Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kerran elämässä -kokemuksia Pucónissa

Terveiset Uudesta-Seelannista! Maasta, joka on täynnä kauniita maisemia ja jossa nettiyhteyksien löytyminen on välillä työn ja tuskan takana. Blogi tuleekin varmaan seuraavien viikkojen aikana päivittymään melko harvakseltaan, myös siksi, että täällä on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että vuorokauden tunnit eivät riitä kaikkeen. Campervan-elämä on lähtenyt ihan kivasti liikkeelle, vaikka meidän auto onkin melko romu. Pääasia kuitenkin, että liikkuu eteen ja taakse, ja muuntuu öisin kätevästi nukkumapaikaksi. Keittiöpuoli on hieman heikko, sillä kylmäsäilytystä ei ole ja yhdellä kaasulevyllä ei juuri gourmet-ruokaa keitellä. Mutta onhan se melkoisen näppärää, kun koko omaisuus kulkee jatkuvasti mukana neljällä pyörällä ja saa vapaasti valita, mihin matka jatkuu seuraavaksi. Lisää juttuja Uudesta-Seelannista kirjoittelen kuitenkin myöhemmin, sillä nyt ajattelin palata vielä Chileen. (Siksi, koska nämä kuvat löytyi jo kätevästi ladattuna blogiin).

Pucón sijaitsee myös vuoristoisella järviseudulla, kuten aiemmin hehkuttamani Bariloche. Maisemat ovat molemmin puolin rajaa upeat, mutta Chilen puolelta löytyy enemmän lumihuippuisia tulivuoria, kuten yläkuvassa näkyvä Villarrica. Instagramia seuraavat tietävätkin jo, miten kävi meidän yritykselle valloittaa tulivuoren huippu, muiden täytyy jaksaa lukea postaus loppuun asti. Pucónin keskusta oli Barilochen tavoin hieman alppityylinen ja kaupungin upeimmat maisemat löytyivät täälläkin järven rannalta. Pucón nousi meidän suosikkipaikaksi Chilessä, ja jälkikäteen harmiteltiin, että meillä oli aivan liian vähän aikaa sinne. Lähiseuduilla olisi paljon kohteita tutkittavaksi, kansallispuistoa, vesiputouksia, kuumia lähteitä mutta ennen kaikkea extreme-urheilua. Pucón on Chilen adrenaliinipääkaupunki ja siellä voi kokeilla vaikka mitä koskenlaskusta laskuvarjohyppyyn. Saatiin meidän hostellista, Chili Kiwistä, hyvät infot siitä, mitä oikeasti kannattaa nähdä ja kokea, lisäksi saatiin hostellin kautta varattua suoraan kaikki retket. Ja kuulemma he varaavat retket kaupungin parhaalta toimijalta halvimpaan hintaan, tosin me mietittiin tarkoittaako kaupungin paras heille sitä firmaa, jossa puhutaan parhaiten englantia eikä niinkään absoluuttisesti parasta. Tuolla törmättiin myös ensimmäistä kertaa kommunikaatio-ongelmaan sanan awesome käytön suhteen, mihin ollaan uudestaan törmätty täällä Uudessa-Seelannissa. Englantia äidinkielenään puhuville ihan kaikki on aina awesome, cool, magnificent ja mitä näitä nyt on. Suomalainen ymmärtää, että nyt on kyse jostain maailmaamullistavan mahtavasta jutusta, mutta aktiviteettiä kokeiltuaan huomaakin keskustelukumppanin awesomen kääntyvän suomeksi lähinnä ihan ok. Eli tarinan opetus on se, että jos englantia puhuva ihminen sanoo jonkun asia olevan awesome, älä usko häntä. Kai englannissakin on pakko olla joku vielä mahtavampi sana oikeasti siisteille jutuille?

