De un verano eterno me enamoré

 

 

Tänään on järjettömän kuuma. Istun ravintolassa myöhäisellä lounaalla(minulle, täällä monet ravintolat avaavat ovensa vasta yhdeltä) ja takapuoli sulaa kiinni penkkiin. Ulkona ei oikein voi olla, on liian kuuma. Fiksuna tyttönä istuin talomme kattoterassilla 15 minuuttia ilman aurinkorasvaa. Paloin komeasti. Nyt edesäni on Casa Tavichen tacos dorados con pollo, ja makuhermojani hivelee kanelin ja ehkä kaardemumman vieno maku. Lisään annokseen chiliä, siihen täällä on jo niin tottunut että jos jossain ruuassa ei sitä ole, on lisättävä. Onneksi joka ravintolassa on vähintään yhtä salsaa aina pöydällä tarjolla. Aina tulista.

 

 

 

Kävelen takaisin asunnolle päin. Joka päivä kotimatkalla poikkean jollekin kadulle jolla en ole vielä käynyt. Ennen auringonlaskua valo ja lämpö on pehmeää. Rakastan tätä hetkeä. Kuin enkelit vienosti puhaltelisivat kasvoille ja lankeaisivat pyhää valoa kaikkialle. Hymyilen vastaantulijoille ja hymyyni vastataan. Se tekee aina iloiseksi. Joku viheltää auton ikkunasta. Aurinko maalaa kauniita valoja talojen värikkäisiin seiniin. Olo on onnellinen.

 

 

 

Tällä hetkellä erityisen onnelliseksi tekee se, että ei ole kiire minnekään. Melkein kuusi kuukautta aikaa, joten ei tarvitse hoppuilla yhtään minnekään. Ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse koko ajan nähdä ja kokea. Aikaa on kyllä. Voin aamupäivällä koulun jälkeen tulla asunnolle ja ottaa vaikka päiväunet, kuten tänään. Siestahan kuuluu paikallisiin tapoihinkin. Voi opiskella itsenäisesti lisää verbien taivutuksia, käydä pitkällä lounaalla, haahuilla pitkin katuja, turista kierrätyksestä ja tanssimisesta airbnb-hostini kanssa ja käydä ruokakaupassa. Elää ihan tavallista elämää. Paitsi ettei se ole kovin tavallista, minulle. Mutta se on minun elämää nyt. Ja sekös vasta tekee iloiseksi. Terveisin yksi ikuisesta kesästä päihtynyt reissupirkko.

 

Previous Post

No Comments

Leave a Reply