Monthly Archives

syyskuu 2019

Lähtötunnelmissa – Edinburgh ja Ylämaat

Googlettelin kesällä toimettoman hetken iloksi matkakohteita syksylle. En ollut ajatellut matkustavani syksyllä mihinkään, sillä tarkoituksenani on toteuttaa hieman isompi retki vuoden vaihteen jälkeen, eikä sille hetkelle ollut mielessä mitään sopivaa must do -kohdettakaan. Internetissä ei kauhean pitkään tarvitse kuitenkaan seilata matkasivustoja tutkien, ennen kuin löytää itselleen uuden kohdepakkomielteen.

Pohdiskelin alkuun Amsterdamia, mutta jostain syystä en lopulta saanut kaupungista kovinkaan mielenkiintoista kuvaa. Myöskään ensikäden tietona kuulemani arviot Amsterdamista eivät hihkuneet intoa ja halua palata mestoille, ja hollantilaiset tuttunikin ovat lähinnä haukkuneet kaupunkia. Kun matkakassa on rajallinen, ei tee mieli pistää haisemaan mihikään keskivertokohteeseen. Todennäköisesti eksyn Hollantiin vielä joku toinen kaunis päivä ja käännän takkini asian suhteen täysin, mutta tällä kertaa luovuin ajatuksesta.

Seuraavaksi löysin itseni tuijottamasta maailmankarttalla pistettä nimeltä Edinburgh. Skotlannista ei tarvinnut lukea kuin muutaman sanan jonkun random matkaraportin reunaa ennen kuin tajusin, että Edinburghista pääsee helposti tekemään retkiä Skotlannin Ylämaille. Tuon ajatuksen iskettyä tajuntaani en voinut nummien, vuorten, maalaismaisemien ja road trippien suuren ystävänä enää perääntyä.

Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä reissuun yksin, mutta yllätyksekseni sain siskoni innostumaan ajatuksesta. Tällä jännittävällä kokoonpanolla startataan siis budjettimatka Skotlannissa huomenna. Huvittavaa kyllä, jännitän nykyisin enemmän seurassa matkustamista kuin soolomatkoja. Jotenki yksin matkustaessa on paljon pienemmät paineet matkan onnistumisesta, kun kohdattavana on ainoastaan omat odotukset ja kaikki on kiinni omasta asenteesta. Erilaisiin ympäristön muuttujiin on myös paljon helpompi sopeutua, kun ei peilaa kenenkään muun tuntemuksia niihin. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa pitkät pätkät, sillä ihmisten ennakkoajatukset soolomatkustamisesta verrattuna seurassa matkustamiseen ovat kiinnostavia ja usein poikkeavat suuresti omista ajatuksistani. Ehkä tästä lisää omassa postauksessaan.

Majoitutaan Edinburghissa hostellissa aivan Royal Milen tuntumassa, joten sijainnin pitäisi mahdollistaa helppo kulkeminen jalan ympäri kaupunkia. Lisäksi olen ostanut jo ennakkoon liput päivän rundille Ylämailla, mikä ei ihan ehkä mene tuohon budjettimatkakategoriaan, sillä kierros ei varsinaisesti mikään ilmainen ollut. Suunniteltiin myös vierailua Glasgow’ssa, jos puolitoista päivää Edinburghissa tuntuu olevan riittävästi. Tällä hetkellä oman listan perusteella Edinburghissa on kuitenkin valtavasti nähtävää, joten katsotaan mihin aika riittää. Omalla must do -listalla on ainakin Arthur’s Seat, Calton Hill, Princes Street Gardens ja Dean Village.

Kaupungeissa vakiokohteisiini kuulu yleensä kasvitieteelliset puutarhat, kansallismuseot ja kaikki mahdolliset puistot, joiden avulla suunnittelen erilaiset kävelyreitit. Parasta on se, kun löytää kaupungin esitteistä valmiita erilaisten kiinnostuksen kohteiden mukaan suunniteltuja kävelyreittejä, joiden avulla pystyy helposti ottamaan haltuun isojakin kaupunkeja. Esimerkiksi Sydneyssä kävelin ainakin kolme erityyppistä valmiiksi karttaan merkittyä reittiä, jotka kaikki kulkivat keskustassa tai kohtalaisen lähellä keskustaa, mutta veivät aivan erilaisiin naapurustoihin ja nähtävyyksille. Usein paikat ovat vielä sellaisia, joihin ei itse osaisi suunnata. Katutaiteen kyllästämässä Christchurchissa sain käsiini kartan, johon oli merkitty suurin osa kaupungin mielettömistä muraaleista ja katutaideteoksista. Kartan kanssa suunnistaminen teokselta toiselle oli hauskinta aarteenmetsästystä ikinä. Jos joltain löytyy vinkkejä liittyen vastaaviin karttoihin, tai muuten vaan Edinburghin nähtävyyksiin, saa paljastaa tietonsa. Ja hei, varsinkin Glasgow’hun, sen retken varalle en ole suunnitellut vielä mitään!

