Reissustooreja matkan varrelta: Naama vihreänä Stewart Islandilla

Stewart Island, New ZealandEnsimmäisen asiapostauksen kunniaksi aloitan tähän astisen reissuhistoriani parhaimpien palojen kertaamisen. Nämä stoorit kuuluvat omissa muistoissani viihdyttävimpiin, jännittävimpiin, hauskimpiin tai muuten vain mieleenpainuvimpiin hetkiin.

Aloitetaan ensimmäisestä soolomatkastani vuodelta 2016, jolloin olin puolentoista kuukauden reppureissulla Uudessa-Seelannissa. Matka oli kaikin puolin jännittävä, sillä olin todellakin ensimmäistä kertaa täysin yksin matkassa ja olin suunnitellut koko reissun itse. Kiersin Uuden-Seelannin Eteläsaarta busseilla hop on hop off -tyyliin pysähdellen joka ikisessä vastaan tulleessa minikylässä.

Tärkeä ja odotettu osa matkasuunnitelmaani oli vierailu Eteläsaaren eteläpuolella sijaitsevalla Stewart Islandilla, joka on Uuden-Seelannin kolmanneksi suurin saari. Saaren kiinnostavinta antia on mahdollisuus päästä tarkkailemaan muun muassa maailman pienimmän pingviinilajin edustajien, sinipingviinien, touhuja, sekä Stewart Islandin erikoisuuden, päivälläkin aktiivisina elelevien kiivien (Stewart Island Brown Kiwi) menoa. Suunnitelma oli siis kertakaikkisen kutkuttavan mielenkiintoinen, sillä vapaana elävien kiivien tai pingviinien näkeminen ei ole ollut mitään jokapäiväistä lystiä elämässäni.

Olin tulossa Eteläsaaren eteläkärkeen suoraan Fiordlandista, jossa olin edellisen yön viettänyt bussiporukkani kanssa 30-luvulta peräisin olevassa ”leirissä”, jonka pikkuruiset mökit oli alun perin rakennettu hankalassa maastossa tietä rakentavien miesten väliaikaisiksi asunnoiksi. Vain muutama bussin matkustajista oli lisäkseni lähdössä Stewart Islandille, ja meidät dumpattiin Bluffiin lauttaterminaaliin odottamaan lautan lähtöä.

Lautan lähdettyä matkaan kävi nopeasti ilmi, että merenkäynti oli kyseisenä päivänä poikkeuksellisen voimakasta, ja tuo lauttahan ei siis mitenkään turhan suuri ja jykevä ollut. Vuoristoratamaisesta alusta ilahtuneena ja tulevasta autuaan tietämättömänä naureskelin bussista löytyneille kavereilleni, että jos joskus minuun merisairaus iskee niin se taitaa sitten olla tämä lauttamatka. No, ei siinä montaa hetkeä mennyt, kun alkoi Tim Tamien syöminen välipalaksi kaduttaa. Lautta huojui, heilui ja pomppi niin että silmissä sumeni, ja lopun lauttamatkasta vietinkin naama vihreänä laattapusseja henkilökunnan avustuksella vaihdellen. Parasta tässä oli se, että minun johdollani huonovointisuus alkoi levitä muidenkin matkustajien keskuudessa ihmeellisen tehokkaasti, ja henkilökunnalle alkoi tulla kiire kiikuttaa vatsalaukkujen sisältöä pusseissa ulos matkustamosta, jottei nyt ihan nesteiksi menisi kaikkien matka.

Maihin päästyämme teki tiukkaa, että onnistuin rinkka selässä ylipäänsä raahautumaan hostelliin, eikä pingviinien ja kiivien tarkkailuun tarvinnut edes harkita lähtevänsä sen illan aikana. Onneksi olisi vielä seuraava aamupäivä aikaa.

Yön aikana sään kehitys oli kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin positiivinen ja aamulla kävi aika äkkiä selväksi, ettei ulos ollut syytä lähteä, eikä lautta todellakaan tulisi kyyditsemään meitä satamassa odottavaan bussiin sen päivän aikana. Bussiyhtiö myös ystävällisesti ilmoitti, ettei aikonut ottaa meitä 5 matkalaista myöskään seuraavana päivänä lähtevään bussiin syystä x ja y.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin ystävälliset paikalliset, jotka tekivät kaikkensa tilanteen selvittämiseksi. Sen lisäksi, että he soittelivat bussiyhtiöön puolestamme, he varmistivat meille paikan ensimmäisestä matkaan lähtevästä lautasta sekä hoitivat meille ensin taksin satamasta lähimpään pieneen kaupunkiin ja siitä bussimatkat aina Queenstowniin asti. Onneksi myös saaren kaksi hostellia olivat erinomaisia paikkoja tappaa aikaa sisätiloissa. Halvaksi myrskypyrähdys saarella ei kuitenkaan tullut.

Saldoksi matkasta jäi siis muutaman päivän järkyttävä huonovointisuus, 0 kappaletta bongattuja pingviinejä ja kiivejä, tuplamaksut valmiiksi buukatuista hostelliöistä Queenstownissa (yritin vältellä Basea, mutta arvatkaa vaan oliko Base ainoa vaihtoehto tämän sekoilun jälkeen) ja lisälaskut ylimääräisistä taksi- ja bussimatkoista. Stewart Island, ehkä ensi kerralla paremmin.

Stewart Islandille jumiutuminen ei ollut millään lailla traumaattinen keissi, ennemminkin hauska tapahtumaketju maailman toisella puolen. Tämä jäi kuitenkin hyvin mieleeni, sillä erityisesti yksin matkustaessa erilaiset epätoivotut muutokset suunnitelmiin ja pienetkin sairastumiset voivat huolettaa, kun joka hetki on pärjättävä yksin. Todellisuudessa soolomatkallakaan on kuitenkin harvemmin hetkiä, jolloin on oikeasti yksin, ja lähes aina löytyy joku, joka on valmis auttamaan pinteessä kuin pinteessä.

 

🌏 Rilla

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply