Browsing Tag

Uusi-Seelanti

9 x Uuden-Seelannin parhaat

Törmäsin eilen erääseen matkakertomukseen Uudesta-Seelannista, jossa maata kuvailtiin muun muassa sanoin pettymys, ruma ja nuhruinen. Koska kyseessä sattuu olemaan suosikkimatkakohteeni, jäin lukemaan tekstiä suurella mielenkiinnolla. Kuinka pahasti voi matkasuunnitelma epäonnistua, että päätyy kuvailemaan tuota suurien luonnonihmeiden maata noilla sanoilla? Onneksi kirjoittaja lopulta pääsi kuin pääsikin mukaan jutun juoneen ja perui ikävät sanansa. Jotta kukaan muu ei pettyisi Uuteen-Seelantiin huonon matkasuunnitelman takia, listasin omat suosikkikohteeni Uudessa-Seelannissa perusteluineen. Olen itse reissannut Seelantia ympäri kolmeen eri otteeseen vuosina 2014, 2016 ja 2019.

 

  1. Queenstown

Aloitetaan itsestäänselvyydestä: ei ole Queenstownia voittanutta pikkukaupunkia maailman kartalla. Queenstown on Eteläsaarella sijaitseva laksettelukeskusmainen kaupunki, jota usein kutsutaan maan adrenaliinipääkaupungiksi. Ihan hirveä turistirysä parhaimpina sesonkiaikoina totta kai, mutta olen vieraillut kaupungissa sekä talvella että kesällä, enkä Base-hostellin lisäksi keksi mitään pahaa sanottavaa. Tärkein asia onkin olla ajoissa varauksineen ja osata valita lokaationsa oikein. Jos ottaa majoituksen aivan keskustasta, voi olla varma, että pub crawlin merkeissä ilakoivien ihmisten melu ja baarien äänet kantautuvat uniin asti. Jos taas valitsee paikkansa muutama sata metriä keskuskatujen ulkopuolelta, saa olla aika rauhassa. Olen havainnut parhaaksi hostelliksi tähän mennessä YHA Lakefront -nimisen paikan aivan järven rannalta. Yleisesti ottaen YHA-ketjun majoituksiin voi aina luottaa.

Queenstownissa parasta on sen sijainti vuorten ympäröimän Wakatipu-järven rannalla. Järven tuijottaminen auringonlaskun aikaan on kaikkea, mitä hyvältä meditaatiosessiolta voisi odottaa. Rauhan ja hiljaisuuden voi löytää myös vuorilta, sillä aivan Queenstownin keskustan tuntumasta lähtee useampi päiväretkeksi soveltuva vaellusreitti vuorille. Itse olen kiivennyt muun muassa Ben Lomondin huipulle 1748 metriin kahdesti. Kiipeäminen on varsin vaativa ja koko retki voi viedä 5-8 tuntia, mutta näkymä huipulta kirkkaana päivänä pistää sanattomaksi. Retki kannattaa aloittaa aikaisin aamulla, jos haluaa kiivetä rauhassa, sillä vuorella riittää useita muitakin innokkaita. Huipulle asti ei ole pakko kiivetä viimeisen osuuden ollessa sunnuntaihuiputtajalle raastava, sillä näkymä helpomman osuuden päätepisteellä on jo henkeäsalpaava.

 

Queenstownissa olosta ei ole kuitenkaan pakko tehdä urheilusuoritusta, sillä kaupungissa riittää tekemistä ja retkiä joka lähtöön. Benjihyppyä, laskuvarjohyppyä, veneilyä, baarikierroksia, rannalla lekottelua, you name it, they have it.

 

  1. Wellington

Wellingtonin hienoutta en ole oikein onnistunut itsellenikään selittämään. Maan pääkaupungiksi se on hämmentävän pieni ja rauhallinen. Wellington sijaitsee aivan Pohjoissaaren eteläkärjessä, ja sieltä pääseekin hyppäämään Eteläsaarelle vievän lautan kyytiin. Matka kestää muutaman tunnin ja sen aikana pääsee ihailemaan Marlborough Soundin kauniita maisemia.

