Suomen suurin matkablogiyhteisö

Koli – Vaelluspäivä 2

Viime postauksessa kerroin ensimmäisestä vaelluspäivästämme Kolilla, ja nyt olisi vuorossa kertomuksen jatko-osa. Ensimmäinen yö vietettiin Myllypuron telttapaikalla, jossa heräsimme koleaan aamuun ja keitimme pussipuurot aamupalaksi. Yllättävän hyvin teltassa sai unta, vaikka aamuyöstä menikin pari tuntia hereillä hytistessä kylmyyttä ja metsänpetojen ääniä kuunnellessa. Aamun viileyttä vastaan paras konsti oli pakata rinkka selkään ja lähteä kävelemään, eikä kauaa tarvinnut kävellä, kun jo hiki taas valui. Me lähdettiin tarpomaan takaisin Ukko-Kolille päin, ja alkumatka kulkikin samoissa maisemissa kuin edellisenä päivänä. Tosin eiliset alamäet olivat nyt ylämäkiä, ja taas olisi tehnyt mieli nakata rinkka pöpelikköön.

Ikolanaholla poikettiin edellispäivän reitiltä ja lähdettiin kiertämään Mäkränvaaran huipun kautta. Tuo Mäkränkierto olisi myös näppärä päiväretki Ukko-Kolilta käsin, sillä 7,5 kilometrin lenkki sujuisi kivasti viidessä tunnissa meidän kartan mukaan. Mäkrän huipuilta oli myös upeat maisemat alas järvelle, mutta plussana se, että turisteja oli paljon vähemmän kuin Ukko-Kolin huipulla. Vastaan tuli toki melko paljon retkeilijöitä, suurin osa sen verran kevyin kantamuksin, että olivat varmasti päiväseltään kiertämässä. Siinä missä Herajärven kierroksella ei oltu ainoat rinkka selässä huhkijat, niin täällä tuntui vähän koomiselta kulkea isot kantamukset selässä, kun muut olivat vain kevyellä retkellä. Mäkränvaaralla korkeuserot ovat myöskin aika massiiviset ja onneksi kierrettiin se niin päin, että tultiin huipuilta takaisin Ukko-Kolille päin. Meidän reitille osui nimittäin melkoisen jyrkät alamäet, mutta voi niitä raukkoja, jotka reittiä kiersivät toisinpäin, sillä Mäkrälle kiipeäminen ylämäkeen oli varmasti melkoisen rankkaa puuhaa.

Ruokatauko pidettiin näissä maisemissa, ei paha. Tosin huipulla tuuli hieman ikävästi ja nopeasti pastat keitettyämme täytyi kyllä jatkaa heti matkaa, sillä hikipäissään tuulisella kalliolla istuskelu ei ollut maisemista huolimatta kovin mukavaa.

Purolanaholla poikettiin parin kilsan lisälenkille, sillä haluttiin nähdä Tarhapuron vesiputous. Putoukselle päästäkseen täytyi kulkea aika pitkästi alamäkeä, joka tietysti takaisin tullessa oli ylämäkeä. Aika rankka oli siis tuo ylimääräinen lenkki, etenkin rinkan kanssa, mutta olihan suomalainen vesiputous nyt päästävä näkemään. Ihan ei tosin taida vetää vertoja Iguazún putouksille, joille ollaan loppuvuodesta menossa, mutta tämä kotimainen versio ihan menetteli sekin.

Tarhapuron lenkki oli Kolin vaelluspoluista selkeästi huonoiten merkitty ja muutamaan otteeseen joutui vähän arpomaan, mikä metsikössä kulkevista pienistä poluista on oikea. Liiloja merkkejä puissa oli hyvin harvakseltaan ja risteyskohdissa, missä niitä olisi tarvittu, ei näkynyt mitään. Löydettiin kuitenkin Mäkränaholle, jossa polku taas yhtyi varsinaiseen reittiin. Itse olin tuossa kohtaa jo ihan poikki, enkä olisi jaksanut kävellä enää metriäkään, enkä varsinkaan raahata mukanani enää mitään rinkkaa. Koleille ei enää kiivetty, vaan kierrettiin takaisin Pieni-Kolin kautta, josta näki Kolien huiput ylhäällä rinteessä. Pieni-Koli ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että nousut olisivat olleet pieniä, vaan täällä oli monin paikoin jopa portaita rinteessä. Paras oli, kun minulle sattui soittamaan lehtikauppias juuri pahan nousun kohdalla. Kieltäydyin Hymy-lehden tarjouksesta sanomalla, että olen juuri vaeltamassa ja nyt täytyy taas alkaa kiivetä mäkeä ylös. Lehtikauppias ilmeisesti luuli törmänneensä potentiaaliseen kohderyhmään ja alkoi kaupitella Erä-lehteä minulle. Siinä epätoivon hetkellä parahdin, että ei todellakaan, tämä oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen kerta tätä laatua omalla kohdallani.

Ukko-Kolin luontokeskuksessa kävimme taas täyttämässä vesipullot hanavedellä ja lisäksi siellä pääsi taas ihan kunnon vessan kaiken maailman huussien jälkeen. Olinkin koko ajan vähän ollut huolissani, että ehditäänhän me varmasti tuonne ennen viittä, jolloin luontokeskus sulkee ovensa, mutta onneksi kerittiin. Sieltä jatkettiin matkaa reilun kilometrin päässä sijaitsevalle Turulan telttapaikalle, jossa taas pystytettiin teltta ja jätettiin rinkat sinne. Vaikka tuo Turula on noinkin lähellä Ukko-Kolia, saatiin olla tuollakin yö ilman muita retkeilijöitä. Tuolla olisi myös ollut lähistöllä kaivo, jonka vettä pystyi juomaan ilman keittämistä, mutta meidän ei enää tarvinnut vesivarastoja täyttää. Ja oli siellä myös joku mökki, jossa ilmeisesti olisi voinut nukkua, ainakin ovet olivat auki ja mökissä oli yhdessä huoneessa puinen taso, johon olisi voinut makuupusseineen asettua yöksi. Että aika hyvä leirintäpaikka, sillä sateen sattuessa saa katon pään päälle (ja itsehän ajattelin ensimmäisenä sitä, että verenhimoisten karhujen hyökätessä on jokin muu paikka huussin lisäksi, jonne voi paeta, kaikkeen on tietysti hyvä varautua…:D).

Käytiin vielä ilman rinkkoja kiertämässä vajaan kolmen kilometrin mittainen Kaskenkierros, jonka varrella oli tietoiskuja kaskiviljelystä sekä jotain ympäristötaidetta. Maisemat eivät tuolla kovin kummoiset olleet, sillä polku kulki metsässä lähes koko ajan. Poikettiin kuitenkin Mattilan tilan pihapiiriin, sillä kartan mukaan siellä olisi pitänyt olla kahvila. Se oli kuitenkin jo siltä kesältä sulkenut ovensa ja tilalla oli meneillään joku henkisyyskurssi. Eräs nainen tuli meille siitä kertomaan, kun kuikuilimme talon ovella ja mietimme, että onkohan täällä nyt se kahvila vai taidenäyttely vai mikä meneillään. Jatkettiinkin sitten vain matkaa ja poikettiin polulta Kolin satamaan. Koska telttapaikalla ei ollut mitään peseytymismahdollisuutta toisin kuin Myllypurossa, ylipuhui mieheni minut, että olisi varmaan ihan järkevää käydä järvessä peseytymässä. Ihan hyvä idea joo, mutta Pielisen vesi oli aivan jäätävän kylmää. Mutta koska uikkarit oli joukossa, ja rannalla vielä pukukopitkin, niin pakkohan järvessä oli edes käydä kastautumassa. Uida en pystynyt, vaan minulle riitti, että kävin vedessä kainaloja myöten. Kuulemma sitä ei voinut laskea talviturkin kastamiseksi, mutta itse olen vakaasti sitä mieltä, että talviturkki tuli tuolla kastetuksi. Varmuuden vuoksi kävin kyllä vielä Tampereella heittämässä sen Näsijärvessä ihan kaikkien sääntöjen mukaan, että päälakikin kastui, ettei ainakaan kukaan voi väittää, että mulla olisi jo talviturkki valmiina ensi talvea varten 😀

