Suomen suurin matkablogiyhteisö

Koli – Vaelluspäivä 1

Teknisten ongelmien takia näiden Koli-juttujen julkaisu hieman viivästyi, sillä itseä on suoraan sanottuna ketuttanut, kun kaikki kuvat on ihan väärillä asetuksilla kuvattu ja niiden jpeg-muotoon muuttaminen teki kaikista pikselimössöä. Näitä ei sitten kannata juurikaan zoomailla, jos ei halua katsella pelkkää pikseliä, osa tosin näyttää suttuiselta jo näinkin. Mutta omilla teknisillä taidoillani ei tämän parempia kuvia saanut raakaversioista loihdittua, ja tästä lähin muistan kyllä aina tarkistaa, että kuvaustila on oikea. Hyödyllistä olisi myös lukea uuden kameran käyttöohjeet läpi ennen kuin rupeaa säätelemään asetuksia…

Matkalla Kolille pysähdyttiin yhdeksi yöksi Kuopioon, ja kansallispuiston maisemiin saavuttiin puolenpäivän jälkeen, kun ensiksi oltiin ajeltu läpi Savon ja Karjalan metsämaisemat. Tiesin kyllä, että Suomessa on paljon metsiä, onhan niitä täällä Länsi-Suomessakin reilusti, mutta jotenkin silti yllätti, että maisemat tuolla olivat lähes pelkkää metsää ja asutusta näkyi hyvin vähän. Sanonta tuhansien järvien maasta konkretisoitui myös hyvin automatkalla halki Itä-Suomen, sillä niitä järviä oli oikeasti ihan joka puolella. Pohjanmaalla on todellakin luksusta, jos kahdenkymmenen kilometrin säteellä kodista löytyy edes jonkinmoinen uimapaikka, mutta Kuopiossa kasvaneelle kaverilleni oli ihan normaalia, että uimaranta löytyy parin sadan metrin päässä kotoa. Itä-Suomi oli siis yllättävänkin erilainen toisella puolella maata lähes koko elämänsä viettäneelle ja jylhät korpimaisemat olivat kyllä ihan toista kuin kotopuolen lakeudet.

Itselle tämä oli siis ensimmäinen vaellusreissu ja aloitettiin sellaisella kevyellä 2 yön ja 2 päivän retkellä. 35 kilometriä pitkälle Herajärven kierrokselle ei tohdittu lähteä, koska suositus reitille oli 2-3 päivää, jolloin olisi saattanut tulla hieman kiire kotiin. Päätettiin siis seurata kierroksen alkupätkää Ryläykselle asti ja kääntyä sieltä takaisin ja kiertää sitten Mäkränvaaran kautta takaisin lähtöpisteeseen Ukko-Kolille. Toinen yö vietettiin reilun kilometrin päässä Ollilan alueella, joten viimeisenä aamuna tarvi patikoida enää yksi ylämäki takaisin. Koska kuvia on suhteellisen paljon, jaetaan tämä juttu nyt kahteen osaan, ja kerrotaan tällä kertaa vain ensimmäisestä vaelluspäivästä. Lisäksi ajattelin kirjoitella erikseen ekakertalaisen vinkkejä vaellukselle, tai ehkä ennemminkin vinkkejä siitä, miten hienohelma selviytyy eräjormailusta 😀 Kaikki minua tuntevat tietävät, ettei eräily ole ihan ominta alaani ja ennen tätä reissua telttailukokemus rajoittui kahteen yöhön Ranskassa leirintäalueella. En kyllä rehellisesti sanottuna tiedä, mikä päähänpisto oli, että suostuin miehen mukaan tällaiselle luontoretkelle, ehkä meillä oli hieman eri käsitys reissun sisällöstä. Itse ajattelin, että olisi voinut tutustua Kolin patikkapolkuihin jonkun leirintäalueen mukavuuksista käsin, mutta koska mies teki tällä kertaa retkisuunnitelmat, päätti hän, että yövytään kansallispuiston telttailupaikoilla. Loppujen lopuksi vaeltaminen oli ihan kivaakin, vaikka välillä pahimmissa ylämäissä olin valmis paiskaamaan rinkan alas kalliolta. Telttailuosuus oli omaan makuuni hieman liian vaivalloista, vaikka mies hoitikin teltanpystytykset ja ruuanlaitot sen jälkeen, kun poltin pussipastat pohjaan keskittyessäni liikaa Facebookin selailuun samalla 😀 Telttaileville pariskunnille siis vinkki, sopikaa työnjako ennen retkeä, niin ei tule narinaa siitä, kumpi tekee enemmän.