Wellington ei vastaa perinteistä Eurooppalaista kuvaa pääkaupungeista täynnä vanhaa arkkitehtuuria ja museoita joka lähtöön. Kaupunki on kuitenkin todella viihtyisä ja jännittävän erilainen. Wellingtonin hienoimpiin nähtävyyksiin kuuluu Te Papa Tongarewa – Museum of New Zealand, josta löytyy pysyvien näyttelyiden lisäksi muun muassa vuoteen 2022 asti esillä oleva vaikuttava, valtavista vahanukeista koottu näyttely Gallipoli: The Scale of Our War. Itse vierailin myös Weta Workshopissa, joka on Taru Sormusten Herrasta -faneille ja elokuvaihmisille kiinnostava kohde.

Paljon mainostetussa Cable Carissa on mielestäni hienoa oikeastaan vain sen päätepisteeltä Wellingtonin kasvitieteellisestä puutarhasta avautuva kaunis näkymä yli kaupungin. Itse Cable Carista en vaivautunut maksamaan, vaan kävelin omin jaloin huipulle. Myös Mount Victorian huipulle kannattaa kiivetä. Kyseessä on tosin vuoren sijaan ennemminkin iso mäki. Kaupungin alueista suosikkini oli Oriental Bay, jota pitkin kulkee hieman Etelä-Eurooppalaisen oloinen rantakatu.

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa Uudesta-Seelannista sen, että suuria kaupunkeja ja perinteistä vanhaa arkkitehtuuria etsivien on turha vaivautua. Kaupungit ovat kohtalaisen pieniä ja sen minkä Seelanti häviää kaupunkien loistossa, se voittaa 100-0 luonnon kauneudessa ja erikoisuudessa. Maan suurimmista kaupungeista Wellington on kuitenkin ehdoton suosikkini.

 

  1. Abel Tasman National Park

Abel Tasman National Park on paratiisimainen rantakeidas Eteläsaaren luoteisnurkassa. Abel Tasmanilla viittaan nyt myös alueisiin varsinaisen kansallispuiston liepeillä. Olen yöpynyt Abel Tasmanissa sekä Marahaussa, että Kaiteriterissä ja molemmissa paikoissa toivoin, että olisin voinut jäädä ainakin viikoksi. Kaiteriteri on pieni rantakylä, jossa on muutama ravintola ja majoituspaikka, kun taas Marahau on pieni asutuskeskittymä aivan kansallispuiston portin tuntumassa. Tärkein syy asettua näihin kyliin on pääsy kansallispuistoon.

Abel Tasmanin kansallispuisto on ehdottmasti yksi kauneimmista paikoista, joissa olen ollut. Tavanomaisen Uusi-Seelantilaisen maiseman sijaan Abel Tasmanissa voisi kuvitella olevansa trooppisessa Kaakkois-Aasiassa. Alueella risteilee paljon vaellusreittejä, joista voi valita itselleen sopivan päiväretkistä aina 60 kilometrin mittaiseen Abel Tasman Coast Trackiin, joka on yksi Uuden-Seelannin suosituista Great Walks -vaellusreiteistä. Alueella järjestetään paljon erityyppisiä retkiä ja itse olen ollut muun muassa purjehtimassa ja kajakkiretkellä kansallispuiston vesillä. Eniten suosittelen kuitenkin tutustumaan kansallispuistoon jalan.

 

 

  1. West Coast

Eteläsaaren länsirannikko on kokonaisuudessaan aivan mieletön alue, ehkä sitä aidointa Eteläsaarta kaikessa eristyneisyydessään. Niputan länsirannikon nyt yhdeksi alueeksi, sillä West Coastilla seikkaileminen on oma maailmansa ja kokemuksensa.

Olen ajanut kahdesti Abel Tasmanista länsirannikkoa pitkin Queenstowniin pysähtyen matkan varrella muutamaksi yöksi Westportiin ja Franz Josefiin. Reitti kulkee Uuden-Seelannin Etelä-Alppien (Southern Alps) ja Tasmanian meren välisellä hyvin sateisella maakaistaleella, ohittaen muun muassa Nelson Lakes -, Aoraki/Mount Cook -, Westland Tai Poutini – ja Mount Aspiring kansallispuistot. Lienee siis sanomattakin selvää, että tästä ei näköalat parane.

West Coastilla vallitsee aivan omanlaisensa tunnelma. Alue on kuin tosielämän Sumuvuoret, sillä mereltä nousevan kosteuden törmätessä järkälemäisiin vuoriin, se tiivistyy sateeksi tai jää leijumaan alueelle sumuna. Aika on pysähtynyt vuorten siimeksessä ja ihmisetkin hieman omalaatuisia. Erityisesti Haastin ei-niin-vastaanottavaisista ihmisistä paikalliset jaksavat aina varoitella. Ellen aivan väärin muista, jossain kylässä otettiin internet toden teolla käyttöön vasta Herran vuonna 2018.