Reissun jälkeen palataan ainakin Edinburghin parhaisiin nähtävyyksiin ja Highlands-retken arvosteluun. Saas nähdä mitä tuleman pitää.

 

Kuvat keväisestä Oxfordista (2019). 

🌏 Rilla

 

 

Onko pakko ottaa kuvia?

Seisoin keskellä yleisömerta erään artistin keikalla ja kuuntelin live-esitystä suosikkikappaleestani. Ulkoilmatapahtuman miljöö oli kaikin puolin miellyttävä ja keikka niin hyvä kuin tyypin keikat yleensä ovat, mutta näköyhteyttä haittasi pahemman kerran suorien käsien ylle kohotettujen puhelinten loputon meri. Jatkuva valokuvaaminen on tullut jäädäkseen kaikkien ihmisten arkeen tänä somehuuruisena aikakautena, halusi sitä itse tai ei. Keikat, nähtävyydet tai oikeastaan ihan kaikki elämässä on aihe jatkuvaan valokuvaukseen ja videointiin. Niin, mikä kirkastaisikaan silmät marraskuisena aamuna paremmin kuin kuvat ja videot, jotka herättävät lämpimät muistot eloon? Ehkä se, että eli ne muistot oikeasti siinä hetkessä, eikä miettinyt suosikkikappaleen soidessa, miksi puhelin ottikin videon sijaan 300 kuvaa.

Pidän valokuvauksesta, kuvien muokkaamisesta ja tarinoiden kertomisesta kuvien keinoin. Käytän instagramia kohtalaisen aktiivisesti ja olen sosiaalisen median pauloissa (ainakin jossain määrin) aivan kuten kaikki muutkin. En siis ole erakkokuplassa houraileva tietotekniikan vastustaja. Nykyinen valokuvakulttuuri, tai miksikä sitä nyt kutsuisi, aiheuttaa kuitenkin minussa jonkinlaisen ärsyyntyneen vastareaktion. Mitä useampi ihminen ympärilläni kuvaa pakonomaisesti jotakin keikkaa, vesiputousta tai itseään, sitä vähemmän minun tekee mieli tarttua kameraan tai puhelimeen. Snapchat on raivostuttavin sovellus ikinä. Instagramin loputtomat täydelliset otokset eivät kiinnosta. En jaksa enää seurata tilejä, joissa jaetaan vain kuvia toisensa perään tekstityksenä hymiö tai jokin tylsä mietelause. Kiinnostaako ketään oikeasti pelkät valokuvat ilman tarinoita niiden taustalla? Enkö olekin oikeassa ajatellessani, ettei niitä tarinoita oikein pääse syntymään, jos hetkessä eläminen unohtuu jatkuvan elämän tallettamisen tieltä?

Suuri osa kovalevyni täyttävistä kuvista on ajoilta, jolloin kuvasin matkoilla itsekin aivan järjettömässä maniassa suurin piirtein kaikesta vastaan tulleesta kymmeniä täysin identtisiä kuvia. Kun kyllästyin käymään läpi loputtomia kuvavirtoja huolimattomasti otetuista merkityksettömistä otoksista kamerani muistikortilta, aloin todella näkemään pakkomielteisen valokuvaamisen jonkinlaisena allegoriana tästä ajasta; vaikeudesta keskittyä ja löytää merkitys hetkistä. Jatkuva valokuvaaminen on ihmeellistä todellisuuspakoa ja tulevaisuuden pelkoa: samanaikaisesti yrittää epätoivoisesti ikuistaa jokaisen hetken tulevaisuuteen, kun toisaalta pakenee mahdollisuutta olla oikeasti läsnä hetkessä. Halutaanko valokuvaamisen avulla ottaa etäisyyttä omaan itseensä ja ympäristöönsä, jossa pelkkä oleminen ja asioihin keskittyminen tuntuu liian vaativalta? Kuinka useasti kukaan oikeasti palaa tärähtäneiden ja särisevien keikkavideoiden pariin?

Keskeinen osa tätä valokuvien ja elämän merkityksellisyyden yhdistävää ihmeellistä ajatusharhaa on tietysti sosiaalinen media ja se mentaliteetti, että asioita ei tapahdu, ellei niitä jaa ulkomaailmaan. Tämä on yksi niistä asioista, joita inhoan ja halveksin sosiaalisessa mediassa eniten. En itse ole ikinä oikein osannut jakaa elämääni somessa siten, että tilini täyttyisivät kaverikuvista illanvietoissa, baareissa tai milloin missäkin kissanristiäisissä. Olenkin välillä erehtynyt miettimään, minkälaista kuvaa itsestäni oikein maailmalle näytän? Mitä minusta ajatellaan, kun en instagramin perusteella vaikuta ikinä viettävän aikaa muualla kuin metsässä ja matkoilla? Onko minulla edes ystäviä maailman silmissä? Joskus olen myös törmännyt näihin olettamuksiin itsestäni ohimennen esitettyinä viattomina huomautuksina ihmisiltä, joita en kovin usein tapaa: En varmaan vietä hirveästi aikaa ihmisten ilmoilla, koska en ole sellaisia kuvia tai videoita juurikaan somessa julkaissut. Olenko edes olemassa, jos somepreesenssini ei universaalien standardien mukaisesti peilaa menestyvän, mielenkiintoisen ja sosiaalisesti hyväksyttävän ihmisen kiiltokuvaa?

