Suomen suurin matkablogiyhteisö

Roadtrip osa 1: Cévennien vuoristo

Ihanaa ystävänpäivää!

Itse vietän täällä villiä lauantai-iltaa siivoten ja yksikseni valmistujaiskakkuani syöden 😀 Opinnot toki jatkuvat tästä huimasta valmistumisesta huolimatta ihan tavalliseen tapaan, mutta onhan se hienoa, että monen vuoden työstä sai konkreettisesti kandin paperit kouraan. Takana on taas sellainen deadlineja täynnä ollut viikko, että kun tästä joskus valmistuu, niin työnteko tuntuu varmasti ihan lastenleikiltä! Nyt on kuitenkin vihdoinkin aikaa kirjoittaa valmiiksi pari viikkoa luonnoksissa odottanut postaus roadtripiltä Ranskasta. Voilà!

Vaihtovuoden hiihtolomalla poikaystäväni oli Suomesta käymässä, ja koska syyslomalla oltiin jo kierrelty Montpellier aika läpikotaisin, niin tällä kertaa päätettiin vuokrata auto ja kierrellä lähiseuduilla. Auton vuokrauksesta olen jo kertonut aiemmin tässä postauksessa, mitään halpaa lystiä se ei ollut, mutta kahden päivän roadtrip oli ehdottomasti sen hinnan arvoinen. Itse asiassa tehtiin kaksi erillistä retkeä, koska yöksi palattiin Montpellieriin ja säästettiin näin majoituskuluissa. Ensimmäisenä päivänä käytiin aamuvarhaisella hakemassa auto lentokentältä ja suunnattiin siitä pohjoiseen päin, kohti Cévennien vuoristoa. Cévennit eivät taida olla Ranskan vuoristoista niitä tunnetuimpia, sillä ovathan ne aika matalia Alppeihin verrattuna. Kyseinen vuoristo on myös paljon Alppeja vanhempi, joten ihan ymmärrettävää, että terävät huiput ovat vuosituhansien saatossa madaltuneet. Serpentiiniteitä löytyi tosin tuoltakin, ja korkeimmillaan taidettiin käydä noin 1000 metrin korkeudessa.

 Kartalla näkyy meidän reitti, käytiin kiertämässä rinki, jotta nähtiin sekä Gorges de la Jonten että Gorges du Tarnin jokilaaksorotkot. Tie kulki jokivartta pitkin, joten suurin osa matkasta meni melko alavalla maalla vuorten kohotessa tien molemmin puolin kohti taivaita. Meyrueis’n kohdin tie kohosi ylemmäs vuoristoon ja siellä oli jopa hieman lunta tuolloin maaliskuun alussa. Onneksi tiet olivat kuitenkin suhteellisen sulat, ja pärjättiin tuolla pienellä kesärenkain varustetulla menopelillä ihan hyvin.

Alkumatkasta tuli tuttuja maisemia vastaan, sillä ajettiin L’Hérault-joen viertä, jossa oltiin käyty vaihtariporukalla melomassa alkusyksystä. Tuossa alkupätkällä ei sen kummempaa nähtävää ollut, joten ei turhia pysähdelty. Alakuvan patosysteemin muistan muuten aika elävästi melontareissulta. Nimittäin tuohon pudotuksen yläpuolelle kanootilla tultaessa jäätiin hetkeksi pohtimaan, miten päästään kanootilla tuosta alas. Ei tarvinnut kauaa miettiä, sillä eräs joessa uimassa ollut mies päätteli meidän olevan avun tarpeessa ja tökkäsi meidän paatin vauhdilla alas. Melkoisen hurjalta lasku silloin tuntui, vaikka kuvassa tuo näyttääkin mitättömän pieneltä padolta.