Useimmat pysähtyvät yöksi Westportin paikkeille matkallaan etelään. Westportista sanottakoon sen verran, että kaupungiksi en paikkaa hyvällä tahdollakaan kutsuisi, mutta autenttista länsirannikon tunnelmaa sieltä ainakin löytää. Ensimmäisen kerran jälkeen odotin vain paikan nopeaa ohittamista siellä toistamiseen vieraillessani, mutta yllätyksekseni ilta Westportissa oli yksi hauskimmista koko matkani aikana. Lieneekö syy hyvässä seurassa vai ihanan ahtaassa ja homeelta haisevassa majoituksessa, mutta enää en karsasta edes Westportia. Kannattaa ehdottomasti vierailla tienoolla ollessaan myös Cape Foulwindissa, jonka kauniin kävelyreitin varrella voi bongata kokonaisen hyljekolonian.

West Coastin suurin helmi on tietysti sen kaikkien maailman superlatiivien voimalla kehuttava luonto. Franz Josefin viehättävästä pikkukylästä pääsee helikopterilennoilla tekemään lähempää tuttavuutta hälyttävää tahtia vetäytyvään jäätikköön, Franz Josef Glacieriin. Hieman huonommalle näköetäisyydelle pääse kalliin kopterilennon sijaan myös ilmaiseksi omin jaloin. Samalla pääsee todistamaan tosielämässä, kuinka karmeaa jälkeä me ihmiset olemme maapallolle tehneet jäätiköiden karatessa silmiemme edessä. Alueella tehdään tietysti jos jonkinmoisia maksullisia ja ohjattuja retkiä, mutta omatoimisia kävelyretkiä merkityillä reiteillä suosittelen erityisellä lämmöllä. Myös Uudessa-Seelannissa osataan harjoittaa turistien ryöväystä. Kylässä sijaitsee mukava pieni kylpylä, johon voi suunnata vetreyttämään kävelystä kangistuneita jäseniä. Hostelleista suosittelen erityisesti Rainforest Retreatia, mutta ei niistä muistakaan mitään pahaa sanottavaa löydy.

Franz Josefin lähettyvillä sijaitsee myös toinen jäätikkö, Fox Glacier. Fox Glacierin ohi ajettaessa pakollinen pysähtymispaikka on Lake Matheson, jonka peilimäisestä pinnasta voi pilvettömänä päivänä todistaa täydellisen kuvajaisen Uuden-Seelannin korkeimmasta vuoresta Mt Cookista. Näkymä on toki pilvisenäkin päivänä kaunis ja järven ympäri kulkeva reitti kävelemisen arvoinen.

Kaikessa omituisuudessaan ja mystisyydessään hiljainen West Coast on varastanut sydämeni.

 

  1. Fiordland

Fiordland on kansallispuisto ja vuonojen luvattu maa Eteläsaaren lounaiskolkassa, jonka tärkein nähtävyys on maailman kahdeksanneksi ihmeeksi tituleerattu Milford Soundin vuono. Milford Soundin risteilyt ovat tietysti yksi maan pahimmista turistirysistä, mutta jo ajomatka ja näkymä rannalta vuonolle ovat vierailun arvoisia. Suosittelisin kuitenkin ostamaan valmiin Queenstownista tai Te Anausta lähtevän retken paikan päälle, sillä omalla autolla paikalle tuleminen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia ja kiukunpurkauksia parkkipaikkaa etsiessä.

Milford Soundin sademäärät hipovat pilviä (hehe), joten kastumiseen kannattaa varautua. Oma vierailuni mestoilla sattui osumaan yhteen harvoista sateettomista päivistä ja näkymät olivat huikaisevat. Risteilyalus ystävällisesti kuitenkin peruutti vesiputouksen liepeille kastaen varmuudella kaikki kannella olijat. Ettei vaan pääsisi kukaan pälkähästä.

Yleensä ihmiset tulevat Fiordlandiin vain päiväretkelle esimerkiksi juuri Queenstownista, mutta itse yövyin lähellä Milford Soundia Gunn’s Campin pelkistetyssä leirimajoituksessa. Fiordlandissa riittää vaellusreittejä kuljettavaksi, joten esimerkiksi Te Anaussa yöpymistä kannattanee harkita.

