Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

LÄHDÖN HAIKEUDESTA JA ELÄMÄN RAJALLISUUDESTA

keskiviikko, 26. helmikuun 2020

Meistä jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun arki painaa päälle ja  kauan odotettu lomamatka häämöttää? Ei siinä lähdön hetkellä mitään itkua tuherreta tai murehdita pysyykö koti pystyssä, päin vastoin – bikinit ja aurinkohattu lentävät laukun pohjalle valonnopeudella, ja ensimmäiset shamppanjat korkataan jo taksissa matkalla lentokentälle. Mutta maistuuko shamppanja enää siinä kohtaa, kun astut koneeseen kohti tuntematonta, ilman paluulippua tai päivämäärää, jättäen taakse kaiken tutun, turvallisen ja tavanomaiseksi muodostuneen, myös elämäsi tärkeimmät ihmiset tietämättä, tuletko koskaan enää tapaamaan heitä?

Nyt siitä on vuosi – siitä päivästä, kun astuimme lentokoneeseen taskussa pelkät menoliput maailman toiselle puolelle, Uuteen-Seelantiin. Vain vuosi sitten katsoimme lentokoneen ikkunasta tuttua lumista maisemaa viimeistä kertaa kymmeneen kuukauteen. Vuosi sitten lähdettiin, tietämättä lainkaan etukäteen, millainen seikkailu perillä odottaa.

Eräänä tammikuisena iltana, hihkuttiin keittiössä sähköpostin tuomia myönteisiä viisumipäätöksiä, tuntien ainoastaan seikkailun ja vapauden tuomaa pirskahtelevaa huumaa. Sen enempää ajattelematta, irtisanoimme kaikki sopimukset, jotka pitivä meitä Helsingissä. Nopeasti kotimme tyhjeni banaanilaatikoihin, joita yömyöhään kiidätettiin pakettiautolla vuokravarastoon. Ahtasin tavaroita pikkuruiseen rinkkaani miettien tulevalle matkablogille sopivaa nimeä – ja niin syntyi Rinkkaprinsessa.

Mutta se kaikki, mitä oltiin juuri huolettomasti puuhailtu kuluneet viikot seikkailunkiilto silmissä konkretisoitui, kun viimeistä kertaa painoin kiinni tyhjän kotini oven. Se pirskahteleva seikkailun ja vapauden huuma alkoi murentua pelon ja epävarmuuden edessä, melkein niin pahasti, että se sai vuosia kypsyneen unelman tuntumaan pelkältä umpihullulta päähänpistolta. Hyvästeissä ja halauksissa oli mukana karmiva lopullisuuden tunne – entä jos tämä on viimeinen kerta? Entä jos kaikki menee pieleen, entä jos tämä ei kannatakaan? Vaikeiden tunteiden keskellä eräs viisas kuitenkin muistutti, että viimeinen kerta voi olla koska tahansa. Se ajatus rauhoitti, ja auttoi minua nukahtamaan lähtöä edeltävänä yönä. Kaiken aikaa murehdin muiden puolesta tajuamatta, että tämä voisi olla myös minun viimeinen mahdollisuuteni lähteä.

Minulla on vahva intuitio. Minulla on sydän, joka kertoo kyllä minkä polun valita – mutta olenko koskaan aiemmin uskaltanut hiljentyä kuuntelemaan sen ääntä? Olen vain touhottanut menemään, yrittänyt muuttaa elämääni ja tekemällä tehdä asioita, kuitenkaan kysymättä itseltäni, onko tämä se mitä oikeasti haluan. Itseäni ja omia unelmiani kyseenalaistaen olen yrittänyt viedä elämääni täysin väärään suuntaan, vastatakseni muiden toiveisiin ja odotuksiin. Ajatus totaalisesta repäisemisestä ja irti päästämisestä kuitenkin valtasi pääni, tukahduttaen kaikki ulkoiset äänet, jotka yrittivät kertoa minulle miten minun tulisi elää. Se ajatus ei jättänyt minua rauhaan, joten päätin toimia, ennen kuin biologiset selviytymismekanismini pakottaisivat minut pysyttäytymään tutussa ja turvallisessa.