Jätettiin auto parkkiin luontokeskus Ukon lähelle parkkipaikalle, josta pääsi kiskohissillä (? ranskaksi tämä olisi ollut funiculaire, suomenkielinen termi on hiukan hukassa…) ylös luontokeskukselle. Käytiin ostamassa sieltä retkeilykartta ja kysymässä vielä vinkkejä, joiden perusteella hieman muutettiinkin suunniteltua reittiä. Kartta kuulemma oli myös aika pakollinen olla joukossa, vaikka melko hyvin oli kyllä reititkin merkattu maastoon erivärisillä puihin maalatuilla pisteillä. Kartta ei loppujen lopuksi ollut kunnollinen maastokartta, ja siitä oli hieman vaikea tulkita, missä oltiin menossa. Risteyksissä oli kuitenkin aina selkeät kyltit, joten jos tiesi, minne päin oli menossa, olisi ainakin tuossa päiväretkietäisyydellä olevilla pätkillä luultavasti pärjännyt ilman karttaakin. Me kiivettiin ensiksi Ukko-Kolille, joka on ihan kivenheiton päässä tuolta luontokeskukselta. Siellä oli sitten kyllä muitakin turisteja ja reitin alkupätkällä ei kovin rauhassa saanut olla. Siksi suosittelen kyllä jatkamaan matkaa Ukko-Kolilta eteenpäin ja ainakin Mäkränvaara on helppo kohde pienelle patikkaretkelle. Toisaalta oli myös ihan kiva, että upeat maisemat ovat saavutettavissa vähällä vaivalla ja Ukko-Kolin huipultahan ne kuuluisimmat kansallismaisemat taitaa olla kuvattu. Halutessaan voi siis nähdä oleellisimman vain käväisemällä tuolla Ukko-Kolilla.

Pienen matkan päässä Ukko-Kolilta löytyy tietysti Akka-Kolin huippu, josta aukeaa maisemat sisämaahan päin. Akka-Kolin jälkeen reitti jatkuu Paha-Kolille, joka oli aika jyrkkä kallionnyppylä ja sinne kiivetessä sai todella olla varovainen. Luontokeskuksessa meille kerrottiin, että aamukasteen jäljiltä nuo kalliot voivat olla petollisen liukkaita, sillä niiden pinnalla on ohuesti jäkälää, joka kosteana tekee kallioista luistinradan. Eli hyvät kengät, jotka eivät luista, ovat aika tarpeellinen varustus, jos haluaa kiivetä myös Paha-Kolin huipulle.

Mäkränaholta reitti haarautuu moneen eri suuntaan, ja siellä kannattaa olla tarkkana, että lähtee seuraamaan oikeaa polkua. Me jätettiin tuossa kohtaa hetkeksi rinkat pusikkoon ja meinattiin käydä kiertämässä Paimenenpolku, joka olisi vienyt tunnin. Reitin alku vaikutti kuitenkin sen verran tylsältä, pelkkää heinikkoa ja rämettä, että käännyttiin lopulta aika pian takaisin ja jatkettiin eteenpäin kohti telttapaikkaa.