Jos tekee mieli vältellä turistirysiä, voi Milfordin sijaan suunnata Doubtful Soundille, joka kuulemani mukaan on hieman hiljaisempi kohde, vaikka vetääkin paikalle runsaasti ihmettelijöitä.

Joka tapauksessa Fiordland on jo itsessään nähtävyys ja luontomatkailijalle 100 prosentin varmuudella todellinen paratiisi.

 

  1. Wanaka

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Queenstownista sijaitseva Wanaka on kaikin puolin miellyttävä pieni vuorten ympäröimä järvenrantakaupunki. Näkymä järvelle kelpaa jälleen ammattimaiseen tuijotteluun, mutta paikan kuuluisin nähtävyys lienee That Wanaka Tree, eli kitukasvuinen järvestä pilkistävä pieni puu.

Wanakan ympäristöstä lähtee useita vaellusreittejä, joista yksi on Uuden-Seelannin suosituimpiin vaelluksiin kuuluva Roy’s Peak Track, jonka huipulta otettuja kuvia ei voi välttää Seelantia googlaillessa. Useista epäonnisista hölmöilyistä johtuen en itse kuitenkaan ole onnistunut vielä Roy’s Peakia huiputtamaan kolmesta Wanaka-vierailusta huolimatta, joten minulla on erinomainen syy palata noihin maisemiin heti sopivan tilaisuuden sattuessa.

 

  1. Lake Taupo ja Tongariro National Park

Unelmoin Tongariro Alpine Crossing -vaelluksen tekemisestä varmaan 10 vuotta, kunnes vihdoin ja viimein viime tammikuussa pääsin tositoimiin. Tongariro National Park sijaitsee Lake Taupon tuntumassa noin tunnin ajomatkan päässä Taupon kaupungista, ja on muun muassa Keskimaan Tuomiovuorena tunnetun Mt Ngauruhoe -tulivuoren koti. Tongariro Crossingin vaeltaminen on sikäli hieman hankalaa puuhaa, että retkiä perutaan kohtalaisen usein huonojen sääolojen vuoksi. Tämän vuoksi Taupossa kannattaa viettää useampi päivä, jos mielii varmistaa mahdollisuutensa noin 19 kilometrin mittaisen päivävaelluksen suorittamiseen. Näkymät vaelluksen varrelta ovat kuin toisesta maailmasta alueen tuliperäisyyden vuoksi, ja yksi retken kohokohdista on nähdä kirkkaissa väreissä hehkuvat ja pahalta haisevat Emerald -järvet. Tongariron kansallispuistoon pääsee tekemään myös lyhyempiä kävelyretkiä, joten alueella kannattaa vierailla vaikkei varsinainen vaeltaminen kiinnostaisikaan.

Myös Taupon kaupunki on täynnä kaikenlaisia aktiviteetteja veneilyjutuista laskuvarjohyppyyn. Itse hyppäsin lentokoneesta 3600 metristä oksennusta pidätellen juuri Taupossa, ja näkymät järven yllä leijuessa olivat henkeäsalpaavat. Eteläsaarella saattaisi olla vielä hulppeammat näkymät Alppien yllä, mutta itse olin varsin tyytyväinen tähän sopuhintaiseen ratkaisuun Taupossa. Kokemus oli todellakin rahan arvoinen, mutta en usko, että lähden uudestaan roikkumaan lentokoneen reunalle. Täytyy kuitenkin sanoa, että benjihyppyyn verrattuna laskuvarjohyppy oli lasten leikkiä, kun hyppäämisen ja kaiken muun toiminnan hoiti ammattilainen samalla kun itse roikkui kuin räsynukke samoissa valjaissa.

 

  1. Hobbiton, Matamata

Syvä kaihoisa huokaus. Hobittila on ihan oikea paikka Uudessa-Seelannissa! Kaikki, jotka tässä kohtaa pudistelevat päätänsä tai pyörittelevät silmiään, hävetkää. Pohjoissaaren Matamatassa sijaitseva Tolkienin kirjoihin perustuvissa elokuvissa käytetty elokuvalavaste on jokaisen sentin arvoinen vierailukohde myös muille, kuin Keskimaa-faneille.