Viimeisimmillä matkoillani olen pyrkinyt muuttamaan tapojani tallettaa kokemukset muistiin. Olen kuvannut aina kun on siltä tuntunut, mutta keskittyen ja vain muutaman otoksen verran. Olen panostanut maisemien tuijottamiseen ja mieleen painamiseen. Ihmisten kanssa keskusteluun, musiikin kuunteluun ja ajatusten ylös kirjoittamiseen. Joskus olen valokuvannut lyhyitä videoita, joissa selitän hieman missä olen ja mitä tapahtuu. Myöhempää katsomista varten videot toimivat vähän niin kuin musiikki, tallettaen tunnetilan siitä hetkestä. Musiikki on nimittäin minulle yksi parhaista keinoista säilyttää muistoja, ja erityisesti niihin liittyviä tunteita. Tällä kaikella olen parantanut kykyäni huomioida ympäristöni ja muistaa hauskoja yksityiskohtia matkan varrelta.

On hassua, miten valokuvaamisen vähentäminen on lisännyt muistojen määrää. Lähes jokaiseen viimeiseltä pidemmältä matkalta ottamaani valokuvaan osaan liittää jonkin tarinan, tunnetilan tai sen hetkisen ajatuksen. Muistan, kun vuonna 2016 Uuden-Seelannin road tripilta palattuani kävin kuvia läpi ja joidenkin kohdalla jouduin pinnistämään muistiani kunnolla, jotta tunnistin mistä ihmeestä kuva oli edes otettu. Elämän merkityksellisyys ei kasva kuvia ottamalla, ennemminkin päinvastoin.

Olen siis yrittänyt tietoisesti kääntyä toiseen suuntaan. Keskittyä muistamaan hetket tunteina ja ajatuksina, ei valokuvina. Kun osaa keskittyä, tärkeimmät hetket painuvat mieleen lähtemättöminä jalanjälkinä, joita ei teknisten vempainten brakaaminen voi pyyhkiä pois. Eikä niitä hetkiä voi ennalta määrätä, vaan ne tapahtuvat kun ovat tapahtuakseen, ja silloin on parempi unohtaa kaikki muu ja keskittyä tuntemaan ja näkemään asiat sellaisina kuin ne omien silmien edessä ovat.

 

Kuvat on otettu Sloveniasta Bled- ja Bohinj-järveltä.

9 x Uuden-Seelannin parhaat

Törmäsin eilen erääseen matkakertomukseen Uudesta-Seelannista, jossa maata kuvailtiin muun muassa sanoin pettymys, ruma ja nuhruinen. Koska kyseessä sattuu olemaan suosikkimatkakohteeni, jäin lukemaan tekstiä suurella mielenkiinnolla. Kuinka pahasti voi matkasuunnitelma epäonnistua, että päätyy kuvailemaan tuota suurien luonnonihmeiden maata noilla sanoilla? Onneksi kirjoittaja lopulta pääsi kuin pääsikin mukaan jutun juoneen ja perui ikävät sanansa. Jotta kukaan muu ei pettyisi Uuteen-Seelantiin huonon matkasuunnitelman takia, listasin omat suosikkikohteeni Uudessa-Seelannissa perusteluineen. Olen itse reissannut Seelantia ympäri kolmeen eri otteeseen vuosina 2014, 2016 ja 2019.

 

  1. Queenstown

Aloitetaan itsestäänselvyydestä: ei ole Queenstownia voittanutta pikkukaupunkia maailman kartalla. Queenstown on Eteläsaarella sijaitseva laksettelukeskusmainen kaupunki, jota usein kutsutaan maan adrenaliinipääkaupungiksi. Ihan hirveä turistirysä parhaimpina sesonkiaikoina totta kai, mutta olen vieraillut kaupungissa sekä talvella että kesällä, enkä Base-hostellin lisäksi keksi mitään pahaa sanottavaa. Tärkein asia onkin olla ajoissa varauksineen ja osata valita lokaationsa oikein. Jos ottaa majoituksen aivan keskustasta, voi olla varma, että pub crawlin merkeissä ilakoivien ihmisten melu ja baarien äänet kantautuvat uniin asti. Jos taas valitsee paikkansa muutama sata metriä keskuskatujen ulkopuolelta, saa olla aika rauhassa. Olen havainnut parhaaksi hostelliksi tähän mennessä YHA Lakefront -nimisen paikan aivan järven rannalta. Yleisesti ottaen YHA-ketjun majoituksiin voi aina luottaa.