Ohitettiin Ikolanaho, josta polku haarautui Mäkränvaaralle. Me jatkettiin kuitenkin  Herajärven kierroksen lenkkiä halki metsien Myllypuron telttapaikalle, joka sijaitsee noin 6 kilometrin päässä Ukko-Kolilta. Laitettiin siellä teltta pystyyn, kokattiin pussipastat (ne kuuluisat pohjaanpalaneet) ja jätettiin rinkat telttaan säilöön. Tarkoitus oli nimittäin käydä vielä ilman rinkkoja kääntymässä Ryläyksen huipulla, joka sijaitsi telttapaikalta vielä 4 kilometriä eteenpäin. Täytyy todeta, että oli kyllä todella järkiratkaisu jättää rinkat tuossa kohtaa pois selästä. Reitti Ryläykselle sisälsi kamalia nousuja vaikeakulkuisessa maastossa, ja rinkan kanssa matkaan olisi kulunut varmasti tuplamäärä aikaa. Vettä toki täytyi tuollakin retkellä kantaa mukana, samoin hieman evästä, mutta oli ihanan huoletonta kävellä ilman vaappuvaa rinkkaa selässä. Saatiin olla yö telttapaikalla ihan omassa rauhassamme, tosin seurana oli miljoona verenhimoista hyttystä, joiden jäljiltä sääret olivat aamulla täynnä punaisia paukuroita. Kaivoa Myllypurolla ei ollut, vaan vesi otettiin vieressä solisevasta kirkasvetisestä purosta, tosin se täytyi keittää ensiksi. Meillä riitti kuitenkin hyvin luontokeskuksella täytetyt pullot juomavedeksi ja puron vettä käytettiin lähinnä kokkaamiseen ja tiskaamiseen, sekä tietysti aamulla täytettiin kaikki pullot varajuomavedellä. Lisäksi Myllypurolta löytyi huussi ja nuotiopaikka, eli viiden tähden hotellitkin kalpenevat näiden mukavuuksien rinnalla.

Vaikka reitti Ryläykselle olikin vaikeakulkuinen ja hieman raskaskin, olivat maisemat ylhäällä vaaran huipulla sen arvoiset. Meitä kiinnosti karttaan merkitty näkötorni, joka osoittautui lopulta olevan lahoamispisteessä. Portaat olivat jo pudonneet pois, eikä ylös torniin ollut mitään asiaa. Onneksi vieressä oli myös Ryläyksen kiviputous, jonka kallioilta aukesi upeat näkymät sisämaahan päin. Tuo kiviputouskin oli itsessään aika vaikuttava luonnonmuodostelma, jota oli vaikea vangita kuviin. Vaaran rinne alas asti oli täynnä erikokoisia kivilohkareita, jotka varmaan ovat jossain kohtaa lähteneet irti kalliosta, mutta eivät ole kaikki valuneet kerralla alas, vaan ovat jääneet matkalle muodostaen kiviputouksen. Kuten kaikkeen Suomen luonnossa, on tämänkin selitys varmaan jääkausi.

Takaisinpäin tultiin nopeammin kuin ylös kiivetessä ja nyt jaksoi jopa pysähtyä ja ottaa kuvan jyrkimmästä rinteestä. Olin taas niin onnellinen siitä, että ei ollut rinkkaa selässä, sillä törmättiin matkalla kahteen saksalaiseen tyttöön ja ähelsivät rinnettä ylös rinkkoineen, ei käynyt kateeksi! Kokonaisuudessaan tälle iltalenkille tuli mittaa joku 8 kilometriä ja meiltä kului reipas 3 tuntia siihen aikaa. Ryläykselle on muuten helppo mennä päiväretkellekin, sillä parkkipaikka on aika aika lähellä polkua, joka alkaa nousta vaaran huipulle. Parkkipaikan kohdilta Ryläykselle käveli reippaan tunnin, mutta alas tuli tosiaan jo vajaassa tunnissa.

Ensimmäisenä päivänä vaellusta tuli siis noin 15 kilsaa, joista 6 rinkan kanssa. Unentulon kanssa ei illalla ollut suuremmin ongelmia, vaikka hieman kuuntelinkin mahdollisia teltan ulkopuolella liikkuvia karhuja. Puro tosin virtasi niin voimakkaana vieressä, että peitti (onneksi) kaikki muut metsän äänet. Mikään lämmin ei teltassa kyllä ollut, ja aamuyöstä heräsi väkisinkin kylmyyteen, joka sai kääriytymään makuupussiin entistä tiukemmin. Kotoa lähtiessä pyörsin vielä pihalla hakemaan takin ja paksumman hupparin mukaan, ja se oli kyllä onni, sillä molemmille tuli käyttöä. Mies nauroi, kun pakkasin piponkin mukaan, mutta sen opin jo Ranskan helteissä telttaillessa, että yöllä on kylmä ja pää palelee eniten. Miehen pakkausohje minulle on aina ollut, että sen verran tavaraa mukaan, että jaksaa itte kantaa kaiken, mutta täytyi minunkin laatia sitten vielä miehelle ohje, että sen verran tavaraa täytyy olla mukana, että tarkenee.

Osa 2 Kolin seikkailuista on siis tulossa, sitä odotellessa voi käydä tykkäämässä blogista Facebookissa!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply