Suomen suurin matkablogiyhteisö

Melbourne ei tunnu miljoonakaupungilta

Melbournen pandemiapesäkkeestä terveiset. Koronahommia täällä on viimeisen kuukauden ajan kuvannut lähinnä sana farssi, vaikka ei täällä nyt ihan esim. jenkkien leveleillä olla. Muuhun Australiaan verrattuna ei bisnekset ole kuitenkaan menneet viime kuukausina ihan putkeen. Mitä ilmeisemmin se paljon puhuttu toinen aalto on rantautunut tänne ja uusi lockdown on ollut päällä jo muutamien viikkojen ajan.

Maskipakko tuli voimaan viikko lockdownin perään ja sain vihdoin parin ystävän kanssa aikaiseksi tilata kestomaskit, joiden kanssa kulkeminen on rahtusen kertakäyttölirpakkeita miellyttävämpää. Onnistuin myös vaihtamaan piskuisen huoneeni kunnon asuntoon saman talon sisällä juuri ennen lockdownin alkamista, joten tilaa on hieman enemmän hengittää kymmenen neliön koppiin verrattuna. Viiden kuukauden yhteistiloissa mesoamisen jälkeen tämä tuntuu ihmeellisen yläluokkaiselta.

Melbournessa asumista on nyt kaikkiaan takana lähes puoli vuotta, ja muutama ajatus tästä kaupungista on vahvistunut entisestään viime kuukausina. Musta on nimittäin alusta asti tuntunut, että Melbourne ei oikein istu mihinkään niistä muoteista, mitä olen mielessäni tälle kaupungille ja koko Australialle kehitellyt.

Melbournehan on siis Australian toiseksi suurin kaupunki Sydneyn jälkeen ja sen väkiluku lähestyy kovaa vauhtia viittä miljoonaa, ei siis kovinkaan kaukana koko Suomen populaatiosta. Ihan vertailun vuoksi, Helsingin väkiluku huitelee jossain vajaan 650 000 tuntumassa tällä hetkellä. Noista luvuista huolimatta en ole missään vaiheessa kokenut Melbournea sellaisena valtavana miljoonakaupunkina, joka se ainakin Suomen pikkukyliin verrattuna on. En ole kokenut sitä kiireistä pukumiesten ja turistien sävyttämää hulina-arkea, jota Sydneyssä olen nähnyt. En tietenkään koronan rysähdettyä ilmoille, mutta en myöskään ennen sitä. Melbourne ei nyt vain kerta kaikkiaan istu siihen pilvenpiirtäjien sävyttämään miljoonakaupungin muottiin. Aivan tuon tuosta jään tuijottamaan täältä puistojen keskeltä parin kilometrin päässä siintävää pilvenpiirtäjien täyttämää keskustaa ja mietin, miten tuo näkymä ei sovi yhteen sen kanssa, miltä Melbourne tuntuu. Eikö jättikaupungin pilvenpiirtäjineen tulisi tuntua jotenkin kolkolta, kylmältä, kiireiseltä ja ikävältä? Sellaiselta, että paikkoihin on pahuksen hankalaa löytää ja kaupunkia vaikea hahmottaa?

Toisaalta, ei Melbourne ole kuten pohjoisemman Australian pienet ja letkeät surffikylät, ei tietenkään. Ei täällä katukuva ole peittynyt backpackerien suosimiin hostelleihin tai matkatavaramyymälöihin. Ei täällä ole kävelymatkan päässä kultaisena hohtavaa loputtoman pitkää hiekkarantaa , jonne porukka raahaa surffilautojaan ja aurinkovarjojaan (no on täällä rantoja, mutta you know, ei niitä Queenslandin paratiisirantoja). Ei täällä ole ibikset kuopimassa jokaisen puiston nurmikkoa tai kookaburrat ryöstämässä eväitä käsistä. Eikä täällä tarvitse laittaa 50+ aurinkorasvaa parin tunnin välein uusia kerroksia lisäten, ei ainakaan talvella. Täällä nimittäin sataa ja paleltaa jos niikseen tulee. Joistain puista tippuvat lehdet talveksi ja ihmiset elävät sitä tylsähkön tavallista arkea ihan samalla elämänrytmillä kuin kotonakin. Melbournesta on jotenkin hankala saada selkoa, sillä kun tuntuu olevan niin kauhean monta puolta. Erityisesti Melbourne tuntuu kuitenkin lipeävän käsistä ajatellessani sitä kuvaa, joka minulla alunperin on Australiasta ollut.