Pelko, epävarmuus, syyllisyys ja ajattelu liiaksi asti ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneet viemään minua kauemmaksi niistä asioista, joista olen aina haaveillut. Mutta kun kerran jo olen kohdannut nuo pelon, epävarmuuden ja syyllisyyden tunteet, ja onnistunut puskemaan itseni niiden läpi unelmia kohti, tiedän, että ne ovat vain tunteita. Ne ovat vain biologiaa, aivojen kemiallisia reaktioita, jotka yrittävät uusissa tilanteissa varoittaa ja suojella meitä, vaikka tilanteessa itsessään ei välttis olisikaan mitään vaarallista tai pelättävää. Ei niiden pitäisi antaa määrittää omaa elämää tai estää tekemästä niitä asioita, joita kohti sydämesi yrittää sinua johdattaa. Elämä on kuitenkin lopulta aika lyhyt ja ainutlaatuinen, eikä koskaan voi tietää milloin se päättyy.

Uusi-Seelanti jätti sydämeeni aukon, jonka vain uusi seikkailu voi täyttää. Siksi minun täytyy pian kohdata tuo syyllistävä ja vaikea, mutta toisaalta innostuksen ja seikkailun huuman täyteinen lähdön hetki uudestaan. Ja tällä kertaa, minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa nuo tunteet. Minun täytyy kohdata pienuuteni ja yksinäisyyteni. Minun täytyy kohdata itseni sellaisena kuin olen.

RINKKAPRINSESSA-MATKABLOGI 1-VEE!

maanantai, 03. helmikuun 2020

Moikka rakkaat lukijat, 

En ole vielä unohtanut teitä, enkä myöskään tätä 1-vuotiaaksi kääntyvää matkablogiani, vaikka viimeisimmän postauksen päivämäärästä voisi päätellä jotain ihan muuta. Blogin synttäreiden lisäksi myös kotiinpaluusta tulee täyteen jo reilu kuukausi – vieläkään en ole reissun jäljiltä ennallaan (enkä tuskin koskaan tule täysin olemaankaan), mutta päivä kerrallaan haikeus ja ikävä Uutta-Seelantia kohtaan helpottaa, ja menneisyyden kaipuun tilalle alkaa hiipiä odotukset tulevasta.

Vielä kertauksen vuoksi, ja teille, jotka ette ole aiemmin törmänneet blogiini – vuosi sitten hetken mielijohteesta päätin irtisanoa työni ja vuokra-asuntoni Helsingissä, ja lähteä reppu selässä seikkailemaan Uuteen-Seelantiin yhdessä poikaystäväni kanssa. Perustin silloin Rinkkaprinsessa-matkablogin ajatuksena jakaa reaaliaikaisia reissukuulumisia lähipiirille. Mutta siinä vaiheessa, kun totuus elämän lyhyydestä ja Uuden-Seelannin surkeista nettiyhteyksistä lävähti päin kasvoja, tajusin lopettaa stressaamasta kirjoittamisen suhteen, ja päätin elää elämäni upeinta vuotta hetkessä – siitä syystä moni tarina reissun päältä onkin jäänyt vielä toistaiseksi kertomatta.

No mites se suunnittelemani pehmeä lasku arkeen ja rauhallinen joulu kotona perheen kanssa? Ei puhettakaan! Toiminnan naisena hyppäsin saman tien kotiin palattuani safarioppaan saappaisiin kotikaupungissani Rovaniemellä. Elämäni tähän asti mullistavimman matkan aikana syntyneet ajatukset ja kokemukset saivat kieltämättä pään aika pyörälle, eikä niiden käsittelyyn juuri jäänyt tilaa joulusesongin kiireessä ja tohinassa. Päätin jättää stressit somettamisesta ja kaikenlaisesta suorittamisesta sikseen, ja keskittyä vapaina hetkinä itseeni ja omien ajatusten selvittelyyn – siitä syystä minusta ei ole juuri kuulunut, mutta nyt jonkin aikaa reissusta toipuneena minusta viimein alkaa olla jakamaan huikeimpia muistoja reissusta myös teidän lukijoiden kanssa.

Kiitos kun olet täällä, ja jääthän jatkossakin seuraamaan! Hurjan kivaa alkavaa viikkoa ruudun toiselle puolelle, 

Emilia / Rinkkaprinsessa-matkablogi