Queenstownissa parasta on sen sijainti vuorten ympäröimän Wakatipu-järven rannalla. Järven tuijottaminen auringonlaskun aikaan on kaikkea, mitä hyvältä meditaatiosessiolta voisi odottaa. Rauhan ja hiljaisuuden voi löytää myös vuorilta, sillä aivan Queenstownin keskustan tuntumasta lähtee useampi päiväretkeksi soveltuva vaellusreitti vuorille. Itse olen kiivennyt muun muassa Ben Lomondin huipulle 1748 metriin kahdesti. Kiipeäminen on varsin vaativa ja koko retki voi viedä 5-8 tuntia, mutta näkymä huipulta kirkkaana päivänä pistää sanattomaksi. Retki kannattaa aloittaa aikaisin aamulla, jos haluaa kiivetä rauhassa, sillä vuorella riittää useita muitakin innokkaita. Huipulle asti ei ole pakko kiivetä viimeisen osuuden ollessa sunnuntaihuiputtajalle raastava, sillä näkymä helpomman osuuden päätepisteellä on jo henkeäsalpaava.

 

Queenstownissa olosta ei ole kuitenkaan pakko tehdä urheilusuoritusta, sillä kaupungissa riittää tekemistä ja retkiä joka lähtöön. Benjihyppyä, laskuvarjohyppyä, veneilyä, baarikierroksia, rannalla lekottelua, you name it, they have it.

 

  1. Wellington

Wellingtonin hienoutta en ole oikein onnistunut itsellenikään selittämään. Maan pääkaupungiksi se on hämmentävän pieni ja rauhallinen. Wellington sijaitsee aivan Pohjoissaaren eteläkärjessä, ja sieltä pääseekin hyppäämään Eteläsaarelle vievän lautan kyytiin. Matka kestää muutaman tunnin ja sen aikana pääsee ihailemaan Marlborough Soundin kauniita maisemia.

Wellington ei vastaa perinteistä Eurooppalaista kuvaa pääkaupungeista täynnä vanhaa arkkitehtuuria ja museoita joka lähtöön. Kaupunki on kuitenkin todella viihtyisä ja jännittävän erilainen. Wellingtonin hienoimpiin nähtävyyksiin kuuluu Te Papa Tongarewa – Museum of New Zealand, josta löytyy pysyvien näyttelyiden lisäksi muun muassa vuoteen 2022 asti esillä oleva vaikuttava, valtavista vahanukeista koottu näyttely Gallipoli: The Scale of Our War. Itse vierailin myös Weta Workshopissa, joka on Taru Sormusten Herrasta -faneille ja elokuvaihmisille kiinnostava kohde.

Paljon mainostetussa Cable Carissa on mielestäni hienoa oikeastaan vain sen päätepisteeltä Wellingtonin kasvitieteellisestä puutarhasta avautuva kaunis näkymä yli kaupungin. Itse Cable Carista en vaivautunut maksamaan, vaan kävelin omin jaloin huipulle. Myös Mount Victorian huipulle kannattaa kiivetä. Kyseessä on tosin vuoren sijaan ennemminkin iso mäki. Kaupungin alueista suosikkini oli Oriental Bay, jota pitkin kulkee hieman Etelä-Eurooppalaisen oloinen rantakatu.

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa Uudesta-Seelannista sen, että suuria kaupunkeja ja perinteistä vanhaa arkkitehtuuria etsivien on turha vaivautua. Kaupungit ovat kohtalaisen pieniä ja sen minkä Seelanti häviää kaupunkien loistossa, se voittaa 100-0 luonnon kauneudessa ja erikoisuudessa. Maan suurimmista kaupungeista Wellington on kuitenkin ehdoton suosikkini.

 

  1. Abel Tasman National Park

Abel Tasman National Park on paratiisimainen rantakeidas Eteläsaaren luoteisnurkassa. Abel Tasmanilla viittaan nyt myös alueisiin varsinaisen kansallispuiston liepeillä. Olen yöpynyt Abel Tasmanissa sekä Marahaussa, että Kaiteriterissä ja molemmissa paikoissa toivoin, että olisin voinut jäädä ainakin viikoksi. Kaiteriteri on pieni rantakylä, jossa on muutama ravintola ja majoituspaikka, kun taas Marahau on pieni asutuskeskittymä aivan kansallispuiston portin tuntumassa. Tärkein syy asettua näihin kyliin on pääsy kansallispuistoon.