Illalla saatiin ihailla upeaa auringonlaskua, mutta huomattiin myös, että tämä telttapaikka ei sijainnutkaan niin suojaisassa paikassa kuin edellinen, vaan kylmä tuuli osui tuonne aika purevasti. Hyttysiä toki oli vähemmän, mutta edellisyöhön verrattuna nyt vasta paleltiinkin. Ja aamulla oli pakko lähteä melkein heti herättyään taas liikkeelle, niin jäätävän kylmä oli luita ja ytimiä myöten, vaikka oli takki päällä. Illalla kävi myös joku eläin häiritsemässä meidän unta (ei kannata tiputtaa mitään ruokaa vahingossa maahan…) ja itse sain lähestulkoon sydänkohtauksen, kun kuulin jonkun olennon rapistelevan teltan vieressä. Onneksi se oli vain joku pieni jänis, ja tällä kertaa olisi ollut pakosuunnitelmat karhuja varten kunnossa 🙂

Aamulla luontokeskus Ukon aukeamista odotellessa kiivettiin vielä viereisen laskettelurinteen huipulle, josta käsin ihailtiin auringonnousussa kimmeltävää järvenselkää. Onneksi rinkan kanssa tarvi enää kiivetä kilometri ylämäkeen ja sitten saikin käydä heittämässä sen autonperälle. Kaiken kaikkiaan eka vaellusreissuni oli rankka, mutta oli myös palkitsevaa huomata, että pystyin siihen. Seuraavaa kertaa saa ehkä hetken odotella, mutta kyllä varmasti vielä joskus samanlainen reissu olisi mukava tehdä. Rankat vaelluspäivät palkittiin kyllä Kolin upeilla maisemilla ja yhtään huonommat maisemat eivät kyllä saisi minua viettämään kahta yötä metsissä samoillessa ja telttaillessa. Paluumatka sujui aika väsyneissä tunnelmissa ja suunnitelmat pysähtyä matkan varrella kiinnostavissa kohteissa hylättiin. Käytiin Joensuussa syömässä ja muutamalla ABC:llä ostamassa evästä, mutta muuten ajettiin aika suoraan takaisin Tampereelle. Pandan tehtaanmyymälässä olisin halunnut pysähtyä, mutta se oli jo kiinni, kun päästiin Jyväskylän kohdille asti. Ehkä ihan hyvä…

EDIT: Unohtui tosiaan postaukseen kirjoittaa, että toisena päivänä kilometrejä kertyi noin 13, eli hieman vähemmän kuin ekana päivänä. Toisaalta tokana päivänä kuljettiin lähes koko aika rinkka selässä, mikä varmasti vaikutti tuohon rankkuuteen. Yhteensä siis vaellettiin joku vajaa 30 kilometriä kahdessa päivässä.

Millaisia vaelluskokemuksia teillä lukijoilla on? Mikä olisi meidän seuraavalle eräjormareissulle hyvä kohde? 🙂

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Reetta / Matkasto tiistai, syyskuu 1, 2015 at 11:06

    Kiva kertomus – tämä voisi olla seuraava Suomi-kohde, jos selviän Karhunkierroksesta lokakuussa! 🙂 Paljonko tällä reissulla tuli kilometrejä yhteensä? Minä olen vaeltanut useamman kerran Himalajalla, Kanadan Kalliovuorilla ja Japanissa, mutta Suomi-retket ovat Pirkanmaan lähikansallispuistoja lukuunottamatta jääneet koluamatta. Nyt on tarkoitus korkata Suomen usemman päivän vaellukset tuolta Oulangasta alkaen. Kirjoittelen siitä varmaankin myös blogiin – katselehan sieltä sitten, olisiko se sinullekin kiva kohde seuraavaksi! Karhunkierroksellahan on nyt juhlavuosikin menossa, joten tietoa paikasta löytyy reippaasti.

    • Reply Hanna tiistai, syyskuu 1, 2015 at 20:02

      Karhunkierros varmasti on se tunnetuin vaellusreitti Suomessa, se voisikin olla ihan kiinnostava paikka käväistä seuraavalla eräretkellä, kiitos vinkistä! 🙂 Unohtui muuten laittaa nuo kilometrit tähän postaukseen, vaikka varta vasten ne laskin. Ekana päivänä mentiin joku 15 km ja toisena päivänä 13 km, eli vajaa 30 km yhteensä kahtena päivänä. Himalaja ja Kalliovuoret kuulostavat aika upeilta vaelluskohteilta, itsellä on ulkomailta vaelluskokemusta vain reilun tunnin laskeutumisesta alas vuorelta Ranskan Alpeilla.

    Leave a Reply