Mutta takaisin Pucóniin ja siihen, mitä siellä koettiin ja tehtiin. Saavuttiin kaupunkiin miehen syntymäpäivänä ja synttärisankarin toiveen mukaisesti suunnattiin ekana iltana kunnon pihviravintolaan. Hieman jouduttiin kärvistellä nälässä ennen sitä, sillä paikka aukesi vasta kasilta. Mutta oli se sen arvoistakin, luultavasti ehkä paras ruokailu koko reissulla. Pelkästään jo ulkona syöminen oli luksusta ainaiseen hostelleissa kokkaamiseen verrattuna, mutta kerrankin onnistuttiin löytämään myös täydellinen ravintola. Pucónissa kävijöille voinkin siis suositella lämpimästi La Maga -nimistä ravintolaa, mikäli haluaa maistaa kaupungin parhaimpia pihvejä. Ja sinne kannattaa ehdottomasti mennä nälkäisenä, koska pieninkin pihvi on jo 250 grammaa, mikä ainakin minulle oli jo ihan liikaa.

Otettiin alkupalaksi grillattua juustoa, mikä oli ehkä pienoinen pettymys. Se oli oikeasti vain kimpale mozzarellaa, joka oli isketty pannuun ja grilliin, ja vieläpä oikein rasvaista sellaista. Pääruuaksi otettiin pihvit, ja kannattaa tosiaan tilata ne pienemmät, sillä isoimmat taisivat olla jotain 500 grammaisia. Kaikki lisukkeet tilattiin erikseen, ja tuo grillattu sipuli oli oikeasti awesome. Ranskalaiset eivät olleet kovin erikoiset, onneksi itse tajusin tilata valkosipuliperunat. Pihvit olivat sen verran herkullisia, että jopa tällainen lihanirsoilijakin tykkäsi. Ja kaikista hauskin hetki ravintolavierailun aikana koettiin, kun poislähtiessä kysyin avogrillin ääressä häärääviltä kokeilta, saisinko ottaa kuvan. Ensimmäisen kuvan otettuani kokit taivuttelivat meidätkin grillin taakse poseeraamaan pihviveitset kädessä ja saatiin aika hauska kuva meistä ja kokeista grillin edessä. Aikamoinen työympäristö muuten heillä, sillä tulen edessä oli järkyttävän kuuma. Tuntui ihan, että käsivarsiin tuli palovammat ihan vain siinä tulen edessä hetken seisoessa.

Koska adrenaliinikaupungissa oltiin, päätettiin kokeilla myös pihviravintolaa hurjempia aktiviteettejä. Syy, miksi suurin osa reissaajista saapuu Pucóniin, on Villarrica-tulivuoren valloitus. Tulivuorelle kiipeäminen ei ollut alunperin meidän suunnitelmissa, koska luulin, että retkiä ei enää järjestetä. Villarrica purkautui viimeksi maaliskuussa 2015, eli vajaa vuosi sitten ja purkautumisen jälkeen retkiä ei pitkään aikaan järjestetty. Nyt niitä kuitenkin taas tehdään, mutta hinta on tuplaantunut ja turvamääräykset tiukentuneet. Huonolla säällä vuorelle ei ole asiaa, sillä vakavia onnettomuuksia on sattunut, kun jotkut retkikunnat ovat jatkaneet huipulle sääolosuhteista huolimatta. Mikäli tulivuorelle haluaa kiivetä, kannattaa ottaa huomioon, että huonon sään sattuessa kaikki retket siirtyvät päivällä eteenpäin. Meidän oli tarkoitus olla Pucónissa aluksi kolme päivää, mutta koska tulivuoriretket siirtyivät huonon sään takia, täytyi meidänkin siirtää bussilippua Valparaísoon (mikä onneksi onnistui helposti). Kannattaa siis olla valmis jäämään Pucóniin kauemmaksi aikaa, sillä retket ovat hyvin suosittuja ja monesti täynnä jo seuraavalle päivälle. Kaupungissa on monta eri firmaa, jotka järjestävät retkiä, myös meidän hostellilla oli oma firma, joka järjesti retkiä hostellin asukkaille. Kuulemma tämä firma on kaupungin paras (tuskin objektiivinen mielipide hostellin omistajan kertomana), ja toiseksi paras firma on Summit Chile. Nämä ovat molemmat oppaiden omistajia firmoja, mikä tekee niistä parempia muihin verrattuna. Koska meidän hostellin retket olivat jo pariksi päiväksi bookattuja, otettiin retki Summit Chilen kautta. Mitään halpaa lystiä tuo ei ole, sillä retki maksoi 80 000 pesoa (n. 110€). Vuorelle noustaan 12 turistin ja neljän oppaan ryhmissä, mutta eri ryhmiä on yllättävän paljon. Mikään luonnonrauha tuolla ei vallitse, oppaamme mukaan tunnelma on enemmän kuin ostoskeskuksessa, sillä vuorelle kiipeää päivittäin 200-300 ihmistä.

