Patikkaretki Zell am Seessä

Alpeilla kun oltiin täytyi Itävallan reissuun ehdottomasti sisällyttää ainakin yksi patikkaretki. Zell am Seen kaupunki on tunnettu ympäröivistä vaellusreiteistään, joten mekin päätettiin viettää päivä kaupungissa patikoiden. Edellisenä iltana oltiin keritty kiertää järven ympäri autolla ja pysähtyä yhdellä rannalla. Itse kaupungista ei jäänyt kovin selkeää kuvaa, sillä keskusta oli sen verran tukkoinen ja ruuhkainen, ettei ruvettu edes etsimään parkkipaikkaa ihan pääkaduilta. Zell am Seessä huomasi taas selvästi, miten suosittu kohde Itävalta onkaan varsinkin kesäisin. Pienen kylän liikennejärjestelyt eivät ihan olleet suunniteltu tälle väkimäärälle, sillä ruuhkat tuntuivat olevan tuolla ihan jokapäiväisiä. Zell am Seen kaupunki ei tosiaan taida olla se syy, miksi tänne tullaan, vaikka järvenranta olikin ihan viihtyisä, vaan suurin osa turisteista tulee kaupunkiin nimenomaan ympäröivien vuorien takia.

Vuorille oli siis meidänkin päästävä. Ei haluttu tällä kertaa lähteä koko päivän patikkaretkelle, vaan ajateltiin muutaman tunnin olevan hyvä kesto retkelle. Lähdettiin hissillä kaupungin vieressä kohoavan Schmittenhöhe-vuoren huipulle ja vaellettiin sieltä alas. Talvisin Schmitten toimii laskettelukeskuksena, mutta näin kesäisin hissit palvelevat patikoijia. Vähän rahastuksen makua tuossa kyllä oli, sillä lippu huipulle maksoi 20€/henkilö ja edestakainen matka olisi ollut vielä 27€. Vuoren molemmilla reunoilla oli myös hissit, joilla pääsi taittamaan osan matkaa, mutta niidenkin liput olivat parinkympin luokkaa. Niinpä säästettiin ja vaellettiin koko matka alas, vaikka viimeinen tunti täytyikin kävellä tylsästi tietä pitkin.

Päivä oli vähän pilvinen ja välillä huippu peittyi pilviverhoon, eikä alas laaksoon juurikaan nähnyt. Onneksi välillä pilvet rakoilivat ja saatiin ihailla maisemia alas asti. Lähdettiin vaeltamaan huipulta vuoren vasemmalle puolelle, Sonnkogelia kohti. Upeimmat maisemat olivat ehdottomasti tuolta huipulta, sillä sieltä näki myös vuoren takapuolella olevaan laaksoon. Turisti-infon täti oli informoinut meitä, että reitti olisi noin neljän tunnin mittainen, kilometrejä oli muistaakseni reipas kymmenen. Meillä kului aikaa hieman vähemmän, mutta alaspäin tuleminen on tietysti aina nopeaa touhua. Jos olisi halunnut enemmän reippailla, olisi reitin voinut toki mennä toisinpäinkin, alhaalta ylös. Mutta kyllä alaspäin tuleminenkin alkoi tuntumaan rankalta loppumatkasta ja seuraavana päivänä jo portaiden nouseminen tuotti tuskaa.

Meillä oli mukana omat eväät ja huipulta löytyi aika mahtavat lounasmaisemat. Onneksi sattui kivan lämmin päivä, vaikka kannattaa kyllä ottaa huomioon, että tuolla ylhäällä kahden kilometrin korkeudessa on aika paljon kylmempi kuin alhaalla. Parkkipaikalla oli todella kuuma ja itse meinasin lähteä shortseilla matkaan. Mutta lopulta kävin vaihtamassa juoksutrikoot, mikä oli ehdottomasti hyvä päätös. Huipulla oli noin 13 astetta ja shortseissa olisi tullut kylmä. Ihan loppumatkasta alkoi pitkät housut taas olla liikaa, mutta parempi se kuin palella huipulla.

Loppumatka kulki ensiksi siksakkia alas laskettelurinnettä ja sen jälkeen tietä pitkin. Tuon tylsähkön loppumatkan olisi tosiaan päässyt hisseillä alas halutessaan. Me oltiin huipulta katsoen bongattu hissin lähtöpaikka, jonne oltiin mielestämme jätetty auto. Sinne saapuessamme tajuttiin kuitenkin, että tämä oli vasta toisen näistä tällä sivuilla olevien hissien lähtöpaikka ja meidän auto olisi vielä paljon alempana. Oltiin jo rinnettä alas laskiessa juhlittu sillä, että matka olisi kohta ohi, mutta jouduttiinkin pettymään ja huomaamaan, että vielä olisi kilometrejä jäljellä. Vuorta alas vaeltaessa turhauttavinta oli se, että näki alhaalla koko ajan maalin, mutta vaikka se näytti olevan kuinka lähellä, niin reitti sinne mutkitteli sen verran, että matka tuplaantui. Me mentiin lopussa vielä vähän harhaan, kun oikaistiin hevosaitauksen läpi, joka sitten lopulta veikin pidemmälle reitille. Oli kyllä aika jännä, että tuolla oli vaellusreitti ylipäätään laitettu kulkemaan eläinten aitauksen läpi. Juuri samoihin aikoihin oli Suomen iltapäivälehdissä kuitenkin ikäviä otsikoita Ikaalisten tappajasonnista. Tuolla laitumella olleet kaksi ponia ja aasi eivät tosin pahemmin piitanneet vaeltajista, kai ne olivat tottuneet aitauksessaan pomppiviin ihmisiin.

Jos Zell am Seessä haluaa tehdä suhteellisen helpon patikkaretken, kannattaa tutustua Schmittenin reitteihin. Hissejä käyttämällä saa kevennettyä matkaa ja tuo on niin lähellä keskustaa, ettei omaa autoakaan ole pakko olla käytössä. Maisemat ovat upeat, mutta toki laskettelurinteillä kävellessä ei tule ihan sellainen luontofiilis, jota vaeltaessa yleensä haetaan. Alpeilla vaeltaminen on kuitenkin kivaa ajanvietettä näin kesäisin ja seuraavaan Alppimatkaan täytyy sisällyttää enemmän ulkoilma-aktiviteettejä. Noita jyrkkiä rinteitä katsellessa kävi kyllä selväksi, että laskettelulomalle tällaisen tunarin täytyy lähteä vähän helpoimpiin rinteisiin.