Abel Tasmanin kansallispuisto on ehdottmasti yksi kauneimmista paikoista, joissa olen ollut. Tavanomaisen Uusi-Seelantilaisen maiseman sijaan Abel Tasmanissa voisi kuvitella olevansa trooppisessa Kaakkois-Aasiassa. Alueella risteilee paljon vaellusreittejä, joista voi valita itselleen sopivan päiväretkistä aina 60 kilometrin mittaiseen Abel Tasman Coast Trackiin, joka on yksi Uuden-Seelannin suosituista Great Walks -vaellusreiteistä. Alueella järjestetään paljon erityyppisiä retkiä ja itse olen ollut muun muassa purjehtimassa ja kajakkiretkellä kansallispuiston vesillä. Eniten suosittelen kuitenkin tutustumaan kansallispuistoon jalan.

 

 

  1. West Coast

Eteläsaaren länsirannikko on kokonaisuudessaan aivan mieletön alue, ehkä sitä aidointa Eteläsaarta kaikessa eristyneisyydessään. Niputan länsirannikon nyt yhdeksi alueeksi, sillä West Coastilla seikkaileminen on oma maailmansa ja kokemuksensa.

Olen ajanut kahdesti Abel Tasmanista länsirannikkoa pitkin Queenstowniin pysähtyen matkan varrella muutamaksi yöksi Westportiin ja Franz Josefiin. Reitti kulkee Uuden-Seelannin Etelä-Alppien (Southern Alps) ja Tasmanian meren välisellä hyvin sateisella maakaistaleella, ohittaen muun muassa Nelson Lakes -, Aoraki/Mount Cook -, Westland Tai Poutini – ja Mount Aspiring kansallispuistot. Lienee siis sanomattakin selvää, että tästä ei näköalat parane.

West Coastilla vallitsee aivan omanlaisensa tunnelma. Alue on kuin tosielämän Sumuvuoret, sillä mereltä nousevan kosteuden törmätessä järkälemäisiin vuoriin, se tiivistyy sateeksi tai jää leijumaan alueelle sumuna. Aika on pysähtynyt vuorten siimeksessä ja ihmisetkin hieman omalaatuisia. Erityisesti Haastin ei-niin-vastaanottavaisista ihmisistä paikalliset jaksavat aina varoitella. Ellen aivan väärin muista, jossain kylässä otettiin internet toden teolla käyttöön vasta Herran vuonna 2018.

Useimmat pysähtyvät yöksi Westportin paikkeille matkallaan etelään. Westportista sanottakoon sen verran, että kaupungiksi en paikkaa hyvällä tahdollakaan kutsuisi, mutta autenttista länsirannikon tunnelmaa sieltä ainakin löytää. Ensimmäisen kerran jälkeen odotin vain paikan nopeaa ohittamista siellä toistamiseen vieraillessani, mutta yllätyksekseni ilta Westportissa oli yksi hauskimmista koko matkani aikana. Lieneekö syy hyvässä seurassa vai ihanan ahtaassa ja homeelta haisevassa majoituksessa, mutta enää en karsasta edes Westportia. Kannattaa ehdottomasti vierailla tienoolla ollessaan myös Cape Foulwindissa, jonka kauniin kävelyreitin varrella voi bongata kokonaisen hyljekolonian.

West Coastin suurin helmi on tietysti sen kaikkien maailman superlatiivien voimalla kehuttava luonto. Franz Josefin viehättävästä pikkukylästä pääsee helikopterilennoilla tekemään lähempää tuttavuutta hälyttävää tahtia vetäytyvään jäätikköön, Franz Josef Glacieriin. Hieman huonommalle näköetäisyydelle pääse kalliin kopterilennon sijaan myös ilmaiseksi omin jaloin. Samalla pääsee todistamaan tosielämässä, kuinka karmeaa jälkeä me ihmiset olemme maapallolle tehneet jäätiköiden karatessa silmiemme edessä. Alueella tehdään tietysti jos jonkinmoisia maksullisia ja ohjattuja retkiä, mutta omatoimisia kävelyretkiä merkityillä reiteillä suosittelen erityisellä lämmöllä. Myös Uudessa-Seelannissa osataan harjoittaa turistien ryöväystä. Kylässä sijaitsee mukava pieni kylpylä, johon voi suunnata vetreyttämään kävelystä kangistuneita jäseniä. Hostelleista suosittelen erityisesti Rainforest Retreatia, mutta ei niistä muistakaan mitään pahaa sanottavaa löydy.

Franz Josefin lähettyvillä sijaitsee myös toinen jäätikkö, Fox Glacier. Fox Glacierin ohi ajettaessa pakollinen pysähtymispaikka on Lake Matheson, jonka peilimäisestä pinnasta voi pilvettömänä päivänä todistaa täydellisen kuvajaisen Uuden-Seelannin korkeimmasta vuoresta Mt Cookista. Näkymä on toki pilvisenäkin päivänä kaunis ja järven ympäri kulkeva reitti kävelemisen arvoinen.

