Suomen suurin matkablogiyhteisö

Viidakkovaellus Monkey Baylle

Moikka!

Toisena päivänä Tiomanilla päädyttiin eräjormailemaan viidakkoon. Alunperin oltiin menossa saarikierrokselle, mutta kuten viime postauksessa jo kerroin, niin hotellin puolelta retken järkkäämisessä oli hieman ongelmia. Ei siis päästy tuona päivänä retkelle, joten päätettiin lähteä viidakon halki vaeltamaan Monkey Baylle. Tioman on aika vuoristoinen saari, joten teitä siellä ei juurikaan ole. Kalliiden taksiveneiden lisäksi saarella pääsee siis liikkumaan rannalta toiselle lähinnä viidakkopolkuja pitkin. Monkey Bay on autioranta 50 minuutin matkan päässä Panuba Baylta (meiltä meni menomatkaan puolitoista tuntia, että kannattaa kyllä varata enemmän aikaa). Polkua sinne suositeltiin vain kokeneille vaeltajille, jotka ”eivät pelkää ryömiä mudassa, roikkua liaanissa ja kiipeillä kallioilla”, näin siis mun matkaopaskirjan mukaan. No kaikkea tuota tuli kyllä tehtyä, että ihan väärässä kirja ei ollut. Pelkäsin kyllä etukäteen, että polku olisi ollut vielä vaikeampi, mutta varsinkin alkumatkasta reitti oli jopa yllättävän helppo. Ennen Monkey Baytä polku kyllä jyrkkeni ja liaanissa roikkuminen tuli tutuksi etenemismuodoksi. Haastavan tuosta reitistä teki juurikin korkeusvaihtelu, aluksi vuorta ylös, sitten alas, sitten taas ylös ja vielä alas. Sähkölinjaa seuraamalla polulta ei onneksi voinut eksyä.

Ensimmäinen upea paikka löytyi heti hotellin vierestä, sillä parin minuutin tarpomisen jälkeen osuttiin tälle suojaisalle autiorannalle. Laskuveden aikana ranta oli hyvin näkyvissä, ja Panubasta käsin olisi voinut käydä myös tällä rannalla aurinkoa ottamassa.

Aikamme rannalla kuvattuamme sukellettiin takaisin viidakkoon ja jatkettiin vaeltamista paikallisista koostuvan perhostutkijaryhmän perässä. Viidakossa tarpominen oli aika hikistä puuhaa, etenkin nousut otti koville noin kuumassa ilmastossa. Varsinkin, kun hyttysten, iilimatojen ja muiden viidakon olioiden varalta olin vaatimalla vaatinut, että laitetaan pitkähihaiset ja -pulttuiset vaatteet päälle. Nuo paikalliset pysähteli joka välissä juomaan, ja lopulta porhallettiin ohitse. He tulivat meitä sitten vastaan, kun oltiin palaamassa takaisin hotellille, että heitä seuratessaan oltaisiin oltu vasta seuraavana päivänä perillä. Tosin pohdittiin, että jatkuva pysähtelyn syynä voi olla myös hyttysten karkoittaminen. Me kun paahdettiin hikipäässä tuhatta ja sataa Monkey Baylle ja takaisin, niin varsinkin loppumatkasta oli kyllä aikamoinen parvi hyttysiä kimpussa. Onneksi hyttysmyrkyt tuntui tehoavan aika hyvin ja pistoilta säästyttiin (varsinkin, kun olin ihan hyttyshysteerikko jo valmiiksi…).

     

Viidakossa ei kamalasti tullut kuvia räpsittyä. Alusta oli monin paikoin niin epätasainen, että molempia käsiä tarvittiin puista kiinni pitämiseen, eikä kameraa pystynyt kaivamaan laukusta. Ja tosiaan paahdettiin menemään sellaista vauhtia, että oltaisiin hyttysiä nopeampia, ettei siinä kauheasti ollut kuvien räpsimiseen aikaa. Mutta huomatkaa todella tyylikäs viidakkolookki, eipä tuossa paljon jää hyttysille pistoalaa 😀

Tunnin tarpomisen jälkeen saavuttiin onnellisina jollekin rannalle, kunnes luettiin polun vieressä oleva kyltti, jossa sanottiin, että kyseessä ei ole vielä Monkey Bay. Ilo perille pääsemisestä vaihtui sitten epätoivoon, että vieläkö pitää mennä takaisin viidakkoon, ja mitä jos tämä olisikin se Monkey Bay ja ymmärrettiin kyltti väärin. Käytiin kuitenkin tutkimassa tätäkin rantaa, joka itse asiassa olikin sitten mielestäni hienompi kuin se Monkey Bay.

Tämä viimeinen viidakkopätkä oli kyllä selkeästi vaikeakulkuisempi, heti polun alussa täytyi kiivetä isojen kallionlohkareiden päälle ja jatkaa sieltä vielä rinnettä ylöspäin. Myös laskut ennen Monkey Baytä olivat ihan hirvittävän jyrkkiä, onneksi ympärillä oli paljon oksia, joista sai roikuttua.