Alue on kaiken kaikkiaan kaunista kumpuilevine lammaslaitumineen, mutta että niille kummuille on vielä rakennettu söpöjä pikkuruisia hobittikoloja. Menkää Hobittilaan ja katsokaa itse!

 

  1. Mt Cook Village

Mt Cook Village on jälleen yksi vaeltajan paratiisi Uudessa-Seelannissa. Kylään ei siis kannata saapua vilkas pikkukaupunki mielessään, sillä paikan kutsuminen edes asutuskeskukseksi saattaisi jonkun mielestä olla liioittelua. Tästä huolimatta, tai juuri siitä syystä, Mt Cook Village on vierailun arvoinen paikka. Kyläpahanen on siis nimensä mukaisesti Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mt Cookin, liepeillä Etelä-Alppien sydämessä sijaitseva kylä, jossa voi majoittua halutessaan tutkia alueen jäätikköjärviä ja lukuisia patikkareittejä tarkemmin. Ajomatkan varrelle osuvat myös järvet Tekapo ja Pukaki, jotka kumpainenkin ovat tunnettuja niiden mielettömän turkoosista vedestä.

Kun itse vierailin Mt Cook Villagessa vuonna 2016, kärsin jo kuukauden tehokkaan kiertelyn ja patikkaretkien aiheuttamasta väsymyksestä, minkä seurauksena vaivauduin ottamaan haltuun vain Hooker Valley Trackin. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan mestoilla ollessa myös muita alueen lukuisista vaellusreiteistä, sillä maisemat eivät voi tästä paremmaksi muuttua.

 

Näiden omien suosikkikohteideni lisäksi Uudessa-Seelannissa on tietysti lukuisia muitakin käymisen arvoisia paikkoja, kuten Kaikoura, Hot Water Beach, Stewart Island, Bay of Plenty ja Picton. Tärkeintä onkin mielestäni se, ettei jää nyhjäämään maan suurimpiin kaupunkeihin. Jos aikaa on vain vähän, kannattaa suunnata suoraan Eteläsaarelle. Pohjoissaarelta löytyy aivan yhtä lailla käymisen arvoisia paikkoja kuin etelästäkin, mutta todennäköisesti Seelantiin matkaa varatessasi unelmoit juurikin niistä vuoristomaisemista, jäätiköistä, turkooseista järvistä ja alppitunnelmista, jotka löytää parhaiten Eteläsaarelta. Uusi-Seelanti ei ole mielestäni kaupunkikohde millään levelillä, vaan aivan täysiverinen luontoparatiisi ja seikkailumatkojen luvattu maa. Valmistaudu siis eeppiseen maisematykitykseen laskeutuessasi pitkän valkoisen pilven maahan!

 

🌏 Rilla

 

 

 

Reissustooreja matkan varrelta: Naama vihreänä Stewart Islandilla

Stewart Island, New ZealandEnsimmäisen asiapostauksen kunniaksi aloitan tähän astisen reissuhistoriani parhaimpien palojen kertaamisen. Nämä stoorit kuuluvat omissa muistoissani viihdyttävimpiin, jännittävimpiin, hauskimpiin tai muuten vain mieleenpainuvimpiin hetkiin.

Aloitetaan ensimmäisestä soolomatkastani vuodelta 2016, jolloin olin puolentoista kuukauden reppureissulla Uudessa-Seelannissa. Matka oli kaikin puolin jännittävä, sillä olin todellakin ensimmäistä kertaa täysin yksin matkassa ja olin suunnitellut koko reissun itse. Kiersin Uuden-Seelannin Eteläsaarta busseilla hop on hop off -tyyliin pysähdellen joka ikisessä vastaan tulleessa minikylässä.

Tärkeä ja odotettu osa matkasuunnitelmaani oli vierailu Eteläsaaren eteläpuolella sijaitsevalla Stewart Islandilla, joka on Uuden-Seelannin kolmanneksi suurin saari. Saaren kiinnostavinta antia on mahdollisuus päästä tarkkailemaan muun muassa maailman pienimmän pingviinilajin edustajien, sinipingviinien, touhuja, sekä Stewart Islandin erikoisuuden, päivälläkin aktiivisina elelevien kiivien (Stewart Island Brown Kiwi) menoa. Suunnitelma oli siis kertakaikkisen kutkuttavan mielenkiintoinen, sillä vapaana elävien kiivien tai pingviinien näkeminen ei ole ollut mitään jokapäiväistä lystiä elämässäni.