Kaikessa omituisuudessaan ja mystisyydessään hiljainen West Coast on varastanut sydämeni.

 

  1. Fiordland

Fiordland on kansallispuisto ja vuonojen luvattu maa Eteläsaaren lounaiskolkassa, jonka tärkein nähtävyys on maailman kahdeksanneksi ihmeeksi tituleerattu Milford Soundin vuono. Milford Soundin risteilyt ovat tietysti yksi maan pahimmista turistirysistä, mutta jo ajomatka ja näkymä rannalta vuonolle ovat vierailun arvoisia. Suosittelisin kuitenkin ostamaan valmiin Queenstownista tai Te Anausta lähtevän retken paikan päälle, sillä omalla autolla paikalle tuleminen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia ja kiukunpurkauksia parkkipaikkaa etsiessä.

Milford Soundin sademäärät hipovat pilviä (hehe), joten kastumiseen kannattaa varautua. Oma vierailuni mestoilla sattui osumaan yhteen harvoista sateettomista päivistä ja näkymät olivat huikaisevat. Risteilyalus ystävällisesti kuitenkin peruutti vesiputouksen liepeille kastaen varmuudella kaikki kannella olijat. Ettei vaan pääsisi kukaan pälkähästä.

Yleensä ihmiset tulevat Fiordlandiin vain päiväretkelle esimerkiksi juuri Queenstownista, mutta itse yövyin lähellä Milford Soundia Gunn’s Campin pelkistetyssä leirimajoituksessa. Fiordlandissa riittää vaellusreittejä kuljettavaksi, joten esimerkiksi Te Anaussa yöpymistä kannattanee harkita.

Jos tekee mieli vältellä turistirysiä, voi Milfordin sijaan suunnata Doubtful Soundille, joka kuulemani mukaan on hieman hiljaisempi kohde, vaikka vetääkin paikalle runsaasti ihmettelijöitä.

Joka tapauksessa Fiordland on jo itsessään nähtävyys ja luontomatkailijalle 100 prosentin varmuudella todellinen paratiisi.

 

  1. Wanaka

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Queenstownista sijaitseva Wanaka on kaikin puolin miellyttävä pieni vuorten ympäröimä järvenrantakaupunki. Näkymä järvelle kelpaa jälleen ammattimaiseen tuijotteluun, mutta paikan kuuluisin nähtävyys lienee That Wanaka Tree, eli kitukasvuinen järvestä pilkistävä pieni puu.

Wanakan ympäristöstä lähtee useita vaellusreittejä, joista yksi on Uuden-Seelannin suosituimpiin vaelluksiin kuuluva Roy’s Peak Track, jonka huipulta otettuja kuvia ei voi välttää Seelantia googlaillessa. Useista epäonnisista hölmöilyistä johtuen en itse kuitenkaan ole onnistunut vielä Roy’s Peakia huiputtamaan kolmesta Wanaka-vierailusta huolimatta, joten minulla on erinomainen syy palata noihin maisemiin heti sopivan tilaisuuden sattuessa.

 

  1. Lake Taupo ja Tongariro National Park

Unelmoin Tongariro Alpine Crossing -vaelluksen tekemisestä varmaan 10 vuotta, kunnes vihdoin ja viimein viime tammikuussa pääsin tositoimiin. Tongariro National Park sijaitsee Lake Taupon tuntumassa noin tunnin ajomatkan päässä Taupon kaupungista, ja on muun muassa Keskimaan Tuomiovuorena tunnetun Mt Ngauruhoe -tulivuoren koti. Tongariro Crossingin vaeltaminen on sikäli hieman hankalaa puuhaa, että retkiä perutaan kohtalaisen usein huonojen sääolojen vuoksi. Tämän vuoksi Taupossa kannattaa viettää useampi päivä, jos mielii varmistaa mahdollisuutensa noin 19 kilometrin mittaisen päivävaelluksen suorittamiseen. Näkymät vaelluksen varrelta ovat kuin toisesta maailmasta alueen tuliperäisyyden vuoksi, ja yksi retken kohokohdista on nähdä kirkkaissa väreissä hehkuvat ja pahalta haisevat Emerald -järvet. Tongariron kansallispuistoon pääsee tekemään myös lyhyempiä kävelyretkiä, joten alueella kannattaa vierailla vaikkei varsinainen vaeltaminen kiinnostaisikaan.

Myös Taupon kaupunki on täynnä kaikenlaisia aktiviteetteja veneilyjutuista laskuvarjohyppyyn. Itse hyppäsin lentokoneesta 3600 metristä oksennusta pidätellen juuri Taupossa, ja näkymät järven yllä leijuessa olivat henkeäsalpaavat. Eteläsaarella saattaisi olla vielä hulppeammat näkymät Alppien yllä, mutta itse olin varsin tyytyväinen tähän sopuhintaiseen ratkaisuun Taupossa. Kokemus oli todellakin rahan arvoinen, mutta en usko, että lähden uudestaan roikkumaan lentokoneen reunalle. Täytyy kuitenkin sanoa, että benjihyppyyn verrattuna laskuvarjohyppy oli lasten leikkiä, kun hyppäämisen ja kaiken muun toiminnan hoiti ammattilainen samalla kun itse roikkui kuin räsynukke samoissa valjaissa.

