Suomen suurin matkablogiyhteisö

Uuden-Seelannin upein päivävaellus – Tongariro Alpine Crossing

Päivät kyllä suorastaan lentää täällä Uudessa-Seelannissa, ajokilometrejä on kertynyt varmasti jo toista tuhatta, bensaa on kulunut litrakaupalla ja kuvia on kamerassa varmaan kymmenen kuvakirjan sivuille. Itsekään ei meinaa enää muistaa kuvia koneelle siirtäessä, että mistä paikasta mikäkin otos on taltioitu. Pientä reissuväsymystä on ollut ilmassa ja olen nyt jo useampaan otteeseen julistanut Uuden-Seelannin maailman typerimmäksi paikaksi. Matkapahoinvoinnin kourissa neulansilmämutkia vuoristossa ajellessa ei paljon jaksa kiinnostaa ympäröivät upeat vuoret, kunhan vaan tie joskus suoristuisi ja aamupala pysyisi mahassa. Ystävällisiä uusiseelantilaisia olen kuullut myös ylistettävän useaan otteeseen, mutta en ole missää törmännyt yhtä luokattomaan asiakaspalveluun kuin täällä. Jos kaupan kassa ei kuule tai ymmärrä, mitä englantia sönköttävä turisti pyytää, niin ehkä kannattaisi kuitenkin vielä varmistaa, että halusitko tosiaan tämän 20 dollarin latauksen pre paid -liittymään, varsinkaan kun virheen tapahtuessa maksua ei voi mitenkään hyvittää. Ilmeisesti täällä on ihan ok, että kassaneidin virheen vuoksi asiakas maksaa 20 dollaria tuotteesta, jota ei halunnut, ja hänelle vain pyöritellään päätään, että ei tätä voi perua. Enkä taida olla ainoa, joka on sitä mieltä, että paikalliset eivät aina ole kovin ystävällisiä, sillä Campermate-leirintäsovelluksen joka toisessa leirintäalueen arvostelussa lukee, että paikan omistaja oli töykeä…

Mutta vaikka Uusi-Seelanti onkin herättänyt yllättävänkin paljon negatiivisiä fiiliksiä, niin on matkan varrella mahtunut hyviäkin hetkiä. Pohjoissaarella tehty Tongariro Alpine Crossing -vaellus tarjosi vihdoin niitä upeita maisemia, joita täältä haettiin. Meiltä meinasi jäädä koko vaellus aluksi täysin välistä, sillä sääennusteet lupailivat kurjaa keliä. Koko ajan täällä oli ollut ihan täydelliset ilmat, joten meille ei tullut mielenkään, että se voisi päivässä muuttua ja tarkistaa ennusteita etukäteen. Niinpä jouduttiin lykkäämään suunnitelmia päivällä ja silloinkin matkaanpääsy vaikutti hieman epävarmalta. Tongariro Alpine Crossing on kuitenkin vuoristovaellus ja huonolla säällä se voi olla jopa vaarallinen. Siksi melkein jänistin ja meinattiin kiertää vain pari lyhyempää ja matalammalla kulkevaa reittiä kansallispuiston alueella. Jonkin aikaa asiaa tuumittuamme päätettiin kuitenkin, että kaikki tai ei mitään ja varattiin kuljetus seuraavalle päivälle. Tongariro Alpine Crossing on yhdensuuntainen reitti, joten edellisenä päivänä täytyy varata kuljetus toiselta pisteelta toiselle. Me jätettiin auto Ketetahin parkkiin ja hypättiin siitä aamulla puoli kasi pikkubussin kyytiin, joka vei reitin alkuun Mangatepopon parkkipaikalle. 19,4 kilometrin pituinen reitti on järkevä kiertää noin päin, koska niin nousua on vähemmän ja kun ottaa kuljetuksen heti aamulle, saa kävellä reitin ihan rauhassa, eikä tarvi huolehtia paluubussiin kerkeämisestä. Tuo kuljetus oli melko kallis, 30 dollaria per nenä, ja keksittiin aamulla parikin tapaa, jolla tuossa olisi voinut säästää. Joko olisi voinut olla liikkeellä jo niin ajoissa, että kuski olisi ehtinyt heittämään toisen jo tuonne Mangatepopoon, jolloin olisi tarvinnut maksaa vain yhden ihmisen kuljetus. Vaihtoehtoisesti olisi voinut myös sosiaalisoitua muiden reissaajien kanssa (hui, miten kauhistuttava ajatus suomalaiselle) ja junailla kyydit porukalla. Eli käydä viemässä ensiksi toinen auto reitin loppuun ja ajaa yhdessä alkuun, ja reitin jälkeen kuskata toinen porukka takaisin autolleen. Nähtiin joidenkin tekevän näin, mutta tietysti tälloin olisi täytynyt tulla jokseenkin samaa tahtia toisen porukan kanssa (ja olla sosiaalinen, apua).