Olin tulossa Eteläsaaren eteläkärkeen suoraan Fiordlandista, jossa olin edellisen yön viettänyt bussiporukkani kanssa 30-luvulta peräisin olevassa ”leirissä”, jonka pikkuruiset mökit oli alun perin rakennettu hankalassa maastossa tietä rakentavien miesten väliaikaisiksi asunnoiksi. Vain muutama bussin matkustajista oli lisäkseni lähdössä Stewart Islandille, ja meidät dumpattiin Bluffiin lauttaterminaaliin odottamaan lautan lähtöä.

Lautan lähdettyä matkaan kävi nopeasti ilmi, että merenkäynti oli kyseisenä päivänä poikkeuksellisen voimakasta, ja tuo lauttahan ei siis mitenkään turhan suuri ja jykevä ollut. Vuoristoratamaisesta alusta ilahtuneena ja tulevasta autuaan tietämättömänä naureskelin bussista löytyneille kavereilleni, että jos joskus minuun merisairaus iskee niin se taitaa sitten olla tämä lauttamatka. No, ei siinä montaa hetkeä mennyt, kun alkoi Tim Tamien syöminen välipalaksi kaduttaa. Lautta huojui, heilui ja pomppi niin että silmissä sumeni, ja lopun lauttamatkasta vietinkin naama vihreänä laattapusseja henkilökunnan avustuksella vaihdellen. Parasta tässä oli se, että minun johdollani huonovointisuus alkoi levitä muidenkin matkustajien keskuudessa ihmeellisen tehokkaasti, ja henkilökunnalle alkoi tulla kiire kiikuttaa vatsalaukkujen sisältöä pusseissa ulos matkustamosta, jottei nyt ihan nesteiksi menisi kaikkien matka.

Maihin päästyämme teki tiukkaa, että onnistuin rinkka selässä ylipäänsä raahautumaan hostelliin, eikä pingviinien ja kiivien tarkkailuun tarvinnut edes harkita lähtevänsä sen illan aikana. Onneksi olisi vielä seuraava aamupäivä aikaa.

Yön aikana sään kehitys oli kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin positiivinen ja aamulla kävi aika äkkiä selväksi, ettei ulos ollut syytä lähteä, eikä lautta todellakaan tulisi kyyditsemään meitä satamassa odottavaan bussiin sen päivän aikana. Bussiyhtiö myös ystävällisesti ilmoitti, ettei aikonut ottaa meitä 5 matkalaista myöskään seuraavana päivänä lähtevään bussiin syystä x ja y.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin ystävälliset paikalliset, jotka tekivät kaikkensa tilanteen selvittämiseksi. Sen lisäksi, että he soittelivat bussiyhtiöön puolestamme, he varmistivat meille paikan ensimmäisestä matkaan lähtevästä lautasta sekä hoitivat meille ensin taksin satamasta lähimpään pieneen kaupunkiin ja siitä bussimatkat aina Queenstowniin asti. Onneksi myös saaren kaksi hostellia olivat erinomaisia paikkoja tappaa aikaa sisätiloissa. Halvaksi myrskypyrähdys saarella ei kuitenkaan tullut.

Saldoksi matkasta jäi siis muutaman päivän järkyttävä huonovointisuus, 0 kappaletta bongattuja pingviinejä ja kiivejä, tuplamaksut valmiiksi buukatuista hostelliöistä Queenstownissa (yritin vältellä Basea, mutta arvatkaa vaan oliko Base ainoa vaihtoehto tämän sekoilun jälkeen) ja lisälaskut ylimääräisistä taksi- ja bussimatkoista. Stewart Island, ehkä ensi kerralla paremmin.

Stewart Islandille jumiutuminen ei ollut millään lailla traumaattinen keissi, ennemminkin hauska tapahtumaketju maailman toisella puolen. Tämä jäi kuitenkin hyvin mieleeni, sillä erityisesti yksin matkustaessa erilaiset epätoivotut muutokset suunnitelmiin ja pienetkin sairastumiset voivat huolettaa, kun joka hetki on pärjättävä yksin. Todellisuudessa soolomatkallakaan on kuitenkin harvemmin hetkiä, jolloin on oikeasti yksin, ja lähes aina löytyy joku, joka on valmis auttamaan pinteessä kuin pinteessä.

 

🌏 Rilla