Eka stoppi tehtiin Saint-Bauzille-du-Putois’n kylän liepeillä, kun poikettiin päätieltä Grotte des Demoiselles’n luolalle (suomeksi Neitien luola). Luolaan ei päässytkään omin nokkinensa kiertelemään, ja pohdittiin hetki, ehditäänkö odotella opastettua kierrosta. Päätettiin kuitenkin jäädä ja luola osoittautuikin upeaksi paikaksi. Tsekkasin nettisivut ja nykyään sisään maksaa 10,30€/ aikuinen ja opiskelija 8,30€. Muistaakseni me maksettiin juurikin joku 8€:n verran. Kierroksen opas oli erittäin asiantunteva ja saatiin tietää luolasta vaikka mitä (tai no mies sai tietää sen verran, mitä jaksoin tulkata). Luolassa pidetään esimerkiksi konsertteja, koska akustiikka siellä on vertaansa vailla. Luolan keskellä on myös korkea tippukivestä muodostunut ”patsas”, joka oppaan mukaan muistuttaa Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta. Meidän lisäksi kierroksella oli vain hiihtolomailevia ranskalaisperheitä ja siksi opastus olikin ranskaksi. Lapset otettiin kierroksella kyllä todella hyvin huomioon ja heille visiitti olikin varmaan vielä jännempi kuin meille.

Kierros kesti vajaa puolitoista tuntia ja sen aikana kierrettiin luolan eri osissa, välillä matalilla käytävillä päätään varoen ja välillä valtavan kokoisissa luolastosaleissa. Kuvista ei oikein edes saa käsitystä, miten korkeita nuo salit olivat. Varmasti ainakin useita kymmeniä metrejä ja luolaston yläosista näytti kyllä olevan todella huima pudotus. Alakuvan portaisiin vertaamalla voi vähän saada osviittaa paikan mittakaavasta. Meistä kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt tippukiviluolassa, joten oltiin todella tyytyväisiä päätökseen jäädä kierrokselle. En tiedä, sävähdyttäisikö paikka samalla tavalla, jos olisi joskus jo vieraillut samantapaisessa luolassa.

Koska luolavierailun jälkeen kello kävi jo keskipäivää, päätettiin pitää lounastauko läheisessä Gangesin pikkukaupungissa. Ei myöskään oltu varmoja, kuinka hyvin vuoriston pikkukylistä tulisi löytymään sapuskaa ja mikäli sieltä joku ravintola löytyisi, niin ranskalaiseen tapaan se olisi tietysti suljettu kahdesta seitsemään. Gangesissa lounastaminen olikin hyvä päätös, sillä vuoristokylissä oli tooodella hiljaista näin talviaikaan, eikä paljon aukiolevia ravintoloita nähty.

Vauhti hidastui Meyrueis’n lähettyvillä, sillä tie alkoi mutkitella ylöspäin vuorenrinnettä. Tuolla taas huomasi, miten vuoristossa ajaminen on paljon hitaampaa kuin tasamaalla. Lisäksi kello oli tuossa kohtaa jo yli puolenpäivän ja haluttiin kuitenkin keritä ajella reitti suurimmaksi osaksi valoisan aikana. Muuta liikennettä oli onneksi hyvin vähän ja lopulta mäkin uskaltauduin rattiin, vaikka olin vannonut, etten varmasti tohdi ajaa Ranskassa.

Jatkettiin matkaa Le Rozier’n suuntaan ja ihasteltiin rotkon upeita maisemia. Välillä ajettiin jonkun pikkukylän läpi, mutta suurimmaksi osaksi matka taittui kauniissa luonnonmaisemissa. Pidettiin tasaisin väliajoin kuvaustaukoja, mutta kovin pitkäksi aikaa ei haluttu pysähtyä, että pimeä ei pääsisi yllättämään.

Le Rozier’n jälkeen La Jonte -joen rotkot vaihtuivat Tarn-joen rotkoihin ja mielestäni tämä oli reitin upein pätkä. Tasaisin väliajoin tie sukelsi kallioon puhkaistuun tunneliin, joten kovin korkeilla autoilla ei noille teille ole asiaa. Ylipäätään tiet olivat melko kapeita ja kesän ruuhka-aikoihin tuolla voikin olla vähän kuumottavampi ajaa. Tien toisella puolella kun usein oli kallioseinä ja toisella puolella pudotus alas rotkoon.