Tongariro Crossing kulkee myös Taru Sormusten Herrasta -leffoissa tutuissa maisemissa. Kuvassa näkyvä Mount Ngauruhoe on leffoista tuttu Tuomiovuori. (Tähän väliin täytyy tunnustaa, että olen nähnyt nuo leffat tasan kerran ja minun mielestäni ne olivat pelkkää tylsää sotimista. Joten me ei olla täällä kuljettu ollenkaan kuvauspaikkoja bongaillen, itse en edes muista, mille koko Tuomiovuori leffoissa näyttää.) Ngauruhoe ja reitin varrella oleva toinen vuori Tongariro ovat molemmat aktiivisia tulivuoria, ja reitin varrella pääsi ihailemaan myös vanhoja tulivuorten kraatereita ja laavakiveä. Ngauruhoen huipulle olisi voinut myös kiivetä, mutta tuona päivänä sitä ei suositeltu lähestyvän ukkosmyrskyn takia. Aika monet sinne kuitenkin lähtivät, mutta reitti olisi ollut todella rankka ja vaativa, joten siinä kohtaa täytyi myöntää omat rajansa, että minusta ei todellakaan olisi tuonne kiipeämään. Miestä jäi vähän kaihertamaan tosin, kuulemma täytyy palata Uuteen-Seelantiin parempikuntoisessa seurassa. Reitin ensimmäiset neljä kilometriä kulkivat suhteellisen tasaisessa ja helpossa maastossa, sen jälkeen alkoi rankin nousu Ngauruhoen juurelle. Vaikka nousu oli suhteellisen rankka, niin vaikea se ei todellakaan ollut, sillä polku oli todella hyväkuntoinen ylös asti ja suurimmaksi osaksi noustiin portaita pitkin. Meidän aikaisempiin vuorikiipeilyihin verrattuna ihan lälläritouhua ja hieman yllätti, miten helppo tuo Tongariro Crossing lopulta oli. Olihan se pitkä ja alussa sai taas vähän tasailla hengitystä, kun aloitettiin nousu 1100 metrin korkeudesta. Mutta vaikka noustiin korkeimmillaan 1900 metriin, niin pahimmat nousut olivat tosiaan ihan alkupuolella ja loppumatka oli helppoa tasamaata ja viimeiset kahdeksan kilometriä pelkkää alamäkeä.

Tässä  näkyy alun rankka nousu, ylhäältä käsin oli jo helppo hymyillä alhaalla puuskuttaville kanssavaeltajille. Todella heppoisin varustein porukka oli kyllä liikkeellä, usealla näki pelkkiä minishortseja ja toppeja päällä, vaikka ylhäällä vuorilla oli paikoitellen niinkin kylmä, että takille oli tarvetta. Meillä oli vaihtovaatteita ehkä jo vähän liikaakin, sillä jouduttiin kevyen päivärepun lisäksi ottamaan mukaan myös rinkka, että saatiin kaikki tavarat mahtumaan. Toisaalta ainakin oli joka tilanteeseen sopivat vaatteet joukossa ja itse vaihdoin housut polun varrella ainakin kolmeen kertaan.

Rankan nousun jälkeen sai hetken hengähtää, kun polku kulki vanhan kraaterin pohjaa pitkin, ennen kuin alkoi reitin vaativin nousu ylös 1900 metriin. Tuo nousi ei onneksi ollut pitkä, ja tuo oli ainut kohta, jossa polulla joutui hieman enemmän katsomaan, mihin jalkansa laittoi. Pahimmissa kohdissa tosin oli apuna vaijerit, joten loppujen lopuksi aika helppo homma oli tuokin.

Reitin korkeimman kohdan toisella puolella aukesi näköala mielenkiintoiseen punaiseen kraateriin. Harmi, ettei tuolla ollut mitään infotauluja, sillä olisi ollut kiva tietää, miten tuo oli oikein saanut alkunsa. Ylhäältä aukesi myös reitin upeimmat näköalat alas Emerald Lakes -järville sekä Siniselle järvelle hieman kauempana. Tuosta kohdasta tuli napsittua ties miten monta kuvaa, jännän värisiä nuo järvet. Jotain tuliperäistä toimintaa niiden lähistöllä oli, sillä jo Rotoruassa tutuksi tullut mädän kananmunan haju iski tuolla nenään ja maasta hyörysi jotain haisevaa kaasua. Ihmeellisintä Uudessa-Seelannissa on ollut kyllä tuo vulkaanisuus, jotenkin vaikea käsittää, että maasta voi vaan pulputa kaasuja, kuumaa vettä ja ties mitä höyryjä.

 

Reitin haastavin kohta oli muuten tuo lasku ylhäältä tuonne järville. Polku oli pelkkää irtokiveä, jonka täytyi antaa kuljettaa mukanaan. Itse jarruttelin hieman liikaa ja kaikki muut liukuivat heittämällä ohi. Jotkut kiersivät reittiä toisinpäin ja joutuivat vetämään tuon rinteen ylös, ei käynyt kateeksi.

Sinisen järven jälkeen reitti oli pelkkää alamäkeä ja tuossa kohtaa jo alkoi tuntumaan, että kohta ollaan perillä. Tässä tapauksessa kohta tarkoitti kuitenkin vielä jotain kahdeksaa kilometriä, sillä oikeastaan oltiin vasta juuri puoliväli ylitetty. Lasku alas Ketetahin parkkipaikalle tuntuikin aivan loputtomalta. Polku mutkitteli edestakaisin vuorenseinämää aina 700 metrin korkeuteen asti, eli tooodella pitkän matkan. Oltiin jo hyvän matkaa kävelty järviltä, kun saavuttiin Ketetahin majalle, ja sieltä vasta alkoikin kuuden kilometrin ja puolentoista tunnin loputon tarpominen. Jalat alkoivat olla tuossa kohtaa jo väsyneet, eikä jatkuva alaspäin menokaan tuntunut enää kovin hyvälle. Tuossa kohtaa olin iloinen, ettei oltu lähdetty Ngauruhoen huipulle, sillä en varmastin olisi sen jälkeen enää jaksanut tuota loputtoman pitkää kävelyä. Jossain kohtaa polku sukelsi metsään ja silloin alkoi tuntua, että nyt ollaan varmasti pian perillä. Keskeltä metsää ei kuitenkaan nähnyt enää yhtään, kauanko matkaa oli jäljellä ja siinä alkoi jo hieman usko loppua, että tuleeko se parkkipaikka sieltä ikinä vastaan. Voin vain kuvitella, miten kamalaa olisi tulla tuo loputtoman pitkä pätkä ylämäkeen, kannattaa siis oikeasti aloittaa reitti sieltä Mangatepoposta.

