin koti-ikävästäni siskoilleni ja äidilleni WhatsApp ryhmässämme. Mukaan liitin kuvan kauniista täysikuusta. Siskoni lähetti samanlaisen kuvan ja muistutti, että vaikka olemmekin kaukana, niin olemme silti niin lähellä – saman Kuun alla, aina.

Pps. Jatkossa yritän tuottaa myös vähemmän melankolista tekstiä. Joskus saatan saada jopa pienen ripauksen huumoria rustattua mukaan, odota ja katso vain!

Next Post

You Might Also Like

1 Comment

  • Reply Hanna maanantai, marraskuu 4, 2019 at 23:25

    ❤️

  • Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.