Kaikki tarvittavat varusteet, takki, housut, jääkirves, kengät, kypärä, reppu ym. sisältyivät retken hintaan, ja niitä kannattaa käyttää, koska varusteet likaantuvat reissun aikana. Kuten kuvasta näkyy, auringolta suojautuminen oli tärkeää. Retki alkoi aamuseiskalta, jolloin kokoonnuttiin toimistolla ja hypättiin pikkubussiin. Bussilla päästiin jo melko korkealle laskettelukeskuksen alueelle, josta aloitettiin kiipeäminen ylös. Ensimmäisen pätkän pääsee myös hiihtohissillä, mikä tosin maksaa 10 000 pesoa lisää. Tuo hiihtohissi oli aataminaikainen vehje ja siitä puuttui edestä turvapuomi, ja lopulta oma korkeanpaikankammoni voitti ja päätin viime tipassa lähteä kävellen alhaalta asti. Oppaat käskivät kuitenkin miehen hissiin, mistä tuli pienoinen ongelma, sillä hissillä mennyt ryhmä ei odottanutkaan meitä kiipeäjiä ylhäällä, vaan jatkoi heti ylöspäin. Miehellä oli tietysti meidän molempien ruuat ja vedet, jotta minun reppuni olisi kevyempi. Lisäksi korkeaan ilmanalaan tottumattomana (ja heikkokuntoisena) oli kävelyryhmän vauhti minulle liian kovaa, ja sainkin heti alkumatkasta kunnon hengenahdistuskohtauksen. Eli, kun oppaat kysyvät, onko vauhti hyvä, kannattaa reippaasti sanoa, että nyt mennään liian kovaa, eikä vain yrittää sinnitellä ryhmän perässä. Loppumatka ylös kavuttiin minun tahtia, mikä taisi ärsyttää kanssakiipeäjiä, jotka olivat nopeampia. Hissin toisessa päässä nopeimmat lähtivät yhden oppaan matkaan ja minä ja mieheni toisen oppaan kanssa. Kaikki kielitaito oli sitä ennen jo täytynyt laittaa peliin, että olin saanut selitettyä, miksi miehen täytyisi odottaa minua ja että minulla ei ole astmaa, mutta avaavan astmalääkkeen ottaminen voisi silti olla hyvä idea, sellainen kun meillä oli kuitenkin mukana.

Ensimmäinen pätkä on kuulemma kaikista rankin, joten ehkä olisi kannattanut kuitenkin valita se kammottava hiihtohissi. Alhaalta katsottuna matka ei näytä pitkältä, mutta reitti on pelkkää jyrkkää nousua, joten ei kannata väsyttää itseään vielä siinä. Hiihtohissin yläpäästä on kuitenkin vielä neljän tunnin kiipeäminen ylös huipulle. Polku huipulle kulkee lumessa, joten askeliin täytyy todella keskittyä, ettei liukastu. Itsessään nousu ei ollut kovin rankkaa enää tuossa kohtaa, koska ylös edettiin todella hitaasti ja rauhallisesti. Korkeus sai kuitenkin ainakin minut hengästymään hetkessä, vaikka oltiinkin vasta kahdessa kilometrissä. Mikäli Villarrican huipulle haluaa kiivetä, kannattaa kyllä ihan oikeasti olla suhteellisen hyväkuntoinen, ja myös jonkinlainen kokemus vaeltamisesta vuorilla olisi suotavaa. Tosin ylös kiipeäminen on kuulemma 50 prosenttisesti psyykkinen juttu ja tahdonvoimasta kiinni.

 

Villarrican huippu on 2800 metriä merenpinnan yläpuolella, ja sieltä näkee alas kraateriin sekä ympäröivät tulivuoret (joita tuolla seudulla riittää). Hyvällä tuurilla siellä voi nähdä myös laavaa. Me ei kuitenkaan päästy näkemään mitään näistä, eikä edes päästy huipulle asti, sillä huipun ympärille jämähtänyt pilvi esti retkikuntien pääsyn huipulle. Me kiivettiin 2200 metriin ja meidän edellä menneet ryhmäläiset hieman korkeammalle, huippu jäi kuitenkin kaikilta sinä päivänä vuorella olleilta saavuttamatta. Kuten alakuvasta näkyy, oli ylhäällä aika heikko näkyvyys, joten huipulta ei olisi nähnyt mitään. Aika paljon jäi harmittamaan, että ylös asti ei päässyt, itsekin kun aloin löytämään sopivan etenemistahdin ja ainakin tuossa kohtaa tuntui siltä, että olisin jaksanut vielä jatkaa. Mutta vuoristo on vuoristo, eikä sääolosuhteille mitään voi.

   

Alas vuorelta lasketeltiin liukurilla ja se jos mikä oli siistiä. Vuorenrinnettä pitkin liukuessa unohtui täysin, miten hidasta ja vaivalloista kapuaminen oli, alas mentiin nimittäin aika vauhdilla. Tämä alastulo on nimenomaan tulivuoriretken vaarallisin osio, jonka aikana suurin osa onnettomuuksista tapahtuu, ja täytyy kyllä todeta, että en yhtään ihmettele miksi. Meillä oli loppujen lopuksi onnea, että olin niin hidas ja mentiin oppaan kanssa kolmistaan, jolloin jonossa laskeutuminen oli helpommin hallittaessa. Ja me noudatettiin kiltisti turvallisuusohjeita laskiessa, jalat maassa ja jääkirves sivulla jarruna, jolloin vauhti ei kiihtynyt liikaa. Sitä vastoin nähtiin, miten ryhmä israelilaisia liukui rinnettä alas, ja heidän menonsa oli kyllä suoraan oppikirjan ei näin -kuvasta. Porukka veti jalat ylhäällä hallitsemattomasti, kunhan vain meni kovaa ja jääkirves suoraan naaman edessä terävin piikki itseen päin. Siinä kun ensimmäinen törmää kiveen, niin takana tulevien kirveet ovat kyllä suoraan naamassa. Oppaammekin totesi, että Israelian people are crazy, eikä ollut ainoa, kenen suusta kuultiin sama lause, nimittäin uhkarohkeat israelilaiset olivat meidän riesana olleet jo edellisen päivän hydrospeed-koskenlaskussa. Kyseisen porukan on jotenkin todella vaikea sisäistää sitä, että turvallisuusohjeet on ihan syystä keksitty, ja mikäli niitä ei noudata, vaarantaa sekä oman että myös muiden turvallisuuden. Never again, extreme-lajeja israelilaisten nuorten kanssa.

Oma must-aktiviteettini Pucónissa oli alunperin ratsastus, sillä hieman jäi harmittamaan, että Barilochessa ei keritty ratsastusretkelle. Onneksi ei ehditty, sillä Argentiinan puolella retket olivat tuplasti kallliimpia kuin Chilessä. Meidän parin tunnin retki maksoi 19 000 pesoa per nenä (n. 26€) ja vaikka olen kyllä Suomessa osallistunut paljon kivemmille ratsastusretkille, niin ihan hauska oli päästä tuollakin hevosen selkään. Oudointa oli ehkä se, että nämä hevoset oli koulutettu tottelemaan perässä ratsastavaa ohjaajaa, eikä selässä istuvaa turistia, joten meno oli suurimmaksi osaksi pelkkää matkustusta, eikä niinkään ratsastusta. Suomessa yleensä retken alussa ja lopussa ratsastetaan rauhallista kävelyä, mutta me karautettiin retkeltä takaisin pihaan täyttä laukkaa. Ohjaaja huuteli takana hevosille Vamos, vamos, jolloin takana olevat menivät ravia, mutta edessä olevat kävelivät ja oltiin kaikki lopulta hienosti sumpussa. Ylös vuorelle kiivettäessä sentään mentiin rauhallisemmin ja alastullessa oli paras vain antaa hevosen etsiä reitti ja pitää kiinni, sen verran jyrkkä oli polku paikoitellen.

Huipulla hevoset päästettiin hetkeksi irti, jotta ne pääsivät syömään. Kaikki katosivat vauhdilla pusikkoon, mutta kyllä ne sitten kiltisti antoivat kiinni, kun oli aika jatkaa matkaa.