Monkey Bay ei siis ihan niin upea ollut kuin se toinen ranta, mutta ihanan rauhallista tuolla ainakin oli, kun muita ihmisiä ei paljon näkynyt. Ranta oli todella matala ja sai kahlata hyvän aikaa, ennen kuin pystyi uimaan. Lisäksi pohja oli kivinen, että ei nyt ihan niin rentouttava ollut pulahdus mereen, kuin olin koko hikisen vaelluksen ajan toivonut. Tuolla oli myös pienempiä rantoja, joihin pääsi vain kahlaamalla hetken matkaa vedessä ja me vietiin yhdelle sellaiselle tavaramme, ja ajateltiin leiriytyä sinne (aluksi meinattiin jättää vaatteet ja reput isomman rannan kivelle, mutta ruvettiin miettimään tarkoittaisiko nimi Apinoiden lahti sitä, että alueella olisi paljon varastelevia apinoita). Kerran kerittiin käydä uimassa, ennen kuin alkoi sataa kaatamalla. Sitten tulikin kiire saada vaatteet puun alle suojaan, koska likomärillä vaatteilla olisi ollut kiva tarpoa takaisin. Onneksi kuuro ei kestänyt kauaa, mutta kyllä siinä uikkareilla sateessa seisoessa aika vilu kerkesi tulla. Ruvettiin myös katsomaan ympärillemme ja tajuttiin, että kohta tulisi nousuvesi ja takaisin polulle kahlaaminen voisi hetken päästä olla astetta haastavampaa. Kerättiin siis tavaramme, vuorattiin itsemme hyttysmyrkyllä ja sukellettiin takaisin viidakkoon.

Paluumatka olikin astetta haastavampi, koska kaatosade oli muuttanut polun mutaiseksi velliksi. Nousut ja laskut oli aika extremeurheilua, kun koko ajan piti katsoa, että laskee jalan sellaiseen paikkaan, joka ei luista. Hoin varmaan puolituntia loppumatkasta, että eikös tää polku kohta jo muuttunut helpommaksi, kun alkumatka sujui tullessa niin helposti, mutta aika vaikeakulkuisena maasto pysyi ihan hotellille asti. Tuli kyllä vähän sellainen olo tuossa kohtaa, että haluan vain mahdollisimman nopeasti pois viidakosta hyttysten armoilta, eikä maisemiin jaksanut kiinnittää yhtään huomiota. Kerran onnistuin liukastumaan aika taidokkaasti, kun toinen jalka lipesi ihan täysin ylämäessä. Onneksi pidin kiinni puunrungosta ja jäin mäkeen käden varaan roikkumaan. Sen verran kova tälli oli, että pari päivää selkä ei oikein tykännyt kääntyilystä. Mutta onneksi en vierinyt koko rinnettä alas sentään. Muistoksi jäi ihanat rusketusraidat housuihin ja kenkiin. Nuo tennarit odottaa muuten vieläkin pesua, mutta voi olla, ettei niitä enää puhtaaksi saa…

Sellainen seikkailu oli meidän viidakkoretki. Panuba Baysta Monkey Bayhin tuo matka ei ollut mikään ylivoimaisen pitkä, ja vaikka polku aika haastava olikin, niin jopa mä selvisin siitä. Että ei se mikään ylivoimainen voinut olla. Monkey Bayssa tutustuttiin jo tuolloin niihin pistäviin mysteeriötököihin, koska uinnin jälkeen oli taas iholla monta kutisevaa punaista paukuraa. Loppuilta sujuikin väsyneissä tunnelmissa hotellilla.

Mutta nyt suuntaan nauttimaan ihanasta kevätilmasta, hyvää pääsiäistä vielä kaikille! 🙂

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Maarit Johanna tiistai, huhtikuu 22, 2014 at 18:28

    Nuo biitsit on kuin jostain leffasta!

    • Reply Hanna tiistai, huhtikuu 22, 2014 at 20:13

      Itse asiassa tuolla saarella on joskus aikoja sitten kuvattukin joku leffa! 😀

  • Reply Jenni torstai, huhtikuu 24, 2014 at 07:46

    Hyvä, että sulla on tää postaus täynnä vastoinkäymisiä, ja mä vaan mietin, että olisipa siistiä päästä tuonne patikoimaan. 😉

    • Reply Hanna torstai, huhtikuu 24, 2014 at 21:46

      Haha no oli se siistiäkin, varsinkin näin jälkikäteen kun voi sulkea ne hyttyset pois ajatuksista 😀 Jos mut laittaa viidakkoon vaeltamaan (tai ylipäätään mihinkään luontoretkeilemään), niin harvemmin se sujuu ilman vastoinkäymisiä 😀 Vähän erähenkisempi ihminen varmaan ei olisi hätkähtänyt kaikista ötököistä tai vaikeakulkuisesta maastosta!

    Leave a Reply