 

  1. Hobbiton, Matamata

Syvä kaihoisa huokaus. Hobittila on ihan oikea paikka Uudessa-Seelannissa! Kaikki, jotka tässä kohtaa pudistelevat päätänsä tai pyörittelevät silmiään, hävetkää. Pohjoissaaren Matamatassa sijaitseva Tolkienin kirjoihin perustuvissa elokuvissa käytetty elokuvalavaste on jokaisen sentin arvoinen vierailukohde myös muille, kuin Keskimaa-faneille.

Alue on kaiken kaikkiaan kaunista kumpuilevine lammaslaitumineen, mutta että niille kummuille on vielä rakennettu söpöjä pikkuruisia hobittikoloja. Menkää Hobittilaan ja katsokaa itse!

 

  1. Mt Cook Village

Mt Cook Village on jälleen yksi vaeltajan paratiisi Uudessa-Seelannissa. Kylään ei siis kannata saapua vilkas pikkukaupunki mielessään, sillä paikan kutsuminen edes asutuskeskukseksi saattaisi jonkun mielestä olla liioittelua. Tästä huolimatta, tai juuri siitä syystä, Mt Cook Village on vierailun arvoinen paikka. Kyläpahanen on siis nimensä mukaisesti Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mt Cookin, liepeillä Etelä-Alppien sydämessä sijaitseva kylä, jossa voi majoittua halutessaan tutkia alueen jäätikköjärviä ja lukuisia patikkareittejä tarkemmin. Ajomatkan varrelle osuvat myös järvet Tekapo ja Pukaki, jotka kumpainenkin ovat tunnettuja niiden mielettömän turkoosista vedestä.

Kun itse vierailin Mt Cook Villagessa vuonna 2016, kärsin jo kuukauden tehokkaan kiertelyn ja patikkaretkien aiheuttamasta väsymyksestä, minkä seurauksena vaivauduin ottamaan haltuun vain Hooker Valley Trackin. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan mestoilla ollessa myös muita alueen lukuisista vaellusreiteistä, sillä maisemat eivät voi tästä paremmaksi muuttua.

 

Näiden omien suosikkikohteideni lisäksi Uudessa-Seelannissa on tietysti lukuisia muitakin käymisen arvoisia paikkoja, kuten Kaikoura, Hot Water Beach, Stewart Island, Bay of Plenty ja Picton. Tärkeintä onkin mielestäni se, ettei jää nyhjäämään maan suurimpiin kaupunkeihin. Jos aikaa on vain vähän, kannattaa suunnata suoraan Eteläsaarelle. Pohjoissaarelta löytyy aivan yhtä lailla käymisen arvoisia paikkoja kuin etelästäkin, mutta todennäköisesti Seelantiin matkaa varatessasi unelmoit juurikin niistä vuoristomaisemista, jäätiköistä, turkooseista järvistä ja alppitunnelmista, jotka löytää parhaiten Eteläsaarelta. Uusi-Seelanti ei ole mielestäni kaupunkikohde millään levelillä, vaan aivan täysiverinen luontoparatiisi ja seikkailumatkojen luvattu maa. Valmistaudu siis eeppiseen maisematykitykseen laskeutuessasi pitkän valkoisen pilven maahan!

 

🌏 Rilla

 

 

 

Miksi matkustan? – Pitkistä ja lyhyistä matkoista

Olen pohtinut paljon viimeisten vuosien aikana syitäni matkustaa. Nykyaikana ymmärretään, että ulkomaille matkustaminen, maailman näkeminen ja vuodessa kertyvien lentotuntien määrä ei ole pelkästään hyvä asia, ja jokaisen tulisikin pohtia tekojensa vastuullisuutta niin matkustamiseen, kuin muuhunkin elämään liittyen. Kysymys ’Miksi matkustan?’ on myös tämän blogin kannalta hyvin keskeinen, ja sen vuoksi halusin syventyä asiaan hieman tarkemmin. Polveilevien ajatuskulkujeni taltioiminen järkeväksi tekstiksi oli kuitenkin oletettua haastavampaa, joten palaan aiheen pariin varmasti vielä useamman kerran.

Irvailen välillä mielessäni useimmin toistuville perusteille, miksi joku nauttii ulkomaille matkustamisesta. Uuteen kulttuuriin tutustuminen ja muut vastaavat syyt pätevät toki myös itseni kohdalla, mutta jotenkin en kuitenkaan niele pureskelematta ajatusta siitä, että ”vain” uusi kulttuuri, uudet ruokaelämykset tai jännittävä kieli vetäisivät ihmisen ylös sohvaltaan satojen ja tuhansien kilometrien päähän kotoa. Olen tullut siihen tulokseen omalla kohdallani, että tässä on pakko olla jotain syvempää ja perustavanlaatuisempaa taustalla. Ei sillä, etteikö maailmaan olisi enemmän kuin suositeltavaa pyrkiä tutustumaan mahdollisimman monen eri kulttuurin näkökulmasta.

Tässä taannoin koin jonkinlaisen oivalluksen, mikä ehkä selkeytti ajatuskulkuani myös itselleni. Matkoja ja matkustustapoja on yhtä monta kuin matkalaisiakin, ja omassa mielessäni jaan matkat kahteen eri kategoriaan niiden päämäärien ja antamien mahdollisuuksien mukaan: lyhyisiin ja pitkiin matkoihin. Tällä en kuitenkaan välttämättä viittaa vain fyysisesti matkan pituuteen. Lyhyillä matkoilla päämäärät ovat hyvinkin selkeät ja matkakokemus pohjaa erityisen vahvasti juuri niiden tiettyjen päämäärien toteutumiseen. Pitkillä matkoilla taas on aikaa vaellella ja harhautua niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja vaikka matkasuunnitelma olisi täsmällinen, aikaa ajatteluun ja matkaan mukautumiseen on enemmän. Kyse ei siis ole matkojen paremmuudesta tai huonommuudesta, vaan yksinkertaisesti niistä raameista, joissa matka toteutetaan.

Minua viehättää pitkissä matkoissa erityisesti ns. matka-arjen muodostuminen. Se on arkea rutiineineen, mutta jännittävässä ja vaihtuvassa ympäristössä, jossa joka päivä altistuu aivan uudenlaisille asioille. Uusien asioiden kohtaaminen kuitenkin kuuluu juuri siihen arkeen. Matka-arki on ihanaa ja sen muodostuminen välttämättömyys kun matkustaa viikko- tai kuukausitolkulla. Kuka jaksaa painaa maailmalla pitkän viikonlopun Pariisissa viettävän turistin vimmalla kuukauden tai useammankin?

Matka-arkeen liittyy myös se jännittävä seikka, että sen mukana muovautuu itsekin hieman erilaiseksi versioksi itsestään. Siksi yli kuukauden matkat, erityisesti soolomatkat, ovat mielestäni aivan erityisen antoisia; matka-arjen minään on mahdotonta päästä tutustumaan lyhyillä pyrähdyksillä mailmalla, joiden aikana keskittyminen on vain ja ainoastaan kohteessa ja sen kaikkien mielenkiintoisten kulmien tutkimisessa.

Se versio minusta, joka matkan varrella ottaa pidemmän päälle ohjat käsiinsä, voi poiketa ”normaalista” yllättävän paljon. Sen lisäksi, että stressistä ja elämän hektisyydestä vapautuminen saa olon keveäksi ja uskaliaammaksi, ihmeitä ainakin itselleni tekee myös se, että ympäröivän yhteiskunnan ja läheisten asettamat paineet oman elämän toteuttamisesta ja toteutumisesta hälvenevät ja unohtuvat. Kun tarpeeksi kauan on keskenään omien ajatustensa ja satunnaisesti seuraan liittyvien tuntemattomien kanssa, ei enää yhtäkkiä koekaan paineita nopeasta valmistumisesta ja työelämään siirtymisestä, säännöllisistä kampaajakäynneistä tai täsmällisen sivistyneestä käytöksestä. On ihmeellinen tunne tajuta olevansa yhtäkkiä vapaa sellaisista ajatuksista ja paineista, joiden ei aiemmin ollut ymmärtänyt edes kahlitsevan itseään. Niissä hetkissä kannattaa tarttua kynään tai hakeutua näppiksen ääreen, ja kirjoittaa ylös omia ajatuksiaan tulevaisuuden toiveista, unelma-ammatista tai siitä mikä oikeasti on itselle arvokasta ja merkityksellistä elämässä. Noiden tunteiden ja ajatusten löytäminen ja taltioiminen on minulle arvokkaimpia asioita matkustamisessa.

’Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.’ on yksi osuvimpia sananlaskuja joita tiedän. Kauas meneminen ei välttämättä tarkoita lentämistä maailman toiselle puolen. Yhtälailla se voi tarkoittaa ruskaretkeä Lapissa. Minun kohdallani maailman toiselle puolelle matkustaminen on kuitenkin yhdistänyt kaukokaipuuni kaukaisiin maihin, ja tarpeeni kalibroida itseni tuon matkan aikana uudestaan sille taajuudelle, jossa tiedän mihin pyrin elämässäni ja miksi.

 

🌏 Rilla

 

Ps. Kuvat on otettu Byron Baysta, Australiasta keväällä 2019