 Meidän retki oli samalla myös tutustumista mapuche-intiaanien elämään, sillä retken vetäjä oli itsekin mapuche ja ratsastettiin mapuche-intiaanien alueella. Niinpä retken lopussa päästiin syömään paikallisen naisen valmistamaa perinteistä ruokaa. Suurin osa ruuasta oli rasvassa uppopaistettuja juttuja, empanadoja, jotain donitsin tapaista ja leipää. Lisäksi oli jotain viljasta puristettua juttua, jossa ei ollut mitään makua, vaan sen kanssa täytyi ottaa hilloa. Omituisinta oli ehkä perinteinen mehu, jonka ymmärrettiin olevan myös maissista tai viljasta puristettua.

 

Koska tulivuoriretken siirtymisen vuoksi oltiin Pucónissa päivä suunniteltua kauemmin, päätettiin lopulta kokeilla myös hydrospeed-koskenlaskua, joka oli kaikkien mielestä niin awesome. Tämä oli ainakin omalta kohdalta aika suuri virhe, sillä homma ei ollut yhtään mun juttu. Miehen mielestä meno taas oli liian lällyä, joten en oikein tiedä, kenelle tämä laji sopisi. Hostellimme pitäjä oli sitä mieltä, että tavallinen koskenlasku eli rafting, on ihan tylsää ja hydrospeed on ehdottomasti siistimpää. Myös ratsastusretkellä mukana olleet kehuivat hydroa, joten päätettiin lopulta skipata kuumat lähteet ja kokeilla jotain hurjempaa. Hydrospeedia voi Etelä-Amerikassa tehdä Pucónin lisäksi vain yhdessä paikassa Kolumbiassa ja tuolla homma oli suhteellisen halpaa, vain 20 000 pesoa (28€). Itse en ole lähtökohtaisesti yhtään vesiurheiluihminen, vaan hurjin vedessä tekemäni asia on varmasti kajakilla melominen Ranskassa, jossa matkan varrella oli joitain hurjia koskia. Ranskan kosket eivät olleet kuitenkaan mitään verrattuna niihin, joihin meidän (lähinnä niistä israelilaisista hurjapäistä koostuva) ryhmämme vietiin. Ja sen sijaan, että koskia laskettaisiin veneestä käsin, niin hydrossa niitä lasketaan mahallaan pelkän pienen kelluvan laudan kanssa. Saatiin ensiksi märkäpuvut ja sitten loput varusteet ja vedessä ohjaajat näyttivät meille nopeasti, kuinka homma toimii. Laudalla kääntymistä en kerinnyt kunnolla sisäistää, ja laudalle uudelleen kapuamista flippaamalla sain kerran kokeiltua onnistuneesti, ennen kuin jo suunnattiin koskeen peräkanaa. Tai periaatteessa peräkanaa, israelilaiset nimittäin syöksyivät sinne tänne koskessa, vaikka nimenomaan painotettiin, että pysytään jonossa. Itse tipahdin laudalta toisessa koskessa ja siinä virran mukana valuessa en todellakaan saanut itseäni flipattua enää takaisin laudan kyytiin. Onneksi mukana oli myös kumivene, jota yksi ohjaajista souti, juuri tällaisia tilanteita varten ja minut nostettiinkin veneen kyytiin ja sain istua siellä loppumatkan. Ja se oli kyllä todellakin tarpeeksi hurjaa omaan makuuni, sain silti kovimmissa koskissa ihan tarpeeksi vettä naamalle ja märkäpuvun sisälle. Eli kannattaa ensiksi kokeilla sitä tylsää peruskoskenlaskua, ja jos se on liian lällyä, niin miettiä vasta sitten näitä vähän enemmän extreme-juttuja. Harmi, että ei ollut mitään kameraa mukana, sillä veneen kyydistä olisin saanut hyviä kuvia edellä viilettävistä laskijoista.