Tästä alkoi loputon taivallus alas parkkipaikalle, joka oli tuolla jossain metsän keskellä. Matkalla saatiin ihailla myös Te Maarin purkauksia, eli maasta kohoavaa savupatsasta. Ihan käsittämätöntä, että tuollainen monen metrin korkuinen juttu vaan tulee jostain maasta. Lähelle sitä ei tietenkään päässyt ja karttaankin tuo alue oli merkitty No go -zoneksi.

Vaikka sääennusteet eivät lupailleetkaan hyvää keliä, niin meidän tuolla ollessa ei satanut ollenkaan, ensimmäiset pisarat ropisivat auton tuulilasiin vasta poispäin ajaessa. Taivas oli toki hieman pilvinen koko ajan, ja välillä pilvet peittivät vuorten huippuja, mutta nähtiin ihan hyvin kaikki, mitä haluttiinkin. Toki pilvettömällä säällä maisemat olisivat olleet vielä huikaisevammat, mutta ei niissä nytkään mitään valittamista ollut. Onneksi siis otettiin riski sään suhteen ja lähdettiin vaeltamaan, kyseessä on kyllä yksi hienoimmista paikoista täällä Uudessa-Seelannissa. Ja tuntuu, ettei se näytä kuvissa ollenkaan niin mahtavalle kuin luonnossa, sillä mittasuhteita on hieman vaikea hahmottaa. Kannattaa siis käydä ihan paikan päällä tekemässä tuo vaellus, lupaan, että häikäistyt!

Automatkalla kohti Wellingtonia nähtiin myös alueen korkein vuori, Mount Ruapehu. Upea ilmestys sekin. Vaikka vähän alkaa pikkuhiljaa puutumaan näihin vuoristojen ihailuihin, niin tuolla ne olivat kyllä ihan vertaansa vailla. On täällä Eteläsaarellakin ollut muutama upea vuorialue, mutta jotenkin nuo tulivuoret ovat hieman kiinnostavampia, niitä ei ihan yhtä usein näe. Epäonnistuneen Villarrican valloituksen jälkeen olen lisännyt must do -listalleni Kiipeä tulivuorelle -kohdan, ja vaikka se ei tullut ruksatuksi vielä Uudessa-Seelannissakaan, niin ehkä täytyy lähteä Italiaan tai Teneriffalle toteuttamaan se.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply katareissaa perjantai, 5 helmikuun, 2016 at 16:22

    Onneksi pääsitte tekee ton vaelluksen, itelle se oli ainakin yksi NZ:n (monista) kohokohdista 🙂 Hitsi,vähän aattelinkin, että saattaa Etelä-Amerikan jälkeen mennä hetki, että pääsee taas länsimaiseen meininkiin. Miulla oli vähän sama homma, kun Kaakkois-Aasian jälkeen menin Ausseihin eikä oikein innostanu,mutta nykyään Aussit on yksi suosikkipaikoistani. Toivottavasti Uusi-Seelanti ehtii saada vielä sut puolelleen ja reissuväsymys menee ohi! 🙂

    • Reply Hanna maanantai, 8 helmikuun, 2016 at 01:04

      Sanopa muuta, onneksi otettiin riski sään suhteen, sillä tuo oli yksi upeimmista paikoista Uudessa-Seelannissa minunkin mielestäni! Jotenkin on ollut jännä, miten Uusi-Seelanti on aiheuttanut näin paljon negatiiviisiä fiiliksiä, vaikka kovasti haluaisin tykätä paikasta. Etelä-Amerikka tuntui niin ihanan rennolle ja eloisalle paikalle, kun taas täällä kaikki on jotenkin tylsää ja väritöntä, vaikka luonto toki onkin upea. Mutta ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu ja viimeistään kotona osaa arvostaa, miten hienoissa paikoissa pääsi käymään. Ehkä tämä campervan-elämä ei luonut ihan parhaita edellytyksiä maasta tykkäämiseen, sillä autossa asuminen osaa olla hankalaa ja ärsyttävää 😀

    Leave a Reply