Sainte-Enimien kylässä tehtiin pikkuinen kävelykierros ja vessatauko (vinkkinä muille samaa reittiä reissaville, että tuolta löytyi suhteellisen siisti ja ilmainen julkinen vessa :D). Tuolla vuoristossa oikeastaan kaikki rakennukset oli rakennettu harmaasta kivestä ja kylät olivat keskenään hyvin samannäköisiä. Gorges du Tarnin alueella vaikutti olevan melko paljon leirintäalueita ja ilmeisesti kesäaikaan joella melominen on hyvin suosittua.

Matka jatkui ja päivän viimeinen pysähdys tehtiin Floracin kaupungissa, joka oli jo muihin näkemiimme paikkoihin verrattuna melko suuri. Siellä ei tosin ollut oikeastaan mitään nähtävää ja me käväistiinkin vain yhdessä pubissa juomassa mehut. Ei tosin olisi kannattanut, sillä kyseisen paikan vessa oli taas mallia reikä lattiassa. (Mulla on aina huono säkä tuollaisten kahviloiden, joista ostan juoman, että kehtaan mennä vessaan, kanssa. Niissä on aina se tasan yksi reikävessa… Sama kävi muutaman kerran Ranskassa reissatessa :D)

Saatiin aika hyvin kierros tehtyä valoisana aikana ja aurinko alkoi laskea, kun oltiin tulossa takaisin Meyrueis’n kohdalla. Reitin loppupäässä törmättiin myös jo melko vaikuttavan kokoisiin lumikinoksiin, ottaen kuitenkin huomioon, että oltiin Etelä-Ranskassa. Juuri tuo onkin mielestäni Ranskassa parasta, että yhtenä hetkenä olet meren rannalla auringossa ja seuraavana hetkenä lumisilla vuorilla. Loppumatka ajeltiin sitten pimeässä, mutta onneksi kyseiset maisemat oli jo aamulla nähty. Ranskassa on myös hieman ärsyttävää, että kaupunkeja lukuun ottamatta juuri missään maanteillä ei ole valoja. Ajettiin siis ihan kirjaimellisesti pimeässä ja loppumatka olikin melko puuduttava. Takaisin Montpellierissä oltiin vasta yhdeksän kymmenen maissa illalla, eli aika täysi päivä saatiin reissuun menemään.

Navigointi puhelimellä ei netittömyyden takia ollut mahdollista, joten ostettiin ihan perinteinen paperinen tiekartta. Mä toimin suurimman osan ajasta kartturina ja aika ylpeä oon siitä, että ei eksytty oikeastaan kertaakaan. Nykyisin tulee kyllä usein navigoitua GPS:n avulla perille, jolloin on helppo sanoa, koska käännytään, kun näkee oman sijainnin. Paperikartan kanssa saikin olla vähän enemmän tarkkana ja seurata silmä kovana tienvarsikylttejä.

Seuraavana päivänä roadtrippailtiin Camarguen jokisuistoalueelle, jossa käytiin myös ratsastusretkellä. Roadtrip vol. 2 -postaus on siis tulossa (toivon mukaan seuraavan kuukauden sisään…:D). Blogia Facebookin kautta seuraamalla pysyykin parhaiten kärryillä uusista postauksista, käykääs tykkäämässä! 🙂

Previous Post Next Post

You Might Also Like

5 Comments

  • Reply Maarit Johanna sunnuntai, helmikuu 15, 2015 at 08:02

    Vau mitä kanjoneita! Hassua että kaikki juoksee päätäpahkaa Alpeille vaan siksi että ne on korkeammat. Voi vitsi miten kaunista.

    • Reply Hanna sunnuntai, helmikuu 15, 2015 at 10:57

      Tuolla oli kyllä upeat maisemat, tollaset jokilaaksorotkot on aina upeita! 🙂 Alpit tuntuu olevan se tunnetuin vuoristokohde koko Euroopassa, vaikka kauniita vuoria löytyy paljon muualtakin!

  • Reply Susanna89 perjantai, helmikuu 20, 2015 at 22:01

    Hienoja kohteita

  • Reply Susanna89 perjantai, helmikuu 20, 2015 at 22:02

    ja kauniin väristä vettä

    • Reply Hanna lauantai, helmikuu 21, 2015 at 13:38

      Tuolla oli kieltämättä kyllä upeaa! 🙂

    Leave a Reply