Huolimatta siitä, että Pucónissa jouduin antamaan periksi kahdelle suurimmalle pelolleni, vedelle ja korkeille paikoille, oli kaupunki kauhunhetkistä huolimatta todella kiva. Mikäli saisin suunnitella tämän kohdan reissusta uudestaan, varaisin Pucónille enemmän aikaa, kävisin ehkä kansallispuistossa tai ainakin jollain vesiputouksella, jättäisin vesiaktiviteetit kuumia lähteitä lukuun ottamatta välistä ja kiipeäisin Villarrica-vuorelle 100-prosenttisen selkeällä säällä. Vuoret ja huonot sääolosuhteet piinaavat meitä muuten täällä Uudessa-Seelannissakin, sillä tällä hetkellä näyttää todella huonolta Tongariro Alpine Crossing -vaelluksen suhteen, kun pariksi seuraavaksi päiväksi on luvattu sadetta. Päivällä lykättiin jo suunnitelmia, mutta pikkuhiljaa polttelisi päästä tutkimaan jo Eteläsaaren upeaa luontoa. Peukut pystyyn siis, että huomenna paistaa aurinko!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Maarit Johanna keskiviikko, tammikuu 27, 2016 at 08:26

    Melkoisen aktiviteettien täyttämä reissun pätkä teillä tuolla! Mun on aina pakko lähteä kiipeämään vuorille, vaikka oon hoksannut, ettei se välttämättä olekaan mun juttu. Ainakaan siis se huipulle pääseminen 😀 En tiedä uskaltaisinko lähellekään Villarricaa jos olisin siellä! Nostan hattua teille. Olisin valinnut sen hissin!
    Pihvit mulle kyllä kelpais. Mahtavan isot sapuskat, varmasti hyvä synttäri-illallinen. 🙂 Muistan ku Markku soitteli Perusta, ettei pihvi-illalliset ole mistään kotoisin, kun annokseen kuuluu vain se pihvi. haha. kaikki olis pitäny tilata erikseen niinkuin te teitte :p

    • Reply Hanna perjantai, tammikuu 29, 2016 at 04:29

      Ehdittiin kyllä muutamassa päivässä kokeilla montaa eri juttua! Mulla on joku ihme hinku päästä aina vuorille, vaikka kiivetessä tulee aina mieleen, että miksi ihmeessä lähdin tähän. Toisaalta huipulla maisemat yleensä palkitsee ja alastulo on aina helppo homma 🙂 Villarricalle nousua kyllä jännitin etukäteen enemmän kuin mitään muuta juttua tällä reissulla, onneksi oli asiansaosaavat oppaat mukana. Pihvit oli kyllä järkyttävän isoja, tuolla ei ihmiset taida olla kovin pieniruokaisia. Lähellä oli, että mekin tilattiin pelkät pihvit, onneksi luin menun loppuun asti ja löysin lisukevalikoiman. Oikeastaan oli ihan kiva, että sai valita erilaisista lisukkeista mieleisensä, eikä tarvinnut tyytyä niihin perusranskiksiin. Ja monta erilaista tilaamalla ja kaverin kanssa jakamalla sai maistettua useampaa 🙂

  • Reply Marimente keskiviikko, helmikuu 3, 2016 at 16:33

    Oi joi, onpa tuttuja maisemia! Meille jäi Puconissa aikaa vain yön verran, alkuperäisen aikataulun myöhästyessä päivällä ehdittiin lähinnä käydä kävelemässä järven rannalla auringonlaskun aikaan ja nauttimassa mehevän lihaisia pikkupurtavia symppiksessä kuppilassa, joten adrenaliinihöyryt jäi välistä tällä kertaa. Mua jokseenkin hämäsi Puconin alppikylämäisyys, olo oli kuin Sveitsin tai Itävallan alppikeskuksissa kaikkien germaanivaikutteiden myötä ja sama homma Barilochessa. Ei sillä, upeita oli silti molemmat mutta jotenkin ei ollut eteläamerikkafiilis siellä 😉

    • Reply Hanna perjantai, helmikuu 5, 2016 at 04:19

      Näinkin sun Instassa kuvan Pucónista, aika samoja reittejä menty 🙂 Totta muuten, että Pucón ja Bariloche eivät ole välttämättä ihan aidointa Etelä-Amerikkaa. Me tykättiin molemmista paikoista melkein eniten meidän reitin varrella olleista paikoista, taidetaan olla salaa hieman Alppi-faneja 😀 Mutta olihan ne maisematkin aika upeat molempien paikkojen lähistöllä 😉

    Leave a Reply