Olen tutustunut Australiasta tähän mennessä vain itärannikkoon Melbournen lisäksi, mikä tietysti on aivan minimaalinen osa näin järjettömän kokoisesta mantereesta. Cairnsista lähteneellä road tripillani ennen Melbourneen saapumista näin monia itärannikon lukemattomista pienistä surffikaupungeista ja backpackereiden valtaamista kylistä ja tutustuin ehkä siihen Australiaan, jollaiseksi useimmat esimerkiksi Euroopassa taitavat Australian mieltää. Siihen Australiaan, johon liittyvät lähinnä silmänkantamattomiin jatkuvat upeat hiekkarannat, surffarit, paahtava aurinko, kengurut ja letkeä backpacker-tunnelma.

Ennen tänne matkustamista minullakin oli jonkinlainen epämääräinen ja utuinen kuva Australiasta mantereena täynnä pelkkää paratiisirantaa, kenguja, koaloja, surffareita ja rentoa meininkiä keskiosien aavikkoa lukuunottamatta. Australia tuntui myös paikalta, jonne matkustaminen olisi jonkinlainen ensimmäinen askel travellerin elämään, ja jossa ruskettunut porukka huojuisi laneiden tahtiin läpi elämän surffilaudalla chillaillen ja satunnaisesti jotain mukavaa ja helppoa työtä tehden. Ja homman juonihan on se, että ensimmäisellä parinviikon Brisbane-Sydney akselin aussireissullani tämä oli se todellisuus jota paljon näin, ja se vastasi erinomaisesti sitä kuvaa, joka Ausseista esim. sosiaalisessa mediassa usein annetaan. Kummallinen dreamland, länkkärimaa parilla huomattavalla edulla Eurooppaan nähden. Ehkä siksi minun on niin vaikeaa nähdä Melbournea osana tuota Australiaa. On kummallisen vaikeaa ensinnäkin käsittää, miten suuri valtio Australia on läänin kooltaan, ja toisaalta, että se kuva joka useimmilla Ausseista taitaa olla, on aivan hävyttömän yksipuolinen ja suorastaan naurettava.

Kotiuduin Melbourneen hämmästyttävän nopeasti. Kuukauden Australiassa kiertelyn jälkeen meni muutama päivä Melbournessa kunnes totesin, että jahas, tämä on koti ja tuntuu kodilta. Kun muutin Helsinkiin nelisen vuotta sitten, samaan prosessiin meni varmaan vuosi. Ei minusta ole täällä tuntunut ikuisuuksiin siltä, että olisin ulkomailla ja kaukana kotoa. En ole oikeastaan ajatellut koko asiaa sitten helmikuun. Ja ehkä juuri tämän vuoksi näen Melbournen niin eri tavalla kuin muun Australian. Tulin tänne tekemään jotain ihan oikeaa ja vakavasti otettavaa, en vain riekkumaan ympäriinsä, kuten tavallisella lomalla. Toisaalta, myös tämä koronakriisi varmasti on vaikuttanut siihen, koska kaikki matkat joita suunnittelin vaihdon aikana tekeväni peruuntuivat. Olen siis ollut niin visusti aloillani, että elämä tasaantui rutiineiksi ja arjeksi nopeasti, vaikkakin hieman erilaiseksi sellaiseksi.

Melbourne siis tuntuu kovin arkiselta, vaikka aina kaupungin pilvenpiirtäjiä katsoessani tunnen olevani hieman suuremmassa maailmassa, kuin ikinä Suomessa. Täällä katukuvaa peittää CBDn ulkopuolella aika hassunnäköiset talot, joista olen alkanut pitämään, mutta muuten kaikki tuntuu kovin tutulta ja samalta kuin kotona. Mikään ei tunnu enää eksoottiselta, mutta en tiedä, tuntuiko mikään tässä kaupungissa missään vaiheessa kovin eksoottiselta. Uudelta, ihanalta ja jännittävältä kyllä, mutta ei eksoottiselta.

Suurin asia, joka minulle tuo tunteen siitä, että olen poissa kotoa, on usein luonto (tai sen puuttuminen). Etsiydyn täällä usein eukalyptuspuiden ääreen ja jään katselemaan niitä ihan vain sen vuoksi, että tunnistaisin niissä sen Australian, jollaisena Australian aiemmin näin. Suosikkiasiani ulos mennessä on bongailla vihreitä lintuystäviäni, mahtavan värikkäitä pieniä papukaijalintuja, jotka kökkivät kirkumassa lehtensä menettäneissä puissa kuin värikkäät koristepallot joulukuusessa konsanaan. Huomaan etsiväni kaikkea eksoottista ympärilläni olevasta luonnosta, pitääkseni kiinni siitä tunteesta, jonka minulle Australiassa matkustaminen on antanut. Olen kuitenkin huomannut, että Melbourne ei sitä tunnetta minulle takaa. Ja ehkä siksi tunnen oloni niin kotoisaksi, joskin välillä toivon, että voisin nähdä myös Melbournen niiden matkalaisen silmien kautta, joilla olen muuta Australiaa tutkinut.

Kaikesta tästä sekalaisesta pohdinnasta huolimatta pidän Melbournesta ihan hirveästi. Enkä varmasti tunne tätä kaupunkia vieläkään niin hyvin, että voisin edes mitään lopullisia päätelmiä tehdä sen luonteesta. Ehdin täällä kuitenkin vain kuukauden tutkia paikkoja ennen koronarajoitusten alkamista, ja let’s be honest, se aika kului pitkälti uusiin ihmisiin tutustumiseen ja yöelämässä riekkumiseen. Aikaani täällä on siis värittänyt voimakkaasti poikkeusolot, joiden aikana tuskin moni pysyvä asukaskaan on tunnistanut Melbournea omaksi kaupungikseen.

Näin eurooppalaisena ja eritoten pienessä Suomessamme aina asuneena on ravisuttavaa yrittää ymmärtää kokoluokkia, jossa esimerkiksi Australian maanpläntti pyörii. Miksi olen pohtinut niin paljon Melbournen erilaisuutta, on ehkä se, että on ollut niin vaikeaa ymmärtää, miten pohjoisen Australian trooppisuus ja Melbournen viileys ja melkein oikea talvi voivat osua yhden valtion rajojen sisälle. Ja toisaalta, miten ihmeessä paikka näin kaukana kotoa voi tuntua niin arkisen kotoisalta. Että elinympäristö täällä eteläisessä Australiassa tuntuu toisaalta niin järjettömän samanlaiselta ja tutulta kuin kotona, vaikka kaikenlaisia erojakin piisaa.

Yhtä kaikki, Melbourne on muuttanut kuvaani Australiasta radikaalisti, enkä soisi kenenkään iskevän tätä mieletöntä maata yhteen muottiin suin päin, tutustumatta itärannikon ihmeiden lisäksi esimerkiksi Melbourneen. Toivottavasti itsekin pääsen vielä jokin kaunis päivä maailman avauduttua uudelleen tutustumaan länsi-Australiaan ja muihin alueisiin, jotka varmasti vaativat aivan oman tarinansa kerrottavaksi.

PS. Täällä on ollut ihan Suomen kesä viime päivinä. Kelpailee tällanen versio ”talvesta”.

 

-Rilla

Previous Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply